Mutta filosofeja hän ei armahtanut…

Olemme turkin kielen tunneilla useasti keskustelleet kirjoista ja kirjailijoista. Suurin osa ryhmäläisistäni on lukenut jonkun turkkilaisen kirjailijan kirjan, suosituimpina ehkä Elif Safakin teokset, joita on helposti saatavilla englanniksi. Meidän Turkkiin liittyvät hyvät lukukokemuksemme löytyvät tämän blogin yläreunasta Kirjallisuutta-otsikon alta. Niistä puuttuvat vielä turkinkieliset opukset, sillä vaikka selkoturkki alkaa jo olla hanskassa, tuntuu kirjallisuuden lukeminen turkin kielellä vielä melkoisen haastavalta. Opettajamme suosituksesta voisi kuitenkin kuulemma koettaa jotain Ayşe Kulinin romaania, ja Ahmet Ümitin dekkareistakin opettaja uskoi meidän kunnialla selviytyvän.

Tähän saakka teokset, joista olemme turkin tunnilla keskustelleet, olemme siis lukeneet joko omalla äidinkielellämme tai englanniksi. Tällä hetkellä meillä on menossa kirjallisuussanaston kertaus, ja sitä varten jokainen vuorollaan esittelee lukemansa kirjan. Minä esittelin tänään Mika Waltarin Johannes Angeloksen.

Sinuhen olen lukenut ja siitä kovasti pidinkin, mutta Johannes Angelos on minulta jostakin syystä jäänyt lukematta. Paikkasin tuon aukon ja olen siitä tosi tyytyväinen. ”Johannes Angelos – Hänen päiväkirjansa Konstantinopolin valloituksesta v. 1453 Kristuksen maailmanajan päättyessä” oli todella vaikuttava teos. Lukukokemukseeni vaikutti tietysti se, että Turkissa asuvana jo aihe kiinnosti kovasti.

Teos on käännetty ainakin 25 kielelle, muun muassa turkiksi jo viisi vuotta sen jälkeen, kun teos ensi kerran ilmestyi suomeksi vuonna 1952. Turkiksi romaani löytyy nimillä ”Bizans’ın son nefesinde”, “Kara melek” ja “Bizanslı aşıklar”: Bysantin viimeinen henkäys, Musta enkeli ja Bysantin rakastavaiset. Aika hyvä kokoelma nimiä kirjan teemoja ajatellen.

Romaani kertoo päiväkirjamuodossa Johannes Angeloksen elämästä Konstantinopolissa joulukuusta 1452 toukokuuhun 1453. Tarina alkaa ortodoksikirkon ja katolisen kirkon yhdistävästä julistuksesta, joka luetaan pyhän Sofian kirkossa ja päättyy Konstantinopolin valloitukseen, joka päättää Bysantin tuhatvuotisen valtakunnan.

Romaani on kuitenkin paljon muutakin kuin historiallisiin tapahtumiin pohjautuva teos. Tarinaa kantaa eteenpäin myös Johanneksen ja Konstantinopolin megaduxin tyttären Annan myrskyisä rakkaustarina. Historia- ja rakkausteemojen lisäksi teoksella on filosofinen ulottuvuus, mikä erityisesti kolahti minuun: siinä pohditaan ja kyseenalaistetaan elämän tarkoitusta ja tarkoituksettomuutta, jumalan olemusta ja olemassaoloa, kirkkopolitiikkaa ja kirkkoa instituutiona, suurvaltapolitiikkaa, valtaa ja vallanhimoa, idealismia ja realismia.

Tarinassa on paljolti Waltaria itseään, kuten Panu Rajala kirjoittaa Waltari-seuran sivulla: ”Hän ei uskonut ihmisjärjen voivan ratkaista kaikki olevaisen ongelmat, eikä hän kieltänyt yliluonnollisen olemassaoloa. Hänen elämännäkemyksensä kiteytyi kolmeen arvoon: inhimillisyys, suvaitsevaisuus ja kaunis turhuus”.

Romaanissa ei ole turhia henkilöiden tai aikakauden esittelyjä, vaan kerronta alkaa ensimmäisestä päiväkirjamerkinnästä joulukuun 12. päivänä 1452, kun Johannes on ensi kerran tavannut Annan: ”Näin sinut ensimmäisen kerran ja puhuttelin sinua. Oli kuin maanjäristys olisi käynyt ylitseni. Kaikki minussa myllersi, sydämeni haudat aukenivat enkä enää tuntenut itsenäni. Olin täyttänyt neljäkymmentä ja luulin ehtineeni elämäni syksyyn”.

Waltari kuitenkin kirjoitti henkilö- ja aikakausiesittelynsä kokonaisen teoksen verran, joka julkaistiin Waltarin kuoleman jälkeen teoksena ”Nuori Johannes”. Luin sen heti Johannes Angeloksen jälkeen, ja ainakin minun mielestäni tämä järjestys toimi loistavasti. Verryttelynä Johannes Angelokseen taas luin Waltarin matkakertomuksen ”Lähdin Istanbuliin, Totta ja tarua Euroopasta 1947”.

Johannes Angeloksessa on sanottu olevan historiallisia yhtäläisyyksiä toisen maailmansodan, ja kylmän sodankin, tapahtumiin erityisesti Suomen näkökulmasta. Waltari kuitenkin muistuttaa teoksensa esipuheessa: ”Jos lukija kerran toisensa jälkeen joutuu yllättävästi toteamaan rinnakkaisuutta oman aikamme tapausten kanssa, se ei suinkaan johdu kirjailijan mielikuvituksesta, vaan siitä, että historia pelottavalla tavalla toistaa itseään.”

Johannes Angeloksen viimeiset virkkeen kuuluvat: ”Sulttaani armahti vain köyhää kansaa sallien sen ryhtyä tekemään työtä valtakunnan rikastuttamiseksi kunkin oppimassaan ammatissa. Myös oppineet maanviljelijät, historian tutkijat ja keisarin teknikot hän armahti palvelukseensa. Mutta filosofeja hän ei armahtanut”.

Siinäpä mietittävää tämänkin päivän maailmantilanteeseen, erityisesti täältä päin maailmaa.

 

Olemmeko uuden Turkin kynnyksellä?

Turkin sunnuntainen kansanäänestys ei koskettanut minua henkilökohtaisesti, ainakaan vielä – toisin kuin monia tuttaviani ja ystäviäni.

Kuten medioista ympäri maailmaa olemme saaneet kuulla ja lukea, presidenttijohtoiselle valtiomuodolle sanoi ”kyllä” viime sunnuntaina Turkin korkeimman vaalilautakunnan YSK:n mukaan 51,4 % äänestäjistä (Turkissa on noin 55 miljoonaa äänestyskelpoista ja äänestysprosentti oli 86). Luonnollisestikin Presidentti ja valtapuolue yhdessä tukipuolueensa kanssa ovat tyytyväisiä tulokseen.

Hiuksen hienoon voittoon murskatappion sijasta yltänyt Presidentti kommentoi, ettei häntä kiinnosta, paljonko voitettiin: “Minulla on jalkapallotausta. Aivan sama, oliko voitto 1-0 vai 5-0. Pääasia on että voittaa”. Siitäkin huolimatta, että Turkin 17 suurta kaupunkia äänestivät “ei”, mukaan lukien Istanbul, Ankara, Izmir ja Alanya. “Uusi sivu on käännetty poliittisessa historiassamme. Tämä uusi sivu lupaa ihanaa tulevaisuutta maallemme. Vaalien voittajia ovat Turkki ja kaikki turkkilaiset. Näissä vaaleissa ei ollut häviäjiä”, hehkutti pääministeri heti vaalien jälkeen.

CNN:n haastattelussa Presidentti kertoo, että presidentti Trump on onnitellut häntä pääsiäispäivänä, mikä on erityisen merkittävää – hän varmaan ajattelee pääsiäisen olevan länsimaalaiselle Trumpille erityisen merkittävä päivä. Presidentin mukaan Trump ei ole olleenkaan samanlainen kuin Euroopan johtajat, vaan saa ”meidät” (Presidentin, hallituksen, valtapuolueen, ”kyllä”-sanojat?) toiveikkaiksi ja onnellisiksi. Myös Putin on kuulemma onnitellut Presidenttiä.

Turkissa on kuitenkin ainakin nuo 48,6%, jotka eivät ole hyväksyneet äänestyksen tulosta lainkaan, saatikka rientäneet onnittelemaan ketään. Tuhannet ihmiset ovat osoittaneet mieltään ja jättäneet yksityisiä valituksia vaaleista, pääoppositiopuolue syyttää hallitusta vaalivilpistä ja yhdessä kolmanneksi suurimman hallituspuolueen kanssa se vaati YSK:tä kumoamaan vaalituloksen. Myös kansainväliset vaalivalvojat ovat antaneet Turkille kritiikkiä sekä vaalien hoitamisesta että vaalitulosten laskemisesta. Vaalivalvojina toimivat Euroopan neuvoston edustajat, OSCE:n edustajat (Organization for Security and Co-operation in Europe), ODIHR:n edustajat  (Office for Democratic Institutions and Human Right) ja PACE:n edustajat (Parliamentary Assembly of the Council of Europe). Muun muassa Euroopan komissio kehotti Turkkia tekemään ”läpinäkyvän” tutkimuksen vaalituloksista, ennen kuin vahvistaa ne lopullisina.

