Zumba-yhteisöllisyyttä

Tässä kuussa julkaistiin uusi tutkimus suomalaisista ja suomalaisuudesta. Arvot 360 -tutkimus perustuu noin neljän tuhannen 18-79-vuotiaan suomalaisen haastattelun ja eri taustamuuttujien analysointiin. Tutkimuksen teki Kotimaa-konserniin kuuluva Insight 360 -yhtiö.

Insight 360 -yhtiön vanhempi asiantuntija Mikko Hormion mukaan tutkimus osoittaa, että vanhat yhteiskuntaluokkakäsitykset ovat muuttuneet zumba-yhteisöllisyydeksi. Ne ovat Hormion mukaan nopeasti kiinnostuksen ympärille syntyviä ja kuolevia yhteisöjä, joiden olemassaolo perustuu oikeastaan yksilöiden tarpeisiin, ei aatteeseen tai perinteeseen: ”Olen yhteisöllinen miten minusta tällä viikolla tuntui hyvältä”.

Tällainen uusyhteisöllisyys ei varmasti ole pelkästään suomalainen ilmiö, vaan tätä voi soveltaa vaikka meidän Ankaran latte leideihin. Vuoden alussa 2016 viikoittaisissa tapaamisissamme oli joka kerta porukkaa niin, ettei yksi pöytä aina tahtonut riittää. Aktiivista tapailua kesti vielä viime vuoden syksylle, jonka jälkeen paikalle saapui yleensä vain muutama henkilö, kunnes tänä syksynä olen pari kertaa käynyt tapaamassa itse itseäni. Osa aktiivisista leideistä muutti viime vuonna, osa tämän vuoden alkupuoliskolla, pois Ankarasta. Zumbaa riitti niin kauan kun täällä olevilla latte leidi -yksilöillä oli tarvetta tavata. Tällä viikolla, tällä yksilöporukalla, tällainen yhteisöllisyys ei tunnukaan enää niin tärkeältä.

Tuon Insight 360 -tutkimuksen mukaan suomalaiset zumbalaiset pystytään jakamaan kuuteen eri ryhmään elämäntapojensa, arvojensa ja asenteidensa perusteella: samankaltaisia elämäntapoja, arvoja ja asenteita jakavat ihmiset asuvat samoilla alueilla. Voiko tästä päätellä, että asuinpaikka muokkaa ihmisten asenteita, arvoja ja tapoja samaan suuntaan? Vai muuttavatko samankaltaiset ihmiset jostakin syystä samoille alueille? Tavat, arvot ja asenteet kun muodostuvat yleensä pidemmän ajan kuluessa ja tahtovat yleensä olla aika pysyväisiä.

Minulla oli itselläni vaikeuksia kuuluttaa itseäni mihinkään tutkimuksen ryhmistä. Tarkoittaako se, että olen vähemmän zumbasuomalainen, koska olen ollut vähemmän suomalaisten kanssa tekemisissä eli en ole aikoihin asunut heidän kanssaan samoilla asuinalueilla? Aika kaukaa olisi haettu, että suurin osa samantapaisia asenteita, arvoja ja tapoja jakavista ihmisistä muuttaa samoille asuinseuduille ulkomaille.  Minun elämäntapojani, arvojani ja asenteitani ovat kuitenkin muokanneet aivan muunlaiset asuinalueet – ulkozumbasuomalaiseen suuntaan.

Tutkimuksessa kuvaillaan suomalaisten ryhmiä näin:

Kokeilunhaluiset individualistit, joita on 23 %, suurin osa heistä Helsingissä. Muualla Suomessa heitä löytyy eniten isoimmista kaupungeista. He ovat suurimmaksi osaksi alle 45-vuotiaita ja ajatusmaailmaltaan liberaaleja. Avio- tai avoliitto ovat yhtä hyväksyttyjä parisuhteen muotoja, ja tasa-arvoinen avioliittolaki saa kannatusta. Heitä luonnehditaan kansainvälisesti isänmaalliseksi: vaikka maailma on avoinna, eivät he välttämättä ole lähdössä pois Suomesta.

Hyväntahtoiset hengelliset, joita on 19 %. Heihin kuuluu miltei pelkästään naisia. He asuvat yleensä pienissä kaupungeissa ja maaseudulla ja ovat yleensä yli 45-vuotiaita. Kaikki auttaminen ja aatteellisten järjestöjen tukeminen on tälle ryhmälle tärkeää. He arvostavat kirkkoa ja ovat mukana luterilaisen kirkon toiminnassa.

Yhteisen hyvän puolustajat, joita löytyy 17 %. Kyseessä on varsin kaupunkilainen ilmiö, ja he asuvat yleensä kerrostaloissa. Heidän joukossaan on runsaasti korkeasti koulutettuja yli 55-vuotiaita ja korostuneesti kokoomuslaisia. Ryhmä muistuttaa avarakatseisuudessa kokeilunhaluisia individualisteja, mutta perinteisiä arvoja kunnioitetaan huomattavasti enemmän. Vieraat uskonnot eivät heitä pelota ja tämä ryhmä lahjoittaa hyväntekeväisyyteen.

Turvallisuushakuiset patriootit, joita kansastamme on 15 %. He ovat yleiseensä ikääntyviä miehiä, sanomalehtien suurkuluttajia ja avaavat aina television Ylen puoli yhdeksän uutisten aikaan. Heitä löytää maaseutukaupungeista, kokoluokasta Mikkeli ja Joensuu. Turvallisuushakuiset patriootit kertovat itsestään isänmaallisina ja puhuvat Suomesta hyvää. Kuluttajina turvallisuushakuiset patriootit ovat nuukia ja shoppailu ei kiinnosta.

Passiiviset minäkeskeiset, joita on 14 %. Heistä valtaosa on yli 35-vuotiaita miehiä, jotka eivät ole kiinnostuneita yhteisistä asioista eivätkä äänestä, vaikka heissä korostuu perussuomalaisuus. He ovat ajautuneet nyky-yhteiskunnan ulkopuolelle ja kokevat olevansa syrjäytetty, ja suurin osa heistä asuu pienillä paikkakunnilla. Maailmassa puhutaan heidän mielestään aivan vääristä asioista, ja vieras on negatiivista.

Tiedonhaluiset vetäytyjät, joita on 12 %. Heihin kuuluu kaikenikäisiä suomalaisia. Usein he ovat vähätuloisia ja työttömiä, joilla on vain vähän verkostoja. He elävät usein yksin ja ovat sitä mieltä, ettei Suomi ole 1980-luvun jälkeen kehittynyt hyvään suuntaan. Ryhmään kuuluu yhtä paljon naisia kuin miehiä eri koulutustasoilta. Heitä on huomattavan vähän alle 30 000 asukkaan paikkakunnilla. Nämä ihmiset ovat kiinnostuneita kirjoista, musiikista ja tieteestä.

