Meyhanessa

Meillä on ollut aikomuksena jo pitkään käydä turkkilaisten ystäviemme kanssa meyhanessa eli ”juomatalossa”. Ongelmanamme on ollut hyvän meyhanen löytäminen Ankarasta. Izmiriläinen ystävämme löytäisi sellaisia helposti kuulemma Izmiristä, jonne joku päivä toivottavasti vielä yhdessä päädymme. Siis Izmiriin.

WP_20171108_001[1].jpgMeyhane-ongelmamme on nyt kuitenkin ratkaistu: Kävin viime perjantaina pitkästä aikaa kävelyllä lähiseutumme pikkukatuja, ja kuinkas ollakaan: naapurissa oli avattu meyhane! Päätimme käydä kaksistaan edeltäkäsin tarkastamassa Müstesna-nimisen meyhanen heti perjantai-iltana. Oikein oli mukava paikka.

Meyhanessa oli saapuessamme jo jonkin verran porukkaa, neljän miehen bändi soitti turkkilaista musiikkia, ihmiset napostelivat mezelereitä, ryypiskelivät väliin rakıa ja tupruttelivat aina välillä pari tupakkia. Tupakanpolttohan on Turkissa ravintoloiden sisätiloissa kielletty, mutta kieltoa onnistutaan näköjään kiertämään täälläkin – ainakin meyhanessa.

Henkilökunta puhui tietysti vain turkkia, mutta sisällä ei kovin laajaa sanavarastoa tarvittu: merhaba, iyi akşamlar, pieni pullo rakıa, lütfen, tarjoilijapojan kantamalta suurelta tarjottimelta muutaman pikku lautanen naposteltavaa, sağolun – ja antauduimme mukaan meyhane-tunnelmaan.

Serdeniz

Kymmenen aikaan paikalle saapui illan pääesiintyjä Serdeniz. ”Entré” oli sen verran komea, että kyse täytyi olla hiukan tunnetummasta persoonasta: sisään purjehti kauniisti meikattu Taiteilija, lyhyt tukka hulmuten, kädet kauniisti levällään, liuta ihailijoita vanavedessään. Ja saimme hetken kuluttua kuulla uutta, tuoretta meyhane-musiikkia.

Kokemus oli sen verran mukava, että päätimme käydä paikalla uudelleen seuraavana iltana. Olimme jo aiemmin varanneet pöydän Oranin Kalbur-kalaravintolasta, jonne suuntasimme iltapäivällä Suomesta tulleiden ystäviemme ja turkkilaisten ystäviemme kanssa. Erikoisella konseptilla toimivasta Kalburista olen kirjoitellut jo aiemmin. Tällä kertaa emme onnistuneet tekemään muita mokia kuin tilaamaan lopussa vähän juustoa. ”Kotonanne voitte syödä juustoa; tämä on kalaravintola!”, tuumasi omistaja ja toi meille vielä yhden herkullisen kala-annoksen.

Kalburista suuntasimme porukalla Müstesnaan. Omistaja tuli kädet levällään ottamaan meidät vastaan. Olimme kaksistaan varmistaneet jo edellisenä päivänä, mihin aikaan musiikki lauantaina alkaisi ja luvanneet tulla paikalle ystäviemme kanssa. Hymy leveni entisestään, kun hän kuuli, että mukana oli tällä kertaa myös turkkilaisia: ”Tänään onkin paljon helpompi kommunikoida” 🙂

Vaikka meyhane kääntyykin suomeksi juomatalo, kyse ei missään nimessä ole suomalaiskansallisesta tavasta ”juoda”. Meyhane on osa turkkilaista kulttuuria ja siihen kuuluu erinäisiä kirjoittamattomia sääntöjä, eräänä niistä tämä: Tarkoitus ei missään nimessä ole humaltua liikaa! Liian humalassa olevaa seurueen jäsentä ei kutsuta seuraavalla kerralla mukaan lainkaan.

Meyhanessa juodaan, kuten mekin, yleisesti nimenomaan rakıa ja syödään pieniä ruoka-annoksia; varsinaisia ruoka-annoksia siellä ei saakaan. Varsinkin izmiriläisille meyhane-kulttuuri on yhtä kuin rakı sofrası -kulttuuri eli rakı-pöytäkulttuuri.

Rakı-pöytäkulttuurista olemme turkkilaisten ystäviemme kanssa jutustellet muutamaan otteeseen. Googlasin myös netistä kulttuurisia käyttäytymisohjeita ja aikalailla tarkkaan tähän tapaan iltamme sujuikin:

– Rakı-pöytään kuuluu oleellisena osana mezejen eli pienten alkupala-annosten syöminen, jutustelu, huumori ja iloinen lasin pohjilla kippistely: Afiyet olsun! Şerefe!
– Rakı pöydässä kuunnellaan turkkilaista, mielellään meyhane-musiikkia.
– Rakı juodaan yleisesti veden kanssa. Tek, double tai triple annos rakıa, loput vettä.
– Juomaa ei koskaan kulauteta kurkkuun, vaan siemaillaan nautiskellen.
– Rakı-pöydässä parannetaan yhdessä maailmaa. Jutustelu alkaa yleensä helpoista jokapäiväisistä aiheista, siirtyy toisen rakı-lasin jälkeen syvempiin mietiskelyihin ja lopulta politiikkaan – jonka jälkeen siirrytään tanssimaan pöydille (tämän me jätimme väliin – tanssimme ihan vain lattialla, myös turkkilaista kotka-tanssia, josta muun muassa Atatürk kovasti piti)
– Toisinaan rakı sofrasıa kutsutaan myös çilingir sofrasıksi eli lukkosepän pöydäksi, jolla on jo alkujaankin terapiatarkoitus: paitsi parantaa maailmaa, eritoten auttaa pidättyväisiä läsnäolijoita avaamaan sisimpiään.
– Toista ei saa keskeyttää, kiroilua ei katsota hyvällä, eikä puhelimeen koskaan vastata kesken rakı-jutustelun.
– Jos joku alkaa itkeä, häntä ei lohduteta, vaan siirrytään sujuvasti uuteen aiheeseen (meitä ei onneksi itkettänyt lainkaan)
– Ja vielä eräs erittäin tärkeä sääntö: Se, mitä on sanottu tai tehty rakı-pöydässä, myös jää rakı-pöytään!

IMG_7051

Rakı ei ole vain meyhanejen juoma, vaan muutenkin kulttuurisesti tärkeä juoma. Turkkilaiset siemailevat yhteensä 60 miljoonaa litraa rakıa joka vuosi, yleensä ruuan kanssa. Juoman vahvuuden ja värin vuoksi turkkilaiset kutsuvat sitä myös nimellä leijonan maito, aslan sütü. Samoin kuin ouzo, pastis tai arabialainen arrak, rakı muuttuu valkoiseksi, kun siihen lisää vettä.

Rakıa löytyy useaa merkkiä, joiden alkoholipitoisuus vaihtelee jonkin verran, samoin kuulemma maku. Tosin ainakaan meidän turkkilaiset ystävämme eivät kuulemma erota yhtä juomaa toisesta. Rakıa myydään erikokoisia pulloja tai kannuja: bir kadeh (lasi), bir otuzbeşlik (35ml) tai bir şişe (pullo) eli yetmişlik (70ml).