YSK:n päätöksistä ei lain mukaan voi valittaa. Joka tapauksessa se tällä kertaa suostui tarkistamaan kantansa ja otti paineen alla valitukset käsittelyyn. Lopullinen päätös, äänin 10-1, kuitenkin oli, että äänestystulosta ei tulla mitätöimään. Päätös ei ollut suuri yllätys, vaikka se tämän hetkisten tietojen mukaan sinetöi perustuslain ja vaalilain rikkomisen.

Ulkoministeri vastasi eurooppalaisten kriittiseen vaaliraporttiin, että Eurooppa ei vaan pysty hyväksymään, että Turkki sanoi ”kyllä”. Presidentti taas sanoi, että eurooppalaiset ovat puolueellisia ja ennakkoluuloisia, eikä häntä juuri kiinnosta, mitä mieltä Eurooppa asiasta on: ”… emme tule näkemään, kuulemaan, emmekä tietämään poliittisia raporttejanne… Turkki on käynyt läpi kakkien aikojen demokraattisimmat vaalinsa”. Ja sille piste. Hallitus on jatkanut olemassa olevaa poikkeustilaa heinäkuuhun 2019 saakka. Tarkoitus on silloin järjestää seuraavat vaalit ja saattaa perustuslakimuutokset lopullisesti käytäntöön. Osa muutoksista varmasti jo ennen sitä.

Pääministeri kiitteli erityisesti kurdienemmistöisiä maakuntia, joissa ”kyllä”-äänet saivat ”yllättävän paljon” kannatusta; se on Pääministerin mukaan tulkittava hallituksen tukemiseksi ja terrorismin vastaiseksi taisteluksi. Se voi sitä noilla alueilla jossakin määrin ollakin, sillä hallitus lupaili – tosin hiukan ympäripyöreästi – juuri ennen äänestyspäivää kurdienemmistöisille maakunnille uutta mahdollisuutta keskusteluun vaikkapa esimerkiksi jostain ”autonomiaan” viittaavasta ratkaisusta, vähän niin kuin ”baskien ETA”…

Toisaalta… kolmanneksi suurin hallituspuolue on väittänyt, että paikallisjohtajia on kiristetty erityisesti kurdienemmistöisissä maakunnissa. Mikäli äänestystulos olisi niissä ollut “ei”, olisi johtajia pidetty vastuullisena “vääristä” äänistä. Niinpä jotkut johtajat menivät kuulemma vaalikoppeihin auttamaan kyläläisiä leimaamaan oikean kohdan äänestyslipukkeesta. Turkissa on kyllä paljon lukutaidottomia, mutta tässä äänestyksessähän kyse oli yksinkertaisesti ”kyllä”- ja ”ei”-äänestyksestä – jompikumpi äänestyslipukkeessa oleva sana vain leimattiin. Nuo kaksi sanaa olisi ehkä ehtinyt opettaa kyläläisille, sen verran pitkään näitäkin vaaleja valmisteltiin.

Vakavin ja voimakkain kritiikki kohdistuu kuitenkin leimaamattomien vaalilipukekuorten hyväksymiseen, mikä on vastoin maan perustuslakia. YSK:hän teki päätöksensä lipukekuorten hyväksymisestä vasta, kun tuloksia jo alettiin laskea. YSK puolusteli päätöstään sillä, että Turkin vaaleissa on aikaisemminkin laskettu leimaamattomia lipukkeita. Se ei puolustelussaan kuitenkaan ota kantaa siihen, että noissa vaaleissa nykyinen vaalilaki ei vielä ollut voimassa. Eikä myöskään siihen, että vuoden 2014 vaaleissa, kun laki oli voimassa, se hylkäsi lain mukaisesti kaikki leimaamattomat lipukkeet. Valituksen teki tuolloin nykyinen valtapuolue – siis se sama, jonka hyväksi tällä kertaa laskettiin leimaamattomat äänet. Leimaamattomia kuoria on median mukaan noin 2,5 miljoonaa. Presidentti ja hänen tukijansa voittivat vaalit 1,3 miljoonalla äänellä.

Kun YSK teki päätöksensä, leimaamattomat lipukkeet lisättiin pikaisesti hyväksyttyjen joukkoon, ja niidenkin äänet laskettiin. YSK on sanonut, että jos voidaan todistaa, että leimaamattomat kuoret on tuotu äänestyspaikan ulkopuolelta, se ottaa asian uudelleen käsittelyyn. Koska äänestyslipukkeet otettiin jo ääntenlaskennassa pois kuorista, on mahdotonta näin jälkikäteen tietää, millaisia lipukkeita noissa leimaamattomissa kuorissa oli.

Joitain äänestystilanteita on jaettu myös sosiaalisissa medioissa. Hürriet Daily Newsin kolumnistin mukaan hänen sukulaisensa kertoi, kuinka eräässä Istanbulin äänestyspaikassa toinen valvojista luki sen paikan äänestystuloksen ja toinen kirjoitti tuloksen ylös. “Ei”-ääniksi luettiin 175. Sukulainen oli kuitenkin ollut mukana laskemassa ääniä, ja korjasi, että ääniähän oli 275. Lukija ja kirjoittaja raapustivat nyreänä oikean luvun paperiin.

Istanbulin apulaisjohtaja taas jakoi Twitter-tilillään valokuvan ja siihen liittyvän tekstin: “Te revitte “ei”-äänet ja dumppaatte ne rakennustyömaalle, jonka jälkeen hyväksytte leimaamattomat “kyllä”-äänet ja kerrotte, että kurdit äänestivät meitä”.

Turkkilainen ystäväni kertoi, että häntä oli kielletty sulkemasta äänestyskuorta. Hän kieltäytyi tästä ja nuolaisi kuorensa kiinni vihaisten vaalivalvojien nenän alla. He antoivat kuitenkin leiman kuoreen ja ainakin tuo ääni on toivottavasti ollut mukana äänten laskennassa. Olin aika yllättynyt vaalilipukkeiden laskemista seuratessani, että kuoret näyttivät tosiaan olevan melkein kaikki valmiiksi auki.

Vaalipäivän aattona presidentti hoputti kansaa uurnille: ”Tehkäämme yhdessä sellainen uudistus, että länsimaat ja terroristit tulevat hulluksi!” Terroristeiksi Presidentti on koko kampanjansa aikana nimitellyt muun muassa ”ei”-äänestäjiä. Presidentin kannattajat lupasivat jo aiemmin, että vaaliviikolla presidentti vetää jäniksen hatustaan. Olisivatko nuo leimaamattomat vaalilipukkeet olleet se jänis vai toimivatko maaseudun kyläjohtajat ”jäniksinä”?

Turkkilaisten tuttavieni mielestä ”kyllä”-ulkoturkkilaisten pitäisi pikaisesti pakata laukkunsa ja tulla kokemaan, mitä ”kyllä”:n kanssa eläminen oikeasti merkitsee. Osa tuttavistani aikoo taistella täällä oikeuden puolesta ”ei”-turkkilaisten rinnalla, osa heistä pakkaa täällä päässä laukkujaan. Me emme ainakaan vielä.

Koirat ja lehmät poliittisina aseina

Kävimme taas tällä viikolla Mamakin yläkoulussa kirjastoporukan kanssa. Muutamat koulun oppilaat halusivat harjoitella kanssani englantia: “Where do you come from?” “How are you?” “You like Turkey?” ja sitten… “You know, Holland… kötü (paha), very kötü?” “You from Holland?” “No, I told you, from Finland. But I don’t think Holland is very bad”. “Yes, very bad, very bad… We in savaşda (sodassa)… Holland, Turkey (yksi pojista laittoi etusormensa koukkuotteeseen ja puristi kätensä nyrkkiin) you understand? Savaş! They sell us köpek (koira) meat! Look… this (ja näyttää reittään)… they sell, köpek! You understand?” “Yes , I understand but I don’t believe. I know you have problems but I don’t believe they sell you dog meat”. “You from Finland? Your country perfect! Holland very bad!” ”How do you know? Have you been in Finland? Have you been in Holland?” “No, no, we know…”

Tilanne oli itse asiassa kaikessa absurdiudessaan aika järkyttävä. Oppilaat olivat kaikki noin 13-14-vuotiaita poikia. Heidän väitteidensä takana oli tietysti Turkin ja Hollannin välillä parasta aikaa vallitseva kiista, jonka varsinainen syy löytyy Turkin valtaapitävän puolueen perustuslakimuutosehdotuksesta (josta bloggailin helmikuussa) ja Turkin tulevasta kansanäänestyksestä. Mistä tuo koiranliha on mukaan tullut, siitä minulla edelleenkään ole aavistustakaan. Mutta Turkin poliitikkojen puheista päätellen kyse todellakin on sotatilasta, jota ainakin kovasti koitetaan saada aikaan.

Viimeisimpien gallupien mukaan valtapuolue olisi häviämässä kansanäänestyksen eli presidentti ei saisikaan lähes määrätöntä määräysvaltaa maassa, kuten muutoksessa on kaavailtu. Turkin ulkopuolella asuu valtava määrä turkkilaista, jopa niin paljon, että ulkoturkkilaisten äänet saattavat ratkaista vaalit. Noiden ihmisten äänet on siis kalastettava – vaikka niiden hinta näyttääkin tuleva maalle kalliiksi. Yksistään Hollanissa asuu on noin 400 000 turkkilaista, Saksassa heitä on jo 2,7 miljoonaa – he näkyvät äänestysprosenteissa Turkinkin kokoisessa maassa.

