Atatürkin 79. muistopäivänä

Tänään Turkissa juhlitaan maan perustajan Atatürkin kuoleman 79. muistopäivää. Sireenit soivat parhaillaan ulkona, klo 9.05 (tarkkana kuolinaikana), ympäri maan.

IMG_5428.JPGTurkkilaisten isä Mustafa syntyi vuonna 1881 vaatimattomaan tullivirkamiehen perheeseen, nykyään Kreikalle kuuluvassa Salonikissa. Tuohon aikaan ei Kreikassa, kuten ei Turkissakaan, retosteltu sukunimillä. Lisänimen Kemal (täydellinen) Mustafa sai matematiikan opettajaltaan, joka halusi matematiikkaa harrastavan pojan erottuvan koulun Mustafa-nimisestä opettajasta. Hyvin on erottunut.

Mustafa Kemal saattoi loistaa matematiikassa, mutta kaikki kouluaineet eivät tulevaa kansanisää yhtä lailla innostaneet. Samassa koulussa Mustafa Kemal sai kuulemma selkäänsä eräältä toiselta opettajalta.

Isoisänsä avulla Mustafa Kemal pääsi kuitenkin pois koulusta ja hakeutui sotilaskouluun. Itse hän on kertonut myöhemmin, että valitsi sotilasuran, koska halusi pukeutua länsimaistyyppiseen univormuun. Univormupukuisia Mustafa Kemaleja saamme tänä päivänä ihailla kaikki muutkin valokuvissa, maalauksissa, lipuissa, pinsseissä, juomalaseissa, tuhkakupeissa…

Mustafa Kemal ihaili erityisesti Ranskaa ja puhui hyvää ranskaakin. Ihailuun kuuluivat myös ranskalaiset, samoin kuin kreikkalaiset, juomat, joita hän käytti koko aikuiselämänsä runsaasti – lääkärinsä mukaan turhankin runsaasti.

Vaikka kaikki eivät Mustafa Kemal Atatürkin aikaansaannoksista ja henkilökohtaisista avuista samaa mieltä olekaan, suuri osa turkkilaisista palvoo häntä edelleen. Ihailu muistuttaa kovasti Thaimaan edesmenneen Rama V:n kulttia. Atatürk on läsnä pitkin maata univormukuvina, kasvokuvina, nimikirjoituksina ja kadunniminä. Atatürkin kuuluisia sananparsia on kirjoitettuna jokaisen instituution seinällä; hänen sanomisiaan toistellaan puheissa ja ihan jutusteluissakin.

Meiltä ei noita Atatürkin kuvia tai kuvalla varustettuja juttuja löydy, mutta jääkaapissa on kyllä pullo Kulüb rakıa, josta ystävämme ovat kertoneet Atatürkin erityisesti pitäneen 🙂

Virallinen juhlaseremonia järjestetään tänään Ankarassa Atatürkin mausoleumilla Anıtkabirissa. Uutisten mukaan tänne on tullut porukkaa busseilla myös maan varsinaisesta ”pääkaupungista” Istanbulista, ainakin Şişlistä ja Beşiktasista. Jopa presidenttipuolueen kannattajat ovat kuulemma heilutelleet lakanoita, joissa sanotaan: ”Şişli on menossa Anıtkabiriin. Kaikki ovat tervetulleita mukaan!” (Tämän kuulin myöhemmin päivällä liittyvän poliittiseen kilpaan, jota on alettu jo käydä…)

Mahtavalla mausoleumilla olemme käyneet muutamaankin otteeseen. Olen myös päässyt käymään Turkin järjestyksessä toisen presidentin vanhassa kotitalossa, pembe köşkissä eli vaaleanpunaisessa huvilassa.

Huomasin kerran kielikurssimatkallani vaaleanpunaisen kivitalon, jonka porttiin oli levitetty suuri mainoslakana, jossa kerrottiin, että talo on museo ja että se on sinä päivänä avoinna yleisölle. Koukkasin talon pihalle, jossa vartija kertoi englanniksi, että ”money yok” eli sisäänpääsy on ilmainen. Astelin siis sisään.

Näytteillepanosta kävi sen verran selville, että kyseessä on İsmet İnönün vanha kotitalo. İnönü oli Atatürkin työtoverin, myöskin alkujaan Kreikasta, joka nousi Turkin presidentiksi Atatürkin kuoltua vuonna 1938.

WP_20170522_019

Kovin paljoa en kuitenkaan museosta tuolloin saanut irti, koska kaikki informaatio oli turkiksi. Asia kuitenkin korjaantui viime toukokuussa, kun teimme sinne reissun kielikurssiryhmämme kanssa. Oppaana meille toimi İnönün tytär, 87-vuotias Özden, joka on itse syntynyt tuossa vaaleanpunaisessa huvilassa. Ja asuu edelleen sen yläkerroksissa.

Özden veti koko puolitoistatuntisen esittelyn englanniksi – ja käänsi välillä ranskaksi niille, jotka eivät englannin kielestä kaikkea irti saaneet. Turkin opettajamme kertoi, että tällaisia rautaleidejä kutsutaan Turkissa lempinimellä ”eski toprak” (vanha maa), jossa juuret ovat syvässä.

Saimme kuulla, että vaaleanpunaisessa talossa järjestettiin päivällisiä, juhlia ja konsertteja, toisinaan ystäville, toisinaan poliittisille päättäjille tai valtiovieraille. Kun oli tarvetta valtion tasolla keskustella tärkeistä asioista, oli Atatürkilla kuulemma tapana kilauttaa työtoverilleen ja pyytää laittamaan pöytä koreaksi. Jos talossa ei ollut valmiina tarpeeksi ruokaa ja juomaa isolle porukalle, presidentti toi niitä mukanaan. Vaaleanpunaisen villan ruokapöydän ääressä illastivat lapsetkin yhdessä valtiovieraiden kanssa. Sen ääressä on tehty tärkeitä päätöksiä, kuulemma muun muassa päätös turkin kielen latinalaisesta kirjoitusasusta.

WP_20170522_016

Vaaleanpunainen huvila on nykyään siis museona. Sitä pitää yllä İnönün jälkikasvun perustama İnönü-säätiö. Museo on avoinna yleisölle kaksi kertaa vuodessa kuukauden ajan.

Atatürkin 94 vuotta sitten perustama, ja İnönün jatkama, Tasavaltalainen kansanpuolue on edelleen toiminnassa. Puolueen ideologinen puoluelinja on nimeltään kemalismi.

Atatürkin juhlinta jää meillä tänään ehkä vähemmälle, mutta muuta mukavaa on tiedossa: meille on tänään tulossa pitkästä aikaa Suomen ystäviä kylään! Mutta tunnelmaan pääsee, kun klikkaa tästä: Atatürkiye.

Mainokset

Kun Hodjan aasi katosi ja löytyi

Avasin aamulla Hürriyet Daily Newsin nettiversion, ja klikkasin näkyviin sosiaalipoliittiset kolumnit, joista melkein joka kerta löytyy joku, mikä kiinnostaa ja jää pohdituttamaan pidempäänkin. Tällä kertaa se oli Yusuf Kanlın ”Hodjan aasi” (The Donkey of Hodja).

Hodjan nimi oli tuttu jo ennestään. Mulla Nasreddin Hodja (tai turkimmasti Hoca eli kunnioitettu opettaja) on Lähi-idän kansanperinteen tunnetuimpia veijarihahmoja. Turkissa hänet tunnetaan nimellä Hodja; arabimaissa häntä kutsutaan Dzuhaksi (kirjoitetaan myös ”Juha”). Vaikka Hodjan tarinat ovat huumorilla höystettyjä, on niissä yleensä jokin syvempi moraalinen opetus. Kuten seuraavassa:

hodja.jpgHodja ja hänen aasinsa ovat erottamaton parivaljakko. Eräänä tarinan mukaan Hodjan ystävä tuli kerran pyytämään häneltä aasia lainaksi pariksi päivää. Tuntien ystävänsä Hodja ei ollut kovin innostunut ja sanoi ystävälle, että hän oli jo lainannut aasinsa jollekulle toiselle. Juuri kun hän oli lopettanut, alkoi hänen aasina kiljua takapihalla. Ystävä katsoi Hodjaa syyttävästi, jolloin tämä totesi: ”En halua olla missään tekemisissä sellaisen kanssa, joka uskoo enemmän aasin kuin ystävän sanaa!”

Hodjan elämästä on olemassa erilaisia tarinoita, mutta oletettavasti hän on oikea ihminen, joka on elänyt 1200-1300-luvulla Turkissa. Turkin Vikipedin sivuilta löytyy jopa tarkka tieto sekä syntymävuodesta että kuolinvuodesta: 1208 ja 1284.

Hodjan hautakivi löytyy Akşehiristä, ja siihen on kaiverrettu luku 386. Hodjan veijaritarinoiden valossa päiväyksen voi jonkun tulkinnan mukaan käsittää väärinpäin eli islamilaiseksi vuodeksi 683, mikä puolestaan vastaa meidän gregoriaanisen kalenterimme vuotta 1284-1285. Hodjan haudan seinästä taas löytyy kaiverrus 798 eli meidän vuotemme 1383.

