40 lehmän mittainen koettelemusaika?

Bloggailin aiemmin tässä kuussa, kuinka koirista ja lehmistä tuli täällä poliittisia aseita. Samaisessa kirjoituksessa mainitsin, että lehmiin liitettiin islamin symbolinen luku 40. Eräältä blogini seuraajalta tuli kysymys, onko se kovinkin paha luku. Ei ainakaan pitäisi olla.

Luku 40 on merkittävä islamilaisille, mutta se on sitä myös juutalaisille ja kristityille. 40 on tietysti symbolinen luku, mutta uskontoihin liittyen kyse on yleensä ajallisesti 40 päivästä, joskus jopa 40 vuodesta. 40 ei millään muotoa ole ainoa luku, joka uskonnollisissa kirjoituksissa on tulkittu tärkeäksi ja symboliseksi. Niitä ovat myös esimerkiksi luvut 1, 2, 3, 5, 6, 7 ja monet muut. Esiintymistiheyden perusteella ei voi sanoa, että 40 olisi jotenkin kaikkein tärkein luku. Joku on laskenut, että luku 40 esiintyy Raamatussa 146 kertaa: luku 1 taas on mainittu Raamatussa 1 898 kertaa, luku 2 esiintyy siinä 808 kertaa ja luku 3 puolestaan 467 kertaa…

Turkin punaisen lihan tuottajat valitsivat kuitenkin lehmille luvun 40. Se liitetään uskonnoissa jonkinlaiseen testaus- tai koettelemusaikaan: rangaistukseen, puhdistautumiseen tai uudistumiseen, jonka jälkeen alkaa uusi elämänvaihe. Periaatteessahan lehmien pakkaaminen olisi näin symbolisesti positiivinen asia: tästä alkaa uusi hyvä aika. Jotenkin en kuitenkaan usko, että tuo oli tuottajilla päällimmäisenä mielessään, kun he päätöksestään ilmoittivat.

Ajallisesti luku 40 on uskonnollisissa teksteissä kuitenkin ehkä tärkeämpi kuin sen esiintymistiheys antaa ymmärtää, sillä se liitetään merkittäviin käänteen tekeviin tapahtumiin. Esimerkiksi Nooan aikainen vedenpaisumus alkoi 40 päivää ja 40 yötä kestäneistä rankkasateista, israelilaiset vaelsivat autiomaassa 40 vuotta, Goljat koetteli israelilaisten kärsivällisyyttä 40 päivää ennen kuin Daavid linkoineen pelasti heidät, Mooses vietti 40 päivää Siinain vuorella ottaessaan vastaan 10 käskyä, ennen julkista toimintaansa Jeesus paastosi autiomaassa 40 päivää ja astui taivaaseen 40 päivää ylösnousemuksensa jälkeen.

Luku 40 esiintyy usein myös Muhammedin elämänkerrassa. Esimerkiksi Muhammed oli 40 kun arkkienkeli Gabriel ilmestyi hänelle ensimmäisen kerran eikä juoruilevan (tai viiniä juoneen) henkilön rukouksia hyväksytä 40 päivään ja yöhön. Muhammedin tarkkaa syntymävuotta ei tunneta, mutta sekin on ilmeisesti laskettu 40 vuotta taaksepäin profeetan uran alusta. Netistä löytyi jopa elämänkertaan pohjautuva tutkimusartikkeli, joka keskittyy ihmisen elämän kehittymiseen ensimmäisten 40 päivän aikana, niin kuin Mohammedin elämänkerrassa se selitetään.

Luku 40 ei ole merkittävä vain pyhissä kirjoissa ja elämäntarinoissa, vaan se saattaa ihan oikeasti olla ihmisille tärkeä luku, jota ei vain ole tullut ajatelleeksi. Esimerkiksi negatiivinen 40 on lämpötila, jossa Celsius- ja Fahrenheit-asteikot kohtaavat: −40 °C = −40 °F. Myös sana “karanteeni” tulee ranskan lukusanasta quarante, joka tarkoittaa lukua 40. Karanteeni on peräisin mustan surman ajalta, jolloin taudinkantajiksi epäillyt joutuivat eristetyiksi 40 päivän ajaksi. Luku 40 on myös venäläisen kemistin Mendelejevin (joka loi jaksollisen järjestelmän eli alkuainetaulukon) kaavan mukaisen venäläisen vodkan alkoholipitoisuus tilavuusprosentteina. Netistä löytyi myös seuraava tieto: ihminen tulee täyteen kypsyyteensä vasta 40-vuotiaana 🙂

Äkkiseltään tuntuu, että luku 42 olisi kuitenkin symboloinut punaisen lihan tuottajien viestiä paremmin: Vanhassa testamentissa luku 42 esiintyy rangaistuksen lukuna. Mutta jospa tarkoitus ei ollutkaan rankaista, vaan näyttää, että nyt on menossa 40 päivän/vuoden/lehmän mittainen koettelemusaika? Tai jospa lehmät jo edustivatkin sijaiskärsijöinä symbolista koettelemusaikaa ja parempi huominen Turkille ja Hollannille (joka lie omalta osaltaan tässä tilanteessa symboloinut koko Eurooppaa) on jo ovella?

Lisää lehmäuutisia ei ensimmäisten uhkausten jälkeen ole kuulunut. Tuli mieleen, että kenellehän turkkilaiset aikovat alun perin lehmät lähettää? Sellaista henkilöähän ei ole olemassa kuin Hollanti. Varmaan he itsekin sen hoksasivat, koska kakkosvaihtoehtokin oli heti esillä. Oletettavasti lehmät tullaan siis teurastamaan ja lihat jaetaan joillekuille jossakin (punaisen lihan tuottajille Turkissa?).

 

Turkey ja turkey… ja kalkkuna

Kirjoittelin vuosi sitten, että löysin vahingossa Googlen käännöskoneella sanalle “turkey” turkinkielisen käännöksen “hindi”, eli löysimme suomenkielisen sanan kaupan hindisalamille: “kalkkunasalami”. Kalkkunasalamia emme tosin juurikaan ole syöneet, siksi paljon se on lisäaineilla höystettyä. Kalkkunaa sen sijaan syömme, koska se on täällä hyvää eivätkä sen ruokavalioon kuulu antibiootit, joita esimerkiksi kanoille täällä syötetään kuulemma aika reippaasti. Kanaa ostamme mukaan vain luomutorilta Ayrancısta – tosin meitä on varoiteltu, että eivät nekään välttämättä ihan luomua ole…

Mutta takaisin kalkkunaan. Arvelin vuosi sitten, että “turkey” liittyy läheisesti “Turkeyn” ja Britannian tai Amerikan väliseen vanhaan kaupankäyntiin, koska “turkey” on nimenomaan englanninkielinen versio tuolle kanalinnulle. Periaatteessa näin onkin, mutta on olemassa ainakin pari tarinaa, kuinka hindistä tuli turkey… tai kuinka hindistä tuli kalkkuna… tai kuinka hindistä ylipäätään tuli hindi.

Historian kirjoista löytyi tieto, että Turkey-sanaa on käytetty turkkien miehittämästä alueesta ainakin 1300-luvulta saakka (vaikka osmanien vallan aikaan aluetta kutsuttiin Osmanien valtakunnaksi). Kirjoista löytyi myös tieto, että siivekäs turkey on kotoisin Etelä-Afrikasta; toisen tiedon mukaan se on kotoisin Amerikasta. Eli jonkinlaisen kaupankäynnin seurauksena turkkien miehittämästä maasta ja eteläafrikkalaisesta tai amerikkalaisesta linnusta tuli englannin kielen sana-synonyymeja.

Sitten tarinoihin: Ensimmäisen tarinan mukaan “turkey” on kotoisin eteläisen Afrikan Guineasta, mistä se on saanut nimensä “guineafowl”; ranskaksi (jota Guineassa puhutaan) “pintade” eli suomeksi “helmikana” – ei siis kalkkuna ollenkaan. Lintuja alettiin tuoda Eurooppaan osmanien aikana Konstantinopolin kautta eli ne nappasivat nimensä kauppamiehiltä: helmikanoja alettiin kutsua nimillä “turkki-kukko” ja “turkki-kana”. Koska idän kauppaa käytiin osmanien aikaan paljolti Turkin niemimaan kautta, monet olettivat helmikanan tulevan Intiasta, joksi sitä Turkissakin kutsutaan: “hindi” eli “intialainen”.

Helmikana ei kuitenkaan ole se ”kalkkuna”, jota amerikkalaiset kantavat kiitospöytäänsä, eikä sekään, jota suomalaiset nauttivat leipänsä päällä leikkeenä. Tuo kalkkuna on helmikanan pohjoisamerikkalainen serkku. Serkkulintua alettiin tuoda Eurooppaan kauppalaivoissa Kolumbuksen löytöretkien jälkeen 1500-1600-luvulla. Erään tainan mukaan sitä tuotiin jälleen Konstantinopolin kautta, joten tuokin siivekäs sai muun muassa Briteissä nimekseen kauppiaiden mukaan “turkey bird” tai lyhemmin “turkey”.

