Viikonloppu Pohjois-Kyproksen turkkilaisessa tasavallassa

Tutustuimme viikonloppuna Pohjois-Kyproksen turkkilaiseen tasavaltaan (Kuzey Kıbrıs Türk Cumhuriyeti), jonne lensimme perjantaina Ankaran ulkomaan terminaalista. Saari ei koskaan ole ollut ”tämä täytyy tässä elämässä vielä kokea”-listallamme, mutta olemme kuulleet täällä Turkissa siitä niin paljon positiivista, että päätimme käydä itsekin katsomassa, mikä Pohjois-Kyproksessa vetää.

Matkatoimistojen mukaan Pohjois-Kypros yksi Euroopan aurinkovarmimmista lomakohteista, sillä siellä on noin 300 aurinkoista päivää vuodessa ja talvisinkin lämpötilat pysyvät 20 asteen tuntumassa. Auringon suhteen olimme hiukan epäonnekkaita, sillä sää pysytteli koko viikonlopun puolipilvisenä tai kokonaan pilvisenä. Lämpötilat sen sijaan olivat nuo mukavat 20 astetta.

Maantieteellisesti ja ilmastollisesti Kypros lasketaan Lähi-itään, mutta kulttuurisesti se on lähempänä Etelä-Eurooppaa; pohjoisosa selkeästi turkkilaisella silauksella. Pohjoisessa pärjää hyvin turkin kielellä ja ainakin hotelleissa, kaupoissa ja ravintoloissa myös englannilla.

Heti lentokentällä tuli selväksi, mikä on saaren turistien ykkösvetonaula (auringon lisäksi): kasinot. Niitä oli rakennettu kaupunkeihin ja kaupunkien laitamille melkoinen määrä. Osa oli kai pelkkää kasinoa, osa kasino-hotellia, osa kasino-hotelli-kylpylää. Passasimme ne kaikki.

Olimme varanneet hotellihuoneen Kemeri konakin butiikkihotellista Girnestä eli Kyreniasta – saaren muidenkin paikkojen nimet löytyivät tien varren kylteistä aina kaksikielisinä. Hotelli oli hyvällä paikalla, todella mukava ja kaunis.

Jos Kyproksen historiasta on aikanaan ollut koulussa juttua, oli kaikki se onnellisesti unohtunut. Emme tienneet oikeastaan muuta kuin että saari on jakautunut aseellisen selkkauksen kautta kahtia: etelä kuuluu Kreikalle, pohjoinen Turkille. Teimme siis pienen historiansurffailun netissä ennen lähtöämme.

Kyproksella on ollut asutusta lähestulkoon aina: netti osasi kertoa, että saaren asutus, historia ja kulttuuri ovat kehittyneet epipaleoliittisen, neoliittisen, kalkoliittisen, pronssikauden, geometrisen, arkaaisen ja klassisen antiikin, hellenistisen, roomalaisen, bysanttilaisen, Rikhard Leijonanmielen ja temppeliritarien kauden, lusignanien, venetsialaisten ja osmanien kautta nykyiseen Kyprokseen…

Kyproksen sijainti kolmen mantereen välillä teki siitä aikanaan merkittävän kauppapaikan. Se on ollut myös kautta aikojen merkittävä kuparin tuottaja. Kyproksen nimelle on olemassa erilaisia etymologisia selityksiä, mutta oletettavasti nimi juontaa juurensa rauta-ajalla Kyproksella puhutun kielen sanaan ”kupari”, josta kaupankäynnin kautta kulkeutui klassiseen latinaan sana ”cyprium” eli ”Kyproksen metalli”. Saarelta on kotoisin myös herkullinen halloumi-juusto, hellim peyniri, jota maistelimme grillattuna aamupalalla, lounaalla ja illallisella ja jota ostimme muutaman palasen myös mukaamme.

Aikojen kuluessa Kyprosta ovat miehittäneet monet maat ja kansat. Vuonna 1573 saari antautui osmaneille, joiden hallussa saari säilyi noin 300 vuotta. Osmanien sulttaani panttasi Kyproksen briteille lainaa vastaan, ja luovutti lopulta saaren Isolle-Britannialle vuonna 1878 Turkin sodan jälkeen (sen, jossa Suomen kaartikin oli mukana Balkanin vuorilla, toisella puolella Tonavan… josta kirjoittelin huhtikuussa 2016) Muodollisesti Kypros kuului edelleen Osmanien valtakuntaan, kunnes osmanit liittyivät ensimmäiseen maailmansotaan Saksan puolelle. Iso-Britannia miehitti tällöin saaren kokonaan. Lausannen sopimuksessa vuonna 1923 Turkki luopui kaikista oikeuksistaan Kyprokseen, ja saari julistettiin brittiläiseksi kruununsiirtomaaksi.

Kiista saaren hallintomuodosta ja turkkilaisen vähemmistön oikeuksista juontaa juurensa jo 1960-luvun alkuun, jolloin saari itsenäistyi Britannian vallasta. Saaren kreikkalaisväestön kansallismieliset piirit eivät hyväksyneet Kyproksen turkkilaisvähemmistölle perustuslaissa annettuja oikeuksia. Perustuslakikriisi johti väkivaltaisuuksiin kreikkalaisten hyökätessä turkkilaiskyliin ja murhaamalla jouluna 1963 satoja turkkilaissiviilejä. Tapahtuman seurauksena YK lähetti rauhanturvajoukkonsa Kyprokselle maaliskuussa 1964 (Suomikin osallistui YK:n rauhanturvaoperaatioon vuoteen 2005 saakka).

Kyproksen saari jakautui viimein Etelä- ja Pohjois-Kyprokseen, kun Kreikan sotilasjuntan tukemat ja Kyproksen yhdistämistä Kreikkaan ajaneet tahot hyökkäsivät saaren turkkilaisvähemmistön kimppuun vuonna 1974. Sen jälkeen Turkki miehitti Pohjois-Kyproksen.

Taksikuskimme hotellilta lentokentälle kertoi asuneensa aina 1974 saakka saaren eteläosassa. Hyökkäysten alkaessa perhe oli joutunut jättämään kotinsa ja pakenemaan henkensä uhalla pohjoiseen turkkilaisten turvaan. Lähtö ei ollut normaali evakkoretki, vaan kreikkalaiset olivat kuulemma ajaneet pakenevia perheitä takaa. Taksikuskimme perheen auto oli sammunut rajalla, ja auto oli pitänyt työntää viimeiset metrit turkkilaisten valvomalle puolelle saarta. Kuski oli tuolloin ollut 13-vuotias, joten tapahtuma on hyvin muistissa.

Vuonna 1983 pohjoisen kyproksenturkkilaisyhteisö julistautui itsenäiseksi Pohjois-Kyproksen turkkilaiseksi tasavallaksi, jossa me nyt siis vierailimme. Sen itsenäisyyden on toistaiseksi tunnustanut vain Turkki. Joka tapauksessa YK:n hallinnoima puskurivyöhyke, niin sanottu vihreä linja, jakaa Kyproksen edelleen konkreettisesti kahteen osaan. Vuonna 2004 pidetyssä kansanäänestyksessä 65 % kyproksenturkkilaisista kannatti YK:n pääsihteeri Kofi Annanin ehdottamaa yhdistämistä, mutta kyproksenkreikkalaiset torjuivat sen 76 % enemmistöllä.

Käveleskelimme perjantai-iltapäivän ja illan Girnen kaupungissa. Sieltä sanotaan löytyvän ehdottomasti Pohjois-Kyproksen parhaat ostospaikat, mikä oletettavasti piti paikkansa. Vaativammallekin kasinomatkaajalle löytyi merkkiliikkeitä, kello- ja korukauppoja.

IMG_8018

Kaupunki oli aikanaan vauras kreikkalainen kaupunkivaltio ja Girnen satama oli tärkeässä asemassa myös roomalaisten vallan aikaan. Bysanttilaisten aikana 600-luvulla kaupunkilaisia vaadittiin tekemään kaupunkiin kiviset muurit suojaksi arabien hyökkäyksiltä. Muurin pätkiä löytyy saarelta edelleen ja niiden välille rakennetut Pyhän Hilarion, Kyrenian, Buffaventon ja Kantaran linnat ovat saaren turistinähtävyyksiä.

Aloitimme linnakierroksemme perjantaina Kyrenian linnasta, joka löytyi Girnen satamasta. Linnan museosta löytyy maailman ainoa meidän päiviimme saakka säilynyt Kreikan klassisen ajan laivan hylky. Kun Alekstanteri Suuri valloitti maailmaa (noin 300 eaa), laiva haaksirikkoutui Girnen edustalle. Laivan hylky löydettiin vuonna 1967, ja laivasta ja sen säilyneestä irtaimistosta tuli Pohjois-Kyproksen tärkein turistinähtävyys. Museosta löytyy myös lastissa olleet 400 amforaa, joiden sisällä on meren pohjassa hyvin säilöttyjä parituhatvuotisia manteleita.

Lauantaina vuokrasimme auton, tarkoituksenamme ajella kohti saaren itäkärkeä. Toisin kuitenkin kävi, sillä Pohjois-Kyproksella oli suuri pyöräilytapahtuma, jonka vuoksi teitä oli laitettu poikki. Meille kävi niin kuin ilman karttaa suunnistaessa usein käy: kiertelimme autolla etelä-pohjoinen-akselilla lähinnä ympyrää 🙂 Matkanvarrella oli kuitenkin muutama mukava pikkukylä ja upeat vuoristotiemaisemat, jotka olisivat ilman eksymistä jääneet näkemättä. Kuten myös kauniisti kukkivat mantelipuut ja sitruunapuut, joiden oksat aivan notkuivat kypsistä hedelmistä.