Rakı, kuten muutkin alkoholijuomat, on suhteellisen kallista Turkissa. Reilut puolet pullon hinnasta koostuu veroista. Alkoholiveroja korotettiin nykyisen hallituspuolueen tultua valtaan vuonna 2002. Tuolloin rakı-pullon sai 9,15 Turkin liiralla; kymmenen vuotta myöhemmin se maksoi 51 liiraa. Nyt rakipullon hinta on 100 liiran hujakoilla. Samantapaisia korotuksia tuli muihinkin alkoholijuomiin. Olutvero nousi ensin huimat 737 %, mutta kun sekään ei lopettanut oluen kulutusta, nostettiin sitä vielä 43 %.

Vuonna 2013 hallitus sääti uuden alkoholilain, jonka mukaan alkoholia ei saa myydä klo 22.00-6.00. Alkoholitarjouksia ei myöskään saa enää mainostaa, eikä alkoholijuomia myydä 100 m lähempänä kouluja ja uskonnollisia rakennuksia. Presidentti ilmoitti vuonna 2013 myös, että Turkin kansallisjuoma ei tästä lähtien ole enää rakı, vaan jugurttijuoma ayran.

Ovat tainneet Turkissa tehdä yhteistyötä thaimaalaisten päättäjien kanssa: siellähän tuli samoihin aikoihin voimaan samantapainen laki.  Ja kuten Thaimaassa: hallitus puolustaa lakia ”suojelemalla suurta yleisöä alkoholismin vaaroilta”. Alkoholin kulutus on kuitenkin Turkissa eri mittakaavoissa kuin Thaimaassa. Tilastojen mukaan turkkilaisista vain 8 % käyttää alkoholia ja alkoholin vuosikulutus on 2,7 litraa per capita.

Turkkilaisen sanonnan mukaan: “Jos haluat todella tuntea toisen, tee hänen kanssaan yhteinen matka tai nauti hänen kanssaan rakıa”. Suomalaisten ystäviemme kanssa olemme nyt tehneet molemmat 🙂 Turkkilaisten ystäviemme kanssa olemme myös suunnitelleet yhteistä matkaa Turkin ruokapääkaupungiksi kutsuttuun Gaziantepiin, mutta sitä odotellessa nautimme siis yhdessä rakıa. Hyvin meni! Kyllä uskallamme yhteiseen reissuunkin lähteä.

Mainokset

Makkaratalkoot

Harrastimme eräänä syyskuun viikonloppuna Turkissa paheita: pidimme makkaratalkoot kotonamme, ihan kaksistaan.

Jokunen viikko sitten tuli ihan ikävä Bangkokin lähikauppamme lihamestarin tuoreita aamiaismakkaroita. Ankarasta olemme kerran saaneet tuoreita lammasmakkaroita Next Levelin Macro Centeristä, mutta minkään sortin tuoremakkaroita en sen jälkeen ole nähnyt yhdessäkään Ankaran kaupassa. Päätimme tehdä niitä itse.

Skotlantilainen ystäväni kertoi kerran värkänneensä täällä käsipelillä makkaroita. Soitin hänelle ja sain lainaan reseptikirjan sekä luonnonkuorta makkaroihin. Luonnonkuoret olivat kuulemma maanneet tuon ensimmäisen värkkäämiskerran jälkeen tarpeettomina kapin pohjalla, sen verran sotkuista ja aikaa vievää homma makkaroiden pyörittely oli ollut. Lupasin vastalahjaksi viedä muutaman valmiin makkaran, mikäli ne onnistuisivat.

Melkein jokaisessa makkaraohjeessa oli yhtenä aineena sianlihaa ja silavaa. Turkissa kun ollaan, sellaisten löytäminen ei olekaan kovin helppo temppu. Ankarassa en tiedä yhtään kauppaa, joka myisi tuoretta porsaan lihaa; valmiita aamiaispekoneita ja erilaisia makkaraleikkeleitä kyllä täältäkin saa. Possutuotteet on kaupoissa merkattu selkeästi: Dikkat! Domuz eti – Huomio! Sianlihaa. Suomalainen ystävämme kuitenkin ystävällisesti osti meille amerikkalaisten Ankaran sotilastukikohdan kaupasta yhteensä 2,5 kg porsaanfileitä.

Porsaanfileet jauhoimme itse, mutta lampaanlihan ja naudanlihan jauhatin kaupassa. Lähikaupan kasap muisti varoitella, että makkarat täytyy sitten pitää jääkaapissa ja pakastaa, jos niitä ei syö heti. Kiittelin ja lupasin noudattaa neuvoa.

Lukaisimme ystäväni makkarakirjan, surffailimme parilla nettisivulla, ja löysin vielä vanhan Suomen Kuvalehden Gourmet-numeron (4/07), jonka olin ottanut talteen. Siinäkin oli ohjeet makkaratalkoille reseptien kera.

Tein viittä erilaista makkaramassaa; jokaisesta ”löysemmän kuin lihapullataikinasta”, kuten ohjeissa neuvottiin. Saamamme makkarankuori oli kuivattua putkiloa, jonka täytyi täyttämisen jälkeen antaa levätä jääkaapissa 24 h. Lepäämisen jälkeen massa oli kuitenkin imenyt nestettä sen verran, että taikinat olivat kyllä ihan lihapullataikinan veroisia jääkaapista pois otettaessa.

Ensimmäisiin makkaroihin emme tajunneet lisätä nestettä, vaan turistelimme ne sellaisenaan koneella suoleen. Seuraaviin massoihin lisäsimme ennen suoleen turistamista vettä, mikä helpotti sekä makkaroiden tekoa että kypsentämistä. Helpotus oli, että kuori ei haljennut. Suomen kodin kalapiikkiä kaipailimme, jotta olisimme saaneet kuoriin siistit ilmaraot ennen kypsentämistä, mutta cocktail-tikku toimi aivan hyvin.

Esikypsentämisiä kokeilimme, eri ohjeiden mukaan, sekä uunissa vesihauteessa että kattilassa kuumassa vedessä. Kattila oli ehdottomasti parempi vaihtoehto, vaikka siinä olikin enemmän käsityötä, sillä makkaroista tahtoi uunissa halkeilla kuori pois. Makuahan se ei haittaa, mutta aikalailla siistimmän näköisiä makkarat ovat kuorinensa.

Aikamoisen aikaa vievää touhua: taikinoiden tekoon meni 3 h, makkaroiden suoleen saamiseen toiset 3 h ja esikeittämiseen kolmas 3 h. Mutta nyt meillä on pakastimessa ihania kotitekoisia yrttilammasmakkaroita, (englantilaisia) italialaisia yrttimakkaroita, salvia-inkiväärimakkaroita, chorizoa ja suomalaisia lammas-possumakkaroita. Kaikkia on myös jo maistettu, ja hyviksi todettu. Kyllä kannatti!

