Viikonloppu Pohjois-Kyproksen turkkilaisessa tasavallassa

Tutustuimme viikonloppuna Pohjois-Kyproksen turkkilaiseen tasavaltaan (Kuzey Kıbrıs Türk Cumhuriyeti), jonne lensimme perjantaina Ankaran ulkomaan terminaalista. Saari ei koskaan ole ollut ”tämä täytyy tässä elämässä vielä kokea”-listallamme, mutta olemme kuulleet täällä Turkissa siitä niin paljon positiivista, että päätimme käydä itsekin katsomassa, mikä Pohjois-Kyproksessa vetää.

Matkatoimistojen mukaan Pohjois-Kypros yksi Euroopan aurinkovarmimmista lomakohteista, sillä siellä on noin 300 aurinkoista päivää vuodessa ja talvisinkin lämpötilat pysyvät 20 asteen tuntumassa. Auringon suhteen olimme hiukan epäonnekkaita, sillä sää pysytteli koko viikonlopun puolipilvisenä tai kokonaan pilvisenä. Lämpötilat sen sijaan olivat nuo mukavat 20 astetta.

Maantieteellisesti ja ilmastollisesti Kypros lasketaan Lähi-itään, mutta kulttuurisesti se on lähempänä Etelä-Eurooppaa; pohjoisosa selkeästi turkkilaisella silauksella. Pohjoisessa pärjää hyvin turkin kielellä ja ainakin hotelleissa, kaupoissa ja ravintoloissa myös englannilla.

Heti lentokentällä tuli selväksi, mikä on saaren turistien ykkösvetonaula (auringon lisäksi): kasinot. Niitä oli rakennettu kaupunkeihin ja kaupunkien laitamille melkoinen määrä. Osa oli kai pelkkää kasinoa, osa kasino-hotellia, osa kasino-hotelli-kylpylää. Passasimme ne kaikki.

Olimme varanneet hotellihuoneen Kemeri konakin butiikkihotellista Girnestä eli Kyreniasta – saaren muidenkin paikkojen nimet löytyivät tien varren kylteistä aina kaksikielisinä. Hotelli oli hyvällä paikalla, todella mukava ja kaunis.

Jos Kyproksen historiasta on aikanaan ollut koulussa juttua, oli kaikki se onnellisesti unohtunut. Emme tienneet oikeastaan muuta kuin että saari on jakautunut aseellisen selkkauksen kautta kahtia: etelä kuuluu Kreikalle, pohjoinen Turkille. Teimme siis pienen historiansurffailun netissä ennen lähtöämme.

Kyproksella on ollut asutusta lähestulkoon aina: netti osasi kertoa, että saaren asutus, historia ja kulttuuri ovat kehittyneet epipaleoliittisen, neoliittisen, kalkoliittisen, pronssikauden, geometrisen, arkaaisen ja klassisen antiikin, hellenistisen, roomalaisen, bysanttilaisen, Rikhard Leijonanmielen ja temppeliritarien kauden, lusignanien, venetsialaisten ja osmanien kautta nykyiseen Kyprokseen…

Kyproksen sijainti kolmen mantereen välillä teki siitä aikanaan merkittävän kauppapaikan. Se on ollut myös kautta aikojen merkittävä kuparin tuottaja. Kyproksen nimelle on olemassa erilaisia etymologisia selityksiä, mutta oletettavasti nimi juontaa juurensa rauta-ajalla Kyproksella puhutun kielen sanaan ”kupari”, josta kaupankäynnin kautta kulkeutui klassiseen latinaan sana ”cyprium” eli ”Kyproksen metalli”. Saarelta on kotoisin myös herkullinen halloumi-juusto, hellim peyniri, jota maistelimme grillattuna aamupalalla, lounaalla ja illallisella ja jota ostimme muutaman palasen myös mukaamme.

Aikojen kuluessa Kyprosta ovat miehittäneet monet maat ja kansat. Vuonna 1573 saari antautui osmaneille, joiden hallussa saari säilyi noin 300 vuotta. Osmanien sulttaani panttasi Kyproksen briteille lainaa vastaan, ja luovutti lopulta saaren Isolle-Britannialle vuonna 1878 Turkin sodan jälkeen (sen, jossa Suomen kaartikin oli mukana Balkanin vuorilla, toisella puolella Tonavan… josta kirjoittelin huhtikuussa 2016) Muodollisesti Kypros kuului edelleen Osmanien valtakuntaan, kunnes osmanit liittyivät ensimmäiseen maailmansotaan Saksan puolelle. Iso-Britannia miehitti tällöin saaren kokonaan. Lausannen sopimuksessa vuonna 1923 Turkki luopui kaikista oikeuksistaan Kyprokseen, ja saari julistettiin brittiläiseksi kruununsiirtomaaksi.

