Suunnitelma C: Anıtkabir

Tänään meidän piti mummun ja isoäidin kanssa lähteä Eskişehirin kaupunkiin hienolla erikoispikajunalla. Toisin kuitenkin kävi. Olin varannut ja maksanut kortilla ensimmäisen luokan matkaliput netistä, mutta asemalla meille kerrottiin, että liput, jotka olivat sähköpostiini tulleet, olivatkin vain varausliput. En ole varma, kuinka oikeat liput olisi sitten pitänyt lunastaa. Infopisteen englantia puhuva virkailija ei valitettavasti oikein osannut englantia. Luulin, että meidän olisi pitänyt vaihtaa asemalla varausliput oikeisiin. Saimme kuitenkin kuulla, että ”keç kaldınız”. Tulimme siis ”myöhässä”. Lipussa näkyvää varaustamme ei myöskään löytynyt tietokoneelta. Olisimme voinet ostaa uudet liput, mutta vasta puolen päivän junaan, ja paluu olisi lähtenyt vasta kahdeksan aikaan illalla. Suunnitelma A täytyi siis vaihtaa suunnitelma B:hen, joka oli modernin taiteen museo.

Etsimme varmasti tunnin tuota modernin taiteen museota (jonka nimeä en tietystikään juuri silloin muistanut!) aseman liepeiltä, jossa sen tietoni mukaan piti sijaita. Kysyimme sekä taksikuskeilta että aseman turisti-infosta, joiden molempien uskoimme olevan tietoisia lähiseudun nähtävyyksistä ja turistipaikoista. Turisti-infosta meidät neuvottiin Atatürkin kotimuseoon asemahallin kupeeseen; taksikuskit neuvoivat tien Ankaran linnalle ja Anadolu-museoon – joissa molemmissa kävimme edellisenä päivänä ja jotka sijaitsivat ihan muualla kuin rautatieaseman liepeillä. Suunnitelma B:kin siis petti.

Otimme suunnitelma C:n käyttöömme ja ajelimme taksilla Anıtkabiriin Atatürkin muistomerkille, joka on yksi Ankaran tärkeimpiä nähtävyyksiä. Alueen sisääntulon kohdalla tarkastettiin ensin taksimme, sitten meidän piti nousta ylös taksista, laittaa laukkumme läpivalaisuun ja kulkea itse metallinpaljastimen läpi. Sen jälkeen taksi pääsi jatkamaan matkaa perille saakka.

Anıtkabiriä voi mielestäni parhaiten kuvailla sanalla ”valtaisa”, monumentaalinen. Kuvat kertokoot, miksi.

Anıtkabirin rakennelmaan kuuluu neljä osaa. Ensimmäisen osan muodostaa tuloväylä, joka on 262 m pitkä ”Leijonien tie”, joka päättyy 129 m x 84 m laajaan ”Seremonia-aukioon” (jonne mahtuu 15 000 ihmistä).

Kolmas osa on Kunniasali, jossa sijaitsee Atatürkin symbolinen hauta eli 40 tonnia painava sarkofagi (Atatürkin ruumis on oikeasti haudattu rakennelman pohjakerrokseen muistomerkin alle).

WP_20160525_009

Neljäs osa on rakennusta ympäröivä Rauhanpuisto. Rauhanpuistossa on, ainakin Mielikki Ivalon kirjoitusten mukaan 1960-luvulla istutettuja suomalaisia koivuja, joita näimme Kunniasalia ympäröivän Atatürkin museon ikkunoista.

Kunniasalista poistuessamme kajahti portailta kunnioitusta herättävää komentohuutoa. Oli vahdinvaihto meneillään. Pojat tepastelivat paikaltaan paikalle tasatahtiin, ja vartija tarkasti vielä vaihdon jälkeen, että uniformut olivat siististi päällä. Muutan kerran ainakin joutui nykäisemaan takinlievettä lähimmältä vartijapojalta.

Ei lainkaan huono aamupäivä, vaikka se pohjautuikin suunnitelma C:hen.

WP_20160525_026

Anıtkabirin monumentaalisuus kuvastaa hyvin henkilökulttia, jota Atatürk nauttii nyky-Turkissakin. Atatürkin suuria kuvia näkee katukuvassa ja toimistojen seinillä, hiukan samaan tapaan kuin Thaimaan kuninkaan kuvia Thaimaassa. Thaimaan kuningas on kutenkin virallisten tietojen mukaan edelleen elossa. Lisäksi Turkin jokaisessa yliopistossa on muun muassa Atatürkin muistoa kunnioittava muistonurkkaus ja jokaisessa kaupungissa on hänen mukaansa nimetty katu, hyvin usein Atatürk caddesi tai bulvarı.

Mustanmeren reissu

Lähdimme Ankarasta Atat­­­­­­­­­­ürkin muisto-, nuoriso- ja urheilupäivän aamuna. Kaupunki oli komeasti koristeltu valtavilla Atatürkin kuvilla ja Turkin lipuilla, joita hulmusi upeina talojen seinustoilla ja suurten kerrostalojen välissäkin vaijeriin pingotettuina. Vieläkin harmittaa, ettemme löytäneet hyvää paikkaa pysähtyä ottamaan kuvia. Jotain sentään tallentui kamerallekin.

Suuntanamme oli ensimmäiseksi Safranbolu. Kuten aikaisemmin jo kirjoittelin, Safranbolun nimi viittaa sahramiin, jota viljeltiin alueella sekä mausteeksi että lääke- ja väriteollisuuden raaka-aineeksi. Safranbolun kaupunki on Unescon maailmaperintölistalla, ja sitä kuvataan sanalla “ulkoilmamuseo”. Sillä on pitkä historia antiikin ajasta tähän päivään ja muun muassa Homeros mainitsee Safranbolun Ilias-teoksessaan.

Kaupunki oli nimensä veroinen. Safranbolusta löytyy netin mukaan 1008 kulttuurihistoriallisesti merkittävää rakennusta, joista suuri osa on restauroitu – ja joita mekin saimme ihailla.

