Ulkosuomalaisuudesta

Kävin Suomessa Ylen Ajantasan toimittajan haastattelussa Suomi 100 -haastattelusarjaa varten. Haastattelun aiheena oli “ulkosuomalaisuus”. Tilastojen mukaan olen yksi noin kahdesta miljoonasta – tuo on arvioitu luku tämän hetken ulkosuomalaismäärällemme.

En Suomesta lähtiessäni ajatellut päätyväni ulkosuomalaiseksi. Lähdimme aikoinamme maailmalle kolmen pienen lapsen kanssa joulun alla 1996. Tarkoitus oli elellä ekspatriaattina kolme vuotta ja palata sitten takaisin lähtöruutuun. Toisin kuitenkin kävi. Palasimme Suomeen 2005 ja pakkasimme laukkumme uudestaan kahden nuorimman lapsen kanssa jo vaajan kolmen vuoden jälkeen.

Syitä ensimmäiseen lähtöömme oli monia. Elimme tuolloin Suomen 1990-luvun lamassa kolmen pienen lapsen kanssa, kahden asunnon loukussa, halvalla otettujen opintolainojen kalliit takaisinmaksut niskassamme. Minä olin pätkätöissä nollasopimuksella – sanoja, joita tuolloin ei edes tunnettu. Taloudelliset syyt saattoivat kyllä olla myös se viimeinen niitti – ulkomailla pysyvämmin asumisesta olimme haaveilleet jo jokaisella interrailillamme. Lopullinen lähtö oli kuitenkin oma valintamme. Valinta tuntui sillä hetkellä hyvältä, ja hyvältä se tuntuu reilun kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin.

Uskoakseni ulkomailla asumisemme ei kovasti poikennut muiden ulkosuomalaisten arjesta: aamulla töihin, lapset kouluun, kaupan kautta kotiin läksyjen tekoon ja mahdollisiin harrastuksiin. Myöhemmin, lasten palattua Eurooppaan, tuo koulu-vaihe jäi väliin ja nyt Turkissa myös minun töihin lähtemiseni. Turkissa on, yllättävää kyllä, työllistyminen tuntunut huomattavasti hankalammalta kuin Thaimaassa. Ilmaisena tekemieni koulutuskonsultointien lisäksi kalenterini täyttyy lähinnä harrastuksista.

Arkirutiineihin ei tietysti kummassakaan maassa sukellettu kuin kala veteen. Varsinkin alkuvaiheessa kohtasimme jos jonkinmoista pienempää ja isompaa ongelmaa. Kaikista on kuitenkin selvitty, joko omin avuin, paikallisten tai muiden ulkosuomalaisten avustuksella.

Vaikka jokainen ulkosuomalainen kantaa omanlaistaan suomalaisuutta mukanaan, asuinmaan kulttuuri on kuitenkin kohdattava viimeistään silloin, kun sulkee kotiovensa perässään. Englannin kielen vahvistuminen, uusien kielten, meidän tapauksessamme thain ja turkin, oppiminen on tuonut uutta näkökulmaa asuinmaamme kulttuureihin ja helpottanut niiden ymmärtämistä ja niissä luovimista.

Ylen haastattelun aikana juttelimme paljon omasta suomalaisuudestani, eikä sekään taida paljoa erota muiden ulkosuomalaisten suomalaisuudesta. Tosin suomalaisuus on itsessään abstrakti käsite, jonka jokainen meistä varmaan mieltää eri tavoin ja jonka jokainen voi mielensä mukaan tehdä näkyväksi konkreettisilla itselleen “suomalaisilla” asioilla. Jokaisella ulkosuomalaisella lie omat suomalaiset asiansa, joiden mukana kantamiseen ja näkyväksi tekemiseen vaikuttavat tietysti paitsi omat suomalaisena pitämänsä kokemukset, myös nykyisen asuinmaansa kulttuurinen ja sosiaalinen ympäristö.

