Kuukausi: marraskuu 2017

Suomi 100 -hypetystä

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Ulkosuomalaisuudesta, YleinenJätä kommentti

Kirjoittelin toukokuussa blogiini juttua ulkosuomalaisuudesta ja käynnistäni Ylen ulkosuomalaisuushaastattelussa. Yle mainosti tuolloin, että se haluaa kuulla ulkosuomalaisten tarinoita ja rakentaa niiden pohjalta Suomi-imperiumin. Yle on nyt saanut Suomi-imperiuminsa valmiiksi.

Ylen sivulla oli kesän ja syksyn ajan lomake, jonne saattoi käydä kertomassa omia ulkosuomalaistarinoitansa. Minäkin kirjoittelin sinne muutaman rivin. Olin yksi 6 532 vastaajasta.

Lomakkeessa kysyttiin kotipaikkaa ja muutamia perustietoja. Lisäksi avoimessa kentässä sai kirjoittaa, millaisia asioita itse kertoo Suomesta ulkomailla. Vastausten perusteella kaksi asiaa korostuu ylitse muiden: koulutus ja luonto.

Koulutuksesta minäkin kerron usein, mutta syy siihen on se, että olen alan ammattilainen ja että minulta kysellään siitä jatkuvasti. Suomalainen koulutus ja kouluopetus kiinnostavat tällä hetkelle kovasti ainakin Turkissa. Minulle on alkanut tulla kyselyjä niin paljon, että päätin aloittaa koulutukseemme perehdyttämisen tosissaan ja perustin koulutuskonsultointipalvelut suomeksi ja englanniksi: KOKO 100 kokonaisvaltaista koulutuskonsultointia. Kyllä: tuo sata viittaa paitsi 100 %:iin, myös 100-vuotisjuhlaamme – olen mukana hypettämässä 🙂

Takaisin Ylen Suomi-imperiumiin: meitä ulkosuomalaisia löytyi Ylen haastattelussa 123 maasta, 1 787 eri paikkakunnalta. Vastaajista 41 % on asunut ulkomailla yli 10 vuotta. Ylivoimaisesti suurin osuus vastaajista, noin 3 000, asuu ulkomailla töidensä takia. Seuraavaksi suurin ryhmä olivat opiskelijat, joita on vastaajien joukossa runsaat 10 %.

Avoimessa kentässä moni kertoi huomanneensa, että oma Suomi-kuva oli ulkomailla asuessa muuttunut ”vaaleanpunaisemmaksi” eli jonkinlaiseksi nostalgiseksi kuvaksi maasta, josta aikoinaan on lähtenyt. Osalle taas on käynyt päinvastoin: Suomeen kiukkuisimmin suhtautuvat kyselyn perusteella lämpimissä maissa asuvat – erityisesti Espanjan ja Thaimaan ulkosuomalaiset. Suurimmassa osassa vastauksia sävy on Ylen mukaan kuitenkin siltä väliltä: moni korostaa haluavansa antaa Suomesta realistisen kuvan, eli kehuvansa ja haukkuvansa aiheesta ilman maalailuja. Melkoisen suuri oli myös ryhmä, johon kuuluvat painottavat kertovansa Suomesta vain silloin kun kysytään. Ja sanovat silloinkin mahdollisimman vähän. Tähän ei voi olla assosioimatta Jorma Ettoa: ”Suomalainen on sellainen joka vastaa kun ei kysytä, kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään…” 🙂

Hyvin moni, erityisesti ulkomailla pitkään asunut kipuilee kahden tai useamman maan välissä. Joidenkin työyhteisöt taas olivat Ylen mukaan niin kansainvälisiä, että kansalaisuus ja alkuperäinen kotimaa eivät tunnu merkittäviltä asioilta. Eli meistä taitaa löytyä, kuten Maria Lohela puheessaan Ulkosuomalaisparlamentin juhlaistunnossa kesäkuussa viittasi: odottajia, unohtajia, välttämättömyyteen alistujia ja uusiutujia. Ehkä vähiten kuitenkin odottajia, sillä vastanneista vain noin 10 % aikoo muuttaa takaisin Suomeen; lähes puolet meistä vastaajista ei aio palata Suomeen takaisin lainkaan.

