Turkin kieliuudistuksesta

Thain kieli on tonaalinen kieli eli sen opettelussa oli sävelkorvasta suurta apua. Turkin kielessä on omat haasteensa, jotka liittyvät enimmäkseen äänteisiin ja äänteiden välisiin eroihin. Esimerkiksi ”kış” on talvi ja ”kiş” on quiche-piirakka; ”kişi” taas tarkoittaa ihmistä ja ”kız” soinnillisella z:lla tyttöä. Suhisevat ässät ja soinnillinen z menevät sekä kuunnellen että puhuen, mutta turkkilaisen ala-i:n eli ı:n lausuminen vaatii joissain sanoissa keskittymistä, samoin eron tekeminen ç:n ja c:n välillä…

Takseissa ja kaupoissa ei kieliongelmia enää juuri ole; kielioppia olen silloin tällöin opiskellut itsekseni, kun on ollut ylimääräistä aikaa. Koska puhuminen jää itse opiskellen hyvin vähäiseksi, olen jatkanut turkin kielen opiskeluja jo muutaman viikon Kavaklıderen Sosiaali- ja kulttuuriklubilla (Sosyal ve kültür kulübü). Ryhmätuntimme ovat kerran viikossa, ja meidän ryhmämme keskittyy kieliopin opiskelun ohella nimenomaan puhumiseen. Tällä viikolla puhuimme turkin kielestä ja kielen opiskelusta, johon liittyen luimme Bernd Brunnerin artikkelin “How To Say No in Turkish? Navigating a new language”, jossa mainittiin myös Geoffrey Lewisin teos “The Turkish Language Reform: a Catastrophic success” (linkit löytyvät alta, jos kiinnostaa lukea).

Vaikka Turkin kieliuudistuksen onnistuminen voitaisiinkin luokitella katastrofiksi, on suomalaiselle joka tapauksessa mukavaa, että turkin kielen kirjoitusasu aikoinaan muutettiin arabialaisista kirjaimista latinalaisille aakkosille. Kieliuudistuksen eräs tarkoitus oli nimenomaan kommunikaation helpottaminen länsimaiden ja Turkin välillä, jossa lie aika hyvin onnistuttu.

Muita uudistuksen syitä olivat muun muassa uuden modernin turkin puhdistaminen vieraiden kielten vaikutuksista sekä pesäeron tekeminen modernin ja vanhan islamilaisen Osmaanien valtakunnan kielen välille – tässäpä ne kaksi katastrofin ainesta. Joissain teksteissä kieliuudistuksen yhteydessä viitataan myös turkin kielen erityisasemaan maailman kielten joukossa: Atatürkin teorian mukaan turkin kieli oli maailman ensimmäinen kieli. Perusteena tälle oli, että kielet ovat syntyneet, kun primitiivi-ihminen katsoi ylös aurinkoon ja sano: “Aa!” (mikä turkiksi kirjoitetaan ”ağ”), josta puolestaan tuli turkin kielen kantasana. Ei ehkä ihan tieteellinen pohja kieliteorialle 🙂

Turkin kieliyhdistys perustettiin 1932. Sen tehtävänä oli kerätä Turkin eri alueilta puhekielisiä turkin sanoja, joita se kirjasikin ylös noin 35 000. Lisäksi sanoja löytyi lisää noin 90 000 vanhoista kirjoituksista ja sanakirjoista. Osmanien aikaisella arabian kielellä kirjoittamisesta tuli rangaistavaa 1929.