Toisen tarinan mukaan pohjoisamerikkalaiset linnut eivät tulleetkaan Konstantinopolin kautta, vaan Espanjasta: ensimmäisen pohjoisamerikkalaisen kalkkuna-aterian arvioidaan Euroopassa tarjotun 1500-luvun puolenvälin jälkeen, kun espanjalaiset merimiehet (luultavimmin euskeran puhujat eli baskit, jotka olivat mukana löytöretkillä Amerikkaan) toivat lintuja Eurooppaan.  Näitäkin lintuja kutsuttiin nimellä ”turkey”, koska lintu muistutti paljon afrikkalaista serkkuaan. Nimi voi erään tarinan mukaan tulla myös siitä, että löytöretkien aikaan ja heti niiden jälkeen luultiin Amerikan puolelta tulevien serkkujen tulevan oikeasti Intiasta. Turkkilaiset saivat siis Amerikasta ”hindiään”, tulipa se sitten heille Baskimaan kautta tai suoraan Konstantinopoliin.

Serkkukalkkuna ei kuitenkaan ole alun perin Pohjois-Amerikasta, vaan Meksikosta, jossa Amerikan alkuperäiskansat olivat kesyttäneen sen jo 800 ennen ajanlaskun alkua. Azteekit kutsuivat sitä nimellä “huehxolot” ja mustajalat taas nimellä “omahksipi’kssii”.  Ehkä “turkey” oli eurooppalaisille helpompi sana, eivätkä espanjalaiset (tai baskit) ehkä muistaneet tai edes tienneet linnun alkuperäisnimeä.

Mutta kalkkunan historia ei lopu vielä tähän. Serkkukalkkunakaan ei ole amerikkalaisten juhlasiivekäs, vaan Eurooppaan saavuttuaan kalkkunoista alettiin jalostaa rotuja, jotka kaupankäynnin myötä kulkeutuivat takaisin Yhdysvaltoihin 1700-luvulla. Eli nykyiset amerikkalaiset kiiitospäiväjuhlan siivekkäät ovat eurooppalaista perua.

Mistä “kalkkuna”-sana sitten tulee suomen kieleen? Miksi meillä on ”kalkkuna” eikä esimerkiksi ”turkkilintu”?

Ei se ole turkkilintu monella muullakaan kielellä. Portugaliksi linnun nimi on “perulainen lintu”, koska portugalilaiset löytöretkeilijät luultavimmin tapasivat linnun ensi kertaa Perussa. Malesiassa sen nimi on ”hollantilainen lintu”, Vietnamissa “länsimainen kana” ja kambodzalaisille se on “ranskalainen kana” eli nimet viittaavat suoraan siirtomaa-aikoihin.

Ranskalainen nimi linnulle oli kuitenkin alussa lähellä turkin hindiä eli “coq de l’inde” eli “intialainen kukko”, joka on lyhennetty nimeksi “dinde”. Suomenkin kalkkunan takana on Intia, vaikkei sitä ehkä heti uskoisi. Hollantilaiset nimittäin kutsuvat siivekästä nimellä “kalkoen” tai “calicot hoen” eli “kana Calicoetista”, joka oli aikanaan kauppakeskus Intiassa – vähän kuin tarkennettu “dinde”. Intiassa linnun nimi ei tietystikään ole ”intialintu”, vaan “tarki”, ja joissakin Intian kielistä sitä kutsutaan “peruksi” tai jopa “piruksi”. Kalkkunamme on siis selkeästi lähinnä hollannin versiota – se lie tullut Suomeen sitä kautta.

Tieteellinen nimi kalkkunalle on “meleagris gallopavo”, joka on myös melkoinen sanojen sekasotku. Meleager-sana tulee kreikkalaisesta myytistä, jonka mukaan Artemis-jumalatar muutti Meleagerin surevat siskot helmikanoiksi. Gallo taas tulee latinan kukko-sanasta ja pavo on latinan sana riikinkukolle eli olisiko tieteelliselle nimelle sopiva käännös “helmikana-kukko-riikinkukko”?

Koirat ja lehmät poliittisina aseina

Kävimme taas tällä viikolla Mamakin yläkoulussa kirjastoporukan kanssa. Muutamat koulun oppilaat halusivat harjoitella kanssani englantia: “Where do you come from?” “How are you?” “You like Turkey?” ja sitten… “You know, Holland… kötü (paha), very kötü?” “You from Holland?” “No, I told you, from Finland. But I don’t think Holland is very bad”. “Yes, very bad, very bad… We in savaşda (sodassa)… Holland, Turkey (yksi pojista laittoi etusormensa koukkuotteeseen ja puristi kätensä nyrkkiin) you understand? Savaş! They sell us köpek (koira) meat! Look… this (ja näyttää reittään)… they sell, köpek! You understand?” “Yes , I understand but I don’t believe. I know you have problems but I don’t believe they sell you dog meat”. “You from Finland? Your country perfect! Holland very bad!” ”How do you know? Have you been in Finland? Have you been in Holland?” “No, no, we know…”

Tilanne oli itse asiassa kaikessa absurdiudessaan aika järkyttävä. Oppilaat olivat kaikki noin 13-14-vuotiaita poikia. Heidän väitteidensä takana oli tietysti Turkin ja Hollannin välillä parasta aikaa vallitseva kiista, jonka varsinainen syy löytyy Turkin valtaapitävän puolueen perustuslakimuutosehdotuksesta (josta bloggailin helmikuussa) ja Turkin tulevasta kansanäänestyksestä. Mistä tuo koiranliha on mukaan tullut, siitä minulla edelleenkään ole aavistustakaan. Mutta Turkin poliitikkojen puheista päätellen kyse todellakin on sotatilasta, jota ainakin kovasti koitetaan saada aikaan.

Viimeisimpien gallupien mukaan valtapuolue olisi häviämässä kansanäänestyksen eli presidentti ei saisikaan lähes määrätöntä määräysvaltaa maassa, kuten muutoksessa on kaavailtu. Turkin ulkopuolella asuu valtava määrä turkkilaista, jopa niin paljon, että ulkoturkkilaisten äänet saattavat ratkaista vaalit. Noiden ihmisten äänet on siis kalastettava – vaikka niiden hinta näyttääkin tuleva maalle kalliiksi. Yksistään Hollanissa asuu on noin 400 000 turkkilaista, Saksassa heitä on jo 2,7 miljoonaa – he näkyvät äänestysprosenteissa Turkinkin kokoisessa maassa.

Turkin hallituksen jäsenet syyttävät puheissaan ja haastatteluissaan ainakin Merkeliä ja hollantilaisia ja Hollantia “fasisteiksi” ja “uusnatseiksi”. Samaan nippuun niputetaan välillä EU-ministerit ja kaikki muutkin EU-maat. Hollanti on kuitenkin nostettu suurimmaksi syntipukiksi. Istanbulin taksikuskit ovat ilmoittaneet, etteivät he ota hollantilaisia turisteja kyytiinsä ennen kuin Hollanti pyytää virallisesti anteeksi. Myös turkkilais-hollantilainen ystävyysryhmä Turkin parlamentissa on päätetty lopettaa. Valtapuolueen jäsenet ovat jo sanoneet itsensä irti siitä, eivätkä kuulemma tule takaisin ennen kuin Hollanti on pyytänyt anteeksi. Mitä Hollannin pitäisi tarkkaan ottaen pyytää Turkilta anteeksi?

Ymmärtääkseni Turkin ulkoministeri halusi matkustaa Hollantiin kampanjoimaan perustuslakimuutoksen puolesta. Tarkoitus oli järjestää tapahtuma hollanninturkkilaisille, noille potentiaaliselle 400 000 äänestäjälle (joilla oletettavasti on edelleen myös Turkin kansalaisuus). Hollanti epäsi ministerin pyynnön. Hollannissa oli tulossa omat vaalit, joissa ainakin gallupien mukaan äärioikeisto oli vahvoilla. Muun muassa turvallisuussyistä Hollanti ei kaivannut maahan muita poliittisia kampanjoita juuri nyt.

Turkki ei kuitenkaan halunnut siirtää aiottua tapahtumaa, vaan, kiellosta huolimatta, Turkin ulkoministeri lähti matkaan kohti Hollantia. Perillä Hollannin viranomaiset epäsivät ulkoministeriltä luvan laskeutua maahan. Turkin perheministeri koitti toista keinoa: hän koitti päästä Hollantiin Saksan kautta, päämääränään Rotterdam ja siellä Turkin konsulaatti. Hollannin viranomaiset kuitenkin pysäyttivät ajoneuvon, estivät kuljettajaa ajamasta Turkin konsulaattiin ja hajoittivat voimakeinoja käyttäen hollanninturkkilaisten järjestämän mielenosoituksen konsulaatin edessä.

