Suomi 100 -hypetystä

Kirjoittelin toukokuussa blogiini juttua ulkosuomalaisuudesta ja käynnistäni Ylen ulkosuomalaisuushaastattelussa. Yle mainosti tuolloin, että se haluaa kuulla ulkosuomalaisten tarinoita ja rakentaa niiden pohjalta Suomi-imperiumin. Yle on nyt saanut Suomi-imperiuminsa valmiiksi.

Ylen sivulla oli kesän ja syksyn ajan lomake, jonne saattoi käydä kertomassa omia ulkosuomalaistarinoitansa. Minäkin kirjoittelin sinne muutaman rivin. Olin yksi 6 532 vastaajasta.

Lomakkeessa kysyttiin kotipaikkaa ja muutamia perustietoja. Lisäksi avoimessa kentässä sai kirjoittaa, millaisia asioita itse kertoo Suomesta ulkomailla. Vastausten perusteella kaksi asiaa korostuu ylitse muiden: koulutus ja luonto.

Koulutuksesta minäkin kerron usein, mutta syy siihen on se, että olen alan ammattilainen ja että minulta kysellään siitä jatkuvasti. Suomalainen koulutus ja kouluopetus kiinnostavat tällä hetkelle kovasti ainakin Turkissa. Minulle on alkanut tulla kyselyjä niin paljon, että päätin aloittaa koulutukseemme perehdyttämisen tosissaan ja perustin koulutuskonsultointipalvelut suomeksi ja englanniksi: KOKO 100 kokonaisvaltaista koulutuskonsultointia. Kyllä: tuo sata viittaa paitsi 100 %:iin, myös 100-vuotisjuhlaamme – olen mukana hypettämässä 🙂

Takaisin Ylen Suomi-imperiumiin: meitä ulkosuomalaisia löytyi Ylen haastattelussa 123 maasta, 1 787 eri paikkakunnalta. Vastaajista 41 % on asunut ulkomailla yli 10 vuotta. Ylivoimaisesti suurin osuus vastaajista, noin 3 000, asuu ulkomailla töidensä takia. Seuraavaksi suurin ryhmä olivat opiskelijat, joita on vastaajien joukossa runsaat 10 %.

Avoimessa kentässä moni kertoi huomanneensa, että oma Suomi-kuva oli ulkomailla asuessa muuttunut ”vaaleanpunaisemmaksi” eli jonkinlaiseksi nostalgiseksi kuvaksi maasta, josta aikoinaan on lähtenyt. Osalle taas on käynyt päinvastoin: Suomeen kiukkuisimmin suhtautuvat kyselyn perusteella lämpimissä maissa asuvat – erityisesti Espanjan ja Thaimaan ulkosuomalaiset. Suurimmassa osassa vastauksia sävy on Ylen mukaan kuitenkin siltä väliltä: moni korostaa haluavansa antaa Suomesta realistisen kuvan, eli kehuvansa ja haukkuvansa aiheesta ilman maalailuja. Melkoisen suuri oli myös ryhmä, johon kuuluvat painottavat kertovansa Suomesta vain silloin kun kysytään. Ja sanovat silloinkin mahdollisimman vähän. Tähän ei voi olla assosioimatta Jorma Ettoa: ”Suomalainen on sellainen joka vastaa kun ei kysytä, kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään…” 🙂

Hyvin moni, erityisesti ulkomailla pitkään asunut kipuilee kahden tai useamman maan välissä. Joidenkin työyhteisöt taas olivat Ylen mukaan niin kansainvälisiä, että kansalaisuus ja alkuperäinen kotimaa eivät tunnu merkittäviltä asioilta. Eli meistä taitaa löytyä, kuten Maria Lohela puheessaan Ulkosuomalaisparlamentin juhlaistunnossa kesäkuussa viittasi: odottajia, unohtajia, välttämättömyyteen alistujia ja uusiutujia. Ehkä vähiten kuitenkin odottajia, sillä vastanneista vain noin 10 % aikoo muuttaa takaisin Suomeen; lähes puolet meistä vastaajista ei aio palata Suomeen takaisin lainkaan.

Näin vastasivat Turkin ulkosuomalaiset:

Vastauksia tuli 11 paikkakunnalta, 36 ihmiseltä. Kotona meistä vastaajista on 9, eläkkeellä 9, töissä 8, yrittäjiä 5, etätöissä 2 ja ”etsimässä itseään” 2 (yksi meistä ”ei tiedä”, mitä tekee ja yksi valitsi ”muu”-vaihtoehdon).

Työpaikat hajosivat aikalailla, mikä ei ole ihme, jos vastaajista puolet on joko kotona tai eläkkeellä: ei tietoa 23, muu 4, kaupallinen työ 3, matkailu- ja ravitsemisala 2, lakiala 1, kiinteistöpalvelut 1, kulttuuri ja viestintä 1, maa- ja metsätaloustyö 1.

Turkin vastaajista puolet on asustellut ulkomailla yli kymmenen vuotta, alle kymmenen vuotta on asustellut 7, alle viisi vuotta 4, alle vuoden 2 ja vastaajista on ulkomailla syntynyt 1. Vain osan vuodesta Turkissa viettää 4 vastaajaa.

Turkin ulkosuomalaisista vastaajista aikoo palata Suomeen vain 5, puolet eivät aio palata Suomeen lainkaan, 7 ei tiedä ja 3 ei kertonut aikomuksistaan. Vastaajista 2 aikoo muuttaa toiseen ulkomaahan ja 1 toiseen kaupunkiin.

Turkin vastaajien ikäjakauma: 12 vastaajista on 41–50-vuotiaita, 7 meistä on 51–60-vuotias, 6 on iältään 31–40-vuotias, yli 60-vuotiaita on 5, 20–30-vuotiaita 5 ja 1 on alle 20-vuotias. Naisia vastaajista on 32 eli lähes kaikki. Miehiä on 3 ja 1 ei ilmoittanut sukupuoltaan.

Tämä kysely nyt on tietysti osa Suomi 100 -hypetystä, jota tänä vuonna on harrastettu ihan urakalla, eikä välttämättä anna oikeaa kuvaa Turkin ulkosuomalaisista – puhumattakaan koko noin kaksimiljoonaisesta ”Suomi-imperiumista”. Mutta päätin naputella jotain tännekin, kun imperiumin sivuille eksyin. Suomi-imperiumia voi käydä tarkastelemassa Ylen sivuilla.

Mainokset

Myytti, legenda ja joulupukki

Olen aikaisemminkin kirjoitellut Turkin mahtavista arkeologisista kaivauksista, historiallisista ja esihistoriallisista museoalueista ja museoista, myyteistä ja legendoista, jotka ovat sotkeutuneet Turkin virallisempaan historiaan. Lokakuun alussa luin Hürriyet Daily Newsistä artikkelit kahdesta merkittävästä uudesta löydöstä: Amasyan alueella suoritetuissa kaivauksissa oli löytynyt 11 esinettä, joiden uskotaan kuluneen kuningas Salomonille (muslimit tuntevat kuninkaan nimellä profeetta Suleiman). Toinen merkittävä löytö on hauta, jonka Turkin arkeologit ovat löytäneet Pyhä Nikolauksen kirkon alta Turkin Antalyan alueen Demrestä. Kirkon alla olevassa temppelissä uskotaan olevan haudattuna Pyhä Nikolaus eli joulupukkimme esi-isä.

