Turkin kielestä ja kirjallisuudesta

Bangkokista oli todella vaikea löytää turkin opettajaa, mutta lopulta lähes parin kuukauden etsinnän jälkeen sellainen löytyi. Kieltenopettajaa tosin ei löytynyt silloinkaan, mutta aloitin turkin opinnot 29.9. natiivin turkkilaisen matematiikan opettaja johdolla. Aiemmin olivat turkkia Bangkokissa  opiskelleet kuulemma vain thaimaalaiset, joille opiskelumateriaali olikin suunnattu. 90 tunnin oppikirja 1:n kahlasimme läpi reilussa 20 tunnissa. Loput 40 tunnin kurssista kävimme läpi kirjaa 2.

Turkki on mielenkiintoinen kieli. Ymmärrän, miksi jotkut sanovat sitä suomen sukuiseksi. Sitähän se ei ole, mutta yhtäläisyyksiä löytyy sen verran, että turkin vaikeimmaksi ja haastavimmaksi puoleksi sanottua kielioppilogiikkaa on suomalaisen helppo ymmärtää. Kotitöitä kielen opetteleminen kuitenkin vaati. Koska opettajani ei ollut kielenopettaja, hän kutsui muun muassa kaikkia sanataivutuksia ja liitteitä ”suffikseiksi”. Onneksi oppikirjojen lopussa oli suurin osa kielioppiasioista selitettynä englanniksi.

Kuukauden päivät opiskelin turkkia lähes joka päivä kolme tuntia kerrallaan. Varsinainen suggestopedinen kielikurssi! Kaksi kertaa tuona aikana kävimme Ankarassa, jossa sain testata alkeistaitojani. Yöllä herätessäni mieleeni tuli turkin sanoja ja lauseita, enkä saanut jatkettua unta, ennen kuin sain kaikki päätteet ja sanat oikeaan järjestykseen.

Välillä sain turkkilaiselta opettajaltani turkkilaisia tarinoita läksyksi, kuvakirjoina CD-levyn kanssa. Tarinat olivat tosi surullisia ja aiheet vaikeita. Tässä muutama esimerkki. Opettavaista realismia?

Kasağı-tarina tapahtuu maaseudulla. Päähenkilöinä on kaksi nuorta veljestä. Perheen tallimestari opettaa pojat sukimaan hevosen. Kerran isompi pojista haluaa sukia hevosen ihan itse. Tallissa ei ole ketään muita, joten hän lähtee etsimään sukaa tallimestarin huoneesta ja löytääkin rautaisen sellaisen arkusta sängyn alta. Hevonen ei tietysti tykkää rautapiikeistä, joita poika koittaa sitten pehmittää hankaamalla sukaa ensin kiviseinään, sitten ulkona olevan juoma-altaan reunaan. Suka menee rikki, poika heittää se vesialtaaseen ja lähtee pois. Kun isä tulee paikalle ja näkee rikkinäisen suan, hän kysyy, kuka sen on rikkonut. Tallimestari ei tietysti tiedä ja iso veli valehtelee, että pikkuveli on sen tehnyt. Pikkuveli huudetaan paikalle, häntä torutaan ja isä antaa hänelle selkäsaunan. Pian pikkuveli sairastuu vakavasti. Isoveli katuu yöllä ja haluaa pyytää anteeksi valhettaan, mutta isosisko kehottaa odottamaan aamuun sakka. Aamulla pikkuveli on jo kuollut.

Ant-tarinassa vanha mies muistelee kouluaikojaan. Jotkut oppilaat tekivät verivaloja ja leikkivät aina toistensa kanssa. He ovat verivalalla luvanneet puolustaa aina toisiaan. Päähenkilö haluaa myös tehdä verivalan jonkun kanssa, mutta hänen äitinsä kieltää. Poika tekee sen kuitenkin ystävänsä kanssa. Eräänä päivänä kulkukoira jahtaa pokia ja hyökkää heidän kimppuunsa. Verivalan vannottamana ystävä suojelee päähenkilöä, ja koira puraisee ystävää. Koiralla on rabies, ja ystävä kuolee pian saatuaan tartunnan.

