Mutta filosofeja hän ei armahtanut…

Olemme turkin kielen tunneilla useasti keskustelleet kirjoista ja kirjailijoista. Suurin osa ryhmäläisistäni on lukenut jonkun turkkilaisen kirjailijan kirjan, suosituimpina ehkä Elif Safakin teokset, joita on helposti saatavilla englanniksi. Meidän Turkkiin liittyvät hyvät lukukokemuksemme löytyvät tämän blogin yläreunasta Kirjallisuutta-otsikon alta. Niistä puuttuvat vielä turkinkieliset opukset, sillä vaikka selkoturkki alkaa jo olla hanskassa, tuntuu kirjallisuuden lukeminen turkin kielellä vielä melkoisen haastavalta. Opettajamme suosituksesta voisi kuitenkin kuulemma koettaa jotain Ayşe Kulinin romaania, ja Ahmet Ümitin dekkareistakin opettaja uskoi meidän kunnialla selviytyvän.

Tähän saakka teokset, joista olemme turkin tunnilla keskustelleet, olemme siis lukeneet joko omalla äidinkielellämme tai englanniksi. Tällä hetkellä meillä on menossa kirjallisuussanaston kertaus, ja sitä varten jokainen vuorollaan esittelee lukemansa kirjan. Minä esittelin tänään Mika Waltarin Johannes Angeloksen.

Sinuhen olen lukenut ja siitä kovasti pidinkin, mutta Johannes Angelos on minulta jostakin syystä jäänyt lukematta. Paikkasin tuon aukon ja olen siitä tosi tyytyväinen. ”Johannes Angelos – Hänen päiväkirjansa Konstantinopolin valloituksesta v. 1453 Kristuksen maailmanajan päättyessä” oli todella vaikuttava teos. Lukukokemukseeni vaikutti tietysti se, että Turkissa asuvana jo aihe kiinnosti kovasti.

Teos on käännetty ainakin 25 kielelle, muun muassa turkiksi jo viisi vuotta sen jälkeen, kun teos ensi kerran ilmestyi suomeksi vuonna 1952. Turkiksi romaani löytyy nimillä ”Bizans’ın son nefesinde”, “Kara melek” ja “Bizanslı aşıklar”: Bysantin viimeinen henkäys, Musta enkeli ja Bysantin rakastavaiset. Aika hyvä kokoelma nimiä kirjan teemoja ajatellen.

Romaani kertoo päiväkirjamuodossa Johannes Angeloksen elämästä Konstantinopolissa joulukuusta 1452 toukokuuhun 1453. Tarina alkaa ortodoksikirkon ja katolisen kirkon yhdistävästä julistuksesta, joka luetaan pyhän Sofian kirkossa ja päättyy Konstantinopolin valloitukseen, joka päättää Bysantin tuhatvuotisen valtakunnan.

Romaani on kuitenkin paljon muutakin kuin historiallisiin tapahtumiin pohjautuva teos. Tarinaa kantaa eteenpäin myös Johanneksen ja Konstantinopolin megaduxin tyttären Annan myrskyisä rakkaustarina. Historia- ja rakkausteemojen lisäksi teoksella on filosofinen ulottuvuus, mikä erityisesti kolahti minuun: siinä pohditaan ja kyseenalaistetaan elämän tarkoitusta ja tarkoituksettomuutta, jumalan olemusta ja olemassaoloa, kirkkopolitiikkaa ja kirkkoa instituutiona, suurvaltapolitiikkaa, valtaa ja vallanhimoa, idealismia ja realismia.

Tarinassa on paljolti Waltaria itseään, kuten Panu Rajala kirjoittaa Waltari-seuran sivulla: ”Hän ei uskonut ihmisjärjen voivan ratkaista kaikki olevaisen ongelmat, eikä hän kieltänyt yliluonnollisen olemassaoloa. Hänen elämännäkemyksensä kiteytyi kolmeen arvoon: inhimillisyys, suvaitsevaisuus ja kaunis turhuus”.

Romaanissa ei ole turhia henkilöiden tai aikakauden esittelyjä, vaan kerronta alkaa ensimmäisestä päiväkirjamerkinnästä joulukuun 12. päivänä 1452, kun Johannes on ensi kerran tavannut Annan: ”Näin sinut ensimmäisen kerran ja puhuttelin sinua. Oli kuin maanjäristys olisi käynyt ylitseni. Kaikki minussa myllersi, sydämeni haudat aukenivat enkä enää tuntenut itsenäni. Olin täyttänyt neljäkymmentä ja luulin ehtineeni elämäni syksyyn”.

Waltari kuitenkin kirjoitti henkilö- ja aikakausiesittelynsä kokonaisen teoksen verran, joka julkaistiin Waltarin kuoleman jälkeen teoksena ”Nuori Johannes”. Luin sen heti Johannes Angeloksen jälkeen, ja ainakin minun mielestäni tämä järjestys toimi loistavasti. Verryttelynä Johannes Angelokseen taas luin Waltarin matkakertomuksen ”Lähdin Istanbuliin, Totta ja tarua Euroopasta 1947”.

Johannes Angeloksessa on sanottu olevan historiallisia yhtäläisyyksiä toisen maailmansodan, ja kylmän sodankin, tapahtumiin erityisesti Suomen näkökulmasta. Waltari kuitenkin muistuttaa teoksensa esipuheessa: ”Jos lukija kerran toisensa jälkeen joutuu yllättävästi toteamaan rinnakkaisuutta oman aikamme tapausten kanssa, se ei suinkaan johdu kirjailijan mielikuvituksesta, vaan siitä, että historia pelottavalla tavalla toistaa itseään.”

Johannes Angeloksen viimeiset virkkeen kuuluvat: ”Sulttaani armahti vain köyhää kansaa sallien sen ryhtyä tekemään työtä valtakunnan rikastuttamiseksi kunkin oppimassaan ammatissa. Myös oppineet maanviljelijät, historian tutkijat ja keisarin teknikot hän armahti palvelukseensa. Mutta filosofeja hän ei armahtanut”.

Siinäpä mietittävää tämänkin päivän maailmantilanteeseen, erityisesti täältä päin maailmaa.

 

Olemmeko uuden Turkin kynnyksellä?

Turkin sunnuntainen kansanäänestys ei koskettanut minua henkilökohtaisesti, ainakaan vielä – toisin kuin monia tuttaviani ja ystäviäni.

Kuten medioista ympäri maailmaa olemme saaneet kuulla ja lukea, presidenttijohtoiselle valtiomuodolle sanoi ”kyllä” viime sunnuntaina Turkin korkeimman vaalilautakunnan YSK:n mukaan 51,4 % äänestäjistä (Turkissa on noin 55 miljoonaa äänestyskelpoista ja äänestysprosentti oli 86). Luonnollisestikin Presidentti ja valtapuolue yhdessä tukipuolueensa kanssa ovat tyytyväisiä tulokseen.

Hiuksen hienoon voittoon murskatappion sijasta yltänyt Presidentti kommentoi, ettei häntä kiinnosta, paljonko voitettiin: “Minulla on jalkapallotausta. Aivan sama, oliko voitto 1-0 vai 5-0. Pääasia on että voittaa”. Siitäkin huolimatta, että Turkin 17 suurta kaupunkia äänestivät “ei”, mukaan lukien Istanbul, Ankara, Izmir ja Alanya. “Uusi sivu on käännetty poliittisessa historiassamme. Tämä uusi sivu lupaa ihanaa tulevaisuutta maallemme. Vaalien voittajia ovat Turkki ja kaikki turkkilaiset. Näissä vaaleissa ei ollut häviäjiä”, hehkutti pääministeri heti vaalien jälkeen.

CNN:n haastattelussa Presidentti kertoo, että presidentti Trump on onnitellut häntä pääsiäispäivänä, mikä on erityisen merkittävää – hän varmaan ajattelee pääsiäisen olevan länsimaalaiselle Trumpille erityisen merkittävä päivä. Presidentin mukaan Trump ei ole olleenkaan samanlainen kuin Euroopan johtajat, vaan saa ”meidät” (Presidentin, hallituksen, valtapuolueen, ”kyllä”-sanojat?) toiveikkaiksi ja onnellisiksi. Myös Putin on kuulemma onnitellut Presidenttiä.

Turkissa on kuitenkin ainakin nuo 48,6%, jotka eivät ole hyväksyneet äänestyksen tulosta lainkaan, saatikka rientäneet onnittelemaan ketään. Tuhannet ihmiset ovat osoittaneet mieltään ja jättäneet yksityisiä valituksia vaaleista, pääoppositiopuolue syyttää hallitusta vaalivilpistä ja yhdessä kolmanneksi suurimman hallituspuolueen kanssa se vaati YSK:tä kumoamaan vaalituloksen. Myös kansainväliset vaalivalvojat ovat antaneet Turkille kritiikkiä sekä vaalien hoitamisesta että vaalitulosten laskemisesta. Vaalivalvojina toimivat Euroopan neuvoston edustajat, OSCE:n edustajat (Organization for Security and Co-operation in Europe), ODIHR:n edustajat  (Office for Democratic Institutions and Human Right) ja PACE:n edustajat (Parliamentary Assembly of the Council of Europe). Muun muassa Euroopan komissio kehotti Turkkia tekemään ”läpinäkyvän” tutkimuksen vaalituloksista, ennen kuin vahvistaa ne lopullisina.

YSK:n päätöksistä ei lain mukaan voi valittaa. Joka tapauksessa se tällä kertaa suostui tarkistamaan kantansa ja otti paineen alla valitukset käsittelyyn. Lopullinen päätös, äänin 10-1, kuitenkin oli, että äänestystulosta ei tulla mitätöimään. Päätös ei ollut suuri yllätys, vaikka se tämän hetkisten tietojen mukaan sinetöi perustuslain ja vaalilain rikkomisen.

Ulkoministeri vastasi eurooppalaisten kriittiseen vaaliraporttiin, että Eurooppa ei vaan pysty hyväksymään, että Turkki sanoi ”kyllä”. Presidentti taas sanoi, että eurooppalaiset ovat puolueellisia ja ennakkoluuloisia, eikä häntä juuri kiinnosta, mitä mieltä Eurooppa asiasta on: ”… emme tule näkemään, kuulemaan, emmekä tietämään poliittisia raporttejanne… Turkki on käynyt läpi kakkien aikojen demokraattisimmat vaalinsa”. Ja sille piste. Hallitus on jatkanut olemassa olevaa poikkeustilaa heinäkuuhun 2019 saakka. Tarkoitus on silloin järjestää seuraavat vaalit ja saattaa perustuslakimuutokset lopullisesti käytäntöön. Osa muutoksista varmasti jo ennen sitä.