Legendat ainakin tukevat arkeologien uskomuksia: Nikolaus syntyi 200-luvun lopulla Lyykian Patarassa eli juuri Lounais-Turkin Antalyan alueella. Hän toimi aikuisiällään Demren, silloisen Myran, piispana. Kun keisari Diocletianus 300-luvun taitteessa käynnisti viimeiset kristittyjen vainot, Nikolaus joutui lähtemään maanpakoon. Kahdeksan vuotta myöhemmin hän kuitenkin palasi virkaansa, kun keisari Konstantinus I Suuri palautti kristityille kansalaisoikeudet.

Tähän saakka on uskottu että Nikolauksen luut siirrettiin keskiajalla Turkista Italiaan. Monet katoliset ja ortodoksit uskovat, että Pyhän Nikolauksen jäänteet ovat Basilica di San Nicolassa. 1950-luvulla tehtyjen tieteellisten mittausten perusteella saatiin vuonna 2005 selville, että basilikan Nikolaus oli ollut noin 1,5 metriä pitkä ja että hänellä oli ollut murtunut nenä. Turkkilaiset asiantuntijat kuitenkin sanovat nyt, että Italiaan on aikanaan siirretty väärät luut, jotka kuuluvat tuntemattomalle papille. Oikea joulupukin esi-isä odottelee Turkin Demressä tunnistusta – ja sitä odottelee myös Antalyan turistisektori. Joulupukki on hyvä vetonaula kaikkialla maailmassa.

saint nikolaus

Pyhä Nikolaus on, paitsi joulupukkimme esi-isä, monien maiden ja kaupunkien suojeluspyhimys ja muun muassa merenkävijöiden, kalastajien, asianajajien, apteekkarien, oikeusmurhien uhrien ja lapsien suojeluspyhimys.

Nikolaus kuvataan aina piispan asussa tunnuskuvanaan joko kolme kultakimpaletta tai kolme sammiossa olevaa päätä. Molemmat viittaavat Nikolaukseen liitettyihin legendoihin.

Pyhän Nikolauksen elämään liittyivät jo varhain erilaiset salassa tehdyt hyvät teot. Erään legendan mukaan hän pelasti merimiehiä myrskyn keskeltä ja auttoi nälänhädän uhreja jakamalla heille vehnää. Toisen legendan mukaan hän auttoi kolmea nuorta tyttöä, jotka olivat vaarassa joutua porttolaan, heittämällä heille salaa yöllä kultakimpaleita ikkunasta. Legendoihin liittyy myös kertomus kolmesta opiskelijasta, jotka ilkeä majatalon isäntä surmasi, paloitteli ja kätki suolatynnyriin, mutta jotka pyhimys ihmeellisellä tavalla pelasti.

Länsimaihin Nikolaus-kultti levisi 800-luvulla, kun napolilainen Johannes Diaconus kirjoitti kreikkalaisiin legendoihin perustuvan elämäkerran Vita S. Nicolai. Elämäkerrassa kerrotaan myös Nikolauksen lapsuuden ajoistaan, muun muassa siitä, kuinka hän kieltäytyi imemästä äitinsä rintaa keskiviikkoisin ja perjantaisin, jolloin kunnon kristityn tuli paastota.

Pyhän Nikolauksen suosio kasvoi räjähdysmäisesti lännessä, kun hänen ruumiinsa (tai se, minkä uskottiin olevan hänen ruumiinsa) siirrettiin vuonna 1087 eteläitalialaiseen Barin kaupunkiin. Joidenkin tarinoiden mukaan italialaiset merirosvot ryöstivät ruumiin, toisten tarinoiden mukaan muslimien valloitettua Myran Nikolauksen jäännökset tuotiin Bariin turvaan.

Nikolauksesta tuli erityisen suosittu Hollannissa, jossa lapsille jaettiin lahjoja Nikolauksen päivänä 5.12. Tapa levisi hollantilaisten protestanttien mukana Pohjois-Amerikkaan, jossa Pyhä Nikolaus koki vuosisatojen kuluessa muodonmuutoksen ja alkoi 1930-luvulta saakka pukeutua Coca-Cola Santa Clausin vaatteisiin (pukin muuten piirsi Coca-Colalle amerikkalainen Haddon Sundblom, jonka isä oli Ahvenanmaalta ja äiti Ruotsista). Suomalainen vanha joulupukki pukeutui vielä perinteisesti harmaaseen turkkiin, mutta toisen maailmansodan jälkeen sekin vaihtoi asunsa, coca-colan hengessä, punaiseen takkiin ja kasvatti pitkän vitivalkoisen parran.

Meyhanessa

Meillä on ollut aikomuksena jo pitkään käydä turkkilaisten ystäviemme kanssa meyhanessa eli ”juomatalossa”. Ongelmanamme on ollut hyvän meyhanen löytäminen Ankarasta. Izmiriläinen ystävämme löytäisi sellaisia helposti kuulemma Izmiristä, jonne joku päivä toivottavasti vielä yhdessä päädymme. Siis Izmiriin.

WP_20171108_001[1].jpgMeyhane-ongelmamme on nyt kuitenkin ratkaistu: Kävin viime perjantaina pitkästä aikaa kävelyllä lähiseutumme pikkukatuja, ja kuinkas ollakaan: naapurissa oli avattu meyhane! Päätimme käydä kaksistaan edeltäkäsin tarkastamassa Müstesna-nimisen meyhanen heti perjantai-iltana. Oikein oli mukava paikka.

Meyhanessa oli saapuessamme jo jonkin verran porukkaa, neljän miehen bändi soitti turkkilaista musiikkia, ihmiset napostelivat mezelereitä, ryypiskelivät väliin rakıa ja tupruttelivat aina välillä pari tupakkia. Tupakanpolttohan on Turkissa ravintoloiden sisätiloissa kielletty, mutta kieltoa onnistutaan näköjään kiertämään täälläkin – ainakin meyhanessa.

Henkilökunta puhui tietysti vain turkkia, mutta sisällä ei kovin laajaa sanavarastoa tarvittu: merhaba, iyi akşamlar, pieni pullo rakıa, lütfen, tarjoilijapojan kantamalta suurelta tarjottimelta muutaman pikku lautanen naposteltavaa, sağolun – ja antauduimme mukaan meyhane-tunnelmaan.

Serdeniz

Kymmenen aikaan paikalle saapui illan pääesiintyjä Serdeniz. ”Entré” oli sen verran komea, että kyse täytyi olla hiukan tunnetummasta persoonasta: sisään purjehti kauniisti meikattu Taiteilija, lyhyt tukka hulmuten, kädet kauniisti levällään, liuta ihailijoita vanavedessään. Ja saimme hetken kuluttua kuulla uutta, tuoretta meyhane-musiikkia.

Kokemus oli sen verran mukava, että päätimme käydä paikalla uudelleen seuraavana iltana. Olimme jo aiemmin varanneet pöydän Oranin Kalbur-kalaravintolasta, jonne suuntasimme iltapäivällä Suomesta tulleiden ystäviemme ja turkkilaisten ystäviemme kanssa. Erikoisella konseptilla toimivasta Kalburista olen kirjoitellut jo aiemmin. Tällä kertaa emme onnistuneet tekemään muita mokia kuin tilaamaan lopussa vähän juustoa. ”Kotonanne voitte syödä juustoa; tämä on kalaravintola!”, tuumasi omistaja ja toi meille vielä yhden herkullisen kala-annoksen.