Hodjan tarinoita on kulkenut suullisina jo kauan ennen kuin niitä on alettu kirjoittaa ylös 1400-luvun alussa. Vanhimman Hodjan käsikirjoituksen sanotaan olevan vuodelta 1571. Suomeksikin Hodjan tarinoita voi lukea Hämeen-Anttilan käännöksinä, Basam Booksin painamina: ”Valkoisen kaupungin viisas mulla. Kertomuksia mulla Nasraddinista” (1996) ja ”Laajennettu laitos: Viisas narri. Kertomuksia mulla Nasraddinista” (2007).

Mutta takaisin Yusuf Kanlın kolumniin ja Hodjan aasiin: Eräänä päivänä Nasreddin Hodjan aasi katosi. Koska Hodja tarvitsi aasiaan päästäkseen kulkemaan paikasta toiseen, Hodja vaipui lähes epätoivoon. Hän koputteli oville ja kyseli naapureiltaan, ovatko he nähneet hänen aasiaan. Aasi kuitenkin pysyi kadoksissa, eikä kenelläkään ollut aavistustakaan, mihin se oli kadonnut.

Jonkin ajan kuluttua Hodja kuitenkin huomasi aasinsa läheisellä pellolta ja alkoi kiitollisena huudella: “Luojalle kiitos, Luojalle kiitos!” Ohikulkija ihmetteli, mitä oli tapahtunut ja miksi Hodja kiitteli suureen ääneen Luojaansa.

Hymyillen Hodja vastasi: “Siihen on kaksikin tärkeää syytä. Ensinnäkin olen kiitollinen, että en kadonnut yhtä aikaa aasini kanssa, koska silloin olisin itsekin ollut hukassa!” Naapuri purskahti nauruun ja sanoi: ”Aikuisten oikeasti, Hodja, mikä on toinen syy?” Hodjan hymy sen kuin leveni ja hän vastasi: ”Olen kiitollinen, koska tapaus osoitti minulle, kuinka siunattu olen. Luoja näki, että olin epätoivoinen, avuton ja onneton. Hän sai minut kadottamaan aasini, jotta voisin löytää sen uudelleen ja riemuita… olen siunattu ihminen!”

Kanlı vertaa tarinaa tämän viikon uutiseen toimittaja Kadri Gürselin vapauttamisesta. Hän pohtii, ovatkohan turkkilaisetkin nyt siunattuja, kun toimittaja ensin kaikkien suureksi suruksi ”katosi”, sitten median ja läheisten riemuksi ”löytyi”… Ehkä turkkilaiset eivät kuitenkaan yhtä siunattuja kuin Hodja, sillä hehän eivät vielä ole ”löytäneet” kaikkia hallituksen pidättämiä kansalaisiaan. Vaikka Gürsel vapautettiinkin, on vankiloissa “kadonneena” vielä 153 toimittajaa. Saa nähdä, ”löytyvätköhän” hekin, sillä toimittajan ammatti ei Turkissakaan täytä rikoksen nimikettä…

Seppeleenlaskua ja fanfaari

IMG_7889.JPGSaimme lauantaina mukavan puhelun: ystävämme kysyi, haluaisimmeko lähteä hänen mukaansa Anıtkabirin mausoleumiin. He olivat menossa sinne koko perheen voimin. Ystävämme opiskeluaikaiset ystävät järjestävät mausoleumissa joka vuosi suunnilleen samaan aikaan yhteisen kunnianosoituksen edesmenneelle johtajalleen Atatürkille. Kunnianosoituskäynnit ovat tarkan protokollan mukaisia seppeleenlaskuineen ja virallisine tervehdyksineen ja vieraskirjan allekirjoituksineen. Halusimme mukaan, ehdottomasti! Anıtkabirissa on pari kertaa ollut vastaavia seremonioita, kun olen vieraillut siellä.

Ystävämme on kotoisin Izmiristä, ja he ovat järjestäytyneet opiskeluaikaisten ystäviensä kanssa ja perustaneet eräänlaisen Izmir-klubin. Vuoden mittaan he järjestävät myös huomattavasti epävirallisempia kokoontumisia, muun muassa hyvän ruuan ja rakın parissa. Porukalla kuulemma syödään, juodaan rakıa ja lauletaan izmiriläisiä lauluja. Ja loppuillasta aina joku, tai joskus kaikki, itkevät koti-ikäväänsä.

IMG_7891.JPG

Kaikki klubin jäsenet eivät toki asustele Ankarassa, vaan jäseniä tulee yhteisiin kokoontumisiin pitkien matkojenkin takaa. Tälle mausoleumireissulle tuli muun muassa pikkubussillinen izmiriläisiä Istanbulista.

Kunnianosoituskäynnin klubi järjestää joka vuosi mahdollisimman lähellä Turkin itsenäisyyteen johtaneen Izmirin taistelun muistopäivä, joka on syyskuun 9. päivä. Tänä vuonna se sattui viime lauantaiksi. Päivä on suuri juhlapäivä, ja vapaapäivä, Izmirissä. Päivää kutustaan myös Izmirin vapautuspäiväksi, İzmir’in Kurtuluşu. Taistelusta on kirjoittanut myös muun muassa Ernest Hemingway novellissaan ”On the Quai at Smyrna”.

Lauantai oli kaunis aurinkoinen päivä, joten mausoleumille oli tulossa melkoisesti muutakin porukkaa – autojonot olivat sen mukaiset. Protokollaan kuului kuitenkin myös lista autoista, jotka tuovat ihmisiä viralliseen Izmir-seremoniaan. Meidät ohjattiin autojonon ohitse.

Saapuessamme perille alkoi paikalla juuri vahdinvaihto, mikä on aina jotensakin mielenkiintoista katsottavaa. Melkoista akrobatiajumppaa pojilta.

Kokoonnuimme mausoleumin aukiolle, jossa meille neuvottiin oikea paikka, johon järjestäytyä. Askelmerkit merkattiin kuparilaatoilla. Seppele oli tilattu etukäteen, ja sen toivat paikalle kaksi mausoleumin vartijoista, eli kaksi sotilasta. He myös kantoivat seppeleen sisään mausoleumiin ja laskivat sen hautamuistomerkille. Kolmas sotilas ohjasi kulkuettamme. Seppeleenlaskun jälkeen soi sen verran mahtipontinen torvimusiikki, että se sai suomalaisenkin ihon kananlihalle.

IMG_7882.JPG

Torvifanfaarin jälkeen marssimme järjestyksessä takaisin aukiolle, josta jatkoimme matkaan sisätiloihin, jossa Izmirin klubin puheenjohtaja luki ryhmän viestin ja allekirjoitti mausoleumin päiväkirjan. Virallinen seremonia oli ohitse. Puheenjohtajan viesti oli tietysti turkiksi, joten paljon jäi arvailun varaan. Ystävämme käänsi kuitenkin sen verran, että sanoissa osoitettiin myös kritiikkiä uudelle, muuttuneelle opetussuunnitelmalle. Peukkua sille!

Pääsimme kuitenkin vielä pitkän jonon ohitse sisään varsinaiseen mausoleumin museoon, joka on omistettu Atatürkille ja Turkin itsenäisyystaistelulle, myös tuolle Izmirin vapautustaistelulle.

IMG_7886

Lomalla ei tehdä politiikkaa…

Blogissani on ollut hiljaista ja päivitykset antaneet odottaa itseään. Olin pitkällä Suomen lomalla, josta palasin vasta toissailtana. Kirjoitteleminen jäi puutarhatöiden, remonttisiivousten ja Suomen kodin uudelleen organisoinnin jalkoihin.

Turun tragedia on juuri tapahtunut, enkä osaa siitä tässä sen enempää kirjoitella. Olen sanaton. Koko Suomen lomamme oli tällä kertaa kovasti erilainen aiempiin verrattuna. Siitä kirjoittelen varmasti myöhemmin. Aloitan tällä kertaa helpommasta aiheesta eli Turkista: elämme lomallakin toinen jalka toisessa kotimaassamme, niin kuin ulkosuomalaisille tuppaa käymään.

Heinäkuussa vierähti vuosi Turkin verisestä vallankaappausyrityksestä. Uutisissa kerrottiin, että Ankarassa aloitettiin suuroikeudenkäynti vallankaappauksen oletettuja toteuttajia vastaan. Syytettyjä oli minimaalisen vähän siihen nähden, että vallankaappauksen jälkeen on Turkissa pidätetty noin 60 000 ihmistä ja noin 150 000 on menettänyt työnsä valtion palveluksessa. Toimittajat ilman rajoja -järjestön viimeisimmässä indeksissä Turkki oli Valko-Venäjän ja Kongon demokraattisen tasavallan jälkeen sijalla 155. Joka tapauksessa ainakin uutisten mukaan noin puolet turkkilaisista kannattaa edelleen istuvaa hallitustaan.

Suomen lehdistössä kerrottiin myös, että Turkin hallituksen toiminta ei vaikuta ainakaan kaikkien suomalaisturistien lomavalintoihin: ”Tulen tänne lomalle, en politiikkaa tekemään”, siteerattiin Alanyan suomalaisturistia. Turistin näkökulmasta ymmärrettävää. Ainakin itse haen lomalta irtiottoa arjesta, rentoutumista, akkujen latausta, nautintoja, mukavia uusia virikkeitä, ehkä jopa jonkun uuden asian oppimista. Politiikkaa en neuvoisi ulkomaalaisena itsekään Turkissa julkisesti tekemään, edes loman ulkopuolella. Toinen asia tietysti on, mitä tuo ”politiikan tekeminen” kullekin pitää sisällään.