Näin vastasivat Turkin ulkosuomalaiset:

Vastauksia tuli 11 paikkakunnalta, 36 ihmiseltä. Kotona meistä vastaajista on 9, eläkkeellä 9, töissä 8, yrittäjiä 5, etätöissä 2 ja ”etsimässä itseään” 2 (yksi meistä ”ei tiedä”, mitä tekee ja yksi valitsi ”muu”-vaihtoehdon).

Työpaikat hajosivat aikalailla, mikä ei ole ihme, jos vastaajista puolet on joko kotona tai eläkkeellä: ei tietoa 23, muu 4, kaupallinen työ 3, matkailu- ja ravitsemisala 2, lakiala 1, kiinteistöpalvelut 1, kulttuuri ja viestintä 1, maa- ja metsätaloustyö 1.

Turkin vastaajista puolet on asustellut ulkomailla yli kymmenen vuotta, alle kymmenen vuotta on asustellut 7, alle viisi vuotta 4, alle vuoden 2 ja vastaajista on ulkomailla syntynyt 1. Vain osan vuodesta Turkissa viettää 4 vastaajaa.

Turkin ulkosuomalaisista vastaajista aikoo palata Suomeen vain 5, puolet eivät aio palata Suomeen lainkaan, 7 ei tiedä ja 3 ei kertonut aikomuksistaan. Vastaajista 2 aikoo muuttaa toiseen ulkomaahan ja 1 toiseen kaupunkiin.

Turkin vastaajien ikäjakauma: 12 vastaajista on 41–50-vuotiaita, 7 meistä on 51–60-vuotias, 6 on iältään 31–40-vuotias, yli 60-vuotiaita on 5, 20–30-vuotiaita 5 ja 1 on alle 20-vuotias. Naisia vastaajista on 32 eli lähes kaikki. Miehiä on 3 ja 1 ei ilmoittanut sukupuoltaan.

Tämä kysely nyt on tietysti osa Suomi 100 -hypetystä, jota tänä vuonna on harrastettu ihan urakalla, eikä välttämättä anna oikeaa kuvaa Turkin ulkosuomalaisista – puhumattakaan koko noin kaksimiljoonaisesta ”Suomi-imperiumista”. Mutta päätin naputella jotain tännekin, kun imperiumin sivuille eksyin. Suomi-imperiumia voi käydä tarkastelemassa Ylen sivuilla.

Advertisement

Myytti, legenda ja joulupukki

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Myyttejä ja legendoja, Turistina Turkissa, Uskonnoista, YleinenJätä kommentti

Olen aikaisemminkin kirjoitellut Turkin mahtavista arkeologisista kaivauksista, historiallisista ja esihistoriallisista museoalueista ja museoista, myyteistä ja legendoista, jotka ovat sotkeutuneet Turkin virallisempaan historiaan. Lokakuun alussa luin Hürriyet Daily Newsistä artikkelit kahdesta merkittävästä uudesta löydöstä: Amasyan alueella suoritetuissa kaivauksissa oli löytynyt 11 esinettä, joiden uskotaan kuluneen kuningas Salomonille (muslimit tuntevat kuninkaan nimellä profeetta Suleiman). Toinen merkittävä löytö on hauta, jonka Turkin arkeologit ovat löytäneet Pyhä Nikolauksen kirkon alta Turkin Antalyan alueen Demrestä. Kirkon alla olevassa temppelissä uskotaan olevan haudattuna Pyhä Nikolaus eli joulupukkimme esi-isä.

Legendat ainakin tukevat arkeologien uskomuksia: Nikolaus syntyi 200-luvun lopulla Lyykian Patarassa eli juuri Lounais-Turkin Antalyan alueella. Hän toimi aikuisiällään Demren, silloisen Myran, piispana. Kun keisari Diocletianus 300-luvun taitteessa käynnisti viimeiset kristittyjen vainot, Nikolaus joutui lähtemään maanpakoon. Kahdeksan vuotta myöhemmin hän kuitenkin palasi virkaansa, kun keisari Konstantinus I Suuri palautti kristityille kansalaisoikeudet.