Kalburista suuntasimme porukalla Müstesnaan. Omistaja tuli kädet levällään ottamaan meidät vastaan. Olimme kaksistaan varmistaneet jo edellisenä päivänä, mihin aikaan musiikki lauantaina alkaisi ja luvanneet tulla paikalle ystäviemme kanssa. Hymy leveni entisestään, kun hän kuuli, että mukana oli tällä kertaa myös turkkilaisia: ”Tänään onkin paljon helpompi kommunikoida” 🙂

Vaikka meyhane kääntyykin suomeksi juomatalo, kyse ei missään nimessä ole suomalaiskansallisesta tavasta ”juoda”. Meyhane on osa turkkilaista kulttuuria ja siihen kuuluu erinäisiä kirjoittamattomia sääntöjä, eräänä niistä tämä: Tarkoitus ei missään nimessä ole humaltua liikaa! Liian humalassa olevaa seurueen jäsentä ei kutsuta seuraavalla kerralla mukaan lainkaan.

Meyhanessa juodaan, kuten mekin, yleisesti nimenomaan rakıa ja syödään pieniä ruoka-annoksia; varsinaisia ruoka-annoksia siellä ei saakaan. Varsinkin izmiriläisille meyhane-kulttuuri on yhtä kuin rakı sofrası -kulttuuri eli rakı-pöytäkulttuuri.

Rakı-pöytäkulttuurista olemme turkkilaisten ystäviemme kanssa jutustellet muutamaan otteeseen. Googlasin myös netistä kulttuurisia käyttäytymisohjeita ja aikalailla tarkkaan tähän tapaan iltamme sujuikin:

– Rakı-pöytään kuuluu oleellisena osana mezejen eli pienten alkupala-annosten syöminen, jutustelu, huumori ja iloinen lasin pohjilla kippistely: Afiyet olsun! Şerefe!
– Rakı pöydässä kuunnellaan turkkilaista, mielellään meyhane-musiikkia.
– Rakı juodaan yleisesti veden kanssa. Tek, double tai triple annos rakıa, loput vettä.
– Juomaa ei koskaan kulauteta kurkkuun, vaan siemaillaan nautiskellen.
– Rakı-pöydässä parannetaan yhdessä maailmaa. Jutustelu alkaa yleensä helpoista jokapäiväisistä aiheista, siirtyy toisen rakı-lasin jälkeen syvempiin mietiskelyihin ja lopulta politiikkaan – jonka jälkeen siirrytään tanssimaan pöydille (tämän me jätimme väliin – tanssimme ihan vain lattialla, myös turkkilaista kotka-tanssia, josta muun muassa Atatürk kovasti piti)
– Toisinaan rakı sofrasıa kutsutaan myös çilingir sofrasıksi eli lukkosepän pöydäksi, jolla on jo alkujaankin terapiatarkoitus: paitsi parantaa maailmaa, eritoten auttaa pidättyväisiä läsnäolijoita avaamaan sisimpiään.
– Toista ei saa keskeyttää, kiroilua ei katsota hyvällä, eikä puhelimeen koskaan vastata kesken rakı-jutustelun.
– Jos joku alkaa itkeä, häntä ei lohduteta, vaan siirrytään sujuvasti uuteen aiheeseen (meitä ei onneksi itkettänyt lainkaan)
– Ja vielä eräs erittäin tärkeä sääntö: Se, mitä on sanottu tai tehty rakı-pöydässä, myös jää rakı-pöytään!

IMG_7051

Rakı ei ole vain meyhanejen juoma, vaan muutenkin kulttuurisesti tärkeä juoma. Turkkilaiset siemailevat yhteensä 60 miljoonaa litraa rakıa joka vuosi, yleensä ruuan kanssa. Juoman vahvuuden ja värin vuoksi turkkilaiset kutsuvat sitä myös nimellä leijonan maito, aslan sütü. Samoin kuin ouzo, pastis tai arabialainen arrak, rakı muuttuu valkoiseksi, kun siihen lisää vettä.

Rakıa löytyy useaa merkkiä, joiden alkoholipitoisuus vaihtelee jonkin verran, samoin kuulemma maku. Tosin ainakaan meidän turkkilaiset ystävämme eivät kuulemma erota yhtä juomaa toisesta. Rakıa myydään erikokoisia pulloja tai kannuja: bir kadeh (lasi), bir otuzbeşlik (35ml) tai bir şişe (pullo) eli yetmişlik (70ml).

Rakı, kuten muutkin alkoholijuomat, on suhteellisen kallista Turkissa. Reilut puolet pullon hinnasta koostuu veroista. Alkoholiveroja korotettiin nykyisen hallituspuolueen tultua valtaan vuonna 2002. Tuolloin rakı-pullon sai 9,15 Turkin liiralla; kymmenen vuotta myöhemmin se maksoi 51 liiraa. Nyt rakipullon hinta on 100 liiran hujakoilla. Samantapaisia korotuksia tuli muihinkin alkoholijuomiin. Olutvero nousi ensin huimat 737 %, mutta kun sekään ei lopettanut oluen kulutusta, nostettiin sitä vielä 43 %.

Vuonna 2013 hallitus sääti uuden alkoholilain, jonka mukaan alkoholia ei saa myydä klo 22.00-6.00. Alkoholitarjouksia ei myöskään saa enää mainostaa, eikä alkoholijuomia myydä 100 m lähempänä kouluja ja uskonnollisia rakennuksia. Presidentti ilmoitti vuonna 2013 myös, että Turkin kansallisjuoma ei tästä lähtien ole enää rakı, vaan jugurttijuoma ayran.

Ovat tainneet Turkissa tehdä yhteistyötä thaimaalaisten päättäjien kanssa: siellähän tuli samoihin aikoihin voimaan samantapainen laki.  Ja kuten Thaimaassa: hallitus puolustaa lakia ”suojelemalla suurta yleisöä alkoholismin vaaroilta”. Alkoholin kulutus on kuitenkin Turkissa eri mittakaavoissa kuin Thaimaassa. Tilastojen mukaan turkkilaisista vain 8 % käyttää alkoholia ja alkoholin vuosikulutus on 2,7 litraa per capita.

Turkkilaisen sanonnan mukaan: “Jos haluat todella tuntea toisen, tee hänen kanssaan yhteinen matka tai nauti hänen kanssaan rakıa”. Suomalaisten ystäviemme kanssa olemme nyt tehneet molemmat 🙂 Turkkilaisten ystäviemme kanssa olemme myös suunnitelleet yhteistä matkaa Turkin ruokapääkaupungiksi kutsuttuun Gaziantepiin, mutta sitä odotellessa nautimme siis yhdessä rakıa. Hyvin meni! Kyllä uskallamme yhteiseen reissuunkin lähteä.

Marraskuisella autoreissulla

Saimme viikonlopuksi ystäväpariskuntamme tänne Oulusta. Kävimme lauantaina kävelyreissulla Ankaran linnalla ihanan auringonpaisteisessa syyskelissä. Linnan tienoilta olen kirjoitellut aikaisemminkin: juttuja löytyy ”turistina Ankarassa”-kategoriasta. Sunnuntaina suuntasimme automme kohti Beypazarıa eli herrasmiesten toria, noin 1,5 h automatkan päähän kotoamme.