Pääministeri kiitteli erityisesti kurdienemmistöisiä maakuntia, joissa ”kyllä”-äänet saivat ”yllättävän paljon” kannatusta; se on Pääministerin mukaan tulkittava hallituksen tukemiseksi ja terrorismin vastaiseksi taisteluksi. Se voi sitä noilla alueilla jossakin määrin ollakin, sillä hallitus lupaili – tosin hiukan ympäripyöreästi – juuri ennen äänestyspäivää kurdienemmistöisille maakunnille uutta mahdollisuutta keskusteluun vaikkapa esimerkiksi jostain ”autonomiaan” viittaavasta ratkaisusta, vähän niin kuin ”baskien ETA”…

Toisaalta… kolmanneksi suurin hallituspuolue on väittänyt, että paikallisjohtajia on kiristetty erityisesti kurdienemmistöisissä maakunnissa. Mikäli äänestystulos olisi niissä ollut “ei”, olisi johtajia pidetty vastuullisena “vääristä” äänistä. Niinpä jotkut johtajat menivät kuulemma vaalikoppeihin auttamaan kyläläisiä leimaamaan oikean kohdan äänestyslipukkeesta. Turkissa on kyllä paljon lukutaidottomia, mutta tässä äänestyksessähän kyse oli yksinkertaisesti ”kyllä”- ja ”ei”-äänestyksestä – jompikumpi äänestyslipukkeessa oleva sana vain leimattiin. Nuo kaksi sanaa olisi ehkä ehtinyt opettaa kyläläisille, sen verran pitkään näitäkin vaaleja valmisteltiin.

Vakavin ja voimakkain kritiikki kohdistuu kuitenkin leimaamattomien vaalilipukekuorten hyväksymiseen, mikä on vastoin maan perustuslakia. YSK:hän teki päätöksensä lipukekuorten hyväksymisestä vasta, kun tuloksia jo alettiin laskea. YSK puolusteli päätöstään sillä, että Turkin vaaleissa on aikaisemminkin laskettu leimaamattomia lipukkeita. Se ei puolustelussaan kuitenkaan ota kantaa siihen, että noissa vaaleissa nykyinen vaalilaki ei vielä ollut voimassa. Eikä myöskään siihen, että vuoden 2014 vaaleissa, kun laki oli voimassa, se hylkäsi lain mukaisesti kaikki leimaamattomat lipukkeet. Valituksen teki tuolloin nykyinen valtapuolue – siis se sama, jonka hyväksi tällä kertaa laskettiin leimaamattomat äänet. Leimaamattomia kuoria on median mukaan noin 2,5 miljoonaa. Presidentti ja hänen tukijansa voittivat vaalit 1,3 miljoonalla äänellä.

Kun YSK teki päätöksensä, leimaamattomat lipukkeet lisättiin pikaisesti hyväksyttyjen joukkoon, ja niidenkin äänet laskettiin. YSK on sanonut, että jos voidaan todistaa, että leimaamattomat kuoret on tuotu äänestyspaikan ulkopuolelta, se ottaa asian uudelleen käsittelyyn. Koska äänestyslipukkeet otettiin jo ääntenlaskennassa pois kuorista, on mahdotonta näin jälkikäteen tietää, millaisia lipukkeita noissa leimaamattomissa kuorissa oli.

Joitain äänestystilanteita on jaettu myös sosiaalisissa medioissa. Hürriet Daily Newsin kolumnistin mukaan hänen sukulaisensa kertoi, kuinka eräässä Istanbulin äänestyspaikassa toinen valvojista luki sen paikan äänestystuloksen ja toinen kirjoitti tuloksen ylös. “Ei”-ääniksi luettiin 175. Sukulainen oli kuitenkin ollut mukana laskemassa ääniä, ja korjasi, että ääniähän oli 275. Lukija ja kirjoittaja raapustivat nyreänä oikean luvun paperiin.

Istanbulin apulaisjohtaja taas jakoi Twitter-tilillään valokuvan ja siihen liittyvän tekstin: “Te revitte “ei”-äänet ja dumppaatte ne rakennustyömaalle, jonka jälkeen hyväksytte leimaamattomat “kyllä”-äänet ja kerrotte, että kurdit äänestivät meitä”.

Turkkilainen ystäväni kertoi, että häntä oli kielletty sulkemasta äänestyskuorta. Hän kieltäytyi tästä ja nuolaisi kuorensa kiinni vihaisten vaalivalvojien nenän alla. He antoivat kuitenkin leiman kuoreen ja ainakin tuo ääni on toivottavasti ollut mukana äänten laskennassa. Olin aika yllättynyt vaalilipukkeiden laskemista seuratessani, että kuoret näyttivät tosiaan olevan melkein kaikki valmiiksi auki.

Vaalipäivän aattona presidentti hoputti kansaa uurnille: ”Tehkäämme yhdessä sellainen uudistus, että länsimaat ja terroristit tulevat hulluksi!” Terroristeiksi Presidentti on koko kampanjansa aikana nimitellyt muun muassa ”ei”-äänestäjiä. Presidentin kannattajat lupasivat jo aiemmin, että vaaliviikolla presidentti vetää jäniksen hatustaan. Olisivatko nuo leimaamattomat vaalilipukkeet olleet se jänis vai toimivatko maaseudun kyläjohtajat ”jäniksinä”?

Turkkilaisten tuttavieni mielestä ”kyllä”-ulkoturkkilaisten pitäisi pikaisesti pakata laukkunsa ja tulla kokemaan, mitä ”kyllä”:n kanssa eläminen oikeasti merkitsee. Osa tuttavistani aikoo taistella täällä oikeuden puolesta ”ei”-turkkilaisten rinnalla, osa heistä pakkaa täällä päässä laukkujaan. Me emme ainakaan vielä.

Spontaania lintuhavainnointia Ankarassa

En tiedä miksi, mutta en ole koskaan ollut kauhean innostunut biologiasta. Kouluaineena voisin melkein listata sen luokkaan ”pakkobiologia” – maantieto ja historia sen sijaan ovat aina kiinnostaneet minua kovasti. Ehkä on olemassa biologiaihmisiä ja maantietohistoriaihmisiä?

Kaikenlainen ”lajituntemus”, mikä aikoinaan kuului pakollisena opiskeluihini, kesti vain viimeiseen lajituntemuksen tenttiin saakka eli muistaakseni kevääseen 1987. Kasveja en edelleenkään tunnista, mutta osaan kyllä nauttia kauniista sellaisista, ja minusta on mukava seurata niiden kasvamista ja muuttumista. Minulle luonnossa on yksinkertaisesti toinen toistaan kauniimpia ja ihmeellisimpiä isoja ja pieniä kukkia, kasveja ja eläimiä. Lintubongaus ei koskaan ole saanut minua innostumaan, ja luontoretkelläkin tärkeintä on minulle yleensä ollut hiljaisuuden kuunteleminen, mukava seura ja hyvät eväät. Enkä ole tästä haittaa elämälleni vuosien varrella huomannut.

Valitettavasti vähäinen kiinnostukseni lajituntemukseen on siirtynyt seuraavalle sukupolvelle… aikoinaan keskimmäisemme vastaus kysymykseen ”Miten lintu sanoo?” oli iloinen ”Kraak!”. Asuimme kaupungissa, se tietysti selittää jotain. Valokuvakirjasta kukkivista puista ja pensaista kokosin Bangkokissa asuessamme, mutta mitään wau-elämyksen kaltaista en niiden nimien oppimisesta saanut. Opin kuitenkin, minkä pensaan tai puun kukat ovat myrkyllisiä.

Olen nyt päättänyt tehdä jotain olemattomalle lajituntemukselleni. Viime viikonloppuna nimittäin luin Anadolujetin asiakaslehdestä artikkelin, jossa kerrottiin, että yli puolet Turkin lähes 450 lintulajista voi bongata Ankarassa! Ensimmäinen ajatus oli tietysti, että mitä ihmettä? En ole nähnyt täällä kuin kolmenlaisia lintuja: variksia ja puluja ja jokusen varpusen (tai ainakin uskoakseni ne niitä ovat). Mutta jo heti toinen ajatus oli, että tietysti! Monet muuttolinnuthan matkaavat Euroopan ja Afrikan väliä juuri Turkin kautta, ja nähtävästi siis nimenomaan Ankaran maakunta on sopivasti niiden kulkureitillä. Potentiaalia lintulajibongaukselle siis on.

Ajatuksesta innostuneena naputtelin Googlelle ”Ankara bird” ja löysin nettisivun, jossa tuon hurjan lintumäärän on listannut joku asiaan huomattavasti paremmin perehtynyt. Listaa hoitaa Denis Lepage ja sitä ylläpitää Bird Studies Canada, BirdLife Internationalin yhteistyökumppani. Listalta löytyy paljon tuttuja nimiä ja myös kesän tulon loruttelulinnut: kiuru, peippo, västäräkki ja pääskynen. Anadolujetin asiakaslehdessä kerrottiin myös, että Ankaran parhaita bongauspaikkoja ovat Eymir-järvi, Nallıhan, Gölbaşın Mogan-järvi, Kızılcahamamin metsät ja Beybazarin İnözü-laakso. Sinne siis.

Nettisivulta löytyi myös klikkaamalla linnuista kuvat, mikä on bongausharrastusta ajatellen tosi hyvä. Häpeäkseni tunnustan, että vielä opiskeluaikanani jouduin käyttämään HV-muistisääntöä isoille kaupunkilinnuille: H niin kuin harmaa eli se, jossa on harmaata, on varis; V niin kuin valkoinen eli se, jossa on valkoista harakka… toimi aina. Pulun muistin ilman muistisääntöjäkin.

Lintujen ääniäkään en paljoa enempää tunnista kuin keskimmäisemme pienenä. Ainoa, jonka tunnistan varmasti äänestä on peipponen, jota lapsena kuuntelin kesät mökillämme. Musiikkia harrastava tuttavamme kertoi joskus ylpeillen, että hän tuntee äänestä ainakin puolet Suomen linnuista. Peippo- ja uuni- eli pajulintumäärä yhdessä kuulemma muodostavat määrällisesti puolet linnustostamme. Peippo laulaa laulunsa duurissa, pajulintu saman lurituksen mollissa. Eli minäkin siis tunnen äänestä puolet Suomen linnuista!

Kävin kirjautumassa Denis Lepagen Avibase-lintubongaustietokantaohjelmaan ja avasin sinne oman bongauslistani. Wikipedian mukaan kyse on ”bongauksesta”, kun käydään havainnoimassa jotakin lintua, jonka joku muu on ilmoittanut oleilevan jollakin tietyllä paikalla tai olevan muuttolennossa; kaikki muut havaitut ja määritetyt linnut ovat ”spontaaneja havaintoja”.

Tämän blogin kuvat ovat naapurin talon katolta – niitä ei kukaan ilmoittanut siellä oleilevan, joten ihan spontaanisti ne siellä siis havaitsin. Voi olla, että loputkin joudun samalla lailla spontaanisti havaitsemaan, koska en ole varma, voiko Anadolujetin asiakaslehden artikkelitietoja käsittää ilmoituksena. Tai jospa tuolta Avibasesta löytyisi bongausilmoituksia? Tuo seikka ei tosin näin noviisiharrastajaa häiritse lainkaan. Itse asiassa uskon, että tuo spontaani havainnointi sopiikin minulle paremmin 🙂

Viikonlopunviettoa Egeanmeren rannikolla

Kävimme ihanan rentouttavalla ja virkistävällä viikonloppureissulla Çeşmen niemimaalla, İzmirin maakunnassa. Tavoitteenamme oli päästä vähäksi aikaa pois Ankaran ankeaksi muuttuneesta poliittisesta ilmapiiristä (liittyen lähinnä tulevaan kansaäänestykseen perustuslakimuutoksesta). Reissuajan valitsimme viime viikonlopuksi, sillä niemimaan pienessä Alaçatın kaupungissa järjestettiin tuolloin vuotuiset yrttifestivaalit.