Suomessa asuvien suomalaisia asioita on kartoitettu muun muassa tutkimuksella ”Onni olla suomalainen?” (kysymysmerkki kuuluu jo alkuperäiseen tutkimusnimeen), jonka tulokset eivät yllätyksekseni kovasti poikkea omistani. Tutkimusaineisto kertoo muun muassa, että vuosina 2003 ja 2004 kerätyn aineiston mukaan 88 % suomalaisista on ”aika ylpeä” suomalaisuudestaan ja yli 70 % nuorista (15-20-vuotiaat) on samaa mieltä seuraavan väittämän kanssa: ”Olisin mieluummin suomalainen kuin minkään muun maan kansalainen”. Suomessa asuvat suomalaiset määrittelivät suomalaiseksi sellaiseksi, joka ”tuntee itsensä suomalaiseksi”. Minä myös 🙂

Suomalaisuuteen liittyen löysin netistä tuusulalaisten alakoululaisten itsenäisyyspäivärunoja vuodelta 2012—vajaa 10 vuotta tuon suomalaisuustutkimuksen jälkeen. Kovasti ylpeältä tuntuu uusikin sukupolvi suomalaisuudestaan olevan. Vai mitä sanotte seuraavasta: ”Rakastan Suomea tässä ja nyt, siksi olen tähän maailmaan syntynyt!”

Suomalaisuustutkimus ei kohdistunut ulkosuomalaisiin, mutta saman kysymyksen voisi heittää myös meille! Kuinka me määrittelemme itsemme? Määrittelemmekö me kaikki noin kaksi miljoonaa itsekin itsemme ulkosuomalaisiksi? Vai ekspatriaateiksi vai peräti siirtolaisiksi – noitakin termejähän näkee ja kuulee?

Wikipedia ehdottaa ulkosuomalaisen, ekspatriaatin ja siirtolaisen rajan vetämistä kansalaisuuteen. Siirtolainen olisi tällöin uuden asuinmaansa kansalainen; ulkosuomalainen ja ekspatriaatti taas Suomen kansalaisia. Ulkosuomalainen ja ekspatriaatti eroavat kuitenkin siinä, että ulkosuomalainen on Suomen ulkopuolella lähtökohtaisesti pysyvästi asuva ja ekspatriaatti asuu ulkomailla yleensä työnsä vuoksi lähtökohtaisesti väliaikaisesti. Näin määriteltynä itse ajattelisin lähteneeni maailmalle ekspatriaattina ja päätyneeni ulkosuomalaiseksi. Siirtolaisiksi emme päätyneet Thaimaahan emmekä näillä näkymillä Turkkiinkaan. Määrittelen itseni siis ulkosuomalaiseksi – myös siksi, koska tunnen itseni sellaiseksi!

Tutkimuksen mukaan “suomalaisuudessa” tärkeää oli myös oivaltaa, että ”Suomessa tehdään niin kuin Suomessa tehdään”. Tämän olen kyllä minäkin lomillani oivaltanut! Muissakaan kansallisvaltioissa tuo ei ole mitenkään outoa: Thaimaassakin tehdään asiat niin kuin Thaimaassa tehdään; Turkissa niin kuin Turkissa. Osa turkkilaisista, ja thaimaalaisistakin, asioista tehdään tosin itsellenikin mukavammin kuin Suomessa, jossa viralliset kanavat ovat kovin jäykkiä ja sääntöjä noudatetaan lähestulkoon aina kirjaimellisesti. Jospa Suomessakin voisi joitain asioita tehdä välillä toisin ja oivaltaa, että tämähän meni hyvin näinkin!

Yhtä en kuitenkaan vaihda: käsitystäni demokratiasta. Thaimaassa saimme kuulla, että thaimaalainen demokratia on niin “erilaista” kuin länsimainen demokratia, ettei länsimaalainen voi sitä oikein edes ymmärtää, joten sitä ei kannata heille niin tarkkaan selittääkään. Eikä tuo käsite täällä Turkissakaan tarkoita välttämättä samaa kuin suomessa. Siihen on ollut tyytyminen, vaikken siitä niin iloissani ole aina ollutkaan. Siihen on varmasti yhtenä syynä suomalaisuuteni: tuon suomalaisuustutkimuksen mukaan yhtenä suomalaisuuden mittana, demokratiaamme liittyen, pidetään kunnioitusta poliittisiin päätöksentekoelimiin ja lakeihin.