Juttelin alkukesästä Ankarassa muutaman vuoden diplomaattikomennuksella olevan ei-työssäkäyvän puolison kanssa. Turkin komennus oli hänelle niin mukava kokemus, että hänen teki mieli lähteä Turkin jälkeen johonkin uuteen kivaan maahan… vaikka Italiaan. Vastasin, että minusta taas tuntuu, että en enää haluaisi asumaan yhteenkään maahan, jossa ihmisoikeusasiat ovat rempallaan, yksilön perusoikeuksia uhattuna ja korruptio niin törkeää ja hyväksyttyä. Sellaisessa maassa eläminen vailla kansalaisoikeuksia kuten sananvapautta, on tosi raskasta. ”Kansalaisoikeudet” tahtovat monilla ulkomaalaisilla rajoittua lähinnä verojen maksamiseen. Teenkö politiikkaa seuraamalla ja pohtimalla harjoitettua politiikkaa?

Thaimaassa asuessamme sain neuvoja olla katsomatta uutisia ja lukematta sanomalehtiä – siten elämä olisi kuulemma paljon helpompaa ja mukavampaa. Katsoimme ja luimme kuitenkin. Ja katsomme ja luemme myös Turkin uutisia. Samoin Suomen. Emme me sielläkään ole halunneet ehdoin tahdoin elää kuplassa. Ovatko valintojen tekeminen, niistä ääneen puhuminen ja kirjoittaminen politiikan tekemistä?

Turkissa emme oikein näin lyhyen ajan jälkeen ole kansalaisoikeuksiamme edes ajatelleet, mutta tietynlainen politiikan tekeminen kyllä kiinnostaa kovasti. Itse asiassa kaikki, jotka ovat mukana opetustyössä, tekevät tahtomattaankin politiikkaa. Opetus on lähtökohtaisesti poliittista toimintaa, jota kannattaa tehdä tietoisesti eli tunnistaa, mihin se pohjautuu, miten se toimii ja mihin se tähtää. Eikä opetusala ole ainoa. Jos asuinmaassaan ei lainkaan ”tee politiikkaa”, eläisi elämäänsä jonkinlaisessa kuplassa.

Mutta turvallisesti kuplassahan me juuri komennuksella elämmekin, tuumasi tuo diplomaatin puoliso. Tuohon kuplaan sisältyy mukavia uusia virikkeitä, uusien ihmisten tapaamisia, uusien asioiden oppimista, nautintoja, mukavia uusia virikkeitä, irtiottoa siitä Suomen arjesta. ”Lomailu” on siis myös kutakuinkin joustava käsitys…

Ei kuplaelämiseen tarvitse kuitenkaan lomalle tai ulkomaille lähteä. Kuplaelämistä löytyy Suomestakin. Näyttelijä Kososen tokaisu 2015 vaalituloksesta, joka ei edusta hänen Suomeaan, tuli median kautta tunnetuksi jokaiselle.

Kansallinen koulutus: uhka ja mahdollisuus

Turkin uusi opetussuunnitelma valmistui tämän vuoden alussa ja se otetaan käyttöön uuden lukuvuoden alkaessa ensi syyskuussa. Uusi lukuvuosi on tuomassa isoja muutoksia oppilaiden ja opettajien arkeen. Eräs uudistus on huomioitu Suomenkin mediassa: evoluutioteorian poistaminen lukio-opetuksesta.

Evoluutioteorian poistaminen ei tullut ihan puun takaa. Jo 2013 hallitus päätti, että “älykäs suunnittelu” otetaan evoluutioteorian rinnalle. Älykäs suunnittelu (intelligent design) on Wikipedian mukaan ”näennäistieteellinen näkemys, jonka mukaan tietyt kaikkeuden ja elollisten olentojen ominaisuudet ovat parhaiten selitettävissä älyllisellä syyllä, ei ohjaamattomalla tapahtumasarjalla kuten luonnonvalinnalla”. Tähän mahtaa liittyä myös pari kesää sitten muutaman maahanmuuttajan Oulun torilla jakama ”tieteellinen tieto uskonnosta”.

Evoluutioteorian täydelliseen poistamiseen annettu syy on yksiselitteinen: Turkin opetusministeriön mukaan oppilailla ei ole tarpeeksi tieteellistä tietoa eikä saatavilla olevaa informaatiota evoluutiosta, jotta he voisivat sen oikein ymmärtää. Vasta-argumenttien mukaan syytä on kuitenkin etsittävä jostakin muusta kuin käytettävissä olevan tiedon puutteesta. Esimerkkinä on annettu muun muassa Suomi, jossa evoluutio-opetuksen perusteita aloitetaan jo esikoulussa.

Evoluutioteorian poistaminen ei ole ainoa muutos opetussuunnitelmaan, vaan muutoksia on tehty koko yhteiskuntatieto-ainekokonaisuuteen ja jonkin verran myös kieliin ja matemaattisiin aineisiin. Toivottavasti opettajat saavat uuden opetussuunnitelman sisältöön ja käyttöön ohjausta, koska ainakin minä epäilen, että kaikki eivät välttämättä kesän aikana jaksa kahlata läpi lähes 39 000 sivun opusta. Tosin Turkissakin ovat koulukirjat ahkerassa käytössä, ja parhaillaan käynnissä on pikainen koulukirjojen uudistus. Opetussuunnitelmassahan sanotaan, että ”opettaja opettaa oppilaille, että…” eli käytännössä opettaja sanoo, kuinka asia on; oppilaiden tehtävä on muistaa ja uskoa, mitä opettaja on sanonut. Muistamista mitataan usein monivalintatehtävien kautta. Prosessi on tehty suhteellisen helpoksi oppikirjojen ja valmiin opetusmateriaalin avulla. Opettajat eivät Turkissa saa vapaasti valita käyttämäänsä opetusmateriaalia, vaan opetusministeriö valmistaa oppimateriaalin kaikkiin oppiaineisiin; yksityisten painotalojen materiaalit täytyy ennen käyttöönottoa hyväksyttää opetushallituksella.

Periaatteessa moni opetussuunnitelman kohta näyttää paperilla hyvältä. Muun muassa arvopohjasta löytyvät ”oikeudenmukaisuus, perheen yhtenäisyyden merkitys, itsenäisyys, rauha, tieteellisyys, ahkeruus, solidaarisuus, herkkyys, rehellisyys, estetiikan taju, suvaitsevaisuus, vieraanvaraisuus, vapaus, terveyden merkitys, kunnioitus, rakkaus, velvollisuus, puhtaus, isänmaallisuus, hyväntekeväisyys”. Myös opetussuunnitelman perustaan on listattu ”kriittinen ajattelu, luova ajattelu, kommunikaatiotaidot, tutkimusote, ongelmanratkaisu, päätöksenteko, informaatiotekniikan käyttö, yrittäjyys, hyvä ja tehokas turkin kielen käyttäminen, havainnointi, ympäristöllinen taju, ajan ja kronologian taju, muutoksen ja luonnon itseisarvon taju, sosiaalinen osallistuminen ja empatia”. Vallan hienoja sanoja ja käsitteitä!

Matemaattisiin aineisiin on uuteen opetussuunnitelmaan lisätty ”tiede, teknologia, tekniikka, matematiikka ja koodaus”. Uuteen yhteiskuntatieteiden kokonaisuuteen on osa-alueina listattu ”historian läpikäyminen, maantiede, taloustiede, sosiologia, antropologia, psykologia, filosofia, poliittinen tiede, laki ja kansallisuus”. Kaikki osa-alueet eivät kuitenkaan saa samanlaista painotusta ja esimerkiksi filosofian kurssien määriä on vähennetty. Uudessa opetussuunnitelmassa on säilytetty vain poliittisen filosofian ja tieteen filosofian kurssit. Filosofian tuntimäärä pysyy samana kuin vanhassa eli 72 h per lukukausi, mutta oppimista mittaavissa testeissä filosofian oppimistavoitteita on vähennetty yli puolella.

Presidentin yrityksistä huolimatta osmanien turkin kieltä ei siis saatu pakolliseksi, mutta vallinnaisena se kuitenkin yläasteen uudesta opetussuunnitelmasta löytyy. Samoin kuin “uskonnon perusopetus”, johon kuuluu muun muassa “jihad” osana “uskonnollisia arvoja”. Positivismi ja sekularismi löytyvät “uskon ongelmia” otsikon alta, mikä puolestaan keskittyy ”individualismiin ja valtion ja uskonnon erottamisen edistämiseen”. Uskonnon ongelmiin kuuluvat uudessa opetussuunnitelmassa myös ”deismi, agnostiikka, ateismi, nihilismi, satanismi, uudelleen syntyminen ja väärät profeetat”. Uskonnon opetuksen merkityksestä nykyhallitukselle kertonee myös, että vuonna 2012 uskonnon viikkotuntien määrää lisättiin kahdesta kuuteen.