Päätimme jättää itäkolkan katsomatta ja suuntasimme kännykkämme karttapalvelun avulla Buffaventon linnaan. Linnan tarkkaa rakentamisvuotta ei tiedetä, mutta oletettavasti Buffaventokin on peräisin Bysantin aikakaudelta. Vuonna 1191 sen otti haltuunsa Rikhard Leijonanmieli, kun hän taisteli saaren johtajaa, Bysantin keisaria vastaan. Koska linna palveli lähinnä vartiotornina ja vankilana, siihen ei ole juurikaan kohdistunut hyökkäyksiä – mitä emme todellakaan ihmetelleet kiivettyämme vuoren rinteeseen tehtyjä jyrkkiä kapeita askelmia linnalle, reilun 900 metrin korkeuteen!

Vuoren laelle kiipeäminen oli aika rankkaa, mutta se kannatti. Matkalla avautuivat aivan upeat näköalat alas laaksoon!

Päivä oli puolipilvinen ja vuoren laki sen verran korkealla, että kävelimme ihan kirjaimellisesti pilvissä. Koska pilvet kerääntyivät meren puolelta, sen puoleista rinnettä ei nähnyt juuri lainkaan – paitsi, että kannatti edetä varoen, sillä putous oli melkoisen jyrkkä. Linna peittyi välillä kokonaan pilviverhoon, välillä tuuli hajotti pilviä sen verran, että linnan rauniot tulivat näkyviin. Olo oli kuin olisi ollut keskellä kummitustarinaa!

Paluumatkalla kävimme kauniissa Bellapaisin eli Beylerbeyn vuoristokylässä, joka sijaitsee noin 700 metrin korkeudessa. Bellapaisin asukkailla on kuulemma sanonta, jonka mukaan matkailija ei voi kertoa käyneensä Kyproksella, jos ei ole käynyt Bellapaisissa. Me kävimme. Kuuluisimpia kävijöitä lie englantilainen kirjailija Lawrence Durrell, joka asui Bellapaisissa 1950-luvulla. Hän nimesi pääaukion puun “Toimettomuuden puuksi” ja asetti sen varjoon henkilöhahmonsa teoksestaan “Katkerat sitruunat”.

”Katsele ympärillesi ja toista kaikkien niiden kuninkaiden nimet, jotka ovat hallinneet Kyprosta. Luettele kaikki valloittajat, jotka ovat astuneet tänne jalallaan tai vaikkapa vain ne harvat, joiden käynnistä historian lehdet kertovat! Mitä merkitystä sillä on että me elämme ja he ovat kuolleet – meidät on tuupittu tuokioksi ramppivaloon nauttimaan näistä kukista ja tästä kevättuulesta, joka… näinkö vain kuvittelen… tuoksuu sitruunoille, sitruunankukille.” (Suomennos T.A. Tengström)

Bellapaisin nähtävyys, itse kylän lisäksi, on sen 1200-luvulta oleva luostari, jota kutsutaan goottilaisen rakennustaiteen ihmeeksi. Saapuessamme kylään oli jo iltapäivä ja luostari oli ehtinyt mennä kiinni, joten emme päässeet sisälle saakka. Rauniot olivat kuitenkin kauniit myös ulkopuolelta katsottuina. Luostari on ollut aikanaan pyhiinvaelluspaikkana. Lukuisat kristityt vaelsivat sinne, koska siellä säilytettiin ilmeisesti pyhän ristin palasta.

Ennen lähtöä lentokentälle kävimme vielä sunnuntaiaamuna kiipeämässä Pyhän Hilarionin linnalla. Lähdimme liikkeelle hiukan liian aikaisin, sillä linnalle nouseva tie kulkee sotilastukikohdan viertä, eikä sitä saa jatkaa ennen kahdeksaa, jolloin linna virallisesti avataan vierailijoille. Odottelimme pääportin edessä olevalla parkkipaikalla autossamme. Pari minuuttia vaille kahdeksan kävi nuori sotilaspoika antamassa meille luvan jatkaa matkaamme.

Pyhän Hilarion linna oli upea: sen rakentaminen on aloitettu 600-luvulla bysanttilaisen luostarin ympärille, ja se on osittain louhittu vuoren rinteeseen. Linnan sanotaan olleen inspiraationa Walt Disneyn Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvalle ja sen seurauksena myös muille prinsessaelokuville. Sen kyllä helposti uskon. Vaikka linna oli suureksi osaksi raunioina, on selvää, että sen on täytynyt olla todella kaunis rakennus. Tältäkin linnavuorelta oli aivan huikeat näkymät.

Meren elävät ovat Ankarassa harvinaista ja kallista herkkua, joten testasimme ravintoloista vain pari, joista sai kalaruokia. Perjantaina söimme Girnen sataman Set Fish -ravintolassa ja lauantaina rannan tuntumassa olevassa Azuressa. Molemmat olivat hyviä valintoja. Set Fishin ruokalista oli merenelävien osalta laaja ja ruoka oli erinomaisen herkullista; Azuren ruoka oli ihan hyvää, palvelu molemmissa todella ystävällistä, sekä englanniksi että turkiksi.

Kreikalle ja Turkille tyypillisesti myös Kyprokseen liittyy vanhoja legendoja. Eräs niistä liittyy rakkaudenjumalatar Afroditeen, joka tuli kylpemään Kyproksen lähdevesiluolaan. Rannalle saapui myös Adonis. Kun Adonis joi Afroditen kylpylähteestä, hän rakastui tähän silmittömästi. Kylpypaikka olisi löytynyt Kreikan puoleisesta Kyproksesta, joten jätimme sen tällä matkallamme näkemättä ja kokematta.

Viikonloppureissumme jälkeen ymmärrämme hyvin, mikä Pohjois-Kyprokselle turisteja vetää: erittäin ystävälliset asukkaat, hyvä palvelu, erinomaisen hyvä ruoka, alhainen hintataso, upeat vanhat linnat, huikeat vuoristo- ja merinäkymät – ja jos olisi ollut lämpimämpää olisimme testanneet vielä yhden turistien vetonaulan: puhtaat hiekkarannat.

Mainokset

Istanbulin ja Pera Palacen tunnelmissa

Kasehegen aika Ankarassa alkaa olla loppusuoralla… Tulimme tänne tammikuussa 2016 ”toistaiseksi”, ja tuo toistainen näyttää tällä kertaa kestävän enää muutaman kuukauden. Listasimme pari viikonloppua sitten paikkoja ja paikkakuntia, joissa haluaisimme vielä Turkin aikanamme käydä. Kalenteri täyttyi melko nopeasti, eivätkä kaikki paikat edes mahtuneet mukaan!

IMG_7907.JPG

Aloitimme loppurutistuksen viime viikonloppuna Istanbulista, josta olemme aikaisemmin ehtineet nauttia vain lyhyellä visiitillämme matkalla Bangkokista Helsinkiin. Silloin kolusimme kultaisen sarven Sultanahmetin aluetta, nyt oli vuorossa vanha Peran puoli eli Beyoğlu.

Yöpymispaikaksemme Peran puoleiseen Istanbuliin valitsimme komeasti historiallisen Pera Palacen Hemingway-sviitin, joka hotellin nettisivujen mukaan on sisustettu Hemingwayn tyyliin: jaden vihreää viittaamaan Hemingwayn rakkautta mereen ja ruskeaa muistuttamaan hänen intohimostaan hyviin sikareihin. Sviitti oli komea ja tilava kolmannen kerroksen kulmahuoneisto.

Pera Palacella on pitkä historia Istanbulin vieraiden majoittamisessa. Se on rakennettu vuonna 1891 majoituspaikaksi vieraille, jotka saapuivat ”Idän pikajunalla” Pariisin Gare de l’Estistä Istanbulin Sirkeci-junaterminaaliin. Aikanaan vieraat kannettiin asemalta hotellille kantotuolilla, joka nyt seisoo näytillä hotellin ala-aulassa.

IMG_7915Pera Palace on Istanbulin vanhin hotelli, joka saa kunnian olla myös Istanbulin ensimmäinen hotelli, jossa vierashuoneisiin tuli hanasta kuumaa vettä. Hotelli oli aikanaan osmanien palatsin lisäksi ainoa rakennus, jossa oli sähköt, ja sieltä löytyy lisäksi Euroopan toiseksi vanhin (ensimmäinen asennettiin Eiffel-torniin) sähköllä toimiva hissi. Hissi ei ole enää yleisessä käytössä, mutta pyynnöstä meille tarjoiltiin ihanaa vanhan ajan tunnelmaa ajeluttamalla meidät hissillä ylös viidenteen kerrokseen ja takaisin alas. Vanhalla hissillä olisi voinut olla mielenkiintoisia tarinoita kerrottavanaan, sillä Pera Palace oli aikoinaan vakoilijoiden ja poliittisten pakoilijoiden ja vehkeilijöiden tapaamispaikka 🙂

Pera Palace on merkittävä myös itsenäiselle Turkille: ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1922, kun miehitysjoukot olivat miehittäneet Istanbulin, turkkilaiset nationalistit neuvottelivat Atatürkin johdolla englantilaisten kanssa juuri Pera Palacessa kaupungin luovuttamisesta Turkin uudelle tasavallalle.

