Uudistunut välttämättömyyteen alistuja

Osallistuin kesäkuussa Ulkosuomalaisparlamentin 20-vuotisjuhlaistuntoon Helsingissä. Istunnon avajaispuheen piti eduskunnan puhemies Maria Lohela. Hänen puheensa teema osui loistavasti juhlan aiheeseen ja samalla myös omaan elämän tilanteeseeni – mikä oli itselleni hienoinen yllätys. En nimittäin odottanut poliitikolta näin osuvaa ja mielenkiintoista puhetta. Toisen kokouspäivän puhujan opetusministeri Grahn-Laasosen puhe olikin sitten enemmän odottamaani, ulkosuomalaiselle tuttua perusjuttua ja tuttua ulkosuomalaispolitiikkaa. Molemmat puheet löytyvät netistä Suomi-seuran jutusta klikkaamalla.

WP_20170617_004.jpg

Kyse oli merkittävästä tapahtumasta. Huomasitteko muuten tilaisuudesta kertovia juttuja suomalaisessa mediassa? En minäkään 😦

Opetusministerin puheesta en tässä sen enempää kommentoi, mutta Lohela oli rakentanut puheensa (tai joku oli sen hänelle rakentanut) niin mielenkiintoisen tutkimustuloksen ympärille, että sitä tekee mieli hiukan enemmän pohtia.

Lohela siteerasi puheessaan tutkimustulosta neljästä erilaisesta sopeutumiskeinosta, joita siirtolaiset käyttivät 1800-luvun Amerikoissa. Varsinaista tutkimusta en valitettavasti onnistunut tähän hakuyrityksistäni huolimatta löytämään. Tutkimuksessa siirtolaiset ryhmiteltiin ”odottajiin”, ”välttämättömyyteen alistujiin”, ”unohtajiin” ja ”uusiutujiin”. Veikkaanpa, että meidät tämänkin päivän ulkosuomalaiset saisi mahdutettua noihin ryhmiin, vaikka kukaan meistä ei välttämättä löydä itseään pelkästään yhdestä ryhmästä.

Ensimmäinen ryhmä eli odottajat ovat ihmisiä, jotka ajattelevat tulevansa uuteen maahan vain muutamaksi vuodeksi. He eivät halua ja tunne tarvetta pahemmin sulautua paikalliseen kulttuuriin. He ovat uudessa maassaan pääsääntöisesti vain käymässä ja tavallaan odottavat alusta saakka kotiinpaluutaan. Kieli- ja kulttuuriopinnoista ei juuri kannata heidän kohdallaan puhua. Tavoitteena on tehdä elämä mahdollisimman mukavaksi ja hoitaa ”keikka” kunnialla kotiin. Näitä ihmisiä olen tavannut useitakin, moni heistä muutaman vuoden diplomaattikomennuksella olevia, tai oikeammin heidän puolisoitaan.

Välttämättömyyteen alistujat taas ovat jo ajatuksissaan tulleet uuteen asuinmaahansa pidemmäksi aikaa. Uusiin olosuhteisiin on paras siis sopeutua, ainakin siinä määrin kuin on välttämätöntä. Välttämättömyyteen alistujat alkavat rakentaa uutta elämää uudessa kotimaassaan, vaikkakin kiinnittyvät mielellään toisiin suomalaisiin niin tiiviisti, etteivät hekään aina tunne tarvetta tutustua syvemmin uuden asuinmaansa kulttuuriin tai opiskella maan kieltä. Suomalaisporukoissa pärjää mukavasti suomella, ulkomaailmassa toisella kotimaisella eli olemassa olevalla englannin taidolla. Näitäkin olen tavannut vuosien aikana useita, monet heistä nauttivat ulkomailla eläkepäivistään.

Unohtajat eivät kuitenkaan halua pelkästään sopeutua, vaan pyrkivät omaksumaan valtakulttuurin mahdollisimman täydellisesti, jopa oman kulttuurinsa ja kielensä kustannuksella. Jos on tarpeen, he ovat valmiita katkaisemaan siteensä ja juurensa Suomeen vaikka kokonaan. ”Maassa maan tavalla” tulkitaan kirjaimellisesti. Unohtajiakin olen maailmalla tavannut. Osa ulkomaille muuttanut umpisuomalaisperhekin on unohtanut niin aktiivisesti suomen kieltään, etteivät perheen lapsetkaan tule suomella toimeen. Ulkomaillahan siihen ei välttämättä ole tarvettakaan, mutta isovanhempien ja sukulaisten kanssa kommunikointi on usein vaikeaa.

Uusiutujat taas ovat uuden identiteetin luojia, joissa suomalainen kulttuuri ja uusi kulttuuri elävät rinnakkain. He tulevat toimeen paikallisella kielellä ja tuntevat uuden kulttuurinsa, he asustavat paikallisten asuinalueella ja lusikoivat niin paikallista ruokaa kuin hernekeittoakin Iittalan astioistaan – ja nukkuvat yönsä sikeästi Marimekon lakanoissaan. Uusiutujiakin tunnen useita, osa heistä oikein hyviä ystäviäni 🙂

Entä minä? Kuinka olen sopeutunut ulkosuomalaiseksi? Unohtajaa en ainakaan löydä itsestäni pisaraakaan. Odottajiksikin lähdimme maailmalle liian avoimin mielin. Välttämättömyyteen alistujaksi kyllä tunnistan itseni tietyssä määrässä: arkielämän sujuvuuden takaamiseksi tiettyihin kulttuurillisiin olosuhteisiin on ollut alistuttava ja suomalaiskontaktit suomen kielellä ovat olleet minulle tärkeitä.

Sielultani olen kuitenkin läheisimmin tuntenut itseni uusiutujaksi, niissä Marimekon lakanoissani ja popsien syömäpuikoilla Iittalan kulhosta riisiä. Olen opiskellut sekä thain että turkin kielen, pyrkinyt pääsemään sisälle maiden kulttuureihin sekä kahlannut läpi maiden historiaa. Ja koittanut valistaa noita myös muille kanssasuomalaisille. Sanotaan että tieto lisää tuskaa, mutta kyllä se myös poistaa sitä arkielämässä. Tieto ja ymmärrys kulttuurisista tavoista auttavat muun muassa ymmärtämään, miksi joissain tilanteissa suomalainen ”valkoinen valhe” tai jopa pelkkä ”valhe” on ainoa kulttuurisesti hyväksytty toimintamuoto.

Odottaja on kuitenkin etenkin viime vuosina saanut minusta yllättäen otetta. Siihen lie syynä ikä ja nykyinen elämäntilanne. Tulevaisuuden suunnitelmiin alkaa pikkuhiljaa jo kuulua eläkepäivien miettiminen. Missä aion ne viettää uusiutuneen identiteettini kanssa? Thaimaahan ei mieli tee palata lopullisesti ja Turkissa olomme on alusta alkaen ollut ”toistaiseksi”, eikä mieli ole siitä tämän puolentoista vuoden aikana muuttunut. Olen tavallaan jo odottamassa muuttoa uuteen maahan tai paluuta lähtöruutuun eli Suomeen.

Kumman tahansa valitsemme, on minun tulevaisuudessa alistuttava uuden identiteettini kanssa välttämättömyyteen. Elämä Suomessakin on rakennettava uudelleen, vanhaan ei ole ollut paluuta aikoihin. Minulla ei ole nostalgisia kuvitelmia Suomessa asumisesta, olemme jo kertaalleen kokeilleet paluumuuton ankeuden.

Nykysuomen sanakirjan mukaan nostalgia on menneen ikävöintiä, kaihoa ja haikeutta. En allekirjoita. Vielä parisataa vuotta sitten nostalgiaa hoidettiin kuulemma sairautena ja siitä kärsivät erityisesti kotoaan tahtomattaan pois joutuneet. Me lähdimme tahtoen. Tahtoen myös palaamme, jos sen vaihtoehdon valitsemme.

Sananmukainen merkitys sanalle nostalgia on kuitenkin ”koti-ikävä”, ”kotimaan kaipuu”. Sana on nimittäin johdettu kreikan kielen sanoista ”nostos”, kotiinpaluu ja ”algos”, tuska. Kaipaanko ”kotimaahani”? Onko minulle tullut iän mittaan ”koti-ikävä”? Ehkä. Vaikka se sitten paljastuisikin kotiinpaluun tuskaksi, jota on hoidettava uusiutumalla ja välttämättömyyteen alistumalla jälleen kerran.

Kansallinen koulutus: uhka ja mahdollisuus

Turkin uusi opetussuunnitelma valmistui tämän vuoden alussa ja se otetaan käyttöön uuden lukuvuoden alkaessa ensi syyskuussa. Uusi lukuvuosi on tuomassa isoja muutoksia oppilaiden ja opettajien arkeen. Eräs uudistus on huomioitu Suomenkin mediassa: evoluutioteorian poistaminen lukio-opetuksesta.

Evoluutioteorian poistaminen ei tullut ihan puun takaa. Jo 2013 hallitus päätti, että “älykäs suunnittelu” otetaan evoluutioteorian rinnalle. Älykäs suunnittelu (intelligent design) on Wikipedian mukaan ”näennäistieteellinen näkemys, jonka mukaan tietyt kaikkeuden ja elollisten olentojen ominaisuudet ovat parhaiten selitettävissä älyllisellä syyllä, ei ohjaamattomalla tapahtumasarjalla kuten luonnonvalinnalla”. Tähän mahtaa liittyä myös pari kesää sitten muutaman maahanmuuttajan Oulun torilla jakama ”tieteellinen tieto uskonnosta”.

Evoluutioteorian täydelliseen poistamiseen annettu syy on yksiselitteinen: Turkin opetusministeriön mukaan oppilailla ei ole tarpeeksi tieteellistä tietoa eikä saatavilla olevaa informaatiota evoluutiosta, jotta he voisivat sen oikein ymmärtää. Vasta-argumenttien mukaan syytä on kuitenkin etsittävä jostakin muusta kuin käytettävissä olevan tiedon puutteesta. Esimerkkinä on annettu muun muassa Suomi, jossa evoluutio-opetuksen perusteita aloitetaan jo esikoulussa.

Evoluutioteorian poistaminen ei ole ainoa muutos opetussuunnitelmaan, vaan muutoksia on tehty koko yhteiskuntatieto-ainekokonaisuuteen ja jonkin verran myös kieliin ja matemaattisiin aineisiin. Toivottavasti opettajat saavat uuden opetussuunnitelman sisältöön ja käyttöön ohjausta, koska ainakin minä epäilen, että kaikki eivät välttämättä kesän aikana jaksa kahlata läpi lähes 39 000 sivun opusta. Tosin Turkissakin ovat koulukirjat ahkerassa käytössä, ja parhaillaan käynnissä on pikainen koulukirjojen uudistus. Opetussuunnitelmassahan sanotaan, että ”opettaja opettaa oppilaille, että…” eli käytännössä opettaja sanoo, kuinka asia on; oppilaiden tehtävä on muistaa ja uskoa, mitä opettaja on sanonut. Muistamista mitataan usein monivalintatehtävien kautta. Prosessi on tehty suhteellisen helpoksi oppikirjojen ja valmiin opetusmateriaalin avulla. Opettajat eivät Turkissa saa vapaasti valita käyttämäänsä opetusmateriaalia, vaan opetusministeriö valmistaa oppimateriaalin kaikkiin oppiaineisiin; yksityisten painotalojen materiaalit täytyy ennen käyttöönottoa hyväksyttää opetushallituksella.