Beypazarı on vanhalla kauppareitillä Istanbulista ja Bagdadiin, ja sen sanotaan olevan myös osa muinaista silkkitietä. Sillä onkin pitkä historia ensin heettiläisten, sitten fryygialaisten, muinaisten roomalaisten, bysantin, seljuk-turkkilaisten ja osmanien valtakunnan alueena. Nykyään Beypazarı on pieni maaseutukaupunki, joka on kuuluista muun muassa porkkanoista (siellä viljellään lähes 60% Turkin porkkanoista), luonnonmineraalivedestä ja telkari-tekniikalla tehdyistä koruista.

Beypazarın ruokaa kehutaan erityisen hyväksi. Mekin aloitimme aamupäivämme herkullisella köy kahvaltılla eli maalaisaamupalalla yhdessä kaupungin vanhoista restauroiduista taloista. Aamupalapaikka oli lähes täynnä ja siellä kävi kova kuhina, kun ruokia ja astioita kannettiin oven suun keittiöstä ruokailuhalliin ja takaisin keittiöön.

Kuten odottaa saatoimme, kahvilassa puhuttiin vain turkkia. Onnistuimme alussa sekoittamaan kahvilanpitäjän, joka aamupalan sijasta olisi tuonut meille gözlemejä ja kahvia. Kahvilanpitäjä huuteli välillä vieraisiin pöytiinkin, osaisiko joku kertoa, mitä nämä ulkomaalaiset haluavat; että osaisiko joku heidän kieltään. Olimme nähtävästi osuneet tuiki tavalliseen aamupalapaikkaan, sillä ruokailusalissa näytti olevan meidän lisäksemme pelkästään tavallisia turkkilaisia perheitä aamupalaa nauttimassa. Ei osannut kukaan siis auttaa, mutta kovasti osaa asiakkaista tilanne nauratti. Olisikohan neljän ulkomaalaisen pölähtäminen paikalle yllättänyt omistajan niin, ettei kahvaltı-sanaa osannut puheestamme edes erottaa? Saimme kuitenkin aamupalamme, joka oli oikein herkullista kotitekoisine hilloineen ja uunituoreine leipineen.

IMG_0007 (2)

Vanhan kaupungin mukulakivikatujen varsilla on yhteensä noin 500 restauroitua osmanien aikaista asumusta, joista osa on kunnostettu, kuten aamupalapaikkammekin, kahviloiksi tai ravintoloiksi, osa taas myymälöiksi, joissa myydään korujen, luonnonmineraali- ja porkkanatuotteiden lisäksi vähän kaikenlaista, mitä turistien uskotaan mukaansa haluavan. Me halusimme muun muassa pinjansiemeniä, jotka maksavat Beypazarın kojuissa vain murto-osan Ankaran kauppojen hinnoista.

Kävimme myös ihailemassa telkari-koruja, jotka tehdään ohuesta hopealangasta kutomalla. Lopputulos muistuttaa hopeapitsiä. Ostin mukaani kaulakorun, joka tosin ei ollut kutomatekniikalla tehty, mutta beypazarılaista käsityötä kuitenkin.

Beypazarısta ajelimme Gordionin kautta kotiin. Gordionissa solmittiin se solmu, jonka Aleksanteri Suuri myöhemmin katkaisi miekallaan. Määränpäänämme oli pieni, mutta mukava Gordion-museo ja Midas Tümulüsü eli Midaksen hauta, joka oikeasti on oletettavasti Midaksen isän hauta.

Midaksesta tiedetään yleensä vain tarinat kultaisesta kosketuksesta, mutta hän on ollut ihan oikea historian hahmo. Joidenkin klassisten historian kirjojen mukaan hän on myös Ankaran perustaja. Midaksen persoonan uskotaan tarjonneen pohjaa meidän päiviimme saakka säilyneille Midas-tarinoille. Midaksen kerrotaan olleen satumaisen rikas ja ahne kuningas – siitä kultainen kosketus, jonka Midas sai kreikkalaiselta Dionysos-jumalalta.

IMG_0017.JPG

Midaksen kerrotaan myös olleen tuomarina Apollo-jumalan ja metsän hengen Panin välisessä soittokilpailussa. Kun Midas julisti Panin voittajaksi, Apollo muutti Midaksen korvat aasin korviksi. Midas onnistui peittämään myssyllä aasin korvansa kaikilta muilta paitsi parturiltaan. Salaisuus oli kuitenkin parturille liikaa yksin kannettavaksi. Hän kaivoi maahan reiän, jonne kuiskasi salaisuutensa ja peitti sen tiiviisti. Kuopan päälle kasvoi kuitenkin heinää, joka tuulisella säällä kuiskaili salaisuutta ympäriinsä. Gordionista löytyneen aasinkorvaisen miehen kuvan uskottiin kauan kuvaavan Midasta. Nykyään sen kuitenkin liitetään kreikkalaisiin taruihin ja metsän Satyyrin.

Hieno autoilureissupäivä: hyvää seuraa, hyvää ruokaa, ripaus historiaa ja kauniita maisemia ja auringonpaistetta.

Atatürkin 79. muistopäivänä

Tänään Turkissa juhlitaan maan perustajan Atatürkin kuoleman 79. muistopäivää. Sireenit soivat parhaillaan ulkona, klo 9.05 (tarkkana kuolinaikana), ympäri maan.

IMG_5428.JPGTurkkilaisten isä Mustafa syntyi vuonna 1881 vaatimattomaan tullivirkamiehen perheeseen, nykyään Kreikalle kuuluvassa Salonikissa. Tuohon aikaan ei Kreikassa, kuten ei Turkissakaan, retosteltu sukunimillä. Lisänimen Kemal (täydellinen) Mustafa sai matematiikan opettajaltaan, joka halusi matematiikkaa harrastavan pojan erottuvan koulun Mustafa-nimisestä opettajasta. Hyvin on erottunut.

Mustafa Kemal saattoi loistaa matematiikassa, mutta kaikki kouluaineet eivät tulevaa kansanisää yhtä lailla innostaneet. Samassa koulussa Mustafa Kemal sai kuulemma selkäänsä eräältä toiselta opettajalta.

Isoisänsä avulla Mustafa Kemal pääsi kuitenkin pois koulusta ja hakeutui sotilaskouluun. Itse hän on kertonut myöhemmin, että valitsi sotilasuran, koska halusi pukeutua länsimaistyyppiseen univormuun. Univormupukuisia Mustafa Kemaleja saamme tänä päivänä ihailla kaikki muutkin valokuvissa, maalauksissa, lipuissa, pinsseissä, juomalaseissa, tuhkakupeissa…

Mustafa Kemal ihaili erityisesti Ranskaa ja puhui hyvää ranskaakin. Ihailuun kuuluivat myös ranskalaiset, samoin kuin kreikkalaiset, juomat, joita hän käytti koko aikuiselämänsä runsaasti – lääkärinsä mukaan turhankin runsaasti.