Pera Palacessa on Hemingway-sviittimme lisäksi viisitoista muuta sviittiä, jotka ovat kaikki saaneet nimensä hotellin asukkaiden tai jollakin muulla lailla hotelliin liittyvien kuuluisuuksien mukaan. Hotellissa on vieraillut kuninkaallisia, valtionpäämiehiä ja taiteilijoita ympäri maailmaa, muun muassa Agatha Christie, Mustafa Kemal Atatürk, Yrjö V, Vilhelm II, Frans Joosef I, Nikolai II, Edvard VIII, Ferdinand I, Kaarle I, Josip Broz Tito, Valéry Giscard d’Estaing, Mata Hari, Yehudi Menuhin, Jacqueline Kennedy Onassis, Rita Hayworth, Zsa Zsa Gábor ja Mika Waltari. Ja nyt siis myös Kasehege. Sviiteille nimensä ovat antaneet Hemingwayn lisäksi ranskalainen kirjailija Pierre Loti (oikealta nimeltään Julien Viaud), nuorturkkilainen itsenäisyysmies Celal Bayar, Turkin järjestyksessä toinen presidentti İsmet İnönü sekä kuningas Edward VIII ja keisari Franz Josef. Agatha Christie ja Greta Garbo ovat saaneet hotelliin nimikkohuoneensa.

Atatürk asui Istanbulissa ollessaan Pera Palacen alimman  asuinkerroksen hotellihuoneessa numero 101, joka muutettiin museoksi vuonna 1981. Huone on maalattu auringonlaskun vaaleanpunaiseksi, joka oli kuulemma Atatürkin lempiväri. Saimme kuuluisaan huoneeseen yksityisesittelyn. Alimman kerroksen kulmahuoneiston Atatürk oli kuulemma valinnut siitä syystä, että hotellissa asusti sodan aikana paljon vieraiden valtojen sotilaita: alimman kerroksen ranskalaisten parvekkeiden kautta olisi näppärä paeta kadulle, jos tarve vaatisi.

IMG_7989.JPG

Museohuoneen näyttelyesineisiin kuuluu muun muassa Atatürkin intialaiselta maharajalta lahjaksi saama käsin kultalangalla kirjailtu rukousmatto. Maton sanotaan sisältävät ennustuksen, joka tosin osattiin tulkita vasta Atatürkin kuoleman jälkeen. Mattoon on kirjailtu kellonaika 9.07, joka on Atatürkin biologinen kuolinaika. Myös kuolinpäivä löytyy matosta: kellon alle on kirjailtu 10 krysanteemia – Atatürk kuoli marraskuun 10. päivä.

Atatürkiakin kuuluisampi hotellin vieras on varmasti dekkarikirjailija Agatha Christie, jonka sanotaan kirjoittaneen hotellissa teoksensa Idän pikajunan arvoitus. Agatha Christien suosikkihuone numero 411 kulkee nimellä Agathan Christie -huone, joka oli toinen majoitusvaihtoehto meille. Päädyimme kuitenkin dekkarin sijasta meri-sikari-teemaan.

Hemingway ei itse asiassa kai koskaan majoittunut Pera Palacessa, mutta hänen novellinsa The Snows of Kilimanjaron päähenkilö Harry sen sijaan oleili siellä palvellessaan 1. maailmansodassa ympärysvaltoja Konstantinopolin valloituksen aikana. Ja melko varmasti Hemingway itse Istanbulissa ollessaan kävi Oriental-baarissa naukkaamassa muutaman viskin sikarin kera.

IMG_7908

Hotellin omistaja on vuosien mittaan vaihtunut. Hotelliin tehtiin vuosina 2008-2010 mittava 23 miljoonan euroa maksava restaurointi. Restauroinnin aikana löytyi keittiön kaapin takaa yllättäen lukollinen kaappi, josta puolestaan löytyi 50 vuotta kadoksissa olleet Pera Palacen alkuperäiset hopea-aterimet! Aterimet puhdistettiin ja ne ovat nyt käytössä hotellin Agatha Christie -ravintolassa ja Kubbeli-aulakahvilassa, jossa tarjoillaan hotellin kuuluisa kello viiden tee flyygelimusiikin tunnelmissa.

IMG_7957

Hotelli oli juuri niin kaunis ja palvelu juuri niin hyvää kuin olimme etukäteen ystäviltämme saaneet kuulla. Istanbulin viikonloppumme oli hotellin ihastelumme ja nautiskelumme lisäksi niin tapahtumarikas, että kirjoittelen siitä lisää erikseen…

Tieteellistä tietoa Nooan arkista

Blogissani on ollut viime aikoina hiljaista, mutta eilen sattui silmääni niin herkullinen uutinen, ettei sitä voi sivuuttaa kommenteitta. Istanbulin yliopiston lehtori Yavuz Örnek, harras muslimi, on nimittäin kertonut televisiossa tutkimustuloksistaan, joiden mukaan Nooalla ei ollutkaan laivassaan kyyhkysiä, vaan hän hänellä oli käytössään korkeampaa teknologiaa, nimittäin kännykkä!

“Kun ottaa huomioon, että aallot olivat valtavia, 300–400 metriä korkeita, ja Nooa oli kilometrien päässä pojastaan, kuinka on mahdollista, että Nooa keskusteli tämän kanssa? Näinhän Koraanissa sanotaan. Oliko se kenties ihme? Mahdollisesti, mutta me uskomme, että hän keskusteli poikansa kanssa kännykällä”, väitti Örnek. Hän väitti myös, että Nooa oli rakentanut laivansa metallilevyistä ja että se kävi ydinvoimalla. “Olen tutkija, joten puhun tieteellisestä tiedosta”, hän julisti.

Nooan arkkiin liittyy muitakin tieteellisiä yrityksiä ja virityksiä. Tutkijat ja tutkimusmatkailijat ovat yrittäneet selvittää kadonneen Nooan arkin paikkaa jo vuosisatoja: laivan jäänteitä on etsitty Ararat-vuorelta tai sen lähistöltä noin vuoden 300 aikoihin eläneen Eusebiuksen ajoista lähtien. Etsijöinä on ollut juutalaisia, kristittyjä ja muslimeja, joiden pyhien kirjojen joukkoon kuuluu Vanha Testamentti, josta merkintä Nooan arkista löytyy.

Merkittävimpiin tieteellisiin yrityksiin todistaa Nooan arkin olemassaolo kuuluu vuonna 1948 Itä-Turkissa tapahtuneen suuren maanjäristyksen paljastama laivaa muistuttava muodostuma. Lokakuussa vuonna 1959 Turkin ilmavoimat kartoitti alueen, ja lentäjän ottamia kuvia analysoinut kapteeni Durupinar huomasi kuvista sukkulamaisen muodostuman. Kuva muistutti haaksirikkoutunutta laivaa ja oli kooltaan täsmälleen Raamatussa ilmoitettua Nooan arkin kokoinen. Durupinar oli mukana vuonna 1960 amerikkalaisten adventististen tiedemiesten ja Turkin sotilaiden retkikunnassa, joka muun muassa räjäytti auki osan muodostumaa ja tuli siihen tulokseen, että kyse olikin savi- ja kalliomuodostumasta, joka vain sattumalta muistuttaa laivaa.

Toistaiseksi ehkä sinnikkäin arkin löytäjistä on ollut, jälleen syvästi uskonnollinen, Ronald Wyatt, joka keräsi seudulta 1970- ja 80-luvuilla kivinäytteitä, joiden hän väitti olevan Nooan arkin kivettyneitä puulankkuja ja rautanauloja. Paikalla kahdeksan kertaa käyneen kristityn, kreationistin, geofysiikan ja avaruusfysiikan tutkijan John Baumgardnerin vuonna 1996 antaman ilmoituksen mukaan kyse ei kuitenkaan ole Nooan arkista. Baumgardnerin mukaan Wyatt oli väärentänyt kaikki muodostuman ihmistekoisuutta suoraan tukevat todisteet eli tehnyt valetiedettä.

Viimeksi arkin ”löysi” kiinalais-turkkilainen evankelisten tutkimusmatkailijoiden ryhmä huhtikuussa 2010. Arkki löytyi noin 4 000 metrin korkeudesta Ararat-vuoren rinteeltä. Arkin jäänteiden iäksi tutkimusmatkailijat arvioivat 4 800 vuotta. Tosin heidän mukaansa ei ole ihan 100-prosenttisen varmaa, että löydös on Nooan arkki, mutta ainakin 99,9- prosenttisen varmaa se kuulemma on. Tutkimusryhmän 99,9-prosenttisesti varmat laivan jäänteet ovat kuitenkin puuta, eivät metallia, kuten Örnek väittää.

Omatekoisia tieteilijöitä löytyy tietysti ympäri maailmaa, mutta voiko olla sattumaa, että tällaisia kännykkäuutisia julkaistaan tieteen nimissä sen jälkeen, kun Turkissa on pidätettynä ja viralta pantuna satoja yliopistoprofessoreja?

Tieteen ja valetieteen raja tuntuu hämärtyvät erityisesti sosiaalisessa mediassa. Valetiedettä on vaikea tieteellisesti todistaa vääräksi, koska sitä ei ole alunperinkään tieteellisesti todistettu oikeaksi. Esimerkiksi Örnekin tapauksessa ei käy ilmi, kuinka hän on väitteisiinsä päässyt ja millaisiin tieteellisiin tutkimuksiin ne perustuvat. Koska tieteellisiä perusteluja ei löytynyt, päätin etsiä, millainen tieteellinen auktoriteettiasema Örnekillä Turkissa oikein on.

Googlaamalla ”Yavuz Örnek” löysin haun ”Yavuz Örnek kimdir?” eli ”Kuka on Yavuz Örnek?” Joku muukin on siis ollut utelias… Örnek on tohtorismies, syntynyt vuonna 1958 Erzurumissa. Hän on opiskellut muun muassa New Yorkissa ja väitellyt tohtoriksi Washingtonissa. Oletettavasti auktoriteetti kumpuaa ulkomailla suoritetusta tutkinnosta. Tuskinpa Amerikassakaan tieteelliseksi tiedoksi riittävät näin heppoiset todisteet. Klassisen tiedon määritelmän mukaan tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus – siihen Örnekin väittämä lähestulkoon yltää.