Turkin hallituksen jäsenet syyttävät puheissaan ja haastatteluissaan ainakin Merkeliä ja hollantilaisia ja Hollantia “fasisteiksi” ja “uusnatseiksi”. Samaan nippuun niputetaan välillä EU-ministerit ja kaikki muutkin EU-maat. Hollanti on kuitenkin nostettu suurimmaksi syntipukiksi. Istanbulin taksikuskit ovat ilmoittaneet, etteivät he ota hollantilaisia turisteja kyytiinsä ennen kuin Hollanti pyytää virallisesti anteeksi. Myös turkkilais-hollantilainen ystävyysryhmä Turkin parlamentissa on päätetty lopettaa. Valtapuolueen jäsenet ovat jo sanoneet itsensä irti siitä, eivätkä kuulemma tule takaisin ennen kuin Hollanti on pyytänyt anteeksi. Mitä Hollannin pitäisi tarkkaan ottaen pyytää Turkilta anteeksi?

Ymmärtääkseni Turkin ulkoministeri halusi matkustaa Hollantiin kampanjoimaan perustuslakimuutoksen puolesta. Tarkoitus oli järjestää tapahtuma hollanninturkkilaisille, noille potentiaaliselle 400 000 äänestäjälle (joilla oletettavasti on edelleen myös Turkin kansalaisuus). Hollanti epäsi ministerin pyynnön. Hollannissa oli tulossa omat vaalit, joissa ainakin gallupien mukaan äärioikeisto oli vahvoilla. Muun muassa turvallisuussyistä Hollanti ei kaivannut maahan muita poliittisia kampanjoita juuri nyt.

Turkki ei kuitenkaan halunnut siirtää aiottua tapahtumaa, vaan, kiellosta huolimatta, Turkin ulkoministeri lähti matkaan kohti Hollantia. Perillä Hollannin viranomaiset epäsivät ulkoministeriltä luvan laskeutua maahan. Turkin perheministeri koitti toista keinoa: hän koitti päästä Hollantiin Saksan kautta, päämääränään Rotterdam ja siellä Turkin konsulaatti. Hollannin viranomaiset kuitenkin pysäyttivät ajoneuvon, estivät kuljettajaa ajamasta Turkin konsulaattiin ja hajoittivat voimakeinoja käyttäen hollanninturkkilaisten järjestämän mielenosoituksen konsulaatin edessä.

Anteeksi pitäisi siis pytää a) ulkoministerin koneen laskeutumisluvan epäämistä, b) perheministerin auton konsulaattiin pääsemisen estämistä, c) turkkilaisten mielenosoituksen hajoittamista voimakeinoin. Sikäli erikoinen tilanne, että Turkin vaalilaki kieltää ulkomailla käytävän poliittisen kampanjoinnin…

Myös Saksa on kieltänyt Turkin poliitikkoja järjestämästä poliittisia kampanjoita Turkin perustuslakimuutoksen puolesta maassaan, päätöksen kieltää tai siirtää päätöstään tekivät myös Itävalta, Tanska, Ruotsi ja Sveitsi. Turkin tulkinnan mukaan kyse on fasismista ja neo-natsismista, turkofobiasta ja islamofobiasta. Osa EU:sta ei valitettavasti voi kestää Turkin viimeaikaista nousua, Saksa ylimpänä. Turkin mukaan maista ainakin Saksa tukee terrorismia, Hollanti taas on fasismin pääkaupunki, joka hallitsee etniset murhat (presidentti on viitannut  Srebrenican 8000 bosnialaisen massamurhaan 1995, minkä Hollannin YK-pataljoona epäonnistui estämään. Murhatut ovat Bosnian muslimeja).

Kaikille ei tunnu riittävän tuo anteeksiantokaan. Presidentin kehotuksesta Istanbulin kunta on päättänyt yksimielisesti sanoa sisarkaupunkisuhteen irti Rotterdamin kanssa, koska tuollaisten ihmisten kanssa ei voi pitää mitään sisarsuhteita yllä. Aika surkuhupaisaa Turkin poliittisten argumenttien valossa, koska nimenomaan vanhat natsit tuhosivat toisen maailmansodan aikana Rotterdamin kaupungin, ja sen nykyinen kaupunginjohtaja on syntyjään marokkolainen ja muslimi.

Turkin punaisen lihan tuottajien yhdistys taas on tehnyt päätöksen hollantilaisen karjan palauttamisesta Hollantiin. He eivät halua kasvattaa karjaa, jonka alkuperämaan kanssa he ovat diplomaattisessa kriisissä. Symbolisena eleenä he ovat kuulemma jo Çanakkalesta lähettäneet matkaan, tai ainakin pakanneet valmiiksi, 40 ongelmallista holstein-friisiläistä lehmää. Jos hollantilaiset eivät huoli niitä takaisin, yhdistys jakaa lehmät teuraspalasina – kenelle, sitä ei yhdistyksen puhemies kertonut. Tulevaisuudessa Turkki ei kuulemma halua mitään eläintuotteita Hollannista. Lehmiä ei sattumalta ole 40 (tuo islamin uskoon liittyvä symbolinen luku), koska, niin kuin presidentti on sanonut, tilanne ei koske vain Turkkia, ”vaan kaikkia muslimeja ja Euroopassa asuvia ulkomaalaisia”. Erdoğanin mukaan Euroopan kaduilla velloaa fasismi ja ei-eurooppalaisia kohdellaan Euroopassa samalla tavalla kuin juutalaisia toisen mailmansodan aikaan. Turkofobian ja islamofobian lisäksi eurooppalaiset pelkäävät jopa pakolaisia; he pelkäävät ja vihaavat itse asiassa kaikkea, mikä ei ole Euroopasta.

Turkki on valittanut kokemastaan kohtelusta ainakin kolmelle viralliselle taholle, muun muassa EU:n ihmisoikeustuomioistuimeen, että Hollanti on toiminnallaan rikkonut Wienin 1961 yleissopimusta. Sopimus koskee komennuksella olevien diplomaattien etuoikeuksia ja koskemattomuutta, joten en ihan ymmärä, kuinka tuota tässä sovellettaisiin, sillä eiväthän politikoimaan pyrkineet ministerit olleet töissä diplomaatteina Hollannin Turkin konsulaatissa.

Tällä viikolla ”sodasta” keskusteltiin median ulkopuolella ministerikokouksessa. Lopputulemana hallituksen puhemies, varapääministeri, kertoi neljästä ”askeleesta”, joita nyt otetaan. Ihan ensiksi tarkkaillaan Hollannin poliittista ilmapiiriä Hollannin vaalien jälkeen. Mikäli se pysyy samanlaisena kuin tähän saakka, otetaan seuraava askel, jossa laitetaan täytäntöön kokouksessa päätetyt sanktiot Hollantia vastaan. Eli nyt odotellaan Hollannin vaalien lopputulosta ja erityisesti Turkin tulkintaa siitä sekä siitä, millainen Hollannin ”ilmapiiri” nyt sitten on. Odottavatkohan Çanakkalen lehmätkin sitä?

Uutisten mukaan turkkilaiset hakkerit ovat hakkeroineet lukuisia twitter-tilejä. Hakkereilla oli myös viesti: ”Tämä on pieni osmanien läpsäisy, nähdään huhtikuun 16.” eli kansanäänestyspäivänä. Jossakin mediassa luki, että valtapuolueen kannattajat odottavat ”viimeiseen viikkoon saakka, jolloin johtajamme (siis presidentti) vetää jäniksen hatustaan”. Huh, tuota odotamme nyt mekin tuttaviemme kanssa. Tosin vähän eri meiningessä kuin hakkerit ja valtapuolueen kannattajat. Plan B on valmiina…

Vankilassa

 

Lähdimme viime sunnuntaina ajelulle määränpäänämme useamman astiakaupan tehtaanmyymälä Ankaran Altındağ:ssa. Kauppa oli kuitenkin sunnuntaina kiinni, joten astiat jäivät tällä kertaa ostamatta. Tehtaanmyymälän vieressä huomasimme aidatun rakennuksen, jonka portissa luki Ankara Kent Müzesı eli käännettynä Kaupunginmuseo. Portinpielessä luki myös isolla Ulucanlar Kültür & Sanat Merkezi eli Kulttuuri- ja taidekeskus. Päätimme poiketa sisään.

Kyseessä oli kyllä kaupunginmuseo, mutta “kulttuuri- ja taidekeskus” olisi hiukan makaaberi ilmaisu paikalle. Kyse oli nimittäin vankilasta.

Vankila oli aika hurja paikka. Se oli hyvin restauroitu ja se antoi rakennuksen varsinaisesta käyttötarkoituksesta melkoisen realistisen kuvan. Turkin entinen pääministeri Abdullah Gül on käyntinsä jälkeen kuulemma twiitannut, että “Ulucanlar muistuttaa tosiasiasta, että kun maasta puuttuu oikeus ja demokratia, jäljelle jää vain julmuus”. Tuota julmuutta – taiteen ja kulttuurin sijaan – me siis kävimme museoituna katselemassa.

Varsinaiset “näytteillepanot” keskittyvät 1970-luvulle, jolloin Turkin poliittinen tilanne oli lyhyesti sanottuna kaaoksessa. Näytteillä oli sanomalehtien etusivuja uutisineen, vankien kirjoittamia runoja, kirjeitä, piirustuksia ja henkilökohtaisia esineitä, joita oli kerätty vankien sukulaisilta ja vapautetuilta vangeilta. Virallisia dokumentteja vankilasta ei ole olemassa, sillä ne ovat kaikki palaneet vankilan tulipaloissa.