Ylen haastattelussa puhuimme myös ”suomalaisesta identiteetistä”, jolla yleensä ulkosuomalaisiin viitatessa tarkoitetaan jonkinlaista “suomalaisuuden” julkituomista, esimerkiksi suomalaisina koettujen tapojen ja perinteiden vaalimisena ja yhteyksien ylläpitämistä Suomeen, Suomen olosuhteiden ja tapahtumien seuraamista sekä suomen kielen taidon ylläpitämistä ja siirtämistä seuraaville sukupolville. Kieltämättä kaikki nuo täyttyvät kohdallani paremmin kuin hyvin! Olen aikoinani ollut mukana perustamassa Bangkokin Suomi-koulua ja perustanut kaksi ulkosuomalaisseuraa, yhden Bangkokiin, toisen tänne Ankaraan. Sain kesällä 2015 Suomi-Seura ry:ltä hopeisen ansiomerkin ”suomalaisen kulttuuri ja ulkosuomalaisten kotimaanyhteyksien säilyttämisen hyväksi tehdystä työstä” – mistä olen ulkosuomalaisena oikein kiitollinen ja ylpeä 🙂

Entä, kun ulkosuomalainen muuttaa takaisin Suomeen—muuttuuko hän rajan ylittäessään takaisin pelkäksi suomalaiseksi suomalaisen identiteettinsä kanssa? Paluumuuttoyrityksen kokeneena tuntuu, että näin Suomessa ainakin oletetaan, kun kyse on syntyperäisistä Suomen kansalaisista, jotka palaavat kotimaahansa. Ottamatta huomioon sitä, että ulkomailla vietetty aika saattaa olla huomattavasti pidempi kuin kotimaassa ennen muuttoa vietetty aika. Tämä ajatus taitaa parhaiten selittää lyhyeksi jääneen paluumuuttoyrityksemme.

Pitkän Aasiassa asumisen jälkeen koimme, että ihmisten elämäntapa ja ihmisten välinen kanssakäyminen oli Suomessa muuttunut kovin aikataulutetuksi ja jäykäksi. Poikkeuksiakin tietysti koimme, mutta tuo oli siis päällimmäisenä tunteena. Suomemme oli muuttunut enemmän kuin osasimme odottaa.

Koimme myös, että ulkomailla asumistamme jollakin lailla väheksyttiin, enkä puhu tässä kansainvälisestä työkokemuksesta ja kielitaidosta, mitkä eivät todellakaan ole valttia Suomen työmarkkinoilla, vaan jokapäiväisen elämämme väheksymisestä. Välillä tuli tunne, että meidän sanomisiamme ja tekemisiämme tarkkailtiin ja niitä myös mielellään korjailtiin ”oikeaksi” eli uskoakseni ”suomalaiseksi”. Emme selvästikään osanneet tehdä asioita heti niin kuin Suomessa tehdään; ehkä emme suomalaisten mielestä osanneet rakastaa Suomea tarpeeksi tässä ja nyt. Suomen kielestäni ei yleensä piikitelty, mutta muutaman kerran minulle sanottiin, että ”ei tuollaista sanaa ole suomen kielessä”. Joskus mietin, olisiko minua niin kärkkäästi korjattu, jos vastapuhuja ei olisi tiennyt, että olen asunut ulkomailla. Korjattaviin sanoihin kuului muun muassa ”pitkähihainen t-paita”. En edelleenkään tiedä, mikä se suomeksi mahtaa olla. Toisinaan myös kiedoin kaulahuivini ”väärin”. Kaipa on olemassa erityinen suomalainen tapa kietoa kaulahuivi.

Ehkä paluumuuttomme vaikeus johtui siitäkin, että meidät paluumuuttajat on ikään kuin kirjoitettu ulos suomalaisesta yhteiskunnasta: meitä ei tavallaan virallisesti ollut edes olemassa. “Paluumuuttaja” on tällä hetkellä maahanmuuttoviraston käyttämä termi, mutta sitä ei mainita esimerkiksi ulkomaalais- eikä kansalaisuuslaissa, eikä edes uudessa perusopetuksen opetussuunnitelmassa, mistä aikanani annoin kriittistä palautetta opetussuunnitelmatyön aikana. Maahanmuuttovirastokin käsittää kaikki paluumuuttajat oleskeluluvan hakijoiksi eli termi ei sisällä meitä.