Varmasti noista ryhmistä moni suomalainen itsensä löytää, koska ryhmäjaottelu on tutkimustulosta. Mutta kuten sanottu, ulkosuomalaisena olisi vaikea zumbata täysillä yhdenkään ryhmän kanssa. Jonnekin tuonne keskelle kuitenkin lie jossain vaiheessa palattava ja tehtävä kuten Amerikan siirtolaiset aikanaan: uusiutumalla ja välttämättömyyteen alistumalla.

Mainokset

Tyttövoimaa!

Kuuntelin aamulla Yle Areenan kautta Suomen uutisia. Muuten olisikin saattanut mennä ohitse tieto, että tänään juhlimme kansainvälistä tyttöjen päivää. Tätä YK:n teemapäivää on vietetty vuodesta 2011 saakka. Samana vuonna tehtiin muitakin suuria päätöksiä: esimerkiksi Saudi Arabia salli naisilleen äänioikeuden, 105 vuotta Suomen ja 77 vuotta Turkin jälkeen…

Tyttöjen päivän tarkoitus on muistuttaa meitä syrjinnästä ja väkivallasta, jota tytöt kohtaavat kaikkialla maailmassa ikänsä ja sukupuolensa takia. Päivän yhtenä tavoitteena on antaa tytöille mahdollisuudet elää täysarvoisina yhteisöidemme jäseninä edes yhden päivän 365:stä: tänä päivänä ympäri maailmaa 600 tyttöä 60 maassa astuu poliitikkojen ja johtajien saappaisiin.

Katsoin vastikään Izmirin koulutuskonferenssia varten tilastoja Suomen ja Turkin nuorista ja lapsista. ”Girl’s opportunity index”:n mukaan Suomi on maailman toiseksi paras maa tytöille, heti Ruotsin jälkeen, kun mittareina käytetään lapsiavioliittojen määrää, hedelmällisyyttä, äitikuolemia (mittarina tyttöjen pääsystä hyvään terveydenhuoltoon), naisparlamentaarikoiden ja perusopetuksen päättötodistusten (lower secondary school completion) määrää. Tutkimuksessa oli mukana 144 maata. Turkki oli sijalla 55. Turkin sijoitusta laskivat naisten vähäinen edustus politiikassa ja korkeissa julkisissa viroissa, surullisen kuuluisat lapsiavioliitot, hedelmällisyystaso ja tyttöjen koulutustaso.

Päivä oli hyvin esillä Suomen uutisissa, joissa haastateltiin Ylen toimitusjohtajan viran päiväksi kaappaavaa tyttöä. Ylen lisäksi tempaukseen osallistuvat Suomessa Elinkeinoelämän keskusliitto, Finlayson, Joensuun kaupunki, Liiga, Kotipizza, Nokia, Opetushallitus, Orion, Plan International Suomi, pääministeri Juha Sipilä, SAK ja Supercell. Hienoa! Noissa kaikissa toimii tänään johtopaikoilla yhteensä 13 suomalaista tyttöä.

Suomea pidetään tasa-arvon mallimaana, ja Suomen sijoitus tyttöindeksissä on maailmanlaajuisesti loistava. Suomessa naisilla ja miehillä on tasavertaiset oikeudet koulutukseen ja työhön. Naisten osallistuminen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon on Suomessa yleisempää kuin monissa muissa maissa. Suomikin on kuitenkin vielä matkalla tasa-arvoon: esimerkiksi pääministeri Juha Sipilän hallituksen ministereistä vain 35 % on naisia, ja naisten osuus kaikista suomalaisten pörssiyhtiöiden hallituspaikoista on vain 27%.

Koitin googlata tyttöjen päivän uutisia myös Turkista hakusanalla “ Girls take over 2017 Turkey”. Hakuohjelma antoi ensimmäisenä seuraavat kolme tulosta: ”Miss Turkey 2017 stripped off her crown over past tweets”, “Men Kill 183 Women And Girls, Use Violence Against 278 In Turkey In 8 Months” ja “Creating a bridge to a better life for a girl in Turkey”. Viimeinen oli toivoa antava ja klikkasin sivun auki. Kyse oli kuitenkin amerikkalaisen koulun ”Ethnic Festival”-teemapäivästä toukokussa…

Ajattelin olevani epäreilu Turkille ja tein saman englanninkielisen haun myös Suomelle. Ensimmäisiksi ehdotuksiksi ponnahtivat “Katariina, 15, takes over Finnish premier’s office for Day of the Girl”, “Prime Minister for a Day: Finnish Girl Takes Over Finland” ja “Riku Kallioniemi astuu päiväksi syrjään – Liiga mukana Girls Takeover –päivässä”. Ehkä asenteeni oli sittenkin ihan reilu, molempia maita kohtaan.

Makkaratalkoot

Harrastimme eräänä syyskuun viikonloppuna Turkissa paheita: pidimme makkaratalkoot kotonamme, ihan kaksistaan.

Jokunen viikko sitten tuli ihan ikävä Bangkokin lähikauppamme lihamestarin tuoreita aamiaismakkaroita. Ankarasta olemme kerran saaneet tuoreita lammasmakkaroita Next Levelin Macro Centeristä, mutta minkään sortin tuoremakkaroita en sen jälkeen ole nähnyt yhdessäkään Ankaran kaupassa. Päätimme tehdä niitä itse.

Skotlantilainen ystäväni kertoi kerran värkänneensä täällä käsipelillä makkaroita. Soitin hänelle ja sain lainaan reseptikirjan sekä luonnonkuorta makkaroihin. Luonnonkuoret olivat kuulemma maanneet tuon ensimmäisen värkkäämiskerran jälkeen tarpeettomina kapin pohjalla, sen verran sotkuista ja aikaa vievää homma makkaroiden pyörittely oli ollut. Lupasin vastalahjaksi viedä muutaman valmiin makkaran, mikäli ne onnistuisivat.

Melkein jokaisessa makkaraohjeessa oli yhtenä aineena sianlihaa ja silavaa. Turkissa kun ollaan, sellaisten löytäminen ei olekaan kovin helppo temppu. Ankarassa en tiedä yhtään kauppaa, joka myisi tuoretta porsaan lihaa; valmiita aamiaispekoneita ja erilaisia makkaraleikkeleitä kyllä täältäkin saa. Possutuotteet on kaupoissa merkattu selkeästi: Dikkat! Domuz eti – Huomio! Sianlihaa. Suomalainen ystävämme kuitenkin ystävällisesti osti meille amerikkalaisten Ankaran sotilastukikohdan kaupasta yhteensä 2,5 kg porsaanfileitä.

Porsaanfileet jauhoimme itse, mutta lampaanlihan ja naudanlihan jauhatin kaupassa. Lähikaupan kasap muisti varoitella, että makkarat täytyy sitten pitää jääkaapissa ja pakastaa, jos niitä ei syö heti. Kiittelin ja lupasin noudattaa neuvoa.