Periaatteessa moni opetussuunnitelman kohta näyttää paperilla hyvältä. Muun muassa arvopohjasta löytyvät ”oikeudenmukaisuus, perheen yhtenäisyyden merkitys, itsenäisyys, rauha, tieteellisyys, ahkeruus, solidaarisuus, herkkyys, rehellisyys, estetiikan taju, suvaitsevaisuus, vieraanvaraisuus, vapaus, terveyden merkitys, kunnioitus, rakkaus, velvollisuus, puhtaus, isänmaallisuus, hyväntekeväisyys”. Myös opetussuunnitelman perustaan on listattu ”kriittinen ajattelu, luova ajattelu, kommunikaatiotaidot, tutkimusote, ongelmanratkaisu, päätöksenteko, informaatiotekniikan käyttö, yrittäjyys, hyvä ja tehokas turkin kielen käyttäminen, havainnointi, ympäristöllinen taju, ajan ja kronologian taju, muutoksen ja luonnon itseisarvon taju, sosiaalinen osallistuminen ja empatia”. Vallan hienoja sanoja ja käsitteitä!

Matemaattisiin aineisiin on uuteen opetussuunnitelmaan lisätty ”tiede, teknologia, tekniikka, matematiikka ja koodaus”. Uuteen yhteiskuntatieteiden kokonaisuuteen on osa-alueina listattu ”historian läpikäyminen, maantiede, taloustiede, sosiologia, antropologia, psykologia, filosofia, poliittinen tiede, laki ja kansallisuus”. Kaikki osa-alueet eivät kuitenkaan saa samanlaista painotusta ja esimerkiksi filosofian kurssien määriä on vähennetty. Uudessa opetussuunnitelmassa on säilytetty vain poliittisen filosofian ja tieteen filosofian kurssit. Filosofian tuntimäärä pysyy samana kuin vanhassa eli 72 h per lukukausi, mutta oppimista mittaavissa testeissä filosofian oppimistavoitteita on vähennetty yli puolella.

Presidentin yrityksistä huolimatta osmanien turkin kieltä ei siis saatu pakolliseksi, mutta vallinnaisena se kuitenkin yläasteen uudesta opetussuunnitelmasta löytyy. Samoin kuin “uskonnon perusopetus”, johon kuuluu muun muassa “jihad” osana “uskonnollisia arvoja”. Positivismi ja sekularismi löytyvät “uskon ongelmia” otsikon alta, mikä puolestaan keskittyy ”individualismiin ja valtion ja uskonnon erottamisen edistämiseen”. Uskonnon ongelmiin kuuluvat uudessa opetussuunnitelmassa myös ”deismi, agnostiikka, ateismi, nihilismi, satanismi, uudelleen syntyminen ja väärät profeetat”. Uskonnon opetuksen merkityksestä nykyhallitukselle kertonee myös, että vuonna 2012 uskonnon viikkotuntien määrää lisättiin kahdesta kuuteen.

Itse asiassa useat muutokset koskevat, ja ne myös perustellaan, ”maailmankuvalla”. Vasta-argumentoijillekin syy on yksiselitteinen: hallituksen turkistamisprojektin rinnalla kulkeva islamistamisprojekti. Ankarassa projekti näkyy myös muun muassa moskeijojen rakennusurakoina: niitä on noussut ja nousee parhaillaan vauhdilla ympäri kaupunkia ja sen liepeitä. Ihan kotikatumme alkupäähän on myös tulossa yksi, melkoisen suuri sellainen.

Turkissa avattiin alkuvuodesta nettipohjainen sovellus, jossa kansalaiset (oppilaat, vanhemmat, opettajat, koulutuksen asiantuntijat) saivat antaa ehdotuksiaan opetussuunnitelmaluonnokseen, lukuun ottamatta uskonnollista kasvatusta ja moraalikasvatusta. Suomessahan käytettiin vastaavaa nykyisen opetussuunnitelman suunnitteluvaiheessa. En ole varma, kuinka hyvin Suomessa ehdotukset otettiin huomioon – ainakaan itse kritisoimani ”paluumuuttaja”-termin täydellinen puuttuminen ei saanut minkäänlaista vastakaikua. Jotenkin minusta tuntuu, että Turkissakaan ei kovin moni ehdotus tai kritiikki mennyt läpi.

Median mukaan kommenttien keräämisen ja yhdistelemisen jälkeen opetusministeriön työryhmä tekee lopullisen opetussuunnitelman. Nyt se on siis valmis.

Oppiaineina uuteen opetusohjelmaan kuuluvat biologia, kemia, vieras kieli, maantieto, terveystieto, historia, matematiikka, sotilastiede, filosofia, liikunta, fysiikka, uskonto ja etiikka sekä turkin kieli ja kirjallisuus. Opetussisällöt keskittyvät entistä laajemmin opetukseen ”kansallisen ja moraalisen opetuksen näkökulmasta”.

Opetushallituksen edustajan mukaan tarkoitus on karsia historian opiskelusta Euro-keskeisyyttä. Historian opetukseen onkin lisätty kuuluisia turkkilaisia ja muslimiuskoisia tieteilijöitä länsimaisten tieteentekijöiden rinnalle. Tieteilijöiden lisäksi oppilaille opetetaan myös turkkilaisista taiteilijoista, musiikissa opiskellaan ”Turkin musiikin koko värikirjo”. Näin kirjattuna karsiminen ja muutos saa minultakin kannatusta.

Asia ei kuitenkaan välttämättä ole niin kuin paperilla näyttää. Kaikki eivät ole taputtaneet uudelle opetussuunnitelmalle edes sen valmisteluvaiheessa. Turkin opettajien yhdistyksen edustaja on huolestunut, että uusi opetussuunnitelma rohkaisee uskonnollista ja nationalistista ajatusmaailmaa erityisesti turkkilaisuuden ja sunnalaisuuden näkökulmasta. Oppositiopuolueen edustaja on taas ollut tuohduksissaan Turkin perustajan Atatürkin “pyyhkimisestä” historian sivuilta. Yliopistojen akateemiset kritisoivat opetusministeriötä, että evoluutioteoria on poistettu kouluista ainoastaan Saudi-Arabiassa.

Kansallisen koulutuksen tasoa voidaan tietysti mitata eri tavoin, mutta hyvin laajasti hyväksytty mittari on PISA-tutkimus, joista viimeisimmässä Turkin sijoitus oli matematiikassa 49., lukutaidossa 50. ja luonnontieteissä 52. Maita oli mukana 72, joten kovin hyvää tulos ei kerro Turkin koulutusjärjestelmästä, opetussuunnitelmasta ja opetuksen tasosta yleensä. Toisaalta epäilen suuresti, että uusi opetussuunnitelma toisi tähän positiivisen muutoksen. Uudessa opetussuunnitelmassa muutokset ovat kohdistuneet lähinnä opetussisältöihin ja opetusperspektiivin kansallistamiseen ja uskonnollistamiseen. Näillä eväillä ei lie koskaan ole opetuksen tasoa kohotettu.

Nykyinen hallitus on muuttanut paitsi opetussuunnitelmaa, myös koko koulujärjestelmää uudella opetuslailla jo vuonna 2012, jolloin kansallinen opetus muutettiin muotoon 4+4+4: neljä vuotta alakoulua, neljä vuotta keskiastetta ja neljä vuotta lukiota. Oppivelvollisuus alkaa seuraavan syyskuun ensimmäisenä päivänä lapsen täytettyä kuusi vuotta ja loppuu sinä kouluvuonna, kun lapsi täyttää 14.

Nykyään lapset voivat Turkissa hakea teknisiin tai ammattioppilaitoksiin neljännen luokan jälkeen eli noin 9-10-vuotiaina – tai lopettaa opiskelut siihen, mitä kuulemma maassa tapahtuu edelleen oppivelvollisuuslaista huolimatta. Uuden opetuslain mukaisesti Turkissa avattiin virallisesti jälleen myös osmanien aikana suosittuja “İmam Hatip”-keskikouluja. Koulujen tavoitteena on koulutta ja kasvattaa ”hyviä muslimeja”. Turkissa tehdyn İmam-Hatip Alumni Foundation (TİMAV) tutkimuksen mukaan suurimmalla osalla turkkilaisista on kouluista ”positiivinen näkemys”.

Vuoden 2012 opetuslakimuutos tehtiin kuulematta opetusministeriön virkamiehiä, jotka kritisoivat sitä “pikaisesti kyhätyksi, takapajuiseksi ja nykyajattelun vastaiseksi”. Aika näyttää, mitä uusi opetussuunnitelma saa aikaan.

Turkki siivoaa kieltään

Turkin kieli-instituutti ja hallitus aikovat siivota kielensä. Sama tapahtui viimeksi 1920-luvulla, kun Atatürkin toimesta luotiin turkille arabian kirjoituksen tilalle latinalainen aakkosjärjestelmä, kieltä puhdistettiin arabian ja persian lainasanoista sekä persialaisista lauserakenteista ja turkin oikeinkirjoitus standardoitiin. Jotain tuosta bloggailinkin viime joulukuussa.

Nyky-turkista ei kuitenkaan tullut sen ”puhtaampaa”, ja kieli vilisee edelleen lainasanoja, minkä ovat viimeistään nyt havainneet myös Turkin valtaapitävät. Tällä kertaa muutosta haetaan kielen uudistuksen sijaan enemmänkin vanhastuksesta.

Presidentti on usein ilmaissut, että turkkilaisten tulisi kunnioittaa enemmän maan historiaa ja traditioita ja sen pitäisi myös näkyä nykykulttuurissa. Hän on myös useampaan otteeseen viitannut osmanien suurvalta-aikaan. Osmanien ajan ihannointi meni niin pitkälle, että Presidentti halusi osmanien arabian kirjaimilla kirjoitetun vanhan turkin pakolliseksi kouluaineeksi. Pakolliseksi hän ei onnistunut sitä saamaan, mutta valinnaisena aineena se lisättiin uuteen valtion opetussuunnitelmaan, joka otetaan käyttöön ensi syksynä. Valinnaisuudelle on hyvänä puolustuksena, että koska vanha osmanin turkki on kuollut kieli, on sen taitajia niin vähän, että kaikkia vanhoja mestariteoksiakaan ei vielä ole saatu käännettyä uudelle turkille. Toivottavasti tähän saadaan tulevaisuudessa muutos.