Anteeksi pitäisi siis pytää a) ulkoministerin koneen laskeutumisluvan epäämistä, b) perheministerin auton konsulaattiin pääsemisen estämistä, c) turkkilaisten mielenosoituksen hajoittamista voimakeinoin. Sikäli erikoinen tilanne, että Turkin vaalilaki kieltää ulkomailla käytävän poliittisen kampanjoinnin…

Myös Saksa on kieltänyt Turkin poliitikkoja järjestämästä poliittisia kampanjoita Turkin perustuslakimuutoksen puolesta maassaan, päätöksen kieltää tai siirtää päätöstään tekivät myös Itävalta, Tanska, Ruotsi ja Sveitsi. Turkin tulkinnan mukaan kyse on fasismista ja neo-natsismista, turkofobiasta ja islamofobiasta. Osa EU:sta ei valitettavasti voi kestää Turkin viimeaikaista nousua, Saksa ylimpänä. Turkin mukaan maista ainakin Saksa tukee terrorismia, Hollanti taas on fasismin pääkaupunki, joka hallitsee etniset murhat (presidentti on viitannut  Srebrenican 8000 bosnialaisen massamurhaan 1995, minkä Hollannin YK-pataljoona epäonnistui estämään. Murhatut ovat Bosnian muslimeja).

Kaikille ei tunnu riittävän tuo anteeksiantokaan. Presidentin kehotuksesta Istanbulin kunta on päättänyt yksimielisesti sanoa sisarkaupunkisuhteen irti Rotterdamin kanssa, koska tuollaisten ihmisten kanssa ei voi pitää mitään sisarsuhteita yllä. Aika surkuhupaisaa Turkin poliittisten argumenttien valossa, koska nimenomaan vanhat natsit tuhosivat toisen maailmansodan aikana Rotterdamin kaupungin, ja sen nykyinen kaupunginjohtaja on syntyjään marokkolainen ja muslimi.

Turkin punaisen lihan tuottajien yhdistys taas on tehnyt päätöksen hollantilaisen karjan palauttamisesta Hollantiin. He eivät halua kasvattaa karjaa, jonka alkuperämaan kanssa he ovat diplomaattisessa kriisissä. Symbolisena eleenä he ovat kuulemma jo Çanakkalesta lähettäneet matkaan, tai ainakin pakanneet valmiiksi, 40 ongelmallista holstein-friisiläistä lehmää. Jos hollantilaiset eivät huoli niitä takaisin, yhdistys jakaa lehmät teuraspalasina – kenelle, sitä ei yhdistyksen puhemies kertonut. Tulevaisuudessa Turkki ei kuulemma halua mitään eläintuotteita Hollannista. Lehmiä ei sattumalta ole 40 (tuo islamin uskoon liittyvä symbolinen luku), koska, niin kuin presidentti on sanonut, tilanne ei koske vain Turkkia, ”vaan kaikkia muslimeja ja Euroopassa asuvia ulkomaalaisia”. Erdoğanin mukaan Euroopan kaduilla velloaa fasismi ja ei-eurooppalaisia kohdellaan Euroopassa samalla tavalla kuin juutalaisia toisen mailmansodan aikaan. Turkofobian ja islamofobian lisäksi eurooppalaiset pelkäävät jopa pakolaisia; he pelkäävät ja vihaavat itse asiassa kaikkea, mikä ei ole Euroopasta.

Turkki on valittanut kokemastaan kohtelusta ainakin kolmelle viralliselle taholle, muun muassa EU:n ihmisoikeustuomioistuimeen, että Hollanti on toiminnallaan rikkonut Wienin 1961 yleissopimusta. Sopimus koskee komennuksella olevien diplomaattien etuoikeuksia ja koskemattomuutta, joten en ihan ymmärä, kuinka tuota tässä sovellettaisiin, sillä eiväthän politikoimaan pyrkineet ministerit olleet töissä diplomaatteina Hollannin Turkin konsulaatissa.

Tällä viikolla ”sodasta” keskusteltiin median ulkopuolella ministerikokouksessa. Lopputulemana hallituksen puhemies, varapääministeri, kertoi neljästä ”askeleesta”, joita nyt otetaan. Ihan ensiksi tarkkaillaan Hollannin poliittista ilmapiiriä Hollannin vaalien jälkeen. Mikäli se pysyy samanlaisena kuin tähän saakka, otetaan seuraava askel, jossa laitetaan täytäntöön kokouksessa päätetyt sanktiot Hollantia vastaan. Eli nyt odotellaan Hollannin vaalien lopputulosta ja erityisesti Turkin tulkintaa siitä sekä siitä, millainen Hollannin ”ilmapiiri” nyt sitten on. Odottavatkohan Çanakkalen lehmätkin sitä?

Uutisten mukaan turkkilaiset hakkerit ovat hakkeroineet lukuisia twitter-tilejä. Hakkereilla oli myös viesti: ”Tämä on pieni osmanien läpsäisy, nähdään huhtikuun 16.” eli kansanäänestyspäivänä. Jossakin mediassa luki, että valtapuolueen kannattajat odottavat ”viimeiseen viikkoon saakka, jolloin johtajamme (siis presidentti) vetää jäniksen hatustaan”. Huh, tuota odotamme nyt mekin tuttaviemme kanssa. Tosin vähän eri meiningessä kuin hakkerit ja valtapuolueen kannattajat. Plan B on valmiina…

Vankilassa

 

Lähdimme viime sunnuntaina ajelulle määränpäänämme useamman astiakaupan tehtaanmyymälä Ankaran Altındağ:ssa. Kauppa oli kuitenkin sunnuntaina kiinni, joten astiat jäivät tällä kertaa ostamatta. Tehtaanmyymälän vieressä huomasimme aidatun rakennuksen, jonka portissa luki Ankara Kent Müzesı eli käännettynä Kaupunginmuseo. Portinpielessä luki myös isolla Ulucanlar Kültür & Sanat Merkezi eli Kulttuuri- ja taidekeskus. Päätimme poiketa sisään.

Kyseessä oli kyllä kaupunginmuseo, mutta “kulttuuri- ja taidekeskus” olisi hiukan makaaberi ilmaisu paikalle. Kyse oli nimittäin vankilasta.

Vankila oli aika hurja paikka. Se oli hyvin restauroitu ja se antoi rakennuksen varsinaisesta käyttötarkoituksesta melkoisen realistisen kuvan. Turkin entinen pääministeri Abdullah Gül on käyntinsä jälkeen kuulemma twiitannut, että “Ulucanlar muistuttaa tosiasiasta, että kun maasta puuttuu oikeus ja demokratia, jäljelle jää vain julmuus”. Tuota julmuutta – taiteen ja kulttuurin sijaan – me siis kävimme museoituna katselemassa.

Varsinaiset “näytteillepanot” keskittyvät 1970-luvulle, jolloin Turkin poliittinen tilanne oli lyhyesti sanottuna kaaoksessa. Näytteillä oli sanomalehtien etusivuja uutisineen, vankien kirjoittamia runoja, kirjeitä, piirustuksia ja henkilökohtaisia esineitä, joita oli kerätty vankien sukulaisilta ja vapautetuilta vangeilta. Virallisia dokumentteja vankilasta ei ole olemassa, sillä ne ovat kaikki palaneet vankilan tulipaloissa.

WP_20170312_006

Vankilassa oli useita osastoja. Osa oli kymmenien vankien yhteismajoituksia, osa muutaman vangin huoneista koostuvia, kuten Hilton-nimiset vankitilat, joista oli näkymä yli Ankaran, Atakuleineen kaikkineen.

Joidenkin huoneiden näytteillepanoon kuuluivat myös vankien mukaan tehdyt vahanuket, jotka makoilivat pedeillänsä, istuivat selliensä lattioilla, soittivat musiikkia, söivät lounasta tai keittivät teetä eli kuluttivat arkista aikaansa vankilassa. Vahanuket oli tehty taidolla ja ne näyttivät ihan oikeilta, mikä teki vierailusta entistä vaikuttavamman.

Välillä kuljimme pitkin hämärää vankisellikäytävää, jonka viereisistä selleistä kuului kuulusteltavien ja kuulustelijoiden ääniä – osa selvästi kidutusääniä. Joihinkin selleihin pääsi kurkistamaan luukusta sisälle. Sisällä istui vahanukkevanki lattian nurkassa tai patjallaan.