Nämä reseptit olivat kyllä ehdottomasti parhaita:

Kotitekoinen lammas-yrttimakkara

2,5 kg oikein rasvaista lampaan jauhelihaa (meillä oli lampaan ihraa mukana)
3 keltasipulia
2 rkl suolaa
1 rkl sokeria
2 rkl jauhettua valko- tai mustapippuria
4 tl kuivattua timjamia
2 tl kuivattua rosmariinia
2 tl kuivattua oreganoa
6 valkosipulin kynttä
3 dl kylmää vettä

Lammas-possumakkara

400 g lampaan paistia
300 g porsaan ulkofileetä
100 g pekonia
korianteria ja inkivääriä
2 valkosipulin kynttä
4 dl kermaa
1 muna
mustapippuria
cayennenpippuria
1 rkl suolaa

 

 

Assosiaalista ja viiniturismia

Googlasimme kotona ennen lomaa majoitusvaihtoehtoja reissullemme. Rannikolta Bergamon ja Çanakkalen välistä, Lesbos-saaren kohdalta, löytyi pieni Assoksen kylä (Behramkale) ja sieltä hotelli nimeltään Assosyal. Emme voineet ohittaa tilaisuutta! Miljoonakaupungissa asuva suomalainen minämme kaipaa välillä omaa rauhaa ilman sosiaalisen kanssakäymisen paineita 🙂

Hotelli oli nappi valinta! Ensimmäistä kertaa lomallamme saimme todeta olevamme huomattavasti sosiaalisempia kuin koko henkilökunta yhteensä! Henkilökunta oli toki ystävällistä, he vastasivat ja auttoivat ystävällisesti, kun kysyttiin, mutta asukkaita ei todellakaan häiritty edes small-talkilla.  Hotelli oli muutenkin mukava ja sieltä oli päiväaikaan aivan huikeat näköalat ja iltaisin katselimme terassillamme yllämme hohtavaa tähtitaivasta.

Ainoat sosiaaliset ihmiset hotellissa olivat yllättäen kaikki suomea puhuvia: ravintolan tarjoilijatyttö ja eräs hotellin asukas. Tarjoilijatytön tarina oli, että hän on opiskellut suomea yliopistossa Venäjällä; asukas oli ollut naimisissa suomalaisen kanssa. Tuo asukas kertoi ylpeänä olevansa suomalaisen popparin Sini Yazeminin isä. Hotellin netti oli sen verran hidas, että isä ei saanut soitettua meille Sini Yazeminin biisiä, mutta se löytyy tästä linkistä. Sini Yazemin kuulemma sanoo, että isä ei osaa puhua suomea, mutta se on kyllä höpö puhetta! Suomenkielistä puhetta tuli solkenaan.

Ajoimme tullessamme ensin hiukan liian pitkälle ja jouduimme kapealle serpentiinitielle, joka johti alas vanhaan satamaan. Ihan kapeimmilla paikoilla en uskaltanut edes istua auton kyydissä, vaan jouduin kävelemään osan matkasta. Paikalle oli nimittäin matkalla muutama muukin auto, joiden ohitus oli aika hurja kokemus. Perillä odotti muutama kymmenen autoa lisää, sillä satamassa oli kalaravintoloita ja uimapaikka. Saimme onneksi käännettyä automme ja palattua takaisin.

Assos on ollut asuttuna jo heettiläisten aikaan 700 eKr. Apostolien aikana Assos oli satamakaupunki, jonne Paavalin matkatoverit purjehtivat noutamaan Paavalia (Apt.20:13-14): ”Menimme sitten laivaan ja purjehdimme kohti Assosta, jossa meidän oli määrä ottaa Paavali mukaamme; näin hän oli päättänyt, koska halusi mennä sinne jalan.” Tänä päivänä paikan tärkein nähtävyys on kukkulan laella oleva Athenen temppeli, jonne mekin kiipesimme.

Assos oli selvästi turkkilaisten turistien suosiossa, osaksi noiden kalaravintoloiden ja uimapaikan ansiosta. Kapeita kivikatuja reunustivat pienet liikkeet, joissa myytiin jos jonkinlaista muistoesinettä, pöytäliinoja, vaatteita ja paikallisia herkkuja.

Kävimme illalla syömässä Assos köyüm -ravintolassa, koska halusimme syödä kalaa ja juoda paikallista viiniä sen kanssa. Assos köyüm oli kylän ainoa ravintola, jossa sai molempia. Ravintolan ruoka oli oikein hyvää, mutta tarjoilijapoika niin poissaoleva, hidas ja räjähtäneen näköinen, että päättelimme hänen olevan krapuloissaan.

Päätimme seuraavana iltana antaa Lonely planet Turkey -kirjallemme mahdollisuuden, vaikka se on tähän saakka tuottanut pelkkiä ihmetyksen aiheita ja pettymyksiä, ja käydä syömässä Ehl-i-keyf -ravintolassa, jossa kirjan mukaan tarjoillaan ”excellent, fresh food”. Sekä excellent että fresh loistivat poissaolollaan: emme ole koskaan ennen niin mautonta ruokaa Turkissa saaneet.

Kävimme Assosista reissun Bozcaadan eli Tenedoksen saarella, jota myös Turkin viinisaareksi kutsutaan. Saari on ollut viininviljelykeskus jo 800 eKr. Nykyään noin kolmasosa saaren pinta-alasta käytetään viinirypäleviljelyyn, joista kaikista ei toki viiniä valmisteta. Osa syödään ihan rypäleinä tai kuivataan rusinoiksi.

Saari on historian kulussa kuulunut Kreikan, Persian, Rooman ja Bysantin valtakunnille ennen kuin osmanit valtasivat sen 1455. Saari on ollut tärkeä paikka: jos halusi meren kautta Istanbuliin, joutui ensin kohtaamaan Bozcaadan saaren laivaston. Oletettavasti Troijan hevonenkin rakennettiin Bozcaadassa, jonne spartalaiset pysähtyivät ennen yllätyshyökkäystään Troijaan.

Matkasimme saarelle lautalla, joka lähti Geyiklin satamasta. Geyiklistä lähtevään lauttaan ei tarvinnut varata paikkaa etukäteen ja siihen olisi voinut ottaa autonkin mukaansa. Päätimme kuitenkin jättää auton maihin, koska sekä ystäviemme että hotellin omistajan mukaan saarelta voi olla vaikea saada paluumatkalle lauttapaikkaa autolle, ainakaan juuri siihen aikaan kuin itse haluaisi.

Kulkuneuvoksi saarelle arvoimme perillä hiukan dolmuşbussien, polkupyörien ja mopon välillä. Päädyimme lopulta mopoon, mikä oli loistava ratkaisu! Huristimme saaren ympäriinsä ja olo oli kuin 1980-luvulla interrailillä!

Oli todella lämmin päivä, ja rannoilla näkyi uimareita. Ajatuksen oli meilläkin ollut käydä pulahtamassa Egeanmereen, mutta sen verran kylmältä vesi näin syyskuussa tuntui, että päätimme tyytyä vain varpaiden kasteluun.

