Kategoria: Ankaran historiasta

Vankilassa

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Ankaran historiasta, Turistina Ankarassa, Turkista, YleinenJätä kommentti

 

Lähdimme viime sunnuntaina ajelulle määränpäänämme useamman astiakaupan tehtaanmyymälä Ankaran Altındağ:ssa. Kauppa oli kuitenkin sunnuntaina kiinni, joten astiat jäivät tällä kertaa ostamatta. Tehtaanmyymälän vieressä huomasimme aidatun rakennuksen, jonka portissa luki Ankara Kent Müzesı eli käännettynä Kaupunginmuseo. Portinpielessä luki myös isolla Ulucanlar Kültür & Sanat Merkezi eli Kulttuuri- ja taidekeskus. Päätimme poiketa sisään.

Kyseessä oli kyllä kaupunginmuseo, mutta “kulttuuri- ja taidekeskus” olisi hiukan makaaberi ilmaisu paikalle. Kyse oli nimittäin vankilasta.

Vankila oli aika hurja paikka. Se oli hyvin restauroitu ja se antoi rakennuksen varsinaisesta käyttötarkoituksesta melkoisen realistisen kuvan. Turkin entinen pääministeri Abdullah Gül on käyntinsä jälkeen kuulemma twiitannut, että “Ulucanlar muistuttaa tosiasiasta, että kun maasta puuttuu oikeus ja demokratia, jäljelle jää vain julmuus”. Tuota julmuutta – taiteen ja kulttuurin sijaan – me siis kävimme museoituna katselemassa.

Varsinaiset “näytteillepanot” keskittyvät 1970-luvulle, jolloin Turkin poliittinen tilanne oli lyhyesti sanottuna kaaoksessa. Näytteillä oli sanomalehtien etusivuja uutisineen, vankien kirjoittamia runoja, kirjeitä, piirustuksia ja henkilökohtaisia esineitä, joita oli kerätty vankien sukulaisilta ja vapautetuilta vangeilta. Virallisia dokumentteja vankilasta ei ole olemassa, sillä ne ovat kaikki palaneet vankilan tulipaloissa.

WP_20170312_006

Vankilassa oli useita osastoja. Osa oli kymmenien vankien yhteismajoituksia, osa muutaman vangin huoneista koostuvia, kuten Hilton-nimiset vankitilat, joista oli näkymä yli Ankaran, Atakuleineen kaikkineen.

Joidenkin huoneiden näytteillepanoon kuuluivat myös vankien mukaan tehdyt vahanuket, jotka makoilivat pedeillänsä, istuivat selliensä lattioilla, soittivat musiikkia, söivät lounasta tai keittivät teetä eli kuluttivat arkista aikaansa vankilassa. Vahanuket oli tehty taidolla ja ne näyttivät ihan oikeilta, mikä teki vierailusta entistä vaikuttavamman.

Välillä kuljimme pitkin hämärää vankisellikäytävää, jonka viereisistä selleistä kuului kuulusteltavien ja kuulustelijoiden ääniä – osa selvästi kidutusääniä. Joihinkin selleihin pääsi kurkistamaan luukusta sisälle. Sisällä istui vahanukkevanki lattian nurkassa tai patjallaan.

Olimme tuona päivänä oletettavasti museon ainoat ei-turkkilaiset vierailijat. Osa turkkilaisista pysähtyi tarkkaan lukemaan vankihuoneissa ja jopa yksittäisen sängyn päässä olevia tauluja, joissa oli valokuvien kera kerrottu kunkin huoneen tai yksittäisen sängyn asukkaasta, hänen rikoksestaan ja tuomiostaan. Joidenkin vierailijoiden ilmeistä ja keskustelunpätkistä päätellen kyse ei aina ollut heille täysin vieraasta henkilöstä.

Juuri ennen poismenoa oli vankilan pihalla esillä hirttopaikka ja niiden 19 vangin nimet, jotka paikalla oli hirtetty. Hirttopaikka oli puinen teline, jossa roikkui hirttosilmukka. Silmukan alla oli puujakkara, joka oli oletettavasti hirttotapahtumassa potkaistu vangin alta pois.

Löysin netistä käyntimme jälkeen uutisen, että syyskuussa 1999 vankilassa oli puhjennut mellakka, kun vankilasta muualle siirrettävät vangit olivat kieltäytyneet ruumiintarkastuksista. Suomessa tapahtuma uutisoitiin seuraavasti: “Kymmenen vankia, useimmat heistä vasemmistolaisia, sai surmansa yhteenotoissa vanginvartijoiden kanssa tänään Turkissa. Ainakin 24 vankia ja turvallisuusjoukkojen sotilasta haavoittui, osa vakavasti, ja 90 vartijaa on vielä kapinoivien vankien panttivankeina. Väkivaltaisuudet levisivät Ulucanlarin vankilasta Ankarasta myös useisiin muihin Turkin vankiloihin. Turkin pääministeri Bülent Ecevit kuvasi vankilamellakoita virkavallan uhmaamiseksi. Laillinen järjestys säilytetään mihin hintaan tahansa, Ecevit sanoi”.