Itse asiassa useat muutokset koskevat, ja ne myös perustellaan, ”maailmankuvalla”. Vasta-argumentoijillekin syy on yksiselitteinen: hallituksen turkistamisprojektin rinnalla kulkeva islamistamisprojekti. Ankarassa projekti näkyy myös muun muassa moskeijojen rakennusurakoina: niitä on noussut ja nousee parhaillaan vauhdilla ympäri kaupunkia ja sen liepeitä. Ihan kotikatumme alkupäähän on myös tulossa yksi, melkoisen suuri sellainen.

Turkissa avattiin alkuvuodesta nettipohjainen sovellus, jossa kansalaiset (oppilaat, vanhemmat, opettajat, koulutuksen asiantuntijat) saivat antaa ehdotuksiaan opetussuunnitelmaluonnokseen, lukuun ottamatta uskonnollista kasvatusta ja moraalikasvatusta. Suomessahan käytettiin vastaavaa nykyisen opetussuunnitelman suunnitteluvaiheessa. En ole varma, kuinka hyvin Suomessa ehdotukset otettiin huomioon – ainakaan itse kritisoimani ”paluumuuttaja”-termin täydellinen puuttuminen ei saanut minkäänlaista vastakaikua. Jotenkin minusta tuntuu, että Turkissakaan ei kovin moni ehdotus tai kritiikki mennyt läpi.

Median mukaan kommenttien keräämisen ja yhdistelemisen jälkeen opetusministeriön työryhmä tekee lopullisen opetussuunnitelman. Nyt se on siis valmis.

Oppiaineina uuteen opetusohjelmaan kuuluvat biologia, kemia, vieras kieli, maantieto, terveystieto, historia, matematiikka, sotilastiede, filosofia, liikunta, fysiikka, uskonto ja etiikka sekä turkin kieli ja kirjallisuus. Opetussisällöt keskittyvät entistä laajemmin opetukseen ”kansallisen ja moraalisen opetuksen näkökulmasta”.

Opetushallituksen edustajan mukaan tarkoitus on karsia historian opiskelusta Euro-keskeisyyttä. Historian opetukseen onkin lisätty kuuluisia turkkilaisia ja muslimiuskoisia tieteilijöitä länsimaisten tieteentekijöiden rinnalle. Tieteilijöiden lisäksi oppilaille opetetaan myös turkkilaisista taiteilijoista, musiikissa opiskellaan ”Turkin musiikin koko värikirjo”. Näin kirjattuna karsiminen ja muutos saa minultakin kannatusta.

Asia ei kuitenkaan välttämättä ole niin kuin paperilla näyttää. Kaikki eivät ole taputtaneet uudelle opetussuunnitelmalle edes sen valmisteluvaiheessa. Turkin opettajien yhdistyksen edustaja on huolestunut, että uusi opetussuunnitelma rohkaisee uskonnollista ja nationalistista ajatusmaailmaa erityisesti turkkilaisuuden ja sunnalaisuuden näkökulmasta. Oppositiopuolueen edustaja on taas ollut tuohduksissaan Turkin perustajan Atatürkin “pyyhkimisestä” historian sivuilta. Yliopistojen akateemiset kritisoivat opetusministeriötä, että evoluutioteoria on poistettu kouluista ainoastaan Saudi-Arabiassa.

Kansallisen koulutuksen tasoa voidaan tietysti mitata eri tavoin, mutta hyvin laajasti hyväksytty mittari on PISA-tutkimus, joista viimeisimmässä Turkin sijoitus oli matematiikassa 49., lukutaidossa 50. ja luonnontieteissä 52. Maita oli mukana 72, joten kovin hyvää tulos ei kerro Turkin koulutusjärjestelmästä, opetussuunnitelmasta ja opetuksen tasosta yleensä. Toisaalta epäilen suuresti, että uusi opetussuunnitelma toisi tähän positiivisen muutoksen. Uudessa opetussuunnitelmassa muutokset ovat kohdistuneet lähinnä opetussisältöihin ja opetusperspektiivin kansallistamiseen ja uskonnollistamiseen. Näillä eväillä ei lie koskaan ole opetuksen tasoa kohotettu.

Nykyinen hallitus on muuttanut paitsi opetussuunnitelmaa, myös koko koulujärjestelmää uudella opetuslailla jo vuonna 2012, jolloin kansallinen opetus muutettiin muotoon 4+4+4: neljä vuotta alakoulua, neljä vuotta keskiastetta ja neljä vuotta lukiota. Oppivelvollisuus alkaa seuraavan syyskuun ensimmäisenä päivänä lapsen täytettyä kuusi vuotta ja loppuu sinä kouluvuonna, kun lapsi täyttää 14.

Nykyään lapset voivat Turkissa hakea teknisiin tai ammattioppilaitoksiin neljännen luokan jälkeen eli noin 9-10-vuotiaina – tai lopettaa opiskelut siihen, mitä kuulemma maassa tapahtuu edelleen oppivelvollisuuslaista huolimatta. Uuden opetuslain mukaisesti Turkissa avattiin virallisesti jälleen myös osmanien aikana suosittuja “İmam Hatip”-keskikouluja. Koulujen tavoitteena on koulutta ja kasvattaa ”hyviä muslimeja”. Turkissa tehdyn İmam-Hatip Alumni Foundation (TİMAV) tutkimuksen mukaan suurimmalla osalla turkkilaisista on kouluista ”positiivinen näkemys”.

Vuoden 2012 opetuslakimuutos tehtiin kuulematta opetusministeriön virkamiehiä, jotka kritisoivat sitä “pikaisesti kyhätyksi, takapajuiseksi ja nykyajattelun vastaiseksi”. Aika näyttää, mitä uusi opetussuunnitelma saa aikaan.

Turkki siivoaa kieltään

Turkin kieli-instituutti ja hallitus aikovat siivota kielensä. Sama tapahtui viimeksi 1920-luvulla, kun Atatürkin toimesta luotiin turkille arabian kirjoituksen tilalle latinalainen aakkosjärjestelmä, kieltä puhdistettiin arabian ja persian lainasanoista sekä persialaisista lauserakenteista ja turkin oikeinkirjoitus standardoitiin. Jotain tuosta bloggailinkin viime joulukuussa.

Nyky-turkista ei kuitenkaan tullut sen ”puhtaampaa”, ja kieli vilisee edelleen lainasanoja, minkä ovat viimeistään nyt havainneet myös Turkin valtaapitävät. Tällä kertaa muutosta haetaan kielen uudistuksen sijaan enemmänkin vanhastuksesta.

Presidentti on usein ilmaissut, että turkkilaisten tulisi kunnioittaa enemmän maan historiaa ja traditioita ja sen pitäisi myös näkyä nykykulttuurissa. Hän on myös useampaan otteeseen viitannut osmanien suurvalta-aikaan. Osmanien ajan ihannointi meni niin pitkälle, että Presidentti halusi osmanien arabian kirjaimilla kirjoitetun vanhan turkin pakolliseksi kouluaineeksi. Pakolliseksi hän ei onnistunut sitä saamaan, mutta valinnaisena aineena se lisättiin uuteen valtion opetussuunnitelmaan, joka otetaan käyttöön ensi syksynä. Valinnaisuudelle on hyvänä puolustuksena, että koska vanha osmanin turkki on kuollut kieli, on sen taitajia niin vähän, että kaikkia vanhoja mestariteoksiakaan ei vielä ole saatu käännettyä uudelle turkille. Toivottavasti tähän saadaan tulevaisuudessa muutos.

Osmanien turkkiin ei nykyisessä kieliuudistuksessa sentään ole tarkoitus palata, vaan ainakin uutisten mukaan Turkin kieli-instituutti haluaa vain siivota turkin kielestä vierasperäiset sanat, joille on olemassa turkinkielisiä vastineita. Kielen puhtaana pitäminen turhista lainasanoista saa kyllä kannatukseni! Kotimaisten kielten keskus Kotus tekee Suomessa tärkeää työtä. Turkin kieli-instituutin ja Presidentin perustelut kielivanhastukselle ovat mielestäni kuitenkin hiukan ontuvia, samoin osa ehdotetuista keinoista tuntuu aika äärimmäisiltä.

Daily Sabah -lehden mukaan kieli-instituutin johtaja on muun muassa sanonut, että ”jotta voisimme kilpailla Saksan kanssa täytyy meidän keskittyä ennemminkin kieleemme kuin teknologiaan” – perustelu ei ainakaan minulle oikein auennut. Lehti myös uutisoi, että instituutin johtajan mukaan kielimuutoksessa on kyse “elämästä ja kuolemasta”, koska ”kieltämme pommitetaan joka päivä samalla tavalla kuin parlamenttitaloamme pommitettiin heinäkuun vallankaappausyrityksessä”. Aikamoinen veto, josta hallitus otti kuitenkin kopin: Daily Sabahin mukaan hallitus on määrännyt Turkin kaupungit, kansalaisjärjestöt ja ministeriöt taistelemaan “ulkomaalaisten sanojen korruptiovirtaa vastaan”. Taistelu kohdistuu nimenomaan sanoihin, joita jotkut yrittävät ”pakottaa turkkilaisille ylhäältä” (eli pommittaa?).

Instituutin ja hallituksen lisäksi kielivanhastukseen pyritään saamaan mukaan koko kansa. Kieli-instituutti ei kuulemma voi korjailla Turkin 80 miljoonan ihmisen kielivirheitä, joita heille on ylhäältä pakotettu; se voi suojella kieltä vain, jos kaikki valtion virastot ja laitokset tukevat sitä ja kaikki turkkilaiset yhtyvät taistoon.