IMG_5438.JPG

Meillä oli hiukan ongelmia löytää majapaikkaamme, koska sekä auton että nokialaisemme gps:t kadottivat signaalinsa ja ajattivat meitä ympäri vanhan kaupungin sokkeloisia, kapeita katuja. Leila-rouvan kaunis entisöity osmanien aikainen majatalo löytyi kuitenkin lopulta. Majapaikkamme oli saanut vuonna 2012 Kansainvälisten dokumenttifilmifestivaalien (kaupungin mukaan nimetty ”Kultainen sahrami”), ”Parhaiten restauroitu majatalo” -palkinnon. Kyllä Leila-rouvan majatalo olikin kaunis sekä sisältä että ulkoa. Suojelutalossa kun oltiin, sisällä kaikki kulkivat joko sukkasillaan, majatalon sisätossuilla tai laittoivat kenkiensä päälle ”kalossit” eli muovisuojukset.

Osmanien aikaan Safranbolu oli tärkeä kauppakeskus Istanbulista Sinopiin, jonne meidänkin matkamme sieltä jo seuraavana päivänä jatkui. Matkamme kulki kristalliterassi-näköalapaikan kautta. Kristalliterassin oli asettanut päivän päämääräkseen myös iso joukko turkkilaisia turisteja. Testasimme terassin, mutta päätimme siirtää aiotun kahvitteluhetken hiljaisempaan paikkaan. Terassi itsessään oli ehkä hienoinen pettymys, koska siitä ei oikein edes nähnyt läpi, mutta sieltä levittäytyvät maisemat olivat upeat.

Sinopiin saavuimme illansuussa. Varaamastamme majapaikasta saimme matkalla viestin, jossa kyseltiin, tulemmeko varmasti lunastamaan huoneemme. Vastaamisessa, samoin kuin huoneen varaamisessakin, oli oma haasteensa, sillä hotellin väki ei osannut englantia ja keskustelu täytyi käydä turkiksi 🙂

Vaikka Turkissa onkin kalastuskielto meneillään, ainakin Sinopin kalaravintoloissa oli laaja kirjo mereneläviä ja kaloja tarjolla. Söimme Okyanus balık evissä herkkuamme hamsia ja skorpionikalaa. Vanhasta osmanien satamakaupungin uudesta kaupasta lähti mukaamme kopio osmanien aluksesta.

Sinopissa ei näin turisteille ollut kovasti tekemistä, mutta käytimme seuraavan aamupäivän kaupungin katuja haahuillen. Löysimme komeat linnan rauniot ja linnan tornin, josta oli hyvät näkymät kaupungin ylle. Etnografinen museo oli mukava yllätys: kauniisti entisöity vanha rakennus, jonka omistaja olivat luovuttaneet kaupungille museoksi.

 

IMG_5538
Sinopin iltakävelyn merimaisemia.

Sinopista ajelimme katsastamaan Hamsilosin vuonon, joka on samalla Turkin ainoa vuono. Pysähdyimme itse asiassa jo ennen vuonoa meren rannalla ja ehdimme jo ihmetellä, että onpas turkkilaisilla erilainen käsitys vuonosta kuin Euroopan puolella 🙂 Meren rannalta löysimme elämämme pienimmät simpukat!

Itse vuono, kun perille pääsimme, olikin sitten komea ja komeat olivat myös näkymät vuonolta merelle.

Yövyimme seuraavan yön Ilgazin luonnonpuiston kupeessa vuoristoresortissa 1850 metrin korkeudessa. Korkein kohta seudulla olisi ollut kilometrin korkeammalla, mutta kyllä nuokin korkeudet avasivat melkoisen huikeat näkymät.

Ilgaz-vuoren eteläpuolelta kulkee Turkin pisin ja aktiivisin geologinen siirros, Pohjois-Anatolian siirros (eli lohkoliikunto eli maaperän jännitystilojen aiheuttama kallioperälohkojen siirtyminen toisiinsa nähden pysty- tai vaakasuuntaan halkeamaa pitkin).

Ilgazista asetimme matkaoppaaseemme kohteeksi Kalecik chateau, ja oppaamme johdattikin meidät suoraan Kaecik karasin viinitilalle. Kalecikista on kotoisin meidän yksi turkkilaisista suosikkirypäleistämme, Kalecik karası, joka kasvaa siellä Kızıl-joen varrella. Rypäle on saavuttanut paikkansa viinin tuntijoiden joukossa, kiitos turkkilaisten ja ranskalaisten yhteistyöstä Ankaran yliopiston maanviljelyksen tiedekunnassa. Rypäleestä tehdyt viinit ovat saaneet mitaleita kansainvälisissä viinikilpailuissa, ja niitä viljellään nykyään myös alkuperäisalueen ulkopuolella. Rypäleestä saa rubiininpunaista mehua ja viinintuntijoiden sanoin ”punaisen hedelmän, vaniljan ja kaakaon aromeja”. Viinitilalla saimme maistaa tilan viinejä, myös tuota kalecik karasıa.

Alman gibi başla türk gibi bitir

EU:n Turkin lähettiläs Hansjörg Haber heitti viikonloppuna turkkilaisille sellaisen pallon, että poliitikot ottivat siitä kopin kaksin käsin ja nakkasivat sen vauhdilla takaisin. Haber nimittäin siteerasi lehtiväelle pitämässään puheessa vanhaa saksalaista sanontaa, ”aloittaa kuin turkkilainen ja päättää kuin saksalainen”, kääntäen sen toisin päin: ”aloittaa kuin saksalainen, mutta päättää kuin turkkilainen”. Lähettiläs viittasi Turkin ja EU:n väliseen viisumivapaus- ja pakolaisongelmaan.