Yhteiskunnallisen elokuvan & taiteen festivaaleilla (Lens Politica) Helsingissä on esitetty turkkilaisen Murat Özçelikin Ölücanlar-niminen (Englanniksi Dead souls) ohjaajan omaan elämään perustuva dokumenttielokuva vuodelta 2010. Özçelik tuomittiin Ulucanlarin vankilaan 17-vuotiaana poliittisten mielipiteidensä vuoksi. Elokuvan intron mukaan Ulucanlarin vankilan mellakka vuonna 1999 oli vartijoiden järjestämä ”verilöyly”, jossa vankilan 776 pidäteystä ja vangitusta todellakin kymmenen kuoli, 28 haavoittui ja useita vankiosastoja tuhoutui. Elokuvaa kuvataan todistukseksi turkkilaisten vankiloiden väkivaltaisesta historiasta.

Wikipedia tiesi kertoa, että Ulucanlarin vankilassa voi pientä lisämaksua vastaan päästä kokemaan, millaista on olla eristyssellissä. Sellissäoloaikansa voi valita 15 minuutista yhteen tuntiin. Vierailijan on ensin luovutettava vartijalle kellonsa ja kännykkänsä. Sen jälkeen vartija laittaa hänet käsirautoihin ja kuljettaa selliin. Vaikka vierailija tulisi jossakin vaiheessa katumapäälle, eristysselliä ei avata ennen määräajan päättymistä. Meille riitti ihan vain ovelta eristyselliin kurkkaaminen.

Tulipas loppujenlopuksi hurja astiakauppareissu. Ja natsahtaa hyvin viimekertaiseen jutusteluuni…

Advertisement

Koulukirjastovierailulla

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Ankaran historiasta, Turistina Ankarassa, Turkista, YleinenJätä kommentti

TAIWCCS:n (Turkish-American & International Women’s Cultural and Charitable Society) Bookmobile-matkakirjastomme sai muutama viikko sitten luvan jatkaa kouluvierailuja. Jee! Pari viikkoa pidimmekin tammi-helmikuussa väliä tapaamisissamme, sillä kaikki kirjat olivat valmiina ja odotimme vain, että tuo viime heinäkuun vallankaappausyrityksen jälkeinen vierailukielto poistettaisi. Nyt se on siis poistettu.

WP_20170214_001.jpgKirjat lajitellaan kirjastossa valmiiksi luokka-asteiden ja koulujen mukaan koreihin. Korit kannetaan pikkubussiin, jolla huristetaan oikeaan osoiteeseen.

Viime viikolla kävimme yhdessä ja tällä viikolla kahdessa valtion koulussa, jotka on valittu mukaan ohjelmaan. Kaikki sijaitsevat Ankarassa Mamakin piirikunnassa. Mamakissa asuu lähes 600 000 ihmistä ja siellä sijaitsee Ankaran, ja joidenkin tietojen mukaan jopa Turkin, laajin gecekondualue eli slummialue.

WP_20170221_008.jpg

Suurin osa Mamakin gecekonduista on 1980-luvun lakimuutoksella laillistettu. Ankaran ”kehittävä kaupunkisuunnitelma”, josta viime syyskuussa kirjoitin, ei ole kuitenkaan vielä ehtinyt täydellä teholla Mamakiin saakka. Myös Mamakia on kuitenkin alettu muuttaa ”tervellisemmäksi” ja ”modernimmaksi”: sinne johtaa hyvä moottoritie ja sieltä löytyvät muun muassa Ikea, Metro-tukkukauppamme ja Nata Vegan tehtaanmyymälöitä. Joista yksikään ei välttämättä suoraan palvele Mamakin gecekondujen asukkaita…

Ensimmäinen kohde viime viikolla oli eräs Mamakin ortaokuluista eli keskikouluista (vuosiluokat 5-8), jossa vierailimme koulun seitsemänsissä luokissa. Koulussa on kymmenen seitsemättä luokkaa, joten useampaan luokkaan emme olisi aamurupeamana ehtineet. Mamakin koulu on mukana ohjelmassa ensimmäistä vuottaan, joten rehtori pyysi meidät ensin juttusille huoneeseensa. Hän tarjosi meille käsinpesunestettä, sitten palan suklaata ja pian tuli kaikille teetä.

Seinällä rehtorin pöydän takana oli valtava, komea Atatürkin kuva, jonka vasemmalla puolella oli İstiklâl marşın eli itsenäisyysmarssin sanat ja oikealla puolella Atatürkin nuorisolle suuntaamat sanat. Löytyyköhän Suomen kouluista vielä presidenttien kuvia seiniltä? Ei ainakaan noin mahtipontisen kokoisia, ja kansallislaulun sanoja en ole nähnyt yhdessäkään.

WP_20170214_003.jpg

Tänään kävimme kahdessa Mamakin ilkokuluista eli alakouluista (vuosiluokat 1-4). Ensimmäiseen niistä oli sijoitettu myös alueen ortaokulun kaksi alinta luokka-astetta. Toisessa vierailemassamme alakoulussa oli vuosiluokkien 1-4 lisäksi anasınava eli esiopetusluokka. Molemmissa kouluissa oli vain kaksi rinnakkaisluokkaa kullakin luokka-asteella, joten ehdimme käydä kaikissa koululuokissa.