Lukaisimme ystäväni makkarakirjan, surffailimme parilla nettisivulla, ja löysin vielä vanhan Suomen Kuvalehden Gourmet-numeron (4/07), jonka olin ottanut talteen. Siinäkin oli ohjeet makkaratalkoille reseptien kera.

Tein viittä erilaista makkaramassaa; jokaisesta ”löysemmän kuin lihapullataikinasta”, kuten ohjeissa neuvottiin. Saamamme makkarankuori oli kuivattua putkiloa, jonka täytyi täyttämisen jälkeen antaa levätä jääkaapissa 24 h. Lepäämisen jälkeen massa oli kuitenkin imenyt nestettä sen verran, että taikinat olivat kyllä ihan lihapullataikinan veroisia jääkaapista pois otettaessa.

Ensimmäisiin makkaroihin emme tajunneet lisätä nestettä, vaan turistelimme ne sellaisenaan koneella suoleen. Seuraaviin massoihin lisäsimme ennen suoleen turistamista vettä, mikä helpotti sekä makkaroiden tekoa että kypsentämistä. Helpotus oli, että kuori ei haljennut. Suomen kodin kalapiikkiä kaipailimme, jotta olisimme saaneet kuoriin siistit ilmaraot ennen kypsentämistä, mutta cocktail-tikku toimi aivan hyvin.

Esikypsentämisiä kokeilimme, eri ohjeiden mukaan, sekä uunissa vesihauteessa että kattilassa kuumassa vedessä. Kattila oli ehdottomasti parempi vaihtoehto, vaikka siinä olikin enemmän käsityötä, sillä makkaroista tahtoi uunissa halkeilla kuori pois. Makuahan se ei haittaa, mutta aikalailla siistimmän näköisiä makkarat ovat kuorinensa.

Aikamoisen aikaa vievää touhua: taikinoiden tekoon meni 3 h, makkaroiden suoleen saamiseen toiset 3 h ja esikeittämiseen kolmas 3 h. Mutta nyt meillä on pakastimessa ihania kotitekoisia yrttilammasmakkaroita, (englantilaisia) italialaisia yrttimakkaroita, salvia-inkiväärimakkaroita, chorizoa ja suomalaisia lammas-possumakkaroita. Kaikkia on myös jo maistettu, ja hyviksi todettu. Kyllä kannatti!

Nämä reseptit olivat kyllä ehdottomasti parhaita:

Kotitekoinen lammas-yrttimakkara

2,5 kg oikein rasvaista lampaan jauhelihaa (meillä oli lampaan ihraa mukana)
3 keltasipulia
2 rkl suolaa
1 rkl sokeria
2 rkl jauhettua valko- tai mustapippuria
4 tl kuivattua timjamia
2 tl kuivattua rosmariinia
2 tl kuivattua oreganoa
6 valkosipulin kynttä
3 dl kylmää vettä

Lammas-possumakkara

400 g lampaan paistia
300 g porsaan ulkofileetä
100 g pekonia
korianteria ja inkivääriä
2 valkosipulin kynttä
4 dl kermaa
1 muna
mustapippuria
cayennenpippuria
1 rkl suolaa

 

 

Kun Hodjan aasi katosi ja löytyi

Avasin aamulla Hürriyet Daily Newsin nettiversion, ja klikkasin näkyviin sosiaalipoliittiset kolumnit, joista melkein joka kerta löytyy joku, mikä kiinnostaa ja jää pohdituttamaan pidempäänkin. Tällä kertaa se oli Yusuf Kanlın ”Hodjan aasi” (The Donkey of Hodja).

Hodjan nimi oli tuttu jo ennestään. Mulla Nasreddin Hodja (tai turkimmasti Hoca eli kunnioitettu opettaja) on Lähi-idän kansanperinteen tunnetuimpia veijarihahmoja. Turkissa hänet tunnetaan nimellä Hodja; arabimaissa häntä kutsutaan Dzuhaksi (kirjoitetaan myös ”Juha”). Vaikka Hodjan tarinat ovat huumorilla höystettyjä, on niissä yleensä jokin syvempi moraalinen opetus. Kuten seuraavassa:

hodja.jpgHodja ja hänen aasinsa ovat erottamaton parivaljakko. Eräänä tarinan mukaan Hodjan ystävä tuli kerran pyytämään häneltä aasia lainaksi pariksi päivää. Tuntien ystävänsä Hodja ei ollut kovin innostunut ja sanoi ystävälle, että hän oli jo lainannut aasinsa jollekulle toiselle. Juuri kun hän oli lopettanut, alkoi hänen aasina kiljua takapihalla. Ystävä katsoi Hodjaa syyttävästi, jolloin tämä totesi: ”En halua olla missään tekemisissä sellaisen kanssa, joka uskoo enemmän aasin kuin ystävän sanaa!”

Hodjan elämästä on olemassa erilaisia tarinoita, mutta oletettavasti hän on oikea ihminen, joka on elänyt 1200-1300-luvulla Turkissa. Turkin Vikipedin sivuilta löytyy jopa tarkka tieto sekä syntymävuodesta että kuolinvuodesta: 1208 ja 1284.

Hodjan hautakivi löytyy Akşehiristä, ja siihen on kaiverrettu luku 386. Hodjan veijaritarinoiden valossa päiväyksen voi jonkun tulkinnan mukaan käsittää väärinpäin eli islamilaiseksi vuodeksi 683, mikä puolestaan vastaa meidän gregoriaanisen kalenterimme vuotta 1284-1285. Hodjan haudan seinästä taas löytyy kaiverrus 798 eli meidän vuotemme 1383.

Hodjan tarinoita on kulkenut suullisina jo kauan ennen kuin niitä on alettu kirjoittaa ylös 1400-luvun alussa. Vanhimman Hodjan käsikirjoituksen sanotaan olevan vuodelta 1571. Suomeksikin Hodjan tarinoita voi lukea Hämeen-Anttilan käännöksinä, Basam Booksin painamina: ”Valkoisen kaupungin viisas mulla. Kertomuksia mulla Nasraddinista” (1996) ja ”Laajennettu laitos: Viisas narri. Kertomuksia mulla Nasraddinista” (2007).

Mutta takaisin Yusuf Kanlın kolumniin ja Hodjan aasiin: Eräänä päivänä Nasreddin Hodjan aasi katosi. Koska Hodja tarvitsi aasiaan päästäkseen kulkemaan paikasta toiseen, Hodja vaipui lähes epätoivoon. Hän koputteli oville ja kyseli naapureiltaan, ovatko he nähneet hänen aasiaan. Aasi kuitenkin pysyi kadoksissa, eikä kenelläkään ollut aavistustakaan, mihin se oli kadonnut.

Jonkin ajan kuluttua Hodja kuitenkin huomasi aasinsa läheisellä pellolta ja alkoi kiitollisena huudella: “Luojalle kiitos, Luojalle kiitos!” Ohikulkija ihmetteli, mitä oli tapahtunut ja miksi Hodja kiitteli suureen ääneen Luojaansa.