Suomalaisten tapojen ja perinteiden vaaliminen, tiiviiden yhteyksien ylläpitäminen Suomeen, sen olosuhteiden ja tapahtumien seuraaminen ei auttanut. Ei edes erinomainen suomen kielen taitomme.

Emme kuitenkaan aio lannistua, vaan haaveissamme on edelleenkin joskus palata Suomeen.

Myös Yle Uutiset haluaa kuulla ulkosuomalaisten tarinoita. Omien sanojensa mukaan se ryhtyy toukokuun lopulla rakentamaan kokonaista Suomi-imperiumia! Jos luet tätä ulkosuomalaisena, kerro Ylelle, missä maassa ja kaupungissa asut ja mitä siellä teet. Vastausten perusteella Ylellä selvitetään, miltä Suomi-imperium näyttää vuonna 2017. Kyselylomake julkaistaan keskiviikkona 24. toukokuuta Ylen verkkosivuilla.

Mainokset

Ankaran suomalaiset

Olen jo aikaisemminkin todennut, että meitä suomalaisia on täällä Ankarassa kovin vähän. Suurin osa täällä asuvista suomalaisista on muutaman vuoden työkomennuksella suurlähetystöllämme.

Tällaisille ei-diplomaattikomennuksella oleville ulkosuomalaisille Ankarassa ei suomalaiskontakteja ole valmiina lainkaan. Vahingossa en, reilun vuoden Ankarassa asumisen jälkeenkään, ole yhteenkään suomalaiseen täällä törmännyt.

Ennen muuttoamme koetin melko lailla tuloksettomasti löytää netin kautta tietoa Ankarassa asumisesta. Edes turisti-informaatiota ei kaupungista juurikaan ollut tarjolla. Onnekseni Ankaran uusi konsuli oli aiemmin asunut Bangkokissa. Hänestä löysin yhden konkreettisen suomalaiskontaktin. Toisen löysin InterNations Ankara -nettisivujen kautta. Näillä pääsimme alkuun.

Olemme asuneet vuosia ulkomailla, joten vieraassa maassa ja kulttuurissa asuminen ei ole tuntunut vaikealta. Lähes kaikki turkkilaiset ja ankaralaiset arkikäytännöt piti alussa kuitenkin oppia kantapään kautta. Joistakin olen kirjoitellut myös tässä blogissa.

Ongelmista on aina selvitty, mutta mielessäni alkoi kuitenkin kypsyä ajatus suomalaisseuran perustamisesta Ankaraan. Tärkeintä itselleni oli, että saisimme pienen suomalaisporukkamme kanssa luotua jonkinlaisen kontaktiryhmän, jonka puoleen tarpeen tullen kääntyä. Onpa tuo tarve sitten suomen kielellä rupattelu, elokuva- tai baariseura, parhaan ruisjauhokaupan löytäminen tai jotain muuta Ankaran ja Turkin arkielämään liittyvää. Toiveena on myös, että seuraavan ei-diplomaatin ei tarvitsisi ihan kaikkea kantapään kautta oppia.

Jo viime vuonna aloin tuumasta toimeen. Kutsuimme joulukuussa ankaransuomalaisen ystäväni kanssa kaikki suomalaiset, joille sähköpostiosoitteen löysimme, janssoninkiusaukselle. Porukalla päätimme perustaa tämän vuoden alussa itsellemme suomalaisseuran ikään kuin Suomi 100-juhlan kunniaksi.

Lähettelin kutsuja seuran perustamiskokoukseen tammikuussa. Kokoukseen meitä saapui kaksi: Kase ja Hege. Alku ei ollut lupaava, mutta seuran kuitenkin perustimme, koska olimme siihen mandaatin 10-henkiseltä suomalaisporukalta joulukuussa saaneet.