Örnekin esittämää tietoa voisi parhaimmillaankin kutsua arkitiedoksi: arkitietoon kuuluvat epäluotettavat ja valikoivat havainnot, kuten liiallinen yleistäminen omien kokemustensa, uskomustensa tai havaintojensa perusteella, epäjohdonmukaisuus ja logiikan puute, lyhytjänteisyys eli tyytyminen ensimmäiseen selitykseen sekä asioiden tarkastelu irrallaan yhteyksistään. Tästähän kaikessa hupaisuudessaan Nooan kännykässäkin on kyse.

”Olen tieteilijä, siksi tulostan tiedettä” ei ole riittävä kriteeri tieteelliselle tiedolle. Tieteellinen tieto on tieteellisesti havainnoitua, mitattua, tuotettua ja perusteltua. Tieteellisen tiedon ja ajattelun eräs tunnuspiirre on kriittisyys. Tutkimustuloksista tulee tiedettä vasta, kun ne ovat läpikäyneet tutkijayhteisön kritiikin ja osoittautuneet kestäviksi. Uskallanpa veikata, että Örnekin Nooan kännykälle ja ydinvoimalle ei tule käymään näin.

 

Atatürkin 79. muistopäivänä

Tänään Turkissa juhlitaan maan perustajan Atatürkin kuoleman 79. muistopäivää. Sireenit soivat parhaillaan ulkona, klo 9.05 (tarkkana kuolinaikana), ympäri maan.

IMG_5428.JPGTurkkilaisten isä Mustafa syntyi vuonna 1881 vaatimattomaan tullivirkamiehen perheeseen, nykyään Kreikalle kuuluvassa Salonikissa. Tuohon aikaan ei Kreikassa, kuten ei Turkissakaan, retosteltu sukunimillä. Lisänimen Kemal (täydellinen) Mustafa sai matematiikan opettajaltaan, joka halusi matematiikkaa harrastavan pojan erottuvan koulun Mustafa-nimisestä opettajasta. Hyvin on erottunut.

Mustafa Kemal saattoi loistaa matematiikassa, mutta kaikki kouluaineet eivät tulevaa kansanisää yhtä lailla innostaneet. Samassa koulussa Mustafa Kemal sai kuulemma selkäänsä eräältä toiselta opettajalta.

Isoisänsä avulla Mustafa Kemal pääsi kuitenkin pois koulusta ja hakeutui sotilaskouluun. Itse hän on kertonut myöhemmin, että valitsi sotilasuran, koska halusi pukeutua länsimaistyyppiseen univormuun. Univormupukuisia Mustafa Kemaleja saamme tänä päivänä ihailla kaikki muutkin valokuvissa, maalauksissa, lipuissa, pinsseissä, juomalaseissa, tuhkakupeissa…

Mustafa Kemal ihaili erityisesti Ranskaa ja puhui hyvää ranskaakin. Ihailuun kuuluivat myös ranskalaiset, samoin kuin kreikkalaiset, juomat, joita hän käytti koko aikuiselämänsä runsaasti – lääkärinsä mukaan turhankin runsaasti.

Vaikka kaikki eivät Mustafa Kemal Atatürkin aikaansaannoksista ja henkilökohtaisista avuista samaa mieltä olekaan, suuri osa turkkilaisista palvoo häntä edelleen. Ihailu muistuttaa kovasti Thaimaan edesmenneen Rama V:n kulttia. Atatürk on läsnä pitkin maata univormukuvina, kasvokuvina, nimikirjoituksina ja kadunniminä. Atatürkin kuuluisia sananparsia on kirjoitettuna jokaisen instituution seinällä; hänen sanomisiaan toistellaan puheissa ja ihan jutusteluissakin.

Meiltä ei noita Atatürkin kuvia tai kuvalla varustettuja juttuja löydy, mutta jääkaapissa on kyllä pullo Kulüb rakıa, josta ystävämme ovat kertoneet Atatürkin erityisesti pitäneen 🙂

Virallinen juhlaseremonia järjestetään tänään Ankarassa Atatürkin mausoleumilla Anıtkabirissa. Uutisten mukaan tänne on tullut porukkaa busseilla myös maan varsinaisesta ”pääkaupungista” Istanbulista, ainakin Şişlistä ja Beşiktasista. Jopa presidenttipuolueen kannattajat ovat kuulemma heilutelleet lakanoita, joissa sanotaan: ”Şişli on menossa Anıtkabiriin. Kaikki ovat tervetulleita mukaan!” (Tämän kuulin myöhemmin päivällä liittyvän poliittiseen kilpaan, jota on alettu jo käydä…)

Mahtavalla mausoleumilla olemme käyneet muutamaankin otteeseen. Olen myös päässyt käymään Turkin järjestyksessä toisen presidentin vanhassa kotitalossa, pembe köşkissä eli vaaleanpunaisessa huvilassa.

Huomasin kerran kielikurssimatkallani vaaleanpunaisen kivitalon, jonka porttiin oli levitetty suuri mainoslakana, jossa kerrottiin, että talo on museo ja että se on sinä päivänä avoinna yleisölle. Koukkasin talon pihalle, jossa vartija kertoi englanniksi, että ”money yok” eli sisäänpääsy on ilmainen. Astelin siis sisään.

Näytteillepanosta kävi sen verran selville, että kyseessä on İsmet İnönün vanha kotitalo. İnönü oli Atatürkin työtoverin, myöskin alkujaan Kreikasta, joka nousi Turkin presidentiksi Atatürkin kuoltua vuonna 1938.

WP_20170522_019

Kovin paljoa en kuitenkaan museosta tuolloin saanut irti, koska kaikki informaatio oli turkiksi. Asia kuitenkin korjaantui viime toukokuussa, kun teimme sinne reissun kielikurssiryhmämme kanssa. Oppaana meille toimi İnönün tytär, 87-vuotias Özden, joka on itse syntynyt tuossa vaaleanpunaisessa huvilassa. Ja asuu edelleen sen yläkerroksissa.

Özden veti koko puolitoistatuntisen esittelyn englanniksi – ja käänsi välillä ranskaksi niille, jotka eivät englannin kielestä kaikkea irti saaneet. Turkin opettajamme kertoi, että tällaisia rautaleidejä kutsutaan Turkissa lempinimellä ”eski toprak” (vanha maa), jossa juuret ovat syvässä.

Saimme kuulla, että vaaleanpunaisessa talossa järjestettiin päivällisiä, juhlia ja konsertteja, toisinaan ystäville, toisinaan poliittisille päättäjille tai valtiovieraille. Kun oli tarvetta valtion tasolla keskustella tärkeistä asioista, oli Atatürkilla kuulemma tapana kilauttaa työtoverilleen ja pyytää laittamaan pöytä koreaksi. Jos talossa ei ollut valmiina tarpeeksi ruokaa ja juomaa isolle porukalle, presidentti toi niitä mukanaan. Vaaleanpunaisen villan ruokapöydän ääressä illastivat lapsetkin yhdessä valtiovieraiden kanssa. Sen ääressä on tehty tärkeitä päätöksiä, kuulemma muun muassa päätös turkin kielen latinalaisesta kirjoitusasusta.

WP_20170522_016

Vaaleanpunainen huvila on nykyään siis museona. Sitä pitää yllä İnönün jälkikasvun perustama İnönü-säätiö. Museo on avoinna yleisölle kaksi kertaa vuodessa kuukauden ajan.

Atatürkin 94 vuotta sitten perustama, ja İnönün jatkama, Tasavaltalainen kansanpuolue on edelleen toiminnassa. Puolueen ideologinen puoluelinja on nimeltään kemalismi.

Atatürkin juhlinta jää meillä tänään ehkä vähemmälle, mutta muuta mukavaa on tiedossa: meille on tänään tulossa pitkästä aikaa Suomen ystäviä kylään! Mutta tunnelmaan pääsee, kun klikkaa tästä: Atatürkiye.

Kun Hodjan aasi katosi ja löytyi

Avasin aamulla Hürriyet Daily Newsin nettiversion, ja klikkasin näkyviin sosiaalipoliittiset kolumnit, joista melkein joka kerta löytyy joku, mikä kiinnostaa ja jää pohdituttamaan pidempäänkin. Tällä kertaa se oli Yusuf Kanlın ”Hodjan aasi” (The Donkey of Hodja).

Hodjan nimi oli tuttu jo ennestään. Mulla Nasreddin Hodja (tai turkimmasti Hoca eli kunnioitettu opettaja) on Lähi-idän kansanperinteen tunnetuimpia veijarihahmoja. Turkissa hänet tunnetaan nimellä Hodja; arabimaissa häntä kutsutaan Dzuhaksi (kirjoitetaan myös ”Juha”). Vaikka Hodjan tarinat ovat huumorilla höystettyjä, on niissä yleensä jokin syvempi moraalinen opetus. Kuten seuraavassa:

hodja.jpgHodja ja hänen aasinsa ovat erottamaton parivaljakko. Eräänä tarinan mukaan Hodjan ystävä tuli kerran pyytämään häneltä aasia lainaksi pariksi päivää. Tuntien ystävänsä Hodja ei ollut kovin innostunut ja sanoi ystävälle, että hän oli jo lainannut aasinsa jollekulle toiselle. Juuri kun hän oli lopettanut, alkoi hänen aasina kiljua takapihalla. Ystävä katsoi Hodjaa syyttävästi, jolloin tämä totesi: ”En halua olla missään tekemisissä sellaisen kanssa, joka uskoo enemmän aasin kuin ystävän sanaa!”