Osmanien turkkiin ei nykyisessä kieliuudistuksessa sentään ole tarkoitus palata, vaan ainakin uutisten mukaan Turkin kieli-instituutti haluaa vain siivota turkin kielestä vierasperäiset sanat, joille on olemassa turkinkielisiä vastineita. Kielen puhtaana pitäminen turhista lainasanoista saa kyllä kannatukseni! Kotimaisten kielten keskus Kotus tekee Suomessa tärkeää työtä. Turkin kieli-instituutin ja Presidentin perustelut kielivanhastukselle ovat mielestäni kuitenkin hiukan ontuvia, samoin osa ehdotetuista keinoista tuntuu aika äärimmäisiltä.

Daily Sabah -lehden mukaan kieli-instituutin johtaja on muun muassa sanonut, että ”jotta voisimme kilpailla Saksan kanssa täytyy meidän keskittyä ennemminkin kieleemme kuin teknologiaan” – perustelu ei ainakaan minulle oikein auennut. Lehti myös uutisoi, että instituutin johtajan mukaan kielimuutoksessa on kyse “elämästä ja kuolemasta”, koska ”kieltämme pommitetaan joka päivä samalla tavalla kuin parlamenttitaloamme pommitettiin heinäkuun vallankaappausyrityksessä”. Aikamoinen veto, josta hallitus otti kuitenkin kopin: Daily Sabahin mukaan hallitus on määrännyt Turkin kaupungit, kansalaisjärjestöt ja ministeriöt taistelemaan “ulkomaalaisten sanojen korruptiovirtaa vastaan”. Taistelu kohdistuu nimenomaan sanoihin, joita jotkut yrittävät ”pakottaa turkkilaisille ylhäältä” (eli pommittaa?).

Instituutin ja hallituksen lisäksi kielivanhastukseen pyritään saamaan mukaan koko kansa. Kieli-instituutti ei kuulemma voi korjailla Turkin 80 miljoonan ihmisen kielivirheitä, joita heille on ylhäältä pakotettu; se voi suojella kieltä vain, jos kaikki valtion virastot ja laitokset tukevat sitä ja kaikki turkkilaiset yhtyvät taistoon.

Koko kansa ei ehkä kieli-instituutin palloa käsiinsä nappaa, mutta pohjaa ”oikean” turkin kielen käytölle kansan keskuudesta löytyy jo valmiiksi, tosin ei ehkä siinä muodossa kuin valtaapitävät toivovat. Juttelimme nimittäin viime viikonloppuna illallisella turkkilaisten ystäviemme kanssa turkin kielestä. He eivät millään muotoa ole valtapuolueen kannattajia, mutta sanoivat käyttävänsä mieluummin aina turkinkielisiä sanoja, jos sellaisia on olemassa. Esimerkiksi kiitoksena mieluummin ”sağolun” kuin ”teşekkürler”, koska jälkimmäinen on arabian laina – ja peräisin osmanien ajalta. Osmanin ajan turkkihan vilisi arabian ja persian lainasanoja.

Hallituksen ja kieli-instituutin mukaan luutaa tulevat saamaan kuulemma nimenomaan länsikieliset sanat, kuten ”arena”, ”tower” ja ”mall”. Eräänä hallituksen ehdotuksena on, että kunnalta kerätään ylimääräisiä veroja, jos jossakin sen alueen julkisissa kylteissä käytetään noita sanoja. Itse jäin esimerkit luettuani miettimään, olisiko kyse enemmänkin Istanbulista, koska Ankarassa en noita ole vielä nähnyt. Täällä kylteissä lukee, ja myös sanotaan, stadyum, kule ja alışverışmerkezi tai AVM (aa-vee-mee). Englanninkielisiä sanoja olen nähnyt oikeastaan vain ravintoloiden ja baarien nimissä. Nekin yleensä ulkomaalaisia ketjuravintoloita – eivät kuitenkaan kaikki 🙂

karaoke minna

Istanbulilainen Galatasarayn jalkapallojoukkue on jo ilmoittanut nimenneensä kotistadioninsa uudelleen. ”Türk Telekom Arena” on muutettu muotoon ”Ali Sami Yen Spor Kompleksi Türk Telekom Stadyumu”. Kun tietää, että Ali Sami Yen on Galatasarayn jalkapallojoukkueen perustaja, turkkia osaamattomallekin uusi nimi aukeaa ihan yhtä hyvin kuin vanha ”areena”. Pointti tässä tapauksessa on kuitenkin siinä, että (ainakin Presidentin mukaan) areena-sana muistuttaa Rooman valtakunnan gladiaattoreista: areenoilla ihmisiä revittiin palasiksi; stadyumeilla ei. Kieli-instituutin johtajankin mukaan spoor, stadyum ja kompleksi ovat jo käytössä turkkilaistuneet eli osa ”oikeaa turkkia” (ne ovat siis osuneet ja uponneet?).  Samoin kuin ne noin 5000 ranskan lainasanaa, joita kielessä kuulemma on. Wikipediasta löytyisi koko lista turkin lainasanoista, mutta tällä hetkellä pääsy Wikipediaan on estetty, koska ”Hyökkääjät saattavat yrittää varastaa tietojasi (esimerkiksi salasanoja, viestejä tai luottokorttitietoja) osoitteesta wikipedia.org”.

Ranskassa yritettiin joskus 1980-luvulla vastaavaa kielenpuhdistustempausta. Muistan, kun siellä yritettiin kieltää sakon uhalla esimerkiksi sanan ”walkman” käyttö (korvalappustereot olivat kovassa huudossa tuolloin); suositeltavaa oli ranskantaa se muotoon ”baladeur”. Ranskassa oli kyse ainakin silloisten uutisten mukaan myös puhutusta kielestä. Siihen eivät valtaapitävät ole ainakaan vielä Turkissa puuttuneet… sanoille ja kielelle ei lie niin väliä, kunhan puhuttu on aiheeltaan ”oikea” ja mielipiteet aiheesta ovat ”oikeita”. Puhuttua ja painettua puhetta siivotaankin täällä sitten ihan erilaisella luudalla.

Ramazan bayramınız mübarek olsun!

Heräsin viime yönä rummutukseen klo 2.20. Asialla olivat tietysti ramazan-rumpalit, jotka herättelivät ihmisiä sahurille ennen auringon nousua. En noussut, vaan nukuskelin sen jälkeen koiran unta sen aikaa, että ehdin kuulla mineraatin kutsuhuudotkin, jotka alkoivat kaikua klo 3.19. Paastokuukauden aamupalalle jäi kunnon muslimilla aikaa siis tunti. Seuraava ateria onkin sitten vasta iltapala, joka syödään auringonlaskun jälkeen, mikä tänään tarkoittaa klo 20.15.

Koraanin mukaan ramazanin aikana saa aamulla syödä ja juoda ”… kunnes vaalea lanka selvästi erottuu mustasta”. Eli periaatteessa paastonaika vaihtelee paljonkin eri puolella maailmaa. Tänä vuonna lyhyin islamilainen paastonaika on Chilessä, noin 10 tuntia; pisin Grönlannissa, noin 21 tuntia.

Koraanin mukaan Jumala ei tarkoita paastoa ihmisille taakaksi, vaan paastoamisen tarkoitus on ”ylistää Jumalaa Hänen johdatuksensa tähden sekä olla Hänelle kiitollinen”. Paasto on määrätty Koraanissa, jotta ihmiset muistaisivat ”karttaa pahaa”.

21 tuntia päivässä on hyvä aika karttaa pahaa, mutta kyllä aika hurja aika olla ilman ruokaa ja juomaa kuukauden päivät. Monet pohjoisen maapallon muslimit noudattavatkin esimerkiksi Mekan paastonaikaa, jossa langat erottuvat selvästi tänä vuonna noin 15 tuntia. Ankarassa vastaava aika on siis noin 17 tuntia.

Turkkilainen tuttavani, joka on muslimi, sanoi, että ramazanin vietosta on ainakin Turkissa monilta kadonnut uskonnollinen tarkoitus, vaikka he paastoa noudattavatkin. Ramazanin aikaan ihmisten pitäisi kunnioittaa islamin opetuksia tavallista huolellisemmin, rukoilla ja ajatella hyviä ajatuksia. Tärkeintä ei monelle kuulemma ole kuitenkaan henkinen kasvu, vaan ruualla mässäily yhdessä muiden kanssa aamulla ja illalla. Päivän he ovat nälissään ja janoissaan – ja äkäisiä. Paastokuukauden aikana monen paino kuulemma itse asiassa nousee, eikä paaston varsinaiseen merkitykseen uhrata kovinkaan montaa ajatusta.

Jos olet itse joskus paastonnut, tiedät, miten paastoaminen vaikuttaa muun muassa hengityksesi ja hikesi hajuun. Eräs pienikokoinen tuttavani kertoi, että hän ei ramazanin aikaan käytä julkisia kulkuneuvoja, koska joutuisi aina seisomaan jonkun tangossa roikkuvan paastoajan kainalon alapuolella. Turkkilaisilla on normaalistikin erilainen käsitys kuin suomalaisilla ihon eritteiden hajuista – naturalia non sunt turbia – mutta ramazanin aikaan ero korostuu entisestään.

Turkkilaiset tuttavani ovat toisinaan puolustelleet valtaapitäviensä sanomisia ja kertoneet, että turkkilaiset ovat kuumaverisiä ja temperamenttisia ja aggressiiviselta kuulostava puhetapa on vain normaalia turkkilaista ”retoriikkaa”. Olen aiemmin kirjoitellut, että (edelleen turkkilaisten tuttaviemme mukaan) autoissa on pesäpallomaila takakontissa siltä varalta, ettei erimielisyyksissä pelkällä retoriikalla päästä yhteisymmärrykseen. Ramazanin aikana koetan aina parhaan kykyni mukaan välttää paitsi kohtaamasta turkkilaista retoriikkaa, myös kaikenlaista kanssakäymistä, jossa tarvitaan kuumaveristä temperamenttia.

Ramazan ajoittuu aina kuukalenterin yhdeksänteen kuun alkuun. Gregoriaanisessa kalenterissa, jota Suomessakin käytämme, kuun vaiheet ovat yleensä valmiiksi piirrettyinä, mutta monet muslimit edellyttävät, että kuunsirppi täytyy havaita taivaalta vähintään teleskoopilla ennen kuin pyhä paastokuukausi voidaan aloittaa. Ramazanin aloitus- ja lopetuspäivä ei ole aina selvä, sillä pilvinen sää voi siis viivästyttää ramazanin alkua.