Seuran tarkoitukseksi kirjattiin “ylläpitää ja kehittää suomen kieltä ja suomalaista kulttuuria jäsentensä keskuudessa sekä toimia kanavana ankaransuomalaisten välillä. Yhdistys pyrkii myös auttamaan Ankaraan muuttavien suomalaisten sopeutumista uuteen asuinympäristöönsä”. Yhdistyksemme yhteystiedot löytyvät nyt myös Suurlähetystömme kotisivuilta. Jäseniä meillä on tällä hetkellä 14, joista kuudella on sähköpostinsa perässä formin.fi. Ensimmäisen vuosikokouksemme järjestimme viime lauantaina. Osanotto oli huomattavasti parempi: paikalle saapui kahdeksan jäsentä ja vielä yhden jäsenemme turkkilainen puolisokin!

Tämä on itse asiassa jo toinen suomalaisseuran, jonka olen maailmalla perustanut. Kertooko se jotain minusta? Ehkä. Bangkokissa sain suomalaisporukan innostumaan vuonna 2004, ja Krungthepin Suomalaiset sai alkunsa. Nyt oli vuorossa Ankaran suomalaiset – ihanaa, että saimme tämän seuran nimeen suomalaiset pienellä kirjaimella! Bangkokissa hävisimme nimiäänestyksessä 🙂

Valkoliljojen maassa

Kävimme viikon reissulla valkoliljojen maassa, tuossa ”väestöltään vähäisessä, mutta kulttuurihengeltään suuressa ja voimakkaassa” Suomessa – tai näin ainakin maata kuvaili 1900-luvun alussa Suomeen tutustunut venäläissyntyinen Grigori Petrov. Reissu oli mukava, kuten Suomen reissut yleensä tuppaavat olemaan, kiitos ihanien sukulaistemme ja ystäviemme!

Sain ennen reissua käsiini Grigori Petrovin kirjan, jota olin koettanut kalastaa jo reilun vuoden päivät. Kuulin teoksesta muistaakseni ensimmäisen kerran, kun kerroin anopilleni, että olemme muuttamassa Turkkiin. Sain kirjan lainaan entiseltä suurlähetystömme virkailijalta, suurkiitos hänelle!

Kirjan nimi kokonaisuudessaan on: Valkoliljojen maa – Suomi. Se kertoo nuoresta valtiosta, joka ”pienestä ja köyhästä”, takapajuisesta ”soiden maasta” rakentaa itselleen täydellisen yhteiskunnan. ”Maltillisen kauniina, loistavana esimerkkinä” kirjailija käyttää tällaisesta uskomattomasta voimainponnistuksesta Suomea, jonka ”… ihmiset eivät ole muiden ihmisten kaltaisia… He muistuttavat ’valkoisia liljoja’, joista Raamattu puhuu”. Siitä siis teoksen nimi.

valkoliljojen maa

Maltillisen kauniina esimerkkinä kerrotaan Suomen kansallinen herääminen, johon on aiheestakin liitetty J.V. Snellman. Tosiasioita aikakaudesta ja Snellmanista kirjasta saa kuitenkin hakemalla hakea, eikä se kirjan varsinainen tarkoitus olekaan. Suomi on kirjailijan tarkoitusperille ja ajatuksille vain loistava konkreettinen esimerkki, jonne kansallisen heräämisen ja uuden kansakunnan rakentamisen idean voi helposti sijoittaa. Teos on, Suomen ylistyksen ohella, yhteiskunnallinen ja poliittinen teos: siinä koulutettu väestö ja ylempi yhteiskuntaluokka johtavat poliittista ja sosiaalista kansakunnan rakennustyötä.

Teos rakentuu vertauskuville ja tarinoille, joiden kertojana on ensinnäkin Snellman, tuo ”nuorten oppineiden paras edustaja, ristiretkiä kansanjoukkojen opettamiseksi ja sivistämiseksi tekevä”, joka ”kulki Suomea päästä päähän, talvella suksin, keväällä ja kesällä veneellä tai jalkaisin”. Lisäksi oppejaan jakavat makeiskuningas Järvinen, puutteesta ja köyhyydestä noussut kirjailija-tohtori, jolle ei ole annettu nimeä, ja ruotsalaistaustainen pappi Luukas Makdonald.