Hymyillen Hodja vastasi: “Siihen on kaksikin tärkeää syytä. Ensinnäkin olen kiitollinen, että en kadonnut yhtä aikaa aasini kanssa, koska silloin olisin itsekin ollut hukassa!” Naapuri purskahti nauruun ja sanoi: ”Aikuisten oikeasti, Hodja, mikä on toinen syy?” Hodjan hymy sen kuin leveni ja hän vastasi: ”Olen kiitollinen, koska tapaus osoitti minulle, kuinka siunattu olen. Luoja näki, että olin epätoivoinen, avuton ja onneton. Hän sai minut kadottamaan aasini, jotta voisin löytää sen uudelleen ja riemuita… olen siunattu ihminen!”

Kanlı vertaa tarinaa tämän viikon uutiseen toimittaja Kadri Gürselin vapauttamisesta. Hän pohtii, ovatkohan turkkilaisetkin nyt siunattuja, kun toimittaja ensin kaikkien suureksi suruksi ”katosi”, sitten median ja läheisten riemuksi ”löytyi”… Ehkä turkkilaiset eivät kuitenkaan yhtä siunattuja kuin Hodja, sillä hehän eivät vielä ole ”löytäneet” kaikkia hallituksen pidättämiä kansalaisiaan. Vaikka Gürsel vapautettiinkin, on vankiloissa “kadonneena” vielä 153 toimittajaa. Saa nähdä, ”löytyvätköhän” hekin, sillä toimittajan ammatti ei Turkissakaan täytä rikoksen nimikettä…

Suomen mallia ja lomailua Izmirissä

Sain elokuussa suurlähetystömme kautta kutsun koulutustapahtumaan Izmiriin. Kutsussa minua pyydettiin puhumaan Suomen koulutusjärjestelmästä paikallisen koulutussäätiön lukukauden avajaisviikolla. Googlasin järjestäjän (EÇEV), ja kun sen arvomaailma ja tavoitteet näyttivät sopivan omiini, vastasin myöntävästi. Mikäpäs siinä; mukavaa, kun suomalainen koulutusjärjestelmä kiinnostaa – ja erityisesti Izmirissä, johon ihastuimme jo ensi kerran siellä käydessämme vuosi sitten.

Egitim Bulusmalari Afis.jpgOlin alussa siinä uskossa, että olen mukana yhtenä puhujana useammasta. Järjestäjä kuitenkin päätti, että yksi ”keynote-speaker” riittää, ja koulutustapahtuman nimeksi laitettiin ”Finlandiya modeli”. Järjestäjä lupasi maksaa lentoliput, hotellimajoituksen ja kuljetukset lentokentälle. Ei, kun esitystä hiomaan ja pakkaamaan! Päätimme lähteä nauttimaan Izmiristä koko viikonlopuksi.

Tilaisuuden pitopaikaksi oli alun perin varattu eräs keskustan hotellin juhlahuone, mutta ilmoittautumisia alkoi tulla heti alkupäivinä siinä määrin, että tilaisuus siirrettiin Atatürkin kulttuuripuiston tiloihin, jonne mahtuu kuulemma noin 800 ihmistä. Ilmoittautuneita oli rutkasti enemmän, mutta koska kaikki eivät ilmoittautumisestaan huolimatta saapuneet paikalle (turkkilainen tapa, näin minulle kerrottiin), mahduimme hyvin uuteen saliin.

Yleisön joukossa oli kuulemma säätiön henkilökuntaa, opetusalan ihmisiä, opettajia ja vanhempia – ja ainakin kaksi lasta vanhempiensa kanssa. Ja ainakin kolme suomalaista itseni lisäksi – kaunis kiitos heille kannustuksesta! Koska osa yleisöstä ei ymmärtänyt englantia, teimme yhteistyötä paikallisen tulkin kanssa, joka käänsi lähes kaiken sanomani turkiksi. Olin aika yllättynyt, kuinka hyvin koko kuulijajoukko jaksoi kuunnella kahdella kielellä puolentoista tunnin esitystä, joka koostui enimmäkseen faktoista ja koulutusjärjestelmän ja suomalaisen koulutusympäristön kuvaamisesta. Asia selvästi kiinnosti.

Loppuun oli varattu aikaa kysymyksille, ja minulle oli etukäteen kerrottu, että niitä tulee korkeintaan pari kappaletta. Toisin kävi, mikä oli oikein mukavaa. Suurin osa kysymyksistä koski opetuksen käytännön toteutusta Suomessa. Turkin kouluopetus ei tämän hallituksen aikana ole ainakaan mennyt eteenpäin, ja tästä oltiin myös selvästi huolissaan. Sain jälkeen päin vielä sähköpostilla pyynnön vastata, mitä vanhemmat ja opettajat voivat annetuissa puitteissa Turkissa tehdä. Olisiko  James A. Banksin transformatiivinen toiminta paikallaan? Se olisi aika rohkeaa, sillä sillon ryhdytään toimiin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämiseksi, vaikka oma toiminta haastaisi olemassa olevia lakeja ja rakenteita…

Tilaisuus loppui virallisesti neljältä, mutta vielä viiden aikoihin vastailin kysymyksiin ja poseerasin osallistujien selfieissä ja ryhmäkuvissa. Tilaisuus kuvattiin, ja esitys pitäisi tulla lähipäivinä näkyviin säätiön nettisivuille.

Izmir on siitä ihana turisteilukaupunki, että keskustasta ja sen liepeiltä löytyy hyvin näkemistä ja tekemistä muutamaksi päiväksi. Hotellimme oli keskustan rantabulevardin varrella Pasaportissa. Loppukesäistä merituulta ja auringonpaistetta, kalastajien seurailu rantalaiturilla, perheitä sunnuntaikävelyllä, kaveriporukoita piknikillä puistossa, rantaravintoloissa tuoretta ruokaa suoraan mereltä…

… vanhan kaupungin kapeita kujia ja vanhoja rakennuksia, aivan mahtava Arkas-taidemuseo ja siellä hieno vesiaiheinen näyttely, Atatürkin museo, arkeologinen museo ja Agoran museoalue, Kemeraltın basaarialue – näistä oli Izmir meille viime viikonloppuna tehty. Kyllä mieli lepäsi 🙂

Seppeleenlaskua ja fanfaari

IMG_7889.JPGSaimme lauantaina mukavan puhelun: ystävämme kysyi, haluaisimmeko lähteä hänen mukaansa Anıtkabirin mausoleumiin. He olivat menossa sinne koko perheen voimin. Ystävämme opiskeluaikaiset ystävät järjestävät mausoleumissa joka vuosi suunnilleen samaan aikaan yhteisen kunnianosoituksen edesmenneelle johtajalleen Atatürkille. Kunnianosoituskäynnit ovat tarkan protokollan mukaisia seppeleenlaskuineen ja virallisine tervehdyksineen ja vieraskirjan allekirjoituksineen. Halusimme mukaan, ehdottomasti! Anıtkabirissa on pari kertaa ollut vastaavia seremonioita, kun olen vieraillut siellä.