Tähän saakka on uskottu että Nikolauksen luut siirrettiin keskiajalla Turkista Italiaan. Monet katoliset ja ortodoksit uskovat, että Pyhän Nikolauksen jäänteet ovat Basilica di San Nicolassa. 1950-luvulla tehtyjen tieteellisten mittausten perusteella saatiin vuonna 2005 selville, että basilikan Nikolaus oli ollut noin 1,5 metriä pitkä ja että hänellä oli ollut murtunut nenä. Turkkilaiset asiantuntijat kuitenkin sanovat nyt, että Italiaan on aikanaan siirretty väärät luut, jotka kuuluvat tuntemattomalle papille. Oikea joulupukin esi-isä odottelee Turkin Demressä tunnistusta – ja sitä odottelee myös Antalyan turistisektori. Joulupukki on hyvä vetonaula kaikkialla maailmassa.

saint nikolaus

Pyhä Nikolaus on, paitsi joulupukkimme esi-isä, monien maiden ja kaupunkien suojeluspyhimys ja muun muassa merenkävijöiden, kalastajien, asianajajien, apteekkarien, oikeusmurhien uhrien ja lapsien suojeluspyhimys.

Nikolaus kuvataan aina piispan asussa tunnuskuvanaan joko kolme kultakimpaletta tai kolme sammiossa olevaa päätä. Molemmat viittaavat Nikolaukseen liitettyihin legendoihin.

Pyhän Nikolauksen elämään liittyivät jo varhain erilaiset salassa tehdyt hyvät teot. Erään legendan mukaan hän pelasti merimiehiä myrskyn keskeltä ja auttoi nälänhädän uhreja jakamalla heille vehnää. Toisen legendan mukaan hän auttoi kolmea nuorta tyttöä, jotka olivat vaarassa joutua porttolaan, heittämällä heille salaa yöllä kultakimpaleita ikkunasta. Legendoihin liittyy myös kertomus kolmesta opiskelijasta, jotka ilkeä majatalon isäntä surmasi, paloitteli ja kätki suolatynnyriin, mutta jotka pyhimys ihmeellisellä tavalla pelasti.

Länsimaihin Nikolaus-kultti levisi 800-luvulla, kun napolilainen Johannes Diaconus kirjoitti kreikkalaisiin legendoihin perustuvan elämäkerran Vita S. Nicolai. Elämäkerrassa kerrotaan myös Nikolauksen lapsuuden ajoistaan, muun muassa siitä, kuinka hän kieltäytyi imemästä äitinsä rintaa keskiviikkoisin ja perjantaisin, jolloin kunnon kristityn tuli paastota.

Pyhän Nikolauksen suosio kasvoi räjähdysmäisesti lännessä, kun hänen ruumiinsa (tai se, minkä uskottiin olevan hänen ruumiinsa) siirrettiin vuonna 1087 eteläitalialaiseen Barin kaupunkiin. Joidenkin tarinoiden mukaan italialaiset merirosvot ryöstivät ruumiin, toisten tarinoiden mukaan muslimien valloitettua Myran Nikolauksen jäännökset tuotiin Bariin turvaan.

Nikolauksesta tuli erityisen suosittu Hollannissa, jossa lapsille jaettiin lahjoja Nikolauksen päivänä 5.12. Tapa levisi hollantilaisten protestanttien mukana Pohjois-Amerikkaan, jossa Pyhä Nikolaus koki vuosisatojen kuluessa muodonmuutoksen ja alkoi 1930-luvulta saakka pukeutua Coca-Cola Santa Clausin vaatteisiin (pukin muuten piirsi Coca-Colalle amerikkalainen Haddon Sundblom, jonka isä oli Ahvenanmaalta ja äiti Ruotsista). Suomalainen vanha joulupukki pukeutui vielä perinteisesti harmaaseen turkkiin, mutta toisen maailmansodan jälkeen sekin vaihtoi asunsa, coca-colan hengessä, punaiseen takkiin ja kasvatti pitkän vitivalkoisen parran.

Meyhanessa

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Ruokajuttuja, Turistina Turkissa, Yleinen2 kommenttia

Meillä on ollut aikomuksena jo pitkään käydä turkkilaisten ystäviemme kanssa meyhanessa eli ”juomatalossa”. Ongelmanamme on ollut hyvän meyhanen löytäminen Ankarasta. Izmiriläinen ystävämme löytäisi sellaisia helposti kuulemma Izmiristä, jonne joku päivä toivottavasti vielä yhdessä päädymme. Siis Izmiriin.