WP_20170312_006

Vankilassa oli useita osastoja. Osa oli kymmenien vankien yhteismajoituksia, osa muutaman vangin huoneista koostuvia, kuten Hilton-nimiset vankitilat, joista oli näkymä yli Ankaran, Atakuleineen kaikkineen.

Joidenkin huoneiden näytteillepanoon kuuluivat myös vankien mukaan tehdyt vahanuket, jotka makoilivat pedeillänsä, istuivat selliensä lattioilla, soittivat musiikkia, söivät lounasta tai keittivät teetä eli kuluttivat arkista aikaansa vankilassa. Vahanuket oli tehty taidolla ja ne näyttivät ihan oikeilta, mikä teki vierailusta entistä vaikuttavamman.

Välillä kuljimme pitkin hämärää vankisellikäytävää, jonka viereisistä selleistä kuului kuulusteltavien ja kuulustelijoiden ääniä – osa selvästi kidutusääniä. Joihinkin selleihin pääsi kurkistamaan luukusta sisälle. Sisällä istui vahanukkevanki lattian nurkassa tai patjallaan.

Olimme tuona päivänä oletettavasti museon ainoat ei-turkkilaiset vierailijat. Osa turkkilaisista pysähtyi tarkkaan lukemaan vankihuoneissa ja jopa yksittäisen sängyn päässä olevia tauluja, joissa oli valokuvien kera kerrottu kunkin huoneen tai yksittäisen sängyn asukkaasta, hänen rikoksestaan ja tuomiostaan. Joidenkin vierailijoiden ilmeistä ja keskustelunpätkistä päätellen kyse ei aina ollut heille täysin vieraasta henkilöstä.

Juuri ennen poismenoa oli vankilan pihalla esillä hirttopaikka ja niiden 19 vangin nimet, jotka paikalla oli hirtetty. Hirttopaikka oli puinen teline, jossa roikkui hirttosilmukka. Silmukan alla oli puujakkara, joka oli oletettavasti hirttotapahtumassa potkaistu vangin alta pois.

Löysin netistä käyntimme jälkeen uutisen, että syyskuussa 1999 vankilassa oli puhjennut mellakka, kun vankilasta muualle siirrettävät vangit olivat kieltäytyneet ruumiintarkastuksista. Suomessa tapahtuma uutisoitiin seuraavasti: “Kymmenen vankia, useimmat heistä vasemmistolaisia, sai surmansa yhteenotoissa vanginvartijoiden kanssa tänään Turkissa. Ainakin 24 vankia ja turvallisuusjoukkojen sotilasta haavoittui, osa vakavasti, ja 90 vartijaa on vielä kapinoivien vankien panttivankeina. Väkivaltaisuudet levisivät Ulucanlarin vankilasta Ankarasta myös useisiin muihin Turkin vankiloihin. Turkin pääministeri Bülent Ecevit kuvasi vankilamellakoita virkavallan uhmaamiseksi. Laillinen järjestys säilytetään mihin hintaan tahansa, Ecevit sanoi”.

Yhteiskunnallisen elokuvan & taiteen festivaaleilla (Lens Politica) Helsingissä on esitetty turkkilaisen Murat Özçelikin Ölücanlar-niminen (Englanniksi Dead souls) ohjaajan omaan elämään perustuva dokumenttielokuva vuodelta 2010. Özçelik tuomittiin Ulucanlarin vankilaan 17-vuotiaana poliittisten mielipiteidensä vuoksi. Elokuvan intron mukaan Ulucanlarin vankilan mellakka vuonna 1999 oli vartijoiden järjestämä ”verilöyly”, jossa vankilan 776 pidäteystä ja vangitusta todellakin kymmenen kuoli, 28 haavoittui ja useita vankiosastoja tuhoutui. Elokuvaa kuvataan todistukseksi turkkilaisten vankiloiden väkivaltaisesta historiasta.

Wikipedia tiesi kertoa, että Ulucanlarin vankilassa voi pientä lisämaksua vastaan päästä kokemaan, millaista on olla eristyssellissä. Sellissäoloaikansa voi valita 15 minuutista yhteen tuntiin. Vierailijan on ensin luovutettava vartijalle kellonsa ja kännykkänsä. Sen jälkeen vartija laittaa hänet käsirautoihin ja kuljettaa selliin. Vaikka vierailija tulisi jossakin vaiheessa katumapäälle, eristysselliä ei avata ennen määräajan päättymistä. Meille riitti ihan vain ovelta eristyselliin kurkkaaminen.

Tulipas loppujenlopuksi hurja astiakauppareissu. Ja natsahtaa hyvin viimekertaiseen jutusteluuni…

Turkistakkinen Madonna

Sain tällä viikolla mukavan kutsun: liittyä kirjakerhoon eli book clubiin. Kerho kokoontuu kuukausittain aina jonkun jäsenensä kotona, nyt perjantaina mukavasti tässä ihan kotimme lähistöllä. Luettavana teoksena oli hienosti naisenpäiväviikolle natsahtava Sabahattin Âlin ”Kürk mantolu Madonna” eli “Madonna in a fur coat” (suomeksi tuota teosta ei lie vielä käännetty. Syytä kyllä olisi!). Kävin keskiviikkona hakemassa kirjan lainaan samalta ystävältäni, joka kutsui minut mukaan kerhoon. Ja luin sen melkein yhdeltä istumalta. Ja lopussa itkin.

Ilman kirjakerhoa en välttämättä olisi kirjaa löytänyt. Tästä löytyi myös hyvä aihe turkin kielikurssin keskusteluaiheeksi ensi maanantaille! Jokainen vuorollaan valmistelee alustuksen aiheesta, josta keskustellaan. Uskoisin aiheen kiinnostavan muitakin.

Kürk mantolu Madonna on ensi kerran julkaistu alkuperäiskielellä jo 1943, jolloin sen vastaanotto oli hyvin nuiva. Kirja on “löydetty” uudelleen, ja se on median mukaan ollut Turkin “best-seller”-listalla 2014 saakka. Sitä ennen monet koululaiset kirjan nimen kuullessaan luulivat sen kertovan amerikkalaisesta pop-idolista… mutta eivät onneksi siis enää.

Kirja on rakkauskertomus. Omana aikanaan kirjaa moitittiin tavanomaiseksi rakkaushöpinäksi – jos “kioskikirjallisuus” olisi keksitty, varmaan sitä olisi haukuttu tuolla nimellä. Pelkän juonensa perusteella kirja ehkä nuo moitteet ansaitsisi: nuori poika etsii itseään, hän tapaa tytön, joka myös etsii itseään, ja rakastuu tyttöön; tyttökin rakastuu poikaan ja sitten he eroavat. Nyyh! Myös kirjailijan tyttären mukaan teoksen kantavana teemana on “vilpittömyys rakkaudessa… pyyteetön rakkaus… rakastaminen itse rakkauden vuoksi”. Varmasti. Kirjailija Âlin tyttären mukaan hän sai vasta jokin aika sitten tietää, että teoksen päähenkilö Maria, Madonna, oli oikea ihminen. Tytär oli saanut käsiinsä kirjeitä, joissa Âli kertoi rakkaussuhteestaan Saksan vuosinaan tapaamaansa naiseen ulkomailla asuvalle ystävälleen.

Mutta Madonna oli kyllä paljon enemmän: syvä tarina syvän tarinan sisässä. Itse kirjailija on jo kuollut – tämän vuoden helmikuussa vietettiin hänen 110-vuotismuistopäiväänsä – joten häneltä ei haastatteluja enää saa. Kirjailijan oman elämän tutkiminen kuitenkin sai minut uskomaan, että teoksella on myös sosiaalinen ja poliittinen ulottuvuutensa.

Sabahattin_AliSabahattin Âlin elämässä on yhtymäkohtia romaanin päähenkilön Raifin elämään. Âli syntyi osmanien valtakunnan aikana, nykyisessä Bulgariassa, ja hän lähti nuorena miehenä Berliiniin, jonne päähenkilökin parikymppisenä matkustaa. Âli palasi matkaltaan puolentoista vuoden kuluttua saksankielentaitoisena, mukanaan kasa kirjoja ja roppakaupalla uusia ajatuksia. Kielitaitoisena hänet palkattiin valtion virkaan ja lähetettiin opettamaan saksaa Aydıniin.

Hän joutui pian ajatustensa vuoksi hankaluuksiin. Tai hankaluus on kyllä lievä sana, sillä Âli joutui vankilaan. Häntä syytettiin oppilaidensa ajatusten myrkyttämisestä kommunistisella propagandalla. Vapauduttuaan vankilasta hän muutti Konyaan, jossa hänet tuomittiin pian uudelleen vankilaan. Tällä kertaan runon vuoksi, jonka katsottiin kritisoivan Atatürkia. Âli sai ukaasin, että ellei hän pysty todistamaan, että hän on muuttanut ajatuksiaan, hän ei tule koskaan enää saamaan opettajan paikkaa Turkissa. Âli teki työtä käskettyä ja julkaisi uuden runon Atatürkista, jolle antoi nimeksi Benim aşkım (Rakkauteni/Intohimoni).