Asustelimme ihanassa Kapari-butiikkihotellissa. Hotellimme manageri Hakan suunnitteli kanssamme meille päiväretkiä ja antoi vinkkejä alueen hyvistä vierailukohteista, ravintoloista, näköalapaikoista jne. Huoneemme oli kuulemma morsiussviitti 🙂

Ankarassa on selkeästi vielä alkukevät, mutta Egeanmeren rannalla kevät oli jo kääntymässä kesään. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja lämpöä oli päivisin 20 asteen kieppeillä. Vaikka niemimaalla tuulee noin 330 päivää vuodesta, tarkeni noilla lämpölukemilla välillä ilman takkiakin. Sopivien tuulten vuoksi alueen kukkuloille on pystytetty erinäisiä tuulimyllyjä; oppaamme Orhanin mukaan niitä on 154.

Tuulten vuoksi alue on myös suosittu purjeurheilupaikka, ja Çeşmen alue on kesäisin täynnä erityisesti Istanbulin high-so-ihmisiä purjeveneineen ja -lautoineen. Osa asustelee hotelleissa, mutta rannikolle on rakennettu, ja rakennetaan parhaillaan lisää, luksus-loma-asuntoja omilla purjevenepaikoillaan.

Kapari-hotellimme oli loistava valinta myös siksi, että se sijaitsi kaupungin ulkopuolella Alaçatın marinassa eli satamassa (jonne oli myös rakenteilla noita luksus-loma-asuntoja). Yrttifestivaalien aikana kaupungin kapeat noppakivikadut ovat nimittäin tupaten täynnä myyntipöytiä ja turisteja. Tupaten täynnä tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että kaduilla ei pääse toisinaan kulkemaan lainkaan – tarjolla on vain seisomapaikkoja. Turisteja tuli tosiaankin bussilasteittain; lauantaina ei kaupungin laidoillakaan tahtonut päästä autolla eteenpäin.

Festivaalit ovat onneksi kolmipäiväiset ja matkasimme Alaçatıin jo torstai-iltana. Perjantaipäivä oli normaali arkipäivä, joten suurin osa vierailijoista saapui paikalle vasta viikonlopuksi. Saimme aika rauhassa kuljeskella ja nautiskella kaupungin pienistä kahviloista, antiikkikaupoista, myyntipöytien antimista ja yrttitoreista. Matkaan lähti jos jonkinlaista matkamuistoa itsellemme. Ja vatsassamme mukavia ruokamuistoja.

Kuten monet muutkin Egeanmeren vanhat rannikkokaupungit, on Alaçatıkin ollut alun perin kreikkalaisten asuttama. Kun läheinen Khios-saari tuhoutui paljolti 1830-luvun maanjäristyksessä, siirtyivät saaren asukkaat Turkin mantereen puolelle. Alaçatın alue oli tuolloin vielä suota, ja kreikkalaisilla riitti alueella kaivaus- ja rakennustöitä. Suurin osa kaupungin rakennuksista on kauniisti restauroituja kreikkalaistyylisiä parikerroksisia kalkkikivitaloja.

Çeşmen alueen väestöpohja muuttui radikaalisti, kun kaksi miljoonaa ihmistä pakkosiirrettiin Turkin itsenäisyyssodan aikaan 1920-luvulla. Kreikanturkkilaiset muslimit siirrettiin Turkkiin ja turkinkreikkalaiset ortodoksit heivautettiin Kreikkaan – siis ne, joita ei itsenäisyystaistelun viimeisinä vuosina tapettu.

Nykyään niemimaan Urlan alue on yksi Turkin seitsemästä viininviljelyalueesta, ja siellä käy surffaajien lisäksi paljon enoturisteilijoita ympäri vuoden. Yhdyimme heidän joukkoonsa, ja vuokrasimme lauantaipäiväksi auton ja kuljettajineen. Kuljettajamme Orhan toimi meille myös erinomaisena paikallisena turistioppaana. Ajelimme aamusella ensin reissun Iskelen rantakylään, josta jatkoimme pitkin Urlan kuuluisaa viinitietä eli şarap yolua, jonka varrella pysähdyimme kahdella viinitilalla.

Olen aikaisemmin jo kirjoitellut, että Turkista löytyvät maailman vanhimmat viinitilat tuhansien vuosien takaa. Nykyisillä DNA-tutkimuksillakin on todettu, että eurooppalaisten viinien juuret ovat Turkissa, Georgiassa ja Armeniassa. Osa niemimaan viinitarhoistakin on yli 1000 vuotta vanhoja. Tällaisista ajanjaksoista puhuttaessa eivät viinitarhat tietysti ole yhtäjaksoisesti olleet toiminnassa. Alue on ollut melkoisen sotaista tienoota, ja kansojen valtakausia ja kulttuureita on aikojen saatossa tullut ja mennyt, samoin viinitarhoja. Historian tutkimusten mukaan 1830-luvulla alueelle muuttaneet kreikkalaisetkin perustivat alueelle omia viinitarhojaan, joiden jäänteitä on löytynyt kaivauksissa.

Urlan viinireitti

IMG_7238Olimme saaneet ankaransuomalaiselta tuttavaltamme yhteystiedot hänen tuttavansa Mozaik-viinitilalle, jossa vierailimme ensin. Tilalla tuotetaan italialaisten asiantuntijoiden avustuksella Mahrem-viinejä. Meitä oli tilalla vastassa toinen paikan omistajista, joka pienen juttutuokion jälkeen joutui lähtemään muihin hommiin ja jätti esittelyn tilan myyntivastaavalle. Sen verran omistaja ehti kertoilla, että tila tuottaa noin 60 000 pulloa per vuosi ja että vaikka viljely tilalla on luonnonmukaista, eivät he kuitenkaan tuota varsinaista luomuviiniä, koska se ei omistajan mielestä ole ”hyvän makuista”. Myyntivastaavalta saimme kysellen tietää, että he viljelevät vain punaviiniin tarkoitettuja rypälalejikkeita: syrahia, sangioveseä, corintoa, montepulcianoa, petit verdota, tannatia, marselana, ekigaïnaa ja reboa. Osa rypälelajikkeista oli meille ihan uusia tuttavuuksia, vaikka viiniköynnökset onkin kuulemma alun perin tuotu Italiasta ja Ranskasta. Saimme maistaaksemme ekigaïna-viiniä sekä petit verdotista ja rebosta tehtyä viiniä. Erityisesti ensimmäinen oli miellyttävä uutuusmaku suussamme. Edellisestä kerrasta viisastuneena tilasimme viinikargomme eli laatikon viiniä kotiin kannettuna paikan päältä.

Enemmän pidimme kuitenkin pienestä Urlicen viinitilasta, jolla on kunnia olla alueen ensimmäinen viinitila. Urlicessa omistaja Reha Öğünlü esitteli (ja maistatti) meille viiniensä lisäksi myös viinintekotilansa ja viinikellarinsa, jossa viinit saavat rauhassa kypsyä tammitynnyreissään. Urlicessa viini tehdään vanhaa viinintekotekniikkaa kunnioitten luomuna, ilman kemikaaleja tai ylimääräistä kastelua, alusta loppuun saakka.

Urlicen viinitila on sananmukaisesti perhetila: koko viinintekoprosessi on omistajapariskunnan harteilla viininköynnösten istuttamisesta aina pullotukseen saakka. Tilan ensimmäinen vuosikerta tuli myyntiin 2008, ja nykyään tila tuottaa noin 12 000 pulloa vuodessa. Siitä riittää myyntiinkin, vaikka osa menee viinitilan ravintolaan ja osa omaan kulutukseen. Omistaja vitsaili meille, että heillä ei ole vuoden 2008 jälkeen ollut alkoholiongelmia: jos viiniä haluaa Turkissa ruuan kanssa tarjota päivittäin, on se ilman omaa viinitilaa ongelmallisen kallista. Paikka kuuluu myös “slow food”-liikkeeseen. Meidän vieraillessamme, uunista kannettiin herkullisen tuoksuisia pizzoja patiolla odottaville asiakkaille. Myös Urlicesta lähtee tällä viikolla pakettikargo kohti kotiamme.

On todella harmi, ettei turkkilaisia viinejä voi ostaa Suomesta. Turkin maaperässä ja ilmastossa kasvaessa tutuistakin rypäleistä saa hienoja uusia makuja, puhumattakaan turkkilaisten alkuperäisrypälelajikkeiden mauista, joita muualla ei edes kasvateta.

Iltapäiväksi palasimme hotelliimme, jossa yrttifestivaalien kunniaksi paikalle saapui Istanbulista kokki Mike Norman apulaisensa kanssa valmistamaan hotellin asukkaille maittavan yrttilounaan ja jälkiruuaksi ruusuvesi-yrttisorbettia. Eturuuaksi tilasimme lasilliset paikallista valkoviiniä, jotka tarjoiltiin tuoreiden mansikoiden kanssa. Nami!

Myöhäisen lounaan jälkeen jatkoimme autoilua vanhan osmanien aikaisen Germiyan kylän kautta Karaburun niemimaan Ildırıin, jossa kiipesimme katsastamaan vanhat Erythraen rauniot: amfiteatterin, Athenan temppelin ja Madronen kirkon. Ei ihme, että kirkko ja temppeli oli rakennettu juuri tänne, sillä näkymät kukkulan laelta olivat uskomattoman hienot!

Germiyan kylässä pysähdyimme pieneen paikalliseen kahvilaan nauttimaan turkkilaiset kahvit. Kahvilaa vastapäätä oli pieni kauppa, jota kävimme katsomassa. Omistaja, vanha papparainen, kutsui meidät peremmälle; buyrun, buyrun! Kaupan takaosassa oli museo, jonka hän oli itse rakentanut alueelta löytämistään esineistä. Osan hän on kuulemma kaivanut maasta, osan saanut vaihtokauppana (meidän vieraillessamme joku kantoi hänelle vanhan hopeatarjottimen, josta sai vaihtokaupassa ison pussin tomaatteja) ja osan löytänyt vanhoista hylätyistä taloista. Melkoinen kokoelma tavaroita, joista iso osa oli ihan oikeasti antiikkia ja varmaan aika arvokastakin. Esimerkiksi jokunen sata vuotta vanha painettu Koraani ja (kuulemma tuhat vuotta) vanha saviruukku, joka oli ollut löydettäessä täynnä hopearahoja. Hopearahat pappa oli kuulemma myynyt kreikkalaisille, joiden ruukku alun perin oli ollutkin. Liekö pakkomuutossa piilotettu maahan?

Illalla kävimme vielä syömässä Ildırın rannan kalaravintolassa, jossa nautimme ruuan kera kauniista aurinonlaskusta. Kerrassaan tervetullut ja ihana reissu!

Pikajunamatka Konyaan

Kävimme lauantaina pikajunamatkalla Konyassa. Sinne on Ankarasta noin 300 km, ja pikajunalla eli yüksek hızlı trenillä matkaan meni tasan tunti ja 55 minuuttia. Liput sai ostettua netin kautta; edestakainen hinta business-luokassa yhdeltä henkilöltä oli noin 17 euroa. Samaan hintaan tarjoiltiin vielä mennessä aamupala ja palatessa iltapala.