Ramazanin kesto saattaa myös vaihdella, sillä islamilainen kalenteri on puhdas kuukalenteri. Koska Kuun vaiheiden kierto on 29,5 vuorokautta, ramazan voi kestää eri maissa joko 29 tai 30 päivää: ellei Kuuta näy ramazanin 29. yönä, paastotaan yksi päivä lisää.

Turkissa, Libanonissa, Jemenissä ja Irakissa kerrottiin jo ennalta, että paasto aloitetaan lauantaina 27.5., näkyipä taivaalla sitten kuunsirppiä tai ei, ja siitä jatketaan seuraavat 29 päivää, jolloin se päättyy tänä vuonna Suomen juhannuspäivänä eli lauantaina 24.6. Länsimaiden islamyhteisöt seuraavat Turkin ja kumppaneiden mallia.

Lankoja ei tarvitse kenenkään tuijotella tänäkään vuonna, vaan tarkat paasto- ja ruokailuajat löytyvät esimerkiksi Turkin valtion uskonnollisten asioiden sivuilta  tai hamariweb.comista.

Pessimistien kevättä rinnassa

Tänä vuonna ei pelkästään talvi ollut arvaamaton Ankarassa, vaan sitä on ollut myös kevät. Viime vuonna pääsimme 20 asteen päivälämpötiloihin jo maaliskuussa, ja 5.4. bloggailin, että ”Alkukesä on täällä!” Siitä ilma lämpeni pikkuhiljaa lämpimäksi kesäksi. Viime kevät oli lyhyen lumisen talven jälkeen omaan naismuistiini paras sellainen: lumi suli, päivät lämpenivät ja pitenivät, luonto heräsi ja puhkesi kukkaan! Auringonpaistetta, tuoksuja, kukkia, hyväntuulisia ja aktiivisia ihmisiä. Ihmiset kokoontuivat puistoihin lounastauoillensa. Ankara oli hieno paikka asua!

Tänä vuonna kirjoitin 5.4. sukulaisille, että ”Kevät on täällä!”, kun kirsikkapuut alkoivat kukintansa – mutta olikin ennenaikaista iloita. Vaikka kirsikkapuut aloittivat kukintansa ja ensimmäiset tulppaanitkin avasivat nuppunsa, en huhtikuun aikana uskaltanut laittaa edes yöhallaa kestäviä yrttejä ulos. Onneksi en laittanut, sillä 23.4. heräsimme lumisateeseen ja saimme muutaman päivän kestävän takatalven. Myöhäinen kevät näkyy siinäkin, että kun viime vuonna sai torilta jo maaliskuun alussa mausteyrttien ja mansikan taimia, tänä vuonna niitä ei vielä toukokuussakaan Ayrancıssa näkynyt.

IMG_7335

Toukokuun alkupäivien päivälämpötilat olivat jo 20 asteen tuntumassa, mutta ensimmäisen kerran tarkeni tänä keväänä istuskella illalla ulkona vasta 13.5., joka sattui olemaan suomalaisseuramme vuosikokousilta. Paransimme suomalaisporukalla maailmaa mukavasti parvekkeella istuskellen. ”Lämpöaalto” ei kuitenkaan ollut pysyvä, vaan ilmat jäähtyivät uudelleen, etenkin illat ja yöt.

Jos kevät ja alkukesä ovat olleet viileitä Ankarassa, ovat ne sitä olleet tänä vuonna myös Suomessa. Uutisissa kerrottiin, että Suomessa on vain 2-3 kertaa vuosisadassa näin kylmä kevät. Kesäkuun ensimmäisinä päivinä tuli muun muassa Oulussa Kalevan mukaan rakeita, räntää, lunta ja ”vähän kaikkea siltä väliltä”. Toivottavasti ei sentään niitä puukkoja!

Näillä kuitenkin mennään, mitä on annettu, niin Suomessa kuin täällä. Kesää odottelemme edelleen, mutta kyllä se sieltä tulee tänäkin vuonna. Lämpötilat nousevat pikkuhiljaa, aste kerrallaan…

Lähes lumettoman keskikylmän talven muuttumista viileäksi vähälumiseksi kevääksi ei tänä vuonna Ankarassa oikein edes huomannut. Jotenkin tämän talven ja kevään säät ja kelit ovat heijastelleet yleistä ilmapiiriä Ankarassa: harmaa ja kolea. Etenkin huhtikuisen kansanäänestyksen jälkeen on ilmapiiri ollut passiivinen, jopa masentunut ja pessimistinen. Osa on kertonut, että ihmisillä on selkeästi myös lyhyempi pinna kuin ennen, mikä kannattaa ottaa huomioon temperamenttisten turkkilaisten kanssa asioidessa.

Viime vuoteen verrattuna kadulla tapaa yleisesti ottaen paitsi vähemmän, myös vakavamman näköisiä ihmisiä. Parhaillaan menossa oleva ramazan-kuukausi tietysti verottaa ulkonaliikkujien ja kahvilassa kävijöiden määrää, mutta latteleidien rivitkin ovat harventuneet, ja toisinaan saa kahvinsa juoda yksi tai kaksin. Ehkäpä ihmiset tapaavat sosiaalisessa mediassa? Facebook ja Twitter toimivat edelleen (ainakin toistaiseksi), vaikka Turkin viranomaiset ovat (tällä kertaa) estäneet kaikilta pääsyn Wikipediaan ”yleisen järjestyksen suojelemiseksi, kansallisen turvallisuuden takia tai kansalaisten edun vuoksi”.

Passiiviseen, masentuneeseen ja pessimistiseen olotilaan vaikuttaa paitsi sää ja maan poliittinen tilanne, myös se, kuinka tilanteesta uutisoidaan maailmalla: ”Ankara” sanoo sitä ja ”Ankara” sanoo tätä. Tosiasiassahan sitä ja tätä sanovat Presidentti, Pääministeri ja Ulkoministeri omissa persoonissansa.

En voi olla vertaamatta Amerikan ja Turkin tämänhetkistä poliittista tilannetta ja ei-amerikkalaisten ja ei-turkkilaisten suhtautumista noihin tämänhetkisiin poliittisiin tilanteisiin puheissaan ja kirjoituksissaan.

Vaikka ääntenlasku vaaleissa onkin erilaista eri maissa, jotain niiden vertaaminen toisiinsa kuitenkin meille kertoo. Koetan valaista asiaani prosenteilla: Amerikoissahan presidentti asetettiin virkaansa äänin 306-232 eli kevyesti heitettynä hän voitti noin 42-58%. Viimeisimmissä parlamenttivaaleissa Turkissa nykyinen valtapuolue (ja sen de facto johtaja Presidentti) sai äänistä noin 49%. Viimeisimmän kansanäänestyksen puolue (ja sen de facto johtaja Presidentti) voitti noin 51% äänten enemmistöllä. Tulokset ovat samansuuntaiset, vaikka Turkissa näyttäisi näin laskettuna olevan vähemmän Presidentin ja valtapuolueen kannattajia kuin Amerikoissa, etenkin kun ottaa huomioon, että tämän maan tulokset ovat joidenkin lähteiden mukaan aikalailla yläkanttiin.

Puheissa ja kirjoituksissa Amerikoiden presidenttiä pidettäisi lähinnä vitsinä, jollei hänellä olisi maailmanlaajuisestikin niin paljon valtaa ja vaikutusta, joten häntä kommentoidaan lyhyesti muun muassa lauseella ”Se on ihan hullu!”. Puheissa ja kirjoituksissa Turkin Presidenttiä pidettäisi myös vitsinä, jollei Turkki olisi Nato-maa ja jolleivät valtavat pakolaisvirrat kulkisi sitä kautta Eurooppaan. Häntä kommentoidaan myös lyhyesti muun muassa lauseella ”Se on ihan hullu!”. Mikä tekee tilanteista täysin erilaisia on, että ensimmäisessä tapauksessa kukaan ei kritisoi kollektiivisesti amerikkalaisia, toisin kuin jälkimäisessä tapauksessa, jossa kaikki turkkilaiset saavat osansa kritiikistä.

Alaçatıssa samassa hotellissa asustellut amerikkalaisnainen kertoi, että hän, samoin kuin hänen tuttavansa, häpeävät presidenttiään. Hän toivoi, että emme luule kaikkien amerikkalaisten olevan trumpisteja ja ”hulluja”. Vakuuttelimme naiselle, että emme koskaan ole sitä ajatellutkaan ja että tuttavapiiriimme mahtuu monta oikein mukavaa ja fiksua amerikkalaista. Moni muukin suomalainen varmaan ajattelee samalla tavalla.

Olen kuitenkin ihmetellyt, miksi niin monen kritiikki kohdistuu kollektiivisesti turkkilaisiin? Miksi kaikkien oletetaan täällä olevan erdoganisteja ja ”hulluja”? Turkkilaiset tuttavamme tuntevat tilanteestaan häpeää vähintään yhtä paljon kuin tuo amerikkalainen nainen. Maiden välinen suuri ja merkittävä ero on siinä, että toisessa maassa julkisesta kritiikistä valtaapitävää kohtaan ei joudu pidätetyksi terroristina. Julkisen kritiikin esittämättä jättäminen ei tarkoita, että hyväksyy tilanteen, eikä se myöskään tee ihmisestä ”hullua”. Mutta se vetää hiljaiseksi, se masentaa ja passivoittaa. Vähän niin kuin tämä sää ja lähes etenemätön kevät. Sen varmasti ainakin suomalaiset ymmärtävät.

Ulkosuomalaisuudesta

Kävin Suomessa Ylen Ajantasan toimittajan haastattelussa Suomi 100 -haastattelusarjaa varten. Haastattelun aiheena oli “ulkosuomalaisuus”. Tilastojen mukaan olen yksi noin kahdesta miljoonasta – tuo on arvioitu luku tämän hetken ulkosuomalaismäärällemme.

En Suomesta lähtiessäni ajatellut päätyväni ulkosuomalaiseksi. Lähdimme aikoinamme maailmalle kolmen pienen lapsen kanssa joulun alla 1996. Tarkoitus oli elellä ekspatriaattina kolme vuotta ja palata sitten takaisin lähtöruutuun. Toisin kuitenkin kävi. Palasimme Suomeen 2005 ja pakkasimme laukkumme uudestaan kahden nuorimman lapsen kanssa jo vaajan kolmen vuoden jälkeen.

Syitä ensimmäiseen lähtöömme oli monia. Elimme tuolloin Suomen 1990-luvun lamassa kolmen pienen lapsen kanssa, kahden asunnon loukussa, halvalla otettujen opintolainojen kalliit takaisinmaksut niskassamme. Minä olin pätkätöissä nollasopimuksella – sanoja, joita tuolloin ei edes tunnettu. Taloudelliset syyt saattoivat kyllä olla myös se viimeinen niitti – ulkomailla pysyvämmin asumisesta olimme haaveilleet jo jokaisella interrailillamme. Lopullinen lähtö oli kuitenkin oma valintamme. Valinta tuntui sillä hetkellä hyvältä, ja hyvältä se tuntuu reilun kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin.