Ystävämme on kotoisin Izmiristä, ja he ovat järjestäytyneet opiskeluaikaisten ystäviensä kanssa ja perustaneet eräänlaisen Izmir-klubin. Vuoden mittaan he järjestävät myös huomattavasti epävirallisempia kokoontumisia, muun muassa hyvän ruuan ja rakın parissa. Porukalla kuulemma syödään, juodaan rakıa ja lauletaan izmiriläisiä lauluja. Ja loppuillasta aina joku, tai joskus kaikki, itkevät koti-ikäväänsä.

IMG_7891.JPG

Kaikki klubin jäsenet eivät toki asustele Ankarassa, vaan jäseniä tulee yhteisiin kokoontumisiin pitkien matkojenkin takaa. Tälle mausoleumireissulle tuli muun muassa pikkubussillinen izmiriläisiä Istanbulista.

Kunnianosoituskäynnin klubi järjestää joka vuosi mahdollisimman lähellä Turkin itsenäisyyteen johtaneen Izmirin taistelun muistopäivä, joka on syyskuun 9. päivä. Tänä vuonna se sattui viime lauantaiksi. Päivä on suuri juhlapäivä, ja vapaapäivä, Izmirissä. Päivää kutustaan myös Izmirin vapautuspäiväksi, İzmir’in Kurtuluşu. Taistelusta on kirjoittanut myös muun muassa Ernest Hemingway novellissaan ”On the Quai at Smyrna”.

Lauantai oli kaunis aurinkoinen päivä, joten mausoleumille oli tulossa melkoisesti muutakin porukkaa – autojonot olivat sen mukaiset. Protokollaan kuului kuitenkin myös lista autoista, jotka tuovat ihmisiä viralliseen Izmir-seremoniaan. Meidät ohjattiin autojonon ohitse.

Saapuessamme perille alkoi paikalla juuri vahdinvaihto, mikä on aina jotensakin mielenkiintoista katsottavaa. Melkoista akrobatiajumppaa pojilta.

Kokoonnuimme mausoleumin aukiolle, jossa meille neuvottiin oikea paikka, johon järjestäytyä. Askelmerkit merkattiin kuparilaatoilla. Seppele oli tilattu etukäteen, ja sen toivat paikalle kaksi mausoleumin vartijoista, eli kaksi sotilasta. He myös kantoivat seppeleen sisään mausoleumiin ja laskivat sen hautamuistomerkille. Kolmas sotilas ohjasi kulkuettamme. Seppeleenlaskun jälkeen soi sen verran mahtipontinen torvimusiikki, että se sai suomalaisenkin ihon kananlihalle.

IMG_7882.JPG

Torvifanfaarin jälkeen marssimme järjestyksessä takaisin aukiolle, josta jatkoimme matkaan sisätiloihin, jossa Izmirin klubin puheenjohtaja luki ryhmän viestin ja allekirjoitti mausoleumin päiväkirjan. Virallinen seremonia oli ohitse. Puheenjohtajan viesti oli tietysti turkiksi, joten paljon jäi arvailun varaan. Ystävämme käänsi kuitenkin sen verran, että sanoissa osoitettiin myös kritiikkiä uudelle, muuttuneelle opetussuunnitelmalle. Peukkua sille!

Pääsimme kuitenkin vielä pitkän jonon ohitse sisään varsinaiseen mausoleumin museoon, joka on omistettu Atatürkille ja Turkin itsenäisyystaistelulle, myös tuolle Izmirin vapautustaistelulle.

IMG_7886

Wiki on täällä taas!

Ainakin minua on kovasti harmittanut, että Turkissa on huhtikuusta saakka estetty pääsy kaikilla kielillä Wikipediaan, tuohon kaiken kansan ilmaiseen tietosanakirjaan. Syyksi hallitus antoi kansallisen turvallisuuden suojelemisen.

Kuten kirjoittelin jo kesäkuussa, yrittäessäni klikata itseni Wikiin, esille tulee viesti, että ”hyökkääjät saattavat yrittää varastaa tietojani (esimerkiksi salasanojani, viestejäni tai luottokorttitietojani)”. Näinköhän?

Blokkauksia nettisivuille ja sosiaalisiin medioihin on tehty aiemminkin, mutta hallitus on aiemmin kieltänyt tehneensä mitään; syyksi on annettu, että suurten tapahtumien jälkeen sosiaalinen media, kuten facebook ja Youtube vain tukkeutuvat, koska niitä käyttää niin moni yhtä aikaa.

Uskokoon ken uskoo. Huhtikuussahan Wikipediassa julkaistiin artikkeli Syyrian asekuljetuksista, jota hallitus yritti sieltä turhaan poistaa useamman kerran, koska sen mielestä juttu saattoi Turkin samaan valoon terroristien kanssa. Huhtikuussa pidettiin myös paljon kritiikkiä saanut kansaäänestys presidentin valtaoikeuksien laajentamisesta.

Mutta nyt Wikiin pääsee siis taas! Ei tosin hallituksen toimesta, sillä se ei ole purkanut estoa, vaan piraattinettisivun kautta – sekä turkiksi että englanniksi: en(piste)turkcewikipedia(piste)org

Piraattisivu, jota myös wikin “peilisivuksi” kutsutaan, on rekisteröity Ankaraan. Sivulla ei ole mitään yhteyttä Wikimedia-säätiöön, joka pitää yllä oikeaa Wikipedia-sivustoa. Tuolta piraattisivulta kuitenkin pääsee sekä turkinkielisille että englanninkielisille oikeille Wikipedian sivuille.

Myös Syyrian asekuljetusjuttu löytyy näiltä piraattisivuilta… Saa siis nähdä, kuinka kauan ne toimivat…

Ystävyyskaupunkimme Bursa

Kurban bayram -lomamatkamme viimeinen etappi ennen kotia oli Oulun ystävyyskaupunki Bursa. Oulu ja Bursa ovat olleet ystäviä jo vuodesta 1978 saakka. Oulun vuosina en muista koskaan Bursaan törmänneeni, mutta vuonna 2009 siellä netin mukaan vietettiin Bursa-viikkoa ja vastavuoroisesti vuonna 2010 Bursassa vietettiin Oulu-viikkoja. Bursa löytyy nimikyltistä Oulun ”Leeverin” puistosta yhdessä muiden Oulun ystävyyskaupunkien kanssa.

Olimme varannet majoituksen Kitap Evi -hotellista, Osmangazin Kavaklısta. Matkalla hotellillemme hoksasimme Kükürtlün kaupunginosassa Oulu caddesi -kyltin! Eläköön ystävyys!