En tiedä, miten saksalaiset työnsä hoitavat, koska minulla ei ole ollut mahdollisuutta seurata saksalaisten työn tekoa. En ole koskaan asunut Saksassa. Netistä löytyneestä tutkimuksesta (Elina Maunon opinnäytetyö) kuitenkin selvisi, että saksalainen ja suomalainen kulttuuri ovat melko yhteneväisiä.

Viime viikonloppuna tuli juteltua parin suomalaisen tuttavan kanssa aiheesta ”turkkilaisen ja suomalaisen työntekijän erot”. Näkemyksemme suomalaisen työnteosta on tietysti hyvin subjektiivinen, koska olimme kaikki suomalaisia. Olimme kuitenkin samaa mieltä, että kun suomalaisen pitää tarttua toimeen, hän yleensä suunnittelee ensin. ”Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty”. Kun suomalainen sitten aloittaa työn, hänellä on usein suunnitelma b:kin valmiiksi mietittynä. Työ tehdään loppuun saakka ja kysytään välillä neuvoa, jos tulee ongelmia.

Jos saksalainen ja suomalainen työkulttuuri ovat yhteneväisiä, olimme näkemyksinemme oikealla tiellä. Maunon työssä nimittäin todettiin, että saksalaisilla on erittäin vahva työetiikka. He haluavat olla tehokkaita työntekijöitä, jotka tekevät oikeat asiat oikeaan aikaan.

Maunon työssä ei käsitelty turkkilaisia, mutta netistä löytyi suomenkielinen info-sivu, jonka mukaan ”turkkilaiset työskentelevät ahkerasti ja pitkiä päiviä”. Näin varmasti voi ollakin, mutta omat kokemuksemme, jotka ovat myös hyvin subjektiivisia, antavat toisenlaisen kuvan turkkilaisesta työnteosta. Eivätkä pelkästään omat kokemuksemme, vaan samanlaisia kokemuksia tuntuu olevan muillakin, myös turkkilaisen kanssa naimisissa olevalla ja Turkissa pitkään asuneella ulkomaalaisella.

Olemme saaneet useamman kerran kokea, että kun pitää tehdä joku homma, turkkilainen työntekijä kyllä tarttuu toimeen, mutta sutaisee työn vain kutakuinkin loppuun saakka. Lopputuloksesta tulee hyvä tai huono, vähän tuurista riippuen. Kaipa hän ajattelee, että jos ei kelpaa, niin ainahan joku muu voi sen tehdä loppuun tai parannella. Pitkät päivät eivät välttämättä takaa ahkeruutta ja tehokkuutta. Poikkeuksiakin onneksi olemme saaneet kokea.

Yläkerran naapurillamme on parhaillaan parkettilattian hiominen menossa. Turkkilaisia työntekijöitä siis työssään, äänistä päätellen kovin ahkeriakin, sillä hiontakoneen meteliä on kuulunut aamusta saakka. Naapurimme, turkkilainen rouva, kävi heti aamusta pyytämään anteeksi tulevaa meteliä. Rouva tuli puolelta päivin uudelleen soittamaan ovikelloamme ja hänellä oli lepyttely-pahoitteluna meille tuore suklaakakku! Nami päiväkahvit!

Mutta tuosta Turkin viisumivapausvaatimuksesta, turvapaikanhakijoista ja saksalais-turkkilais-eipäs-juupasta vielä…

EU:han on luvannut Turkille viisumivapauden, jos maa pysäyttää turvapaikanhakijoiden tulon Kreikkaan ja täyttää viisumivapauden ehdot. Turkki on puolestaan lupautunut ottamaan rannoiltaan Kreikkaan lähteneet pakolaiset takaisin. Palautetut pakolaiset on tarkoitus sijoittaa myöhemmin EU-maihin. Turkille on luvattu kuusi miljardia euroa kolmen seuraavan vuoden aikana pakolaisten tuomia kustannuksia kattamaan.

Turkin viisumivapaus käsittäisi viisumittomat maksimissaan 90 päivän matkat 180 päivän ajanjakson aikana Schengen-alueella. Viisumivapaus koskisi turkkilaisten liikematkoja, turistimatkoja ja vierailuja Schengen-maassa asuvien perheidensä luona.

EU on antanut Turkille pitkän 72-kohtaisen listan viisumivapausehtoja. Ehdot on jaettu viiteen temaattiseen ryhmään: asiakirjojen turvallisuus, maahanmuuton hallinta, yleinen järjestys ja turvallisuus, perusoikeudet ja laittomien maahanmuuttajien takaisinotto. Turkki on jo täyttänyt suurimman osan ehdoista, mutta viisi tärkeää kohtaa on vielä täyttämättä. Niistä yksi kiistanalaisin koskee Turkin terroristilakia. Koska Turkki ei suostu edes keskustelemaan lain muutoksesta, EU on laittanut viisumivapaushakemuksen jäihin. Turkki taas ei suostu edes pakolaissopimukseen, jollei se saa viisumivapautta.

Viime viikon loppupuolella presidentti piti puheen, jossa hän kertoi pitävänsä EU:ta terroristijärjestönä, jos se keskustelee terroristiorganisaation kanssa – viitaten tietysti Kurdien vapautusjärjestöön PKK:hon, jonka kanssa Turkki on ollut sotatilassa kesästä 2015 saakka. PKK on aika kaukaa haettu esimerkki, sillä vaatimukset lakimuutokseen koskevat erityisesti hallituksen vastaisten media- ja lehtitalojen sulkemista ja lehtimiesten pidätyksiä nykyisen terroristilain varjolla. EU:n vaatimuksen koskevat lähinnä terroristi-määritelmän selventämistä ja kaventamista.

Tilanne siis alkoi ja eteni alussa “saksalaisesti”, nyt ollaan “turkkilaisessa” tilanteessa –  joka ehkä tuntuu turkkilaisista omemmalta jutulta edetä. Lopputulos on tässäkin joko huono tai hyvä. Suunnitelma b:tä tuskin on olemassa, eikä ole niin väliä, tehdäänkö oikeita asioita oikeaan aikaan. Riittää, kun tehdään pitkää päivää.