IMG_7750Saaren alkuperäisiä rypälelajikkeita ovat karakız (kuntra), karalahna ja vasilaki. Viinejä valmistaa kuusi paikallista viinitaloa: Amadeus, Ataol, Corvus, Gülerada, Talay ja Yunatçılar. Koska oli loma-aika, osa viinitaloista oli suljettuina. Kävimme kuitenkin ostamassa muutaman pullon kotiin vietäväksi saaren keskustassa olevasta Yunatçılarin viinitalon liikkeestä ja vierailulla pienellä Güleradan ja suurella Corvuksen viinitilalla. Viinitalon liikkeessä ei puhuttu englantia, mutta molemmilla viinitiloilla esittely hoitui sujuvasti englanniksi.

Güleradan tilalla maistelimme paria paikallisista rypäleistä tehtyä viiniä, jotka olivat tosi mielenkiintoisen makuisia. Ostimme neljä pulloa mukaamme – enempää ei mopon kyytiin mahtunut 🙂

Corvuksen tila on saaren suurin ja varmaan parhaiten tunnettu. Siellä oli paneuduttu viininmaisteluun ja myyntiin ihan eri mittakaavassa kuin pikkutiloilla. Heillä oli valmiita maistelumenuita ja niihin sopivia naposteluannoksia. Tilan seinältä löytyi kyltti, jossa kerrottiin, että Paavi XVI Benedictus, kuningatar Elisabeth II ja Amerikan presidentti Barack Obama (”and you…”) ovat vierailleet Corvuksen viinitilalla. Corvuksen viinejä ostimme mukaamme vasta keskustasta, missä heillä on viiniliike.

Lautta oli iltapäivällä takaisin tullessamme aika täynnä, joten auton mantereelle jättäminen tuntui hyvältä ratkaisulta. Pakkasimme ostoksemme autoon ja huristimme takaisin Assokseen.

Aamulla lähtiessämme jatkamaan matkaamme, Assosyalin omistaja heittäytyi sosiaaliseksi ja heitti automme jälkeen kannulla vettä toivottaen veden lailla virtaavaa nopeaa matkaa seuraavaan määränpäähämme.

Kalaravintolassa

Kävimme sunnuntaina syömässä Ankaran ehkä erikoisimmassa kalaravintolassa turkkilaisten tuttaviemme kanssa. Tai ehkä erikoisimmassa ravintolassa noin yleensäkin.

WP_20170226_003.jpg

Kalbur balık -ravintola sijaitsee Oranin kaupunginosassa kerrostaloalueella, yhden korkean kerrostalon alakerrassa. Paikan omistaa vanha turkkilainen pariskunta. Ravintola on aika pieni ja kuulemma aina täynnä, paitsi maanantaina, jolloin se on kiinni. Ilman pöytävarausta on turha yrittää sisälle. Me varasimme pöydän ajoissa jo perjantaina. Ehdotimme ravintolan omistajalle ajaksi klo 17. Hän sanoit, että saamme pöydän klo 16.30 ja pois täytyy lähteä klo 19. Näillä mentiin.

Ravintolassa ei ole ruokalistaa, vaan ruuat ovat esillä kylmävitriinissä, josta ne tilausten mukaan paistetaan, höyrytetään tai keitetään asiakkaalle. Turkkilaiseen yhteisölliseen tapaan ruoka-annoksia tilataan yhteisesti koko ruokailuporukalle, ja turkkilaiseen tapaan monet huuhtelevat ruokansa alas rakılla. Näin teimme mekin. Tämä ei vielä tee paikasta erikoista. Erikoista on, että vaikka asiakkaat voivat itse tehdä tilauksensa, paikan omistaja loppukädessä tarjoaa asiakkaille, mitä haluaa tai on tarjoamatta, jos ei halua. Me saimme kaiken tilaamamme, mutta meille kerrottiin vähän moittien, että tilasimme “paljon”. Rakısta emme saaneet moitteita.

WP_20170226_008.jpg

Vuosi sitten emme ehkä olisi saaneet kaikkea, sillä varsinkin isäntä on aikaisemmin kuulemma ollut äärimmäisen jyrkkä. Ystävämme kertoivat, että isäntä on pehmennyt sen jälkeen, kun joku asiakas oli suuttunut, koska tämä ei ollut ensin saanut haluamaansa ja isäntä oli tullut vielä pöytäänkin komentelemaan, kuka syö mitäkin. Asiakas ja isäntä olivat ottaneet ihan käsirysyllä toisistaan mittaa. Omistaja oli kuulemma hävinnyt. Aika hurja tarina, sillä isäntä oli yli 70-vuotias hoikka papparainen.

Tuttavamme ovat käyneet ravintolassa usein, eivätkä hekään ole aina saaneet haluamaansa. Kerran isäntä oli kuulemma tokaissut, että te söitte tuota viimeksi, nyt otatte jotain muuta. Toisen kerran tuttavamme oli ottanut kaverin lautaselta juustopalasen, jota kaveri ei ollut jaksanut syödä. Omistaja oli tullut kärppänä paikalle, siirtänyt palasen takaisin kaverin lautaselle ja sanonut tuttavallemme, että koska sinä et tuota ole tilannut, et myöskään syö sitä.

Vaikka sekä ruuan tilauksen tekeminen että itse syöminen ovat aina vähän jänskättäviä tilanteita, ravintolaan palataan aina uudelleen. Sillä on omat uskolliset kanta-asiakkaansa, kuten tuttavamme. Merenelävät ovat ravintolassa aina takuutuoreita ja sen perusteella, mitä me söimme, annokset ovat aivan taivaallisen hyviä. Ankaran kalaravintolaksi annosten hinnatkin ovat hyvin kohtuullisia.

Jos tilaus onnistuu omistajapariskuntaa miellyttävällä tavalla, eikä pöydässäkään aleta sooloilla ruokien kanssa, ruokailutilanne on mitä mukavin. Isäntä kättelee vieraat ovella sekä heidän tullessaan että pois lähtiessään. Muutoin hän kuljeskelee ravintolassa katsomassa, että kaikki sujuu niin kuin pitääkin. Eli että kaikki syövät kiltisti, mitä ovat tilanneet, eivätkä kurkottele toisten lautasille.

wp_20170226_004

Myös meille sattui pieni kömmähdys. Olimme tilanneet kala-annoksen, joka tarjoiltiin rukolasalaatin kanssa. Annoslautasen reunalla oli sitruunaviipale, jonka puristimme rukolan ja kalan päälle. Omistaja oli vahtinut vierestä toimiamme silmä kovana ja riensi huomauttamaan, ettei sitruuna ole tarkoitettu kalalle, vaan pelkästään rukolalle. Toisen pienen moitteen isäntä kävi antamassa yhdelle seurueestamme, joka ei ottanut omaa kalaköfteään samaan aikaan kuin muut. Isäntä kävi huomauttamassa tuttavaamme, että otapas sinäkin tuo köfte, se odottaa tuossa tarjoiluastiassa, muut syövät jo omaansa. Muita etikettivirheitä emme tehneet, joten saimme kömmähdyksemme anteeksi. Ehkä sekin auttoi, että muistimme aina välillä kehaista ruokia, kun isäntä kulki pöytämme ohitse.