Hodjan elämästä on olemassa erilaisia tarinoita, mutta oletettavasti hän on oikea ihminen, joka on elänyt 1200-1300-luvulla Turkissa. Turkin Vikipedin sivuilta löytyy jopa tarkka tieto sekä syntymävuodesta että kuolinvuodesta: 1208 ja 1284.

Hodjan hautakivi löytyy Akşehiristä, ja siihen on kaiverrettu luku 386. Hodjan veijaritarinoiden valossa päiväyksen voi jonkun tulkinnan mukaan käsittää väärinpäin eli islamilaiseksi vuodeksi 683, mikä puolestaan vastaa meidän gregoriaanisen kalenterimme vuotta 1284-1285. Hodjan haudan seinästä taas löytyy kaiverrus 798 eli meidän vuotemme 1383.

Hodjan tarinoita on kulkenut suullisina jo kauan ennen kuin niitä on alettu kirjoittaa ylös 1400-luvun alussa. Vanhimman Hodjan käsikirjoituksen sanotaan olevan vuodelta 1571. Suomeksikin Hodjan tarinoita voi lukea Hämeen-Anttilan käännöksinä, Basam Booksin painamina: ”Valkoisen kaupungin viisas mulla. Kertomuksia mulla Nasraddinista” (1996) ja ”Laajennettu laitos: Viisas narri. Kertomuksia mulla Nasraddinista” (2007).

Mutta takaisin Yusuf Kanlın kolumniin ja Hodjan aasiin: Eräänä päivänä Nasreddin Hodjan aasi katosi. Koska Hodja tarvitsi aasiaan päästäkseen kulkemaan paikasta toiseen, Hodja vaipui lähes epätoivoon. Hän koputteli oville ja kyseli naapureiltaan, ovatko he nähneet hänen aasiaan. Aasi kuitenkin pysyi kadoksissa, eikä kenelläkään ollut aavistustakaan, mihin se oli kadonnut.

Jonkin ajan kuluttua Hodja kuitenkin huomasi aasinsa läheisellä pellolta ja alkoi kiitollisena huudella: “Luojalle kiitos, Luojalle kiitos!” Ohikulkija ihmetteli, mitä oli tapahtunut ja miksi Hodja kiitteli suureen ääneen Luojaansa.

Hymyillen Hodja vastasi: “Siihen on kaksikin tärkeää syytä. Ensinnäkin olen kiitollinen, että en kadonnut yhtä aikaa aasini kanssa, koska silloin olisin itsekin ollut hukassa!” Naapuri purskahti nauruun ja sanoi: ”Aikuisten oikeasti, Hodja, mikä on toinen syy?” Hodjan hymy sen kuin leveni ja hän vastasi: ”Olen kiitollinen, koska tapaus osoitti minulle, kuinka siunattu olen. Luoja näki, että olin epätoivoinen, avuton ja onneton. Hän sai minut kadottamaan aasini, jotta voisin löytää sen uudelleen ja riemuita… olen siunattu ihminen!”

Kanlı vertaa tarinaa tämän viikon uutiseen toimittaja Kadri Gürselin vapauttamisesta. Hän pohtii, ovatkohan turkkilaisetkin nyt siunattuja, kun toimittaja ensin kaikkien suureksi suruksi ”katosi”, sitten median ja läheisten riemuksi ”löytyi”… Ehkä turkkilaiset eivät kuitenkaan yhtä siunattuja kuin Hodja, sillä hehän eivät vielä ole ”löytäneet” kaikkia hallituksen pidättämiä kansalaisiaan. Vaikka Gürsel vapautettiinkin, on vankiloissa “kadonneena” vielä 153 toimittajaa. Saa nähdä, ”löytyvätköhän” hekin, sillä toimittajan ammatti ei Turkissakaan täytä rikoksen nimikettä…

Seppeleenlaskua ja fanfaari

IMG_7889.JPGSaimme lauantaina mukavan puhelun: ystävämme kysyi, haluaisimmeko lähteä hänen mukaansa Anıtkabirin mausoleumiin. He olivat menossa sinne koko perheen voimin. Ystävämme opiskeluaikaiset ystävät järjestävät mausoleumissa joka vuosi suunnilleen samaan aikaan yhteisen kunnianosoituksen edesmenneelle johtajalleen Atatürkille. Kunnianosoituskäynnit ovat tarkan protokollan mukaisia seppeleenlaskuineen ja virallisine tervehdyksineen ja vieraskirjan allekirjoituksineen. Halusimme mukaan, ehdottomasti! Anıtkabirissa on pari kertaa ollut vastaavia seremonioita, kun olen vieraillut siellä.

Ystävämme on kotoisin Izmiristä, ja he ovat järjestäytyneet opiskeluaikaisten ystäviensä kanssa ja perustaneet eräänlaisen Izmir-klubin. Vuoden mittaan he järjestävät myös huomattavasti epävirallisempia kokoontumisia, muun muassa hyvän ruuan ja rakın parissa. Porukalla kuulemma syödään, juodaan rakıa ja lauletaan izmiriläisiä lauluja. Ja loppuillasta aina joku, tai joskus kaikki, itkevät koti-ikäväänsä.

IMG_7891.JPG

Kaikki klubin jäsenet eivät toki asustele Ankarassa, vaan jäseniä tulee yhteisiin kokoontumisiin pitkien matkojenkin takaa. Tälle mausoleumireissulle tuli muun muassa pikkubussillinen izmiriläisiä Istanbulista.

Kunnianosoituskäynnin klubi järjestää joka vuosi mahdollisimman lähellä Turkin itsenäisyyteen johtaneen Izmirin taistelun muistopäivä, joka on syyskuun 9. päivä. Tänä vuonna se sattui viime lauantaiksi. Päivä on suuri juhlapäivä, ja vapaapäivä, Izmirissä. Päivää kutustaan myös Izmirin vapautuspäiväksi, İzmir’in Kurtuluşu. Taistelusta on kirjoittanut myös muun muassa Ernest Hemingway novellissaan ”On the Quai at Smyrna”.

Lauantai oli kaunis aurinkoinen päivä, joten mausoleumille oli tulossa melkoisesti muutakin porukkaa – autojonot olivat sen mukaiset. Protokollaan kuului kuitenkin myös lista autoista, jotka tuovat ihmisiä viralliseen Izmir-seremoniaan. Meidät ohjattiin autojonon ohitse.

Saapuessamme perille alkoi paikalla juuri vahdinvaihto, mikä on aina jotensakin mielenkiintoista katsottavaa. Melkoista akrobatiajumppaa pojilta.

Kokoonnuimme mausoleumin aukiolle, jossa meille neuvottiin oikea paikka, johon järjestäytyä. Askelmerkit merkattiin kuparilaatoilla. Seppele oli tilattu etukäteen, ja sen toivat paikalle kaksi mausoleumin vartijoista, eli kaksi sotilasta. He myös kantoivat seppeleen sisään mausoleumiin ja laskivat sen hautamuistomerkille. Kolmas sotilas ohjasi kulkuettamme. Seppeleenlaskun jälkeen soi sen verran mahtipontinen torvimusiikki, että se sai suomalaisenkin ihon kananlihalle.

IMG_7882.JPG

Torvifanfaarin jälkeen marssimme järjestyksessä takaisin aukiolle, josta jatkoimme matkaan sisätiloihin, jossa Izmirin klubin puheenjohtaja luki ryhmän viestin ja allekirjoitti mausoleumin päiväkirjan. Virallinen seremonia oli ohitse. Puheenjohtajan viesti oli tietysti turkiksi, joten paljon jäi arvailun varaan. Ystävämme käänsi kuitenkin sen verran, että sanoissa osoitettiin myös kritiikkiä uudelle, muuttuneelle opetussuunnitelmalle. Peukkua sille!

Pääsimme kuitenkin vielä pitkän jonon ohitse sisään varsinaiseen mausoleumin museoon, joka on omistettu Atatürkille ja Turkin itsenäisyystaistelulle, myös tuolle Izmirin vapautustaistelulle.

IMG_7886

Lomalla ei tehdä politiikkaa…

Blogissani on ollut hiljaista ja päivitykset antaneet odottaa itseään. Olin pitkällä Suomen lomalla, josta palasin vasta toissailtana. Kirjoitteleminen jäi puutarhatöiden, remonttisiivousten ja Suomen kodin uudelleen organisoinnin jalkoihin.

Turun tragedia on juuri tapahtunut, enkä osaa siitä tässä sen enempää kirjoitella. Olen sanaton. Koko Suomen lomamme oli tällä kertaa kovasti erilainen aiempiin verrattuna. Siitä kirjoittelen varmasti myöhemmin. Aloitan tällä kertaa helpommasta aiheesta eli Turkista: elämme lomallakin toinen jalka toisessa kotimaassamme, niin kuin ulkosuomalaisille tuppaa käymään.

Heinäkuussa vierähti vuosi Turkin verisestä vallankaappausyrityksestä. Uutisissa kerrottiin, että Ankarassa aloitettiin suuroikeudenkäynti vallankaappauksen oletettuja toteuttajia vastaan. Syytettyjä oli minimaalisen vähän siihen nähden, että vallankaappauksen jälkeen on Turkissa pidätetty noin 60 000 ihmistä ja noin 150 000 on menettänyt työnsä valtion palveluksessa. Toimittajat ilman rajoja -järjestön viimeisimmässä indeksissä Turkki oli Valko-Venäjän ja Kongon demokraattisen tasavallan jälkeen sijalla 155. Joka tapauksessa ainakin uutisten mukaan noin puolet turkkilaisista kannattaa edelleen istuvaa hallitustaan.