Koko kansa ei ehkä kieli-instituutin palloa käsiinsä nappaa, mutta pohjaa ”oikean” turkin kielen käytölle kansan keskuudesta löytyy jo valmiiksi, tosin ei ehkä siinä muodossa kuin valtaapitävät toivovat. Juttelimme nimittäin viime viikonloppuna illallisella turkkilaisten ystäviemme kanssa turkin kielestä. He eivät millään muotoa ole valtapuolueen kannattajia, mutta sanoivat käyttävänsä mieluummin aina turkinkielisiä sanoja, jos sellaisia on olemassa. Esimerkiksi kiitoksena mieluummin ”sağolun” kuin ”teşekkürler”, koska jälkimmäinen on arabian laina – ja peräisin osmanien ajalta. Osmanin ajan turkkihan vilisi arabian ja persian lainasanoja.

Hallituksen ja kieli-instituutin mukaan luutaa tulevat saamaan kuulemma nimenomaan länsikieliset sanat, kuten ”arena”, ”tower” ja ”mall”. Eräänä hallituksen ehdotuksena on, että kunnalta kerätään ylimääräisiä veroja, jos jossakin sen alueen julkisissa kylteissä käytetään noita sanoja. Itse jäin esimerkit luettuani miettimään, olisiko kyse enemmänkin Istanbulista, koska Ankarassa en noita ole vielä nähnyt. Täällä kylteissä lukee, ja myös sanotaan, stadyum, kule ja alışverışmerkezi tai AVM (aa-vee-mee). Englanninkielisiä sanoja olen nähnyt oikeastaan vain ravintoloiden ja baarien nimissä. Nekin yleensä ulkomaalaisia ketjuravintoloita – eivät kuitenkaan kaikki 🙂

karaoke minna

Istanbulilainen Galatasarayn jalkapallojoukkue on jo ilmoittanut nimenneensä kotistadioninsa uudelleen. ”Türk Telekom Arena” on muutettu muotoon ”Ali Sami Yen Spor Kompleksi Türk Telekom Stadyumu”. Kun tietää, että Ali Sami Yen on Galatasarayn jalkapallojoukkueen perustaja, turkkia osaamattomallekin uusi nimi aukeaa ihan yhtä hyvin kuin vanha ”areena”. Pointti tässä tapauksessa on kuitenkin siinä, että (ainakin Presidentin mukaan) areena-sana muistuttaa Rooman valtakunnan gladiaattoreista: areenoilla ihmisiä revittiin palasiksi; stadyumeilla ei. Kieli-instituutin johtajankin mukaan spoor, stadyum ja kompleksi ovat jo käytössä turkkilaistuneet eli osa ”oikeaa turkkia” (ne ovat siis osuneet ja uponneet?).  Samoin kuin ne noin 5000 ranskan lainasanaa, joita kielessä kuulemma on. Wikipediasta löytyisi koko lista turkin lainasanoista, mutta tällä hetkellä pääsy Wikipediaan on estetty, koska ”Hyökkääjät saattavat yrittää varastaa tietojasi (esimerkiksi salasanoja, viestejä tai luottokorttitietoja) osoitteesta wikipedia.org”.

Ranskassa yritettiin joskus 1980-luvulla vastaavaa kielenpuhdistustempausta. Muistan, kun siellä yritettiin kieltää sakon uhalla esimerkiksi sanan ”walkman” käyttö (korvalappustereot olivat kovassa huudossa tuolloin); suositeltavaa oli ranskantaa se muotoon ”baladeur”. Ranskassa oli kyse ainakin silloisten uutisten mukaan myös puhutusta kielestä. Siihen eivät valtaapitävät ole ainakaan vielä Turkissa puuttuneet… sanoille ja kielelle ei lie niin väliä, kunhan puhuttu on aiheeltaan ”oikea” ja mielipiteet aiheesta ovat ”oikeita”. Puhuttua ja painettua puhetta siivotaankin täällä sitten ihan erilaisella luudalla.

Ramazan bayramınız mübarek olsun!

Heräsin viime yönä rummutukseen klo 2.20. Asialla olivat tietysti ramazan-rumpalit, jotka herättelivät ihmisiä sahurille ennen auringon nousua. En noussut, vaan nukuskelin sen jälkeen koiran unta sen aikaa, että ehdin kuulla mineraatin kutsuhuudotkin, jotka alkoivat kaikua klo 3.19. Paastokuukauden aamupalalle jäi kunnon muslimilla aikaa siis tunti. Seuraava ateria onkin sitten vasta iltapala, joka syödään auringonlaskun jälkeen, mikä tänään tarkoittaa klo 20.15.

Koraanin mukaan ramazanin aikana saa aamulla syödä ja juoda ”… kunnes vaalea lanka selvästi erottuu mustasta”. Eli periaatteessa paastonaika vaihtelee paljonkin eri puolella maailmaa. Tänä vuonna lyhyin islamilainen paastonaika on Chilessä, noin 10 tuntia; pisin Grönlannissa, noin 21 tuntia.

Koraanin mukaan Jumala ei tarkoita paastoa ihmisille taakaksi, vaan paastoamisen tarkoitus on ”ylistää Jumalaa Hänen johdatuksensa tähden sekä olla Hänelle kiitollinen”. Paasto on määrätty Koraanissa, jotta ihmiset muistaisivat ”karttaa pahaa”.

21 tuntia päivässä on hyvä aika karttaa pahaa, mutta kyllä aika hurja aika olla ilman ruokaa ja juomaa kuukauden päivät. Monet pohjoisen maapallon muslimit noudattavatkin esimerkiksi Mekan paastonaikaa, jossa langat erottuvat selvästi tänä vuonna noin 15 tuntia. Ankarassa vastaava aika on siis noin 17 tuntia.

Turkkilainen tuttavani, joka on muslimi, sanoi, että ramazanin vietosta on ainakin Turkissa monilta kadonnut uskonnollinen tarkoitus, vaikka he paastoa noudattavatkin. Ramazanin aikaan ihmisten pitäisi kunnioittaa islamin opetuksia tavallista huolellisemmin, rukoilla ja ajatella hyviä ajatuksia. Tärkeintä ei monelle kuulemma ole kuitenkaan henkinen kasvu, vaan ruualla mässäily yhdessä muiden kanssa aamulla ja illalla. Päivän he ovat nälissään ja janoissaan – ja äkäisiä. Paastokuukauden aikana monen paino kuulemma itse asiassa nousee, eikä paaston varsinaiseen merkitykseen uhrata kovinkaan montaa ajatusta.

Jos olet itse joskus paastonnut, tiedät, miten paastoaminen vaikuttaa muun muassa hengityksesi ja hikesi hajuun. Eräs pienikokoinen tuttavani kertoi, että hän ei ramazanin aikaan käytä julkisia kulkuneuvoja, koska joutuisi aina seisomaan jonkun tangossa roikkuvan paastoajan kainalon alapuolella. Turkkilaisilla on normaalistikin erilainen käsitys kuin suomalaisilla ihon eritteiden hajuista – naturalia non sunt turbia – mutta ramazanin aikaan ero korostuu entisestään.

Turkkilaiset tuttavani ovat toisinaan puolustelleet valtaapitäviensä sanomisia ja kertoneet, että turkkilaiset ovat kuumaverisiä ja temperamenttisia ja aggressiiviselta kuulostava puhetapa on vain normaalia turkkilaista ”retoriikkaa”. Olen aiemmin kirjoitellut, että (edelleen turkkilaisten tuttaviemme mukaan) autoissa on pesäpallomaila takakontissa siltä varalta, ettei erimielisyyksissä pelkällä retoriikalla päästä yhteisymmärrykseen. Ramazanin aikana koetan aina parhaan kykyni mukaan välttää paitsi kohtaamasta turkkilaista retoriikkaa, myös kaikenlaista kanssakäymistä, jossa tarvitaan kuumaveristä temperamenttia.

Ramazan ajoittuu aina kuukalenterin yhdeksänteen kuun alkuun. Gregoriaanisessa kalenterissa, jota Suomessakin käytämme, kuun vaiheet ovat yleensä valmiiksi piirrettyinä, mutta monet muslimit edellyttävät, että kuunsirppi täytyy havaita taivaalta vähintään teleskoopilla ennen kuin pyhä paastokuukausi voidaan aloittaa. Ramazanin aloitus- ja lopetuspäivä ei ole aina selvä, sillä pilvinen sää voi siis viivästyttää ramazanin alkua.

Ramazanin kesto saattaa myös vaihdella, sillä islamilainen kalenteri on puhdas kuukalenteri. Koska Kuun vaiheiden kierto on 29,5 vuorokautta, ramazan voi kestää eri maissa joko 29 tai 30 päivää: ellei Kuuta näy ramazanin 29. yönä, paastotaan yksi päivä lisää.

Turkissa, Libanonissa, Jemenissä ja Irakissa kerrottiin jo ennalta, että paasto aloitetaan lauantaina 27.5., näkyipä taivaalla sitten kuunsirppiä tai ei, ja siitä jatketaan seuraavat 29 päivää, jolloin se päättyy tänä vuonna Suomen juhannuspäivänä eli lauantaina 24.6. Länsimaiden islamyhteisöt seuraavat Turkin ja kumppaneiden mallia.