Damla sakızlı

Iltaherkkuihini on jo vuosia kuulunut jäätelö, yleensä vanilja-sellainen, joko marjojen tai suomalaisen mustikkasiirapin tai tervasiirapin kera. Olemme täällä ostaneet yleensä Atatürk Orman Çifliğin ”sade”-dondurmaa eli maustamatonta maitojäätelöä, jota näin keväällä herkuttelemme tuoreiden mansikoiden kanssa.

IMG_5396.JPG

Viime viikolla huomasin kaupassa kuitenkin saman firman vaaleansinisen purkin ”damla sakızlı” -makujäätelöä. Damlasta tiesin, että se on turkiksi ”pisara”, mutta ”sakızlısta” minulla ei ollut aavistustakaan. Jäätelöpurkki päätyi kuitenkin ostoskoriini.

IMG_5418

Kotona tartuin sanakirjaan, joka antoi sakızlılle käännökseksi kaksi sanaa: chewing gum ja mastic. Purkalta jäätelö ei maistunut, eikä tuntunut, joten maun täytyy olla tuo mastic. Eudict-nettikääntäjä kertoi sen tarkoittavan kiviliimaa, kittiä tai gum-etuliitteellä mastiksihartsia. Kiviliimaa tai kittiä tuskin söimme, enkä oikein jaksa uskoa, että turkkilaiset niitä ruokaan laittaisivatkaan, mutta jotensakin hartsimaisen rakeista jäätelö oli.

Netin Suomisanakirja kertoi, että määritelmää sanalle ei löytynyt, mutta että ”mastiksi rimmaa näiden kanssa: ensiksi, ikipäiviksi, krusifiksi, kylliksi, käsiksi, lossiksi, mieliksi, miksi, niksi, pahimmoiksi…” Mukava vinkki, mutta en ollut ajatellut runoja rustata. Suomisanakirja myös kysyi, tarkoitinko: ”masto, mastodontti, massoittelu”? En tarkoittanut.

Wikipedia kertoi, että mastiksi on sumakkikasveihin kuuluva ikivihreä, nahkealehtinen puu.  Joululahjakirjamme Ruokakulttuuri islamin maissa puolestaan kertoo, että mastiksi on pistaasin sukuinen aromaattinen puu, jonka kumihartsia tai kumipihkaa käytetään mausteena ja lääkinnässä. Sakızlı on siis mastiksipistaasipuun pihkaa eli söimme pihkajäätelöä!

Äitini kertoi meille, että hän on syönyt lapsena männynpihkaa purkkana. Mekin maistoimme tuota ainetta lapsena, ja siitä mausta oli kyllä tuttu jenkkipurkka kaukana. Pihkan pureskelu ei Turkissakaan ole outo asia, sillä jo antiikin kreikkalaiset pureskelivat täällä mastiksia. Pihkan pureskelu on hyväksi: samoin kuin äitini, myös Metsäwiki kertoo, että pihka desinfioi hampaat ja ikenet. Valitettavasti sen kerääminen ei Suomessa kuulu jokamiehenoikeuksiin.

Etsin samalla tietoa pihkajäätelömme alkuperäpaikasta eli Atatürk Orman Çiftliğistä, “metsämaatilasta”. Sen perusidea muistuttaa Bangkokin Chitraladaa: Molemmat ovat syntyneet maan hallitsijan aloitteesta kokeilumaatiloiksi. Molemmat ovat erikoistuneet maanviljelykseen ja maanviljelyksessä käytettävien koneiden tutkimukseen ja kehittämiseen. Siihenpä yhtäläisyydet taitavatkin pysähtyä.

Atatürk perusti Atatürk Orman Çiftliğin (AOÇ) 1920-luvulla ja lahjoitti sen Turkin valtiolle 1937. Nykyään alueeseen kuuluu myös eläintarha eli hayvanat bahçesi, kasvihuone, ravintoloita ja olutpanimo. Toisin kuin Chitralada, AOÇ on avoinna yleisölle. Vierailijoilla on myös mahdollisuus maistaa tilan tuotteita alueen eri ravintoloissa ja ruokapaikoissa. Eläintarhasta voi ostaa maailman vanhimpiin kissarotuihin kuuluvia angora-kissoja ja kasvihuoneista saa ostaa kasveja ja joulun lähestyessä myös joulukuusia. Sinne siis retkelle viimeistään loppuvuodesta.

Perinteinen turkkilainen dondurma eroaa sekä koostumukseltaan että maultaan perinteisestä länsimaisesta maitojäätelöstä. Se on kiinteämpää ja sitkeämpää. Oikeaoppinen koostumus ja maku saadaan aikaiseksi jäätelömassan ahkerasta vaivaamisesta ja käyttämällä valmistuksessa tärkkelyspitoista salep-juurta, jota saadaan miehenkämmekästä. Miehenkämmekkä kuuluu orkideakasveihin ja se on saanut nimensä pyöreistä, kiveksiä muistuttavista juurimukuloistaan – ei ihme, että salepilla sanotaan olevan myös potenssia kohottava vaikutus.

Salep-juurta oli varmasti käytetty Kappadokian jäätelössä, jota meille myytiin hienon show’n kera. Meidän damla sakızlıssämme sitä ei ainakaan mainittu valmistustuotteissa. Sen sijaan siellä mainittiin maidon lisäksi karrageeni, guarkumi, karobikumiliima ja natriumalginaatti eli samoja aineita kuin Suomen jäätelöissä – ja lisäksi se damla sakızlı. Mielenkiintoinen makuelämys, mutta taidan seuraavalla kerralla siirtyä takaisin sade-dondurmaan.