WP_20171108_001[1].jpgMeyhane-ongelmamme on nyt kuitenkin ratkaistu: Kävin viime perjantaina pitkästä aikaa kävelyllä lähiseutumme pikkukatuja, ja kuinkas ollakaan: naapurissa oli avattu meyhane! Päätimme käydä kaksistaan edeltäkäsin tarkastamassa Müstesna-nimisen meyhanen heti perjantai-iltana. Oikein oli mukava paikka.

Meyhanessa oli saapuessamme jo jonkin verran porukkaa, neljän miehen bändi soitti turkkilaista musiikkia, ihmiset napostelivat mezelereitä, ryypiskelivät väliin rakıa ja tupruttelivat aina välillä pari tupakkia. Tupakanpolttohan on Turkissa ravintoloiden sisätiloissa kielletty, mutta kieltoa onnistutaan näköjään kiertämään täälläkin – ainakin meyhanessa.

Henkilökunta puhui tietysti vain turkkia, mutta sisällä ei kovin laajaa sanavarastoa tarvittu: merhaba, iyi akşamlar, pieni pullo rakıa, lütfen, tarjoilijapojan kantamalta suurelta tarjottimelta muutaman pikku lautanen naposteltavaa, sağolun – ja antauduimme mukaan meyhane-tunnelmaan.

Serdeniz

Kymmenen aikaan paikalle saapui illan pääesiintyjä Serdeniz. ”Entré” oli sen verran komea, että kyse täytyi olla hiukan tunnetummasta persoonasta: sisään purjehti kauniisti meikattu Taiteilija, lyhyt tukka hulmuten, kädet kauniisti levällään, liuta ihailijoita vanavedessään. Ja saimme hetken kuluttua kuulla uutta, tuoretta meyhane-musiikkia.

Kokemus oli sen verran mukava, että päätimme käydä paikalla uudelleen seuraavana iltana. Olimme jo aiemmin varanneet pöydän Oranin Kalbur-kalaravintolasta, jonne suuntasimme iltapäivällä Suomesta tulleiden ystäviemme ja turkkilaisten ystäviemme kanssa. Erikoisella konseptilla toimivasta Kalburista olen kirjoitellut jo aiemmin. Tällä kertaa emme onnistuneet tekemään muita mokia kuin tilaamaan lopussa vähän juustoa. ”Kotonanne voitte syödä juustoa; tämä on kalaravintola!”, tuumasi omistaja ja toi meille vielä yhden herkullisen kala-annoksen.

Kalburista suuntasimme porukalla Müstesnaan. Omistaja tuli kädet levällään ottamaan meidät vastaan. Olimme kaksistaan varmistaneet jo edellisenä päivänä, mihin aikaan musiikki lauantaina alkaisi ja luvanneet tulla paikalle ystäviemme kanssa. Hymy leveni entisestään, kun hän kuuli, että mukana oli tällä kertaa myös turkkilaisia: ”Tänään onkin paljon helpompi kommunikoida” 🙂

Vaikka meyhane kääntyykin suomeksi juomatalo, kyse ei missään nimessä ole suomalaiskansallisesta tavasta ”juoda”. Meyhane on osa turkkilaista kulttuuria ja siihen kuuluu erinäisiä kirjoittamattomia sääntöjä, eräänä niistä tämä: Tarkoitus ei missään nimessä ole humaltua liikaa! Liian humalassa olevaa seurueen jäsentä ei kutsuta seuraavalla kerralla mukaan lainkaan.

Meyhanessa juodaan, kuten mekin, yleisesti nimenomaan rakıa ja syödään pieniä ruoka-annoksia; varsinaisia ruoka-annoksia siellä ei saakaan. Varsinkin izmiriläisille meyhane-kulttuuri on yhtä kuin rakı sofrası -kulttuuri eli rakı-pöytäkulttuuri.

Rakı-pöytäkulttuurista olemme turkkilaisten ystäviemme kanssa jutustellet muutamaan otteeseen. Googlasin myös netistä kulttuurisia käyttäytymisohjeita ja aikalailla tarkkaan tähän tapaan iltamme sujuikin:

– Rakı-pöytään kuuluu oleellisena osana mezejen eli pienten alkupala-annosten syöminen, jutustelu, huumori ja iloinen lasin pohjilla kippistely: Afiyet olsun! Şerefe!
– Rakı pöydässä kuunnellaan turkkilaista, mielellään meyhane-musiikkia.
– Rakı juodaan yleisesti veden kanssa. Tek, double tai triple annos rakıa, loput vettä.
– Juomaa ei koskaan kulauteta kurkkuun, vaan siemaillaan nautiskellen.
– Rakı-pöydässä parannetaan yhdessä maailmaa. Jutustelu alkaa yleensä helpoista jokapäiväisistä aiheista, siirtyy toisen rakı-lasin jälkeen syvempiin mietiskelyihin ja lopulta politiikkaan – jonka jälkeen siirrytään tanssimaan pöydille (tämän me jätimme väliin – tanssimme ihan vain lattialla, myös turkkilaista kotka-tanssia, josta muun muassa Atatürk kovasti piti)
– Toisinaan rakı sofrasıa kutsutaan myös çilingir sofrasıksi eli lukkosepän pöydäksi, jolla on jo alkujaankin terapiatarkoitus: paitsi parantaa maailmaa, eritoten auttaa pidättyväisiä läsnäolijoita avaamaan sisimpiään.
– Toista ei saa keskeyttää, kiroilua ei katsota hyvällä, eikä puhelimeen koskaan vastata kesken rakı-jutustelun.
– Jos joku alkaa itkeä, häntä ei lohduteta, vaan siirrytään sujuvasti uuteen aiheeseen (meitä ei onneksi itkettänyt lainkaan)
– Ja vielä eräs erittäin tärkeä sääntö: Se, mitä on sanottu tai tehty rakı-pöydässä, myös jää rakı-pöytään!

IMG_7051

Rakı ei ole vain meyhanejen juoma, vaan muutenkin kulttuurisesti tärkeä juoma. Turkkilaiset siemailevat yhteensä 60 miljoonaa litraa rakıa joka vuosi, yleensä ruuan kanssa. Juoman vahvuuden ja värin vuoksi turkkilaiset kutsuvat sitä myös nimellä leijonan maito, aslan sütü. Samoin kuin ouzo, pastis tai arabialainen arrak, rakı muuttuu valkoiseksi, kun siihen lisää vettä.

Rakıa löytyy useaa merkkiä, joiden alkoholipitoisuus vaihtelee jonkin verran, samoin kuulemma maku. Tosin ainakaan meidän turkkilaiset ystävämme eivät kuulemma erota yhtä juomaa toisesta. Rakıa myydään erikokoisia pulloja tai kannuja: bir kadeh (lasi), bir otuzbeşlik (35ml) tai bir şişe (pullo) eli yetmişlik (70ml).

Rakı, kuten muutkin alkoholijuomat, on suhteellisen kallista Turkissa. Reilut puolet pullon hinnasta koostuu veroista. Alkoholiveroja korotettiin nykyisen hallituspuolueen tultua valtaan vuonna 2002. Tuolloin rakı-pullon sai 9,15 Turkin liiralla; kymmenen vuotta myöhemmin se maksoi 51 liiraa. Nyt rakipullon hinta on 100 liiran hujakoilla. Samantapaisia korotuksia tuli muihinkin alkoholijuomiin. Olutvero nousi ensin huimat 737 %, mutta kun sekään ei lopettanut oluen kulutusta, nostettiin sitä vielä 43 %.

Vuonna 2013 hallitus sääti uuden alkoholilain, jonka mukaan alkoholia ei saa myydä klo 22.00-6.00. Alkoholitarjouksia ei myöskään saa enää mainostaa, eikä alkoholijuomia myydä 100 m lähempänä kouluja ja uskonnollisia rakennuksia. Presidentti ilmoitti vuonna 2013 myös, että Turkin kansallisjuoma ei tästä lähtien ole enää rakı, vaan jugurttijuoma ayran.

Ovat tainneet Turkissa tehdä yhteistyötä thaimaalaisten päättäjien kanssa: siellähän tuli samoihin aikoihin voimaan samantapainen laki.  Ja kuten Thaimaassa: hallitus puolustaa lakia ”suojelemalla suurta yleisöä alkoholismin vaaroilta”. Alkoholin kulutus on kuitenkin Turkissa eri mittakaavoissa kuin Thaimaassa. Tilastojen mukaan turkkilaisista vain 8 % käyttää alkoholia ja alkoholin vuosikulutus on 2,7 litraa per capita.