Vaikka kaikki eivät Mustafa Kemal Atatürkin aikaansaannoksista ja henkilökohtaisista avuista samaa mieltä olekaan, suuri osa turkkilaisista palvoo häntä edelleen. Ihailu muistuttaa kovasti Thaimaan edesmenneen Rama V:n kulttia. Atatürk on läsnä pitkin maata univormukuvina, kasvokuvina, nimikirjoituksina ja kadunniminä. Atatürkin kuuluisia sananparsia on kirjoitettuna jokaisen instituution seinällä; hänen sanomisiaan toistellaan puheissa ja ihan jutusteluissakin.

Meiltä ei noita Atatürkin kuvia tai kuvalla varustettuja juttuja löydy, mutta jääkaapissa on kyllä pullo Kulüb rakıa, josta ystävämme ovat kertoneet Atatürkin erityisesti pitäneen 🙂

Virallinen juhlaseremonia järjestetään tänään Ankarassa Atatürkin mausoleumilla Anıtkabirissa. Uutisten mukaan tänne on tullut porukkaa busseilla myös maan varsinaisesta ”pääkaupungista” Istanbulista, ainakin Şişlistä ja Beşiktasista. Jopa presidenttipuolueen kannattajat ovat kuulemma heilutelleet lakanoita, joissa sanotaan: ”Şişli on menossa Anıtkabiriin. Kaikki ovat tervetulleita mukaan!” (Tämän kuulin myöhemmin päivällä liittyvän poliittiseen kilpaan, jota on alettu jo käydä…)

Mahtavalla mausoleumilla olemme käyneet muutamaankin otteeseen. Olen myös päässyt käymään Turkin järjestyksessä toisen presidentin vanhassa kotitalossa, pembe köşkissä eli vaaleanpunaisessa huvilassa.

Huomasin kerran kielikurssimatkallani vaaleanpunaisen kivitalon, jonka porttiin oli levitetty suuri mainoslakana, jossa kerrottiin, että talo on museo ja että se on sinä päivänä avoinna yleisölle. Koukkasin talon pihalle, jossa vartija kertoi englanniksi, että ”money yok” eli sisäänpääsy on ilmainen. Astelin siis sisään.

Näytteillepanosta kävi sen verran selville, että kyseessä on İsmet İnönün vanha kotitalo. İnönü oli Atatürkin työtoverin, myöskin alkujaan Kreikasta, joka nousi Turkin presidentiksi Atatürkin kuoltua vuonna 1938.

WP_20170522_019

Kovin paljoa en kuitenkaan museosta tuolloin saanut irti, koska kaikki informaatio oli turkiksi. Asia kuitenkin korjaantui viime toukokuussa, kun teimme sinne reissun kielikurssiryhmämme kanssa. Oppaana meille toimi İnönün tytär, 87-vuotias Özden, joka on itse syntynyt tuossa vaaleanpunaisessa huvilassa. Ja asuu edelleen sen yläkerroksissa.

Özden veti koko puolitoistatuntisen esittelyn englanniksi – ja käänsi välillä ranskaksi niille, jotka eivät englannin kielestä kaikkea irti saaneet. Turkin opettajamme kertoi, että tällaisia rautaleidejä kutsutaan Turkissa lempinimellä ”eski toprak” (vanha maa), jossa juuret ovat syvässä.

Saimme kuulla, että vaaleanpunaisessa talossa järjestettiin päivällisiä, juhlia ja konsertteja, toisinaan ystäville, toisinaan poliittisille päättäjille tai valtiovieraille. Kun oli tarvetta valtion tasolla keskustella tärkeistä asioista, oli Atatürkilla kuulemma tapana kilauttaa työtoverilleen ja pyytää laittamaan pöytä koreaksi. Jos talossa ei ollut valmiina tarpeeksi ruokaa ja juomaa isolle porukalle, presidentti toi niitä mukanaan. Vaaleanpunaisen villan ruokapöydän ääressä illastivat lapsetkin yhdessä valtiovieraiden kanssa. Sen ääressä on tehty tärkeitä päätöksiä, kuulemma muun muassa päätös turkin kielen latinalaisesta kirjoitusasusta.

WP_20170522_016

Vaaleanpunainen huvila on nykyään siis museona. Sitä pitää yllä İnönün jälkikasvun perustama İnönü-säätiö. Museo on avoinna yleisölle kaksi kertaa vuodessa kuukauden ajan.

Atatürkin 94 vuotta sitten perustama, ja İnönün jatkama, Tasavaltalainen kansanpuolue on edelleen toiminnassa. Puolueen ideologinen puoluelinja on nimeltään kemalismi.

Atatürkin juhlinta jää meillä tänään ehkä vähemmälle, mutta muuta mukavaa on tiedossa: meille on tänään tulossa pitkästä aikaa Suomen ystäviä kylään! Mutta tunnelmaan pääsee, kun klikkaa tästä: Atatürkiye.

Syysretkellä

IMG_7682.JPGAnkaran ruskan innoittamina teimme tänään syksyisen tutustu kotikuntaasi -retken Karagöliin (noin 70 km kotoamme). Tuttavamme kertoi jo viime vuonna, että siellä ruska-aika on erityisen kaunista katsottavaa. Jonakin vuonna tuo lie pitänyt paikkansa, mutta tällä kertaa kauneimmat näkymät olivat oikeastaan matkalla Karagöliin. Oli ihan pakko pysähtyä ottamaan kuvia, vaikka niitä ottaessaan jo tietää, että 2D:llä ei saa tallennettua 3D:tä – tai 4D:tä, sillä luonnon äänet eivät tallennu edes digikuviin. Mutta kaunista oli!

Kävimme menomatkalla katsastamassa Ankaran messukeskuksen tienoot, joita on aina lentokentälle/ltä mennen/tullen katseltu ja mietitty, mitähän tuollakin on. Siellä oli mukava, siisti puisto, jossa oli hyvin päällystetyt tiet vaikka pyöräilylle, leikkikenttiä, kahviloita (joissa olisi sanut turkkilaisen aamupalan), lampi ja polkuveneitä (kulpavolkkareita), törmäily- ja mikroautoiluradat, pystipuisto (olisikohan olleet entisiä Ankaran pormestareita?), tosi siistejä lintuhäkkejä…

Syksy näkyi myös tien varsilla, jossa kyläläiset myivät satoaan ja niistä tehtyjä tursuja eli säilykkeitä. Ostimme useita kassillisia satoa ja kolme purkillista erilaisia tursuja mukaamme. Maistiaiset saimme paikanpäällä, joten herkullisia ovat takuuvarmasti kaikki. Tursumyyjältä saimme kaupan päälle tosi komean kurpitsan.

Karagöl oli myös kaunis ruskaväreissänsä. Harmitti, että emme ottaneet kahvitermosta ja vaikka paria simitiä mukaan – paikka olisi ollut ihanteellinen pienelle kahvipiknikille. Paikalliset olivat kaukaa viisaampia, jotkut olivat jopa sytyttäneet pienen nuotion ja osalla oli hiilillä lämmitettävä teenkeitin mukanaan.

 

Paluumatkalla pysähdyimme Çubukin pikkukaupungissa turkkilaisilla kahveilla. Oli selkeästi kahvittelu ja teettely aika. Kahvilat, çay bahçesit, puiston penkit ja pienet piknik-alueet olivat täynnä asiakkaita. Ihanan rauhallista pikkukaupunkielämää, vaikka kahvi olikin Ankaran hinnoissa, tarjottuna ilman lokumeja.