Molemmat alakoulut ovat toista vuotta mukana ohjelmassa, joten lainaustoiminta oli sekä henkilökunnalle että isommille oppilaille tuttu. Pienet ekaluokkalaiset olivat mukana ensimmäistä kertaa, ja voi, miten iloisiksi me heidät teimme! Toivottavasti lukuinnostus säilyisi heillä pitkään. Viides- ja kuudesluokkalaiset eivät kovasti kirjojen lainauksesta ainakaan tällä kertaa innostuneet.

WP_20170221_005.jpg

Ensimmäinen vierailukohteemme on mukana EU:n tukemassa Students’ Red Roof -ohjelmassa, jonka tavoitteena on jakaa tietoa ja taitoja käsitellä ja ennalta ehkäistä luonnonkatastrofeja ja terrori-iskuja omalla alueellaan. Projektin piiriin kuluu koko kouluyhteisö, ympäröivä yhteisö mukaanlukien. Projekti on Turkin, Kreikan, Italian ja Romanian yhteistyöprojekti.

WP_20170221_007.jpg

Resursseiltaan Mamakin koulut yllättivät minut. Ensimmäisenä minut yllätti luokkien pieni oppilasmäärä. Keskikoulussa oli 25-30 oppilasta luokkaa kohti, alakoulussa maksimissaan 25. Valtion koulut saavat valtion puolesta tarkastetun oppimateriaalin ilmaiseksi eli oppilailla oli käytössään myös oppikirjat. Luokat olivat tilavan tuntuisia, vaikkakin hyvin tyhjiä. Vierailemissani keskikoulun luokissa ei ollut edes kaappeja. İlkokulun luokista kaappi kyllä löytyi ja esiopetusluokassa oli jopa leikkinurkkauksia.

Mikä taas ei kouluissa yllättänyt oli, että luokat huokuivat samaa tunnelmaa kuin opettajansa. Kaikki oppilaat olivat periaatteessa tyytyväisen oloisia, mutta joissakin luokissa oli selvästi yhdessäolemisen ja -tekemisen tunnelma. Niissä luokissa myös lainattiin kirjoja kaikkein innokkaimmin.

Kävelyretkellä Uluksessa

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Ankaran historiasta, Turistina Ankarassa, YleinenJätä kommentti

Kotimme edessä on taksinappi, jota painamalla saa yleensä taksin paikalle parissa minuutissa. Taksilla pääsee Ankaran kaupunkialueella mihin vain, esimerkiksi Ulusin vanhaan kaupunkiin, yleensä noin varttitunnissa. Viime viikolla kävin siellä esikoisemme kanssa turistikierroksella parikin kertaa.

Ensimmäinen reissumme suuntautui Ankaran linnan tienoille ja siellä ensimmäisenä Anadolu Medeniyetleri Müzesiin eli Anatolian sivilisaation museoon. Minulle museokäynti oli jo neljäs, mutta vielä edelleenkin sieltä löytyi uutta ihmeteltävää. Myös itse rakennus on hieno, sillä museo sijaitsee vanhassa, kauniisti restauroidussa osmanienaikaisessa kauppatalossa. Restaurointi on tehty huolella ja siihen meni kuulemma 30 vuotta. Kyllä kannatti. Museossa on esillä (englanninkielistenkin tekstien kera!) Anatolian historiaa kronologisessa järjestyksessä kivikaudelta osmanien aikaan saakka eli melkoisen kattava katsaus nykyihmisen historiaa.

Museon kulmalta pääsee lyhyellä kiipeämisellä Ankaran linnan portille. Linnan tarkka rakennusaika ei ole tiedossa (ei edes vuosisata). Jotkut arvioivat sen olevan alun perin heettiläisten pronssikaudella rakentama, jotkut uskovat, että sen rakennutti kuningas Midas aikoinaan. Turkki on tarinoiden maa.

Linnan eli kalen muoto ja koko on aikojen kuluessa muuttunut, sillä Ankaran alueella on käyty lukuisia sotia, ja jokainen valloittaja on jättänyt linnaan oman lisänsä. Linnaa on myös restauroitu moneen otteeseen; suurin restaurointi tehtiin osmanien aikaan 1800-luvulla. Linna ei ole ollut Ankaralle kovin merkittävä, mutta se on ottanut erityisesti viimeisten restaurointien jälkeen paikkansa kaupungin symbolina ja hyvänä turistikohteena. Sisälinnan kujien varren talot on entisöity kauniisti (matkamuistomyymälöiksi ja muutamaksi ravintolaksi) ja linnan 978 metrin korkeudesta on komeat näköalat Ankaran ylle.

Linnalta kuljimme alaspäin kohti vanhoja käsityöläiskujia ja antiikkimyymälöitä. Istahdimme välillä päiväkahveille ja suuntasimme sitten Salman-kujalle, jossa kupari- ja vaskisepät takoivat perinteisiä turkkilaisia astioita. Jatkoimme Çıkrıkçılar yokuşun torikatua (joka myös Samanpazarina tunnetaan) ja Anafartalar caddesia pitkin alaspäin, ja löysimme Ulusin vilkkaan ruokatorin ja mukavan maustetori sekä jälleen yhden viihtyisän kahvila, jossa oli mukava istahtaa turkkilaiselle kahville.