Viiniä pikkutilalta suoraan kotiin

Vierailimme kurban bayram -lomallamme syyskuussa Yedi bilgelerin eli Seitsemän tietäjän viinitilalla Selçukissa. Pääsimme tuolloin maistamaan paria selkiytymässä olevaa viinierää, jotka vakuuttivat meidät niin, että ostimme tilan kaupasta mukaamme laatikollisen viiniä. Lokakuun alussa avasimme Pythagoras-viinin ja ihastuimme siihen niin, että laitoin viinitilalle viestiä ja kysyin, saako tuota herkkua ostaa myös Ankarasta. Valitettavasti ei saanut, mutta viinitilalta sai kuulemma tilata suoraan ”kargona” kotiovelle; viinitila maksaa kuljetuskustannukset.

Viivyttelimme tilauksemme kanssa sen verran, että saimme maistettua muitakin ostamiamme viinejä. Lokakuun lopussa laitoimme sitten sähköpostilla tilauksen menemään. Saimme vastauksen, että haluamiamme viinejä on vielä varastossa ja että he laittavat ohjeet luottokortilla maksamiselle. Näin helppoa se on. Jäimme odottelemaan postia.

Marraskuun puolen välin jälkeen emme vielä olleet uutta sähköpostia saaneet, joten laitoin tilalle jälleen viestiä. Jäimme odottamaan…

Vastausta ei vielä joulukuussa kuulunut, ja asia lähes unohtui joksikin aikaa joululomahulinassa.

Tammikuussa olimme Ankarassa ulkona tuttaviemme kanssa ja juttelimme lomamatkailusta Turkissa. Samassa jutustelussa kävimme läpi Yedi bilgelerin reissumme, ihastuksemme tilan viineihin ja epäonnistuneen viinitilauksemme. Selçukin kupeesta, Izmiristä, kotoisin oleva tuttavamme pyysi antamaan hänelle paikan puhelinnumeron – hän soittaisi ja kysyisi, missä mennään. Paikka alkoi kiinnostaa häntäkin, erityisesti se, että toisin kuin turkkilaiset viinit yleensä, tilan viinit ovat vähäsulfiittisia. Yksi vaihtoehto tuttavamme mukaan kuulemma on, että tila on mennyt konkurssiin ja se on jouduttu sulkemaan. Näinkin on käynyt monelle hotelli-ravintolakohteelle Turkissa turistivirran pysähdyttyä, eikä siitä erikseen ilmoitella asiakkaille.

Tuttavamme soitti viinitilalle. Yedi bilgeler ei ollut sulki, vaan siellä oli kuulemma oltu siinä uskossa, että oli meidän vuoromme kirjoittaa postia heille. Olivat siis ajatelleet tällaista vuorottelujärjestystä. Ja ehkä oli saattanut kuulemma käydä niinkin, että meidän vuorollamme lähettämämme sähköposti oli unohtunut, minkä seurauksena oli ehkä unohdettu ottaa vuorollaan yhteyttä, koska (sulkemisen sijaan) tilalla oli kuulemma ollut kovasti kiireitä koko loppuvuoden ja kiire jatkuu edelleen. Mutta kaikki hyvin, problem yok: kaipaamiamme viinejä oli edelleen varastossa!

Saimme viimein tammikuun lopussa sähköpostitse maksukaavakkeen, jonka täytimme, ja teimme tilauksemme: 6 kpl Pythagoras reserve 2013, 6 kpl Solon Attica reserve 2012, 4 kpl Miletos 2015 ja 4 kpl Bias Priene reserve 2012.

Saimme helmikuun 1. päivä viestin, että kaikki ok ja kargo on kotiovellamme seuraavana päivänä. Ei kun postipoikaa odottelemaan…

Ihan noin helposti ei asia kuitenkaan hoitunut. Jostakin syytä maksu ei onnistunut, vaan jouduimme lähettämään maksukorttitietomme uudelleen. Ja taas odottelemaan…

Eilen sain seuraavan tekstiviestin osoitteesta MNG kargo: NOLU KARGONUZ ADRESINIZE GETIRILMISTIR. BULUNAMADIGINIZDAN SUBEMIZDE BEKLETILMEKTE OLUP, YARIN ALMANIZ RICA OLUNUR. Koneellisissa tekstiviesteissä ei käytetä turkkilaisia kirjaimia – vähän kuin aakkosilla ja ookkosilla kirjoittaisi suomea – joten hiukan meni aikaa tavailla viestiä. Päädyin käännökseen, että joku kargo oli saapunut osoitteeseeni, ja jos minä en ole tavoitettavissa, niin se odottaa heidän konttorissaan ja huomenna sen voi hakea sieltä, olkaa hyvä… Koitin vielä Googlen käännöskoneella, olisiko siellä parempaa ehdotusta. Google ehdotti, että “Lasti toimitetaan osoitteesi. Bulunamadığız meidän haara on pidossa, voit pyydetään saada huomenna”. Päätin taas odotella vähän aikaa, loppusuoralla kuitenkin ymmärtääkseni jo olimme…

Iltapäivällä ovikello soi ja kargopoika seisoi siellä kahden pahvilaatikon kanssa! Jippii, viinimme olivat täällä! Tilauksestamme kotiovelle toimitukseen meni kolme kuukautta ja yksi viikko.

Avasin laatikot ja kappas, vielä yksi ylläri: toisessa laatikossa oli kuusi viinipulloa sikin sokin, suojamuovit viinissä ja pieniä lasinsiruja laatikon pohjalla. Laatikosta puuttui kaksi viinipulloa, jotka olivat oletettavasti jossakin vaiheessa matkaa menneet rikki ja ne oli poistettu. Toinen laatikko oli tip-top, pullot siististi suojineen pystyssä, ehyinä ja puhtaina.

WP_20170208_005.jpg

Laitoin viestiä viinitilalle. Tunnin kuluttua tuli vastaus, jossa pahoiteltiin kargon huolimattomuutta ja luvattiin tänään laittaa kaksi puuttunutta pulloa tulemaa. Itse asiassa he lupasivat laittaa ”two broken bottles”, mutta toivottavasti ei sentään…

Mitä tästä opimme? Että viinikargotilaus toimii Turkissa. Ja että se noudattaa, kuten kaikki muukin täällä, Turkin aikaa ja aikataulua. Mutta kyllä kannatti! Nyt luulisi turkkilaisten viinien vähäksi aikaa riittävän – tosin osa noista lähtee kesälomalla mukanamme Suomeen grilliruuan seuraksi perheen ja ystävien kanssa 🙂

WP_20170208_007.jpg

P. S. Kaksi täyttä, ehyttä hyvin pakattua viinipulloa saapui heti seuraavana päivänä kargona rikkoutuneiden tilalle.

Suomiruokafiilistelyä

Suomen kansallisruuaksi valittiin alkuvuodesta ruisleipä.  Minusta se oli hyvä valinta. Hapan ruisleipä on eräs niistä ruokatuotteista, joita olemme alusta saakka Suomesta kantaneet mukanamme ulkomaille. Sen lisäksi, että ruisleipä on hyvää, se on myös vitamiini- ja hivenaine pommi: ruisleivästä saa kuitujen lisäksi rautaa, magnesiumia, B-ryhmän vitamiineja, E-vitamiinia, sinkkiä, seleeniä ja kaliumia.