Eikä tämä vankilareissu jäänyt ainoaksi. Âli joutui julkaisujensa ja puheidensa vuoksi istumaan useampia kertoja vankilassa. Yksi vankiloista oli Sinopin rantakaupungin (jossa mekin vierailimme Mummun ja Isoäidin kanssa viime keväänä) linnan vankila, Sinop Kale Cezaevi, jota myös Turkin Alcatzariksi kutsutaan. Kertonee varmaan aika paljon. Vankila suljettiin 6.12. 1997 (en malttanut olla laittamatta päivämäärääkin), se luovutettiin 1999 Turkin kulttuuri- ja turismiministeriölle , jonka toimesta siitä tehtiin museon. Vankilan suosio on kasvanut Sabahatti Âlin “uudelleen löytymisen” myötä: Âlin vankiselli on yksi vierailluimmista kohteista. Âlin lisäksi vankilassa on istunut muitakin turkkilaisia runoilijoita ja kirjailijoita, ainakin  Refik Halit Karay, Ahmet Bedevi Kuran, Refii Cevat Ulunay, Kerim Korcan ja Zeyyat Selimoğlu. Eivätkä kynäniekat ole Turkin vankiloissa outoa porukkaa tänäkään päivänä…

sinop-prison

Kürk mantolu Madonnalla on myös yhteiskunnallinen teemansa: kuinka ihmiset hahmottavat ja ymmärtävät itsensä osana ympäristöään, kuinka sosiaaliset suhteet, ja sosiaaliset paineet, toimivat ja kuinka ne muokkaavat yksilöä. Teos myös kyseenalaistaa traditionaaliset sukupuoliroolit, joita esimerkiksi Turkin presidentti koittaa yhtenä missioistaan kansaansa juurruttaa. Ei ihme, että kirja on erityisesti turkkilaisten nuorten suosiossa.

Âli oli myös omistajana ja päätoimittajana satiirisessa viikkolehdessä nimeltään Marco Pasha. Poliittisten pääkirjoitustensa vuoksi lehdestä tuli hallituksen sensorin kohden. Âli sai niistäkin vankeusrangaistuksia. 1948 vankeusrangaistuksen jälkeen tuli selväksi, että Âlin kirjallinen ura oli Turkissa loppu. Hän päätti muuttaa pois maasta.

Âlille ei kuitenkaan myönnetty passia, vaan hän joutui turvautumaan ystäviensä apuun, jotka lupasivat salakuljettaa Âlin pois maasta. Viimeisessä kirjeessään vaimolleen hän kertoi, että seuraavan kerran hän kirjoittaa tälle ulkomailta.

Pitkään aikaan Âlista ei kuulunut mitään. Eräänä päivänä turkkilainen salakuljettaja tuli esiin ja tunnusti julkisesti kuljettaneensa Âlin Bulgarian rajalle. Tajutessaan, kuka kuljetettava oli, hän oli omien sanojensa mukaan isänmaallisessa raivossaan hakannut Âlin lapiolla kuoliaaksi. Virallisen tiedon mukaan Âlin luut kuljetettiin jonnekin, mistä niitä ei ole koskaan löydetty. Tarina on sinänsä uskottava yksityiskohtiaan myöten, mutta Âlin kuitenkin uskotaan kuolleen kansallisen turvallisuuspalvelun kuulusteluissa – salakuljettaja oli palkattu sijaiskärsijäksi. Tämä istui vankilassa vain muutaman viikon nelivuotisesta rangaistuksestaan, jonka taposta sai.

Âli oli kuolleessaan 41-vuotias, eikä hänen ruumistaan siis ole varmuudella koskaan löydetty. Hänen laukkunsa sisältöineen päivineen sen sijaan on julkistettu valokuvassa, joka julkaistiin kansallisessa sanomalehdessä jo 1949. Laukussa oli nahkatakki, rannekello, silmälasit, parranajovehkeet, cologne-pullo, muistikirja, kynäkotelo, Balzakin kirja, Pushkinin Onegin, sanomalehtisivuja ja valokuvia, joista saa selvää vain yhdestä – hänen vaimonsa Aliyen kuvasta, joka on taiteellisesti asetettu valokuvassa laukkua vasten näkyville. Laukun sisällön nykyisestä olinpaikasta ei ole tietoa, mutta ainakaan Âlin tyttärelle sitä ei vieläkään ole palautettu.

Ja vielä alle Âlin kuuluisa runo ”Benim aşkım ”Googlen, aina niin riemastuttavan, suomennoksen kera. Mutta kyllä siitä saa kuvan, mistä on kyse…

bir kalemin ucundan hislerimiz akınca
bir ince yol onları sıkıyor, daraltıyor;
beni anlayamazsan gözlerime bakınca
göğsümü parçala bak kalbim nasıl atıyor.
daha pek doymamışken yaşamın tadına
gönül bağlanmaz oldu ne kıza, ne kadına…
gönlüm yüz sürmek ister yalnız senin katına
senden başka her şeyi bir mangıra satıyor.
sensin, kalbim değildir, böyle göğsüme vuran,
sensin “ülkü” adıyla beynimde dimdik duran
sensin çeyrek asırlık günlerimi dolduran;
seni çıkarsam, ömrüm başlamadan bitiyor.
hem bunları ne çıkar anlatsam bir dizeye?
hisler kambur oluyor dökülünce yazıya
kısacası gönlümü verdim ulu gazi’ye
göğsümde şimdi yalnız onun aşkı yatıyor.

Mielestämme kynänkärki tulva
Hieno tapa ärsyttää niitä kaventuu;
Katso silmiini, jos et ymmärrä minua usko
Katso, miten sydämeni lyönnit repivät rintaani.
monet halusivat maistaa elämää
Mitä se ei ole ollut yhteydessä hänen sydämensä, mitä nainen …
Sydämeni haluaa vain ottaa kaksinkertainen kasvosi
Kaikki muu myyt kolikon.
et ole sydämeni, että osuma rintaani,
Sinä ”ihanteellinen” nimen kanssa aivoni kohoava
te täytti päivää neljännesvuosisadan;
Jos teen teille, aloitat loppumassa elämästäni.
ja heitä kiinnostaa kertoa merkkijono?
tunteet menee kyttyrä vuotanut Tyyppi
Lyhyesti, annoin sydämeni suureen veteraanit
rintani nyt vain on hänen rakkautensa.

 

Koulukirjastovierailulla

TAIWCCS:n (Turkish-American & International Women’s Cultural and Charitable Society) Bookmobile-matkakirjastomme sai muutama viikko sitten luvan jatkaa kouluvierailuja. Jee! Pari viikkoa pidimmekin tammi-helmikuussa väliä tapaamisissamme, sillä kaikki kirjat olivat valmiina ja odotimme vain, että tuo viime heinäkuun vallankaappausyrityksen jälkeinen vierailukielto poistettaisi. Nyt se on siis poistettu.

WP_20170214_001.jpgKirjat lajitellaan kirjastossa valmiiksi luokka-asteiden ja koulujen mukaan koreihin. Korit kannetaan pikkubussiin, jolla huristetaan oikeaan osoiteeseen.

Viime viikolla kävimme yhdessä ja tällä viikolla kahdessa valtion koulussa, jotka on valittu mukaan ohjelmaan. Kaikki sijaitsevat Ankarassa Mamakin piirikunnassa. Mamakissa asuu lähes 600 000 ihmistä ja siellä sijaitsee Ankaran, ja joidenkin tietojen mukaan jopa Turkin, laajin gecekondualue eli slummialue.

WP_20170221_008.jpg

Suurin osa Mamakin gecekonduista on 1980-luvun lakimuutoksella laillistettu. Ankaran ”kehittävä kaupunkisuunnitelma”, josta viime syyskuussa kirjoitin, ei ole kuitenkaan vielä ehtinyt täydellä teholla Mamakiin saakka. Myös Mamakia on kuitenkin alettu muuttaa ”tervellisemmäksi” ja ”modernimmaksi”: sinne johtaa hyvä moottoritie ja sieltä löytyvät muun muassa Ikea, Metro-tukkukauppamme ja Nata Vegan tehtaanmyymälöitä. Joista yksikään ei välttämättä suoraan palvele Mamakin gecekondujen asukkaita…

Ensimmäinen kohde viime viikolla oli eräs Mamakin ortaokuluista eli keskikouluista (vuosiluokat 5-8), jossa vierailimme koulun seitsemänsissä luokissa. Koulussa on kymmenen seitsemättä luokkaa, joten useampaan luokkaan emme olisi aamurupeamana ehtineet. Mamakin koulu on mukana ohjelmassa ensimmäistä vuottaan, joten rehtori pyysi meidät ensin juttusille huoneeseensa. Hän tarjosi meille käsinpesunestettä, sitten palan suklaata ja pian tuli kaikille teetä.

Seinällä rehtorin pöydän takana oli valtava, komea Atatürkin kuva, jonka vasemmalla puolella oli İstiklâl marşın eli itsenäisyysmarssin sanat ja oikealla puolella Atatürkin nuorisolle suuntaamat sanat. Löytyyköhän Suomen kouluista vielä presidenttien kuvia seiniltä? Ei ainakaan noin mahtipontisen kokoisia, ja kansallislaulun sanoja en ole nähnyt yhdessäkään.

WP_20170214_003.jpg

Tänään kävimme kahdessa Mamakin ilkokuluista eli alakouluista (vuosiluokat 1-4). Ensimmäiseen niistä oli sijoitettu myös alueen ortaokulun kaksi alinta luokka-astetta. Toisessa vierailemassamme alakoulussa oli vuosiluokkien 1-4 lisäksi anasınava eli esiopetusluokka. Molemmissa kouluissa oli vain kaksi rinnakkaisluokkaa kullakin luokka-asteella, joten ehdimme käydä kaikissa koululuokissa.