Uskoakseni ulkomailla asumisemme ei kovasti poikennut muiden ulkosuomalaisten arjesta: aamulla töihin, lapset kouluun, kaupan kautta kotiin läksyjen tekoon ja mahdollisiin harrastuksiin. Myöhemmin, lasten palattua Eurooppaan, tuo koulu-vaihe jäi väliin ja nyt Turkissa myös minun töihin lähtemiseni. Turkissa on, yllättävää kyllä, työllistyminen tuntunut huomattavasti hankalammalta kuin Thaimaassa. Ilmaisena tekemieni koulutuskonsultointien lisäksi kalenterini täyttyy lähinnä harrastuksista.

Arkirutiineihin ei tietysti kummassakaan maassa sukellettu kuin kala veteen. Varsinkin alkuvaiheessa kohtasimme jos jonkinmoista pienempää ja isompaa ongelmaa. Kaikista on kuitenkin selvitty, joko omin avuin, paikallisten tai muiden ulkosuomalaisten avustuksella.

Vaikka jokainen ulkosuomalainen kantaa omanlaistaan suomalaisuutta mukanaan, asuinmaan kulttuuri on kuitenkin kohdattava viimeistään silloin, kun sulkee kotiovensa perässään. Englannin kielen vahvistuminen, uusien kielten, meidän tapauksessamme thain ja turkin, oppiminen on tuonut uutta näkökulmaa asuinmaamme kulttuureihin ja helpottanut niiden ymmärtämistä ja niissä luovimista.

Ylen haastattelun aikana juttelimme paljon omasta suomalaisuudestani, eikä sekään taida paljoa erota muiden ulkosuomalaisten suomalaisuudesta. Tosin suomalaisuus on itsessään abstrakti käsite, jonka jokainen meistä varmaan mieltää eri tavoin ja jonka jokainen voi mielensä mukaan tehdä näkyväksi konkreettisilla itselleen “suomalaisilla” asioilla. Jokaisella ulkosuomalaisella lie omat suomalaiset asiansa, joiden mukana kantamiseen ja näkyväksi tekemiseen vaikuttavat tietysti paitsi omat suomalaisena pitämänsä kokemukset, myös nykyisen asuinmaansa kulttuurinen ja sosiaalinen ympäristö.

Suomessa asuvien suomalaisia asioita on kartoitettu muun muassa tutkimuksella ”Onni olla suomalainen?” (kysymysmerkki kuuluu jo alkuperäiseen tutkimusnimeen), jonka tulokset eivät yllätyksekseni kovasti poikkea omistani. Tutkimusaineisto kertoo muun muassa, että vuosina 2003 ja 2004 kerätyn aineiston mukaan 88 % suomalaisista on ”aika ylpeä” suomalaisuudestaan ja yli 70 % nuorista (15-20-vuotiaat) on samaa mieltä seuraavan väittämän kanssa: ”Olisin mieluummin suomalainen kuin minkään muun maan kansalainen”. Suomessa asuvat suomalaiset määrittelivät suomalaiseksi sellaiseksi, joka ”tuntee itsensä suomalaiseksi”. Minä myös 🙂

Suomalaisuuteen liittyen löysin netistä tuusulalaisten alakoululaisten itsenäisyyspäivärunoja vuodelta 2012—vajaa 10 vuotta tuon suomalaisuustutkimuksen jälkeen. Kovasti ylpeältä tuntuu uusikin sukupolvi suomalaisuudestaan olevan. Vai mitä sanotte seuraavasta: ”Rakastan Suomea tässä ja nyt, siksi olen tähän maailmaan syntynyt!”

Suomalaisuustutkimus ei kohdistunut ulkosuomalaisiin, mutta saman kysymyksen voisi heittää myös meille! Kuinka me määrittelemme itsemme? Määrittelemmekö me kaikki noin kaksi miljoonaa itsekin itsemme ulkosuomalaisiksi? Vai ekspatriaateiksi vai peräti siirtolaisiksi – noitakin termejähän näkee ja kuulee?

Wikipedia ehdottaa ulkosuomalaisen, ekspatriaatin ja siirtolaisen rajan vetämistä kansalaisuuteen. Siirtolainen olisi tällöin uuden asuinmaansa kansalainen; ulkosuomalainen ja ekspatriaatti taas Suomen kansalaisia. Ulkosuomalainen ja ekspatriaatti eroavat kuitenkin siinä, että ulkosuomalainen on Suomen ulkopuolella lähtökohtaisesti pysyvästi asuva ja ekspatriaatti asuu ulkomailla yleensä työnsä vuoksi lähtökohtaisesti väliaikaisesti. Näin määriteltynä itse ajattelisin lähteneeni maailmalle ekspatriaattina ja päätyneeni ulkosuomalaiseksi. Siirtolaisiksi emme päätyneet Thaimaahan emmekä näillä näkymillä Turkkiinkaan. Määrittelen itseni siis ulkosuomalaiseksi – myös siksi, koska tunnen itseni sellaiseksi!

Tutkimuksen mukaan “suomalaisuudessa” tärkeää oli myös oivaltaa, että ”Suomessa tehdään niin kuin Suomessa tehdään”. Tämän olen kyllä minäkin lomillani oivaltanut! Muissakaan kansallisvaltioissa tuo ei ole mitenkään outoa: Thaimaassakin tehdään asiat niin kuin Thaimaassa tehdään; Turkissa niin kuin Turkissa. Osa turkkilaisista, ja thaimaalaisistakin, asioista tehdään tosin itsellenikin mukavammin kuin Suomessa, jossa viralliset kanavat ovat kovin jäykkiä ja sääntöjä noudatetaan lähestulkoon aina kirjaimellisesti. Jospa Suomessakin voisi joitain asioita tehdä välillä toisin ja oivaltaa, että tämähän meni hyvin näinkin!

Yhtä en kuitenkaan vaihda: käsitystäni demokratiasta. Thaimaassa saimme kuulla, että thaimaalainen demokratia on niin “erilaista” kuin länsimainen demokratia, ettei länsimaalainen voi sitä oikein edes ymmärtää, joten sitä ei kannata heille niin tarkkaan selittääkään. Eikä tuo käsite täällä Turkissakaan tarkoita välttämättä samaa kuin suomessa. Siihen on ollut tyytyminen, vaikken siitä niin iloissani ole aina ollutkaan. Siihen on varmasti yhtenä syynä suomalaisuuteni: tuon suomalaisuustutkimuksen mukaan yhtenä suomalaisuuden mittana, demokratiaamme liittyen, pidetään kunnioitusta poliittisiin päätöksentekoelimiin ja lakeihin.

Ylen haastattelussa puhuimme myös ”suomalaisesta identiteetistä”, jolla yleensä ulkosuomalaisiin viitatessa tarkoitetaan jonkinlaista “suomalaisuuden” julkituomista, esimerkiksi suomalaisina koettujen tapojen ja perinteiden vaalimisena ja yhteyksien ylläpitämistä Suomeen, Suomen olosuhteiden ja tapahtumien seuraamista sekä suomen kielen taidon ylläpitämistä ja siirtämistä seuraaville sukupolville. Kieltämättä kaikki nuo täyttyvät kohdallani paremmin kuin hyvin! Olen aikoinani ollut mukana perustamassa Bangkokin Suomi-koulua ja perustanut kaksi ulkosuomalaisseuraa, yhden Bangkokiin, toisen tänne Ankaraan. Sain kesällä 2015 Suomi-Seura ry:ltä hopeisen ansiomerkin ”suomalaisen kulttuuri ja ulkosuomalaisten kotimaanyhteyksien säilyttämisen hyväksi tehdystä työstä” – mistä olen ulkosuomalaisena oikein kiitollinen ja ylpeä 🙂

Entä, kun ulkosuomalainen muuttaa takaisin Suomeen—muuttuuko hän rajan ylittäessään takaisin pelkäksi suomalaiseksi suomalaisen identiteettinsä kanssa? Paluumuuttoyrityksen kokeneena tuntuu, että näin Suomessa ainakin oletetaan, kun kyse on syntyperäisistä Suomen kansalaisista, jotka palaavat kotimaahansa. Ottamatta huomioon sitä, että ulkomailla vietetty aika saattaa olla huomattavasti pidempi kuin kotimaassa ennen muuttoa vietetty aika. Tämä ajatus taitaa parhaiten selittää lyhyeksi jääneen paluumuuttoyrityksemme.

Pitkän Aasiassa asumisen jälkeen koimme, että ihmisten elämäntapa ja ihmisten välinen kanssakäyminen oli Suomessa muuttunut kovin aikataulutetuksi ja jäykäksi. Poikkeuksiakin tietysti koimme, mutta tuo oli siis päällimmäisenä tunteena. Suomemme oli muuttunut enemmän kuin osasimme odottaa.

Koimme myös, että ulkomailla asumistamme jollakin lailla väheksyttiin, enkä puhu tässä kansainvälisestä työkokemuksesta ja kielitaidosta, mitkä eivät todellakaan ole valttia Suomen työmarkkinoilla, vaan jokapäiväisen elämämme väheksymisestä. Välillä tuli tunne, että meidän sanomisiamme ja tekemisiämme tarkkailtiin ja niitä myös mielellään korjailtiin ”oikeaksi” eli uskoakseni ”suomalaiseksi”. Emme selvästikään osanneet tehdä asioita heti niin kuin Suomessa tehdään; ehkä emme suomalaisten mielestä osanneet rakastaa Suomea tarpeeksi tässä ja nyt. Suomen kielestäni ei yleensä piikitelty, mutta muutaman kerran minulle sanottiin, että ”ei tuollaista sanaa ole suomen kielessä”. Joskus mietin, olisiko minua niin kärkkäästi korjattu, jos vastapuhuja ei olisi tiennyt, että olen asunut ulkomailla. Korjattaviin sanoihin kuului muun muassa ”pitkähihainen t-paita”. En edelleenkään tiedä, mikä se suomeksi mahtaa olla. Toisinaan myös kiedoin kaulahuivini ”väärin”. Kaipa on olemassa erityinen suomalainen tapa kietoa kaulahuivi.

Ehkä paluumuuttomme vaikeus johtui siitäkin, että meidät paluumuuttajat on ikään kuin kirjoitettu ulos suomalaisesta yhteiskunnasta: meitä ei tavallaan virallisesti ollut edes olemassa. “Paluumuuttaja” on tällä hetkellä maahanmuuttoviraston käyttämä termi, mutta sitä ei mainita esimerkiksi ulkomaalais- eikä kansalaisuuslaissa, eikä edes uudessa perusopetuksen opetussuunnitelmassa, mistä aikanani annoin kriittistä palautetta opetussuunnitelmatyön aikana. Maahanmuuttovirastokin käsittää kaikki paluumuuttajat oleskeluluvan hakijoiksi eli termi ei sisällä meitä.