Olimme tuona päivänä oletettavasti museon ainoat ei-turkkilaiset vierailijat. Osa turkkilaisista pysähtyi tarkkaan lukemaan vankihuoneissa ja jopa yksittäisen sängyn päässä olevia tauluja, joissa oli valokuvien kera kerrottu kunkin huoneen tai yksittäisen sängyn asukkaasta, hänen rikoksestaan ja tuomiostaan. Joidenkin vierailijoiden ilmeistä ja keskustelunpätkistä päätellen kyse ei aina ollut heille täysin vieraasta henkilöstä.

Juuri ennen poismenoa oli vankilan pihalla esillä hirttopaikka ja niiden 19 vangin nimet, jotka paikalla oli hirtetty. Hirttopaikka oli puinen teline, jossa roikkui hirttosilmukka. Silmukan alla oli puujakkara, joka oli oletettavasti hirttotapahtumassa potkaistu vangin alta pois.

Löysin netistä käyntimme jälkeen uutisen, että syyskuussa 1999 vankilassa oli puhjennut mellakka, kun vankilasta muualle siirrettävät vangit olivat kieltäytyneet ruumiintarkastuksista. Suomessa tapahtuma uutisoitiin seuraavasti: “Kymmenen vankia, useimmat heistä vasemmistolaisia, sai surmansa yhteenotoissa vanginvartijoiden kanssa tänään Turkissa. Ainakin 24 vankia ja turvallisuusjoukkojen sotilasta haavoittui, osa vakavasti, ja 90 vartijaa on vielä kapinoivien vankien panttivankeina. Väkivaltaisuudet levisivät Ulucanlarin vankilasta Ankarasta myös useisiin muihin Turkin vankiloihin. Turkin pääministeri Bülent Ecevit kuvasi vankilamellakoita virkavallan uhmaamiseksi. Laillinen järjestys säilytetään mihin hintaan tahansa, Ecevit sanoi”.

Yhteiskunnallisen elokuvan & taiteen festivaaleilla (Lens Politica) Helsingissä on esitetty turkkilaisen Murat Özçelikin Ölücanlar-niminen (Englanniksi Dead souls) ohjaajan omaan elämään perustuva dokumenttielokuva vuodelta 2010. Özçelik tuomittiin Ulucanlarin vankilaan 17-vuotiaana poliittisten mielipiteidensä vuoksi. Elokuvan intron mukaan Ulucanlarin vankilan mellakka vuonna 1999 oli vartijoiden järjestämä ”verilöyly”, jossa vankilan 776 pidäteystä ja vangitusta todellakin kymmenen kuoli, 28 haavoittui ja useita vankiosastoja tuhoutui. Elokuvaa kuvataan todistukseksi turkkilaisten vankiloiden väkivaltaisesta historiasta.

Wikipedia tiesi kertoa, että Ulucanlarin vankilassa voi pientä lisämaksua vastaan päästä kokemaan, millaista on olla eristyssellissä. Sellissäoloaikansa voi valita 15 minuutista yhteen tuntiin. Vierailijan on ensin luovutettava vartijalle kellonsa ja kännykkänsä. Sen jälkeen vartija laittaa hänet käsirautoihin ja kuljettaa selliin. Vaikka vierailija tulisi jossakin vaiheessa katumapäälle, eristysselliä ei avata ennen määräajan päättymistä. Meille riitti ihan vain ovelta eristyselliin kurkkaaminen.

Tulipas loppujenlopuksi hurja astiakauppareissu. Ja natsahtaa hyvin viimekertaiseen jutusteluuni…

Turkistakkinen Madonna

Sain tällä viikolla mukavan kutsun: liittyä kirjakerhoon eli book clubiin. Kerho kokoontuu kuukausittain aina jonkun jäsenensä kotona, nyt perjantaina mukavasti tässä ihan kotimme lähistöllä. Luettavana teoksena oli hienosti naisenpäiväviikolle natsahtava Sabahattin Âlin ”Kürk mantolu Madonna” eli “Madonna in a fur coat” (suomeksi tuota teosta ei lie vielä käännetty. Syytä kyllä olisi!). Kävin keskiviikkona hakemassa kirjan lainaan samalta ystävältäni, joka kutsui minut mukaan kerhoon. Ja luin sen melkein yhdeltä istumalta. Ja lopussa itkin.

Ilman kirjakerhoa en välttämättä olisi kirjaa löytänyt. Tästä löytyi myös hyvä aihe turkin kielikurssin keskusteluaiheeksi ensi maanantaille! Jokainen vuorollaan valmistelee alustuksen aiheesta, josta keskustellaan. Uskoisin aiheen kiinnostavan muitakin.

Kürk mantolu Madonna on ensi kerran julkaistu alkuperäiskielellä jo 1943, jolloin sen vastaanotto oli hyvin nuiva. Kirja on “löydetty” uudelleen, ja se on median mukaan ollut Turkin “best-seller”-listalla 2014 saakka. Sitä ennen monet koululaiset kirjan nimen kuullessaan luulivat sen kertovan amerikkalaisesta pop-idolista… mutta eivät onneksi siis enää.

Kirja on rakkauskertomus. Omana aikanaan kirjaa moitittiin tavanomaiseksi rakkaushöpinäksi – jos “kioskikirjallisuus” olisi keksitty, varmaan sitä olisi haukuttu tuolla nimellä. Pelkän juonensa perusteella kirja ehkä nuo moitteet ansaitsisi: nuori poika etsii itseään, hän tapaa tytön, joka myös etsii itseään, ja rakastuu tyttöön; tyttökin rakastuu poikaan ja sitten he eroavat. Nyyh! Myös kirjailijan tyttären mukaan teoksen kantavana teemana on “vilpittömyys rakkaudessa… pyyteetön rakkaus… rakastaminen itse rakkauden vuoksi”. Varmasti. Kirjailija Âlin tyttären mukaan hän sai vasta jokin aika sitten tietää, että teoksen päähenkilö Maria, Madonna, oli oikea ihminen. Tytär oli saanut käsiinsä kirjeitä, joissa Âli kertoi rakkaussuhteestaan Saksan vuosinaan tapaamaansa naiseen ulkomailla asuvalle ystävälleen.

Mutta Madonna oli kyllä paljon enemmän: syvä tarina syvän tarinan sisässä. Itse kirjailija on jo kuollut – tämän vuoden helmikuussa vietettiin hänen 110-vuotismuistopäiväänsä – joten häneltä ei haastatteluja enää saa. Kirjailijan oman elämän tutkiminen kuitenkin sai minut uskomaan, että teoksella on myös sosiaalinen ja poliittinen ulottuvuutensa.

Sabahattin_AliSabahattin Âlin elämässä on yhtymäkohtia romaanin päähenkilön Raifin elämään. Âli syntyi osmanien valtakunnan aikana, nykyisessä Bulgariassa, ja hän lähti nuorena miehenä Berliiniin, jonne päähenkilökin parikymppisenä matkustaa. Âli palasi matkaltaan puolentoista vuoden kuluttua saksankielentaitoisena, mukanaan kasa kirjoja ja roppakaupalla uusia ajatuksia. Kielitaitoisena hänet palkattiin valtion virkaan ja lähetettiin opettamaan saksaa Aydıniin.

Hän joutui pian ajatustensa vuoksi hankaluuksiin. Tai hankaluus on kyllä lievä sana, sillä Âli joutui vankilaan. Häntä syytettiin oppilaidensa ajatusten myrkyttämisestä kommunistisella propagandalla. Vapauduttuaan vankilasta hän muutti Konyaan, jossa hänet tuomittiin pian uudelleen vankilaan. Tällä kertaan runon vuoksi, jonka katsottiin kritisoivan Atatürkia. Âli sai ukaasin, että ellei hän pysty todistamaan, että hän on muuttanut ajatuksiaan, hän ei tule koskaan enää saamaan opettajan paikkaa Turkissa. Âli teki työtä käskettyä ja julkaisi uuden runon Atatürkista, jolle antoi nimeksi Benim aşkım (Rakkauteni/Intohimoni).