Molemmat alakoulut ovat toista vuotta mukana ohjelmassa, joten lainaustoiminta oli sekä henkilökunnalle että isommille oppilaille tuttu. Pienet ekaluokkalaiset olivat mukana ensimmäistä kertaa, ja voi, miten iloisiksi me heidät teimme! Toivottavasti lukuinnostus säilyisi heillä pitkään. Viides- ja kuudesluokkalaiset eivät kovasti kirjojen lainauksesta ainakaan tällä kertaa innostuneet.

WP_20170221_005.jpg

Ensimmäinen vierailukohteemme on mukana EU:n tukemassa Students’ Red Roof -ohjelmassa, jonka tavoitteena on jakaa tietoa ja taitoja käsitellä ja ennalta ehkäistä luonnonkatastrofeja ja terrori-iskuja omalla alueellaan. Projektin piiriin kuluu koko kouluyhteisö, ympäröivä yhteisö mukaanlukien. Projekti on Turkin, Kreikan, Italian ja Romanian yhteistyöprojekti.

WP_20170221_007.jpg

Resursseiltaan Mamakin koulut yllättivät minut. Ensimmäisenä minut yllätti luokkien pieni oppilasmäärä. Keskikoulussa oli 25-30 oppilasta luokkaa kohti, alakoulussa maksimissaan 25. Valtion koulut saavat valtion puolesta tarkastetun oppimateriaalin ilmaiseksi eli oppilailla oli käytössään myös oppikirjat. Luokat olivat tilavan tuntuisia, vaikkakin hyvin tyhjiä. Vierailemissani keskikoulun luokissa ei ollut edes kaappeja. İlkokulun luokista kaappi kyllä löytyi ja esiopetusluokassa oli jopa leikkinurkkauksia.

Mikä taas ei kouluissa yllättänyt oli, että luokat huokuivat samaa tunnelmaa kuin opettajansa. Kaikki oppilaat olivat periaatteessa tyytyväisen oloisia, mutta joissakin luokissa oli selvästi yhdessäolemisen ja -tekemisen tunnelma. Niissä luokissa myös lainattiin kirjoja kaikkein innokkaimmin.

Jatkomietintöjä viimekertaiseen

Suomen kesäloman jälkeen pohdiskelin demokratian käsitettä täältä Turkista käsin. Syksyllä totesin, että Turkki on nykymääritelmän mukaan demokratia, vaikkakin sen täytäntöönpano on vielä vaiheessa. Tänä keväänä olen joutunut miettimään perustelujani uudelleen…

Turkin parlamentti siis hyväksyi tammikuussa muutosehdotuksen maan perustuslakiin, ja paketti on nyt lähetetty istuvalle presidentille hyväksyttäväksi. Presidentillä on aikaa päätöksentekoon 18 päivää – luulisi riittävän, kun on kuitenkin itse puolueensa kanssa muutosehdotusten takana. Hyväksyvä nimen allesutaisu tarkoittaa, että kansanäänestys presidenttijohtoisesta valtiomuodosta järjestetään Turkissa huhtikuun 2. tai 9. päivä.

Turkin nykyinen perustuslaki on kirjoitettu sotilasvallan aikaan vuonna 1982. Sen mukaan Turkki on demokraattinen, sekulaarinen ja perustuslaillinen tasavalta, jonka päämies on tasavallan presidentti. Toimeenpanovaltaa harjoittaa pääministerin ja ministerineuvoston muodostama hallitus, ja lainsäädäntövalta on parlamentilla. Perustuslain mukaan oikeuslaitos on itsenäinen, ja perustuslakituomioistuin päättää lakien ja asetusten yhteensopivuudesta maan perustuslain kanssa. Mikä sitten muuttuu/isi oleellisesti, jos/kun ehdotetut muutokset hyväksytään? Mikäli mediaa on uskominen, ainakin nämä seikat:

Uuden perustuslakiehdotuksen mukaisesti kansa antaa ”kyllä” äänillään mandaatin siirtää maan hallintovalta virallisesti yhden miehen harteille, kun pääministerin virka lakkautetaan ja presidentille siirretään valtaa oikeuslaitoksen jäsenten nimittämiseen. Turkki jatkaa virallisesti edelleen parlamentaarisena demokratiana, mutta presidentti saa oikeuden hajottaa parlamentin.

Pääministerin viran lakkautuksen myötä presidentti voi nimittää ilman parlamentin hyväksyntää muun muassa ministereitä ja alivaltiosihteerejä sekä varapresidentin. Presidentillä on myös valta perustaa tai lakkauttaa periaatteessa mikä tahansa julkinen yksikkö ja uudelleen määrittää ministeriöiden tehtäviä eli itse asiassa muuttaa koko hallintojärjestelmää ilman parlamentin hyväksyntää.

Uuden perustuslain tuella presidentti voi myös suoraan vaikuttaa maan lakipykäliin. Lukuun ottamatta kansalaisten yksilövapauksia ja heidän poliittisia oikeuksiaan, presidentti voi tarpeen mukaan säätää uusia lakeja esimerkiksi katsoessaan, että parlamentin säätämät lait eivät ole tarpeeksi tarkkoja tai kattavia. Toisaalta valtion päämies on uuden perustuslain mukaan myös vastuussa kansallisesta turvallisuuspolitiikasta ja hänellä on valta päättää armeijan käytöstä. Eli presidentti voi uuden perustuslain turvin myös julistaa maahan poikkeustilan, jonka varjolla perustuslaillisia oikeuksia, mukaan lukien yksilövapauksia ja poliittisia oikeuksia, voidaan rajoittaa ilman, että ne johtaisivat oikeustoimiin.

Presidentin selusta on aika hyvin suojattu, sillä parlamentti ei voi takautuvasti puuttua presidentin laatimiin lakeihin – vain perustuslakituomioistuimella on valta puuttua niihin. Ja uuden perustuslain mukaan presidentillä on valta nimittää vuosittain perustuslakituomioistuimen 15 jäsenestä 12.

Voi(si)ko Turkkia uuden perustuslain myötä edelleen kutsua demokratiaksi tai edes demokratian vaiheessa olevaksi maaksi? Kovin demokraattisilta eivät esitetyt muutokset ainakaan suomalaisen näkövinkkelistä tunnu: nehän siirtävät käytännössä sekä päätösvallan että toimeenpanovallan yhdelle ihmiselle. Mutta entä, jos tämä yksi ihminen toteuttaakin kansan tahtoa? Ainakin suurimman osan, koska muutenhan uusi perustuslaki ei äänestyksessä mene edes läpi.

Nykyinen presidentti on ensimmäinen, joka on valittu suorilla kansanvaaleilla. Turkkilaisen A&G tutkimuskeskuksen mukaan häntä äänesti elokuun 2014 vaaleissa 55% naisista ja 48% miehistä. Toukokuussa 2016 tehdyssä tutkimuksessa osallistujilta kysyttiin, kuka on heidän suosikkipoliitikkonsa. Edelleen 49,4 % vastasi ”Erdoğan” ja 86 % vastaajista kertoi lisäksi kannattavansa nykyistä valtapuoluetta. Ymmärtääkseni hänen ja hänen edustamansa puolueen suosio ei prosentuaalisesti ole kaukana noista luvuista tänä päivänäkään.

”Kansan valitsemalla presidentillä täytyy olla suurempi kuin vain nimellinen rooli maan politiikassa”, sanoo Erdoğan. Nykyinen maailmantilanne vaatii toimintaa nopeita päätöksiä: presidentin valtaoikeuksia lisäämällä voidaan tehdä päätökset nopeasti ja myös toimeenpanna ne ilman hankalia ja aikaa vieviä parlamenttikäsittelyjä.

Mutta kuten sanottu: osa kansasta uskoo edelleen, että huhtikuussa äänestetään terroristeja vastaan tai terroristien puolesta. Vaikkei perustuslain puoltajien tällainen vaaliretoriikka olisikaan demokratian vastaista, on se minusta ainakin eettisesti ja moraalisestikin väärin.

Turkin kieliuudistuksesta

Thain kieli on tonaalinen kieli eli sen opettelussa oli sävelkorvasta suurta apua. Turkin kielessä on omat haasteensa, jotka liittyvät enimmäkseen äänteisiin ja äänteiden välisiin eroihin. Esimerkiksi ”kış” on talvi ja ”kiş” on quiche-piirakka; ”kişi” taas tarkoittaa ihmistä ja ”kız” soinnillisella z:lla tyttöä. Suhisevat ässät ja soinnillinen z menevät sekä kuunnellen että puhuen, mutta turkkilaisen ala-i:n eli ı:n lausuminen vaatii joissain sanoissa keskittymistä, samoin eron tekeminen ç:n ja c:n välillä…

Takseissa ja kaupoissa ei kieliongelmia enää juuri ole; kielioppia olen silloin tällöin opiskellut itsekseni, kun on ollut ylimääräistä aikaa. Koska puhuminen jää itse opiskellen hyvin vähäiseksi, olen jatkanut turkin kielen opiskeluja jo muutaman viikon Kavaklıderen Sosiaali- ja kulttuuriklubilla (Sosyal ve kültür kulübü). Ryhmätuntimme ovat kerran viikossa, ja meidän ryhmämme keskittyy kieliopin opiskelun ohella nimenomaan puhumiseen. Tällä viikolla puhuimme turkin kielestä ja kielen opiskelusta, johon liittyen luimme Bernd Brunnerin artikkelin “How To Say No in Turkish? Navigating a new language”, jossa mainittiin myös Geoffrey Lewisin teos “The Turkish Language Reform: a Catastrophic success” (linkit löytyvät alta, jos kiinnostaa lukea).