Suomen lehdistössä kerrottiin myös, että Turkin hallituksen toiminta ei vaikuta ainakaan kaikkien suomalaisturistien lomavalintoihin: ”Tulen tänne lomalle, en politiikkaa tekemään”, siteerattiin Alanyan suomalaisturistia. Turistin näkökulmasta ymmärrettävää. Ainakin itse haen lomalta irtiottoa arjesta, rentoutumista, akkujen latausta, nautintoja, mukavia uusia virikkeitä, ehkä jopa jonkun uuden asian oppimista. Politiikkaa en neuvoisi ulkomaalaisena itsekään Turkissa julkisesti tekemään, edes loman ulkopuolella. Toinen asia tietysti on, mitä tuo ”politiikan tekeminen” kullekin pitää sisällään.

Juttelin alkukesästä Ankarassa muutaman vuoden diplomaattikomennuksella olevan ei-työssäkäyvän puolison kanssa. Turkin komennus oli hänelle niin mukava kokemus, että hänen teki mieli lähteä Turkin jälkeen johonkin uuteen kivaan maahan… vaikka Italiaan. Vastasin, että minusta taas tuntuu, että en enää haluaisi asumaan yhteenkään maahan, jossa ihmisoikeusasiat ovat rempallaan, yksilön perusoikeuksia uhattuna ja korruptio niin törkeää ja hyväksyttyä. Sellaisessa maassa eläminen vailla kansalaisoikeuksia kuten sananvapautta, on tosi raskasta. ”Kansalaisoikeudet” tahtovat monilla ulkomaalaisilla rajoittua lähinnä verojen maksamiseen. Teenkö politiikkaa seuraamalla ja pohtimalla harjoitettua politiikkaa?

Thaimaassa asuessamme sain neuvoja olla katsomatta uutisia ja lukematta sanomalehtiä – siten elämä olisi kuulemma paljon helpompaa ja mukavampaa. Katsoimme ja luimme kuitenkin. Ja katsomme ja luemme myös Turkin uutisia. Samoin Suomen. Emme me sielläkään ole halunneet ehdoin tahdoin elää kuplassa. Ovatko valintojen tekeminen, niistä ääneen puhuminen ja kirjoittaminen politiikan tekemistä?

Turkissa emme oikein näin lyhyen ajan jälkeen ole kansalaisoikeuksiamme edes ajatelleet, mutta tietynlainen politiikan tekeminen kyllä kiinnostaa kovasti. Itse asiassa kaikki, jotka ovat mukana opetustyössä, tekevät tahtomattaankin politiikkaa. Opetus on lähtökohtaisesti poliittista toimintaa, jota kannattaa tehdä tietoisesti eli tunnistaa, mihin se pohjautuu, miten se toimii ja mihin se tähtää. Eikä opetusala ole ainoa. Jos asuinmaassaan ei lainkaan ”tee politiikkaa”, eläisi elämäänsä jonkinlaisessa kuplassa.

Mutta turvallisesti kuplassahan me juuri komennuksella elämmekin, tuumasi tuo diplomaatin puoliso. Tuohon kuplaan sisältyy mukavia uusia virikkeitä, uusien ihmisten tapaamisia, uusien asioiden oppimista, nautintoja, mukavia uusia virikkeitä, irtiottoa siitä Suomen arjesta. ”Lomailu” on siis myös kutakuinkin joustava käsitys…

Ei kuplaelämiseen tarvitse kuitenkaan lomalle tai ulkomaille lähteä. Kuplaelämistä löytyy Suomestakin. Näyttelijä Kososen tokaisu 2015 vaalituloksesta, joka ei edusta hänen Suomeaan, tuli median kautta tunnetuksi jokaiselle.

Kansallinen koulutus: uhka ja mahdollisuus

Turkin uusi opetussuunnitelma valmistui tämän vuoden alussa ja se otetaan käyttöön uuden lukuvuoden alkaessa ensi syyskuussa. Uusi lukuvuosi on tuomassa isoja muutoksia oppilaiden ja opettajien arkeen. Eräs uudistus on huomioitu Suomenkin mediassa: evoluutioteorian poistaminen lukio-opetuksesta.

Evoluutioteorian poistaminen ei tullut ihan puun takaa. Jo 2013 hallitus päätti, että “älykäs suunnittelu” otetaan evoluutioteorian rinnalle. Älykäs suunnittelu (intelligent design) on Wikipedian mukaan ”näennäistieteellinen näkemys, jonka mukaan tietyt kaikkeuden ja elollisten olentojen ominaisuudet ovat parhaiten selitettävissä älyllisellä syyllä, ei ohjaamattomalla tapahtumasarjalla kuten luonnonvalinnalla”. Tähän mahtaa liittyä myös pari kesää sitten muutaman maahanmuuttajan Oulun torilla jakama ”tieteellinen tieto uskonnosta”.

Evoluutioteorian täydelliseen poistamiseen annettu syy on yksiselitteinen: Turkin opetusministeriön mukaan oppilailla ei ole tarpeeksi tieteellistä tietoa eikä saatavilla olevaa informaatiota evoluutiosta, jotta he voisivat sen oikein ymmärtää. Vasta-argumenttien mukaan syytä on kuitenkin etsittävä jostakin muusta kuin käytettävissä olevan tiedon puutteesta. Esimerkkinä on annettu muun muassa Suomi, jossa evoluutio-opetuksen perusteita aloitetaan jo esikoulussa.

Evoluutioteorian poistaminen ei ole ainoa muutos opetussuunnitelmaan, vaan muutoksia on tehty koko yhteiskuntatieto-ainekokonaisuuteen ja jonkin verran myös kieliin ja matemaattisiin aineisiin. Toivottavasti opettajat saavat uuden opetussuunnitelman sisältöön ja käyttöön ohjausta, koska ainakin minä epäilen, että kaikki eivät välttämättä kesän aikana jaksa kahlata läpi lähes 39 000 sivun opusta. Tosin Turkissakin ovat koulukirjat ahkerassa käytössä, ja parhaillaan käynnissä on pikainen koulukirjojen uudistus. Opetussuunnitelmassahan sanotaan, että ”opettaja opettaa oppilaille, että…” eli käytännössä opettaja sanoo, kuinka asia on; oppilaiden tehtävä on muistaa ja uskoa, mitä opettaja on sanonut. Muistamista mitataan usein monivalintatehtävien kautta. Prosessi on tehty suhteellisen helpoksi oppikirjojen ja valmiin opetusmateriaalin avulla. Opettajat eivät Turkissa saa vapaasti valita käyttämäänsä opetusmateriaalia, vaan opetusministeriö valmistaa oppimateriaalin kaikkiin oppiaineisiin; yksityisten painotalojen materiaalit täytyy ennen käyttöönottoa hyväksyttää opetushallituksella.

Periaatteessa moni opetussuunnitelman kohta näyttää paperilla hyvältä. Muun muassa arvopohjasta löytyvät ”oikeudenmukaisuus, perheen yhtenäisyyden merkitys, itsenäisyys, rauha, tieteellisyys, ahkeruus, solidaarisuus, herkkyys, rehellisyys, estetiikan taju, suvaitsevaisuus, vieraanvaraisuus, vapaus, terveyden merkitys, kunnioitus, rakkaus, velvollisuus, puhtaus, isänmaallisuus, hyväntekeväisyys”. Myös opetussuunnitelman perustaan on listattu ”kriittinen ajattelu, luova ajattelu, kommunikaatiotaidot, tutkimusote, ongelmanratkaisu, päätöksenteko, informaatiotekniikan käyttö, yrittäjyys, hyvä ja tehokas turkin kielen käyttäminen, havainnointi, ympäristöllinen taju, ajan ja kronologian taju, muutoksen ja luonnon itseisarvon taju, sosiaalinen osallistuminen ja empatia”. Vallan hienoja sanoja ja käsitteitä!

Matemaattisiin aineisiin on uuteen opetussuunnitelmaan lisätty ”tiede, teknologia, tekniikka, matematiikka ja koodaus”. Uuteen yhteiskuntatieteiden kokonaisuuteen on osa-alueina listattu ”historian läpikäyminen, maantiede, taloustiede, sosiologia, antropologia, psykologia, filosofia, poliittinen tiede, laki ja kansallisuus”. Kaikki osa-alueet eivät kuitenkaan saa samanlaista painotusta ja esimerkiksi filosofian kurssien määriä on vähennetty. Uudessa opetussuunnitelmassa on säilytetty vain poliittisen filosofian ja tieteen filosofian kurssit. Filosofian tuntimäärä pysyy samana kuin vanhassa eli 72 h per lukukausi, mutta oppimista mittaavissa testeissä filosofian oppimistavoitteita on vähennetty yli puolella.

Presidentin yrityksistä huolimatta osmanien turkin kieltä ei siis saatu pakolliseksi, mutta vallinnaisena se kuitenkin yläasteen uudesta opetussuunnitelmasta löytyy. Samoin kuin “uskonnon perusopetus”, johon kuuluu muun muassa “jihad” osana “uskonnollisia arvoja”. Positivismi ja sekularismi löytyvät “uskon ongelmia” otsikon alta, mikä puolestaan keskittyy ”individualismiin ja valtion ja uskonnon erottamisen edistämiseen”. Uskonnon ongelmiin kuuluvat uudessa opetussuunnitelmassa myös ”deismi, agnostiikka, ateismi, nihilismi, satanismi, uudelleen syntyminen ja väärät profeetat”. Uskonnon opetuksen merkityksestä nykyhallitukselle kertonee myös, että vuonna 2012 uskonnon viikkotuntien määrää lisättiin kahdesta kuuteen.