Pikajuna lähti Ankaran uudelta ultramodernilta rautatieasemalta. Ultramoderni oli myös juna ja sen business-osaston mustine nahkapenkkeineen ja multimedianäyttöineen. Multimedianäyttö toimi moitteettomasti ja ehdimme mennen tullen katsoa elokuvan, molemmat alkuperäiskielellä englanniksi.

Ennen matkaamme sain konyalaiselta tuttavaltani hänen ystävillensä kirjoittaman pikku opasvihkosen päivämatkalle Konyaan. Tuttavani vakuutti, että vaikka Konya on reippaan miljoonan asukkaan kaupunki, pystyy sen keskustan päivässä koluamaan kävelemällä. Niin kuin pystyikin.

Konyasta emme ennalta tienneet juuri muuta kuin että se on kuuluisa matoista (meilläkin niitä on kaksi) ja että pyörivät dervissit ovat sieltä kotoisin. Nettisurffailulla löytyi lisätieto, että Konya on vanha seldzukkien hallitseman Rûmin sultanaatin pääkaupunki, ja että suurin osa kaupungin museoista keskittyy tuolle kaudelle eli 1200-luvulle. Pyöriviin dervisseihin olin tutustunut jo Bangkokissa ensimmäisen turkin kirjani kültür köşesissä. Kirja esitteli turkkilaisia kuuluisuuksia, ja heidän joukossaan oli seldzukkien aikaan elänyt Mevlâna Celâleddin Rûmi, suuri suufilainen filosofi, islamilainen teologi, mietiskelijä, runoilija ja pyörivien dervissien oppi-isä. Kirjan mukaan hänen merkittävin teoksensa on nimeltään Mesnevi, jota Rumi itse kutsui ”(islamin) uskonnon juurien juurien juuriksi ja Koraanin selittäjäksi”.

Konya on Turkin seitsemänneksi suurin kaupunki reippaalla miljoonalla asukkaallaan. Se tuntui kuitenkin huomattavasti pienemmältä, kuin maaseutukaupungilta. Ensimmäisenä miellyttävänä yllätyksenä oli, että se oli, päinvastoin kuin Ankaramme, täysin tasainen – ei siis suuria ylämäkiä kiivettävänä.  Toinen yllätys ei ehkä ollut niin miellyttävä, sillä se liittyi tulevaan kansanäänestykseen. Hallituksen tukema ”Kyllä”-kampanja oli prahaillaan menossa ja näkyvästi esillä kadunvarsimainoksissa, lentolehtisissä ja tien varteen pystytetyissä vaaliteltoissa. Ihan vasta Konya oli uutisissa tupakanvastaisen kampanjansa vuoksi. Keski-Anatolian terveysministeriön lanseeraama kampanja piti keskeyttää, koska sen julisteissa ja lehtisissä luki “Ei” tupakoinnille ja sen haittavaikutuksille! Hallituksen mukaan ihmiset voivat sekoittaa kampanjan tulevaan kansanäänestykseen, jossa äänestetään perustuslain muutoksesta ja presidentin valtaoikeuksien laajentamisesta. Mitään muutakaan ”Ei”-kampanjaa emme Konyassa nähneet.

Mutta takaisin reissuumme… suuntasimme rautatieasemalta Atatürkin patsaan ohitse Atatürk-bulevardille ja sieltä Alâeddin tepesille eli kukkulalle. Kukkulan liepeillä oli parikin mukavaa pikku museota, joissa pistäydyimme. Ince minare taş ve ahşap esler müzesiin on nimensä mukaisesti kerätty kivi- ja puutaidetta pääasiassa seldzukkien aikakaudelta eli 1200-luvulta; Karatay müzesissa taas on esillä samaisilta aikakausilta posliiniesineitä. Itse museorakennukset olivat vanhoja kouluja ja hienoja arkkitehtuurisia taidonnäytteitä.

Museoista pääkohteenamme oli kuitenkin Mevlana-museo, joka opaskirjojemme mukaan on myös Turkin toiseksi suosituin museo Istanbulin Hagia Sofian jälkeen. Niin ikään opaskirjamme mukaan Rumin mausoleumin ovessa on kirjoitus: “Jotka astuvat sisään vajavaisina, tulevat ulos täydellisinä” – emme halunneet jättää mahdollisuutta käyttämättä 🙂

Leveän Mevlana-bulevardin sijaan päätimme koukata museolle pikkukujien kautta, jotka johtivat meidän suoraan sokkeloisille kävelykauppakaduille. Kujat olivat kukin erikoistuneet myymään tiettyjä tavaroita, ihan alkupäässä nimenomaan kenkiä, loppupäässä enimmäkseen kuivattuja hedelmiä, kahvia ja mausteita. Kujien loputtua putkahdimme aukiolle, jossa seisoi komea osmanien aikainen Aziziyen moskeija.

Meillä alkoi olla jo nälkä, joten päätimme tuttavamme opas kirjasen suosituksesta käydä testaamassa läheistä Mithat tirit salonua. Onneksi tuttavamme oli ennalta kertonut meille, kuinka konyalaiset ruokalistattomat ravintolat toimivat. Tarjoilija nimittäin tuli pöytäämme, toivotti tervetulleeksi ja kysyi ystävällisesti, mutta hyvin lyhyesti: ”Tek? Bir bucuk?” Eli: ”Yksi? Puolitoista?” Tilata sai siis joko yhden tai puolitoistakertaisen annoksen ruokaa. Luulimme vielä tuossa vaiheessa, että saisimme eteemme kuuluisaa konyalaista etliekmekiä eli eräänlaista lahmancu-jauhelihapizzaa. Nimensä
mukaisesti ravintolassa tietysti kuitenkin tarjottiin tiritiä eli sumakilla maustettua paistettua liha-leipä-sipuli-jugurttivuokaa. Ei harmittanut yhtään, sillä ruoka oli mielettömän herkullista! Konyan kuuluisaa etliekmekiä kävimme sitten syömässä Konevi fırınissä paluumatkallamme rautatieasemalle.

Vatsat täynnä jatkoimme matkaamme pyörivien dervissien kehtoon eli Mevlana-museoon. Konyan kadut olivat melkoisen tyhjiä ja ihmettelimme jo, missä kaikki ihmiset ovat lauantaipäivänä. Asia selvisi: täällä. Rumille pyhitetyssä museossa vierailee vuosittain noin 1,5-2 miljoonaa ihmistä, osa heistä pyhiinvaeltajia.

Museon tärkein nähtävyys on tietysti Rumin hautamuistomerkki. Sen vieressä komeilee hänen poikansa sulttaani Veledin arkku ja niiden takana muiden merkittävien dervissien haudat. Rumin ja hänen poikansa hauta-arkkujensa päällä olevat suuret turbaanit kuvaavat heidän ylemmyyttään dervissien keskuudessa. Museossa oli myös esillä reliikkinä Muhammedin partakarvoja ja niin pieni Koraani, että sen kirjoittajan sanotaan sokeutuneen sitä kirjoittaessaan.

Tarkoituksemme oli jatkaa matkaamme Rumin hengellisen inspiraation, Shamsin, muistomerkille. Pääsimme kuitenkin vasta takaisin Mevlana-kadulle, kun meidät jo pysäytti paikallinen mies. ”You are tourists. I saw you in Mithat tirit restaurant. Where you come from?” ”You have visited Mevlana museum? Then you have seen the most important place in Konya. You know what is second important place? My shop!” “Do you know what is cicim? Come, I will show you!” Ja niin me olimme ikään kuin vahingossa matkalla turkkilaiseen mattokauppaan viereisen rakennuksen toiseen kerrokseen. ”So you are from Finland? From Helsinki? Tampere? Vaasa? Oulu?”

IMG_7157.JPGTarkoituksenamme ei missään nimessä ollut ostaa lisää mattoja. Toisin kuitenkin kävi, kun myyjän puhekone pääsi vauhtiin. ”Miss Finland, you like this one? Maybe? Yes? No? I show you something else? My price is very cheap, in Istanbul you will have to pay at least 700 TL, I only ask 300. How may you take? Three? When I tell you my price you say: pack them all for me!” “Do you want tea?” ”Miss Finland knows the quality. Are you a teacher?” Matot olivat kauniita ja hyvin säilyneitä, ja hinnat olivat kieltämättä alhaisia. Kun sytyttimellä vielä näytettiin, että loimilangatkin ovat villaa, lopun matkaa raahasimme muutaman kilon painoista mattokassia mukanamme.

Sitten takaisin Rumiin ja hänen hengelliseen inspiraatioonsa. Sanotaan, että Rumin elämän käännekohta oli tutustuminen nelikymppisenä itseään vanhempaan vaeltavaan mystikko Shams Tabriziin. Rumin tekstien perusteella jotkut tutkijat kutsuvat Rumin ja Shamsin suhdetta ”vahvaksi ystävyyssuhteeksi”, toiset viittaavat persialaisen runouden perinteestä kumpuavaan ”poikarakkausteemaan”.

IMG_7159.JPG

Tarinan mukaan Rumin seuraajat murhasivat Shamsin, koska kokivat, että heidän oma hengellinen johtajansa oli heidät vanhemman mystikon tähden hyljännyt. Ei ole varmaa, murhattiinko Shams ihan oikeasti ja onko hänen ruumiinsa siten edes muistomerkillä olevassa arkussa – ehkä tämäkin tarina, kuten Rumin tekstit yleensä, on käsitettävä enemmän symbolien ja metaforien kautta. Eräässä Mevlana-museon kuvataulussa luki, että Shams saattoi myös yksinkertaisesti ”haihtua ilmaan”. Runokokoelmassaan “Divan-i Shams-i Tabrizi” Rumi kuvaa rakkauttaan sekä jumalaan että Shamsiin – metaforien ja symbolismin vuoksi kahta rakkauden kohdetta on toisinaan kuulemma jopa mahdoton erottaa.

Rumin edustaman suufilaisuus on Wikipedian mukaan islamin mystinen suuntaus, jossa korostetaan suoran, henkilökohtaisen jumalasuhteen saavuttamista ja Jumalan henkisen totuuden tavoittamista jumalalliseen rakkauteen perustuvien harjoitusten kautta. Tuohon tavoitteeseen dervissit eli maallisesta mammonasta luopuneet askeettisuufilaiset pyrkivät ekstaasin ja tanssin avulla sema-seremonioissaan. Mattokauppiaamme ehti myös kertoa, että koska oli lauantaipäivä, olisi museon takana ollut illalla ilmainen sematanssiesitys. Junamme lähti kuitenkin takaisin Ankaraan ennen sitä, joten esitys jäi tällä kertaa näkemättä. Saimme tyytyä nauttimaan tuosta maagisesta tanssista vain netin välityksellä*.

dervissiPyörivien dervissien pääesitys on joulukuussa järjestettävissä Rumin kuolinpäivän (jota myös hänen hääyökseen kutsutaan) muistotilaisuuksissa. Suomalaiset ystävämme olivat kerran päässeet seuraamaan tuota kuulemma lähes kolmen tunnin pyörimisesitystä ihan paikan päältä. Ystävämme eivät kuitenkaan onnistuneet vaipumaan tanssijoiden kanssa uskonnolliseen ekstaasiin, vaan jopa heidän seurueensa turkkilaiset olivat tuumanneet, että tunninkin lyhyempi pyöriminen olisi riittänyt…

Netin arvostelusivuilla konyalaiset sematanssit saavat kuitenkin loistavia arvosanoja. Seremoniassa dervissit pyörivät vasemman jalan varassa aina vastapäivään, samaan suuntaan kuin planeetat kiertävät aurinkoa. Oikea käsi kerää kämmenpuoli ylöspäin jumalalta siunauksia ja vasen käsi välittää kämmenpuoli alaspäin siunaukset maan päälle. Dervissien pää on taivutettuna sivulle, jotta taivainen voima pääsee vapaasti virtaamaan kämmenten välitse.