Lankoja ei tarvitse kenenkään tuijotella tänäkään vuonna, vaan tarkat paasto- ja ruokailuajat löytyvät esimerkiksi Turkin valtion uskonnollisten asioiden sivuilta  tai hamariweb.comista.

Valkoliljojen maassa

Kävimme viikon reissulla valkoliljojen maassa, tuossa ”väestöltään vähäisessä, mutta kulttuurihengeltään suuressa ja voimakkaassa” Suomessa – tai näin ainakin maata kuvaili 1900-luvun alussa Suomeen tutustunut venäläissyntyinen Grigori Petrov. Reissu oli mukava, kuten Suomen reissut yleensä tuppaavat olemaan, kiitos ihanien sukulaistemme ja ystäviemme!

Sain ennen reissua käsiini Grigori Petrovin kirjan, jota olin koettanut kalastaa jo reilun vuoden päivät. Kuulin teoksesta muistaakseni ensimmäisen kerran, kun kerroin anopilleni, että olemme muuttamassa Turkkiin. Sain kirjan lainaan entiseltä suurlähetystömme virkailijalta, suurkiitos hänelle!

Kirjan nimi kokonaisuudessaan on: Valkoliljojen maa – Suomi. Se kertoo nuoresta valtiosta, joka ”pienestä ja köyhästä”, takapajuisesta ”soiden maasta” rakentaa itselleen täydellisen yhteiskunnan. ”Maltillisen kauniina, loistavana esimerkkinä” kirjailija käyttää tällaisesta uskomattomasta voimainponnistuksesta Suomea, jonka ”… ihmiset eivät ole muiden ihmisten kaltaisia… He muistuttavat ’valkoisia liljoja’, joista Raamattu puhuu”. Siitä siis teoksen nimi.

valkoliljojen maa

Maltillisen kauniina esimerkkinä kerrotaan Suomen kansallinen herääminen, johon on aiheestakin liitetty J.V. Snellman. Tosiasioita aikakaudesta ja Snellmanista kirjasta saa kuitenkin hakemalla hakea, eikä se kirjan varsinainen tarkoitus olekaan. Suomi on kirjailijan tarkoitusperille ja ajatuksille vain loistava konkreettinen esimerkki, jonne kansallisen heräämisen ja uuden kansakunnan rakentamisen idean voi helposti sijoittaa. Teos on, Suomen ylistyksen ohella, yhteiskunnallinen ja poliittinen teos: siinä koulutettu väestö ja ylempi yhteiskuntaluokka johtavat poliittista ja sosiaalista kansakunnan rakennustyötä.

Teos rakentuu vertauskuville ja tarinoille, joiden kertojana on ensinnäkin Snellman, tuo ”nuorten oppineiden paras edustaja, ristiretkiä kansanjoukkojen opettamiseksi ja sivistämiseksi tekevä”, joka ”kulki Suomea päästä päähän, talvella suksin, keväällä ja kesällä veneellä tai jalkaisin”. Lisäksi oppejaan jakavat makeiskuningas Järvinen, puutteesta ja köyhyydestä noussut kirjailija-tohtori, jolle ei ole annettu nimeä, ja ruotsalaistaustainen pappi Luukas Makdonald.

Snellman yhdessä muiden loistavien puhujien ja kirjoittajien kanssa kohdisti sanansa koko kansalle: osansa saivat niin opettajat, virkailijat, papit, nuoriso, varusmiehet, kapiaiset kuin äidit ja isätkin. Koko yhteiskunta mobilisoitiin yhteiseen projektiin.

Aikakauden valossa on Snellmanin mukaan ottaminen hyvin ymmärrettävää. Ehkä Petrov löysi Snellmanissa myös sukulaissielunsa. Petrov oli itse ammatiltaan pappi, loistava puhuja ja tuottelias kirjailija, joka vapaamielisenä ja yksilön vapautta puolustavana joutui kirkon epäsuosioon ja menetti pappisoikeutensa ja jopa oikeuden asua Pietarissa tai Moskovassa. Hän piti lukuisia luentoja aikanaan myös Suomessa.

Muiden oppi-isien alkuperää voin vain arvailla. Makeiskuningas ja hänen tarinansa ainakin korostavat yhteiskunnan rakenteen ja sen toimien vaikutusta yksilön valintoihin ja samalla koko tämän elämänkaareen: ”Jos minä olen kaikkien kunnioittama ja tuntema ihminen, ei se johdu minun erinomaisuudestani ja hyvyydestäni. Jos rakkaasta lapsuudenystävästäni Karokepista tuli jo nuoruudessaan rosvo ja murhaaja, ei se ole hänen syytään… Järvinen ja Karokep ovat mitalin kaksi puolta. He ovat saman rungon kaksi ohutta oksaa. Runko taas on kansa, miljoonaiset kansan massat.”

Snellmanista Petrov tekee kirjassaan paljasjalkaisen suomalaisen sijoittamalla hänen synnyinkaupunkinsa Savon sydämeen Kuopioon, mutta Makdonaldin esi-isät olivat skotteja, joten rakennusurakkaan osallistuivat symbolisesti myös ruotsalaistaustaiset ja maahanmuuttajat.

Kirja on täynnä valmiita kansan moraalin kohottamispuheita, joiden pohjalle yhteiskuntaa aletaan rakentaa. Moraalipuheiden ja julistusten jälkeen ”Suomen perheet alkoivat herätä, kehittyä ja varttua nopeasti”, ”kasarmit kehittyivät ja edistyivät moraalisesti paremmiksi ja järkevimmiksi, ”kansan henkinen taso alkoi kohota kuin taikina, johon on pantu hyvää hiivaa”, ”koko suomalainen virkamiehistö oli… viisaampi ja moraalisempi. Se nousi esimerkilliseen asemaan. Kansa ylisti ja rukoili heidän puolestaan”. ”Oli kuin kansanjoukot olisivat liikahtaneet, lähteneet kulkemaan kohti hyvyyttä. Monet saivat sytyttää toistensa sieluja. Sydämet sulautuivat yhteen. Silmät katsoivat avoimemmin ja hellemmin”. Snellmanin suulla kerrotaan, että ”tällaisia ihmeteltäviä asioita voidaan saada aikaan jokaisessa valtiossa, jokaisessa läänissä ja jokaisessa unohdetussa kolkassa… työ vaatii ainoastaan ihmisiä, joilla on eläviä ajatuksia ja avara sydän ja jotka ovat väsymättömiä tässä kulttuurityössä”.

Turkkiin kirja liittyy siten, että Atatürk määräsi teoksen sotaoppilaitoksissaan pakollisena luettavaksi, jollaisena se säilyi vuosikymmeniä. Turkkilaisen Vikipedian mukaan ensimmäisestä painoksesta vuonna 1928 vuoteen 2008 kirjasta on otettu ainakin 41 painosta, ja se on myös eräs Turkin eniten julkaistuista käännöskirjoista. Viimeisin painos on viime vuodelta Karanfilin julkaisemana nimellä Beyaz zambaklar ülkesinde – Finlandiya.

Lukijoita turkkilaisella käännöksellä on siis riittänyt. Kirjaan on myös viitattu aina silloin tällöin. Jo ensipainos innoitti turkkilaisen naisasialiikkeen pioneerin Şükufe Nihalin matkustamaan Suomeen, mistä hän kirjoitti matkakertomuksensa ”Finlandiya”. Lähimenneisyydessä teos on mainittu muun muassa sanomalehti Hürriyetin PISA-tuloksista kertovassa artikkelissa 2014. Viittauksena silloin nimenomaan Suomi.

Suurlähetystömme aikoo ottaa kirjasta Suomen 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi vielä uuden turkinkielisen painoksen. Jotenkin tuntuu, että teko saattaa olla aika uskalias. Niin sanottua idealistista yhteiskuntaahan Turkissakin rakennetaan, ainakin valtaapitävien poliittisessa retoriikassa, mutta se ei todellakaan näytä olevan koko kansan rakennustyö, jonka tiennäyttäjäksi olisi valjastettu nimenomaan oppinut ja valistunut kansanluokka.

Eräs kohta kirjassa on itse asiassa kuin piikki suoraan Presidentille. Hänhän painotti viime vaalitulosten julkaisun yhteydessä useaan otteeseen omaa jalkapallotaustaansa. Teos kuitenkin lyttää ajatuksen täysin, sillä siinä jalkapalloa verrataan Snellmanin suulla ”kulkutautiin” ja ”englantilaisen urheilun kaikkien huonoimpaan muotoon”: yhtä palloa potkimalla pelattavaan peliin. Siinä pelaajille kehittyvät vain ”voimakkaat vesipuhvelinsääret” ja kaikkien tärkein eli ”Sokrateen pää” unohtuu. ”Älkää jääkö kovapäisiksi pässeiksi… Suomi ei tarvitse pallon perässä juoksevia ihmisiä”. Eikä niitä tarvitsisi nyt Turkkikaan.