Kiista saaren hallintomuodosta ja turkkilaisen vähemmistön oikeuksista juontaa juurensa jo 1960-luvun alkuun, jolloin saari itsenäistyi Britannian vallasta. Saaren kreikkalaisväestön kansallismieliset piirit eivät hyväksyneet Kyproksen turkkilaisvähemmistölle perustuslaissa annettuja oikeuksia. Perustuslakikriisi johti väkivaltaisuuksiin kreikkalaisten hyökätessä turkkilaiskyliin ja murhaamalla jouluna 1963 satoja turkkilaissiviilejä. Tapahtuman seurauksena YK lähetti rauhanturvajoukkonsa Kyprokselle maaliskuussa 1964 (Suomikin osallistui YK:n rauhanturvaoperaatioon vuoteen 2005 saakka).

Kyproksen saari jakautui viimein Etelä- ja Pohjois-Kyprokseen, kun Kreikan sotilasjuntan tukemat ja Kyproksen yhdistämistä Kreikkaan ajaneet tahot hyökkäsivät saaren turkkilaisvähemmistön kimppuun vuonna 1974. Sen jälkeen Turkki miehitti Pohjois-Kyproksen.

Taksikuskimme hotellilta lentokentälle kertoi asuneensa aina 1974 saakka saaren eteläosassa. Hyökkäysten alkaessa perhe oli joutunut jättämään kotinsa ja pakenemaan henkensä uhalla pohjoiseen turkkilaisten turvaan. Lähtö ei ollut normaali evakkoretki, vaan kreikkalaiset olivat kuulemma ajaneet pakenevia perheitä takaa. Taksikuskimme perheen auto oli sammunut rajalla, ja auto oli pitänyt työntää viimeiset metrit turkkilaisten valvomalle puolelle saarta. Kuski oli tuolloin ollut 13-vuotias, joten tapahtuma on hyvin muistissa.

Vuonna 1983 pohjoisen kyproksenturkkilaisyhteisö julistautui itsenäiseksi Pohjois-Kyproksen turkkilaiseksi tasavallaksi, jossa me nyt siis vierailimme. Sen itsenäisyyden on toistaiseksi tunnustanut vain Turkki. Joka tapauksessa YK:n hallinnoima puskurivyöhyke, niin sanottu vihreä linja, jakaa Kyproksen edelleen konkreettisesti kahteen osaan. Vuonna 2004 pidetyssä kansanäänestyksessä 65 % kyproksenturkkilaisista kannatti YK:n pääsihteeri Kofi Annanin ehdottamaa yhdistämistä, mutta kyproksenkreikkalaiset torjuivat sen 76 % enemmistöllä.

Käveleskelimme perjantai-iltapäivän ja illan Girnen kaupungissa. Sieltä sanotaan löytyvän ehdottomasti Pohjois-Kyproksen parhaat ostospaikat, mikä oletettavasti piti paikkansa. Vaativammallekin kasinomatkaajalle löytyi merkkiliikkeitä, kello- ja korukauppoja.

IMG_8018

Kaupunki oli aikanaan vauras kreikkalainen kaupunkivaltio ja Girnen satama oli tärkeässä asemassa myös roomalaisten vallan aikaan. Bysanttilaisten aikana 600-luvulla kaupunkilaisia vaadittiin tekemään kaupunkiin kiviset muurit suojaksi arabien hyökkäyksiltä. Muurin pätkiä löytyy saarelta edelleen ja niiden välille rakennetut Pyhän Hilarion, Kyrenian, Buffaventon ja Kantaran linnat ovat saaren turistinähtävyyksiä.

Aloitimme linnakierroksemme perjantaina Kyrenian linnasta, joka löytyi Girnen satamasta. Linnan museosta löytyy maailman ainoa meidän päiviimme saakka säilynyt Kreikan klassisen ajan laivan hylky. Kun Alekstanteri Suuri valloitti maailmaa (noin 300 eaa), laiva haaksirikkoutui Girnen edustalle. Laivan hylky löydettiin vuonna 1967, ja laivasta ja sen säilyneestä irtaimistosta tuli Pohjois-Kyproksen tärkein turistinähtävyys. Museosta löytyy myös lastissa olleet 400 amforaa, joiden sisällä on meren pohjassa hyvin säilöttyjä parituhatvuotisia manteleita.

Lauantaina vuokrasimme auton, tarkoituksenamme ajella kohti saaren itäkärkeä. Toisin kuitenkin kävi, sillä Pohjois-Kyproksella oli suuri pyöräilytapahtuma, jonka vuoksi teitä oli laitettu poikki. Meille kävi niin kuin ilman karttaa suunnistaessa usein käy: kiertelimme autolla etelä-pohjoinen-akselilla lähinnä ympyrää 🙂 Matkanvarrella oli kuitenkin muutama mukava pikkukylä ja upeat vuoristotiemaisemat, jotka olisivat ilman eksymistä jääneet näkemättä. Kuten myös kauniisti kukkivat mantelipuut ja sitruunapuut, joiden oksat aivan notkuivat kypsistä hedelmistä.