Suomalaisten tapojen ja perinteiden vaaliminen, tiiviiden yhteyksien ylläpitäminen Suomeen, sen olosuhteiden ja tapahtumien seuraaminen ei auttanut. Ei edes erinomainen suomen kielen taitomme.

Emme kuitenkaan aio lannistua, vaan haaveissamme on edelleenkin joskus palata Suomeen.

Myös Yle Uutiset haluaa kuulla ulkosuomalaisten tarinoita. Omien sanojensa mukaan se ryhtyy toukokuun lopulla rakentamaan kokonaista Suomi-imperiumia! Jos luet tätä ulkosuomalaisena, kerro Ylelle, missä maassa ja kaupungissa asut ja mitä siellä teet. Vastausten perusteella Ylellä selvitetään, miltä Suomi-imperium näyttää vuonna 2017. Kyselylomake julkaistaan keskiviikkona 24. toukokuuta Ylen verkkosivuilla.

Ankaran suomalaiset

Olen jo aikaisemminkin todennut, että meitä suomalaisia on täällä Ankarassa kovin vähän. Suurin osa täällä asuvista suomalaisista on muutaman vuoden työkomennuksella suurlähetystöllämme.

Tällaisille ei-diplomaattikomennuksella oleville ulkosuomalaisille Ankarassa ei suomalaiskontakteja ole valmiina lainkaan. Vahingossa en, reilun vuoden Ankarassa asumisen jälkeenkään, ole yhteenkään suomalaiseen täällä törmännyt.

Ennen muuttoamme koetin melko lailla tuloksettomasti löytää netin kautta tietoa Ankarassa asumisesta. Edes turisti-informaatiota ei kaupungista juurikaan ollut tarjolla. Onnekseni Ankaran uusi konsuli oli aiemmin asunut Bangkokissa. Hänestä löysin yhden konkreettisen suomalaiskontaktin. Toisen löysin InterNations Ankara -nettisivujen kautta. Näillä pääsimme alkuun.

Olemme asuneet vuosia ulkomailla, joten vieraassa maassa ja kulttuurissa asuminen ei ole tuntunut vaikealta. Lähes kaikki turkkilaiset ja ankaralaiset arkikäytännöt piti alussa kuitenkin oppia kantapään kautta. Joistakin olen kirjoitellut myös tässä blogissa.

Ongelmista on aina selvitty, mutta mielessäni alkoi kuitenkin kypsyä ajatus suomalaisseuran perustamisesta Ankaraan. Tärkeintä itselleni oli, että saisimme pienen suomalaisporukkamme kanssa luotua jonkinlaisen kontaktiryhmän, jonka puoleen tarpeen tullen kääntyä. Onpa tuo tarve sitten suomen kielellä rupattelu, elokuva- tai baariseura, parhaan ruisjauhokaupan löytäminen tai jotain muuta Ankaran ja Turkin arkielämään liittyvää. Toiveena on myös, että seuraavan ei-diplomaatin ei tarvitsisi ihan kaikkea kantapään kautta oppia.

Jo viime vuonna aloin tuumasta toimeen. Kutsuimme joulukuussa ankaransuomalaisen ystäväni kanssa kaikki suomalaiset, joille sähköpostiosoitteen löysimme, janssoninkiusaukselle. Porukalla päätimme perustaa tämän vuoden alussa itsellemme suomalaisseuran ikään kuin Suomi 100-juhlan kunniaksi.

Lähettelin kutsuja seuran perustamiskokoukseen tammikuussa. Kokoukseen meitä saapui kaksi: Kase ja Hege. Alku ei ollut lupaava, mutta seuran kuitenkin perustimme, koska olimme siihen mandaatin 10-henkiseltä suomalaisporukalta joulukuussa saaneet.

Seuran tarkoitukseksi kirjattiin “ylläpitää ja kehittää suomen kieltä ja suomalaista kulttuuria jäsentensä keskuudessa sekä toimia kanavana ankaransuomalaisten välillä. Yhdistys pyrkii myös auttamaan Ankaraan muuttavien suomalaisten sopeutumista uuteen asuinympäristöönsä”. Yhdistyksemme yhteystiedot löytyvät nyt myös Suurlähetystömme kotisivuilta. Jäseniä meillä on tällä hetkellä 14, joista kuudella on sähköpostinsa perässä formin.fi. Ensimmäisen vuosikokouksemme järjestimme viime lauantaina. Osanotto oli huomattavasti parempi: paikalle saapui kahdeksan jäsentä ja vielä yhden jäsenemme turkkilainen puolisokin!

Tämä on itse asiassa jo toinen suomalaisseuran, jonka olen maailmalla perustanut. Kertooko se jotain minusta? Ehkä. Bangkokissa sain suomalaisporukan innostumaan vuonna 2004, ja Krungthepin Suomalaiset sai alkunsa. Nyt oli vuorossa Ankaran suomalaiset – ihanaa, että saimme tämän seuran nimeen suomalaiset pienellä kirjaimella! Bangkokissa hävisimme nimiäänestyksessä 🙂

Valkoliljojen maassa

Kävimme viikon reissulla valkoliljojen maassa, tuossa ”väestöltään vähäisessä, mutta kulttuurihengeltään suuressa ja voimakkaassa” Suomessa – tai näin ainakin maata kuvaili 1900-luvun alussa Suomeen tutustunut venäläissyntyinen Grigori Petrov. Reissu oli mukava, kuten Suomen reissut yleensä tuppaavat olemaan, kiitos ihanien sukulaistemme ja ystäviemme!

Sain ennen reissua käsiini Grigori Petrovin kirjan, jota olin koettanut kalastaa jo reilun vuoden päivät. Kuulin teoksesta muistaakseni ensimmäisen kerran, kun kerroin anopilleni, että olemme muuttamassa Turkkiin. Sain kirjan lainaan entiseltä suurlähetystömme virkailijalta, suurkiitos hänelle!

Kirjan nimi kokonaisuudessaan on: Valkoliljojen maa – Suomi. Se kertoo nuoresta valtiosta, joka ”pienestä ja köyhästä”, takapajuisesta ”soiden maasta” rakentaa itselleen täydellisen yhteiskunnan. ”Maltillisen kauniina, loistavana esimerkkinä” kirjailija käyttää tällaisesta uskomattomasta voimainponnistuksesta Suomea, jonka ”… ihmiset eivät ole muiden ihmisten kaltaisia… He muistuttavat ’valkoisia liljoja’, joista Raamattu puhuu”. Siitä siis teoksen nimi.

valkoliljojen maa

Maltillisen kauniina esimerkkinä kerrotaan Suomen kansallinen herääminen, johon on aiheestakin liitetty J.V. Snellman. Tosiasioita aikakaudesta ja Snellmanista kirjasta saa kuitenkin hakemalla hakea, eikä se kirjan varsinainen tarkoitus olekaan. Suomi on kirjailijan tarkoitusperille ja ajatuksille vain loistava konkreettinen esimerkki, jonne kansallisen heräämisen ja uuden kansakunnan rakentamisen idean voi helposti sijoittaa. Teos on, Suomen ylistyksen ohella, yhteiskunnallinen ja poliittinen teos: siinä koulutettu väestö ja ylempi yhteiskuntaluokka johtavat poliittista ja sosiaalista kansakunnan rakennustyötä.

Teos rakentuu vertauskuville ja tarinoille, joiden kertojana on ensinnäkin Snellman, tuo ”nuorten oppineiden paras edustaja, ristiretkiä kansanjoukkojen opettamiseksi ja sivistämiseksi tekevä”, joka ”kulki Suomea päästä päähän, talvella suksin, keväällä ja kesällä veneellä tai jalkaisin”. Lisäksi oppejaan jakavat makeiskuningas Järvinen, puutteesta ja köyhyydestä noussut kirjailija-tohtori, jolle ei ole annettu nimeä, ja ruotsalaistaustainen pappi Luukas Makdonald.

Snellman yhdessä muiden loistavien puhujien ja kirjoittajien kanssa kohdisti sanansa koko kansalle: osansa saivat niin opettajat, virkailijat, papit, nuoriso, varusmiehet, kapiaiset kuin äidit ja isätkin. Koko yhteiskunta mobilisoitiin yhteiseen projektiin.

Aikakauden valossa on Snellmanin mukaan ottaminen hyvin ymmärrettävää. Ehkä Petrov löysi Snellmanissa myös sukulaissielunsa. Petrov oli itse ammatiltaan pappi, loistava puhuja ja tuottelias kirjailija, joka vapaamielisenä ja yksilön vapautta puolustavana joutui kirkon epäsuosioon ja menetti pappisoikeutensa ja jopa oikeuden asua Pietarissa tai Moskovassa. Hän piti lukuisia luentoja aikanaan myös Suomessa.

Muiden oppi-isien alkuperää voin vain arvailla. Makeiskuningas ja hänen tarinansa ainakin korostavat yhteiskunnan rakenteen ja sen toimien vaikutusta yksilön valintoihin ja samalla koko tämän elämänkaareen: ”Jos minä olen kaikkien kunnioittama ja tuntema ihminen, ei se johdu minun erinomaisuudestani ja hyvyydestäni. Jos rakkaasta lapsuudenystävästäni Karokepista tuli jo nuoruudessaan rosvo ja murhaaja, ei se ole hänen syytään… Järvinen ja Karokep ovat mitalin kaksi puolta. He ovat saman rungon kaksi ohutta oksaa. Runko taas on kansa, miljoonaiset kansan massat.”

Snellmanista Petrov tekee kirjassaan paljasjalkaisen suomalaisen sijoittamalla hänen synnyinkaupunkinsa Savon sydämeen Kuopioon, mutta Makdonaldin esi-isät olivat skotteja, joten rakennusurakkaan osallistuivat symbolisesti myös ruotsalaistaustaiset ja maahanmuuttajat.

Kirja on täynnä valmiita kansan moraalin kohottamispuheita, joiden pohjalle yhteiskuntaa aletaan rakentaa. Moraalipuheiden ja julistusten jälkeen ”Suomen perheet alkoivat herätä, kehittyä ja varttua nopeasti”, ”kasarmit kehittyivät ja edistyivät moraalisesti paremmiksi ja järkevimmiksi, ”kansan henkinen taso alkoi kohota kuin taikina, johon on pantu hyvää hiivaa”, ”koko suomalainen virkamiehistö oli… viisaampi ja moraalisempi. Se nousi esimerkilliseen asemaan. Kansa ylisti ja rukoili heidän puolestaan”. ”Oli kuin kansanjoukot olisivat liikahtaneet, lähteneet kulkemaan kohti hyvyyttä. Monet saivat sytyttää toistensa sieluja. Sydämet sulautuivat yhteen. Silmät katsoivat avoimemmin ja hellemmin”. Snellmanin suulla kerrotaan, että ”tällaisia ihmeteltäviä asioita voidaan saada aikaan jokaisessa valtiossa, jokaisessa läänissä ja jokaisessa unohdetussa kolkassa… työ vaatii ainoastaan ihmisiä, joilla on eläviä ajatuksia ja avara sydän ja jotka ovat väsymättömiä tässä kulttuurityössä”.