Hotellimme oli tosi kaunis, osmani-arkkitehtuuria edustava vanha kirjakauppa-kahvila kaupungin vanhan muurin kupeessa, josta oli hienot näköalat Bursan kaupungin ylle. Heti aluksi meidät ohjattiin hotellin sisäpuutarhaan, jossa meille tarjoiltiin tervetuliaisjuomina kylmät turkkilaiset oluet. Pyysin kyllä kahvit, mutta saimme hiukan kummeksuvan katseen ja ehdotuksen, että jos nyt kuitenkin pitkän ajomatkan jälkeen olutta tai viiniä…

Ehdottoman ihana hotelli! Huoneen hintaan kuuluva aamupala oli loistava. Ainoa miinus oli ilmastointi, jota ei saanut säätää huoneesta itse – siis lämpimämmälle. Lupasivat kyllä aamulla seuraavalle asukkaalle korjata lämpöasteita ylöspäin. Yöt kun ovat jo kovin vilpoisia, vaikka päivisin lämpöä riittääkin välillä reippaat 30 astetta. Hotellin ravintolassa laskut tuotiin kirjakauppateemaisesti vanhan kirjan välissä.

Bursa on ei-bursalaisille ehkä tunnetuin kuumista lähteistä, kylpylöistä ja läheisestä 2534 m korkeasta Uludağ-vuorestaan, josta löytyy iso laskettelukeskus ja josta tulee meidänkin Erikli-juomavetemme. Bursan kaupunki on kuitenkin merkittävä ihan itsessäänkin. Se oli Osmanien valtakunnan ensimmäinen pääkaupunki ja Turkin silkkikaupan keskus: ensimmäiset silkkiperhosen toukat tuotiin silkkitietä pitkin nimenomaan Bursaan.

Bursa on Ankaraan verrattuna vilkas ja eläväinen bayraminkin aikaan. Kaupunki oli siisti ja kaunis; ihastelimme erityisesti kauniita mosaiikkikoristeluja, joita oli tehty aitoihin, muureihin, seiniin, katuun, portaisiin…

Orhan Gazi, osmanivallan perustajan Osman Gazin poika, valtasi Bursan bysanttilaisilta vuonna 1326. Hän teki Bursasta osmanien pääkaupungin, ja se oli koko Osmanien valtakunnan ajan merkittävä hallinnollinen ja taloudellinen keskus. Sekä Orhanin että Osmanin hautamausoleumit löytyvät hotellimme lähellä olevasta puistosta. Turkin historiaa lukeneena ihan hirvitti katsella isien hauta-arkkujen takana olevia pikkuisia arkkuja.

Bursa on myös kuuluisien turkkilasten kansantaruhahmojen, Karagözin and Hacivatin varjonukkien kotikaupunki, mutta näin bayramin aikaan varjonukkien kauppa ja paja olivat harmittavasti kiinni. Jotain jäi siis seuraavaan kertaan.

Kuljeskelimme vanhan keskustan basaarialueella, jossa bayramin vuoksi katetun basaarin kaupat olivat, myös harmittavasti, kiinni, samoin keskustan käsityöpazaari. Silkkikaupoista emme nähneet jälkeäkään, mutta jos jonkinlaista pyyhettä, rihkamaa ja vaatetta sekä useampi yaprak kebabiaan mainostavaa kahvilaa löysimme. Yhteen ulkokahvilaan pysähdyimme pikalounaalle.

Ilma oli aurinkoinen, kuuma ja kuiva ja kävely alkoi tuntua jaloissa. Nokialaisemme äpillä ja pikku kahvilasta kysymällä löysimme Bursan luultavasti ainoan kahvila-baarin, jossa sai tilattua lomailtapäiväoluen 🙂 Bursaan matkaa suunnitteleville: Müsadenizle pub eli M Pub & Lounge (joka on saanut nimensä Barış Mançon Müsadenizle çocuklar -kappaleesta) löytyy Altıparmak caddesilta.

Löysimme viimein, reissun päätteeksi, oikean kalaravintolankin, Arap Şükrü Altıparmak caddesin sivukujalta. Joltain nettisivulta luin ennen lähtöämme, että se on ”more than a dinner; it’s an experience”, ja niinpä se olikin! Koko kuja oli täynnä pieniä kadulle levittäytyviä ravintoloita (joista suurimman osan omisti kylläkin sama henkilö). Saavuimme ensimmäisten illallistajien joukossa, joten onnistuimme saamaan hyvän pöydän. Palvelu oli nopeaa ja ystävällistä, ruoka oli tuoretta ja hyvää ja sitä oli runsaasti.

Tuo ”experience” viittasi varmasti soittajaporukoihin, joita alkoi jo alkupalojemme aikaan saapua kujalle. Kukin porukka luritteli antoisasti turkkilaista musiikkia vaihdellen paikkaa aina sellaiseen pöytään, jossa oli tilaa istua alas soittimien kanssa. Kaikki eivät näyttäneet aluksi olevan mielissään suhteellisen kovaäänisestä musiikista korvansa juuressa, mutta parin kappaleen jälkeen lauleskelivat jo mukana itsekin. Ja lopuksi poltettiin yhdessä tupakit.

Palasimme takaisin Istanbul-Ankara moottoritietä, mutta emme edelleenkään tiedä, mitä se maksaa. Ücretsiz, iyi bayraminiz – Ilmainen, hyvää bayramia – luki maksupisteellä.

Oli mukava palata kotiin. Kiertoajelimme viiden päivän aikana yhteensä 1951 km, plus mopoajelut Bozcaadan saarella.

Assosiaalista ja viiniturismia

Googlasimme kotona ennen lomaa majoitusvaihtoehtoja reissullemme. Rannikolta Bergamon ja Çanakkalen välistä, Lesbos-saaren kohdalta, löytyi pieni Assoksen kylä (Behramkale) ja sieltä hotelli nimeltään Assosyal. Emme voineet ohittaa tilaisuutta! Miljoonakaupungissa asuva suomalainen minämme kaipaa välillä omaa rauhaa ilman sosiaalisen kanssakäymisen paineita 🙂

Hotelli oli nappi valinta! Ensimmäistä kertaa lomallamme saimme todeta olevamme huomattavasti sosiaalisempia kuin koko henkilökunta yhteensä! Henkilökunta oli toki ystävällistä, he vastasivat ja auttoivat ystävällisesti, kun kysyttiin, mutta asukkaita ei todellakaan häiritty edes small-talkilla.  Hotelli oli muutenkin mukava ja sieltä oli päiväaikaan aivan huikeat näköalat ja iltaisin katselimme terassillamme yllämme hohtavaa tähtitaivasta.

Ainoat sosiaaliset ihmiset hotellissa olivat yllättäen kaikki suomea puhuvia: ravintolan tarjoilijatyttö ja eräs hotellin asukas. Tarjoilijatytön tarina oli, että hän on opiskellut suomea yliopistossa Venäjällä; asukas oli ollut naimisissa suomalaisen kanssa. Tuo asukas kertoi ylpeänä olevansa suomalaisen popparin Sini Yazeminin isä. Hotellin netti oli sen verran hidas, että isä ei saanut soitettua meille Sini Yazeminin biisiä, mutta se löytyy tästä linkistä. Sini Yazemin kuulemma sanoo, että isä ei osaa puhua suomea, mutta se on kyllä höpö puhetta! Suomenkielistä puhetta tuli solkenaan.