Kahvilasta pääsimme näppärästi edelleen kävelemällä seuraavaan turistikohteeseemme: Haci Bayram Veli Camii –moskeijan alueelle. Haci Bayram Veli oli bayramiye sufi -lahkon perustaja. Kuuluisat pyörivät dervissit, jotka etsivät yhteyttä jumaluuteen ekstaasin ja tanssin avulla, kuuluvat myös islamin suufilaiseen suuntaukseen. Siitä ei tässä sen enempää. Moskeijan vieressä on Augustuksen – jolta kävi käsky, että kaikki kansa on verollepantava – temppelin rauniot.

Moskeijan alueen ympäristö on yksi Ankaran kunnan turistiprojekteista. Alueella on osmanien tyyliin rakennettuja taloja kapeiden kivikatujen varrella. Ainoa aito ympäröivällä alueella on kuulemma sen vanhat lamppukaupat. Joka tapauksessa työ on tehty hyvin ja alue on mukava turisteilupaikka.

Emme voineet jättää väliin pientä kahvilaa, jonka löysimme ensi kertaa alueella turistina vieraillessamme, jo ennen Ankaraan muuttoamme. Siellä on tullut tavaksi juoda turkkilaiset kahvit. Kahvilan merkkiä en ole koskaan nähnyt, mutta sen edessä on pieni sisäpiha, jossa on aina muutama turkkilainen mies tupakilla tee- tai kahvikupposen kanssa. Pienen sisätilan takana on pieni parveke, jonka paikan omistaja on oletettavasti sisustanut ihan itse: pitkä seinänvierussohva, joka on päällystetty turkkilaiseen tyyliin tyynyllä, muutama lisäjakkara ja pöytä sekä muutama kuvaprintti ja ruukkukasvi. Näin syksyllä ruukuissa oli kovasti kärsineen näköinen tomaatti ja kuivuneita yrttejä. Istuimme pikku jakkaroille ja nautimme näköalasta, jonka omistaja yleensä muistaa joka kerta mainita, se kun avautuu Ankaran linnalle.

Toisen Ulus-reissumme teimme Etnografisen museon kautta Hamamönün kävelykatualueelle. Etnografisessa museossa oli ennen mahtipontisen Anıtkabirin mausoleumin rakentamista Atatürkin sarkofagi, jonne se oli tuotu Istanbulista. Oli hauska nähdä museossa vanhoja osmanien aikaisia vaatetuksia, joiden säilyneistä palasista Tunali Hilmin Çeşni-kaupan omistaja on taiteillut todella kauniita tauluja. Samaan aikaan meidän kanssamme museoon tuli turkkilaisen koulun yläasteen luokka. Oppilaat harjoittelivat kansamme muutaman sanan englantia: How are you?  What’s your name? Do you like Turk? Puhuminen annettiin tehtäväksi pojalle, joka varmaankin osasi parhaiten englantia koulun englannin tunnilla. ”Konuş, konuş!” (puhu, puhu!),  muut kannustivat. Oli oikein hauska tilanne.

wp_20161020_014Museolta oli kävelymatka Hamamönüün. Toisin kuin Haci bayramin projekti, Hamamönün alue on vanhasta asutuksesta restauroitua, ei uudisrakennusta. Jotkut rakennukset ovat erityisen kauniita; alue kelpasi osmanien aikaan jopa pashoille. Alueen restauroinnissa on ollut mukana myös Hacettepen yliopisto, jonka kampusalue ja oppilasasuntola sijaitsevat Hamamönüssä. Nimensä alue on saanut kadun toisella puolella olevasta Ankaran vanhimmasta Karacabeyn hamamista eli kylpylästä: Hamam-önü tarkoittaa ”hamamin edusta”.

Suurin osa Hahamönün alueen kahviloista ja ravintoloista oli auki, samoin matkamuistomyymälät. Alueen taiteilijakadulla ei kuitenkaan ollut ketään töissä.

Turisteja on Turkissa poliittisen epävakaisuuden ja pommi-iskujen takia erittäin vähän, joten pieteetillä restauroidun alueen kadut olivat lähes tyhjiä. Harmi yrittäjille, sillä alue on todella mukava paikka, rauhallinen ja kaunis.

Ankaran gecekonduista

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Ankaran historiasta, Yleinen1 kommentti

Kuulin ankaransuomalaiselta tuttavaltani vuoden alussa, että asuinalueellamme eli Dikmen vadisissa oli aikaisemmin ollut suuri gecekondu-alue. Tiesin, että gecekondu tarkoittaa pikaisesti yön aikana ilman lupaa pystyyn kyhättyä asutusta. ”Gece” on turkiksi yö ja ”kondu” on imperfekti sanasta ”konmak” eli asettua. Tässä oli siis aikaisemmin slummialue.

Gecekonduja alettiin rakentaa Ankaran, kuten muidenkin suurkaupunkien kupeeseen, Turkin nopean kaupungistumisen aikoihin 1950-luvulla. Alussa gecekonduja rakennettin yksityisiin tarpeisiin valtion maille. Valtion maa-alueet oli kuitenkin rakennettu täyteen jo 1960-luvulla. Osa vanhoista gecekondulaisista oli rakentanut alueilleen toisen tai kolmannenkin gecekondun, joita vuokrasi uusille tulijoille; osa uusista tuljoista taas rakensi tuolloin kotinsa jo yksityisille maille, joten mistään pienimuotoisesta slummiutumisesta ei ollut kyse.