Vaikka Turkin kieliuudistuksen onnistuminen voitaisiinkin luokitella katastrofiksi, on suomalaiselle joka tapauksessa mukavaa, että turkin kielen kirjoitusasu aikoinaan muutettiin arabialaisista kirjaimista latinalaisille aakkosille. Kieliuudistuksen eräs tarkoitus oli nimenomaan kommunikaation helpottaminen länsimaiden ja Turkin välillä, jossa lie aika hyvin onnistuttu.

Muita uudistuksen syitä olivat muun muassa uuden modernin turkin puhdistaminen vieraiden kielten vaikutuksista sekä pesäeron tekeminen modernin ja vanhan islamilaisen Osmaanien valtakunnan kielen välille – tässäpä ne kaksi katastrofin ainesta. Joissain teksteissä kieliuudistuksen yhteydessä viitataan myös turkin kielen erityisasemaan maailman kielten joukossa: Atatürkin teorian mukaan turkin kieli oli maailman ensimmäinen kieli. Perusteena tälle oli, että kielet ovat syntyneet, kun primitiivi-ihminen katsoi ylös aurinkoon ja sano: “Aa!” (mikä turkiksi kirjoitetaan ”ağ”), josta puolestaan tuli turkin kielen kantasana. Ei ehkä ihan tieteellinen pohja kieliteorialle 🙂

Turkin kieliyhdistys perustettiin 1932. Sen tehtävänä oli kerätä Turkin eri alueilta puhekielisiä turkin sanoja, joita se kirjasikin ylös noin 35 000. Lisäksi sanoja löytyi lisää noin 90 000 vanhoista kirjoituksista ja sanakirjoista. Osmanien aikaisella arabian kielellä kirjoittamisesta tuli rangaistavaa 1929.

Alkuaikana kirjoitusuudistus oli melkoista kaaosta. Lewisin artikkelin mukaan esimerkiksi sanalle ”älykkyys” kirjattiin 26 vaihtoehtoa, sanalle ”lahja” jopa 77 eri versiota. Koska uusi turkki oli vasta tekeillä, joutuivat kirjoittajat alussa kirjoittamaan sanottavansa edelleen vanhalla arabian ja persian lainasanoja vilisevällä turkilla, jonka jälkeen tekstit ”käännettiin” uudelle turkille. Koska kunkin tekstin kääntäjä valitsi omasta mielestään sopivimman sanan korvaamaan lainasanat, voi vain kuvitella, miten erilaisia juttuja he saivat aikaan samasta pohjatekstistä! Jos sanoja ei listoilta löytynyt, kääntäjät myös keksivät itse uusia turkin kielen sanoja – vailla sen kummempaa ohjeistusta – mikä ei tietystikään kaaosta helpottanut. Erään tuotteliaimman sanojen keksijän Nurullah Ataçin sanotaan sanoneen, että “tietämättömyyteni on loputon, eikä sitä saa minusta elinaikanani kitkettyä”.

Lopulta tehtiin päätös, jonka mukaan yleisessä käytössä olevat lainasanat saivat jäädä uuteenkin kieleen. Muun muassa Turkin Kansalliskirjasto on edelleen nimeltään Milli Kütüphane, joka on osaksi persiaa, osaksi arabiaa; uudella turkilla nimi olisi Ulusal kitaplık. Syy mahtaa kuulemma olla kuitenkin siinä, että kirjaston perustamiskirjassa oli vanha nimi, jota ei reformihässäkässä huomattu, eikä sitä enää jälkeenpäin voi muuttaa.

Turkin kirjallisuus on kärsinyt kieliuudistuksesta, koska kaikkia vanhoja mestariteoksia ei ole käännetty uudelle turkille, eikä niistä siten ole otettu enää uusintapainoksia. Vanha osmanien aikainen turkki, jolla teokset on kirjoitettu, on tänä päivänä kuollut kieli.

wp_20160204_014

Vaikka turkin kieli haluttiin aikoinaan puhdistaa lainasanoista, ei nyky-turkista sen ”puhtaampaa” tullut. Useat vanhat arabian ja persian lainasanat jäivät kieleen, ja myöhemmin turkin kieltä ovat rikastuttaneet englanti ja varsinkin ranska. Turkin kielessä on noin 5000 sanaa, jotka on joko suoraan lainattu tai johdettu ranskasta. Turkistettu ranska on monelle suomalaiselle huomattavasti helpompi lukea kuin ranska, eikä kurkku-r:stä tarvitse välittää: kuaför, şoför, pedikür, garaj, radyatör…

Toisaalta turkissa on myös sanoja, jotka näyttävät erehdyttävästi ranskalta tai englannilta, tai jopa suomelta, mutta tarkoittavat jotain ihan muuta. Esimerkiksi ”engel” tarkoittaa estettä (invapaikoilla on kyltti: ”engelli”), ”paha” hintaa ja ”tabak” lautasta.

Vaikka suuri osa ankaralaisista sanookin tavatessaan ”Merhaba!”, on ”Selâm!”-toivotus alkanut yleistyä, koska Turkissa elokuvia dubataan. Suun liikkeet näyttävät paremmin “helloulta” “selâmissa” kuin “merhabassa”… molemmat sanat ovat arabialaista alkuperää, joten kielen puhtauden kannalta lie sama, kumpaa käytetään.

Eräs ystävättäreni kertoi, että hän on toistaiseksi pärjännyt Ankarassa sanoilla ”evet” ja ”yok” – ne kun ovat vielä helppoja lausuakin englanninkieliselle. ”Evet” tarkoittaa ”kyllä”, ”niin” ja ”aivan”; ”yok” puolestaan, että ”ei ole”, ”en halua” ja ”ei tarvitse”.

http://www.turkofoni.org/files/turkish_language_reform-geoffrey_levis.pdf

http://www.theparisreview.org/blog/2015/10/20/how-to-say-no-in-turkish/

Keskellä keskiyön ehdotuksen mielenosoitusta

Olen jo aikaisemmin kirjoittanut, että vaikka Bangkokissa ei mielenosoitusalueita aina voinut välttää, Ankarassa moiselle alueelle meneminen ei olisi minulle edes vaihtoehto C. Sellaiselle jouduin kuitenkin tänään vahingossa.

Tänään olisi ollut latteleidien kahvitteluhetki Bilkentin kaupunginosassa keskustan ulkopuolella. Koska eilen juhlistimme porukalla erään latteleidin 80-vuotispäiviä, päätin jättää tämänpäiväisen tapaamisen väliin ja hoitaa muutaman rästiin jääneen asian. Kuten sähköposteihin ja viesteihin vastailemisen, lentolippujen varaamisen joululomallemme Suomeen, puhelinpakettini uusimisen ja uuden turkin kielen oppikirjan ostamisen Kızılayn Gür kopyalamasta.

Lähdin Kızılayhin 2,5 liiran dolmuş-bussilla. Matka sujui jouhevasti aina Turkin Suuren kansalliskokouskompleksin kohdalle saakka, jossa se ensin hidastui ja sitten pysähtyi kokonaan. Kuskimme kertoi, että tästä bussi tekee täyskäännöksen takaisin. Pysähdyksen syynä oli valtava joukko ihmisiä banderollien ja kylttien kanssa ja lähes yhtä valtava joukko ankaralaisia poliiseja mellakkavarustusten ja poliisikoirien kanssa. Olimme keskellä mielenosoitusta.

En jäänyt vajavaisella turkillani kyselemään, mistä on kysymys, mutta pari pikakuvaa räpsäisin paikanpäältä. Kylttien perusteella kyse oli nykyisen rikoslain artikla 103 muutoksesta, johon valtaapitävä puolue oli edellisenä päivänä julkistanut ratkaisuehdotuksensa. Eli samaisesta aiheesta, joka elokuussa kriisiytti Turkin ja Saksan välit.

Perustuslakituomioistuin antoi kesällä parlamentille kehotuksen muuttaa seksuaalirangaistusta koskevaa rikoslakia ensi vuoden tammikuun 13. päivään mennessä. Elokuussa Turkin oikeusministeri Bozdağ vakuutti, että seksuaalirikoksista annettavia rangaistuksia tullaan uudessa laissa entisestään koventamaan, erityisesti niitä, jotka kohdistuvat alle 12-vuotiaisiin lapsiin. Ensimmäinen lakiehdotus on nyt siis valmistunut ja saanut vastaansa melkoisen oppositiomyrskyn. Ehdotus kulkee nimellä ”keskiyön lakiluonnos”, koska se valmistui parlamentin kokouksessa keskellä yötä.

Mutta… miksi ihmeessä keskellä yötä pitää päättää näin tärkeästä asiasta, joka on jo kriisiyttänyt valtioiden välisiä suhteita? Prosessi vaikutta muutenkin hiukan erikoiselta, sillä pääministeri oli aiemmin kehottanut julkistamaan luonnoksen neuvottelematta opposition kanssa. Erikoista oli myös, että vaikka presidentti Erdoğan ei osallistunut kokoukseen (hän oli valtiovierailulla Pakistanissa ja Uzbekistanissa), hänen kanssaan käytiin median mukaan keskusteluja vasta ehdotuksen julkistamisen jälkeen.