Koukkasimme vielä Özel kasapimme kautta kotiin. Takuutuoretta lihaa jälleen. Lampaan jalat kasapimme leikkasi tuoreeltaan uudesta ruhosta.

Syystunnelmissa

IMG_7646

Tropiikissa asuessamme seurasivat vuodenajat toisiaan melko huomaamattomasti. Lämpötilat ja sademäärä antoivat toki osviittaa, mikä kuukausi on kyseessä. ”Kylmäksi” kutsuimme alle +24 lämpötilaa. Se ajoittui yleensä hyvällä tuurilla jopa useammaksi päiväksi joulu-tammikuulle; ilma oli ”kuuma”, kun lämpötila näytti yli +36 astetta, mikä yleensä tapahtui pidempinä jaksoina huhti-kesäkuussa. Sadekausi taas oli päällä yleensä loka-marraskuussa, ja kadut tulvivat. Ankarassa saamme kuitenkin nauttia Suomen tapaan neljästä toisiaan selkeästi seuraavasta vuodenajasta.

20171015_122027Jos ei lämpömittari ole hoksauttanut, kauppojen hedelmä- ja vihanneslaareista on jo pitkään nähnyt, että syksy ja sadonkorjuuaika on jälleen meneillään koko Turkissa. Sunnuntaitoriltammekin saa taas kohtuuhintaan syksyn luomusatoa: paprikoita, sipuleita, tomaatteja, porkkanoita, punajuuria, perunoita, omenoita, banaaneita, viinirypäleitä, uuden sadon rusinoita ja kuivattuja viikunoita ja aprikooseja ja tuoreita syysmansikoita (niitä tosin saa vielä pieniä satoja terassiltammekin)…

Syksy tulee pikkuhiljaa myös terassillemme. Katkoin viime viikonloppuna kuivuneet kukkavarret ja siirtelin havukasvit näkyvämmälle paikalle. Muutama ruusu vielä jaksaa sinnitellä; viime vuonna ruusuja puhkesi aina lumen tuloon saakka. Yrttisatoa on jo kuivattu suuret määrät, mutta koska syksy on ollut mukavan leuto ja aurinkoinen, jaksavat minttu, rosmariini, pallobasilika ja oregano pukata vielä uutta vihreää lehteä. Tomaatti oli Suomen kesälomani aikana pahasti kuivettunut, mutta innostui kasvamaan uudelleen elokuussa: nyt siinä on kolme pientä vihreää hedelmää.

 

Kävimme viime viikonloppuna katsastamassa myös Ege illeri -messut, joissa oli syksyistä tarjontaa Egean meren maakunnista (nami-nami)maistiaisten kanssa. Enpä ole aikoihin saanut niin ihania oliiveja! Niitä lähtikin mukaan pari kiloa 🙂

Vietimme viime vuonna ensimmäistä syksyä aikoihin, mikä innosti meitä syyspuuhasteluun: kuivasimme kasvattamiamme yrttejä, teimme marja- ja hedelmähilloja, uutimme likööreitä ja laitoimme vihannes-juuressäilykkeitä muhimaan. Yrtit käytimme aika tarkkaan talven ja kevään mittaan. Muista puuhasteluista suosikiksemme osoittautuivat sitruunahillo, viikunahillo, limoncello, myanmarilaisella reseptillä tehdyt vihannes-juuressäilykkeet ja suomalaiset herkkukurkut. Niitä teimme tänäkin syksynä. Kunnon turkkilainen kotiäiti varmaan olisi keitellyt tomaateista kotitekoisia tomaattisoseita, mutta niitä onneksi saimme jälleen tuttavan kautta.

Syksy ja ruska ovat parhaillaan Ankarassa kauneimmillaan. Kävin eilen kameran kanssa kävelyllä lähiympäristössä kuvaamassa syksyisiä värejä ja tunnelmia. Myös vadin puistossa on aloitettu syystoimet. Tällä kertaa kerättiin keväällä istutetut kukat juurineen pois ja laitettiin suuriin jätesäkkeihin. Minne lie matkaavatkaan.

 

Kuujuttuja

Tämän aamun Hürriyet Daily Newsissä oli uutinen, että japanilaiset tiedemiehet ovat löytäneet Kuusta 50 km pitkän ja 100 m leveän luolan. Vaikka meille on uskoteltu, että 1969 otettiin “pieni askel ihmiselle, mutta suuri harppaus ihmiskunnalle”, pienin askelin on edetty siitäkin saakka. Kuu on edelleen melkoisen outo juttu meille maan asukeille.

Mekin olemme jo reilun vuoden verran tuijotelleet aina välillä iltaisin ulos ja ihmetelleet Kuun sirpin, täysikuun, ja yleensäkin minkälaisen Kuun tahansa, nopsaa liikettä iltataivaallamme. Toisinaan Kuu tulee näkyviin terassimme vasemmalta, toisinaan oikealta suunnalta, toisinaan se tuntuu kohoavan suoraan edestämme. Aina Kuuta ei terassiltamme näy ollenkaan.

Panorama terassila.jpg

Otin jokin aika sitten panoraamakuvan terassiltamme ja yritin saada piirtämällä jotain tolkkua Kuun radasta tällä leveys- ja pituusakselilla. Tuloksetta: mitään säännönmukaisuutta en sen kulkuun saanut, enkä koskaan osannut arvata, mistä se minäkin iltana putkahtaa esiin ja mihin se lopulta katoaa. Niinpä konsultoin ystävääni Googlea, joka löysi minulle muun muassa seuraavia tietoja:

”Kuulla on pituusasteiden suuntainen libraatio Maan pyörimisen vuoksi. Jos sama havaitsija Maassa katsoo Kuuta samana päivänä aamulla ja illalla, hän näkee Kuun vähän eri suunnasta, koska on päivän aikana pyörähtänyt Maan mukana enimmillään noin Maan halkaisijan verran eri paikkaan Kuusta katsoen”.

”Kuu kiertää Maata ellipsin muotoisella radalla vastapäivään. Sen kiertoaika Maan ympäri on noin 27 vuorokautta 7 tuntia ja 43 minuuttia. Vuorokaudessa se liikkuu siis noin 12 astetta eläinrataa itään. Tähtitaivas pyörii suhteessa Maahan vuorokaudessa vain asteen verran”.

Kuu

Wikipediasta löytyi myös viereinen kaavio Kuun kiertoradalle, mikä ei ainakaan minua auttanut sen enempää ongelmassani kuin nuo yllä olevat tiedotkaan.

Koitin onneani uusilla hakusanoilla ja löysin viimein jotakin, mikä upposi tällaiseen ei-astrologiaa harrastavan ihmisen päähän:

”Kuu nousee aina idästä kuten Aurinkokin ja on aina korkeimmillaan etelässä”.
”Kuu nousee aina edellistä päivää myöhemmin. Vaihteluväli on noin 10 min – 1,5 h”.
”Kuun nousukulma on Kuun ja kompassipohjoisen välinen kulma.”