Toisaalta teos kehottaa nimenomaan uskaliaisiin tekoihin: ”Milloin aloitatte elämän rakentamisen? Milloin te hyvät herrat ja rouvat maksatte velkanne elämälle?”, kysyy Makdonald ja Snellman muistuttaa: ”Älkää unohtako kansaanne. Te jokainen olette nousseet ja kasvaneet kansasta. Mitä teette nyt? Välttelettekö luku- ja kirjoitustaidottomia veljiänne? Vai tutkitteko ja etsittekö keinoja kansan elämän parantamiseksi? Mitä teette herättääksenne kansanjoukkojen sivistysharrastukset?” Tässäpä kysymyksiä rahojaan ulkomaille siirtäville ja oleskelulupaa ulkomailta hakeville…

Olisikohan aika julkaista uusi painos myös suomeksi? Viimeisin ja ainoa on ymmärtääkseni tämä 1978 opus, jonka itsekin käsiini sain. Kirjalla on melkoinen sosiaalipoliittinen viesti myös tämän päivän suomalaisille. Kirja on muillekin suomalaisille varmasti myös viihdyttävää lukemista, ylistetäänhän siinä pientä maata ja kansaa nimeltään Suomi 🙂 Oltakoon noista ”valkoliljoista” mitä mieltä tahansa, kyllä Suomi maana on tässäkin maailmanajassa aika hyvä paikka asua.

Kirjan käsikirjoitus on venäjänkielinen, ja se säilyi pöytälaatikkoversiona aina siihen sakka, kun Petrov luovutti sen tuttavalleen Božkoville. Božkovin toimesta käsikirjoitus käännettiin ensin serbiaksi vuonna 1923, sitten bulgariaksi vuonna 1925. Turkin kielelle se käännettiin ensimmäisen kerran bulgarialaisesta teoksesta lyhennellen vuonna 1928. Kokonaisuudessaan kirja on julkaistu ensimmäisen kerran turkiksi 1968, josta Karvanen vuonna 1978 käänsi tämän teoksen – ensimmäisen suomenkielisen version.

Kirjan julkaisuoikeudet suomeksi ovat olleet aikaisemmin Pohjoisella, mutta eivät enää. Valkoliljojen maan käsikirjoitus löytyi Sofiasta syksyllä 2000 kustantaja Božkovin tyttärenpojan arkistosta. Käsikirjoitus on nyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa. Jos osaisin venäjää, kääntäisin kirjan uudelleen itse.

Mutta filosofeja hän ei armahtanut…

Olemme turkin kielen tunneilla useasti keskustelleet kirjoista ja kirjailijoista. Suurin osa ryhmäläisistäni on lukenut jonkun turkkilaisen kirjailijan kirjan, suosituimpina ehkä Elif Safakin teokset, joita on helposti saatavilla englanniksi. Meidän Turkkiin liittyvät hyvät lukukokemuksemme löytyvät tämän blogin yläreunasta Kirjallisuutta-otsikon alta. Niistä puuttuvat vielä turkinkieliset opukset, sillä vaikka selkoturkki alkaa jo olla hanskassa, tuntuu kirjallisuuden lukeminen turkin kielellä vielä melkoisen haastavalta. Opettajamme suosituksesta voisi kuitenkin kuulemma koettaa jotain Ayşe Kulinin romaania, ja Ahmet Ümitin dekkareistakin opettaja uskoi meidän kunnialla selviytyvän.

Tähän saakka teokset, joista olemme turkin tunnilla keskustelleet, olemme siis lukeneet joko omalla äidinkielellämme tai englanniksi. Tällä hetkellä meillä on menossa kirjallisuussanaston kertaus, ja sitä varten jokainen vuorollaan esittelee lukemansa kirjan. Minä esittelin tänään Mika Waltarin Johannes Angeloksen.

Sinuhen olen lukenut ja siitä kovasti pidinkin, mutta Johannes Angelos on minulta jostakin syystä jäänyt lukematta. Paikkasin tuon aukon ja olen siitä tosi tyytyväinen. ”Johannes Angelos – Hänen päiväkirjansa Konstantinopolin valloituksesta v. 1453 Kristuksen maailmanajan päättyessä” oli todella vaikuttava teos. Lukukokemukseeni vaikutti tietysti se, että Turkissa asuvana jo aihe kiinnosti kovasti.

Teos on käännetty ainakin 25 kielelle, muun muassa turkiksi jo viisi vuotta sen jälkeen, kun teos ensi kerran ilmestyi suomeksi vuonna 1952. Turkiksi romaani löytyy nimillä ”Bizans’ın son nefesinde”, “Kara melek” ja “Bizanslı aşıklar”: Bysantin viimeinen henkäys, Musta enkeli ja Bysantin rakastavaiset. Aika hyvä kokoelma nimiä kirjan teemoja ajatellen.

Romaani kertoo päiväkirjamuodossa Johannes Angeloksen elämästä Konstantinopolissa joulukuusta 1452 toukokuuhun 1453. Tarina alkaa ortodoksikirkon ja katolisen kirkon yhdistävästä julistuksesta, joka luetaan pyhän Sofian kirkossa ja päättyy Konstantinopolin valloitukseen, joka päättää Bysantin tuhatvuotisen valtakunnan.

Romaani on kuitenkin paljon muutakin kuin historiallisiin tapahtumiin pohjautuva teos. Tarinaa kantaa eteenpäin myös Johanneksen ja Konstantinopolin megaduxin tyttären Annan myrskyisä rakkaustarina. Historia- ja rakkausteemojen lisäksi teoksella on filosofinen ulottuvuus, mikä erityisesti kolahti minuun: siinä pohditaan ja kyseenalaistetaan elämän tarkoitusta ja tarkoituksettomuutta, jumalan olemusta ja olemassaoloa, kirkkopolitiikkaa ja kirkkoa instituutiona, suurvaltapolitiikkaa, valtaa ja vallanhimoa, idealismia ja realismia.

Tarinassa on paljolti Waltaria itseään, kuten Panu Rajala kirjoittaa Waltari-seuran sivulla: ”Hän ei uskonut ihmisjärjen voivan ratkaista kaikki olevaisen ongelmat, eikä hän kieltänyt yliluonnollisen olemassaoloa. Hänen elämännäkemyksensä kiteytyi kolmeen arvoon: inhimillisyys, suvaitsevaisuus ja kaunis turhuus”.

Romaanissa ei ole turhia henkilöiden tai aikakauden esittelyjä, vaan kerronta alkaa ensimmäisestä päiväkirjamerkinnästä joulukuun 12. päivänä 1452, kun Johannes on ensi kerran tavannut Annan: ”Näin sinut ensimmäisen kerran ja puhuttelin sinua. Oli kuin maanjäristys olisi käynyt ylitseni. Kaikki minussa myllersi, sydämeni haudat aukenivat enkä enää tuntenut itsenäni. Olin täyttänyt neljäkymmentä ja luulin ehtineeni elämäni syksyyn”.

Waltari kuitenkin kirjoitti henkilö- ja aikakausiesittelynsä kokonaisen teoksen verran, joka julkaistiin Waltarin kuoleman jälkeen teoksena ”Nuori Johannes”. Luin sen heti Johannes Angeloksen jälkeen, ja ainakin minun mielestäni tämä järjestys toimi loistavasti. Verryttelynä Johannes Angelokseen taas luin Waltarin matkakertomuksen ”Lähdin Istanbuliin, Totta ja tarua Euroopasta 1947”.

Johannes Angeloksessa on sanottu olevan historiallisia yhtäläisyyksiä toisen maailmansodan, ja kylmän sodankin, tapahtumiin erityisesti Suomen näkökulmasta. Waltari kuitenkin muistuttaa teoksensa esipuheessa: ”Jos lukija kerran toisensa jälkeen joutuu yllättävästi toteamaan rinnakkaisuutta oman aikamme tapausten kanssa, se ei suinkaan johdu kirjailijan mielikuvituksesta, vaan siitä, että historia pelottavalla tavalla toistaa itseään.”

Johannes Angeloksen viimeiset virkkeen kuuluvat: ”Sulttaani armahti vain köyhää kansaa sallien sen ryhtyä tekemään työtä valtakunnan rikastuttamiseksi kunkin oppimassaan ammatissa. Myös oppineet maanviljelijät, historian tutkijat ja keisarin teknikot hän armahti palvelukseensa. Mutta filosofeja hän ei armahtanut”.

Siinäpä mietittävää tämänkin päivän maailmantilanteeseen, erityisesti täältä päin maailmaa.

 

Olemmeko uuden Turkin kynnyksellä?

Turkin sunnuntainen kansanäänestys ei koskettanut minua henkilökohtaisesti, ainakaan vielä – toisin kuin monia tuttaviani ja ystäviäni.

Kuten medioista ympäri maailmaa olemme saaneet kuulla ja lukea, presidenttijohtoiselle valtiomuodolle sanoi ”kyllä” viime sunnuntaina Turkin korkeimman vaalilautakunnan YSK:n mukaan 51,4 % äänestäjistä (Turkissa on noin 55 miljoonaa äänestyskelpoista ja äänestysprosentti oli 86). Luonnollisestikin Presidentti ja valtapuolue yhdessä tukipuolueensa kanssa ovat tyytyväisiä tulokseen.