Vaikka suufilaisuus on kannattajien mukaan islaminuskon syvällisintä tulkintaa, voi hyvin ymmärtää, miksi se islaminuskoisten vastustajien mielestä on vieraista filosofioista ja uskonnoista vaikutteita saanut harhaoppi. Harhaoppisiksi islaminuskonnossa tosin luokitellaan monia muitakin uskonnollisia ja filosofisia suuntauksia… Dervismi oli kuitenkin suosittua osmaanien ajan Turkissa, ja vasta Turkkia maallistaneen ja modernisoineen Atatürkin kiellettyä dervismin harjoittamisen sen kannattajat alkoivat vähetä, kunnes se sai luvan jatkaa toimintaansa kulttuuriorganisaatio-nimikkeen alla. Vuosi 2007 oli Unescon julistama “Mevlanan vuosi” Rumin kuoleman 800-vuotisjuhlan kunniaksi. Uutisten mukaan Rumista ollaan tekemässä myös Hollywood-elokuvaa.

*Esimerkiksi vuoden 2015 reilun tunnin mittainen muistotilaisuus löytyy YouTubesta: https://www.youtube.com/watch?v=Mb2XGnxsu8k. Vähän lyhyempi “arki”versio (vajaa 10 minuuttia) löytyy: https://www.youtube.com/watch?v=_h1wayIgn8o

Joidenkin lähteiden mukaan Rumi lausui runonsa ääneen tanssinsa huimissa pyörteissä. Varsinaisen kirjoitustyön tekivät Rumin pyörintää seuraavat oppilaat, ja mestari korjaili säkeitä jälkikäteen antaen niille niiden lopullisen rumilaisen runomuotonsa. Runot on alun perin kirjoitettu persian (farsin) ja arabian kielellä, joten sekä afganistanilaiset, turkkilaiset että iranilaiset pitävät Rumia kansallisrunoilijanaan.

Runoja on käännetty vuosien mittaan useaan otteeseen eri kielille. Koska osa kääntäjistä ei ole osannut sen enempää farsia kuin arabiaakaan, ovat he kääntäneet tekstejä jo käännetyistä teksteistä – ja jotain oleellista on toisinaan “lost in translation”. Suomeksi Rumia on tarjolla Jaakko Hämeen-Anttilan kääntämänä (alkuperäiskielestä!) teoksessa “Mawlana Jalaladdin Rumi: Rakkaus on musta leijona” (Basam Books 2002). Hämeen-Anttilan on myös kirjoittanu­t kirjan (mielestäni todella osuva nimi!) “Jumalasta juopuneet”, jossa hän tarkastelee lähemmin suufimystiikkaa (Basam Books 2002).

Suuntasimme Konyaan vajavaisine kokemuksinemme, tietoinemme ja ymmärryksinemme, ja jos ei nyt ihan täydellisinä ulos tultukaan, ainakin yhtä kokemusta rikkaampana 🙂

Löysin tähän loppuun netistä (useammalta sivulta) rumilaisen runon “Vierasmaja”, josta pidän kovasti (ja jonka uskoakseni on englanninkielestä suomentanut Soili Takkala):

Ihmisenä oleminen on vierasmaja
joka aamu tulee uusi vieras.

Ilo, masennus, ilkeys,
äkillinen tietoisuuden hetki, kaikki
tulevat kuin odottamattomat vieraat.

Toivota tervetulleeksi ja viihdytä niitä kaikkia!
Vaikka ne olisivat murheiden joukkio,
joka raastaa talosi raivokkaasti
tyhjäksi huonekaluista

kohtele silti jokaista vierasta kunnioittavasti.
He voivat olla tyhjentämässä sinua
uutta iloa varten

Synkkä ajatus, häpeä, kauna –
ota ne vastaa nauraen
ja kutsu ne sisään.

Ole kiitollinen kaikista tulijoista
sillä niistä jokainen on lähetetty
oppaaksi tuonpuoleisesta.

 

40 lehmän mittainen koettelemusaika?

Bloggailin aiemmin tässä kuussa, kuinka koirista ja lehmistä tuli täällä poliittisia aseita. Samaisessa kirjoituksessa mainitsin, että lehmiin liitettiin islamin symbolinen luku 40. Eräältä blogini seuraajalta tuli kysymys, onko se kovinkin paha luku. Ei ainakaan pitäisi olla.

Luku 40 on merkittävä islamilaisille, mutta se on sitä myös juutalaisille ja kristityille. 40 on tietysti symbolinen luku, mutta uskontoihin liittyen kyse on yleensä ajallisesti 40 päivästä, joskus jopa 40 vuodesta. 40 ei millään muotoa ole ainoa luku, joka uskonnollisissa kirjoituksissa on tulkittu tärkeäksi ja symboliseksi. Niitä ovat myös esimerkiksi luvut 1, 2, 3, 5, 6, 7 ja monet muut. Esiintymistiheyden perusteella ei voi sanoa, että 40 olisi jotenkin kaikkein tärkein luku. Joku on laskenut, että luku 40 esiintyy Raamatussa 146 kertaa: luku 1 taas on mainittu Raamatussa 1 898 kertaa, luku 2 esiintyy siinä 808 kertaa ja luku 3 puolestaan 467 kertaa…

Turkin punaisen lihan tuottajat valitsivat kuitenkin lehmille luvun 40. Se liitetään uskonnoissa jonkinlaiseen testaus- tai koettelemusaikaan: rangaistukseen, puhdistautumiseen tai uudistumiseen, jonka jälkeen alkaa uusi elämänvaihe. Periaatteessahan lehmien pakkaaminen olisi näin symbolisesti positiivinen asia: tästä alkaa uusi hyvä aika. Jotenkin en kuitenkaan usko, että tuo oli tuottajilla päällimmäisenä mielessään, kun he päätöksestään ilmoittivat.

Ajallisesti luku 40 on uskonnollisissa teksteissä kuitenkin ehkä tärkeämpi kuin sen esiintymistiheys antaa ymmärtää, sillä se liitetään merkittäviin käänteen tekeviin tapahtumiin. Esimerkiksi Nooan aikainen vedenpaisumus alkoi 40 päivää ja 40 yötä kestäneistä rankkasateista, israelilaiset vaelsivat autiomaassa 40 vuotta, Goljat koetteli israelilaisten kärsivällisyyttä 40 päivää ennen kuin Daavid linkoineen pelasti heidät, Mooses vietti 40 päivää Siinain vuorella ottaessaan vastaan 10 käskyä, ennen julkista toimintaansa Jeesus paastosi autiomaassa 40 päivää ja astui taivaaseen 40 päivää ylösnousemuksensa jälkeen.

Luku 40 esiintyy usein myös Muhammedin elämänkerrassa. Esimerkiksi Muhammed oli 40 kun arkkienkeli Gabriel ilmestyi hänelle ensimmäisen kerran eikä juoruilevan (tai viiniä juoneen) henkilön rukouksia hyväksytä 40 päivään ja yöhön. Muhammedin tarkkaa syntymävuotta ei tunneta, mutta sekin on ilmeisesti laskettu 40 vuotta taaksepäin profeetan uran alusta. Netistä löytyi jopa elämänkertaan pohjautuva tutkimusartikkeli, joka keskittyy ihmisen elämän kehittymiseen ensimmäisten 40 päivän aikana, niin kuin Mohammedin elämänkerrassa se selitetään.

Luku 40 ei ole merkittävä vain pyhissä kirjoissa ja elämäntarinoissa, vaan se saattaa ihan oikeasti olla ihmisille tärkeä luku, jota ei vain ole tullut ajatelleeksi. Esimerkiksi negatiivinen 40 on lämpötila, jossa Celsius- ja Fahrenheit-asteikot kohtaavat: −40 °C = −40 °F. Myös sana “karanteeni” tulee ranskan lukusanasta quarante, joka tarkoittaa lukua 40. Karanteeni on peräisin mustan surman ajalta, jolloin taudinkantajiksi epäillyt joutuivat eristetyiksi 40 päivän ajaksi. Luku 40 on myös venäläisen kemistin Mendelejevin (joka loi jaksollisen järjestelmän eli alkuainetaulukon) kaavan mukaisen venäläisen vodkan alkoholipitoisuus tilavuusprosentteina. Netistä löytyi myös seuraava tieto: ihminen tulee täyteen kypsyyteensä vasta 40-vuotiaana 🙂

Äkkiseltään tuntuu, että luku 42 olisi kuitenkin symboloinut punaisen lihan tuottajien viestiä paremmin: Vanhassa testamentissa luku 42 esiintyy rangaistuksen lukuna. Mutta jospa tarkoitus ei ollutkaan rankaista, vaan näyttää, että nyt on menossa 40 päivän/vuoden/lehmän mittainen koettelemusaika? Tai jospa lehmät jo edustivatkin sijaiskärsijöinä symbolista koettelemusaikaa ja parempi huominen Turkille ja Hollannille (joka lie omalta osaltaan tässä tilanteessa symboloinut koko Eurooppaa) on jo ovella?

Lisää lehmäuutisia ei ensimmäisten uhkausten jälkeen ole kuulunut. Tuli mieleen, että kenellehän turkkilaiset aikovat alun perin lehmät lähettää? Sellaista henkilöähän ei ole olemassa kuin Hollanti. Varmaan he itsekin sen hoksasivat, koska kakkosvaihtoehtokin oli heti esillä. Oletettavasti lehmät tullaan siis teurastamaan ja lihat jaetaan joillekuille jossakin (punaisen lihan tuottajille Turkissa?).

 

Turkey ja turkey… ja kalkkuna

Kirjoittelin vuosi sitten, että löysin vahingossa Googlen käännöskoneella sanalle “turkey” turkinkielisen käännöksen “hindi”, eli löysimme suomenkielisen sanan kaupan hindisalamille: “kalkkunasalami”. Kalkkunasalamia emme tosin juurikaan ole syöneet, siksi paljon se on lisäaineilla höystettyä. Kalkkunaa sen sijaan syömme, koska se on täällä hyvää eivätkä sen ruokavalioon kuulu antibiootit, joita esimerkiksi kanoille täällä syötetään kuulemma aika reippaasti. Kanaa ostamme mukaan vain luomutorilta Ayrancısta – tosin meitä on varoiteltu, että eivät nekään välttämättä ihan luomua ole…

Mutta takaisin kalkkunaan. Arvelin vuosi sitten, että “turkey” liittyy läheisesti “Turkeyn” ja Britannian tai Amerikan väliseen vanhaan kaupankäyntiin, koska “turkey” on nimenomaan englanninkielinen versio tuolle kanalinnulle. Periaatteessa näin onkin, mutta on olemassa ainakin pari tarinaa, kuinka hindistä tuli turkey… tai kuinka hindistä tuli kalkkuna… tai kuinka hindistä ylipäätään tuli hindi.