Taivaaseenastuminen – ja sieltä takaisin

Luin helatorstaina Hürriyet Daily -lehden artikkelin, jossa spekuloitiin Turkin pääministerin erolla pääministerin ja presidentin aamuisen tapaamisen jälkeen. Pääministeri lupasi pitää myöhemmin samana päivänä tiedotustilaisuuden lehdistölle. “En ole vielä tehnyt päätöstäni”, sanoi pääministeri. ”Tänä yönä on Miraç Kandili. On aika mietiskellä, on aika muistella, on aika tarkastella itseämme”. Miraç Kandili oli tekstissä käännetty englanniksi ”päiväksi, jolloin Muhammed astui taivaisiin”. Siis helatorstaina, myös Muhammed?

Olen lukenut Koraanin englannin kielellä. Ostin sen Jordaniasta jokunen vuosi sitten, koska halusin tietää enemmän uskonnosta, jota moni tuttuni tunnusti. Olen vallan hyvin tietoinen, että joillekin ainoa oikea Koraani on arabiankielinen teos, mikä tarkoittaa että Jumala puhuu vain arabiaa osaaville. Minun tuntemistani islaminuskoisista kukaan ei osaa arabiaa. Oletan, että hekin lukevat kirjansa thaiksi, turkiksi tai englanniksi.

Koraanistani en taivaaseen astumisesta muistanut lukeneeni, joten piti turvata taas internetiin. Jotta Koraania ja islamin uskontoa voi ymmärtää, sanotaan, että on tunnettava Muhammedin elämän tarina. Tarinasta löytyikin tieto, että Muhammed todellakin nousi taivaaseen, mutta vain käymään, tai tarkemmin: hän nousi yhden yön aikana taivaisiin – kaikkiin seitsemään sellaiseen – ja palasi saman yön aikana vielä takaisin.

Huolimatta väitteestä, että Muhammedin sanat olivat Jumalan sanaa, hän ei koskaan kirjoittanut riviäkään sanoistaan itse ylös, kuten ei tietääkseni Jeesuskaan. Perimätietojen mukaan Muhammed oli jopa lukutaidoton. Jos Muhammed olisi kirjoittanut sanojaan ylös, olisiko Koraani helpommin luettava teos? Koraania on hankala ainakin näin ei-muslimin lukea, koska sen suurat eivät ole missään kronologisessa järjestyksessä, vaan tarina tuntuu pomppivan sinne, tänne. Koraanista on onneksi tehty helpommin luettavia versioita, ja esimerkiksi Jordaniasta ostamassani Koraanissa suurat on järjestetty luettavuuden helpottamiseksi järjestykseen 1, 99, 82, 81, 76, 55, 71, 100 jne.

Muhammedin yöllisestä retkestä on maininta vain Koraanini 17. suurassa (suuran 20 ja 15 välissä), jossa kerrotaan Jumalan vieneen Muhammedin ”pyhitetystä temppelistä kaukaisempaan Jumalan siunaamaan temppeliin”. Joissakin, oletettavasti tarkemmissa, Koraaneissa mainitaan nimenomaan ”Mekan pyhitetty moskeija” ja ”kaukainen Al-aqsa moskeija”. Jerusalemin Al-aqsan moskeija kuitenkin rakennettiin 80 vuotta Muhammedin kuoleman jälkeen, joten tuo kaukainen moskeija saattoi ehkä olla joku muukin. 17. suura tunnetaan, ei kovin yllätyksellisesti, nimellä Yöllinen matka.

Mielenkiintoista on, että Muhammed itse myöhemmin epäili, että onko matkaa ihan fyysisesti sittenkään tapahtunut. Muhammedin vaimo Aisha, yksi profeetan 13 vaimosta, kuitenkin selittää, että profeetan ruumis kyllä pysyi paikoillaan, mutta Jumala siirsi yöllä hänen henkensä ensin Mekasta Jerusalemiin ja sitten Jerusalemin kautta taivaisiin. Ja takaisin. Muhammedi sai paljon muitakin ilmestyksiä, joiden todenperäisyydestä hän toisinaan oli epävarma.

Yöllinen matka, jolloin Turkin pääministeri siis mietiskelee, muistelee ja tarkastelee itseään, jakautuu kahteen osaan, ja se on perusta Jerusalemin asemalle islamin pyhänä kaupunkina. Ihan lyhykäisesti tarina menee näin:

Ensimmäinen osa. Muhammed on nukkumassa Mekan lähellä, kun enkeli Gabriel tulee herättämään hänet. He ratsastavat yhdessä Jerusalemin Temppelivuorelle. Temppelivuorella ovat myös Abraham, Mooses ja Jeesus, joiden kanssa Muhammed kokoustaa.

Toinen osa. Kokouksen jälkeen Muhammed nousee Gabrielin kanssa ensimmäiseen taivaaseen, jossa hän tapaa Aatamin. Sitten Gabriel vie Muhammedin toiseen taivaaseen, jossa hän tapaa Johannes Kastajan ja Jeesuksen. Kolmannessa taivaassa Muhammedia tervehtii Joosef, ja näin he jatkavat matkaansa muihin taivaisiin, joissa jokaisessa eri profeetat tervehtivät Muhammedia. Kuudennessa taivaassa hän tapaa Mooseksen ja seitsemännessä taivaassa Aabrahamin.

Muhammed näkee yöllä vielä uusia näkyjä, joissa hän saa Jumalalta käskyn, että muslimien tulee rukoilla viisikymmentä kertaa päivässä. Paluumatkallaan Mekkaan Muhammed kuitenkin tapaa Mooseksen, joka kysyy häneltä: ”Mitä sinun käskettiin tehdä?” Muhammed vastaa: ”Minun käskettiin rukoilla viisikymmentä kertaa päivässä.” Mooses totesi, että rukous on vakava asia ja koska ihminen on uskossaan heikko, on viisikymmentä kertaa päivässä liikaa. Hän käski Muhammedin mennä takaisin Jumalan luo ja pyytää tätä vähentämään ruokousten määrää. Muhammed teki työtä käskettyä ja saikin tingittyä rukoukset neljäänkymmeneen. Mooses kuitenkin kehotti Muhammedia tinkimään lisää. Muhammed kulkee Jumalan ja Mooseksen väliä, kunnes vuorokautisten rukousten luku päätyy viiteen. Siis täältä nämä viisi rukouskutsua tulevat, jotka meilläkin päivittäin kajahtavat. Sekä se kuudes herättelykutsu aamuyöstä.