Olen aina välillä miettinyt Dikmen vadisissa kulkiessani, kuinka tämän alueen gecekonduista päädyttiin näihin pilvenpiirtäjiin ja viherlaaksoon, ja mihin nuo gecekondulaiset menivät? Sama mietin myös tällä viikolla, kun tein reilun tunnin kävelylenkin puistossa 12 asteen pirteässä syysaamussa.

Löysin netistä aika montakin valaisevaa linkkiä, muun muassa yhden kokonaisen teoksen ja pari tutkimusartikkelia, jotka on omistetu suoraan Dikmen vadisin gecekonduille*. Kyse täytyi olla siis jostakin suuremmasta projektista.

Yön pimeydessä pikaisesti asuisijan kyhääminen on aikanaan ollut fiksu veto, sillä vanhan lain mukaan, jos ihminen aloittaa talon rakentamisen illankoiton (ja oletettavasti minareettien kutsujen) jälkeen, ja muuttaa valmiiseen taloonsa ennen aamunkoittoa (ja oletettavasti minareettien kutsua), viranomaiset eivät voi purkaa tai purkauttaa sitä ilman oikeuden päätöstä. Oikeuden päätöksen saaminen taas on oma prosessinsa, etenkin, jos taloja nousee yön aikana useita. Koska gecekondut, ihan alkuaikoja lukuun ottamatta, harvoin ovat yksinään, vaan ne muodostavat gecekondu-alueita eli gecekondu bölgesejä, on viranomaisten lisäksi vaikea seurata, minne taloja milloinkin on yön aikan noussut.

Lakeja kuitenkin muutettiin 1980-luvun alussa, jolloin gecekondu bölgesejä ja gecekondulaisia alkoi kaupungissa ja sen liepeillä olla jo melkoinen määrä. Uuden lain mukaan 300-350 neliömetrin maa-alueelle gecekondunsa rakentaneet pystyivät hakemaan niille laillista statusta. Noiden gecekondujen asukkaista tuli asuntojensa ja maa-alueensa omistajia. Tarkoitus ei tietysti ollut laillistaa gecekondu bölgesejä, vaan rakentaa niiden valloittama alue uudelleen laillisesti. Eli gecekondu bölgesejä alettiin pikkuhiljaa hävittää.

Lain voimaantulon jälkeen Ankaran hallintoalue pani toimeen ”kehittävän kaupunkisuunnitelman”, jonka avulla ”laittomat ja epäterveelliset” asuinalueet haluttiin muuttaa ”laillisiksi ja terveellisiksi”. Suunnitelma koski erityisesti alueita, jotka sijaitsivat lähellä keskustan olemassaolevia laillisia ja terveitä asuinalueita.

Kun gecekondu bölgesejä alettiin uudelleenrakentaa, maa-alueensa ja asuntonsa omistajalle täytyi lain mukaan tarjota asunto paikalle rakennettavissa uusissa taloissa. Osa asukkaista ei kuitenkaan ollut tyytyväinen uusiin asuntoihinsa, joten he myivät ne ja ostivat toisesta gecekondu bölgesista, joka ei vielä ollut udelleenrakennusuhan alla, saamallaan rahalla kaksi uutta gecekondua.

Suurin osa luvista gecekondujen uudelleenrakentamiseen annettiin, ja ymmärtääkseni edelleen annetaan, yksityisille firmoille. Eräs suurimmista projekteista, Dikmen vadisimme, on kuitenkin Ankaran suurkaupunkikunnan oma projekti yhdessä Çankayan hallintoalueen alueen kanssa. Projektin tarkoitus oli luoda pääkaupunkialueelle ”modernia imagoa ja arvovaltaa”. Çankayan alue valittiin varmastikin siksi, koska täällä sijaitsee muun muassa presidentin virka-asunto. Vadin alue taas valittiin varmaan siksi, että se oli alun perin, jo ennen sinne ilmaantunutta gecegondu bölgesiä, suunniteltu kaupunkilaisten viheralueeksi, ”kaupungin keuhkoiksi”. Ankaran ilma oli tuohon aikaa, 1980-luvulla, melkoisen likaista ja etenkin gecekonduissa käytettiin suhteellisen halpaa hiiltä lämmitykseen ja ruuanlaittoon. Alue oli tietysti tuohon aikaan kaikkea muuta kuin pääkaupungin ilmaa puhdistava.

Projektin alkaessa alueellamme oli noin 2000 gecekondua, joissa asui yhteensä noin 10 000 ihmistä. Vain noin 1500 asunnoista oli uuden lain mukaan ”laillisia”, joten noin 500 asunnon asukkaat jäivät ilman oikeuksia kotiinsa. Heille luvattiin osoittaa uusi maapala, jonne he voivat rakentaa laillisesti uuden tee-se-itse talonsa päivän valossa. Tuo projekti ei kuitenkaan toteutunut, ja suurin osa entisistä dikmenvadilaisista muutti asumaan gecekondu bölgeseihin, joissa kehitysprojekteja ei vielä ollut käynnistetty tai edes suunniteltu käynnistettävän.