Hiuksen hienoon voittoon murskatappion sijasta yltänyt Presidentti kommentoi, ettei häntä kiinnosta, paljonko voitettiin: “Minulla on jalkapallotausta. Aivan sama, oliko voitto 1-0 vai 5-0. Pääasia on että voittaa”. Siitäkin huolimatta, että Turkin 17 suurta kaupunkia äänestivät “ei”, mukaan lukien Istanbul, Ankara, Izmir ja Alanya. “Uusi sivu on käännetty poliittisessa historiassamme. Tämä uusi sivu lupaa ihanaa tulevaisuutta maallemme. Vaalien voittajia ovat Turkki ja kaikki turkkilaiset. Näissä vaaleissa ei ollut häviäjiä”, hehkutti pääministeri heti vaalien jälkeen.

CNN:n haastattelussa Presidentti kertoo, että presidentti Trump on onnitellut häntä pääsiäispäivänä, mikä on erityisen merkittävää – hän varmaan ajattelee pääsiäisen olevan länsimaalaiselle Trumpille erityisen merkittävä päivä. Presidentin mukaan Trump ei ole olleenkaan samanlainen kuin Euroopan johtajat, vaan saa ”meidät” (Presidentin, hallituksen, valtapuolueen, ”kyllä”-sanojat?) toiveikkaiksi ja onnellisiksi. Myös Putin on kuulemma onnitellut Presidenttiä.

Turkissa on kuitenkin ainakin nuo 48,6%, jotka eivät ole hyväksyneet äänestyksen tulosta lainkaan, saatikka rientäneet onnittelemaan ketään. Tuhannet ihmiset ovat osoittaneet mieltään ja jättäneet yksityisiä valituksia vaaleista, pääoppositiopuolue syyttää hallitusta vaalivilpistä ja yhdessä kolmanneksi suurimman hallituspuolueen kanssa se vaati YSK:tä kumoamaan vaalituloksen. Myös kansainväliset vaalivalvojat ovat antaneet Turkille kritiikkiä sekä vaalien hoitamisesta että vaalitulosten laskemisesta. Vaalivalvojina toimivat Euroopan neuvoston edustajat, OSCE:n edustajat (Organization for Security and Co-operation in Europe), ODIHR:n edustajat  (Office for Democratic Institutions and Human Right) ja PACE:n edustajat (Parliamentary Assembly of the Council of Europe). Muun muassa Euroopan komissio kehotti Turkkia tekemään ”läpinäkyvän” tutkimuksen vaalituloksista, ennen kuin vahvistaa ne lopullisina.

YSK:n päätöksistä ei lain mukaan voi valittaa. Joka tapauksessa se tällä kertaa suostui tarkistamaan kantansa ja otti paineen alla valitukset käsittelyyn. Lopullinen päätös, äänin 10-1, kuitenkin oli, että äänestystulosta ei tulla mitätöimään. Päätös ei ollut suuri yllätys, vaikka se tämän hetkisten tietojen mukaan sinetöi perustuslain ja vaalilain rikkomisen.

Ulkoministeri vastasi eurooppalaisten kriittiseen vaaliraporttiin, että Eurooppa ei vaan pysty hyväksymään, että Turkki sanoi ”kyllä”. Presidentti taas sanoi, että eurooppalaiset ovat puolueellisia ja ennakkoluuloisia, eikä häntä juuri kiinnosta, mitä mieltä Eurooppa asiasta on: ”… emme tule näkemään, kuulemaan, emmekä tietämään poliittisia raporttejanne… Turkki on käynyt läpi kakkien aikojen demokraattisimmat vaalinsa”. Ja sille piste. Hallitus on jatkanut olemassa olevaa poikkeustilaa heinäkuuhun 2019 saakka. Tarkoitus on silloin järjestää seuraavat vaalit ja saattaa perustuslakimuutokset lopullisesti käytäntöön. Osa muutoksista varmasti jo ennen sitä.

Pääministeri kiitteli erityisesti kurdienemmistöisiä maakuntia, joissa ”kyllä”-äänet saivat ”yllättävän paljon” kannatusta; se on Pääministerin mukaan tulkittava hallituksen tukemiseksi ja terrorismin vastaiseksi taisteluksi. Se voi sitä noilla alueilla jossakin määrin ollakin, sillä hallitus lupaili – tosin hiukan ympäripyöreästi – juuri ennen äänestyspäivää kurdienemmistöisille maakunnille uutta mahdollisuutta keskusteluun vaikkapa esimerkiksi jostain ”autonomiaan” viittaavasta ratkaisusta, vähän niin kuin ”baskien ETA”…

Toisaalta… kolmanneksi suurin hallituspuolue on väittänyt, että paikallisjohtajia on kiristetty erityisesti kurdienemmistöisissä maakunnissa. Mikäli äänestystulos olisi niissä ollut “ei”, olisi johtajia pidetty vastuullisena “vääristä” äänistä. Niinpä jotkut johtajat menivät kuulemma vaalikoppeihin auttamaan kyläläisiä leimaamaan oikean kohdan äänestyslipukkeesta. Turkissa on kyllä paljon lukutaidottomia, mutta tässä äänestyksessähän kyse oli yksinkertaisesti ”kyllä”- ja ”ei”-äänestyksestä – jompikumpi äänestyslipukkeessa oleva sana vain leimattiin. Nuo kaksi sanaa olisi ehkä ehtinyt opettaa kyläläisille, sen verran pitkään näitäkin vaaleja valmisteltiin.

Vakavin ja voimakkain kritiikki kohdistuu kuitenkin leimaamattomien vaalilipukekuorten hyväksymiseen, mikä on vastoin maan perustuslakia. YSK:hän teki päätöksensä lipukekuorten hyväksymisestä vasta, kun tuloksia jo alettiin laskea. YSK puolusteli päätöstään sillä, että Turkin vaaleissa on aikaisemminkin laskettu leimaamattomia lipukkeita. Se ei puolustelussaan kuitenkaan ota kantaa siihen, että noissa vaaleissa nykyinen vaalilaki ei vielä ollut voimassa. Eikä myöskään siihen, että vuoden 2014 vaaleissa, kun laki oli voimassa, se hylkäsi lain mukaisesti kaikki leimaamattomat lipukkeet. Valituksen teki tuolloin nykyinen valtapuolue – siis se sama, jonka hyväksi tällä kertaa laskettiin leimaamattomat äänet. Leimaamattomia kuoria on median mukaan noin 2,5 miljoonaa. Presidentti ja hänen tukijansa voittivat vaalit 1,3 miljoonalla äänellä.

Kun YSK teki päätöksensä, leimaamattomat lipukkeet lisättiin pikaisesti hyväksyttyjen joukkoon, ja niidenkin äänet laskettiin. YSK on sanonut, että jos voidaan todistaa, että leimaamattomat kuoret on tuotu äänestyspaikan ulkopuolelta, se ottaa asian uudelleen käsittelyyn. Koska äänestyslipukkeet otettiin jo ääntenlaskennassa pois kuorista, on mahdotonta näin jälkikäteen tietää, millaisia lipukkeita noissa leimaamattomissa kuorissa oli.

Joitain äänestystilanteita on jaettu myös sosiaalisissa medioissa. Hürriet Daily Newsin kolumnistin mukaan hänen sukulaisensa kertoi, kuinka eräässä Istanbulin äänestyspaikassa toinen valvojista luki sen paikan äänestystuloksen ja toinen kirjoitti tuloksen ylös. “Ei”-ääniksi luettiin 175. Sukulainen oli kuitenkin ollut mukana laskemassa ääniä, ja korjasi, että ääniähän oli 275. Lukija ja kirjoittaja raapustivat nyreänä oikean luvun paperiin.

Istanbulin apulaisjohtaja taas jakoi Twitter-tilillään valokuvan ja siihen liittyvän tekstin: “Te revitte “ei”-äänet ja dumppaatte ne rakennustyömaalle, jonka jälkeen hyväksytte leimaamattomat “kyllä”-äänet ja kerrotte, että kurdit äänestivät meitä”.

Turkkilainen ystäväni kertoi, että häntä oli kielletty sulkemasta äänestyskuorta. Hän kieltäytyi tästä ja nuolaisi kuorensa kiinni vihaisten vaalivalvojien nenän alla. He antoivat kuitenkin leiman kuoreen ja ainakin tuo ääni on toivottavasti ollut mukana äänten laskennassa. Olin aika yllättynyt vaalilipukkeiden laskemista seuratessani, että kuoret näyttivät tosiaan olevan melkein kaikki valmiiksi auki.

Vaalipäivän aattona presidentti hoputti kansaa uurnille: ”Tehkäämme yhdessä sellainen uudistus, että länsimaat ja terroristit tulevat hulluksi!” Terroristeiksi Presidentti on koko kampanjansa aikana nimitellyt muun muassa ”ei”-äänestäjiä. Presidentin kannattajat lupasivat jo aiemmin, että vaaliviikolla presidentti vetää jäniksen hatustaan. Olisivatko nuo leimaamattomat vaalilipukkeet olleet se jänis vai toimivatko maaseudun kyläjohtajat ”jäniksinä”?

Turkkilaisten tuttavieni mielestä ”kyllä”-ulkoturkkilaisten pitäisi pikaisesti pakata laukkunsa ja tulla kokemaan, mitä ”kyllä”:n kanssa eläminen oikeasti merkitsee. Osa tuttavistani aikoo taistella täällä oikeuden puolesta ”ei”-turkkilaisten rinnalla, osa heistä pakkaa täällä päässä laukkujaan. Me emme ainakaan vielä.