Turkkiin kirja liittyy siten, että Atatürk määräsi teoksen sotaoppilaitoksissaan pakollisena luettavaksi, jollaisena se säilyi vuosikymmeniä. Turkkilaisen Vikipedian mukaan ensimmäisestä painoksesta vuonna 1928 vuoteen 2008 kirjasta on otettu ainakin 41 painosta, ja se on myös eräs Turkin eniten julkaistuista käännöskirjoista. Viimeisin painos on viime vuodelta Karanfilin julkaisemana nimellä Beyaz zambaklar ülkesinde – Finlandiya.

Lukijoita turkkilaisella käännöksellä on siis riittänyt. Kirjaan on myös viitattu aina silloin tällöin. Jo ensipainos innoitti turkkilaisen naisasialiikkeen pioneerin Şükufe Nihalin matkustamaan Suomeen, mistä hän kirjoitti matkakertomuksensa ”Finlandiya”. Lähimenneisyydessä teos on mainittu muun muassa sanomalehti Hürriyetin PISA-tuloksista kertovassa artikkelissa 2014. Viittauksena silloin nimenomaan Suomi.

Suurlähetystömme aikoo ottaa kirjasta Suomen 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi vielä uuden turkinkielisen painoksen. Jotenkin tuntuu, että teko saattaa olla aika uskalias. Niin sanottua idealistista yhteiskuntaahan Turkissakin rakennetaan, ainakin valtaapitävien poliittisessa retoriikassa, mutta se ei todellakaan näytä olevan koko kansan rakennustyö, jonka tiennäyttäjäksi olisi valjastettu nimenomaan oppinut ja valistunut kansanluokka.

Eräs kohta kirjassa on itse asiassa kuin piikki suoraan Presidentille. Hänhän painotti viime vaalitulosten julkaisun yhteydessä useaan otteeseen omaa jalkapallotaustaansa. Teos kuitenkin lyttää ajatuksen täysin, sillä siinä jalkapalloa verrataan Snellmanin suulla ”kulkutautiin” ja ”englantilaisen urheilun kaikkien huonoimpaan muotoon”: yhtä palloa potkimalla pelattavaan peliin. Siinä pelaajille kehittyvät vain ”voimakkaat vesipuhvelinsääret” ja kaikkien tärkein eli ”Sokrateen pää” unohtuu. ”Älkää jääkö kovapäisiksi pässeiksi… Suomi ei tarvitse pallon perässä juoksevia ihmisiä”. Eikä niitä tarvitsisi nyt Turkkikaan.

Toisaalta teos kehottaa nimenomaan uskaliaisiin tekoihin: ”Milloin aloitatte elämän rakentamisen? Milloin te hyvät herrat ja rouvat maksatte velkanne elämälle?”, kysyy Makdonald ja Snellman muistuttaa: ”Älkää unohtako kansaanne. Te jokainen olette nousseet ja kasvaneet kansasta. Mitä teette nyt? Välttelettekö luku- ja kirjoitustaidottomia veljiänne? Vai tutkitteko ja etsittekö keinoja kansan elämän parantamiseksi? Mitä teette herättääksenne kansanjoukkojen sivistysharrastukset?” Tässäpä kysymyksiä rahojaan ulkomaille siirtäville ja oleskelulupaa ulkomailta hakeville…

Olisikohan aika julkaista uusi painos myös suomeksi? Viimeisin ja ainoa on ymmärtääkseni tämä 1978 opus, jonka itsekin käsiini sain. Kirjalla on melkoinen sosiaalipoliittinen viesti myös tämän päivän suomalaisille. Kirja on muillekin suomalaisille varmasti myös viihdyttävää lukemista, ylistetäänhän siinä pientä maata ja kansaa nimeltään Suomi 🙂 Oltakoon noista ”valkoliljoista” mitä mieltä tahansa, kyllä Suomi maana on tässäkin maailmanajassa aika hyvä paikka asua.

Kirjan käsikirjoitus on venäjänkielinen, ja se säilyi pöytälaatikkoversiona aina siihen sakka, kun Petrov luovutti sen tuttavalleen Božkoville. Božkovin toimesta käsikirjoitus käännettiin ensin serbiaksi vuonna 1923, sitten bulgariaksi vuonna 1925. Turkin kielelle se käännettiin ensimmäisen kerran bulgarialaisesta teoksesta lyhennellen vuonna 1928. Kokonaisuudessaan kirja on julkaistu ensimmäisen kerran turkiksi 1968, josta Karvanen vuonna 1978 käänsi tämän teoksen – ensimmäisen suomenkielisen version.

Kirjan julkaisuoikeudet suomeksi ovat olleet aikaisemmin Pohjoisella, mutta eivät enää. Valkoliljojen maan käsikirjoitus löytyi Sofiasta syksyllä 2000 kustantaja Božkovin tyttärenpojan arkistosta. Käsikirjoitus on nyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa. Jos osaisin venäjää, kääntäisin kirjan uudelleen itse.

Mutta filosofeja hän ei armahtanut…

Olemme turkin kielen tunneilla useasti keskustelleet kirjoista ja kirjailijoista. Suurin osa ryhmäläisistäni on lukenut jonkun turkkilaisen kirjailijan kirjan, suosituimpina ehkä Elif Safakin teokset, joita on helposti saatavilla englanniksi. Meidän Turkkiin liittyvät hyvät lukukokemuksemme löytyvät tämän blogin yläreunasta Kirjallisuutta-otsikon alta. Niistä puuttuvat vielä turkinkieliset opukset, sillä vaikka selkoturkki alkaa jo olla hanskassa, tuntuu kirjallisuuden lukeminen turkin kielellä vielä melkoisen haastavalta. Opettajamme suosituksesta voisi kuitenkin kuulemma koettaa jotain Ayşe Kulinin romaania, ja Ahmet Ümitin dekkareistakin opettaja uskoi meidän kunnialla selviytyvän.

Tähän saakka teokset, joista olemme turkin tunnilla keskustelleet, olemme siis lukeneet joko omalla äidinkielellämme tai englanniksi. Tällä hetkellä meillä on menossa kirjallisuussanaston kertaus, ja sitä varten jokainen vuorollaan esittelee lukemansa kirjan. Minä esittelin tänään Mika Waltarin Johannes Angeloksen.

Sinuhen olen lukenut ja siitä kovasti pidinkin, mutta Johannes Angelos on minulta jostakin syystä jäänyt lukematta. Paikkasin tuon aukon ja olen siitä tosi tyytyväinen. ”Johannes Angelos – Hänen päiväkirjansa Konstantinopolin valloituksesta v. 1453 Kristuksen maailmanajan päättyessä” oli todella vaikuttava teos. Lukukokemukseeni vaikutti tietysti se, että Turkissa asuvana jo aihe kiinnosti kovasti.

Teos on käännetty ainakin 25 kielelle, muun muassa turkiksi jo viisi vuotta sen jälkeen, kun teos ensi kerran ilmestyi suomeksi vuonna 1952. Turkiksi romaani löytyy nimillä ”Bizans’ın son nefesinde”, “Kara melek” ja “Bizanslı aşıklar”: Bysantin viimeinen henkäys, Musta enkeli ja Bysantin rakastavaiset. Aika hyvä kokoelma nimiä kirjan teemoja ajatellen.

Romaani kertoo päiväkirjamuodossa Johannes Angeloksen elämästä Konstantinopolissa joulukuusta 1452 toukokuuhun 1453. Tarina alkaa ortodoksikirkon ja katolisen kirkon yhdistävästä julistuksesta, joka luetaan pyhän Sofian kirkossa ja päättyy Konstantinopolin valloitukseen, joka päättää Bysantin tuhatvuotisen valtakunnan.

Romaani on kuitenkin paljon muutakin kuin historiallisiin tapahtumiin pohjautuva teos. Tarinaa kantaa eteenpäin myös Johanneksen ja Konstantinopolin megaduxin tyttären Annan myrskyisä rakkaustarina. Historia- ja rakkausteemojen lisäksi teoksella on filosofinen ulottuvuus, mikä erityisesti kolahti minuun: siinä pohditaan ja kyseenalaistetaan elämän tarkoitusta ja tarkoituksettomuutta, jumalan olemusta ja olemassaoloa, kirkkopolitiikkaa ja kirkkoa instituutiona, suurvaltapolitiikkaa, valtaa ja vallanhimoa, idealismia ja realismia.

Tarinassa on paljolti Waltaria itseään, kuten Panu Rajala kirjoittaa Waltari-seuran sivulla: ”Hän ei uskonut ihmisjärjen voivan ratkaista kaikki olevaisen ongelmat, eikä hän kieltänyt yliluonnollisen olemassaoloa. Hänen elämännäkemyksensä kiteytyi kolmeen arvoon: inhimillisyys, suvaitsevaisuus ja kaunis turhuus”.

Romaanissa ei ole turhia henkilöiden tai aikakauden esittelyjä, vaan kerronta alkaa ensimmäisestä päiväkirjamerkinnästä joulukuun 12. päivänä 1452, kun Johannes on ensi kerran tavannut Annan: ”Näin sinut ensimmäisen kerran ja puhuttelin sinua. Oli kuin maanjäristys olisi käynyt ylitseni. Kaikki minussa myllersi, sydämeni haudat aukenivat enkä enää tuntenut itsenäni. Olin täyttänyt neljäkymmentä ja luulin ehtineeni elämäni syksyyn”.

Waltari kuitenkin kirjoitti henkilö- ja aikakausiesittelynsä kokonaisen teoksen verran, joka julkaistiin Waltarin kuoleman jälkeen teoksena ”Nuori Johannes”. Luin sen heti Johannes Angeloksen jälkeen, ja ainakin minun mielestäni tämä järjestys toimi loistavasti. Verryttelynä Johannes Angelokseen taas luin Waltarin matkakertomuksen ”Lähdin Istanbuliin, Totta ja tarua Euroopasta 1947”.

Johannes Angeloksessa on sanottu olevan historiallisia yhtäläisyyksiä toisen maailmansodan, ja kylmän sodankin, tapahtumiin erityisesti Suomen näkökulmasta. Waltari kuitenkin muistuttaa teoksensa esipuheessa: ”Jos lukija kerran toisensa jälkeen joutuu yllättävästi toteamaan rinnakkaisuutta oman aikamme tapausten kanssa, se ei suinkaan johdu kirjailijan mielikuvituksesta, vaan siitä, että historia pelottavalla tavalla toistaa itseään.”