Koraaniblogin pitäjä Ibn Matti (http://ibnmatti.blogspot.com.tr/2016/04/muhammedin-yollinen-vierailu.html) kertoo tarinan huomattavasti yksityiskohtaisemmin ja vauhdikkaammin. Hänen mukaansa Muhammed kuvaili muita profeettoja näin: Al-Isran yönä näin Musan (Mooses), joka oli laiha ja hänellä oli ohut tukka, näyttäen aivan Shanu’a-heimon miehiltä; ja näin Isan (Jeesus), joka oli keskipituinen ja rusottavat kasvot aivan kuin hän olisi tullut kylvystä. Profeetta Ibrahim (Aabraham) muistutti minua enemmän kuin kukaan hänen jälkeläisistään. Sitten minulle annettiin kaksi kuppia, joista toisessa oli maitoa ja toisessa viiniä. Gabriel sanoi: ”Juo kummasta haluat”. Otin maidon ja join sen. Gabriel sanoi: ”Olet hyväksynyt sen mikä on luonnollista ja jos olisit valinnut viinin, olisivat seuraajasi menneet harhaan”.

Yöllisen retken jälkeen Turkin pääministeri ilmoittaa, että hän eroaa tehtävästään, mutta ei puolueestaan. Syynä ovat tulehtuneet suhteet istuvaan presidenttiin, vaikka pääministeri ei tietystikään eroaan ihan noilla sanoilla selittänyt. Tämän päivän Hürriyet Dailyssä oli listattuina edellisten 20 napit-vastakkain-tilannetta 20 yhteisen työrupeamakuukauden aikana. Pitäisikö tästä nyt etsiä symboliikkaa?

Sahramista mausteisiin

Saamme parin viikon kuluttua molemmat äiti-anopit tänne vieraaksemme. Vierailu on suunniteltu mukavasti paikallisen lomapäivän yhteyteen, joten saamme pitkän viikonlopun viettää lomaillen. Tarkoitus on tällä kertaa lähteä kohti Mustanmeren maisemia.

Tein reittisuunnitelmaa ja etsiskelin valmiiksi vähän tietoa eri kaupungeista ja kylistä, joissa kannattaisi matkallamme pysähtyä. Ja kävi samalla tavalla kuin viimeksi reissutietoa etsiessäni: nettisurffailu vei taas mennessään. Kaikki alkoi ensimmäisestä suunnitellusta etappipaikastamme: Safranbolusta.

Safranbolulla on pitkä historia antiikin ajasta tähän päivään ja mm. Homeros mainitsee Safranbolun Ilias-teoksessaan. Tämä tieto ei vielä herpaannuttanut reittisuunnitelmaan keskittymistä, mutta seuraava tiedot veivät jo mennessään: Safranbolun nimi viittaa sahramiin, joka oli muinoin tärkeä viljelykasvi alueella, ja tietoon, että osmanien aikaan Safranbolu oli tärkeä kauppakeskus Istanbulista Sinopin satamakaupunkiin. Tiedoilla oli siis suora linja silkkitiehen ja turkkilaiseen keittiöön.

Tammikuussa kirjoittelin jo kimyonista ja sumakista ja vähän myöhemmin tuoreiden yrttien löytämisen haasteesta Ankarassa. Tällä hetkellä maustekaappimme on hyvin varustettu paikallisilla mausteilla, ja tuoreita yrttimausteita kasvaa tuuheana terassillamme. Tuoreyrttipusseja on myös jo päätynyt pieniin pussiin pakkaseen.

Mutta nyt siis silkkitielle ja turkkilaiseen keittiöön… Osmanien valtakunta syntyi kansainvälisesti kukoistavan maustekaupan, ja paljon muunkin kaupan, keskeiselle reitille eli vanhalle idän silkkitielle. Mausteilla käytiin globaalia kauppaa: karavaanit kuljettivat niitä kasoittain Intiasta maata pitkin ja laivat Intian valtameren kautta Arabian maiden satamakaupunkeihin.

Mausteet eivät tietystikään vain kulkeneet paikasta A paikkaan B, vaan maustereittien varren maat ja kansat löysivät ja nappasivat mausteista mieleisensä rikastuttamaan paikallisia keittiöitään. Koska osmanit nappasivat oman leijonan osansa maustekaupasta, eurooppalaiset alkoivat etsiä uusia teitä päästäkseen mausteiden lähteille. Jo ala-asteen historiankirjoista olemme saaneet lukea eurooppalaisten rahoittamista laivamatkoista ”uuteen maailmaan” intiaanien asuinsijoille ja matkoista Afrikan kärjen kautta Itä-Intiaan. Löytöretketkin ovat siis osaksi turkkilaisten aikaansaamia!

Istanbul oli osmanien pääkaupunki ja sinne kulkeutui, tai tarkemmin tietysti tuotiin, läjäpäin mausteita. Mausteet olivat kalliita, monet ihan ylellisyystavaraa. Istanbul oli kuitenkin varakas kaupunki, siellä piti majapaikkaansa sulttaanin suuri hovi ja siellä asui myös muita varakkaita ihmisiä, myös ulkomaalaisia, joille mausteiden ostaminen ei ollut ongelma.

Yleisimmän selityksen mukaan mausteilla oli muinoin suuri merkitys ruuan säilömisessä. Niitä käytettiin myös lääkkeiksi, joillakin uskottiin olevan jopa sukuviettiä kiihottavia ominaisuuksia. Ihan varmasti monet myös yksinkertaisesti vain tykkäsivät niiden mausta tai ostivat, koska halusivat erottua naapureista tai koska eivät halunneet näyttää naapuriaan varattomammalta.