Kun lapset olivat pieniä, Suomesta lähti mukaamme yleensä Vaasan ruispaloja ja Reissumiehiä. Omia suosikkejani ovat nykyään Kärppä-ruis ja Uotilan maalaisruislimppu, molemmat tuhtin tummia rukiisia. Muita Suomessa matkalaukkuun päätyviä olivat ennen näkkileipä ja hapankorppu. Wasa-näkkäreitä ja Finncrispejä on jo vuosia saanut ulkomailta, ja Suomessa valmistettuja pieniä pyöreitäkin löytyy Ikeasta.

Bangkokista sai itse asiassa jonkin aikaa hyvää hapanta ruisleipää nimellä ”Finland bread”, mutta vuoden 2015 jälkeen sitä ei enää lähikauppamme hyllyltä löytynyt. Täältä Ankarasta taas saa turkkilaista ruisleipää, cavdar ekmekiä, joka käy hyvänä oikean ruisleivän korvikkeena. Sen valmistuksessa on käytetty ruisjauhoja, mutta oikeaa ruisleipää se ei ole.

wp_20170205_010

Aikoinaan Bangkokissa hapatin itselleni ruisjuuren, mutta se katosi jossakin muutoistamme. Ruisleipämme on pitkään tehty Myllärin ruisleipäaineksista, jotka sisältävät taikinajuuren. Tuote valittiin vuonna 1997 vuoden elintarvikkeeksi, enkä ihmettele. Siitä saa aikaan herkullisen ruisleivän helposti myös leipäkoneella.

Uusi tuttavuus meille viime joululomallamme oli Tuoppi mallasmestarin rukiinen saaristolaisleipä, jota Mummu oli tehnyt joulupöytään. Saimme lahjaksi leivän valmistuspaketin, jonka aukaisin tänään. Olipas saaristolaisleivän tekeminen helppoa! 2,5 dl vettä paketin jauhoainesten sekaan, taikina paketin mukana tulevaan vuokaan ja kohottamisen jälkeen uuniin.

Kansallisruokaraati on kuulemma ehdottanut, että suomalaisen kulttuurin päivä eli Kalevalan päivä nimettäisiin myös ruokakulttuurin päiväksi. Kannatan! Minulta on useasti kysytty, millaista ruokaa valmistan kotona ja millaista on suomalainen ruoka. Ruokatottumukset ja ruokakulttuuri opitaan kotoa. Minulle suomalainen ruoka tarkoittaa paljon kasviksia ja juureksia, maitotuotteita, kalaa, kasviöljyä, marjoja – ja sitä ruisleipää, jota on pakko saada ainakin viikonlopun aamiaisella.

Netistä löytyi sellainen mielenkiintoinen tieto, että kymmenen suomalaista elintarviketta on hyväksytty EU:n nimisuojajärjestelmän pariin: Lapin puikula (suojattu 1997), sahti (2002), kalakukko (2002) ja karjalanpiirakka (2003), Lapin poron liha (2009), Lapin poron kuivaliha (2010) Lapin poron kylmäsavuliha (2011), Kainuun rönttönen (2008), Puruveden muikku ja Kitkan viisas (2013).

 

Kalastuskausi on täällä, vira bismillah!

Kirjoittelin keväällä Turkin kalakaudesta ja kerroin, että kalakanta rauhoitetaan 15.4–15.9 väliseksi ajaksi. Elokuun lopun uutisissa sanottiin, että rauhoitusaika on 1.4.–1.9. Olisikohan rauhoitusaika erilainen eri puolella Turkkia, eri aikaan eri vuosina vai erilainen eri kalakannoille? Tiedä häntä… Ilman tuoretta kalaa ei kuitenkaan viittä kuukautta tarvinnut olla, vaikka elokuun lopulle saakka saimmekin kaupoista vain paikallista kasvatettua, kültür, kalaa ja Norjan lohta.

Kalastuskauden lopetuksesta en huomannut suurempia uutisia, mutta sen aloitus oli Turkissa yksi pääuutisista. Elokuun viimeisen päivän uutisissa haastateltiin Mustanmeren ja Marmaranmeren kalastajia, jotka valmistautuivat uuteen kalastuskauteen. Tästä vuodesta odotetaan hyvää kalavuotta, mikä on kalastajille hyvä uutinen viime vuoden huonojen saaliiden jälkeen. Uutinen on hyvä myös kalan ostajille, sillä hyvä kalavuosi lupaa paljon ja kohtuuhintaisia kaloja Ankarankin kauppoihin.

Hyvä kalavuosi on kuitenkin enemmän kuin tervetullut uutinen Mustanmeren rannikolla, jossa rauhoitusaikana viljellään pähkinöitä, sillä pähkinäsatokin oli tänä vuonna kohtalaisen heikko. Erol Bayraktar, kalastaja Mustanmeren Sinopista (jossa kävimme toukokuussa), sanoi uutisissa, että hasselpähkinäsadon jäätyä heikoksi, heidän ainoa toivonsa perheen elannon turvaamiseksi on saada runsaasti kalaa. ”Vira bismillah!”, toivottivat turkkilaiset kalastuskauden avajaisissa: ”Ankkurit ylös, Jumalan nimeen!”

Toivottavasti kalaa nousee reippaasti, sillä kalakanta on Turkissa pienentynyt parin viimeisen vuosikymmenen aikana. Kaksikymmentä vuotta sitten kaloja sai käsin nostamalla, sanoi uutisissa Osman Korkmaz, joka on kalastanut Bosborinsalmella ja Marmaranmerellä jo 40 vuotta. Kalakantojen vähenemisen syyksi esitetään ylikalastusta (verojen välttämiseksi on suuri houkutus nostaa kalaa vähän enemmän ja olla kertomatta todellisen saaliin määrää), huonoja (ja vielä huonommin toimeenpantuja) kalastuslakeja, merien saastumista ja tietysti ilmastonmuutosta, joka tuntuu olevan selityksenä vähän kaikkeen taivaan ja maan välillä. Uutisten mukaan turkkilaisten kalansyönti on vähentynyt viime vuosina, mutta kalaa nostetaan paljon, sillä maasta viedään kalaa ja muita mereneläviä yli 80 maahan ympäri maailman.

Kalastuskauden rajoitukset koskevat kaupallista ja suurimittaista kalastusta; Turkissa voi ongella kalastaa kalastuskauden ulkopuolellakin. Täällä ei tarvitse kalastuslupaa, kunhan ei kalasta ansiomielessä, käyttää amatöörivehkeitä, ei käytä yli viisi kiloa painavia verkkoja eikä kalastele sotilasalueilla tai muilla kielletyillä alueilla. Merikilpikonnia, delfiineitä, ruskohaita, mustakorallia, seepiaa ja merihevosia sen sijaan ei saa kalastaa millään, sillä ne ovat Turkissa rauhoitettuja merieläimiä.