Kaupungin keuhkojen projektin luonne on kuitenkin muuttunut alkuperäisestä. Alussa alueelle ei ollut tarkoitus rakentaa luksusasuntoja; nyt vadin reunalla kuitenkin kohoaa korkeita taloja, joissa on omat tenniskenttänsä ja uima-altaansa. Alue kelpaa tänä päivänä jopa Turkin pääministerille ja Çankayan pormestarille, jotka, kuten olen maininnut,  asuvat samassa terassitalokompleksissa kuin me.

Rakennusprojektiin kuuluivat nykyinen suuri viheralue, jossa minäkin käyn harva se aamu kävelyllä, alueet erilaiselle urheilu- ja kulttuuritoiminnalle, asuntoja ja toimistoja. Ensimmäiset 140 metrin korkuiset 36-kerroksiset pilvenpiirtäjät, Dikmen Valley Towers 1-4, ja niiden välinen ”kultturisilta” saatiin valmiiksi 1996. Kultturisillalle oli tarkoitus tulla jonkinlainen tapaamispaikka, joka tarjoaisi ankaralaisille kulttuuripalveluita ja ostosmahdollisuuksia eli kauppoja. Niitä siellä ei kuitenkaan ole, eikä itse asiassa mitään muutakaan, minkä vuoksi sinne haluaisi mennä ketään tapamaan. Talojen rakentamista on kritisoitu erityisesti sillä, että ne eivät edesauta kaupungin ilman kiertoa, kuten oli tarkoitus, vaan itse asiassa estävät massiivisuudellaan luonollisia ilmavirtauksia laaksossa. Niin kuin tekevätkin.

Dikmen vadisin rinteille on pensain kirjailtu vuosiluku 2002, joka on uskoakseni vadin viheralueen avajaisten vuosiluku. Puistoa alettiin viime keväänä kunnostaa pikkuhiljaa eri paikoista heti, kun lumet olivat sulaneet. Luulin ensin, että talvi oli tehnyt puistolle tuhojaan, kun lumen alta paljastuivat kuluneet kadut, vesialtaat ja muut rakennelmat. Osa paikoista on kuitenkin selvästi ollut laiminlyötynä pidemmän aikaa, mihin on osasyynä varojen niukkuus ja erimielisyydet megaprojektin suunnasta. Projekti on siis edelleenkin jollain muotoa ”vaiheessa”.

Kevään aikana puistoon kuitenkin istutettiin valtava määrä kukkia ja ruusupensaita, sen suurin urheilupaikka sai uuden laatoituksen ja sen laitteet kunnostettiin ja maalattiin. Myös monia puiston vesialtaista ja suihkulähteistä korjattiin. Nyt syyskuussa puistoporukka on jo aloittanut siellä syystoimensa.

Puisto on nykyään melko ahkerassa käytössä; siitä on tullut suunnitelmien mukaan eräänlainen tapaamispaikka monille ankaralaisille. Viikonloppuisin puiston alempi puoli on suosittu hääkuvausten ottopaikka: hoidetuista istutuksista ja puista saa kauniin taustakuvan. Iltaisin siellä istuskellaan juttelemassa joko puiston penkeillä tai puiston muutamassa ravintolassa. Me käytämme puistoa yleensä vain aamulenkkeihin ja päiväkävelyille sekä kävelyreittinämme antıka bazarılle joka kuukauden ensimmäinen sunnuntai. Aamuisin siellä tapaa sekä turkkilaisia että ulkomaalaisia lenkkeilijöitä ja koirankuljettajia, joista moni tervehtii hyvät huomenet, günaydınit, vastaan tullessaan tai ohi mennessän, joskus jokunen heittää lyhyen smalltalkinkin.

* The formation of gecekondu settlements in Turkey: The case of Ankara (Umut Duyar-Kienast, 2005). Informal Settlements Upgrading: the Gececondus in Ankara (Federico Malusardi & Giuseppe Occhipinti – University of Rome “La Sapienza”, 2003). Urban Transformation Projects as a Model to Transform Gecekondu Areas in Turkey: The Example of Dikmen Valley – Ankara (Türker-Devecigil, European Journal of Housing Policy 5:2, 2005).

Ankara-Çankaya

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Ankaran historiasta, Turkista, YleinenJätä kommentti

Ennen lomareissuamme kirjoittelin osoitteista ja jatkan nyt samasta aiheesta… Meille on kerrottu, että virallinen osoitteemme on Ankara Çankaya, ei pelkkä Ankara. Meille on myös kerrottu, että tätä Çankayaamme ei saa sekoittaa siihen toiseen Çankayaan, joka on hallinnollisesti paljon suurempi alue. Siksi tuo kaksoisnimi.

Olemme koettaneet kysellä sekä turkkilaisilta että täällä pidempään asuneilta ulkomaalaisilta, mitä nuo maantieteellisesti ja hallinnollisestikin eri Çankayat tarkoittavat. Se on kuulemma niin ”complicated”, ettei sitä oikein kannata ulkomaalaiselle selittää… Vähän niin kuin Thaimaan demokratia.