Turkkilaisen sanonnan mukaan: “Jos haluat todella tuntea toisen, tee hänen kanssaan yhteinen matka tai nauti hänen kanssaan rakıa”. Suomalaisten ystäviemme kanssa olemme nyt tehneet molemmat 🙂 Turkkilaisten ystäviemme kanssa olemme myös suunnitelleet yhteistä matkaa Turkin ruokapääkaupungiksi kutsuttuun Gaziantepiin, mutta sitä odotellessa nautimme siis yhdessä rakıa. Hyvin meni! Kyllä uskallamme yhteiseen reissuunkin lähteä.

Marraskuisella autoreissulla

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Myyttejä ja legendoja, Turistina Turkissa, YleinenJätä kommentti

Saimme viikonlopuksi ystäväpariskuntamme tänne Oulusta. Kävimme lauantaina kävelyreissulla Ankaran linnalla ihanan auringonpaisteisessa syyskelissä. Linnan tienoilta olen kirjoitellut aikaisemminkin: juttuja löytyy ”turistina Ankarassa”-kategoriasta. Sunnuntaina suuntasimme automme kohti Beypazarıa eli herrasmiesten toria, noin 1,5 h automatkan päähän kotoamme.

Beypazarı on vanhalla kauppareitillä Istanbulista ja Bagdadiin, ja sen sanotaan olevan myös osa muinaista silkkitietä. Sillä onkin pitkä historia ensin heettiläisten, sitten fryygialaisten, muinaisten roomalaisten, bysantin, seljuk-turkkilaisten ja osmanien valtakunnan alueena. Nykyään Beypazarı on pieni maaseutukaupunki, joka on kuuluista muun muassa porkkanoista (siellä viljellään lähes 60% Turkin porkkanoista), luonnonmineraalivedestä ja telkari-tekniikalla tehdyistä koruista.

Beypazarın ruokaa kehutaan erityisen hyväksi. Mekin aloitimme aamupäivämme herkullisella köy kahvaltılla eli maalaisaamupalalla yhdessä kaupungin vanhoista restauroiduista taloista. Aamupalapaikka oli lähes täynnä ja siellä kävi kova kuhina, kun ruokia ja astioita kannettiin oven suun keittiöstä ruokailuhalliin ja takaisin keittiöön.

Kuten odottaa saatoimme, kahvilassa puhuttiin vain turkkia. Onnistuimme alussa sekoittamaan kahvilanpitäjän, joka aamupalan sijasta olisi tuonut meille gözlemejä ja kahvia. Kahvilanpitäjä huuteli välillä vieraisiin pöytiinkin, osaisiko joku kertoa, mitä nämä ulkomaalaiset haluavat; että osaisiko joku heidän kieltään. Olimme nähtävästi osuneet tuiki tavalliseen aamupalapaikkaan, sillä ruokailusalissa näytti olevan meidän lisäksemme pelkästään tavallisia turkkilaisia perheitä aamupalaa nauttimassa. Ei osannut kukaan siis auttaa, mutta kovasti osaa asiakkaista tilanne nauratti. Olisikohan neljän ulkomaalaisen pölähtäminen paikalle yllättänyt omistajan niin, ettei kahvaltı-sanaa osannut puheestamme edes erottaa? Saimme kuitenkin aamupalamme, joka oli oikein herkullista kotitekoisine hilloineen ja uunituoreine leipineen.

IMG_0007 (2)

Vanhan kaupungin mukulakivikatujen varsilla on yhteensä noin 500 restauroitua osmanien aikaista asumusta, joista osa on kunnostettu, kuten aamupalapaikkammekin, kahviloiksi tai ravintoloiksi, osa taas myymälöiksi, joissa myydään korujen, luonnonmineraali- ja porkkanatuotteiden lisäksi vähän kaikenlaista, mitä turistien uskotaan mukaansa haluavan. Me halusimme muun muassa pinjansiemeniä, jotka maksavat Beypazarın kojuissa vain murto-osan Ankaran kauppojen hinnoista.

Kävimme myös ihailemassa telkari-koruja, jotka tehdään ohuesta hopealangasta kutomalla. Lopputulos muistuttaa hopeapitsiä. Ostin mukaani kaulakorun, joka tosin ei ollut kutomatekniikalla tehty, mutta beypazarılaista käsityötä kuitenkin.

Beypazarısta ajelimme Gordionin kautta kotiin. Gordionissa solmittiin se solmu, jonka Aleksanteri Suuri myöhemmin katkaisi miekallaan. Määränpäänämme oli pieni, mutta mukava Gordion-museo ja Midas Tümulüsü eli Midaksen hauta, joka oikeasti on oletettavasti Midaksen isän hauta.