Turkin opettajani kysyi kerran, olenko lukenut turkin kansalliskirjailijoiden teoksia. Hiukan häpeillen tunnustin, että en. Löysin ilokseni Orhan Pamukin teoksen ”Lumi” (Tammen keltainen kirjasto) Leppävaaran Suomalaisesta kirjakaupasta. Kirja kertoo päähenkilö Kan kokemuksista Karsin kylässä. Kars on Turkki pienoiskoossa poliittisine, kulttuurisine ja sosiaalisine kerrostumineen. Koko kirja on hyvä, mutta muutama kohta pysähdytti pidemmäksi aikaa. Muun muassa seuraavat:

”Onko Saksassa ollut rankkaa?” İpek kysyi. ”Minua on suojannut se, etten ole oppinut saksaa”, Ka vastasi. ”Ruumiini vastusti saksaa, ja sen avulla onnistuin varjelemaan viattomuuttani ja sieluani.” (s.49) ”Ka … kuuli taas saman hiljaisuuden, tunsi olevansa kotonaan, koska ei alkuunkaan ymmärtänyt maan kieltä, ja kirjoitti runoja.” (s.50)

”… Jos kirjoitatte romaanin Karsista ja minä pääsen siihen mukaan, niin haluan että kerrotte lukijalle, ettei hän saa uskoa mitään mitä te sanotte minusta ja meistä. Ei kukaan voi ymmärtää meitä kaukaa.” (s. 531) (Fazıl)

Kirjoitin joulukuussa Ankarasta viestin turkin opettajalleni Bangkokiin, etten enää ehdi ottaa enempää turkin tunteja. Lisäopiskelu jää Ankaraan. Kirjoitin turkiksi ja tarkastin oikeinkirjoituksen turkkilaisen kodinkonemyyjän innoittamana Googlen käännösohjelmalla, koska jätin sanakirjani Bangkokiin. Ohjelma ei osannut taivuttaa kaikkia sanoja, erityisesti verbejä, eikä aina laittaa sanoja oikeaan järjestykseen lauseessa – ongelma on käännöskoneella sama suomen kielen kanssa. Kirjoitukseen tuli tietysti virheitä, koska minulla ei ollut turkin oppikirjoja mukanani, mutta se oli opettajan mielestä yrityksenä siltikin ”impressive”.

Joulukuun Ankaran reissulla kävin myös Espoossa ja Oulussa. Tuli viimein olo, että elämä kolmen kodin (Suomi-Thaimaa-Turkki) välillä on todellista. Kaikissa on kotonaan, mutta mihinkään ei ole täysin asettunut. Ovatkohan muut ihmiset täysin asettuneita johonkin maantieteellisesti rajattuun paikkaan? Kuinkahan rajattuun paikkaan? Olo ei ole juureton, sillä juuremme ovat Pohjois-Suomessa. Ne on varmaan kuitenkin repäisty mukaan – juuriahan kantaa aina mukanaan. Jos ne istuttaa vain kevyesti maahan uudessa asuinmaassaan, ne voi taas ottaa mukaansa, kun tulee tarve. Kaipa siitä juurakosta kuitenkin jotain maahan jää, koska vanhoissa asuinpaikoissa ”on kuin kotonaan”. Siksi toisen kerran Thaimaahan tulomme tuntui varmasti niin helpolta. Vähän jännityksellä odotamme, mitä tämä maa tuo meille tullessaan. Meitä ei ainakaan suojaa se, ettei opittaisi turkkia. Se on jo päätetty. Ei suojannut kielimuuri Thaimaassakaan. ”Viattomuus ja sielu” kärsivät, mutta se riski on otettava. Kielen avulla on ainakin helpompi yrittää ymmärtää uutta kotimaataan täältä läheltä.

Joulukuussa 2015 Ankarassa matkaseuranani  oli kälyltä saatu Mielikki Ivalon Istanbulista Intiaan –teos. ”… Meidän suomalaisten käsityksiä muhamettilaisesta maailmasta yleensä ja erityisesti turkkilaisista voitaneen sanoa sekaviksi ja ristiriitaisiksi…” sanoi Mielikin mukaan Asko Ivalo Suomen Kuvalehdessä vuonna 1951. (s.53-54).

Tällä hetkellä voin omasta puolestani yhtyä Askon ajatuksiin.

Mainokset