Johannes Angeloksen viimeiset virkkeen kuuluvat: ”Sulttaani armahti vain köyhää kansaa sallien sen ryhtyä tekemään työtä valtakunnan rikastuttamiseksi kunkin oppimassaan ammatissa. Myös oppineet maanviljelijät, historian tutkijat ja keisarin teknikot hän armahti palvelukseensa. Mutta filosofeja hän ei armahtanut”.

Siinäpä mietittävää tämänkin päivän maailmantilanteeseen, erityisesti täältä päin maailmaa.

 

Olemmeko uuden Turkin kynnyksellä?

Turkin sunnuntainen kansanäänestys ei koskettanut minua henkilökohtaisesti, ainakaan vielä – toisin kuin monia tuttaviani ja ystäviäni.

Kuten medioista ympäri maailmaa olemme saaneet kuulla ja lukea, presidenttijohtoiselle valtiomuodolle sanoi ”kyllä” viime sunnuntaina Turkin korkeimman vaalilautakunnan YSK:n mukaan 51,4 % äänestäjistä (Turkissa on noin 55 miljoonaa äänestyskelpoista ja äänestysprosentti oli 86). Luonnollisestikin Presidentti ja valtapuolue yhdessä tukipuolueensa kanssa ovat tyytyväisiä tulokseen.

Hiuksen hienoon voittoon murskatappion sijasta yltänyt Presidentti kommentoi, ettei häntä kiinnosta, paljonko voitettiin: “Minulla on jalkapallotausta. Aivan sama, oliko voitto 1-0 vai 5-0. Pääasia on että voittaa”. Siitäkin huolimatta, että Turkin 17 suurta kaupunkia äänestivät “ei”, mukaan lukien Istanbul, Ankara, Izmir ja Alanya. “Uusi sivu on käännetty poliittisessa historiassamme. Tämä uusi sivu lupaa ihanaa tulevaisuutta maallemme. Vaalien voittajia ovat Turkki ja kaikki turkkilaiset. Näissä vaaleissa ei ollut häviäjiä”, hehkutti pääministeri heti vaalien jälkeen.

CNN:n haastattelussa Presidentti kertoo, että presidentti Trump on onnitellut häntä pääsiäispäivänä, mikä on erityisen merkittävää – hän varmaan ajattelee pääsiäisen olevan länsimaalaiselle Trumpille erityisen merkittävä päivä. Presidentin mukaan Trump ei ole olleenkaan samanlainen kuin Euroopan johtajat, vaan saa ”meidät” (Presidentin, hallituksen, valtapuolueen, ”kyllä”-sanojat?) toiveikkaiksi ja onnellisiksi. Myös Putin on kuulemma onnitellut Presidenttiä.

Turkissa on kuitenkin ainakin nuo 48,6%, jotka eivät ole hyväksyneet äänestyksen tulosta lainkaan, saatikka rientäneet onnittelemaan ketään. Tuhannet ihmiset ovat osoittaneet mieltään ja jättäneet yksityisiä valituksia vaaleista, pääoppositiopuolue syyttää hallitusta vaalivilpistä ja yhdessä kolmanneksi suurimman hallituspuolueen kanssa se vaati YSK:tä kumoamaan vaalituloksen. Myös kansainväliset vaalivalvojat ovat antaneet Turkille kritiikkiä sekä vaalien hoitamisesta että vaalitulosten laskemisesta. Vaalivalvojina toimivat Euroopan neuvoston edustajat, OSCE:n edustajat (Organization for Security and Co-operation in Europe), ODIHR:n edustajat  (Office for Democratic Institutions and Human Right) ja PACE:n edustajat (Parliamentary Assembly of the Council of Europe). Muun muassa Euroopan komissio kehotti Turkkia tekemään ”läpinäkyvän” tutkimuksen vaalituloksista, ennen kuin vahvistaa ne lopullisina.

YSK:n päätöksistä ei lain mukaan voi valittaa. Joka tapauksessa se tällä kertaa suostui tarkistamaan kantansa ja otti paineen alla valitukset käsittelyyn. Lopullinen päätös, äänin 10-1, kuitenkin oli, että äänestystulosta ei tulla mitätöimään. Päätös ei ollut suuri yllätys, vaikka se tämän hetkisten tietojen mukaan sinetöi perustuslain ja vaalilain rikkomisen.

Ulkoministeri vastasi eurooppalaisten kriittiseen vaaliraporttiin, että Eurooppa ei vaan pysty hyväksymään, että Turkki sanoi ”kyllä”. Presidentti taas sanoi, että eurooppalaiset ovat puolueellisia ja ennakkoluuloisia, eikä häntä juuri kiinnosta, mitä mieltä Eurooppa asiasta on: ”… emme tule näkemään, kuulemaan, emmekä tietämään poliittisia raporttejanne… Turkki on käynyt läpi kakkien aikojen demokraattisimmat vaalinsa”. Ja sille piste. Hallitus on jatkanut olemassa olevaa poikkeustilaa heinäkuuhun 2019 saakka. Tarkoitus on silloin järjestää seuraavat vaalit ja saattaa perustuslakimuutokset lopullisesti käytäntöön. Osa muutoksista varmasti jo ennen sitä.

Pääministeri kiitteli erityisesti kurdienemmistöisiä maakuntia, joissa ”kyllä”-äänet saivat ”yllättävän paljon” kannatusta; se on Pääministerin mukaan tulkittava hallituksen tukemiseksi ja terrorismin vastaiseksi taisteluksi. Se voi sitä noilla alueilla jossakin määrin ollakin, sillä hallitus lupaili – tosin hiukan ympäripyöreästi – juuri ennen äänestyspäivää kurdienemmistöisille maakunnille uutta mahdollisuutta keskusteluun vaikkapa esimerkiksi jostain ”autonomiaan” viittaavasta ratkaisusta, vähän niin kuin ”baskien ETA”…

Toisaalta… kolmanneksi suurin hallituspuolue on väittänyt, että paikallisjohtajia on kiristetty erityisesti kurdienemmistöisissä maakunnissa. Mikäli äänestystulos olisi niissä ollut “ei”, olisi johtajia pidetty vastuullisena “vääristä” äänistä. Niinpä jotkut johtajat menivät kuulemma vaalikoppeihin auttamaan kyläläisiä leimaamaan oikean kohdan äänestyslipukkeesta. Turkissa on kyllä paljon lukutaidottomia, mutta tässä äänestyksessähän kyse oli yksinkertaisesti ”kyllä”- ja ”ei”-äänestyksestä – jompikumpi äänestyslipukkeessa oleva sana vain leimattiin. Nuo kaksi sanaa olisi ehkä ehtinyt opettaa kyläläisille, sen verran pitkään näitäkin vaaleja valmisteltiin.

Vakavin ja voimakkain kritiikki kohdistuu kuitenkin leimaamattomien vaalilipukekuorten hyväksymiseen, mikä on vastoin maan perustuslakia. YSK:hän teki päätöksensä lipukekuorten hyväksymisestä vasta, kun tuloksia jo alettiin laskea. YSK puolusteli päätöstään sillä, että Turkin vaaleissa on aikaisemminkin laskettu leimaamattomia lipukkeita. Se ei puolustelussaan kuitenkaan ota kantaa siihen, että noissa vaaleissa nykyinen vaalilaki ei vielä ollut voimassa. Eikä myöskään siihen, että vuoden 2014 vaaleissa, kun laki oli voimassa, se hylkäsi lain mukaisesti kaikki leimaamattomat lipukkeet. Valituksen teki tuolloin nykyinen valtapuolue – siis se sama, jonka hyväksi tällä kertaa laskettiin leimaamattomat äänet. Leimaamattomia kuoria on median mukaan noin 2,5 miljoonaa. Presidentti ja hänen tukijansa voittivat vaalit 1,3 miljoonalla äänellä.

Kun YSK teki päätöksensä, leimaamattomat lipukkeet lisättiin pikaisesti hyväksyttyjen joukkoon, ja niidenkin äänet laskettiin. YSK on sanonut, että jos voidaan todistaa, että leimaamattomat kuoret on tuotu äänestyspaikan ulkopuolelta, se ottaa asian uudelleen käsittelyyn. Koska äänestyslipukkeet otettiin jo ääntenlaskennassa pois kuorista, on mahdotonta näin jälkikäteen tietää, millaisia lipukkeita noissa leimaamattomissa kuorissa oli.

Joitain äänestystilanteita on jaettu myös sosiaalisissa medioissa. Hürriet Daily Newsin kolumnistin mukaan hänen sukulaisensa kertoi, kuinka eräässä Istanbulin äänestyspaikassa toinen valvojista luki sen paikan äänestystuloksen ja toinen kirjoitti tuloksen ylös. “Ei”-ääniksi luettiin 175. Sukulainen oli kuitenkin ollut mukana laskemassa ääniä, ja korjasi, että ääniähän oli 275. Lukija ja kirjoittaja raapustivat nyreänä oikean luvun paperiin.

Istanbulin apulaisjohtaja taas jakoi Twitter-tilillään valokuvan ja siihen liittyvän tekstin: “Te revitte “ei”-äänet ja dumppaatte ne rakennustyömaalle, jonka jälkeen hyväksytte leimaamattomat “kyllä”-äänet ja kerrotte, että kurdit äänestivät meitä”.

Turkkilainen ystäväni kertoi, että häntä oli kielletty sulkemasta äänestyskuorta. Hän kieltäytyi tästä ja nuolaisi kuorensa kiinni vihaisten vaalivalvojien nenän alla. He antoivat kuitenkin leiman kuoreen ja ainakin tuo ääni on toivottavasti ollut mukana äänten laskennassa. Olin aika yllättynyt vaalilipukkeiden laskemista seuratessani, että kuoret näyttivät tosiaan olevan melkein kaikki valmiiksi auki.

Vaalipäivän aattona presidentti hoputti kansaa uurnille: ”Tehkäämme yhdessä sellainen uudistus, että länsimaat ja terroristit tulevat hulluksi!” Terroristeiksi Presidentti on koko kampanjansa aikana nimitellyt muun muassa ”ei”-äänestäjiä. Presidentin kannattajat lupasivat jo aiemmin, että vaaliviikolla presidentti vetää jäniksen hatustaan. Olisivatko nuo leimaamattomat vaalilipukkeet olleet se jänis vai toimivatko maaseudun kyläjohtajat ”jäniksinä”?

Turkkilaisten tuttavieni mielestä ”kyllä”-ulkoturkkilaisten pitäisi pikaisesti pakata laukkunsa ja tulla kokemaan, mitä ”kyllä”:n kanssa eläminen oikeasti merkitsee. Osa tuttavistani aikoo taistella täällä oikeuden puolesta ”ei”-turkkilaisten rinnalla, osa heistä pakkaa täällä päässä laukkujaan. Me emme ainakaan vielä.