Löysin myös nettisivun, joka on ilmainen avoimen lähdekoodin planetaario-ohjelma. Se mallintaa realistisen 3D-taivaan aivan kuin katsoisit sitä paljaalla silmällä, kiikareilla tai kaukoputkella. Ja viimein: BINGO! Löysin myös englannin kielellä sivun, jossa on merkattu Kuun nousut ja laskut sekä kuvina että numeroina. Sivun mukaan perjantaina 29.9. (jolloin tuon sivun löysin) Ankarassa Kuu nousi 115° kulmassa itäkaakosta klo 14.53 ja laski 244° kulmassa länsilounaaseen klo 00.08, mikä kuvana näytti tältä:

Kuun kierto 1

Kävin uudelleen samalla sivulla 12.10. (13 päivää myöhemmin), ja Kuun rata näytti silloin Ankarassa tältä eli Kuu nousi 65⁰ kulmassa itäkoillisesta klo 23.59 ja laski 295⁰ kulmassa länsiluoteeseen klo 13.49.

Kuun kierto 2

Klikkasin kuvan näkyviin jälleen 20.10. eli noin 20 päivää tuosta ensimmäisestä kuvasta.  Tänään Kuu nousi Ankarassa 100⁰ kulmassa idästä klo 7.22 ja laskee 258⁰ kulmassa länsilounaaseen klo 18.45.

Kuun nousu 3

Terassimme keskikohta on suoraan etelälounaaseen (tarkistin kompassilla) ja talomme taakse piiloon jää pohjoinen ja koillinen. Eli Kuu nousee aina viistosti terassimme takaa vasemmalta, laskee aina viistosti terassimme eteen oikealle ja paistelee aina ylimmillään terassiltamme katsottuna viistosti vasemmalta. Riippuen Kuun nousu- ja laskukulmasta pohjoiseen nähden (mikä on talomme takana) sekä Kuun liikkumisesta tähtitaivaalla (12⁰ kohti itään, kun tähtitaivas liikkuu vain asteen verran), meidän kohdallamme Kuun siis pitääkin näkyä eri paikasta eri päivinä ja iltoina. Tätäpä nyt pohdiskelen seuraavat illat astekulmia laskeskellen… Koitan myös osua noille bingo-sivuilleni noin 27 vuorokautta 7 tuntia ja 43 minuuttia ensimmäisen vierailuni jälkeen, minkä pitäisi olla kutakuinkin puolelta päivin ensi viikon torstaina.

Löysin muuten myös vanhan varis-harakka-muistisäännön nousevalle ja laskevalle Kuulle: C niin kuin cresendo eli kasvava; D niin kuin diminuendo eli pienevä. Ja sitten vain käännetään toisin päin 🙂

Tuon japanilaisten löytämän Kuun luolan uskotaan syntyneen vulkaanisen toiminnan seurauksena 3,5 miljardia vuotta sitten. Japanilaisten tavoitteena on nyt saada astronautti Kuuhun vuoteen 2030 mennessä. He uskovat, että astronautti voisi luolassa olla suojassa Kuun pinnan vaaralliselta säteilyltä ja hurjilta lämpötilan muutoksilta. Jokohan silloin saataisi aikaan se suuri harppaus ihmiskunnalle? Siinäpä eläkepäiville lisää seurattavaa ja kummasteltavaa.

 

Zumba-yhteisöllisyyttä

Tässä kuussa julkaistiin uusi tutkimus suomalaisista ja suomalaisuudesta. Arvot 360 -tutkimus perustuu noin neljän tuhannen 18-79-vuotiaan suomalaisen haastattelun ja eri taustamuuttujien analysointiin. Tutkimuksen teki Kotimaa-konserniin kuuluva Insight 360 -yhtiö.

Insight 360 -yhtiön vanhempi asiantuntija Mikko Hormion mukaan tutkimus osoittaa, että vanhat yhteiskuntaluokkakäsitykset ovat muuttuneet zumba-yhteisöllisyydeksi. Ne ovat Hormion mukaan nopeasti kiinnostuksen ympärille syntyviä ja kuolevia yhteisöjä, joiden olemassaolo perustuu oikeastaan yksilöiden tarpeisiin, ei aatteeseen tai perinteeseen: ”Olen yhteisöllinen miten minusta tällä viikolla tuntui hyvältä”.

Tällainen uusyhteisöllisyys ei varmasti ole pelkästään suomalainen ilmiö, vaan tätä voi soveltaa vaikka meidän Ankaran latte leideihin. Vuoden alussa 2016 viikoittaisissa tapaamisissamme oli joka kerta porukkaa niin, ettei yksi pöytä aina tahtonut riittää. Aktiivista tapailua kesti vielä viime vuoden syksylle, jonka jälkeen paikalle saapui yleensä vain muutama henkilö, kunnes tänä syksynä olen pari kertaa käynyt tapaamassa itse itseäni. Osa aktiivisista leideistä muutti viime vuonna, osa tämän vuoden alkupuoliskolla, pois Ankarasta. Zumbaa riitti niin kauan kun täällä olevilla latte leidi -yksilöillä oli tarvetta tavata. Tällä viikolla, tällä yksilöporukalla, tällainen yhteisöllisyys ei tunnukaan enää niin tärkeältä.

Tuon Insight 360 -tutkimuksen mukaan suomalaiset zumbalaiset pystytään jakamaan kuuteen eri ryhmään elämäntapojensa, arvojensa ja asenteidensa perusteella: samankaltaisia elämäntapoja, arvoja ja asenteita jakavat ihmiset asuvat samoilla alueilla. Voiko tästä päätellä, että asuinpaikka muokkaa ihmisten asenteita, arvoja ja tapoja samaan suuntaan? Vai muuttavatko samankaltaiset ihmiset jostakin syystä samoille alueille? Tavat, arvot ja asenteet kun muodostuvat yleensä pidemmän ajan kuluessa ja tahtovat yleensä olla aika pysyväisiä.

Minulla oli itselläni vaikeuksia kuuluttaa itseäni mihinkään tutkimuksen ryhmistä. Tarkoittaako se, että olen vähemmän zumbasuomalainen, koska olen ollut vähemmän suomalaisten kanssa tekemisissä eli en ole aikoihin asunut heidän kanssaan samoilla asuinalueilla? Aika kaukaa olisi haettu, että suurin osa samantapaisia asenteita, arvoja ja tapoja jakavista ihmisistä muuttaa samoille asuinseuduille ulkomaille.  Minun elämäntapojani, arvojani ja asenteitani ovat kuitenkin muokanneet aivan muunlaiset asuinalueet – ulkozumbasuomalaiseen suuntaan.

Tutkimuksessa kuvaillaan suomalaisten ryhmiä näin:

Kokeilunhaluiset individualistit, joita on 23 %, suurin osa heistä Helsingissä. Muualla Suomessa heitä löytyy eniten isoimmista kaupungeista. He ovat suurimmaksi osaksi alle 45-vuotiaita ja ajatusmaailmaltaan liberaaleja. Avio- tai avoliitto ovat yhtä hyväksyttyjä parisuhteen muotoja, ja tasa-arvoinen avioliittolaki saa kannatusta. Heitä luonnehditaan kansainvälisesti isänmaalliseksi: vaikka maailma on avoinna, eivät he välttämättä ole lähdössä pois Suomesta.