Ajoimme tullessamme ensin hiukan liian pitkälle ja jouduimme kapealle serpentiinitielle, joka johti alas vanhaan satamaan. Ihan kapeimmilla paikoilla en uskaltanut edes istua auton kyydissä, vaan jouduin kävelemään osan matkasta. Paikalle oli nimittäin matkalla muutama muukin auto, joiden ohitus oli aika hurja kokemus. Perillä odotti muutama kymmenen autoa lisää, sillä satamassa oli kalaravintoloita ja uimapaikka. Saimme onneksi käännettyä automme ja palattua takaisin.

Assos on ollut asuttuna jo heettiläisten aikaan 700 eKr. Apostolien aikana Assos oli satamakaupunki, jonne Paavalin matkatoverit purjehtivat noutamaan Paavalia (Apt.20:13-14): ”Menimme sitten laivaan ja purjehdimme kohti Assosta, jossa meidän oli määrä ottaa Paavali mukaamme; näin hän oli päättänyt, koska halusi mennä sinne jalan.” Tänä päivänä paikan tärkein nähtävyys on kukkulan laella oleva Athenen temppeli, jonne mekin kiipesimme.

Assos oli selvästi turkkilaisten turistien suosiossa, osaksi noiden kalaravintoloiden ja uimapaikan ansiosta. Kapeita kivikatuja reunustivat pienet liikkeet, joissa myytiin jos jonkinlaista muistoesinettä, pöytäliinoja, vaatteita ja paikallisia herkkuja.

Kävimme illalla syömässä Assos köyüm -ravintolassa, koska halusimme syödä kalaa ja juoda paikallista viiniä sen kanssa. Assos köyüm oli kylän ainoa ravintola, jossa sai molempia. Ravintolan ruoka oli oikein hyvää, mutta tarjoilijapoika niin poissaoleva, hidas ja räjähtäneen näköinen, että päättelimme hänen olevan krapuloissaan.

Päätimme seuraavana iltana antaa Lonely planet Turkey -kirjallemme mahdollisuuden, vaikka se on tähän saakka tuottanut pelkkiä ihmetyksen aiheita ja pettymyksiä, ja käydä syömässä Ehl-i-keyf -ravintolassa, jossa kirjan mukaan tarjoillaan ”excellent, fresh food”. Sekä excellent että fresh loistivat poissaolollaan: emme ole koskaan ennen niin mautonta ruokaa Turkissa saaneet.

Kävimme Assosista reissun Bozcaadan eli Tenedoksen saarella, jota myös Turkin viinisaareksi kutsutaan. Saari on ollut viininviljelykeskus jo 800 eKr. Nykyään noin kolmasosa saaren pinta-alasta käytetään viinirypäleviljelyyn, joista kaikista ei toki viiniä valmisteta. Osa syödään ihan rypäleinä tai kuivataan rusinoiksi.

Saari on historian kulussa kuulunut Kreikan, Persian, Rooman ja Bysantin valtakunnille ennen kuin osmanit valtasivat sen 1455. Saari on ollut tärkeä paikka: jos halusi meren kautta Istanbuliin, joutui ensin kohtaamaan Bozcaadan saaren laivaston. Oletettavasti Troijan hevonenkin rakennettiin Bozcaadassa, jonne spartalaiset pysähtyivät ennen yllätyshyökkäystään Troijaan.

Matkasimme saarelle lautalla, joka lähti Geyiklin satamasta. Geyiklistä lähtevään lauttaan ei tarvinnut varata paikkaa etukäteen ja siihen olisi voinut ottaa autonkin mukaansa. Päätimme kuitenkin jättää auton maihin, koska sekä ystäviemme että hotellin omistajan mukaan saarelta voi olla vaikea saada paluumatkalle lauttapaikkaa autolle, ainakaan juuri siihen aikaan kuin itse haluaisi.

Kulkuneuvoksi saarelle arvoimme perillä hiukan dolmuşbussien, polkupyörien ja mopon välillä. Päädyimme lopulta mopoon, mikä oli loistava ratkaisu! Huristimme saaren ympäriinsä ja olo oli kuin 1980-luvulla interrailillä!

Oli todella lämmin päivä, ja rannoilla näkyi uimareita. Ajatuksen oli meilläkin ollut käydä pulahtamassa Egeanmereen, mutta sen verran kylmältä vesi näin syyskuussa tuntui, että päätimme tyytyä vain varpaiden kasteluun.

IMG_7750Saaren alkuperäisiä rypälelajikkeita ovat karakız (kuntra), karalahna ja vasilaki. Viinejä valmistaa kuusi paikallista viinitaloa: Amadeus, Ataol, Corvus, Gülerada, Talay ja Yunatçılar. Koska oli loma-aika, osa viinitaloista oli suljettuina. Kävimme kuitenkin ostamassa muutaman pullon kotiin vietäväksi saaren keskustassa olevasta Yunatçılarin viinitalon liikkeestä ja vierailulla pienellä Güleradan ja suurella Corvuksen viinitilalla. Viinitalon liikkeessä ei puhuttu englantia, mutta molemmilla viinitiloilla esittely hoitui sujuvasti englanniksi.

Güleradan tilalla maistelimme paria paikallisista rypäleistä tehtyä viiniä, jotka olivat tosi mielenkiintoisen makuisia. Ostimme neljä pulloa mukaamme – enempää ei mopon kyytiin mahtunut 🙂

Corvuksen tila on saaren suurin ja varmaan parhaiten tunnettu. Siellä oli paneuduttu viininmaisteluun ja myyntiin ihan eri mittakaavassa kuin pikkutiloilla. Heillä oli valmiita maistelumenuita ja niihin sopivia naposteluannoksia. Tilan seinältä löytyi kyltti, jossa kerrottiin, että Paavi XVI Benedictus, kuningatar Elisabeth II ja Amerikan presidentti Barack Obama (”and you…”) ovat vierailleet Corvuksen viinitilalla. Corvuksen viinejä ostimme mukaamme vasta keskustasta, missä heillä on viiniliike.

Lautta oli iltapäivällä takaisin tullessamme aika täynnä, joten auton mantereelle jättäminen tuntui hyvältä ratkaisulta. Pakkasimme ostoksemme autoon ja huristimme takaisin Assokseen.

Aamulla lähtiessämme jatkamaan matkaamme, Assosyalin omistaja heittäytyi sosiaaliseksi ja heitti automme jälkeen kannulla vettä toivottaen veden lailla virtaavaa nopeaa matkaa seuraavaan määränpäähämme.

Troijan Helenan asuinsijoilla

Bergamasta oli tarkoituksemme ajella Çanakkaleen, mutta muutimme matkalla mieltämme ja suuntasimme automme Troijaan eli Truvaan.