Eikä tämä vankilareissu jäänyt ainoaksi. Âli joutui julkaisujensa ja puheidensa vuoksi istumaan useampia kertoja vankilassa. Yksi vankiloista oli Sinopin rantakaupungin (jossa mekin vierailimme Mummun ja Isoäidin kanssa viime keväänä) linnan vankila, Sinop Kale Cezaevi, jota myös Turkin Alcatzariksi kutsutaan. Kertonee varmaan aika paljon. Vankila suljettiin 6.12. 1997 (en malttanut olla laittamatta päivämäärääkin), se luovutettiin 1999 Turkin kulttuuri- ja turismiministeriölle , jonka toimesta siitä tehtiin museon. Vankilan suosio on kasvanut Sabahatti Âlin “uudelleen löytymisen” myötä: Âlin vankiselli on yksi vierailluimmista kohteista. Âlin lisäksi vankilassa on istunut muitakin turkkilaisia runoilijoita ja kirjailijoita, ainakin  Refik Halit Karay, Ahmet Bedevi Kuran, Refii Cevat Ulunay, Kerim Korcan ja Zeyyat Selimoğlu. Eivätkä kynäniekat ole Turkin vankiloissa outoa porukkaa tänäkään päivänä…

sinop-prison

Kürk mantolu Madonnalla on myös yhteiskunnallinen teemansa: kuinka ihmiset hahmottavat ja ymmärtävät itsensä osana ympäristöään, kuinka sosiaaliset suhteet, ja sosiaaliset paineet, toimivat ja kuinka ne muokkaavat yksilöä. Teos myös kyseenalaistaa traditionaaliset sukupuoliroolit, joita esimerkiksi Turkin presidentti koittaa yhtenä missioistaan kansaansa juurruttaa. Ei ihme, että kirja on erityisesti turkkilaisten nuorten suosiossa.

Âli oli myös omistajana ja päätoimittajana satiirisessa viikkolehdessä nimeltään Marco Pasha. Poliittisten pääkirjoitustensa vuoksi lehdestä tuli hallituksen sensorin kohden. Âli sai niistäkin vankeusrangaistuksia. 1948 vankeusrangaistuksen jälkeen tuli selväksi, että Âlin kirjallinen ura oli Turkissa loppu. Hän päätti muuttaa pois maasta.

Âlille ei kuitenkaan myönnetty passia, vaan hän joutui turvautumaan ystäviensä apuun, jotka lupasivat salakuljettaa Âlin pois maasta. Viimeisessä kirjeessään vaimolleen hän kertoi, että seuraavan kerran hän kirjoittaa tälle ulkomailta.

Pitkään aikaan Âlista ei kuulunut mitään. Eräänä päivänä turkkilainen salakuljettaja tuli esiin ja tunnusti julkisesti kuljettaneensa Âlin Bulgarian rajalle. Tajutessaan, kuka kuljetettava oli, hän oli omien sanojensa mukaan isänmaallisessa raivossaan hakannut Âlin lapiolla kuoliaaksi. Virallisen tiedon mukaan Âlin luut kuljetettiin jonnekin, mistä niitä ei ole koskaan löydetty. Tarina on sinänsä uskottava yksityiskohtiaan myöten, mutta Âlin kuitenkin uskotaan kuolleen kansallisen turvallisuuspalvelun kuulusteluissa – salakuljettaja oli palkattu sijaiskärsijäksi. Tämä istui vankilassa vain muutaman viikon nelivuotisesta rangaistuksestaan, jonka taposta sai.

Âli oli kuolleessaan 41-vuotias, eikä hänen ruumistaan siis ole varmuudella koskaan löydetty. Hänen laukkunsa sisältöineen päivineen sen sijaan on julkistettu valokuvassa, joka julkaistiin kansallisessa sanomalehdessä jo 1949. Laukussa oli nahkatakki, rannekello, silmälasit, parranajovehkeet, cologne-pullo, muistikirja, kynäkotelo, Balzakin kirja, Pushkinin Onegin, sanomalehtisivuja ja valokuvia, joista saa selvää vain yhdestä – hänen vaimonsa Aliyen kuvasta, joka on taiteellisesti asetettu valokuvassa laukkua vasten näkyville. Laukun sisällön nykyisestä olinpaikasta ei ole tietoa, mutta ainakaan Âlin tyttärelle sitä ei vieläkään ole palautettu.

Ja vielä alle Âlin kuuluisa runo ”Benim aşkım ”Googlen, aina niin riemastuttavan, suomennoksen kera. Mutta kyllä siitä saa kuvan, mistä on kyse…

bir kalemin ucundan hislerimiz akınca
bir ince yol onları sıkıyor, daraltıyor;
beni anlayamazsan gözlerime bakınca
göğsümü parçala bak kalbim nasıl atıyor.
daha pek doymamışken yaşamın tadına
gönül bağlanmaz oldu ne kıza, ne kadına…
gönlüm yüz sürmek ister yalnız senin katına
senden başka her şeyi bir mangıra satıyor.
sensin, kalbim değildir, böyle göğsüme vuran,
sensin “ülkü” adıyla beynimde dimdik duran
sensin çeyrek asırlık günlerimi dolduran;
seni çıkarsam, ömrüm başlamadan bitiyor.
hem bunları ne çıkar anlatsam bir dizeye?
hisler kambur oluyor dökülünce yazıya
kısacası gönlümü verdim ulu gazi’ye
göğsümde şimdi yalnız onun aşkı yatıyor.

Mielestämme kynänkärki tulva
Hieno tapa ärsyttää niitä kaventuu;
Katso silmiini, jos et ymmärrä minua usko
Katso, miten sydämeni lyönnit repivät rintaani.
monet halusivat maistaa elämää
Mitä se ei ole ollut yhteydessä hänen sydämensä, mitä nainen …
Sydämeni haluaa vain ottaa kaksinkertainen kasvosi
Kaikki muu myyt kolikon.
et ole sydämeni, että osuma rintaani,
Sinä ”ihanteellinen” nimen kanssa aivoni kohoava
te täytti päivää neljännesvuosisadan;
Jos teen teille, aloitat loppumassa elämästäni.
ja heitä kiinnostaa kertoa merkkijono?
tunteet menee kyttyrä vuotanut Tyyppi
Lyhyesti, annoin sydämeni suureen veteraanit
rintani nyt vain on hänen rakkautensa.

 

Englantia puhuvista ja kun tapasin vanhan tuttavan

Olen muutaman kerran tavannut yllättävissä paikoissa englantia puhuvia turkkilaisia, kuten erään taksikuskin (joka oma-aloitteisesti alkoi puhua minulle englantia), sairaalan röntgenhoitajan avustajan (lääkäri ja hoitaja eivät englantia puhuneet) ja katumme puhtaanapitäjän. Röntgenhoitajan avustajan englannin kielen taustasta en tiedä, muut kaksi sen sijaan kertoivat lyhykäisesti tarinansa.

Sain viime syksynä ystävällisen englantia puhuvan taksikuskin palatessani kahvikoneen korjausreissulta laakson toiselta puolelta. Kuskin englanti oli kovin turkkilaisaksenttista ja sanoja hiukan vähemmän kuin siihen aikaan minulla turkin sanoja, mutta englantia pystyimme kuitenkin jutustelemaan. Kun ihmettelin hänen englannintaitoaan, kuski kertoi, että hän tuli vasta Istanbulista, jossa hänellä on kangasbisnes. Istanbulissa ja bisneksessä ei kuulemma pelkällä turkilla pärjää.

Taksikuskin istanbulilainen yhtiö tekee ja myy kankaita merkkivaatefirmoille, joilla on tehtaita Turkissa. Ankaraan hän oli päätynyt hiljattain siksi, että täällä asusteleva isä oli sairastunut. Muuta työtä ei kuulemma toistaiseksi ollut löytynyt kuin taksikuskin pesti. Taksikuski tiesi, että naapurissamme asuu Ankaran kuvernööri, joka on kuulemma hyvää pataa presidentin kanssa. Ja hänellä oli molemmista vahva mielipidekin, josta en nyt sen enempää tähän kirjoittele…

Kotikatumme puhtaanapitäjään tutustuin viime vuonna alkuvuodesta. Hän tervehti joka kerta tavatessamme sekä turkiksi että englanniksi ja jatkoi muutaman sanan vielä englanniksi, yleensä säästä, tuosta suomalaisellekin turvallisesta puheenaiheesta. Turkkilaisittain puhtaanapitäjä puhui erittäin hyvää englantia, mitä joka kerta itsekseni kummastelin.

Pysähdyin kerran kauppamatkalla juttelemaan hänen kanssaan hiukan pidemmäksi aikaa ja kysyin, mistä tuo hyvä englanti on peräisin. Se on kuulemma perua vuosikymmenien asumisesta Amerikassa, jonne hän muutti sisarensa mukana 1981. Sisar rakastui aikanaan Turkissa amerikkalaiseen ilmavoimien lentäjään, jonka kanssa hän avioitui. Muutaman vuoden kierreltyäään eri tukikohdissa ulkomailla, lentäjä ja sisar kutsuttiin takaisin Amerikkaan. Ja veli lähti mukana.

Veli oli muuttanut takaisin vasta viime vuonna ja asuu näillä samoilla seuduilla “kahden bensa-aseman” takana “tuonne päin”. Paluumuuttoon oli sama syy kuin taksikuskillani, tällä kertaa tosin äiti. Teimme sinukaupat ja hän esitteli itsensä Bobiksi. Hänen turkkilainen nimensä on kuulemma niin pitkä ja vaikea, ettei sitä ulkomaalainen jaksa muistaa. Katumme turvamiehet kutsuivat häntä “amerikkalaiseksi pojaksi”. Nimitys on sikäli hauska, että ikänsä ja ulkoisten piirteidensä vuoksi häntä veikkaisi ennemmin “vaariksi”.