Snellman yhdessä muiden loistavien puhujien ja kirjoittajien kanssa kohdisti sanansa koko kansalle: osansa saivat niin opettajat, virkailijat, papit, nuoriso, varusmiehet, kapiaiset kuin äidit ja isätkin. Koko yhteiskunta mobilisoitiin yhteiseen projektiin.

Aikakauden valossa on Snellmanin mukaan ottaminen hyvin ymmärrettävää. Ehkä Petrov löysi Snellmanissa myös sukulaissielunsa. Petrov oli itse ammatiltaan pappi, loistava puhuja ja tuottelias kirjailija, joka vapaamielisenä ja yksilön vapautta puolustavana joutui kirkon epäsuosioon ja menetti pappisoikeutensa ja jopa oikeuden asua Pietarissa tai Moskovassa. Hän piti lukuisia luentoja aikanaan myös Suomessa.

Muiden oppi-isien alkuperää voin vain arvailla. Makeiskuningas ja hänen tarinansa ainakin korostavat yhteiskunnan rakenteen ja sen toimien vaikutusta yksilön valintoihin ja samalla koko tämän elämänkaareen: ”Jos minä olen kaikkien kunnioittama ja tuntema ihminen, ei se johdu minun erinomaisuudestani ja hyvyydestäni. Jos rakkaasta lapsuudenystävästäni Karokepista tuli jo nuoruudessaan rosvo ja murhaaja, ei se ole hänen syytään… Järvinen ja Karokep ovat mitalin kaksi puolta. He ovat saman rungon kaksi ohutta oksaa. Runko taas on kansa, miljoonaiset kansan massat.”

Snellmanista Petrov tekee kirjassaan paljasjalkaisen suomalaisen sijoittamalla hänen synnyinkaupunkinsa Savon sydämeen Kuopioon, mutta Makdonaldin esi-isät olivat skotteja, joten rakennusurakkaan osallistuivat symbolisesti myös ruotsalaistaustaiset ja maahanmuuttajat.

Kirja on täynnä valmiita kansan moraalin kohottamispuheita, joiden pohjalle yhteiskuntaa aletaan rakentaa. Moraalipuheiden ja julistusten jälkeen ”Suomen perheet alkoivat herätä, kehittyä ja varttua nopeasti”, ”kasarmit kehittyivät ja edistyivät moraalisesti paremmiksi ja järkevimmiksi, ”kansan henkinen taso alkoi kohota kuin taikina, johon on pantu hyvää hiivaa”, ”koko suomalainen virkamiehistö oli… viisaampi ja moraalisempi. Se nousi esimerkilliseen asemaan. Kansa ylisti ja rukoili heidän puolestaan”. ”Oli kuin kansanjoukot olisivat liikahtaneet, lähteneet kulkemaan kohti hyvyyttä. Monet saivat sytyttää toistensa sieluja. Sydämet sulautuivat yhteen. Silmät katsoivat avoimemmin ja hellemmin”. Snellmanin suulla kerrotaan, että ”tällaisia ihmeteltäviä asioita voidaan saada aikaan jokaisessa valtiossa, jokaisessa läänissä ja jokaisessa unohdetussa kolkassa… työ vaatii ainoastaan ihmisiä, joilla on eläviä ajatuksia ja avara sydän ja jotka ovat väsymättömiä tässä kulttuurityössä”.

Turkkiin kirja liittyy siten, että Atatürk määräsi teoksen sotaoppilaitoksissaan pakollisena luettavaksi, jollaisena se säilyi vuosikymmeniä. Turkkilaisen Vikipedian mukaan ensimmäisestä painoksesta vuonna 1928 vuoteen 2008 kirjasta on otettu ainakin 41 painosta, ja se on myös eräs Turkin eniten julkaistuista käännöskirjoista. Viimeisin painos on viime vuodelta Karanfilin julkaisemana nimellä Beyaz zambaklar ülkesinde – Finlandiya.