Itse asiassa useat muutokset koskevat, ja ne myös perustellaan, ”maailmankuvalla”. Vasta-argumentoijillekin syy on yksiselitteinen: hallituksen turkistamisprojektin rinnalla kulkeva islamistamisprojekti. Ankarassa projekti näkyy myös muun muassa moskeijojen rakennusurakoina: niitä on noussut ja nousee parhaillaan vauhdilla ympäri kaupunkia ja sen liepeitä. Ihan kotikatumme alkupäähän on myös tulossa yksi, melkoisen suuri sellainen.

Turkissa avattiin alkuvuodesta nettipohjainen sovellus, jossa kansalaiset (oppilaat, vanhemmat, opettajat, koulutuksen asiantuntijat) saivat antaa ehdotuksiaan opetussuunnitelmaluonnokseen, lukuun ottamatta uskonnollista kasvatusta ja moraalikasvatusta. Suomessahan käytettiin vastaavaa nykyisen opetussuunnitelman suunnitteluvaiheessa. En ole varma, kuinka hyvin Suomessa ehdotukset otettiin huomioon – ainakaan itse kritisoimani ”paluumuuttaja”-termin täydellinen puuttuminen ei saanut minkäänlaista vastakaikua. Jotenkin minusta tuntuu, että Turkissakaan ei kovin moni ehdotus tai kritiikki mennyt läpi.

Median mukaan kommenttien keräämisen ja yhdistelemisen jälkeen opetusministeriön työryhmä tekee lopullisen opetussuunnitelman. Nyt se on siis valmis.

Oppiaineina uuteen opetusohjelmaan kuuluvat biologia, kemia, vieras kieli, maantieto, terveystieto, historia, matematiikka, sotilastiede, filosofia, liikunta, fysiikka, uskonto ja etiikka sekä turkin kieli ja kirjallisuus. Opetussisällöt keskittyvät entistä laajemmin opetukseen ”kansallisen ja moraalisen opetuksen näkökulmasta”.

Opetushallituksen edustajan mukaan tarkoitus on karsia historian opiskelusta Euro-keskeisyyttä. Historian opetukseen onkin lisätty kuuluisia turkkilaisia ja muslimiuskoisia tieteilijöitä länsimaisten tieteentekijöiden rinnalle. Tieteilijöiden lisäksi oppilaille opetetaan myös turkkilaisista taiteilijoista, musiikissa opiskellaan ”Turkin musiikin koko värikirjo”. Näin kirjattuna karsiminen ja muutos saa minultakin kannatusta.

Asia ei kuitenkaan välttämättä ole niin kuin paperilla näyttää. Kaikki eivät ole taputtaneet uudelle opetussuunnitelmalle edes sen valmisteluvaiheessa. Turkin opettajien yhdistyksen edustaja on huolestunut, että uusi opetussuunnitelma rohkaisee uskonnollista ja nationalistista ajatusmaailmaa erityisesti turkkilaisuuden ja sunnalaisuuden näkökulmasta. Oppositiopuolueen edustaja on taas ollut tuohduksissaan Turkin perustajan Atatürkin “pyyhkimisestä” historian sivuilta. Yliopistojen akateemiset kritisoivat opetusministeriötä, että evoluutioteoria on poistettu kouluista ainoastaan Saudi-Arabiassa.

Kansallisen koulutuksen tasoa voidaan tietysti mitata eri tavoin, mutta hyvin laajasti hyväksytty mittari on PISA-tutkimus, joista viimeisimmässä Turkin sijoitus oli matematiikassa 49., lukutaidossa 50. ja luonnontieteissä 52. Maita oli mukana 72, joten kovin hyvää tulos ei kerro Turkin koulutusjärjestelmästä, opetussuunnitelmasta ja opetuksen tasosta yleensä. Toisaalta epäilen suuresti, että uusi opetussuunnitelma toisi tähän positiivisen muutoksen. Uudessa opetussuunnitelmassa muutokset ovat kohdistuneet lähinnä opetussisältöihin ja opetusperspektiivin kansallistamiseen ja uskonnollistamiseen. Näillä eväillä ei lie koskaan ole opetuksen tasoa kohotettu.

Nykyinen hallitus on muuttanut paitsi opetussuunnitelmaa, myös koko koulujärjestelmää uudella opetuslailla jo vuonna 2012, jolloin kansallinen opetus muutettiin muotoon 4+4+4: neljä vuotta alakoulua, neljä vuotta keskiastetta ja neljä vuotta lukiota. Oppivelvollisuus alkaa seuraavan syyskuun ensimmäisenä päivänä lapsen täytettyä kuusi vuotta ja loppuu sinä kouluvuonna, kun lapsi täyttää 14.

Nykyään lapset voivat Turkissa hakea teknisiin tai ammattioppilaitoksiin neljännen luokan jälkeen eli noin 9-10-vuotiaina – tai lopettaa opiskelut siihen, mitä kuulemma maassa tapahtuu edelleen oppivelvollisuuslaista huolimatta. Uuden opetuslain mukaisesti Turkissa avattiin virallisesti jälleen myös osmanien aikana suosittuja “İmam Hatip”-keskikouluja. Koulujen tavoitteena on koulutta ja kasvattaa ”hyviä muslimeja”. Turkissa tehdyn İmam-Hatip Alumni Foundation (TİMAV) tutkimuksen mukaan suurimmalla osalla turkkilaisista on kouluista ”positiivinen näkemys”.

Vuoden 2012 opetuslakimuutos tehtiin kuulematta opetusministeriön virkamiehiä, jotka kritisoivat sitä “pikaisesti kyhätyksi, takapajuiseksi ja nykyajattelun vastaiseksi”. Aika näyttää, mitä uusi opetussuunnitelma saa aikaan.

Turkki siivoaa kieltään

Turkin kieli-instituutti ja hallitus aikovat siivota kielensä. Sama tapahtui viimeksi 1920-luvulla, kun Atatürkin toimesta luotiin turkille arabian kirjoituksen tilalle latinalainen aakkosjärjestelmä, kieltä puhdistettiin arabian ja persian lainasanoista sekä persialaisista lauserakenteista ja turkin oikeinkirjoitus standardoitiin. Jotain tuosta bloggailinkin viime joulukuussa.

Nyky-turkista ei kuitenkaan tullut sen ”puhtaampaa”, ja kieli vilisee edelleen lainasanoja, minkä ovat viimeistään nyt havainneet myös Turkin valtaapitävät. Tällä kertaa muutosta haetaan kielen uudistuksen sijaan enemmänkin vanhastuksesta.

Presidentti on usein ilmaissut, että turkkilaisten tulisi kunnioittaa enemmän maan historiaa ja traditioita ja sen pitäisi myös näkyä nykykulttuurissa. Hän on myös useampaan otteeseen viitannut osmanien suurvalta-aikaan. Osmanien ajan ihannointi meni niin pitkälle, että Presidentti halusi osmanien arabian kirjaimilla kirjoitetun vanhan turkin pakolliseksi kouluaineeksi. Pakolliseksi hän ei onnistunut sitä saamaan, mutta valinnaisena aineena se lisättiin uuteen valtion opetussuunnitelmaan, joka otetaan käyttöön ensi syksynä. Valinnaisuudelle on hyvänä puolustuksena, että koska vanha osmanin turkki on kuollut kieli, on sen taitajia niin vähän, että kaikkia vanhoja mestariteoksiakaan ei vielä ole saatu käännettyä uudelle turkille. Toivottavasti tähän saadaan tulevaisuudessa muutos.

Osmanien turkkiin ei nykyisessä kieliuudistuksessa sentään ole tarkoitus palata, vaan ainakin uutisten mukaan Turkin kieli-instituutti haluaa vain siivota turkin kielestä vierasperäiset sanat, joille on olemassa turkinkielisiä vastineita. Kielen puhtaana pitäminen turhista lainasanoista saa kyllä kannatukseni! Kotimaisten kielten keskus Kotus tekee Suomessa tärkeää työtä. Turkin kieli-instituutin ja Presidentin perustelut kielivanhastukselle ovat mielestäni kuitenkin hiukan ontuvia, samoin osa ehdotetuista keinoista tuntuu aika äärimmäisiltä.

Daily Sabah -lehden mukaan kieli-instituutin johtaja on muun muassa sanonut, että ”jotta voisimme kilpailla Saksan kanssa täytyy meidän keskittyä ennemminkin kieleemme kuin teknologiaan” – perustelu ei ainakaan minulle oikein auennut. Lehti myös uutisoi, että instituutin johtajan mukaan kielimuutoksessa on kyse “elämästä ja kuolemasta”, koska ”kieltämme pommitetaan joka päivä samalla tavalla kuin parlamenttitaloamme pommitettiin heinäkuun vallankaappausyrityksessä”. Aikamoinen veto, josta hallitus otti kuitenkin kopin: Daily Sabahin mukaan hallitus on määrännyt Turkin kaupungit, kansalaisjärjestöt ja ministeriöt taistelemaan “ulkomaalaisten sanojen korruptiovirtaa vastaan”. Taistelu kohdistuu nimenomaan sanoihin, joita jotkut yrittävät ”pakottaa turkkilaisille ylhäältä” (eli pommittaa?).

Instituutin ja hallituksen lisäksi kielivanhastukseen pyritään saamaan mukaan koko kansa. Kieli-instituutti ei kuulemma voi korjailla Turkin 80 miljoonan ihmisen kielivirheitä, joita heille on ylhäältä pakotettu; se voi suojella kieltä vain, jos kaikki valtion virastot ja laitokset tukevat sitä ja kaikki turkkilaiset yhtyvät taistoon.