Historian kirjoista löytyi tieto, että Turkey-sanaa on käytetty turkkien miehittämästä alueesta ainakin 1300-luvulta saakka (vaikka osmanien vallan aikaan aluetta kutsuttiin Osmanien valtakunnaksi). Kirjoista löytyi myös tieto, että siivekäs turkey on kotoisin Etelä-Afrikasta; toisen tiedon mukaan se on kotoisin Amerikasta. Eli jonkinlaisen kaupankäynnin seurauksena turkkien miehittämästä maasta ja eteläafrikkalaisesta tai amerikkalaisesta linnusta tuli englannin kielen sana-synonyymeja.

Sitten tarinoihin: Ensimmäisen tarinan mukaan “turkey” on kotoisin eteläisen Afrikan Guineasta, mistä se on saanut nimensä “guineafowl”; ranskaksi (jota Guineassa puhutaan) “pintade” eli suomeksi “helmikana” – ei siis kalkkuna ollenkaan. Lintuja alettiin tuoda Eurooppaan osmanien aikana Konstantinopolin kautta eli ne nappasivat nimensä kauppamiehiltä: helmikanoja alettiin kutsua nimillä “turkki-kukko” ja “turkki-kana”. Koska idän kauppaa käytiin osmanien aikaan paljolti Turkin niemimaan kautta, monet olettivat helmikanan tulevan Intiasta, joksi sitä Turkissakin kutsutaan: “hindi” eli “intialainen”.

Helmikana ei kuitenkaan ole se ”kalkkuna”, jota amerikkalaiset kantavat kiitospöytäänsä, eikä sekään, jota suomalaiset nauttivat leipänsä päällä leikkeenä. Tuo kalkkuna on helmikanan pohjoisamerikkalainen serkku. Serkkulintua alettiin tuoda Eurooppaan kauppalaivoissa Kolumbuksen löytöretkien jälkeen 1500-1600-luvulla. Erään tainan mukaan sitä tuotiin jälleen Konstantinopolin kautta, joten tuokin siivekäs sai muun muassa Briteissä nimekseen kauppiaiden mukaan “turkey bird” tai lyhemmin “turkey”.

Toisen tarinan mukaan pohjoisamerikkalaiset linnut eivät tulleetkaan Konstantinopolin kautta, vaan Espanjasta: ensimmäisen pohjoisamerikkalaisen kalkkuna-aterian arvioidaan Euroopassa tarjotun 1500-luvun puolenvälin jälkeen, kun espanjalaiset merimiehet (luultavimmin euskeran puhujat eli baskit, jotka olivat mukana löytöretkillä Amerikkaan) toivat lintuja Eurooppaan.  Näitäkin lintuja kutsuttiin nimellä ”turkey”, koska lintu muistutti paljon afrikkalaista serkkuaan. Nimi voi erään tarinan mukaan tulla myös siitä, että löytöretkien aikaan ja heti niiden jälkeen luultiin Amerikan puolelta tulevien serkkujen tulevan oikeasti Intiasta. Turkkilaiset saivat siis Amerikasta ”hindiään”, tulipa se sitten heille Baskimaan kautta tai suoraan Konstantinopoliin.

Serkkukalkkuna ei kuitenkaan ole alun perin Pohjois-Amerikasta, vaan Meksikosta, jossa Amerikan alkuperäiskansat olivat kesyttäneen sen jo 800 ennen ajanlaskun alkua. Azteekit kutsuivat sitä nimellä “huehxolot” ja mustajalat taas nimellä “omahksipi’kssii”.  Ehkä “turkey” oli eurooppalaisille helpompi sana, eivätkä espanjalaiset (tai baskit) ehkä muistaneet tai edes tienneet linnun alkuperäisnimeä.

Mutta kalkkunan historia ei lopu vielä tähän. Serkkukalkkunakaan ei ole amerikkalaisten juhlasiivekäs, vaan Eurooppaan saavuttuaan kalkkunoista alettiin jalostaa rotuja, jotka kaupankäynnin myötä kulkeutuivat takaisin Yhdysvaltoihin 1700-luvulla. Eli nykyiset amerikkalaiset kiiitospäiväjuhlan siivekkäät ovat eurooppalaista perua.

Mistä “kalkkuna”-sana sitten tulee suomen kieleen? Miksi meillä on ”kalkkuna” eikä esimerkiksi ”turkkilintu”?

Ei se ole turkkilintu monella muullakaan kielellä. Portugaliksi linnun nimi on “perulainen lintu”, koska portugalilaiset löytöretkeilijät luultavimmin tapasivat linnun ensi kertaa Perussa. Malesiassa sen nimi on ”hollantilainen lintu”, Vietnamissa “länsimainen kana” ja kambodzalaisille se on “ranskalainen kana” eli nimet viittaavat suoraan siirtomaa-aikoihin.

Ranskalainen nimi linnulle oli kuitenkin alussa lähellä turkin hindiä eli “coq de l’inde” eli “intialainen kukko”, joka on lyhennetty nimeksi “dinde”. Suomenkin kalkkunan takana on Intia, vaikkei sitä ehkä heti uskoisi. Hollantilaiset nimittäin kutsuvat siivekästä nimellä “kalkoen” tai “calicot hoen” eli “kana Calicoetista”, joka oli aikanaan kauppakeskus Intiassa – vähän kuin tarkennettu “dinde”. Intiassa linnun nimi ei tietystikään ole ”intialintu”, vaan “tarki”, ja joissakin Intian kielistä sitä kutsutaan “peruksi” tai jopa “piruksi”. Kalkkunamme on siis selkeästi lähinnä hollannin versiota – se lie tullut Suomeen sitä kautta.

Tieteellinen nimi kalkkunalle on “meleagris gallopavo”, joka on myös melkoinen sanojen sekasotku. Meleager-sana tulee kreikkalaisesta myytistä, jonka mukaan Artemis-jumalatar muutti Meleagerin surevat siskot helmikanoiksi. Gallo taas tulee latinan kukko-sanasta ja pavo on latinan sana riikinkukolle eli olisiko tieteelliselle nimelle sopiva käännös “helmikana-kukko-riikinkukko”?

Koirat ja lehmät poliittisina aseina

Kävimme taas tällä viikolla Mamakin yläkoulussa kirjastoporukan kanssa. Muutamat koulun oppilaat halusivat harjoitella kanssani englantia: “Where do you come from?” “How are you?” “You like Turkey?” ja sitten… “You know, Holland… kötü (paha), very kötü?” “You from Holland?” “No, I told you, from Finland. But I don’t think Holland is very bad”. “Yes, very bad, very bad… We in savaşda (sodassa)… Holland, Turkey (yksi pojista laittoi etusormensa koukkuotteeseen ja puristi kätensä nyrkkiin) you understand? Savaş! They sell us köpek (koira) meat! Look… this (ja näyttää reittään)… they sell, köpek! You understand?” “Yes , I understand but I don’t believe. I know you have problems but I don’t believe they sell you dog meat”. “You from Finland? Your country perfect! Holland very bad!” ”How do you know? Have you been in Finland? Have you been in Holland?” “No, no, we know…”

Tilanne oli itse asiassa kaikessa absurdiudessaan aika järkyttävä. Oppilaat olivat kaikki noin 13-14-vuotiaita poikia. Heidän väitteidensä takana oli tietysti Turkin ja Hollannin välillä parasta aikaa vallitseva kiista, jonka varsinainen syy löytyy Turkin valtaapitävän puolueen perustuslakimuutosehdotuksesta (josta bloggailin helmikuussa) ja Turkin tulevasta kansanäänestyksestä. Mistä tuo koiranliha on mukaan tullut, siitä minulla edelleenkään ole aavistustakaan. Mutta Turkin poliitikkojen puheista päätellen kyse todellakin on sotatilasta, jota ainakin kovasti koitetaan saada aikaan.

Viimeisimpien gallupien mukaan valtapuolue olisi häviämässä kansanäänestyksen eli presidentti ei saisikaan lähes määrätöntä määräysvaltaa maassa, kuten muutoksessa on kaavailtu. Turkin ulkopuolella asuu valtava määrä turkkilaista, jopa niin paljon, että ulkoturkkilaisten äänet saattavat ratkaista vaalit. Noiden ihmisten äänet on siis kalastettava – vaikka niiden hinta näyttääkin tuleva maalle kalliiksi. Yksistään Hollanissa asuu on noin 400 000 turkkilaista, Saksassa heitä on jo 2,7 miljoonaa – he näkyvät äänestysprosenteissa Turkinkin kokoisessa maassa.

Turkin hallituksen jäsenet syyttävät puheissaan ja haastatteluissaan ainakin Merkeliä ja hollantilaisia ja Hollantia “fasisteiksi” ja “uusnatseiksi”. Samaan nippuun niputetaan välillä EU-ministerit ja kaikki muutkin EU-maat. Hollanti on kuitenkin nostettu suurimmaksi syntipukiksi. Istanbulin taksikuskit ovat ilmoittaneet, etteivät he ota hollantilaisia turisteja kyytiinsä ennen kuin Hollanti pyytää virallisesti anteeksi. Myös turkkilais-hollantilainen ystävyysryhmä Turkin parlamentissa on päätetty lopettaa. Valtapuolueen jäsenet ovat jo sanoneet itsensä irti siitä, eivätkä kuulemma tule takaisin ennen kuin Hollanti on pyytänyt anteeksi. Mitä Hollannin pitäisi tarkkaan ottaen pyytää Turkilta anteeksi?

Ymmärtääkseni Turkin ulkoministeri halusi matkustaa Hollantiin kampanjoimaan perustuslakimuutoksen puolesta. Tarkoitus oli järjestää tapahtuma hollanninturkkilaisille, noille potentiaaliselle 400 000 äänestäjälle (joilla oletettavasti on edelleen myös Turkin kansalaisuus). Hollanti epäsi ministerin pyynnön. Hollannissa oli tulossa omat vaalit, joissa ainakin gallupien mukaan äärioikeisto oli vahvoilla. Muun muassa turvallisuussyistä Hollanti ei kaivannut maahan muita poliittisia kampanjoita juuri nyt.

Turkki ei kuitenkaan halunnut siirtää aiottua tapahtumaa, vaan, kiellosta huolimatta, Turkin ulkoministeri lähti matkaan kohti Hollantia. Perillä Hollannin viranomaiset epäsivät ulkoministeriltä luvan laskeutua maahan. Turkin perheministeri koitti toista keinoa: hän koitti päästä Hollantiin Saksan kautta, päämääränään Rotterdam ja siellä Turkin konsulaatti. Hollannin viranomaiset kuitenkin pysäyttivät ajoneuvon, estivät kuljettajaa ajamasta Turkin konsulaattiin ja hajoittivat voimakeinoja käyttäen hollanninturkkilaisten järjestämän mielenosoituksen konsulaatin edessä.