Hyväntahtoiset hengelliset, joita on 19 %. Heihin kuuluu miltei pelkästään naisia. He asuvat yleensä pienissä kaupungeissa ja maaseudulla ja ovat yleensä yli 45-vuotiaita. Kaikki auttaminen ja aatteellisten järjestöjen tukeminen on tälle ryhmälle tärkeää. He arvostavat kirkkoa ja ovat mukana luterilaisen kirkon toiminnassa.

Yhteisen hyvän puolustajat, joita löytyy 17 %. Kyseessä on varsin kaupunkilainen ilmiö, ja he asuvat yleensä kerrostaloissa. Heidän joukossaan on runsaasti korkeasti koulutettuja yli 55-vuotiaita ja korostuneesti kokoomuslaisia. Ryhmä muistuttaa avarakatseisuudessa kokeilunhaluisia individualisteja, mutta perinteisiä arvoja kunnioitetaan huomattavasti enemmän. Vieraat uskonnot eivät heitä pelota ja tämä ryhmä lahjoittaa hyväntekeväisyyteen.

Turvallisuushakuiset patriootit, joita kansastamme on 15 %. He ovat yleiseensä ikääntyviä miehiä, sanomalehtien suurkuluttajia ja avaavat aina television Ylen puoli yhdeksän uutisten aikaan. Heitä löytää maaseutukaupungeista, kokoluokasta Mikkeli ja Joensuu. Turvallisuushakuiset patriootit kertovat itsestään isänmaallisina ja puhuvat Suomesta hyvää. Kuluttajina turvallisuushakuiset patriootit ovat nuukia ja shoppailu ei kiinnosta.

Passiiviset minäkeskeiset, joita on 14 %. Heistä valtaosa on yli 35-vuotiaita miehiä, jotka eivät ole kiinnostuneita yhteisistä asioista eivätkä äänestä, vaikka heissä korostuu perussuomalaisuus. He ovat ajautuneet nyky-yhteiskunnan ulkopuolelle ja kokevat olevansa syrjäytetty, ja suurin osa heistä asuu pienillä paikkakunnilla. Maailmassa puhutaan heidän mielestään aivan vääristä asioista, ja vieras on negatiivista.

Tiedonhaluiset vetäytyjät, joita on 12 %. Heihin kuuluu kaikenikäisiä suomalaisia. Usein he ovat vähätuloisia ja työttömiä, joilla on vain vähän verkostoja. He elävät usein yksin ja ovat sitä mieltä, ettei Suomi ole 1980-luvun jälkeen kehittynyt hyvään suuntaan. Ryhmään kuuluu yhtä paljon naisia kuin miehiä eri koulutustasoilta. Heitä on huomattavan vähän alle 30 000 asukkaan paikkakunnilla. Nämä ihmiset ovat kiinnostuneita kirjoista, musiikista ja tieteestä.

Varmasti noista ryhmistä moni suomalainen itsensä löytää, koska ryhmäjaottelu on tutkimustulosta. Mutta kuten sanottu, ulkosuomalaisena olisi vaikea zumbata täysillä yhdenkään ryhmän kanssa. Jonnekin tuonne keskelle kuitenkin lie jossain vaiheessa palattava ja tehtävä kuten Amerikan siirtolaiset aikanaan: uusiutumalla ja välttämättömyyteen alistumalla.

Tyttövoimaa!

Kuuntelin aamulla Yle Areenan kautta Suomen uutisia. Muuten olisikin saattanut mennä ohitse tieto, että tänään juhlimme kansainvälistä tyttöjen päivää. Tätä YK:n teemapäivää on vietetty vuodesta 2011 saakka. Samana vuonna tehtiin muitakin suuria päätöksiä: esimerkiksi Saudi Arabia salli naisilleen äänioikeuden, 105 vuotta Suomen ja 77 vuotta Turkin jälkeen…

Tyttöjen päivän tarkoitus on muistuttaa meitä syrjinnästä ja väkivallasta, jota tytöt kohtaavat kaikkialla maailmassa ikänsä ja sukupuolensa takia. Päivän yhtenä tavoitteena on antaa tytöille mahdollisuudet elää täysarvoisina yhteisöidemme jäseninä edes yhden päivän 365:stä: tänä päivänä ympäri maailmaa 600 tyttöä 60 maassa astuu poliitikkojen ja johtajien saappaisiin.

Katsoin vastikään Izmirin koulutuskonferenssia varten tilastoja Suomen ja Turkin nuorista ja lapsista. ”Girl’s opportunity index”:n mukaan Suomi on maailman toiseksi paras maa tytöille, heti Ruotsin jälkeen, kun mittareina käytetään lapsiavioliittojen määrää, hedelmällisyyttä, äitikuolemia (mittarina tyttöjen pääsystä hyvään terveydenhuoltoon), naisparlamentaarikoiden ja perusopetuksen päättötodistusten (lower secondary school completion) määrää. Tutkimuksessa oli mukana 144 maata. Turkki oli sijalla 55. Turkin sijoitusta laskivat naisten vähäinen edustus politiikassa ja korkeissa julkisissa viroissa, surullisen kuuluisat lapsiavioliitot, hedelmällisyystaso ja tyttöjen koulutustaso.

Päivä oli hyvin esillä Suomen uutisissa, joissa haastateltiin Ylen toimitusjohtajan viran päiväksi kaappaavaa tyttöä. Ylen lisäksi tempaukseen osallistuvat Suomessa Elinkeinoelämän keskusliitto, Finlayson, Joensuun kaupunki, Liiga, Kotipizza, Nokia, Opetushallitus, Orion, Plan International Suomi, pääministeri Juha Sipilä, SAK ja Supercell. Hienoa! Noissa kaikissa toimii tänään johtopaikoilla yhteensä 13 suomalaista tyttöä.

Suomea pidetään tasa-arvon mallimaana, ja Suomen sijoitus tyttöindeksissä on maailmanlaajuisesti loistava. Suomessa naisilla ja miehillä on tasavertaiset oikeudet koulutukseen ja työhön. Naisten osallistuminen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon on Suomessa yleisempää kuin monissa muissa maissa. Suomikin on kuitenkin vielä matkalla tasa-arvoon: esimerkiksi pääministeri Juha Sipilän hallituksen ministereistä vain 35 % on naisia, ja naisten osuus kaikista suomalaisten pörssiyhtiöiden hallituspaikoista on vain 27%.

Koitin googlata tyttöjen päivän uutisia myös Turkista hakusanalla “ Girls take over 2017 Turkey”. Hakuohjelma antoi ensimmäisenä seuraavat kolme tulosta: ”Miss Turkey 2017 stripped off her crown over past tweets”, “Men Kill 183 Women And Girls, Use Violence Against 278 In Turkey In 8 Months” ja “Creating a bridge to a better life for a girl in Turkey”. Viimeinen oli toivoa antava ja klikkasin sivun auki. Kyse oli kuitenkin amerikkalaisen koulun ”Ethnic Festival”-teemapäivästä toukokussa…

Ajattelin olevani epäreilu Turkille ja tein saman englanninkielisen haun myös Suomelle. Ensimmäisiksi ehdotuksiksi ponnahtivat “Katariina, 15, takes over Finnish premier’s office for Day of the Girl”, “Prime Minister for a Day: Finnish Girl Takes Over Finland” ja “Riku Kallioniemi astuu päiväksi syrjään – Liiga mukana Girls Takeover –päivässä”. Ehkä asenteeni oli sittenkin ihan reilu, molempia maita kohtaan.