Koko kansa ei ehkä kieli-instituutin palloa käsiinsä nappaa, mutta pohjaa ”oikean” turkin kielen käytölle kansan keskuudesta löytyy jo valmiiksi, tosin ei ehkä siinä muodossa kuin valtaapitävät toivovat. Juttelimme nimittäin viime viikonloppuna illallisella turkkilaisten ystäviemme kanssa turkin kielestä. He eivät millään muotoa ole valtapuolueen kannattajia, mutta sanoivat käyttävänsä mieluummin aina turkinkielisiä sanoja, jos sellaisia on olemassa. Esimerkiksi kiitoksena mieluummin ”sağolun” kuin ”teşekkürler”, koska jälkimmäinen on arabian laina – ja peräisin osmanien ajalta. Osmanin ajan turkkihan vilisi arabian ja persian lainasanoja.

Hallituksen ja kieli-instituutin mukaan luutaa tulevat saamaan kuulemma nimenomaan länsikieliset sanat, kuten ”arena”, ”tower” ja ”mall”. Eräänä hallituksen ehdotuksena on, että kunnalta kerätään ylimääräisiä veroja, jos jossakin sen alueen julkisissa kylteissä käytetään noita sanoja. Itse jäin esimerkit luettuani miettimään, olisiko kyse enemmänkin Istanbulista, koska Ankarassa en noita ole vielä nähnyt. Täällä kylteissä lukee, ja myös sanotaan, stadyum, kule ja alışverışmerkezi tai AVM (aa-vee-mee). Englanninkielisiä sanoja olen nähnyt oikeastaan vain ravintoloiden ja baarien nimissä. Nekin yleensä ulkomaalaisia ketjuravintoloita – eivät kuitenkaan kaikki 🙂

karaoke minna

Istanbulilainen Galatasarayn jalkapallojoukkue on jo ilmoittanut nimenneensä kotistadioninsa uudelleen. ”Türk Telekom Arena” on muutettu muotoon ”Ali Sami Yen Spor Kompleksi Türk Telekom Stadyumu”. Kun tietää, että Ali Sami Yen on Galatasarayn jalkapallojoukkueen perustaja, turkkia osaamattomallekin uusi nimi aukeaa ihan yhtä hyvin kuin vanha ”areena”. Pointti tässä tapauksessa on kuitenkin siinä, että (ainakin Presidentin mukaan) areena-sana muistuttaa Rooman valtakunnan gladiaattoreista: areenoilla ihmisiä revittiin palasiksi; stadyumeilla ei. Kieli-instituutin johtajankin mukaan spoor, stadyum ja kompleksi ovat jo käytössä turkkilaistuneet eli osa ”oikeaa turkkia” (ne ovat siis osuneet ja uponneet?).  Samoin kuin ne noin 5000 ranskan lainasanaa, joita kielessä kuulemma on. Wikipediasta löytyisi koko lista turkin lainasanoista, mutta tällä hetkellä pääsy Wikipediaan on estetty, koska ”Hyökkääjät saattavat yrittää varastaa tietojasi (esimerkiksi salasanoja, viestejä tai luottokorttitietoja) osoitteesta wikipedia.org”.

Ranskassa yritettiin joskus 1980-luvulla vastaavaa kielenpuhdistustempausta. Muistan, kun siellä yritettiin kieltää sakon uhalla esimerkiksi sanan ”walkman” käyttö (korvalappustereot olivat kovassa huudossa tuolloin); suositeltavaa oli ranskantaa se muotoon ”baladeur”. Ranskassa oli kyse ainakin silloisten uutisten mukaan myös puhutusta kielestä. Siihen eivät valtaapitävät ole ainakaan vielä Turkissa puuttuneet… sanoille ja kielelle ei lie niin väliä, kunhan puhuttu on aiheeltaan ”oikea” ja mielipiteet aiheesta ovat ”oikeita”. Puhuttua ja painettua puhetta siivotaankin täällä sitten ihan erilaisella luudalla.

Ramazan bayramınız mübarek olsun!

Heräsin viime yönä rummutukseen klo 2.20. Asialla olivat tietysti ramazan-rumpalit, jotka herättelivät ihmisiä sahurille ennen auringon nousua. En noussut, vaan nukuskelin sen jälkeen koiran unta sen aikaa, että ehdin kuulla mineraatin kutsuhuudotkin, jotka alkoivat kaikua klo 3.19. Paastokuukauden aamupalalle jäi kunnon muslimilla aikaa siis tunti. Seuraava ateria onkin sitten vasta iltapala, joka syödään auringonlaskun jälkeen, mikä tänään tarkoittaa klo 20.15.

Koraanin mukaan ramazanin aikana saa aamulla syödä ja juoda ”… kunnes vaalea lanka selvästi erottuu mustasta”. Eli periaatteessa paastonaika vaihtelee paljonkin eri puolella maailmaa. Tänä vuonna lyhyin islamilainen paastonaika on Chilessä, noin 10 tuntia; pisin Grönlannissa, noin 21 tuntia.

Koraanin mukaan Jumala ei tarkoita paastoa ihmisille taakaksi, vaan paastoamisen tarkoitus on ”ylistää Jumalaa Hänen johdatuksensa tähden sekä olla Hänelle kiitollinen”. Paasto on määrätty Koraanissa, jotta ihmiset muistaisivat ”karttaa pahaa”.

21 tuntia päivässä on hyvä aika karttaa pahaa, mutta kyllä aika hurja aika olla ilman ruokaa ja juomaa kuukauden päivät. Monet pohjoisen maapallon muslimit noudattavatkin esimerkiksi Mekan paastonaikaa, jossa langat erottuvat selvästi tänä vuonna noin 15 tuntia. Ankarassa vastaava aika on siis noin 17 tuntia.

Turkkilainen tuttavani, joka on muslimi, sanoi, että ramazanin vietosta on ainakin Turkissa monilta kadonnut uskonnollinen tarkoitus, vaikka he paastoa noudattavatkin. Ramazanin aikaan ihmisten pitäisi kunnioittaa islamin opetuksia tavallista huolellisemmin, rukoilla ja ajatella hyviä ajatuksia. Tärkeintä ei monelle kuulemma ole kuitenkaan henkinen kasvu, vaan ruualla mässäily yhdessä muiden kanssa aamulla ja illalla. Päivän he ovat nälissään ja janoissaan – ja äkäisiä. Paastokuukauden aikana monen paino kuulemma itse asiassa nousee, eikä paaston varsinaiseen merkitykseen uhrata kovinkaan montaa ajatusta.

Jos olet itse joskus paastonnut, tiedät, miten paastoaminen vaikuttaa muun muassa hengityksesi ja hikesi hajuun. Eräs pienikokoinen tuttavani kertoi, että hän ei ramazanin aikaan käytä julkisia kulkuneuvoja, koska joutuisi aina seisomaan jonkun tangossa roikkuvan paastoajan kainalon alapuolella. Turkkilaisilla on normaalistikin erilainen käsitys kuin suomalaisilla ihon eritteiden hajuista – naturalia non sunt turbia – mutta ramazanin aikaan ero korostuu entisestään.

Turkkilaiset tuttavani ovat toisinaan puolustelleet valtaapitäviensä sanomisia ja kertoneet, että turkkilaiset ovat kuumaverisiä ja temperamenttisia ja aggressiiviselta kuulostava puhetapa on vain normaalia turkkilaista ”retoriikkaa”. Olen aiemmin kirjoitellut, että (edelleen turkkilaisten tuttaviemme mukaan) autoissa on pesäpallomaila takakontissa siltä varalta, ettei erimielisyyksissä pelkällä retoriikalla päästä yhteisymmärrykseen. Ramazanin aikana koetan aina parhaan kykyni mukaan välttää paitsi kohtaamasta turkkilaista retoriikkaa, myös kaikenlaista kanssakäymistä, jossa tarvitaan kuumaveristä temperamenttia.

Ramazan ajoittuu aina kuukalenterin yhdeksänteen kuun alkuun. Gregoriaanisessa kalenterissa, jota Suomessakin käytämme, kuun vaiheet ovat yleensä valmiiksi piirrettyinä, mutta monet muslimit edellyttävät, että kuunsirppi täytyy havaita taivaalta vähintään teleskoopilla ennen kuin pyhä paastokuukausi voidaan aloittaa. Ramazanin aloitus- ja lopetuspäivä ei ole aina selvä, sillä pilvinen sää voi siis viivästyttää ramazanin alkua.

Ramazanin kesto saattaa myös vaihdella, sillä islamilainen kalenteri on puhdas kuukalenteri. Koska Kuun vaiheiden kierto on 29,5 vuorokautta, ramazan voi kestää eri maissa joko 29 tai 30 päivää: ellei Kuuta näy ramazanin 29. yönä, paastotaan yksi päivä lisää.

Turkissa, Libanonissa, Jemenissä ja Irakissa kerrottiin jo ennalta, että paasto aloitetaan lauantaina 27.5., näkyipä taivaalla sitten kuunsirppiä tai ei, ja siitä jatketaan seuraavat 29 päivää, jolloin se päättyy tänä vuonna Suomen juhannuspäivänä eli lauantaina 24.6. Länsimaiden islamyhteisöt seuraavat Turkin ja kumppaneiden mallia.

Lankoja ei tarvitse kenenkään tuijotella tänäkään vuonna, vaan tarkat paasto- ja ruokailuajat löytyvät esimerkiksi Turkin valtion uskonnollisten asioiden sivuilta  tai hamariweb.comista.