Anteeksi pitäisi siis pytää a) ulkoministerin koneen laskeutumisluvan epäämistä, b) perheministerin auton konsulaattiin pääsemisen estämistä, c) turkkilaisten mielenosoituksen hajoittamista voimakeinoin. Sikäli erikoinen tilanne, että Turkin vaalilaki kieltää ulkomailla käytävän poliittisen kampanjoinnin…

Myös Saksa on kieltänyt Turkin poliitikkoja järjestämästä poliittisia kampanjoita Turkin perustuslakimuutoksen puolesta maassaan, päätöksen kieltää tai siirtää päätöstään tekivät myös Itävalta, Tanska, Ruotsi ja Sveitsi. Turkin tulkinnan mukaan kyse on fasismista ja neo-natsismista, turkofobiasta ja islamofobiasta. Osa EU:sta ei valitettavasti voi kestää Turkin viimeaikaista nousua, Saksa ylimpänä. Turkin mukaan maista ainakin Saksa tukee terrorismia, Hollanti taas on fasismin pääkaupunki, joka hallitsee etniset murhat (presidentti on viitannut  Srebrenican 8000 bosnialaisen massamurhaan 1995, minkä Hollannin YK-pataljoona epäonnistui estämään. Murhatut ovat Bosnian muslimeja).

Kaikille ei tunnu riittävän tuo anteeksiantokaan. Presidentin kehotuksesta Istanbulin kunta on päättänyt yksimielisesti sanoa sisarkaupunkisuhteen irti Rotterdamin kanssa, koska tuollaisten ihmisten kanssa ei voi pitää mitään sisarsuhteita yllä. Aika surkuhupaisaa Turkin poliittisten argumenttien valossa, koska nimenomaan vanhat natsit tuhosivat toisen maailmansodan aikana Rotterdamin kaupungin, ja sen nykyinen kaupunginjohtaja on syntyjään marokkolainen ja muslimi.

Turkin punaisen lihan tuottajien yhdistys taas on tehnyt päätöksen hollantilaisen karjan palauttamisesta Hollantiin. He eivät halua kasvattaa karjaa, jonka alkuperämaan kanssa he ovat diplomaattisessa kriisissä. Symbolisena eleenä he ovat kuulemma jo Çanakkalesta lähettäneet matkaan, tai ainakin pakanneet valmiiksi, 40 ongelmallista holstein-friisiläistä lehmää. Jos hollantilaiset eivät huoli niitä takaisin, yhdistys jakaa lehmät teuraspalasina – kenelle, sitä ei yhdistyksen puhemies kertonut. Tulevaisuudessa Turkki ei kuulemma halua mitään eläintuotteita Hollannista. Lehmiä ei sattumalta ole 40 (tuo islamin uskoon liittyvä symbolinen luku), koska, niin kuin presidentti on sanonut, tilanne ei koske vain Turkkia, ”vaan kaikkia muslimeja ja Euroopassa asuvia ulkomaalaisia”. Erdoğanin mukaan Euroopan kaduilla velloaa fasismi ja ei-eurooppalaisia kohdellaan Euroopassa samalla tavalla kuin juutalaisia toisen mailmansodan aikaan. Turkofobian ja islamofobian lisäksi eurooppalaiset pelkäävät jopa pakolaisia; he pelkäävät ja vihaavat itse asiassa kaikkea, mikä ei ole Euroopasta.

Turkki on valittanut kokemastaan kohtelusta ainakin kolmelle viralliselle taholle, muun muassa EU:n ihmisoikeustuomioistuimeen, että Hollanti on toiminnallaan rikkonut Wienin 1961 yleissopimusta. Sopimus koskee komennuksella olevien diplomaattien etuoikeuksia ja koskemattomuutta, joten en ihan ymmärä, kuinka tuota tässä sovellettaisiin, sillä eiväthän politikoimaan pyrkineet ministerit olleet töissä diplomaatteina Hollannin Turkin konsulaatissa.

Tällä viikolla ”sodasta” keskusteltiin median ulkopuolella ministerikokouksessa. Lopputulemana hallituksen puhemies, varapääministeri, kertoi neljästä ”askeleesta”, joita nyt otetaan. Ihan ensiksi tarkkaillaan Hollannin poliittista ilmapiiriä Hollannin vaalien jälkeen. Mikäli se pysyy samanlaisena kuin tähän saakka, otetaan seuraava askel, jossa laitetaan täytäntöön kokouksessa päätetyt sanktiot Hollantia vastaan. Eli nyt odotellaan Hollannin vaalien lopputulosta ja erityisesti Turkin tulkintaa siitä sekä siitä, millainen Hollannin ”ilmapiiri” nyt sitten on. Odottavatkohan Çanakkalen lehmätkin sitä?

Uutisten mukaan turkkilaiset hakkerit ovat hakkeroineet lukuisia twitter-tilejä. Hakkereilla oli myös viesti: ”Tämä on pieni osmanien läpsäisy, nähdään huhtikuun 16.” eli kansanäänestyspäivänä. Jossakin mediassa luki, että valtapuolueen kannattajat odottavat ”viimeiseen viikkoon saakka, jolloin johtajamme (siis presidentti) vetää jäniksen hatustaan”. Huh, tuota odotamme nyt mekin tuttaviemme kanssa. Tosin vähän eri meiningessä kuin hakkerit ja valtapuolueen kannattajat. Plan B on valmiina…

Vankilassa

 

Lähdimme viime sunnuntaina ajelulle määränpäänämme useamman astiakaupan tehtaanmyymälä Ankaran Altındağ:ssa. Kauppa oli kuitenkin sunnuntaina kiinni, joten astiat jäivät tällä kertaa ostamatta. Tehtaanmyymälän vieressä huomasimme aidatun rakennuksen, jonka portissa luki Ankara Kent Müzesı eli käännettynä Kaupunginmuseo. Portinpielessä luki myös isolla Ulucanlar Kültür & Sanat Merkezi eli Kulttuuri- ja taidekeskus. Päätimme poiketa sisään.

Kyseessä oli kyllä kaupunginmuseo, mutta “kulttuuri- ja taidekeskus” olisi hiukan makaaberi ilmaisu paikalle. Kyse oli nimittäin vankilasta.

Vankila oli aika hurja paikka. Se oli hyvin restauroitu ja se antoi rakennuksen varsinaisesta käyttötarkoituksesta melkoisen realistisen kuvan. Turkin entinen pääministeri Abdullah Gül on käyntinsä jälkeen kuulemma twiitannut, että “Ulucanlar muistuttaa tosiasiasta, että kun maasta puuttuu oikeus ja demokratia, jäljelle jää vain julmuus”. Tuota julmuutta – taiteen ja kulttuurin sijaan – me siis kävimme museoituna katselemassa.

Varsinaiset “näytteillepanot” keskittyvät 1970-luvulle, jolloin Turkin poliittinen tilanne oli lyhyesti sanottuna kaaoksessa. Näytteillä oli sanomalehtien etusivuja uutisineen, vankien kirjoittamia runoja, kirjeitä, piirustuksia ja henkilökohtaisia esineitä, joita oli kerätty vankien sukulaisilta ja vapautetuilta vangeilta. Virallisia dokumentteja vankilasta ei ole olemassa, sillä ne ovat kaikki palaneet vankilan tulipaloissa.

WP_20170312_006

Vankilassa oli useita osastoja. Osa oli kymmenien vankien yhteismajoituksia, osa muutaman vangin huoneista koostuvia, kuten Hilton-nimiset vankitilat, joista oli näkymä yli Ankaran, Atakuleineen kaikkineen.

Joidenkin huoneiden näytteillepanoon kuuluivat myös vankien mukaan tehdyt vahanuket, jotka makoilivat pedeillänsä, istuivat selliensä lattioilla, soittivat musiikkia, söivät lounasta tai keittivät teetä eli kuluttivat arkista aikaansa vankilassa. Vahanuket oli tehty taidolla ja ne näyttivät ihan oikeilta, mikä teki vierailusta entistä vaikuttavamman.

Välillä kuljimme pitkin hämärää vankisellikäytävää, jonka viereisistä selleistä kuului kuulusteltavien ja kuulustelijoiden ääniä – osa selvästi kidutusääniä. Joihinkin selleihin pääsi kurkistamaan luukusta sisälle. Sisällä istui vahanukkevanki lattian nurkassa tai patjallaan.

Olimme tuona päivänä oletettavasti museon ainoat ei-turkkilaiset vierailijat. Osa turkkilaisista pysähtyi tarkkaan lukemaan vankihuoneissa ja jopa yksittäisen sängyn päässä olevia tauluja, joissa oli valokuvien kera kerrottu kunkin huoneen tai yksittäisen sängyn asukkaasta, hänen rikoksestaan ja tuomiostaan. Joidenkin vierailijoiden ilmeistä ja keskustelunpätkistä päätellen kyse ei aina ollut heille täysin vieraasta henkilöstä.

Juuri ennen poismenoa oli vankilan pihalla esillä hirttopaikka ja niiden 19 vangin nimet, jotka paikalla oli hirtetty. Hirttopaikka oli puinen teline, jossa roikkui hirttosilmukka. Silmukan alla oli puujakkara, joka oli oletettavasti hirttotapahtumassa potkaistu vangin alta pois.

Löysin netistä käyntimme jälkeen uutisen, että syyskuussa 1999 vankilassa oli puhjennut mellakka, kun vankilasta muualle siirrettävät vangit olivat kieltäytyneet ruumiintarkastuksista. Suomessa tapahtuma uutisoitiin seuraavasti: “Kymmenen vankia, useimmat heistä vasemmistolaisia, sai surmansa yhteenotoissa vanginvartijoiden kanssa tänään Turkissa. Ainakin 24 vankia ja turvallisuusjoukkojen sotilasta haavoittui, osa vakavasti, ja 90 vartijaa on vielä kapinoivien vankien panttivankeina. Väkivaltaisuudet levisivät Ulucanlarin vankilasta Ankarasta myös useisiin muihin Turkin vankiloihin. Turkin pääministeri Bülent Ecevit kuvasi vankilamellakoita virkavallan uhmaamiseksi. Laillinen järjestys säilytetään mihin hintaan tahansa, Ecevit sanoi”.

Yhteiskunnallisen elokuvan & taiteen festivaaleilla (Lens Politica) Helsingissä on esitetty turkkilaisen Murat Özçelikin Ölücanlar-niminen (Englanniksi Dead souls) ohjaajan omaan elämään perustuva dokumenttielokuva vuodelta 2010. Özçelik tuomittiin Ulucanlarin vankilaan 17-vuotiaana poliittisten mielipiteidensä vuoksi. Elokuvan intron mukaan Ulucanlarin vankilan mellakka vuonna 1999 oli vartijoiden järjestämä ”verilöyly”, jossa vankilan 776 pidäteystä ja vangitusta todellakin kymmenen kuoli, 28 haavoittui ja useita vankiosastoja tuhoutui. Elokuvaa kuvataan todistukseksi turkkilaisten vankiloiden väkivaltaisesta historiasta.

Wikipedia tiesi kertoa, että Ulucanlarin vankilassa voi pientä lisämaksua vastaan päästä kokemaan, millaista on olla eristyssellissä. Sellissäoloaikansa voi valita 15 minuutista yhteen tuntiin. Vierailijan on ensin luovutettava vartijalle kellonsa ja kännykkänsä. Sen jälkeen vartija laittaa hänet käsirautoihin ja kuljettaa selliin. Vaikka vierailija tulisi jossakin vaiheessa katumapäälle, eristysselliä ei avata ennen määräajan päättymistä. Meille riitti ihan vain ovelta eristyselliin kurkkaaminen.