Moni oli kuulemma ihmetellyt, miksi Bob lakaiseee katuja, kun voisi olla töissä paremmin palkatussa ja helpommassa turistibusineksessä, kielitaitoinen kun on. Raha ja kravatti eivät kuulemma häntä kuitenkaan kiinnosta, vaan luonnossa ja ulkona oleminen on mukavampaa. Turkissa pärjää kuulemma hyvin pienelläkin palkalla, koska maa ei ole niin kallis. Pienelläkin palkalla voi hoitaa vuokran ja saa hyvin syödäkseen.

Tapasimme Bobin myös poikiemme kanssa, joka olivat täällä lomalla. Hän muisti aina kysyä tavatessamme, mitä pojille kuuluu ja lähettää heille terveisiä. Vähän harmitti kuulemma, ettei ehtinyt äitiäni tavata, vaikka hänkin oli täällä käynyt lomailemassa.

Palattuamme joululomalta Suomesta oli Bob kadonnut, tai oikeammin vaihtunut uuteen katusiivoojaan, jota ei juuri alueella näy ja joka ei tervehdi silloinkaan kun näkyy. Ihmettelimme, onkohan Bob siirretty jonnekunne, onko hänet irtisanottu vai onko Bob sittenkin päättänyt laittaa kravatin kaulaansa.

Tänään tullessani turkin tunnilta Kavaklıderestä Bob tuli minua vastaan leveästi hymyillen! Bobilla oli edelleen katusiivoojan vaatteet, joten hän oli siis saanut vain siirron toiseen paikkaan, Çankaya-kadun pätkälle, jossa hän oli tekemässä kevätsiivousta. Olo oli kuin olisi vanhan ystävän tavannut! On vain sattumaa, ettemme ole aikaisemmin tuolla pätkällä tavanneet, sillä kuljen sitä edestakaisin viikoittain ainakin kerran.

Bobilla on nyt paljon pienempi alue huollettavana, mistä hän oli tyytyväinen. Hyvä hänelle. Hän kuitenkin kaipaa juttuseuraa, jota meidän liepeiltä löytyi päivittäin. Ja pyysi taas sanomaan terveisiä pojilleni.

Turkin kieliopin valaistuminen

img_7053Sain jokin aika sitten suomalaiselta ystävältäni lainaan turkin kielioppikirjan suomeksi. Kirja on suhteellisen iäkäs, vuodelta 1986, mutta kieliopin se osaa selittää niin, että suomalainen sen ongelmitta ymmärtää. Oi, onnen päivää! Turkin opetteleminen englannin kautta ei aina ole ollut kovin helppoa, siksi erilaisia kielet ovat keskenään.

Tähän saakka on turkin opiskeluni mennyt välillä matkimiseksi ja ulkoa opetteluksi. Puheen matkiminen on tietysti luonnollinen tapa oppia kieltä, mutta se on ollut kovin hidasta: lähinnä lause kerrallaan. Toisaalta lause kerrallaan matkimisessa on ollut hyötynsäkin, kuten Ulkosuomalainen äiti blogissaan muistuttaa: erilaiset fraasit ja toivotukset ovat turkissa ja Turkissa äärimmäisen tärkeitä.

Välillä olen kuitenkin tuskastunut, kun en saa jotain turkin kielioppijuttua mahtumaan mihinkään ennestään osaamaani kieleen. Esimerkiksi eräs turkin verbin aikamuoto selvisi minulle vasta, kun sain suomenkielisen kielioppikirjan käteeni. Bangkokin opettajani yritti selventää aikamuotoa kertomalla, että sitä käytetään silloin, kun ei oikein tiedä, kuinka asia on tapahtunut tai kuinka on joutunut johonkin tilanteeseen, jossa huomaa yhtäkkiä olevansa. Esimerkkinä hän antoi lauseen: ”I was suddenly somewhere and I had no idea how I got there”. Opettajani kysyi, onko suomessa vastaavaa aikamuotoa. Kerroin, että periaatteessa on, mutta että meillä Suomessa tuo liittyy yleensä alkoholin liikakayttöön, eikä sitä oikein voi selittää yhdellä sanalla 😉 Turkilla sen sijaan siis voi. Tuumasin, että turkin kielessä tuolle aikamuodolle on selvästi ollut tarvetta, koskapa sellainen sen kieliopista löytyy.

Suomenkielinen kielioppikirjani kertoo, että suomeksi tuo erikoinen aikamuoto on ”narratiivimuoto” eli jonkinlainen kertomusmuoto. Olemme siis tehneet tuosta verbimuodosta sosiyal kulübun turkin kurssilla harjoituksiakin! Opettajamme käyttää siitä oikeaoppisesti sanaa ”narratiivimuoto”.

Nyt tiedän, että narratiivimuotoja on turkissa useampia: aoristin narratiivi, preesensin narratiivi, indefiniittiperfektin narratiivi, futuurin narratiivi, konditionaalin narratiivi, optatiivin narratiivi ja nesessiivin narratiivi. Koska tekijä liitetään verbiin päätteellä kuten suomessakin, kaikkiin muotoihin riittää turkissa yksi sana.

IMG_7038.JPG

Aoristin narratiivilla voi ihmetellä esimerkiksi, että ”Oho, näyn käyttäneeni (kullanırmışsım) kaikki rahani!” Preesensin narratiivilla taas voi kertoa esimerkiksi, että ”He olivat kuulemma syömässä (yiyorlarmış)”. Indefiniittiperfektin narratiivilla voi sanoa, että ”Ai, olenkin jo lähettänyt (göndermişmişim) sen ja futuurin narratiivilla, että ”Myytte kuulemma (satacakmışsınız) talonne”. Konditionaalin narratiivilla voi huudahtaa, että ”Olisinpa tullut (gelseymişim) aikaisemmin!” ja optatiivin narratiivilla sanoa, että “Voi, että! Olisinpa ajatellut (düşüneymişim) tuota aikaisemmin!” Nesessiivin narratiivilla taas voi todeta esimerkiksi, että ”Hän ei olisi saanut sanoa (söylememeliymiş) noin”.

Narratiivi ei siis ole ihan aikamuoto, joka kertoo yhtäkkisestä, mystisestä tilanteesta, johon puhuja joutuu tai on joutunut. Kielioppikirjan mukaan narratiivimuodot liittyvät sellaisen asian kertomiseen, josta puhuja vain välillisesti tietää tai jonka todenperäisyydestä hänellä ei ainakaan kertomistilanteessa ole varmuutta. Tosin matematiikan opettajalleni pisteet kotiin selityksen yrityksestä, sillä narratiivi tarkoittaa myös tilanteita, joissa ikään kuin yllättäen kertoja huomaa tekevänsä tai tehneensä jotain… niin kuin että ”hups!” tai ”ohoh!”

Pitkien liittoverbien opettelussa on omat haastensa, mutta sijamuotojen opettelu ei sen sijaan ole ollut vaikeaa, siksi lähellä ne ovat omia sijamuotojamme. Ja niitä on turkissa lisäksi huomattavasti vähemmän.

Omat oppikirjani ovat maininneet viisi sijamuotoa, ja ne löytyvät myös netin turkin kielen kursseista: akkusativii, genetiivi, lokatiivi, ablatiivi ja datiivi. Eräässä nettikursseista sijoja kutsutaan englanniksi nimillä ”nothing state”, ”-i state”, ”-e state”, ”-de state” ja ”-den state”. Innovatiivisia, mutta eivät ehkä kovin valaisevia nimiä. Toinen nettikurssi kertoo sijoja olevan kuusi ja nimeää ne seuraavasti: 1. absolute/nominative, 2. accusative/direct object, 3. genitive/possessive/owner-of, sekä paikallissijat 4. dative/indirect object/motion toward, 5. locative ja 6. ablative/comparison/motion from. Nämä ovat jo selkeitä, ja kun noihin vielä lisätään kielioppikirjani nimeämä 7. instrumentaali, on turkin perussijamuotopaketti valmis.

Turkin oppikirjat, joita olen käyttänyt, on tosin tehty tällaisia tavallisia ekspatriaatteja ja turkin kielestä harrastusmielessä kiinnostuneita ajatellen. Voihan olla, että narratiivit, ablatiivit ja lokatiivit vain sekoittaisivat suurinta osaa… Mutta kuten sanottu: kielioppikirjan löytyminen oli onnenpäivä minulle 🙂

Kalaravintolassa

Kävimme sunnuntaina syömässä Ankaran ehkä erikoisimmassa kalaravintolassa turkkilaisten tuttaviemme kanssa. Tai ehkä erikoisimmassa ravintolassa noin yleensäkin.