Alkuaikana kirjoitusuudistus oli melkoista kaaosta. Lewisin artikkelin mukaan esimerkiksi sanalle ”älykkyys” kirjattiin 26 vaihtoehtoa, sanalle ”lahja” jopa 77 eri versiota. Koska uusi turkki oli vasta tekeillä, joutuivat kirjoittajat alussa kirjoittamaan sanottavansa edelleen vanhalla arabian ja persian lainasanoja vilisevällä turkilla, jonka jälkeen tekstit ”käännettiin” uudelle turkille. Koska kunkin tekstin kääntäjä valitsi omasta mielestään sopivimman sanan korvaamaan lainasanat, voi vain kuvitella, miten erilaisia juttuja he saivat aikaan samasta pohjatekstistä! Jos sanoja ei listoilta löytynyt, kääntäjät myös keksivät itse uusia turkin kielen sanoja – vailla sen kummempaa ohjeistusta – mikä ei tietystikään kaaosta helpottanut. Erään tuotteliaimman sanojen keksijän Nurullah Ataçin sanotaan sanoneen, että “tietämättömyyteni on loputon, eikä sitä saa minusta elinaikanani kitkettyä”.

Lopulta tehtiin päätös, jonka mukaan yleisessä käytössä olevat lainasanat saivat jäädä uuteenkin kieleen. Muun muassa Turkin Kansalliskirjasto on edelleen nimeltään Milli Kütüphane, joka on osaksi persiaa, osaksi arabiaa; uudella turkilla nimi olisi Ulusal kitaplık. Syy mahtaa kuulemma olla kuitenkin siinä, että kirjaston perustamiskirjassa oli vanha nimi, jota ei reformihässäkässä huomattu, eikä sitä enää jälkeenpäin voi muuttaa.

Turkin kirjallisuus on kärsinyt kieliuudistuksesta, koska kaikkia vanhoja mestariteoksia ei ole käännetty uudelle turkille, eikä niistä siten ole otettu enää uusintapainoksia. Vanha osmanien aikainen turkki, jolla teokset on kirjoitettu, on tänä päivänä kuollut kieli.

wp_20160204_014

Vaikka turkin kieli haluttiin aikoinaan puhdistaa lainasanoista, ei nyky-turkista sen ”puhtaampaa” tullut. Useat vanhat arabian ja persian lainasanat jäivät kieleen, ja myöhemmin turkin kieltä ovat rikastuttaneet englanti ja varsinkin ranska. Turkin kielessä on noin 5000 sanaa, jotka on joko suoraan lainattu tai johdettu ranskasta. Turkistettu ranska on monelle suomalaiselle huomattavasti helpompi lukea kuin ranska, eikä kurkku-r:stä tarvitse välittää: kuaför, şoför, pedikür, garaj, radyatör…

Toisaalta turkissa on myös sanoja, jotka näyttävät erehdyttävästi ranskalta tai englannilta, tai jopa suomelta, mutta tarkoittavat jotain ihan muuta. Esimerkiksi ”engel” tarkoittaa estettä (invapaikoilla on kyltti: ”engelli”), ”paha” hintaa ja ”tabak” lautasta.

Vaikka suuri osa ankaralaisista sanookin tavatessaan ”Merhaba!”, on ”Selâm!”-toivotus alkanut yleistyä, koska Turkissa elokuvia dubataan. Suun liikkeet näyttävät paremmin “helloulta” “selâmissa” kuin “merhabassa”… molemmat sanat ovat arabialaista alkuperää, joten kielen puhtauden kannalta lie sama, kumpaa käytetään.

Eräs ystävättäreni kertoi, että hän on toistaiseksi pärjännyt Ankarassa sanoilla ”evet” ja ”yok” – ne kun ovat vielä helppoja lausuakin englanninkieliselle. ”Evet” tarkoittaa ”kyllä”, ”niin” ja ”aivan”; ”yok” puolestaan, että ”ei ole”, ”en halua” ja ”ei tarvitse”.