Lukijoita turkkilaisella käännöksellä on siis riittänyt. Kirjaan on myös viitattu aina silloin tällöin. Jo ensipainos innoitti turkkilaisen naisasialiikkeen pioneerin Şükufe Nihalin matkustamaan Suomeen, mistä hän kirjoitti matkakertomuksensa ”Finlandiya”. Lähimenneisyydessä teos on mainittu muun muassa sanomalehti Hürriyetin PISA-tuloksista kertovassa artikkelissa 2014. Viittauksena silloin nimenomaan Suomi.

Suurlähetystömme aikoo ottaa kirjasta Suomen 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi vielä uuden turkinkielisen painoksen. Jotenkin tuntuu, että teko saattaa olla aika uskalias. Niin sanottua idealistista yhteiskuntaahan Turkissakin rakennetaan, ainakin valtaapitävien poliittisessa retoriikassa, mutta se ei todellakaan näytä olevan koko kansan rakennustyö, jonka tiennäyttäjäksi olisi valjastettu nimenomaan oppinut ja valistunut kansanluokka.

Eräs kohta kirjassa on itse asiassa kuin piikki suoraan Presidentille. Hänhän painotti viime vaalitulosten julkaisun yhteydessä useaan otteeseen omaa jalkapallotaustaansa. Teos kuitenkin lyttää ajatuksen täysin, sillä siinä jalkapalloa verrataan Snellmanin suulla ”kulkutautiin” ja ”englantilaisen urheilun kaikkien huonoimpaan muotoon”: yhtä palloa potkimalla pelattavaan peliin. Siinä pelaajille kehittyvät vain ”voimakkaat vesipuhvelinsääret” ja kaikkien tärkein eli ”Sokrateen pää” unohtuu. ”Älkää jääkö kovapäisiksi pässeiksi… Suomi ei tarvitse pallon perässä juoksevia ihmisiä”. Eikä niitä tarvitsisi nyt Turkkikaan.

Toisaalta teos kehottaa nimenomaan uskaliaisiin tekoihin: ”Milloin aloitatte elämän rakentamisen? Milloin te hyvät herrat ja rouvat maksatte velkanne elämälle?”, kysyy Makdonald ja Snellman muistuttaa: ”Älkää unohtako kansaanne. Te jokainen olette nousseet ja kasvaneet kansasta. Mitä teette nyt? Välttelettekö luku- ja kirjoitustaidottomia veljiänne? Vai tutkitteko ja etsittekö keinoja kansan elämän parantamiseksi? Mitä teette herättääksenne kansanjoukkojen sivistysharrastukset?” Tässäpä kysymyksiä rahojaan ulkomaille siirtäville ja oleskelulupaa ulkomailta hakeville…

Olisikohan aika julkaista uusi painos myös suomeksi? Viimeisin ja ainoa on ymmärtääkseni tämä 1978 opus, jonka itsekin käsiini sain. Kirjalla on melkoinen sosiaalipoliittinen viesti myös tämän päivän suomalaisille. Kirja on muillekin suomalaisille varmasti myös viihdyttävää lukemista, ylistetäänhän siinä pientä maata ja kansaa nimeltään Suomi 🙂 Oltakoon noista ”valkoliljoista” mitä mieltä tahansa, kyllä Suomi maana on tässäkin maailmanajassa aika hyvä paikka asua.

Kirjan käsikirjoitus on venäjänkielinen, ja se säilyi pöytälaatikkoversiona aina siihen sakka, kun Petrov luovutti sen tuttavalleen Božkoville. Božkovin toimesta käsikirjoitus käännettiin ensin serbiaksi vuonna 1923, sitten bulgariaksi vuonna 1925. Turkin kielelle se käännettiin ensimmäisen kerran bulgarialaisesta teoksesta lyhennellen vuonna 1928. Kokonaisuudessaan kirja on julkaistu ensimmäisen kerran turkiksi 1968, josta Karvanen vuonna 1978 käänsi tämän teoksen – ensimmäisen suomenkielisen version.

Kirjan julkaisuoikeudet suomeksi ovat olleet aikaisemmin Pohjoisella, mutta eivät enää. Valkoliljojen maan käsikirjoitus löytyi Sofiasta syksyllä 2000 kustantaja Božkovin tyttärenpojan arkistosta. Käsikirjoitus on nyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa. Jos osaisin venäjää, kääntäisin kirjan uudelleen itse.