Tämä ulkomaalainen siis istahti taas tietokoneensa ääreen ja aloitti nettisurffailun. Tällaista tietoa sieltä löytyi:

Ylimmän tason hallintoalueita ovat Turkissa maakunnat (”il”). Turkki jakautuu 81 maakuntaan. Maakuntien aakkosjärjestyksen mukaan määräytyy muun muassa auton rekisterikilven ensimmäinen numero. Numero 01 on Adana; Ankara on 06. Meidän rekisterikilvestämme löytyy ensimmäisenä numero 34, koska automme on rekisteröity Istanbulissa.

Turkissa maakunnat jakautuvat edelleen reiluun 900 piirikuntaan (”ilçe”). Maakunnilla on yleensä sama nimi kuin niiden pääkaupungeilla, joita kutsutaan myös keskuspiirikunniksi. Kaikki edellinen siis valtiotason hallintoa.

Ankaran maakuntaan eli keskuspiirikuntaan kuuluu 25 normaalia piirikuntaa, jotka ovat aakkosjärjestyksessä seuraavat: Akyurt, Altindag, Ayas, Bala, Beypazari, Çamlıdere, Çankaya (!), Çubuk, Elmadağ, Etimesgut, Evren, Gölbaşı, Güdül, Haymana, Kalecik, Kazan, Keçiören, Kızılcahamam, Mamak, Nallıhan, Polatlı, Pursaklar, Sincan, Şereflikoçhisar ja Yenimahalle.

Jokaisella piirikunnalla on ylin virkamies (”başkan”). Çankayan piirikunnan başkan asuu naapurissamme. Tämäkin on valtiotason hallintoa, joten tämä tieto oli suhteellisen helppo löytää netistä jopa englanniksi. Ankaran suurkaupungissa on noin 5 miljoonaa asukasta, joista Çankayan piirikunnassa noin 900 000 (viime vuoden lopussa koko Turkissa oli 78 741 053 asukasta).

Sitten päästään kuntahallinnon tasolle, minkä avaaminen ei ollutkaan ihan niin yksinkertainen homma, ja tieto, joka löytyy, on turkiksi. Tämä on siis se ”complicated”…

Jokainen piirikunta jakaantuu pienempiin hallinnollisiin kunta-alueisiin (”belediye”). Ankaran piirikunnan alle kuuluu Ankaran suurkaupunkikunnan (”Ankara büyükşehir belediyesin”) lisäksi 66 muuta kunta-aluetta, jotka ovat aakkosjärjestyksessä seuraavat: Afşar, Akyurt, Altındağ, Altınova, Ayaş, Bağlum, Bala, Balçıkhisar, Beypazarı, Bezirhane, Bumsuz, Çağa, Çalış, Çalören, Çamlıdere, Çanıllı, Çankaya (!), Çayırhan, Çeltikçi, Çubuk, Devekovan, Gölbaşı, Güdül, Gülhüyük, Elmadağ, Esenboğa, Etimesgut, Evren, Hasanoğlan, Haymana, Kaçarlı, Kalecik, Karaalı, Karagedik, Karaşar, Kazan, Keçiören, Kesikköprü, Kırbaşı, Kızılcahamam, Kutludüğün, Lalahan, Mamak, Nallıhan, Oltan, Oyaca, Peçenek, Polatlı, Pursaklar, Saray, Sarıyar, Selametli, Şerelikoçhisar, Sinalı, Sincan, Sorgun, Sirkeli, Temelli, Uruş, Yenice, Yenikent, Yenimahalle, Yeşildere, Yeşilöz, Yukarıçavundur ja Yurtbeyli.

Monet Ankaran maakuntaan kuluvista piirikunnista ovat myös Ankaran piirikuntaan kuuluvia kunta-alueita, joilla jokaisella on oma ylin virkamiehensä (”kaymakam”). Eli kaiken käytettävissä olevan järkeni mukaan me käytännössä siis asumme sekä Çankayan piirikunnassa että Çankayan kunnassa. Piirikunnat ovat kiinteitä, pienempiä kunta-alueita sen sijaan kuulemma rukkaillaan hiukan ennen vaaleja, samoin kuin hiljakkoin Venäjällä, jos on tarvis taata, että tietty puolue saa, tai ei saa, enemmistön tietyn piirikunnan äänistä…  Asia on siis hiukan ”complicated” ainakin siksi, että tarkka kuntajako riippuu siitä, onko tulossa vaaleja vai ei.

Sellainenkin tieto löytyi, että Ankaran pormestari (başkan) on Melih Gökçek (joka siis asuu naapurissamme) ja Çankay-alueemme korkein virkamies (kaymakam) on Aydın Ergün.

Selvyyden vuoksi (tai jostain muusta syystä, kuten: Eläköön byrokratia!) kunnat on jaettu vielä pienempiin hallinnollisiin yksiköihin (”mahalle”). Meidän kotimme löytyy alueelta nimeltään Ankara Çankaya Güzeltepe mahallesi. Noita pienempiä hallinnollisia alueita löytyy Ankaran suurkaupunkialueelta lukematon määrä – tai ehkä ne voisi laskea, mutta ainakaan tähän en niiden nimiä rupea kenenkään kiusaksi turkiksi kirjoittamaan. Jokaisella näillä mahallesillakin on tietysti oma johtajansa (“muhtar”), joka edellisistä johtajista poiketen ei tule poliittisten puolueiden jäsenlistoilta. Suurissa kaupungeissa muhtareille kuuluvat lähinnä oman alueensa väestökirjanpitoasiat. Meidän alueemme muhtarin toimisto löytyy lähikadultamme. Samalta, jossa on lähikauppamme ja kampaamo. Alueemme muhtari oli ainakin minulle yllätykseksi nainen.