http://www.turkofoni.org/files/turkish_language_reform-geoffrey_levis.pdf

http://www.theparisreview.org/blog/2015/10/20/how-to-say-no-in-turkish/

Linjaamalla kohuksi

Muutamana viime päivänä olen seurannut suomenkielisestä mediasta Yle-Sipilä-media-mediapersoona-poliitikko-kohua. ”Kuin Pohjois-Korea, Turkki tai Venäjä”, kirjoitti Uusi Suomi. Tähän listaan olisi varmasti voinut lisätä Thaimaankin – olettaen, että kyseisen lehden journalisti olisi edes yleisellä tasolla oikeasti tuntenut noiden maiden mediatilannetta – muutenhan hän ei olisi alkuperäistä rinnastustakaan tehnyt. Täältä kauempaa katsottuna myös Suomen Kuvalehden ”Yle-linjasi” -juttu oli aika epätoivoinen. Lehti linjasi nimittäin näin: ”Sipilä-kohusta 7 juttua – Särkänniemen delfiineistä 20 juttua”. Tästähän voisi vetää vaikka mitä johtopäätöksiä! Vaikka, että: Yle tekee järjettömän paljon juttuja Särkänniemen delfiineistä.

Aiheesta hiukan tuohtuneenakin googlasin itseni ”Toimittajat ilman rajoja” -järjestön (RSF) lehdistövapausindeksi-sivulle. RSF:n tämän vuoden luokituksessa Suomi on ykkösenä, Venäjä sijalla 148, Turkki 151 (viime vuonna sijalla 149) ja Pohjois-Korea sijalla 179. Tuli mieleeni, olikohan esimerkiksi Uuden Suomen mediahenkilö tietoinen RSF:n kriteereistä? Siis, tarkoittiko hän, että hyppäsimme RSF:n asteikossa kertaheitolla noin 150 sijaa alemmaksi tämän kohun myötä? Siis nimenomaan kohun, koska virallista tietoa ja päätöstä emme vielä ole saaneet.

Pohjois-Koreassa ja Venäjällä en ole asunut, joten niistä en osaa sanoa kuin sen, mitä media meille välittää. Turkissa sen sijaan asun ja Thaimaassakin olen asunut melkoisen pitkään.

Googlettamalla löysin, että  ”Turkey media freedom” -haku antaa 0,49 sekunnissa noin 2 940 000 tulosta ja ”Suomi media freedom” -hakusana antaa 0,48 sekunnissa osumia noin 5 890 000. Löysin myös, että ainoa yhtäläisyys noiden kahden välillä löytyi Googlen hakukoneen nopeudessa: noin puolessa sekunnissa. Paitsi tulosten määrässä, myös tulosten sisällössä on nimittäin huimia eroja; ne eivät ole millään mittarilla lähimainkaan samanlaisia.

Turkin lehdistö- ja medianvapaudesta olemme saneet lukea… lehdistä ja mediasta, mistäpä muualta. Muun muassa journalistiliitto.fi kirjoittaa vuonna 2015 Turkin tilanteesta seuraavasti: ”Joukko siviilipukuisia poliiseja kävi Kuralin kimppuun ilmaan mitään syytä. Hän joutui käsirautoihin ja vältti pidätyksen vain kollegojensa puututtua asiaan… Turkin poliisi tunkeutui aamuvarhain Ipek Media Groupin toimitiloihin Istanbulissa ja sulki useita oppositiohenkisiä lehtiä ja tv-kanavia.”

Mediat eri puolilla maailmaa kirjoittavat myös, että viime heinäkuisen vallankaappausyrityksen jälkeiset puhdistukset koskevat jo lähes 200 000 ihmistä. Suomen Kuvalehden artikkelissa kerrotaan vallankaappauksen ”sankarittaren” sanovan, että ”silmä silmästä, hammas hampaasta”… ”kaappaajat surmasivat viattomia ihmisiä ja murskasivat heitä alleen panssarivaunuilla. Toivon, että he kokevat samanlaisen kohtalon”, sanoo lehden mukaan sankaritar, joka seisoi perheensä kanssa Istanbulin kaupungintalon edessä puolustamassa presidentti Erdoğanin hallintoa, kun vallankaappausta yrittäneet sotilaat avasivat tulen väkijoukkoon.