Midaksesta tiedetään yleensä vain tarinat kultaisesta kosketuksesta, mutta hän on ollut ihan oikea historian hahmo. Joidenkin klassisten historian kirjojen mukaan hän on myös Ankaran perustaja. Midaksen persoonan uskotaan tarjonneen pohjaa meidän päiviimme saakka säilyneille Midas-tarinoille. Midaksen kerrotaan olleen satumaisen rikas ja ahne kuningas – siitä kultainen kosketus, jonka Midas sai kreikkalaiselta Dionysos-jumalalta.

IMG_0017.JPG

Midaksen kerrotaan myös olleen tuomarina Apollo-jumalan ja metsän hengen Panin välisessä soittokilpailussa. Kun Midas julisti Panin voittajaksi, Apollo muutti Midaksen korvat aasin korviksi. Midas onnistui peittämään myssyllä aasin korvansa kaikilta muilta paitsi parturiltaan. Salaisuus oli kuitenkin parturille liikaa yksin kannettavaksi. Hän kaivoi maahan reiän, jonne kuiskasi salaisuutensa ja peitti sen tiiviisti. Kuopan päälle kasvoi kuitenkin heinää, joka tuulisella säällä kuiskaili salaisuutta ympäriinsä. Gordionista löytyneen aasinkorvaisen miehen kuvan uskottiin kauan kuvaavan Midasta. Nykyään sen kuitenkin liitetään kreikkalaisiin taruihin ja metsän Satyyrin.

Hieno autoilureissupäivä: hyvää seuraa, hyvää ruokaa, ripaus historiaa ja kauniita maisemia ja auringonpaistetta.

Atatürkin 79. muistopäivänä

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Juhlapäivistä, Turistina Ankarassa, Turkista, YleinenJätä kommentti

Tänään Turkissa juhlitaan maan perustajan Atatürkin kuoleman 79. muistopäivää. Sireenit soivat parhaillaan ulkona, klo 9.05 (tarkkana kuolinaikana), ympäri maan.

IMG_5428.JPGTurkkilaisten isä Mustafa syntyi vuonna 1881 vaatimattomaan tullivirkamiehen perheeseen, nykyään Kreikalle kuuluvassa Salonikissa. Tuohon aikaan ei Kreikassa, kuten ei Turkissakaan, retosteltu sukunimillä. Lisänimen Kemal (täydellinen) Mustafa sai matematiikan opettajaltaan, joka halusi matematiikkaa harrastavan pojan erottuvan koulun Mustafa-nimisestä opettajasta. Hyvin on erottunut.

Mustafa Kemal saattoi loistaa matematiikassa, mutta kaikki kouluaineet eivät tulevaa kansanisää yhtä lailla innostaneet. Samassa koulussa Mustafa Kemal sai kuulemma selkäänsä eräältä toiselta opettajalta.

Isoisänsä avulla Mustafa Kemal pääsi kuitenkin pois koulusta ja hakeutui sotilaskouluun. Itse hän on kertonut myöhemmin, että valitsi sotilasuran, koska halusi pukeutua länsimaistyyppiseen univormuun. Univormupukuisia Mustafa Kemaleja saamme tänä päivänä ihailla kaikki muutkin valokuvissa, maalauksissa, lipuissa, pinsseissä, juomalaseissa, tuhkakupeissa…

Mustafa Kemal ihaili erityisesti Ranskaa ja puhui hyvää ranskaakin. Ihailuun kuuluivat myös ranskalaiset, samoin kuin kreikkalaiset, juomat, joita hän käytti koko aikuiselämänsä runsaasti – lääkärinsä mukaan turhankin runsaasti.

Vaikka kaikki eivät Mustafa Kemal Atatürkin aikaansaannoksista ja henkilökohtaisista avuista samaa mieltä olekaan, suuri osa turkkilaisista palvoo häntä edelleen. Ihailu muistuttaa kovasti Thaimaan edesmenneen Rama V:n kulttia. Atatürk on läsnä pitkin maata univormukuvina, kasvokuvina, nimikirjoituksina ja kadunniminä. Atatürkin kuuluisia sananparsia on kirjoitettuna jokaisen instituution seinällä; hänen sanomisiaan toistellaan puheissa ja ihan jutusteluissakin.