Tarunhohtoisen kaupungin historia on 4000-vuotinen, vaikka 1800-luvulle saakka uskottiin, että kaupunki on todellakin olemassa vain taruissa. Troijan rauniot löydettiin ensimmäisen kerran vuonna 1822. Olemassaolonsa aikana Troija on ehditty tuhota ja rakentaa edellisten raunioiden päälle useita kertoja. Arkeologiset kaivaukset ovat paljastaneet eri aikakausilta yhdeksän eri kaupungin raunioita.

Tarunhohtoista kaupunkia ei kuitenkaan vieläkään ole onnistuttu kaivamaan esiin kuin palasina, siitä on suurelti kiittäminen saksalaista itseoppinutta arkeologi ja aarteenetsijä Schliemannia. Hän onnistui 20 vuoden kaivaustöidensä tuloksena tuhoamaan arvokkaan ympäristön ja siirtämään arvoesineet turvaan Saksaan. Osa aarteista katosi myöhemmin Saksasta, ja niiden arveltiin häipyneen toisen maailman sodan aikana venäläisten mukana rajan taakse. Venäläiset tietysti kielsivät kaiken, kunnes osa aarteista löytyi moskovalaisesta museosta. Nykyään Troijan helmistä saa nauttia paitsi Berliinissä, myös Moskovassa ja Pietarissa. Turkki on turhaan yrittänyt saada Troijan löytöjä takaisin.

Troijan rauniot eivät ole kaikkein vaikuttavimmat, joita Turkin alueelta on kaivettu esiin. Schliemannin tee-se-itse Indiana Jonesin aarteenetsimisistä huolimatta paikka on jo historialtaan, ja taruiltaan, niin mielenkiintoinen, ettei sitä voinut matkallamme sivuuttaa. Monissa paikoissa oli onnistuttu kaivamaan ja tunnistamaan useamman aikakauden raunioita, ja ne oli myös hyvin merkattu kartoin ja tekstein.

Troijan merkittävimpiin taruihin kuuluu tietysti Troijan sota ja tietysti sotaretken syy: tuo kaikkien miesten unelmien kohde, kuvankaunis Helena. Tarinan tausta menee kutakuinkin näin:

Spartan kuninkaalla Tyndareoksella oli äärettömän kaunis puoliso Leda, johon Zeus iski silmänsä. Päästäkseen läheisiin kanssakäymisiin Ledan kanssa Zeus joutui jälleen käyttämään vippaskonstia. Hän muutti itsensä joutseneksi ja pyysi tytärtään Afroditea muuttamaan itsensä kotkan hahmoon ja ajamaan Zeus-joutsenta takaa. Afrodite suostui juoneen ja näin Zeus-joutsen pääsi hakemaan turvaa joessa kylpevän Ledan sylistä. Kanssakäymisen seurauksena Leda muni yhdeksän kuukautta myöhemmin kuninkaalle kaksi munaa. Toisesta kuoriutuivat esiin Polydeukes ja Helena, toisesta Kastor ja Klytaimestra.

Helenasta kasvoi niin kaunis, että häntä kutsutaan taruissa jopa maailman kauneimmaksi naiseksi. Ei siis ihme, että Helenalla riitti kilpakosijoita. Kuningas Tyndareoksella oli vaikeuksia päättää, kenelle kuvankauniin tyttärensä luovuttaa, jottei saisi hylkäämistään kosijoista leppymättömiä vihamiehiä itselleen.

Kaikki paitsi Ithakan kuningas Odysseus olivat tuoneet mukanaan myötäjäislahjoja. Kun Odysseus huomasi, että hänen mahdollisuutensa rikkaiden ja urheiden kosijoiden joukossa olivat aika heikot, hän päätti Helenan sijaan yrittää kuningas Tyndareoksen veljentytärtä Penelopea. Odysseus kertoi kuninkaalle keksineensä keinon, millä välttää loukkaamasta hyljättyjä kosijoita. Korvauksena neuvostaan hän halusi Penelopen käden, mihin kuningas oitis suostui.

Odysseus kutsui kosijat koolle ja vannotti heidät hyväksymään Helenan tekemän valinnan, osui se sitten kehen hyvänsä. Helena valitsi Spartan kuninkaan Menelaoksen. Kilpakosijat hyväksyivät tappionsa ja Odysseus vei Penelopen mukanaan.

Helenan ja Menelaoksen avio-onni kesti useita vuosia, kunnes Spartaan saapui troijalainen prinssi Paris, jolle jumalatar Afrodite oli luvannut palkinnoksi maailman kauneimman naisen eli Helenan.

Troijan prinssi Paris oli nimittäin joutunut ratkaisemaan, kuka voittaisi kolmen jumalattaren välisen kauneuskilpailun. Kilpailu oli saanut alkunsa Peleuksen ja Thetiin häistä, joissa Zeus järjesti juhla-aterian kutsuen paikalle lähes kaikki jumalat, lukuun ottamatta Eristä, epäsovun jumalaa, koska hänen tiedettiin aiheuttavan eripuraa. Eris saapui kuitenkin raivostuneena paikalle ja heitti osallistujien keskelle kultaisen omenan, johon oli kaiverrettu sana ”Kauneimmalle”. Hera, Pallas Athene ja Afrodite vaativat kukin omenaa itselleen. Koska Zeus ei halunnut suosia ketään ehdokkaista, siirsi hän vastuun prinssi Parikselle. Kylvettyään vuoristolähteessä kolme naista kokeili vuorollaan voimiaan Parikseen: Hera ehdotti tekevänsä tästä Euroopan ja Aasian hallitsijan, Pallas Athene antaisi viisautta ja taitoa sodankäyntiä varten, kun taas Afrodite tarjosi tälle maailman kauneimman naisen rakkautta. Paris teki pariksen tuomion ja kallistui Afroditen tarjoukseen. Hän sai niin paitsi Helenan rakkauden myös kreikkalaisten ja ennen kaikkea Pallas Athenen ja Heran vihat niskoilleen.

Kun Menelaos oli matkoilla, sai Paris houkuteltua Afroditen avulla Helenan mukanaan Troijaan. Menelaos sai palatessaan huomata, että Paris oli hänen poissa ollessaan ryöstänyt hänen paitsi hänen vaimonsa, myös suuren määrän aarteita. Tästä alkaa Kreikan taruston merkittävin sotaretki, Troijan sota.

Saadakseen takaisin Helenansa kuningas Menelaos kutsui puolelleen kaikki liittolaisensa ja ystävänsä. Urhein sotaretkelle osallistujista oli Akhilleus. Akhilleusta sanottiin kuolemattomaksi, koska hänen äitinsä oli kastanut hänet suojelevaan Styksin veteen. Mutta hänelläkin oli haavoittuva kohta: kantapää, josta äiti oli pidellyt kiinni kastaessaan poikansa.

Noin kymmenen vuoden sotimisen jälkeen Troija (yksi niistä) tuhottiin ja Menelaos vei Helenan takaisin kotiin.

IMG_7697