Turkkilaista keittiötä ei mausteiden puolesta ehkä voi verrata Intiaan, mutta Turkissa, erityisesti vanhan maustereitin alueilla, käytetään mausteita takuulla enemmän kuin Euroopassa. Turkkilaisissa ruuissa käytetään yleisemmin kuitenkin yrttejä ja maut ovat mietoja – jopa erittäin mietoja verrattuna esim. intialaisiin ja thaimaalaisiin ruokiin. Myös maan sisällä on eroja. Pohjois-, Länsi- ja Keski-Turkin keittiöön kuuluu vähemmän mausteita kuin Kaakkois-Turkin ja itäisen Välimeren alueiden keittiöön. Poikkeuksen tekee suurkaupunki Istanbul, jossa ruokakulttuuri on saanut ehkä enemmän vaikutteita paitsi osmaneilta, myös kansainvälisistä keittiöistä.

Ja takaisin sahramiin, josta lähdin liikkeelle. Safranbolussa sahramia ei enää viljellä, mutta parinkymmenen kilometrin päässä olevassa Davutobasissa sitä viljellään edelleen. Davutobasilaisen sahramin sanotaan olevan parasta sahramia maailmassa.

Sahrami saadaan krookuksen kukan luotista. Jokaisella kukalla on vain kolme luottia, joten tässä syy sahramin kalliiseen hintaan. Oikea sahrami on tummanpunaista. Usein oikeaan sahramiin lisätään kuitenkin krookuksen kukan terälehtiä, jolloin väri hiukan muuttuu – ja hinta tippuu roimasti. Joskus ”sahramia” tehdään värjäämällä, joskus ”sahrami” myydään valmiiksi jauhettuna. ”Sahrameista” on mahdotonta tietää, mitä maustelaarissa tai pussissa oikeastaan on. Istanbulissa saa myös ”intialaista sahramia”, joka on yleensä jauhettua kurkumaa.  Oikeaa sahramia tuodaan nykyään Turkkiin myös Iranista, joten iranilainen sahrami saattaa hyvinkin olla ihan oikeaa sahramia. Yleensä oikean ja väärän mausteen erottaa helposti hinnasta: viidellä Turkin liiralla ei voi saada pussillista oikeaa sahramia.

Omat mausteemme olemme toistaiseksi ostaneet lähikaupoistamme, joissa niitä on tarjolla laaja valikoima. Sahramiakin löytyy joistakin kaupoista pienissä pusseissa; hintaa en ole edes katsonut, koska vielä ei ole ollut sahramin tarvetta. Emme edelleenkään ole Ankarasta löytäneet Istanbulin maustetorin veroista maustekauppaa, josta saa myös sitä sahramia – tai oikeammin ”sahrameja” eli noita erilaisia sahramin nimellä varustettuja mausteita. Maustetorin kuvaa en siis tähän saa, mutta käyköön Ankaran linnan kupeessa olevan pähkinätorin kuva sen sijaan – sielläkin sentään joitan mausteita myytiin.

WP_20160419_004

Istanbulin maustebasaarista saa myös ”osmanien mausteseosta”, johon on sekoitettu vähän kutakin osmanien aikaan suosittua maustetta. Sellaista mausteseosta ei kuitenkaan ole ollut olemassakaan. Hovin kokit kyllä käyttivät runsain mitoin mausteita keittiössään, mutta eivät he suinkaan laittaneet niitä kaikkia samaan ruokaan. ”Osmanien valtakunta” kuitenkin myy, erityisesti sen jälkeen, kun Turkki sai TV-saippuaoopperansa Muhteşem Yüzyıl (Mahtava vuosisata) myytyä yli 20 maahan. Sarja kertoo nimenomaan osmanien ajan sulttaanin palatsista ja sen elämästä haaremeineen. Hyvä tarina myy hyvin.

Istanbulin maustetorien historiasta sen verran, että kaupungin Egyptiläinen tori, Mısır çarsısı, rakennettiin 1600-luvulla uuden moskeijan kylkeen. Alkuperäinen nimi viittasi maahan, josta monet mausteet torille saapuivat – eurooppalaiset kutsuivat toria tuotteiden alkuperästä piittaamatta Maustebasaariksi. Monia Istanbulin maustebasaareja kutsutaan turkiksi kuitenkin edelleen nimellä mısır çarsısı.

Tämän päivän turkkilaisen keittiön yleisimpiä mausteita ovat timjami eli kekik, vahva punapippuri eli kırmızı pul piber ja minttu eli nane. Tuoretta timjamia on vaikea kaupoista ja toreilta löytää, mutta jokaisessa pikkumarketissakin sitä myydään pussissa kuivattuna (ja ihan aitona). Punapippuri on turkkilainen chilin vastike, miedompi sellainen mutta hyvin aromikas. Se ei polta suuta, mutta sitä saa mukavan chilisen potkun ruokaan. Minttua saa joistakin kaupoista tuoreena, mutta myös se myydään useimmiten kuivamausteena. Punapippuri- ja minttu-sirottimia on usein turkkilaisten ravintoloiden pöydällä, josta niitä ripotellaan valmiin ruuan päälle.

Tärkeitä mausteita turkkilaisessa keittiössä ovat myös leveälehtinen persilja eli maydanoz, tilli eli dereotu (joita molempia kasvaa terassillamme), mustapippuri eli karabiber ja oregano eli keklikotu (jota myös löytyy terassilta ruukusta). Kanelia eli tarçıniä (kuulostaa vähän kuin Tarzan), jauhettua muskottipähkinää küçük hindistan cevizi (pieni intialainen saksanpähkinä) ja neilikkaa eli karanfil käytetään makeissa ruuissa ja leivonnaisissa.