Meiltä ei noita Atatürkin kuvia tai kuvalla varustettuja juttuja löydy, mutta jääkaapissa on kyllä pullo Kulüb rakıa, josta ystävämme ovat kertoneet Atatürkin erityisesti pitäneen 🙂

Virallinen juhlaseremonia järjestetään tänään Ankarassa Atatürkin mausoleumilla Anıtkabirissa. Uutisten mukaan tänne on tullut porukkaa busseilla myös maan varsinaisesta ”pääkaupungista” Istanbulista, ainakin Şişlistä ja Beşiktasista. Jopa presidenttipuolueen kannattajat ovat kuulemma heilutelleet lakanoita, joissa sanotaan: ”Şişli on menossa Anıtkabiriin. Kaikki ovat tervetulleita mukaan!” (Tämän kuulin myöhemmin päivällä liittyvän poliittiseen kilpaan, jota on alettu jo käydä…)

Mahtavalla mausoleumilla olemme käyneet muutamaankin otteeseen. Olen myös päässyt käymään Turkin järjestyksessä toisen presidentin vanhassa kotitalossa, pembe köşkissä eli vaaleanpunaisessa huvilassa.

Huomasin kerran kielikurssimatkallani vaaleanpunaisen kivitalon, jonka porttiin oli levitetty suuri mainoslakana, jossa kerrottiin, että talo on museo ja että se on sinä päivänä avoinna yleisölle. Koukkasin talon pihalle, jossa vartija kertoi englanniksi, että ”money yok” eli sisäänpääsy on ilmainen. Astelin siis sisään.

Näytteillepanosta kävi sen verran selville, että kyseessä on İsmet İnönün vanha kotitalo. İnönü oli Atatürkin työtoverin, myöskin alkujaan Kreikasta, joka nousi Turkin presidentiksi Atatürkin kuoltua vuonna 1938.

WP_20170522_019

Kovin paljoa en kuitenkaan museosta tuolloin saanut irti, koska kaikki informaatio oli turkiksi. Asia kuitenkin korjaantui viime toukokuussa, kun teimme sinne reissun kielikurssiryhmämme kanssa. Oppaana meille toimi İnönün tytär, 87-vuotias Özden, joka on itse syntynyt tuossa vaaleanpunaisessa huvilassa. Ja asuu edelleen sen yläkerroksissa.

Özden veti koko puolitoistatuntisen esittelyn englanniksi – ja käänsi välillä ranskaksi niille, jotka eivät englannin kielestä kaikkea irti saaneet. Turkin opettajamme kertoi, että tällaisia rautaleidejä kutsutaan Turkissa lempinimellä ”eski toprak” (vanha maa), jossa juuret ovat syvässä.

Saimme kuulla, että vaaleanpunaisessa talossa järjestettiin päivällisiä, juhlia ja konsertteja, toisinaan ystäville, toisinaan poliittisille päättäjille tai valtiovieraille. Kun oli tarvetta valtion tasolla keskustella tärkeistä asioista, oli Atatürkilla kuulemma tapana kilauttaa työtoverilleen ja pyytää laittamaan pöytä koreaksi. Jos talossa ei ollut valmiina tarpeeksi ruokaa ja juomaa isolle porukalle, presidentti toi niitä mukanaan. Vaaleanpunaisen villan ruokapöydän ääressä illastivat lapsetkin yhdessä valtiovieraiden kanssa. Sen ääressä on tehty tärkeitä päätöksiä, kuulemma muun muassa päätös turkin kielen latinalaisesta kirjoitusasusta.

WP_20170522_016

Vaaleanpunainen huvila on nykyään siis museona. Sitä pitää yllä İnönün jälkikasvun perustama İnönü-säätiö. Museo on avoinna yleisölle kaksi kertaa vuodessa kuukauden ajan.

Atatürkin 94 vuotta sitten perustama, ja İnönün jatkama, Tasavaltalainen kansanpuolue on edelleen toiminnassa. Puolueen ideologinen puoluelinja on nimeltään kemalismi.

Atatürkin juhlinta jää meillä tänään ehkä vähemmälle, mutta muuta mukavaa on tiedossa: meille on tänään tulossa pitkästä aikaa Suomen ystäviä kylään! Mutta tunnelmaan pääsee, kun klikkaa tästä: Atatürkiye.