Turkki on jakautunut jyrkästi kahtia presidentin johtaman islamilaisen valtapuolueen kannattajiin ja vastustajiin, sanoo Suomen Kuvalehti. Paljon mahdollista… mutta… nimenomaan media jakaa Turkkia jyrkästi kahtia, sanovat meidän turkkilaiset tuttavamme, jotka eivät ole valtapuolueen jäseniä eivätkä islamisteja – eivätkä kummankaan vastustajia. Tuttavamme tietysti edustavat promillea yli 60 miljoonasta turkkilaisesta, mutta en ole ihan varma, kuinka montaa turkkilaista Uusi suomi, Suomen Kuvalehti tai muutkaan mediat ovat juttuihinsa haastatelleet.

Ulkomaalaisten medioiden mukaan monet turkkilaiset nuoret perheet harkitsevat muuttoa ulkomaille. Valitettavasti samaa harkitsevat myös jotkut vanhemmat perheet, joilla on niitä nuoria kohta perheen perustamisiässä olevia lapsia. Mediajuttujen ja kuvien mukaan Istanbulissa näyttää tilanne olevan toinen kuin Ankarassa. Täällä ovat ainakin toistaiseksi saaneet naiset kulkea sellaisissa vaatteissa kuin haluavat saamatta raivostuneita uskontomoralisteja päällensä.

Vaikka lait ovat joissain määrin tiukkoja, Turkissa on paljon toimittajia ja kolumnisteja, joiden juttuja julkaistaan sekä painetussa että elektronisessa mediassa, myös valtapitävän puolueen vastaisia ajatuksia. Vaikka kouluissa käytetyt kirjat ovatkin syynissä, eivät poliittisesti kriittiset teokset ole ainakaan vielä pannassa – toisin kuin Thaimaassa.

Turkin ”vapaan informaation” laki on peräisin vuodelta 2003. Sitä muutettiin vuonna 2014, jolloin kansallisen tiedustelupalvelun sekä tietoliikenne- ja viestintäpuolen vapauksia laajennettiin, mistä syystä facebookimme ja muutkin sosiaaliset mediamme välillä tökkivät…

Jotenkin minusta on mahtava olla sellaisen maan kansalainen, jonka pääministeri pyytää anteeksi ja myöntää virheensä. Muissakin maissa vallanpitäjät vetävät herneen nenäänsä tai tekevät karkeitakin virheitä, mutta joissain tietyissä maissa niiden myöntäminen ja anteeksipyytäminen olisi ennenkuulumatonta.

Aika mielenkiintoista, että vasta tätä Yle-Sipilä-media -juttua selaillessani törmäsin uutiseen, joka kertoi Suomen Postin (entisen Itellan, entisen Postin) tilanneen graafiselta suunnittelija Ville Tietäväiseltä sananvapausaiheisen postimerkkisarjan. Mielenkiintoiseksi jutun tekee se, että siinäkin oli kyse nimenomaan sananvapaudesta ja mediamme oli jättänyt siitä meidät lähes täysin pimentoon.

Postimerkit synnyttivät kuulemma (minulta valitettavasti huomaamatta jäänyttä) voimakasta keskustelua jo ennen suunniteltua julkaisuaan, minkä seurauksena Posti jätti postimerkkisarjansarjan julkaisematta. Postin päätös perustuu median mukaan kuluttajista koostuvan postiraadin palautteeseen. Kritiikkiä herättivät kuulemma erityisesti eläinten oikeuksia kuvaava merkki ja maahanmuuttomerkki, jonka kuvituksena oli musliminainen koivumetsässä. Jotkut tulkitsivat jälkimmäisessä olevan kaksoispisteen muotoisen merkin naista kohti osoittavaksi haulikon piipuksi. Ja sitten koko sarja kuopattiin vähin mediallisin äänin.

Lopputulemana minusta tuntuu, että kyse on enemmänkin vastakkainasettelusta, ja rinnastus Turkin ja Suomen sanan- ja mediavapauden välillä on suomalaiselta medialta aika asiatonta ja vastuuntunnotonta. Vuoden 2015 Reuter instituutin tutkimuksen mukaan 2/3 suomalaisista luotti suomalaiseen mediaan. Minulta ei tosin kysytty silloinkaan…