Sellainen mielenkiintoinen tieto löytyi myös, että Turkista saa vielä aikaan lähes vanhanaikaisen väestöpyramidin!

turkin-vaestopyramidi­­­­­­­­­­

Suunnitelma C: Anıtkabir

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Ankaran historiasta, Turistina Ankarassa, YleinenJätä kommentti

Tänään meidän piti mummun ja isoäidin kanssa lähteä Eskişehirin kaupunkiin hienolla erikoispikajunalla. Toisin kuitenkin kävi. Olin varannut ja maksanut kortilla ensimmäisen luokan matkaliput netistä, mutta asemalla meille kerrottiin, että liput, jotka olivat sähköpostiini tulleet, olivatkin vain varausliput. En ole varma, kuinka oikeat liput olisi sitten pitänyt lunastaa. Infopisteen englantia puhuva virkailija ei valitettavasti oikein osannut englantia. Luulin, että meidän olisi pitänyt vaihtaa asemalla varausliput oikeisiin. Saimme kuitenkin kuulla, että ”keç kaldınız”. Tulimme siis ”myöhässä”. Lipussa näkyvää varaustamme ei myöskään löytynyt tietokoneelta. Olisimme voinet ostaa uudet liput, mutta vasta puolen päivän junaan, ja paluu olisi lähtenyt vasta kahdeksan aikaan illalla. Suunnitelma A täytyi siis vaihtaa suunnitelma B:hen, joka oli modernin taiteen museo.

Etsimme varmasti tunnin tuota modernin taiteen museota (jonka nimeä en tietystikään juuri silloin muistanut!) aseman liepeiltä, jossa sen tietoni mukaan piti sijaita. Kysyimme sekä taksikuskeilta että aseman turisti-infosta, joiden molempien uskoimme olevan tietoisia lähiseudun nähtävyyksistä ja turistipaikoista. Turisti-infosta meidät neuvottiin Atatürkin kotimuseoon asemahallin kupeeseen; taksikuskit neuvoivat tien Ankaran linnalle ja Anadolu-museoon – joissa molemmissa kävimme edellisenä päivänä ja jotka sijaitsivat ihan muualla kuin rautatieaseman liepeillä. Suunnitelma B:kin siis petti.

Otimme suunnitelma C:n käyttöömme ja ajelimme taksilla Anıtkabiriin Atatürkin muistomerkille, joka on yksi Ankaran tärkeimpiä nähtävyyksiä. Alueen sisääntulon kohdalla tarkastettiin ensin taksimme, sitten meidän piti nousta ylös taksista, laittaa laukkumme läpivalaisuun ja kulkea itse metallinpaljastimen läpi. Sen jälkeen taksi pääsi jatkamaan matkaa perille saakka.

Anıtkabiriä voi mielestäni parhaiten kuvailla sanalla ”valtaisa”, monumentaalinen. Kuvat kertokoot, miksi.

Anıtkabirin rakennelmaan kuuluu neljä osaa. Ensimmäisen osan muodostaa tuloväylä, joka on 262 m pitkä ”Leijonien tie”, joka päättyy 129 m x 84 m laajaan ”Seremonia-aukioon” (jonne mahtuu 15 000 ihmistä).

Kolmas osa on Kunniasali, jossa sijaitsee Atatürkin symbolinen hauta eli 40 tonnia painava sarkofagi (Atatürkin ruumis on oikeasti haudattu rakennelman pohjakerrokseen muistomerkin alle).

WP_20160525_009

Neljäs osa on rakennusta ympäröivä Rauhanpuisto. Rauhanpuistossa on, ainakin Mielikki Ivalon kirjoitusten mukaan 1960-luvulla istutettuja suomalaisia koivuja, joita näimme Kunniasalia ympäröivän Atatürkin museon ikkunoista.

Kunniasalista poistuessamme kajahti portailta kunnioitusta herättävää komentohuutoa. Oli vahdinvaihto meneillään. Pojat tepastelivat paikaltaan paikalle tasatahtiin, ja vartija tarkasti vielä vaihdon jälkeen, että uniformut olivat siististi päällä. Muutan kerran ainakin joutui nykäisemaan takinlievettä lähimmältä vartijapojalta.

Ei lainkaan huono aamupäivä, vaikka se pohjautuikin suunnitelma C:hen.

WP_20160525_026

Anıtkabirin monumentaalisuus kuvastaa hyvin henkilökulttia, jota Atatürk nauttii nyky-Turkissakin. Atatürkin suuria kuvia näkee katukuvassa ja toimistojen seinillä, hiukan samaan tapaan kuin Thaimaan kuninkaan kuvia Thaimaassa. Thaimaan kuningas on kutenkin virallisten tietojen mukaan edelleen elossa. Lisäksi Turkin jokaisessa yliopistossa on muun muassa Atatürkin muistoa kunnioittava muistonurkkaus ja jokaisessa kaupungissa on hänen mukaansa nimetty katu, hyvin usein Atatürk caddesi tai bulvarı.