Herkkujamme hamseja joudumme odottamaan vielä, sillä paras hamsiaika alkaa vasta marras-joulukuussa. Taisinpa alkuvuodesta kirjoitella, että hamsi on sama kuin anjovis – sitähän se ei tietystikään suomeksi ole. Hamsi on sillikaloihin kuuluva sardelli-kala, jota englanniksi kutsutaan nimellä ”anchovy”. Pohjoismaissa anjoviksena tunnetaan kilohailista valmistettu maustettu kalasäilyke.

Erityisesti palamutia ja lüferiä tulee Mustaltamereltä tänä vuonna paljon, sanoi uutisissa Mustafa Mollaoğlu, paikallinen kalastaja Fatsasta. Lüferiä eli sinikalaa emme ole vielä maistaneet, mutta palamut-kalaa ostimme viikonloppuna kalakauppiaaltamme (ostimme myös kaksi jättikatkarapua, jotka kuitenkin unohdimme kauppaan…)

img_6424

Googlen käännöskone sanoo palamutin olevan suomeksi ”tammenterho”, mutta sitä se ei kyllä ollut. Kyllä tämä ihan kalalta näytti. Oikeasti sen nimi on suomeksi boniitti. Boniitti on tonnikalan sukuinen hyvärasvainen kala. Kalakauppiaallamme oli tarjolla myös barbunyaa eli keltajuovamulloa, jota maistoimme İzmirissä kurban bayram -reissullamme. Se oli paistettuna herkkua!

Kirsikkahilloa korkeuksissa

Kevään ihanat kirsikkapuut ovat viimein alkaneet tuottaa satoa. Kirsikoiden kilohinta on ihan viime päiviin saakka ollut aika korkealla, mutta viime viikolla se putosi Ankaran kaupoissakin jo alle 10 liiraan. Luomutorilla keltaisten kirsikoiden hinta oli toissaviikonloppuna 6 liiraa; viikonloppuna Beypazarıssa kirsikoita sai 5 liiralla kilo. Varmasti ne vielä tästä halpuvat, mutta jo nyt kirsikoita on tullut ostettua ja syötyä aikalailla: tummanpunaisia, vaaleamman punaisia, keltaisia, kelta-puna-oransseja… Naminami!

Noille kirsikoillemme löytyy varmasti myös nimiä, mutta ei ainakaan netistä eikä aina edes kaupoista. Kaupoissa ja torilla kirsikoita myydään muun muassa yerli-, yayla- tai sarı kiraz –nimillä eli ”paikallisia tai alkuperäisiä”, ”tasankokirsikoita” (lähes koko maahan on Anatolian tasankoa) tai ”keltaisia kirsikoita”. Kirsikkalajikkeita on Turkissa melkoisen monta, mutta minulle riittää ainakin se, että tunnistan ne ulkonäöltä ja tiedän, miltä ne maistuvat – hyvältä 🙂 Keskemmällä kesää tulee kauppaan vişne-kirsikoita eli hapankirsikoita, joista tehdään muun muassa hilloa ja maustetaan lokumeita. Turkki on noilla monilla lajikkeillansa maailman suurin kirsikoiden tuottaja. Viime vuonna sen kaupallinen kirsikkasato oli 535 000 tonnia.

Tämän vuoden sadosta meille on kaupoista ja toreilta kulkeutunut jo muutaman kilo. Suuri osa on syöty, mutta reippaasta kilosta, joka oli tänään vielä jääkaapissa, päätin tehdä hilloa. En ole enne tehnyt kirsikkahilloa, joten kävin netissä katsomassa reseptejä. Erään reseptin lopussa oli merkintä: Tämä resepti toimii maksimissaan 1000 jalan korkeudessa. Että mitä? Ei ole koskaan tullut mieleenikään, mutta näin netti väittää: ruuanlaitto ja leipominen korkeissa olosuhteissa vaativat perusreseptien tuunaamista.

Tuo 1000 jalkaa vastaa mittamuuntimen mukaan 304,8 metriä. Tosin muiden kuin tuon hilloreseptin kanssa korkean olosuhteen rajaksi asetetaan yleensä 3000 jalkaa, joka vastaa 914,4 metriä. Ankaran keskikorkeushan on 938 metriä, emmekä me asu lähelläkään matalinta Ankaraa, joten tuunaus siis täälläkin lie paikallaan.

Korkeammalla on pienempi ilmanpaine ja matalampi kiehumispiste (tämän taidan joskus testata, kunhan saan kunnollisen mittarin), korkealla hiiva ja sokeri alkavat käydä nopeammin ja matalan kosteusprosentin vuoksi esimerkiksi Ankarassa ruoka-aineet yksinkertaisesti kuivuvat helposti. Jotta yllätyksiltä välttyisi, yli 3000 jalkaa merenpinnan yläpuolella kannattaa kokatessa kuulemma joko a) lisätä nestettä ruokiin, b) käyttää vähemmän hiivaa ja/tai c) käyttää vähemmän sokeria.

Tämä tieto voisi ehkä selittää muutaman epäonnistuneen tai yllätyksellisen kokkaustuokion. Kuten, että miksi kaurahiutaleet kärähtivät ennen aikojaan uunissa, kun yritin tehdä mysliä ja miksi riisiä keittäessäni siihen joutuu lisäämään välillä vettä, ettei se kuivu. Ja että miksi pullataikina ja leipätaikina nousevat nopeasti (mikä ei ole ollenkaan huono asia) ja miksi leivonnaisista, joissa käytetään kohottajana vain leivinjauhetta, puolestaan tahtoo tulla kuivia.

Kirsikkahillostani tuli tänään oikein maukasta, vaikka varsinaisia hillokirsikoita eivät olleetkaan ja vaikka hillosokeriakin oli niukanlaisesti. Vai tuunautuikohan hillo hyväksi itsestään nimenomaan vähemmällä sokerilla?

Imaami pyörtyi

Päätimme eilen tehdä sunnuntaipäivälliseksi jotain munakoisoruokaa lampaanfileen kaveriksi. Päädyimme turkkilaiseen imam bayıldı- eli imaami pyörtyi -ruokaan. Hallenberg & Perhon ruokakulttuurikirjan mukaan ruuan nimestä on monia arvailuja:”Joko ruokaa syönyt imaami pyörtyi ihastuksesta tai sitten kauhusta kuultuaan, miten paljon sen aineet olivat maksaneet…Turkkilaisten mukaan munakoison muoto esittää pyörtynyttä, maassa makaavaa imaamia ja munakoison kanta on imaamin turbaani”. Tuohon viimeiseen mielikuvaan saa kyllä käyttää aika paljon mielikuvitusta, sanoisin.