WP_20170226_003.jpg

Kalbur balık -ravintola sijaitsee Oranin kaupunginosassa kerrostaloalueella, yhden korkean kerrostalon alakerrassa. Paikan omistaa vanha turkkilainen pariskunta. Ravintola on aika pieni ja kuulemma aina täynnä, paitsi maanantaina, jolloin se on kiinni. Ilman pöytävarausta on turha yrittää sisälle. Me varasimme pöydän ajoissa jo perjantaina. Ehdotimme ravintolan omistajalle ajaksi klo 17. Hän sanoit, että saamme pöydän klo 16.30 ja pois täytyy lähteä klo 19. Näillä mentiin.

Ravintolassa ei ole ruokalistaa, vaan ruuat ovat esillä kylmävitriinissä, josta ne tilausten mukaan paistetaan, höyrytetään tai keitetään asiakkaalle. Turkkilaiseen yhteisölliseen tapaan ruoka-annoksia tilataan yhteisesti koko ruokailuporukalle, ja turkkilaiseen tapaan monet huuhtelevat ruokansa alas rakılla. Näin teimme mekin. Tämä ei vielä tee paikasta erikoista. Erikoista on, että vaikka asiakkaat voivat itse tehdä tilauksensa, paikan omistaja loppukädessä tarjoaa asiakkaille, mitä haluaa tai on tarjoamatta, jos ei halua. Me saimme kaiken tilaamamme, mutta meille kerrottiin vähän moittien, että tilasimme “paljon”. Rakısta emme saaneet moitteita.

WP_20170226_008.jpg

Vuosi sitten emme ehkä olisi saaneet kaikkea, sillä varsinkin isäntä on aikaisemmin kuulemma ollut äärimmäisen jyrkkä. Ystävämme kertoivat, että isäntä on pehmennyt sen jälkeen, kun joku asiakas oli suuttunut, koska tämä ei ollut ensin saanut haluamaansa ja isäntä oli tullut vielä pöytäänkin komentelemaan, kuka syö mitäkin. Asiakas ja isäntä olivat ottaneet ihan käsirysyllä toisistaan mittaa. Omistaja oli kuulemma hävinnyt. Aika hurja tarina, sillä isäntä oli yli 70-vuotias hoikka papparainen.

Tuttavamme ovat käyneet ravintolassa usein, eivätkä hekään ole aina saaneet haluamaansa. Kerran isäntä oli kuulemma tokaissut, että te söitte tuota viimeksi, nyt otatte jotain muuta. Toisen kerran tuttavamme oli ottanut kaverin lautaselta juustopalasen, jota kaveri ei ollut jaksanut syödä. Omistaja oli tullut kärppänä paikalle, siirtänyt palasen takaisin kaverin lautaselle ja sanonut tuttavallemme, että koska sinä et tuota ole tilannut, et myöskään syö sitä.

Vaikka sekä ruuan tilauksen tekeminen että itse syöminen ovat aina vähän jänskättäviä tilanteita, ravintolaan palataan aina uudelleen. Sillä on omat uskolliset kanta-asiakkaansa, kuten tuttavamme. Merenelävät ovat ravintolassa aina takuutuoreita ja sen perusteella, mitä me söimme, annokset ovat aivan taivaallisen hyviä. Ankaran kalaravintolaksi annosten hinnatkin ovat hyvin kohtuullisia.

Jos tilaus onnistuu omistajapariskuntaa miellyttävällä tavalla, eikä pöydässäkään aleta sooloilla ruokien kanssa, ruokailutilanne on mitä mukavin. Isäntä kättelee vieraat ovella sekä heidän tullessaan että pois lähtiessään. Muutoin hän kuljeskelee ravintolassa katsomassa, että kaikki sujuu niin kuin pitääkin. Eli että kaikki syövät kiltisti, mitä ovat tilanneet, eivätkä kurkottele toisten lautasille.

wp_20170226_004

Myös meille sattui pieni kömmähdys. Olimme tilanneet kala-annoksen, joka tarjoiltiin rukolasalaatin kanssa. Annoslautasen reunalla oli sitruunaviipale, jonka puristimme rukolan ja kalan päälle. Omistaja oli vahtinut vierestä toimiamme silmä kovana ja riensi huomauttamaan, ettei sitruuna ole tarkoitettu kalalle, vaan pelkästään rukolalle. Toisen pienen moitteen isäntä kävi antamassa yhdelle seurueestamme, joka ei ottanut omaa kalaköfteään samaan aikaan kuin muut. Isäntä kävi huomauttamassa tuttavaamme, että otapas sinäkin tuo köfte, se odottaa tuossa tarjoiluastiassa, muut syövät jo omaansa. Muita etikettivirheitä emme tehneet, joten saimme kömmähdyksemme anteeksi. Ehkä sekin auttoi, että muistimme aina välillä kehaista ruokia, kun isäntä kulki pöytämme ohitse.

Tilastollisesta onnellisuusasteesta

Hürriyet Daily Newsissä oli tänään mielenkiintoinen artikkeli otiskolla ”Turkin onnellisuusaste on kohonnut 2016” (Turkey sees rise in happiness levels in 2016”). Artikkelissa siteerattiin Turkin Tilastokeskuksen (TÜİK) julkaisemaa vuoden 2016 Yaşam Memnuniyeti Araştırmasın eli Elämäntyytyväisyys-kyselytutkimuksen tuloksia. Tutkimuksen tavoitteena oli mitata yksilön yleistä tyytyväisyyttä elämäänsä sekä heidän yhteiskunnallisia arvojaan. Tutkimuksella pyrittiin myös kartoittamaan elämän erilaisten osatekijöihin vaikutusta yksilön onnellisuuteen sekä arvioimaan julkisia palveluja onnellisen elämän kannalta.

Artikkelin mukaan tutkimustuloksista käy ilmi, että 61,3% turkkilaisista on tyytyväisiä tämänhetkiseen elämäänsä. Jutussa kerrottiin myös, että tyytyväisten määrä on noussut viime vuodesta, sillä edellisen vuoden mittauksessa vastaava luku oli 56,6%. Vain 10,4% vastasi, että hän ei ole tyytyväinen elämäänsä. Lisäksi jopa 76,8% oli vastannut olevansa toiveikas tulevaisuutensa suhteen.

Vaikka kieltämättä hiukan skeptisesti suhtaudun tällaiseen kansallisten tutkimustulosten uutisointiin, ja toisinaan kansallisiin tutkimuksiinkin, ensimmäinen ajatukseni oli, että mahtavaa! Ensinnäkin: kerrankin positiivisia uutisia isolla otsikolla! Toiseksi: Toisin kuin tuntemani turkkilaiset, suuri osa ihmisistä näyttää täällä suhtautuvan positiivisesti elämäänsä ja tulevaisuuteensa jatkuvista maan sisäisistä terrori-iskuista, oman maan rajalla käytävästä sodasta, sisäpoliittisista vastakkainasetteluista, PISA:n masentavista tuloksista, EU:n ja Turkin välisistä ongelmista jne. huolimatta!

Artikkelissa annettujen tarkempien esimerkkien lukemisen jälkeen putosin kuitenkin mahtavasta takaisin maan pinnalle. Esimerkkien mukaan onnellisuusaste laski koulutustason mukana: koulupudokkaiden joukossa onnelliseksi elämänsä koki 63,5%, neljä vuotta koulua käyneiden joukossa onnellisia oli 62,9%, koko perusopetuksen käyneiden 60,2% ja lukion tai vastaavan käyneistä enää 57,8% tunsi elämänsä olevan onnellista.

Kuinka noihin onnellisuuslukuihin oli sitten päädytty? Tärkeimmiksi onnellisuuden osatekijöiksi kyselyyn osallistujat nimesivät julkisista palveluista (itselleni ainakin yllätysykkönen) joukkoliikenteen (78,4%),  turvallisuuspalvelut (75,5%), terveyspalvelut (75,4%), sosiaaliturvan (67,9%), koulutuksen (65,1%)ja lakipalvelut (57,9%). Muiden osatekijöiden järjestys oli terveys (72,1%), perhe (70,2 %), rakkaus (14,6%), menestys (7%), raha (3,2%) ja työ (2,3%). Luultavimmin vaihtoehdot oli annettu monivalintatehtävänä.

En onnistunut löytämään tutkimusta netistä, jotta olisin nähnyt, kuinka nuo onnellisuustekijöiksi valitut sitten tuovat onnellisuutta eli kuinka suurena osana ne ovat yksittäisen ihmisen elämää. Kävin ihan mielenkiinnosta katsomassa OECD:n sivuilta vastaavan onnellisuusmittauksen tulokset, jossa Turkki on ollut mukana. Mittauksen tuloksena on johdettu OECD:n Parempi elämä -indeksi.