Thaimaassa totuimme chilin makuun ruuissa. Turkissa chiliä käytetään yleisimmin mausteena vain Kaakkois-Turkissa. Makea basilika eli fesleğen on çig köften, bulgurijauhelihapallojen, tärkeä mauste. Kuminaa eli kimyonia käytetään lihapullissa, humuksessa ja maksakebapeissa. Keskiturkkilasten kebabeista löytyy usein jauhettua korianteria, vaikka mauste ei yleinen muuten Turkissa olekaan. Tuoretta korianteria eli kişniş sen sijaan käytetään Turkissa kaukasialaisissa ja azerbaidzhanilaisissa ruuissa. Korianteria on vaikea löytää Ankaran kaupoista. Sahramia eli safrania ei juuri käytetä nykyturkkilaisessa keittiössä, kuten ei anista, kurkumaa tai kardemummaakaan. Kurkuma on kuitenkin edelleen tärkeä mauste zerde-riisivanukkaassa.

Kuten sanottu, sellaista maustetta kuin osmanien mausteseos ei ole olemassakaan. Muitakin valmiita mausteseoksia on vähän. Joitain olemme kuitenkin kaupoista löytäneet: curry eli köri, köfte baharatı eli lihapullamausteseos, tavuk baharatı eli kanamausteseos (jolla eilen maustoin herkullista uunikanaa) ja balık baharatı eli kalamausteseos. Kaupoista löytyy myös valmista kahvaltılık zahter -dippiseosta aamupalaleivälle (dipataan leipä ensin oliiviöljyyn, sitten maustejauheeseen – nam!) ja yoğurt çeşnisi eli jugurttimaustetta, josta saa herkullista jugurttidippiä.

IMG_5392.JPG

Tänne siis minut vei Safranbolu. Nyt seuraavaa matkaetappiamme surffailemaan…

Viisumin haku

Mieheni sai oleskelulupakorttinsa eli yabancı kimlikinsä jo jokin aika sitten, ja nyt on hakemus minullekin jätetty.

Puoliso tarvitsee Turkissa oleskelulupaa varten avioliittotodistuksen, mikäli lupaa haetaan puolison oleskelu- ja työluvan perusteella. Suomestahan ei kuitenkaan varsinaista avioliittotodistusta saa, vaan nuo tiedot löytyvät väestörekisteriotteesta, joka puolestaan ei kelpaa avioliittotodistuksena.

Thaimaassa saimmekin suurlähetystöstämme aikanaan maistraatin otteen tueksi kirjeen, jossa vakuutettiin, että otteen mukaan tämä ihminen on aviossa otteessa mainitun puolisonsa kanssa. Tarvitsimme tuon kirjeen alkuaikoina lastemme koululle ja myöhemmin asuntokauppoja varten. Kysyin Ankaran lähetystöstämme, josko samanlainen käytäntö olisi täällä mahdollista. Laitoin viestini liitteeksi kopion kirjeestä ja rekisteriotteesta, joita käytimme Thaimaassa. Kirjeessä luki, että “… this is to certify the marital status of xxx. According to the extract from the population information system in Finland, shown at the Embassy of Finland… xxx has been married to xxx since x.x.xxxx and the marriage continues”.

Sain Ankaran lähetystöstämme kyselyihini seuraavan vastauksen: “Turkki on apostille maa, joten tarvitsette apostille todistuksen vtj-otteeseenne. Apostillen saatte maistraatista http://www.maistraatti.fi”. Olisin varmasti ymmärtänyt vastauksesta saman verran, jos se olisi ollut turkiksi! Kävin maistraatin sivuilla, mutta sieltäkään en löytänyt valaisua sille, mikä on ”apostille” tai ”vtj-ote” eikä sieltä löytynyt myöskään kohtaa ”avioliittotodistus”.

Viisumihakemus onnistui kuitenkin Thaimaasta saamamme todistuksen avulla, kun se ensin käännettiin turkiksi. Varsinaista rekisteriotetta ei ulkomaalaistoimistossa lopulta edes tarvittu. Hiukan ulkomaalaisvirastossa ihmeteltiin, miksi todistus on Thaimaasta eikä Turkista. Sanoin, että Turkki on apostille maa 🙂 Tulkkini sanoi, että ”apostille” on tosiaan niin hankalaa, että on hyvä, että minulla oli tuo kirje Thaimaasta. Muuten olisimme joutuneet käymään vaikka kuinka monessa virastossa erikseen.

Googlettamalla löysin seuraavan vastauksen tuohon apostilleen: ”Maistraatin julkinen notaari voi antaa todistuksen siitä, että tietyn asiakirjan allekirjoittaneella henkilöllä on ollut allekirjoitusoikeus. Tällaista todistusta kutsutaan Apostille-todistukseksi. Apostille-todistus on välttämätön, jos asiakirja on esitettävä sellaisen valtion viranomaisille, joka on ratifioinut Haagin yleissopimuksen.” Apostille-maiden lista puolestaan löytyi osoitteesta: https://www.hcch.net/en/instruments/conventions/status-table/?cid=41. Nyt tiedän siis tämänkin. Ja tiedän myös, että Turkki on ratifioinut Haagin yleissopimuksen ja Thaimaa ei.

Tuo apostillehan ei kuitenkaan olisi minua auttanut, koska en tarvinnut todistusta siitä, ”että tietyn asiakirjan allekirjoittaneella henkilöllä on ollut allekirjoitusoikeus”, vaan siitä, että tietyn asiakirjan tiedot tarkoittivat sitä, että olen naimisissa aviomieheni kanssa. Eli saman kuin Thaimaan kirjeessämme.

Joka tapauksessa minulla on nyt mustaa valkoisella eli väliaikainen oleskelulupa A4-paperin muodossa, jota voin käyttää siihen saakka, kun oikea yabancı kimlikini toimitetaan minulle – muutaman viikon sisällä. Paperista löytyvät omien henkilötietojeni lisäksi myös isäni ja äitini etunimet – joita siinä tarvitaan minulle toistaiseksi tuntemattomasta syystä.