Tulipas loppujenlopuksi hurja astiakauppareissu. Ja natsahtaa hyvin viimekertaiseen jutusteluuni…

Turkistakkinen Madonna

Sain tällä viikolla mukavan kutsun: liittyä kirjakerhoon eli book clubiin. Kerho kokoontuu kuukausittain aina jonkun jäsenensä kotona, nyt perjantaina mukavasti tässä ihan kotimme lähistöllä. Luettavana teoksena oli hienosti naisenpäiväviikolle natsahtava Sabahattin Âlin ”Kürk mantolu Madonna” eli “Madonna in a fur coat” (suomeksi tuota teosta ei lie vielä käännetty. Syytä kyllä olisi!). Kävin keskiviikkona hakemassa kirjan lainaan samalta ystävältäni, joka kutsui minut mukaan kerhoon. Ja luin sen melkein yhdeltä istumalta. Ja lopussa itkin.

Ilman kirjakerhoa en välttämättä olisi kirjaa löytänyt. Tästä löytyi myös hyvä aihe turkin kielikurssin keskusteluaiheeksi ensi maanantaille! Jokainen vuorollaan valmistelee alustuksen aiheesta, josta keskustellaan. Uskoisin aiheen kiinnostavan muitakin.

Kürk mantolu Madonna on ensi kerran julkaistu alkuperäiskielellä jo 1943, jolloin sen vastaanotto oli hyvin nuiva. Kirja on “löydetty” uudelleen, ja se on median mukaan ollut Turkin “best-seller”-listalla 2014 saakka. Sitä ennen monet koululaiset kirjan nimen kuullessaan luulivat sen kertovan amerikkalaisesta pop-idolista… mutta eivät onneksi siis enää.

Kirja on rakkauskertomus. Omana aikanaan kirjaa moitittiin tavanomaiseksi rakkaushöpinäksi – jos “kioskikirjallisuus” olisi keksitty, varmaan sitä olisi haukuttu tuolla nimellä. Pelkän juonensa perusteella kirja ehkä nuo moitteet ansaitsisi: nuori poika etsii itseään, hän tapaa tytön, joka myös etsii itseään, ja rakastuu tyttöön; tyttökin rakastuu poikaan ja sitten he eroavat. Nyyh! Myös kirjailijan tyttären mukaan teoksen kantavana teemana on “vilpittömyys rakkaudessa… pyyteetön rakkaus… rakastaminen itse rakkauden vuoksi”. Varmasti. Kirjailija Âlin tyttären mukaan hän sai vasta jokin aika sitten tietää, että teoksen päähenkilö Maria, Madonna, oli oikea ihminen. Tytär oli saanut käsiinsä kirjeitä, joissa Âli kertoi rakkaussuhteestaan Saksan vuosinaan tapaamaansa naiseen ulkomailla asuvalle ystävälleen.

Mutta Madonna oli kyllä paljon enemmän: syvä tarina syvän tarinan sisässä. Itse kirjailija on jo kuollut – tämän vuoden helmikuussa vietettiin hänen 110-vuotismuistopäiväänsä – joten häneltä ei haastatteluja enää saa. Kirjailijan oman elämän tutkiminen kuitenkin sai minut uskomaan, että teoksella on myös sosiaalinen ja poliittinen ulottuvuutensa.

Sabahattin_AliSabahattin Âlin elämässä on yhtymäkohtia romaanin päähenkilön Raifin elämään. Âli syntyi osmanien valtakunnan aikana, nykyisessä Bulgariassa, ja hän lähti nuorena miehenä Berliiniin, jonne päähenkilökin parikymppisenä matkustaa. Âli palasi matkaltaan puolentoista vuoden kuluttua saksankielentaitoisena, mukanaan kasa kirjoja ja roppakaupalla uusia ajatuksia. Kielitaitoisena hänet palkattiin valtion virkaan ja lähetettiin opettamaan saksaa Aydıniin.

Hän joutui pian ajatustensa vuoksi hankaluuksiin. Tai hankaluus on kyllä lievä sana, sillä Âli joutui vankilaan. Häntä syytettiin oppilaidensa ajatusten myrkyttämisestä kommunistisella propagandalla. Vapauduttuaan vankilasta hän muutti Konyaan, jossa hänet tuomittiin pian uudelleen vankilaan. Tällä kertaan runon vuoksi, jonka katsottiin kritisoivan Atatürkia. Âli sai ukaasin, että ellei hän pysty todistamaan, että hän on muuttanut ajatuksiaan, hän ei tule koskaan enää saamaan opettajan paikkaa Turkissa. Âli teki työtä käskettyä ja julkaisi uuden runon Atatürkista, jolle antoi nimeksi Benim aşkım (Rakkauteni/Intohimoni).

Eikä tämä vankilareissu jäänyt ainoaksi. Âli joutui julkaisujensa ja puheidensa vuoksi istumaan useampia kertoja vankilassa. Yksi vankiloista oli Sinopin rantakaupungin (jossa mekin vierailimme Mummun ja Isoäidin kanssa viime keväänä) linnan vankila, Sinop Kale Cezaevi, jota myös Turkin Alcatzariksi kutsutaan. Kertonee varmaan aika paljon. Vankila suljettiin 6.12. 1997 (en malttanut olla laittamatta päivämäärääkin), se luovutettiin 1999 Turkin kulttuuri- ja turismiministeriölle , jonka toimesta siitä tehtiin museon. Vankilan suosio on kasvanut Sabahatti Âlin “uudelleen löytymisen” myötä: Âlin vankiselli on yksi vierailluimmista kohteista. Âlin lisäksi vankilassa on istunut muitakin turkkilaisia runoilijoita ja kirjailijoita, ainakin  Refik Halit Karay, Ahmet Bedevi Kuran, Refii Cevat Ulunay, Kerim Korcan ja Zeyyat Selimoğlu. Eivätkä kynäniekat ole Turkin vankiloissa outoa porukkaa tänäkään päivänä…

sinop-prison

Kürk mantolu Madonnalla on myös yhteiskunnallinen teemansa: kuinka ihmiset hahmottavat ja ymmärtävät itsensä osana ympäristöään, kuinka sosiaaliset suhteet, ja sosiaaliset paineet, toimivat ja kuinka ne muokkaavat yksilöä. Teos myös kyseenalaistaa traditionaaliset sukupuoliroolit, joita esimerkiksi Turkin presidentti koittaa yhtenä missioistaan kansaansa juurruttaa. Ei ihme, että kirja on erityisesti turkkilaisten nuorten suosiossa.

Âli oli myös omistajana ja päätoimittajana satiirisessa viikkolehdessä nimeltään Marco Pasha. Poliittisten pääkirjoitustensa vuoksi lehdestä tuli hallituksen sensorin kohden. Âli sai niistäkin vankeusrangaistuksia. 1948 vankeusrangaistuksen jälkeen tuli selväksi, että Âlin kirjallinen ura oli Turkissa loppu. Hän päätti muuttaa pois maasta.

Âlille ei kuitenkaan myönnetty passia, vaan hän joutui turvautumaan ystäviensä apuun, jotka lupasivat salakuljettaa Âlin pois maasta. Viimeisessä kirjeessään vaimolleen hän kertoi, että seuraavan kerran hän kirjoittaa tälle ulkomailta.

Pitkään aikaan Âlista ei kuulunut mitään. Eräänä päivänä turkkilainen salakuljettaja tuli esiin ja tunnusti julkisesti kuljettaneensa Âlin Bulgarian rajalle. Tajutessaan, kuka kuljetettava oli, hän oli omien sanojensa mukaan isänmaallisessa raivossaan hakannut Âlin lapiolla kuoliaaksi. Virallisen tiedon mukaan Âlin luut kuljetettiin jonnekin, mistä niitä ei ole koskaan löydetty. Tarina on sinänsä uskottava yksityiskohtiaan myöten, mutta Âlin kuitenkin uskotaan kuolleen kansallisen turvallisuuspalvelun kuulusteluissa – salakuljettaja oli palkattu sijaiskärsijäksi. Tämä istui vankilassa vain muutaman viikon nelivuotisesta rangaistuksestaan, jonka taposta sai.

Âli oli kuolleessaan 41-vuotias, eikä hänen ruumistaan siis ole varmuudella koskaan löydetty. Hänen laukkunsa sisältöineen päivineen sen sijaan on julkistettu valokuvassa, joka julkaistiin kansallisessa sanomalehdessä jo 1949. Laukussa oli nahkatakki, rannekello, silmälasit, parranajovehkeet, cologne-pullo, muistikirja, kynäkotelo, Balzakin kirja, Pushkinin Onegin, sanomalehtisivuja ja valokuvia, joista saa selvää vain yhdestä – hänen vaimonsa Aliyen kuvasta, joka on taiteellisesti asetettu valokuvassa laukkua vasten näkyville. Laukun sisällön nykyisestä olinpaikasta ei ole tietoa, mutta ainakaan Âlin tyttärelle sitä ei vieläkään ole palautettu.

Ja vielä alle Âlin kuuluisa runo ”Benim aşkım ”Googlen, aina niin riemastuttavan, suomennoksen kera. Mutta kyllä siitä saa kuvan, mistä on kyse…

bir kalemin ucundan hislerimiz akınca
bir ince yol onları sıkıyor, daraltıyor;
beni anlayamazsan gözlerime bakınca
göğsümü parçala bak kalbim nasıl atıyor.
daha pek doymamışken yaşamın tadına
gönül bağlanmaz oldu ne kıza, ne kadına…
gönlüm yüz sürmek ister yalnız senin katına
senden başka her şeyi bir mangıra satıyor.
sensin, kalbim değildir, böyle göğsüme vuran,
sensin “ülkü” adıyla beynimde dimdik duran
sensin çeyrek asırlık günlerimi dolduran;
seni çıkarsam, ömrüm başlamadan bitiyor.
hem bunları ne çıkar anlatsam bir dizeye?
hisler kambur oluyor dökülünce yazıya
kısacası gönlümü verdim ulu gazi’ye
göğsümde şimdi yalnız onun aşkı yatıyor.

Mielestämme kynänkärki tulva
Hieno tapa ärsyttää niitä kaventuu;
Katso silmiini, jos et ymmärrä minua usko
Katso, miten sydämeni lyönnit repivät rintaani.
monet halusivat maistaa elämää
Mitä se ei ole ollut yhteydessä hänen sydämensä, mitä nainen …
Sydämeni haluaa vain ottaa kaksinkertainen kasvosi
Kaikki muu myyt kolikon.
et ole sydämeni, että osuma rintaani,
Sinä ”ihanteellinen” nimen kanssa aivoni kohoava
te täytti päivää neljännesvuosisadan;
Jos teen teille, aloitat loppumassa elämästäni.
ja heitä kiinnostaa kertoa merkkijono?
tunteet menee kyttyrä vuotanut Tyyppi
Lyhyesti, annoin sydämeni suureen veteraanit
rintani nyt vain on hänen rakkautensa.