OECD:n Parempi elämä -ideksin mukaan Turkki sijoittuu keskimääräisesti paremmin yhteiskunnallisessa aktiivisuudessa kaikissa sosiaaliluokissa (esimerkkinä viime vaalien osallistumisprosentti 85%), mutta keskimääräistä huonommin tulotasossa ja varakkuudessa, terveydessä, sosiaalisissa yhteyksissä, koulutuksessa, työtaidoissa, palkkauksessa, subjektiivisessa hyvinvoinnissa, ympäristön laadussa, työn ja vapaa-ajan suhteessa ja asumisessa. Harmittavia tuloksia TÜİK:n tutkimuksessa ilmenneitä onnellisuuden tärkeimpiä osatekijöitä ajatellen.

Aika yllättävää OECD:n tutkimuksessa mielestäni oli, että vaikka perhe koettiin TÜİK:n tutkimuksessa hyvin tärkeäksi osatekijäksi onnellisuudelle ja vaikka turkkilaista kulttuuria pidetään kovin yhteisöllisenä ja perhekeskeisenä, vain 84% ihmisistä kertoi tuntevansa jonkun, johon he voivat hädän tullen turvata. Esimerkiksi Suomessa, joka puolestaan ei ole tunnettu yhteisöllisenä kulttuurina, tuo luku oli 94%.

Vaikka työ oli TÜİK:n tutkimuksessa turkkilaisten onnellisuustekijöissä häntäpäässä, noin 39% työntekijöistä tekee OECD:n mukaan hyvin pitkää päivää (tuo on OECD:n korkein luku; keskimääräinen luku on 13%, Suomessa vain 4%). Terveyteen liittyen OECD:n tutkimuksessa oli mukana muun muassa veden laatu: Turkissa vain 63% oli tyytyväisiä veden laatuun.

Kansallisen koulutuksen tasoa voidaan tietysti mitata eri tavoi, mutta hyvin laajasti hyväksytty mittari on PISA-tutkimus, joista viimeisimmässä Turkin sijoitus oli matematiikassa 49., lukutaidossa 50. ja luonnontieteissä 52. Maita oli mukana 72, joten kovin hyvää tulos ei kerro Turkin koulutusjärjestelmästä, opetussuunnitelmasta ja opetuksen tasosta yleensä.

OECD:n tutkimuksessa turkkilaiset antoivat asteikolla 1-10 elämänsä onnellisuudelle arvosanaksi 5,5 (Suomi osallistui samaan tutkimukseen; suomalaisten arvosana onnellisuudelleen oli 7,4). OECD:n tutkimustuloksissa myös todettin, että Turkissa (samoin kuin Portugalissa ja Unkarissa) elämäänsä tyytyväisiä on suhteellisesti vähän. Tulos oli siis aikalailla erilainen kuin TÜİK:n tutkimuksen aikaansaama.

Edustivatko tutkimukset vaihtoehtoisia totuuksia? Mitä tutkimustulosten on tarkoitus palvella?

Koulukirjastovierailulla

TAIWCCS:n (Turkish-American & International Women’s Cultural and Charitable Society) Bookmobile-matkakirjastomme sai muutama viikko sitten luvan jatkaa kouluvierailuja. Jee! Pari viikkoa pidimmekin tammi-helmikuussa väliä tapaamisissamme, sillä kaikki kirjat olivat valmiina ja odotimme vain, että tuo viime heinäkuun vallankaappausyrityksen jälkeinen vierailukielto poistettaisi. Nyt se on siis poistettu.

WP_20170214_001.jpgKirjat lajitellaan kirjastossa valmiiksi luokka-asteiden ja koulujen mukaan koreihin. Korit kannetaan pikkubussiin, jolla huristetaan oikeaan osoiteeseen.

Viime viikolla kävimme yhdessä ja tällä viikolla kahdessa valtion koulussa, jotka on valittu mukaan ohjelmaan. Kaikki sijaitsevat Ankarassa Mamakin piirikunnassa. Mamakissa asuu lähes 600 000 ihmistä ja siellä sijaitsee Ankaran, ja joidenkin tietojen mukaan jopa Turkin, laajin gecekondualue eli slummialue.

WP_20170221_008.jpg

Suurin osa Mamakin gecekonduista on 1980-luvun lakimuutoksella laillistettu. Ankaran ”kehittävä kaupunkisuunnitelma”, josta viime syyskuussa kirjoitin, ei ole kuitenkaan vielä ehtinyt täydellä teholla Mamakiin saakka. Myös Mamakia on kuitenkin alettu muuttaa ”tervellisemmäksi” ja ”modernimmaksi”: sinne johtaa hyvä moottoritie ja sieltä löytyvät muun muassa Ikea, Metro-tukkukauppamme ja Nata Vegan tehtaanmyymälöitä. Joista yksikään ei välttämättä suoraan palvele Mamakin gecekondujen asukkaita…

Ensimmäinen kohde viime viikolla oli eräs Mamakin ortaokuluista eli keskikouluista (vuosiluokat 5-8), jossa vierailimme koulun seitsemänsissä luokissa. Koulussa on kymmenen seitsemättä luokkaa, joten useampaan luokkaan emme olisi aamurupeamana ehtineet. Mamakin koulu on mukana ohjelmassa ensimmäistä vuottaan, joten rehtori pyysi meidät ensin juttusille huoneeseensa. Hän tarjosi meille käsinpesunestettä, sitten palan suklaata ja pian tuli kaikille teetä.

Seinällä rehtorin pöydän takana oli valtava, komea Atatürkin kuva, jonka vasemmalla puolella oli İstiklâl marşın eli itsenäisyysmarssin sanat ja oikealla puolella Atatürkin nuorisolle suuntaamat sanat. Löytyyköhän Suomen kouluista vielä presidenttien kuvia seiniltä? Ei ainakaan noin mahtipontisen kokoisia, ja kansallislaulun sanoja en ole nähnyt yhdessäkään.

WP_20170214_003.jpg

Tänään kävimme kahdessa Mamakin ilkokuluista eli alakouluista (vuosiluokat 1-4). Ensimmäiseen niistä oli sijoitettu myös alueen ortaokulun kaksi alinta luokka-astetta. Toisessa vierailemassamme alakoulussa oli vuosiluokkien 1-4 lisäksi anasınava eli esiopetusluokka. Molemmissa kouluissa oli vain kaksi rinnakkaisluokkaa kullakin luokka-asteella, joten ehdimme käydä kaikissa koululuokissa.

Molemmat alakoulut ovat toista vuotta mukana ohjelmassa, joten lainaustoiminta oli sekä henkilökunnalle että isommille oppilaille tuttu. Pienet ekaluokkalaiset olivat mukana ensimmäistä kertaa, ja voi, miten iloisiksi me heidät teimme! Toivottavasti lukuinnostus säilyisi heillä pitkään. Viides- ja kuudesluokkalaiset eivät kovasti kirjojen lainauksesta ainakaan tällä kertaa innostuneet.

WP_20170221_005.jpg

Ensimmäinen vierailukohteemme on mukana EU:n tukemassa Students’ Red Roof -ohjelmassa, jonka tavoitteena on jakaa tietoa ja taitoja käsitellä ja ennalta ehkäistä luonnonkatastrofeja ja terrori-iskuja omalla alueellaan. Projektin piiriin kuluu koko kouluyhteisö, ympäröivä yhteisö mukaanlukien. Projekti on Turkin, Kreikan, Italian ja Romanian yhteistyöprojekti.

WP_20170221_007.jpg

Resursseiltaan Mamakin koulut yllättivät minut. Ensimmäisenä minut yllätti luokkien pieni oppilasmäärä. Keskikoulussa oli 25-30 oppilasta luokkaa kohti, alakoulussa maksimissaan 25. Valtion koulut saavat valtion puolesta tarkastetun oppimateriaalin ilmaiseksi eli oppilailla oli käytössään myös oppikirjat. Luokat olivat tilavan tuntuisia, vaikkakin hyvin tyhjiä. Vierailemissani keskikoulun luokissa ei ollut edes kaappeja. İlkokulun luokista kaappi kyllä löytyi ja esiopetusluokassa oli jopa leikkinurkkauksia.

Mikä taas ei kouluissa yllättänyt oli, että luokat huokuivat samaa tunnelmaa kuin opettajansa. Kaikki oppilaat olivat periaatteessa tyytyväisen oloisia, mutta joissakin luokissa oli selvästi yhdessäolemisen ja -tekemisen tunnelma. Niissä luokissa myös lainattiin kirjoja kaikkein innokkaimmin.