Vaikka ruokakulttuurikirjasta löytyi myös annoksen resepti, päädyimme kuitenkin Kotilieden nettisivun reseptiversioon, koska se näytti vielä pyörryttävämmän herkulliselta. Lopputulos oli jotain taivaallisen hyvää! Kannattaa kokeilla, rakkaat ystävät ja sukulaiset. Tässä resepti kuvien kera kahdelle  ruokailijalle:

IMG_5714Imaami pyörtyi

Ainekset:

1 suuri munakoiso
½ rkl suolaa
½ l vettä

IMG_5713Täyte:
munakoisojen malto
öljyä
pieni nippu tuoretta lehtipersiljaaIMG_5715
½ rkl silputtua tilliä
1 sipuli
2 silputtua valkosipulinkynttä
100 g tomaattimurskaa
suolaa
mustapippuria
½ tl kanelia
2 kuivattua viikunaa tai 1 rkl korintteja
1 rkl pinjansiemeniä
muutama kirsikkatomaatti

IMG_5719Kypsentämiseen:

½ dl vettä
1 dl oliiviöljyä
½ sitruunan raastettu kuori ja mehu
½ rkl ruokosokeria tai hunajaa

1. Halkaise munakoisot. IMG_5721Koverra malto varovasti kuorista, älä riko kuoria. Pane malto ja kuoret suolaveteen noin 15 minuutiksi, valuta ja kuivaa. Leikkaa malto kuutioiksi.

2. Silppua sipuli ja valkosipulinkynnet, kuullota IMG_5723öljyssä. Lisää joukkoon munakoisokuutiot
ja reiluhkosti öljyä. Paista kuultaviksi. Lisää muut täytteen ainekset ja hauduta noin 20 minuuttia.

3. Täytä munakoisojen kuoret täytteellä ja lado ne uunivuokaan. Sekoita vesi, öljy, sitruunankuoriraaste ja mehu. Kaada seos vuokaan ja ripota pinnalle sokeria tai hunajaa. Kypsennä tunti 150 asteessa. Anna jäähtyä liemessä ja tarjoa huoneenlämpöisininä.

Ja nauti!

 

 

Damla sakızlı

Iltaherkkuihini on jo vuosia kuulunut jäätelö, yleensä vanilja-sellainen, joko marjojen tai suomalaisen mustikkasiirapin tai tervasiirapin kera. Olemme täällä ostaneet yleensä Atatürk Orman Çifliğin ”sade”-dondurmaa eli maustamatonta maitojäätelöä, jota näin keväällä herkuttelemme tuoreiden mansikoiden kanssa.

IMG_5396.JPG

Viime viikolla huomasin kaupassa kuitenkin saman firman vaaleansinisen purkin ”damla sakızlı” -makujäätelöä. Damlasta tiesin, että se on turkiksi ”pisara”, mutta ”sakızlısta” minulla ei ollut aavistustakaan. Jäätelöpurkki päätyi kuitenkin ostoskoriini.

IMG_5418

Kotona tartuin sanakirjaan, joka antoi sakızlılle käännökseksi kaksi sanaa: chewing gum ja mastic. Purkalta jäätelö ei maistunut, eikä tuntunut, joten maun täytyy olla tuo mastic. Eudict-nettikääntäjä kertoi sen tarkoittavan kiviliimaa, kittiä tai gum-etuliitteellä mastiksihartsia. Kiviliimaa tai kittiä tuskin söimme, enkä oikein jaksa uskoa, että turkkilaiset niitä ruokaan laittaisivatkaan, mutta jotensakin hartsimaisen rakeista jäätelö oli.

Netin Suomisanakirja kertoi, että määritelmää sanalle ei löytynyt, mutta että ”mastiksi rimmaa näiden kanssa: ensiksi, ikipäiviksi, krusifiksi, kylliksi, käsiksi, lossiksi, mieliksi, miksi, niksi, pahimmoiksi…” Mukava vinkki, mutta en ollut ajatellut runoja rustata. Suomisanakirja myös kysyi, tarkoitinko: ”masto, mastodontti, massoittelu”? En tarkoittanut.

Wikipedia kertoi, että mastiksi on sumakkikasveihin kuuluva ikivihreä, nahkealehtinen puu.  Joululahjakirjamme Ruokakulttuuri islamin maissa puolestaan kertoo, että mastiksi on pistaasin sukuinen aromaattinen puu, jonka kumihartsia tai kumipihkaa käytetään mausteena ja lääkinnässä. Sakızlı on siis mastiksipistaasipuun pihkaa eli söimme pihkajäätelöä!

Äitini kertoi meille, että hän on syönyt lapsena männynpihkaa purkkana. Mekin maistoimme tuota ainetta lapsena, ja siitä mausta oli kyllä tuttu jenkkipurkka kaukana. Pihkan pureskelu ei Turkissakaan ole outo asia, sillä jo antiikin kreikkalaiset pureskelivat täällä mastiksia. Pihkan pureskelu on hyväksi: samoin kuin äitini, myös Metsäwiki kertoo, että pihka desinfioi hampaat ja ikenet. Valitettavasti sen kerääminen ei Suomessa kuulu jokamiehenoikeuksiin.

Etsin samalla tietoa pihkajäätelömme alkuperäpaikasta eli Atatürk Orman Çiftliğistä, “metsämaatilasta”. Sen perusidea muistuttaa Bangkokin Chitraladaa: Molemmat ovat syntyneet maan hallitsijan aloitteesta kokeilumaatiloiksi. Molemmat ovat erikoistuneet maanviljelykseen ja maanviljelyksessä käytettävien koneiden tutkimukseen ja kehittämiseen. Siihenpä yhtäläisyydet taitavatkin pysähtyä.

Atatürk perusti Atatürk Orman Çiftliğin (AOÇ) 1920-luvulla ja lahjoitti sen Turkin valtiolle 1937. Nykyään alueeseen kuuluu myös eläintarha eli hayvanat bahçesi, kasvihuone, ravintoloita ja olutpanimo. Toisin kuin Chitralada, AOÇ on avoinna yleisölle. Vierailijoilla on myös mahdollisuus maistaa tilan tuotteita alueen eri ravintoloissa ja ruokapaikoissa. Eläintarhasta voi ostaa maailman vanhimpiin kissarotuihin kuuluvia angora-kissoja ja kasvihuoneista saa ostaa kasveja ja joulun lähestyessä myös joulukuusia. Sinne siis retkelle viimeistään loppuvuodesta.

Perinteinen turkkilainen dondurma eroaa sekä koostumukseltaan että maultaan perinteisestä länsimaisesta maitojäätelöstä. Se on kiinteämpää ja sitkeämpää. Oikeaoppinen koostumus ja maku saadaan aikaiseksi jäätelömassan ahkerasta vaivaamisesta ja käyttämällä valmistuksessa tärkkelyspitoista salep-juurta, jota saadaan miehenkämmekästä. Miehenkämmekkä kuuluu orkideakasveihin ja se on saanut nimensä pyöreistä, kiveksiä muistuttavista juurimukuloistaan – ei ihme, että salepilla sanotaan olevan myös potenssia kohottava vaikutus.

Salep-juurta oli varmasti käytetty Kappadokian jäätelössä, jota meille myytiin hienon show’n kera. Meidän damla sakızlıssämme sitä ei ainakaan mainittu valmistustuotteissa. Sen sijaan siellä mainittiin maidon lisäksi karrageeni, guarkumi, karobikumiliima ja natriumalginaatti eli samoja aineita kuin Suomen jäätelöissä – ja lisäksi se damla sakızlı. Mielenkiintoinen makuelämys, mutta taidan seuraavalla kerralla siirtyä takaisin sade-dondurmaan.