Keskiyön lakiehdotuksen tarkoitus on oikeusministerin mukaan suojata vankilatuomiolta aviomiehiä, jotka ovat avioituneet alaikäisinä – eli parlamentti tarttui alkuperäiseen ongelmaan, josta jo elokuun kuohunta sai alkunsa. Ehdotuksen puolustajat perustelevat muutosehdotustaan sillä, että alaikäisen puolison ollessa vankilassa tämän vaimo joutuu huolehtimaan yksin pariskunnan yhteisestä lapsesta. Puolustelussa viitattiin erityisesti romaneihin, joiden keskuudessa mennään naimisiin nuorena. Ongelman ratkaisemiseksi on jo muutettu lakeja, mutta sillä ei ole ollut vaikutusta. ”Valitettavasti tämä on Turkin todellisuus”, sanoi oikeusministeri.

Turkin todellisuuteen viitaten pääministeri Yıldırım puolusti luonnosta hiukan ristiriitaisella argumentilla: alaikäisten häihin ovat osallistuneet sekä parlamentin jäsenet että alueelliset kuvernöörit. Ymmärrettävästi oikeusministerin selitysten jälkeen vastalauseiden myrsky vain nousi entisestään: oikeusministeri siis puolusteli nykyistä käytäntöä ja kuvernöörien ja parlamentin jäsenten käytöstä sekä siunasi alaikäisten, tällä hetkellä laittoman, vihkimisen.  Mainittakoon tässä myös, että muun muassa valtapuolueen edellinen presidentti (2007-2014) Abdullah Gül meni 30-vuotiaana naimisiin 15-vuotiaan Hayrünnısansa kanssa – myös Koraanista löytyy oiva esimerkki lapsivaimosta.

Minne jäivät siis kovennetut rangaistukset ja alle 12-vuotiaiden painotetut ihmisoikeudet? Ankaran lisäksi ainakin İstanbulissa, İzmirissä, Eskişehirissä, Adanassa, Kocaelissa ja Samsunissa on tuhatpäisin joukoin kysytty samaa. Tätä kysyttiin kylttien mukaan myös tämänpäiväisessä mielenosoituksessa.

Ihmisiä on saanut barrikadeille muun muassa se, että keskiyön ehdotuksessa ei asetettu raiskauksen uhrille alaikärajaa. Eli esimerkiksi jos 60-vuotias raiskaa 12-vuotiaan ja menee sitten tämän kanssa naimisiin, raiskaaja voitaisiin uuden lain mukaan vapauttaa syytteistä. Opposition mukaan uusi lakiehdotus mahdollistaisi raiskaamalla naimisiin pääsyn: raiskaajan tarvitsee vain tunnustaa tekonsa ja mennä naimisiin raiskaamansa alaikäisen tytön kanssa. Lakiehdotuksessa on oletettavasti ajateltu tyttölapsen turvaa siinä, että alaikäiseltä tytöltä täytyisi saada suostumus avioliittoon. Tosin suostumuksenhan voivat lain mukaan alaikäisen puolesta antaa myös lapsen vanhemmat – syystä tai toisesta. Miten tilanne siis oleellisesti muuttuisi uuden lakiehdotuksen mukaan alle 12-vuotiaiden kohdalla?

Erityisesti mieliä kuohuttaa myös ehdotuksen kohta, jonka mukaan tällä hetkellä lasten hyväksikäytöstä tuomitut vangit voidaan vapauttaa. Ennen lain voimaantuloa vankilaan alaikäisen raiskaamisesta tuomitut saisivat siis rikoksensa anteeksi. Laittomasti alaikäisinä naimisiinmenosta tuomittuja on median mukaan Turkin vankiloissa tällä hetkellä noin 3000. Kuuluisivatko pelkästään he armahduksen piiriin vai kaikki muutkin alaikäisten raiskauksista tuomitut? Alle 18-vuotiaana naimisiin menneitä (tai naitettuja) tyttöjä löytyy median mukaan tilastoista 438 000 (alle 15-vuotiaita 15 937) ja alaikäisenä lapsen saaneita 440 000 (tilastot 2002 vuodesta lähtien).

Uutta lakiehdotusta vastustavat paitsi oppositiopuolueet, myös jotkut valtaapitävän puolueen omat jäsenet. Jopa hallitusta tukeva KADEM (Kadın ve Demokrasi Derneği – naisten ja demokratian yhdistys) jätti ehdotuksesta protestin. Joillekin naisten asioita ajavillle organisaatioille KADEM:n reaktio tuli hiukan yllätyksenä, sillä sen varajohtajana toimii Sümeyye Erdoğan Bayraktar – presidentti Tayyip Erdoğanin tytär.

Pääministeri julkisti lakimuutosehdotuksen 21.11. Seuraavana päivänä oikeusministeri kävi puhelinkeskustelun presidentin kanssa, jonka seurauksena pääministeri ilmoitti 22.11., että AKP vetää lakiesityksensä takaisin. Pääministeri myös ilmoitti, että presidentti Erdoğanin ehdotuksesta ongelma ratkaistaan “konsensuksella”, jossa koko yhteiskunnan ”spektrumin” kritiikki ja ehdotukset otetaan huomioon. Jännityksellä odotamme, millaisen uuden lakiehdotuksen parlamentti saa noilla eväillä aikaan.

Turkkilaisten naisten ja lasten uusi missio

Tämän aamun Hürriet daily newsissä lainattiin Turkin metsä- ja vesiministeriä Forestry Veysel Eroğlua. Hänellä oli tärkeä viesti turkkilaisille, erityisesti Turkin naisille ja lapsille.

Eroğlu on pari päivää sitten Mustanmeren Amasyassa kehottanut turkkilaisia äitejä muuttamaan iltarutiineitaan ja toivottamaan hyvää yötä lapsilleen uudella tavalla. Tavallisten iltasatujen ja iltalaulujensa sijasta äitien tulisi painottaa hallituksen vuoden 2071 tavoitteita. Äitien ei tule enää lauleskella joutavia ja sanoa: ”Nuku hyvin ja kasva isoksi, kultaseni”, vaan painokkaasti ilmaista: ”Nuku ja kasva, poikani, tavoite on vuodessa 2071. Sinä ja sinun sukupolvesi laitatte Suur-Turkin askelmerkit käytäntöön”.

Turkkilaisilla naisilla on Eroğlu mukaan nyt ”missio”. Eli, jos jollakulla äidillä puuttui lastenkasvatuksestaan missio, metsä- ja vesiministeri tarjoaa sen äideille nyt jopa pedagogisella vinkillä. Iltasatuikäiset lapsukaiset tulevat äitien muuttuneiden iltarutiinien avulla pikkuhiljaa muuttamaan Turkin globaaliksi voimaksi vuoteen 2071 mennessä – joka on Manzikertin taistelun 1000-vuotisjuhlavuosi.

Myös nuorisolle Eroğlu antoi mission, joka on tosin vain välitavoite matkalla Suur-Turkiksi. Vuosi 2053 tulee olemaan osmanien Konstantinopolin (Istanbulin) valloituksen 600-vuotisjuhlavuosi. Tuolloin nuoriso tulee johtamaan Turkin askelta lähemmäksi lopullista määränpäätä (eli Suur-Turkkia ja vuotta 2071). Kuinka välitavoite saavutetaan, ministeri ei antanut pedagogisia neuvoja, mutta ehkä niitä on tulossa myöhemmin. Aikaa ainakin on runsaasti.

Tuo välietappijuhlavuosi viittaa siis vuoteen 1453, jolloin osmanit Mehmet II:n johdolla valloittivat ja turkkilaistivat Konstantinopolin. Länsimaissa tapahtumaa kutsuttiin Konstantinopolin hävitykseksi. Ja sitähän se käytännössä olikin. Valloitukseen päättyi Bysantin 1000-vuotinen kulttuuri kertaheitolla. Ja alkoi osmanien valtakausi, joka päättyi vasta Turkin itsenäistymiseen vuonna 1923.

Tapahtumaa kuvaavat muun muassa Orhan Pamuk teoksessaan Istanbul, muistot ja kaupunki (2010. Tammi. Keltainen pokkari) ja Mika Waltarimme historiallisessa teoksessaan Johannes Angelos (Hänen päiväkirjansa Konstantinopolin valloituksesta v. 1453 Kristuksen maailmanajan päättyessä).

Vuonna 1953, kun Turkissa juhlittiin Konstantinopolin valloituksen 500-vuotisjuhlaa, silloinen presidentti Celal Bayar ja pääministeri Adnan Menderes eivät osallistuneet juhlintaan. He eivät halunneet suututtaa länsimaisia ystäviään. Ajat olivat toiset.

Lopullinen tavoite taas viittaa Manzikertin taisteluun, joka käytiin Bysantin valtakunnan ja seldžukkien välillä vuonna 1071. Seldžukithan olivat nuo ensimmäinen turkinsukuinen kansa, joka levittäytyi Anatoliaan. Seldžukit tuhosivat taistelussa sulttaaninsa Alp Arslanin johdolla Bysantin joukot. Tappion seurauksena Bysantin valtakunnan vakaa ja voittamaton kuva särkyi, ja seuraavina vuosina seldžukit valtasivat Bysantilta melkein koko Vähä-Aasian.

Eli symbolisia tapahtumia ja vuosia on valittu Suur-Turkin projektille. Kovin sotaiselta kuitenkin kuulostavat tämän mission pohjat turkkilaisille naisille ja lapsille osoitettuna.