Päätimme jättää itäkolkan katsomatta ja suuntasimme kännykkämme karttapalvelun avulla Buffaventon linnaan. Linnan tarkkaa rakentamisvuotta ei tiedetä, mutta oletettavasti Buffaventokin on peräisin Bysantin aikakaudelta. Vuonna 1191 sen otti haltuunsa Rikhard Leijonanmieli, kun hän taisteli saaren johtajaa, Bysantin keisaria vastaan. Koska linna palveli lähinnä vartiotornina ja vankilana, siihen ei ole juurikaan kohdistunut hyökkäyksiä – mitä emme todellakaan ihmetelleet kiivettyämme vuoren rinteeseen tehtyjä jyrkkiä kapeita askelmia linnalle, reilun 900 metrin korkeuteen!

Vuoren laelle kiipeäminen oli aika rankkaa, mutta se kannatti. Matkalla avautuivat aivan upeat näköalat alas laaksoon!

Päivä oli puolipilvinen ja vuoren laki sen verran korkealla, että kävelimme ihan kirjaimellisesti pilvissä. Koska pilvet kerääntyivät meren puolelta, sen puoleista rinnettä ei nähnyt juuri lainkaan – paitsi, että kannatti edetä varoen, sillä putous oli melkoisen jyrkkä. Linna peittyi välillä kokonaan pilviverhoon, välillä tuuli hajotti pilviä sen verran, että linnan rauniot tulivat näkyviin. Olo oli kuin olisi ollut keskellä kummitustarinaa!

Paluumatkalla kävimme kauniissa Bellapaisin eli Beylerbeyn vuoristokylässä, joka sijaitsee noin 700 metrin korkeudessa. Bellapaisin asukkailla on kuulemma sanonta, jonka mukaan matkailija ei voi kertoa käyneensä Kyproksella, jos ei ole käynyt Bellapaisissa. Me kävimme. Kuuluisimpia kävijöitä lie englantilainen kirjailija Lawrence Durrell, joka asui Bellapaisissa 1950-luvulla. Hän nimesi pääaukion puun “Toimettomuuden puuksi” ja asetti sen varjoon henkilöhahmonsa teoksestaan “Katkerat sitruunat”.

”Katsele ympärillesi ja toista kaikkien niiden kuninkaiden nimet, jotka ovat hallinneet Kyprosta. Luettele kaikki valloittajat, jotka ovat astuneet tänne jalallaan tai vaikkapa vain ne harvat, joiden käynnistä historian lehdet kertovat! Mitä merkitystä sillä on että me elämme ja he ovat kuolleet – meidät on tuupittu tuokioksi ramppivaloon nauttimaan näistä kukista ja tästä kevättuulesta, joka… näinkö vain kuvittelen… tuoksuu sitruunoille, sitruunankukille.” (Suomennos T.A. Tengström)

Bellapaisin nähtävyys, itse kylän lisäksi, on sen 1200-luvulta oleva luostari, jota kutsutaan goottilaisen rakennustaiteen ihmeeksi. Saapuessamme kylään oli jo iltapäivä ja luostari oli ehtinyt mennä kiinni, joten emme päässeet sisälle saakka. Rauniot olivat kuitenkin kauniit myös ulkopuolelta katsottuina. Luostari on ollut aikanaan pyhiinvaelluspaikkana. Lukuisat kristityt vaelsivat sinne, koska siellä säilytettiin ilmeisesti pyhän ristin palasta.

Ennen lähtöä lentokentälle kävimme vielä sunnuntaiaamuna kiipeämässä Pyhän Hilarionin linnalla. Lähdimme liikkeelle hiukan liian aikaisin, sillä linnalle nouseva tie kulkee sotilastukikohdan viertä, eikä sitä saa jatkaa ennen kahdeksaa, jolloin linna virallisesti avataan vierailijoille. Odottelimme pääportin edessä olevalla parkkipaikalla autossamme. Pari minuuttia vaille kahdeksan kävi nuori sotilaspoika antamassa meille luvan jatkaa matkaamme.

Pyhän Hilarion linna oli upea: sen rakentaminen on aloitettu 600-luvulla bysanttilaisen luostarin ympärille, ja se on osittain louhittu vuoren rinteeseen. Linnan sanotaan olleen inspiraationa Walt Disneyn Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvalle ja sen seurauksena myös muille prinsessaelokuville. Sen kyllä helposti uskon. Vaikka linna oli suureksi osaksi raunioina, on selvää, että sen on täytynyt olla todella kaunis rakennus. Tältäkin linnavuorelta oli aivan huikeat näkymät.

Meren elävät ovat Ankarassa harvinaista ja kallista herkkua, joten testasimme ravintoloista vain pari, joista sai kalaruokia. Perjantaina söimme Girnen sataman Set Fish -ravintolassa ja lauantaina rannan tuntumassa olevassa Azuressa. Molemmat olivat hyviä valintoja. Set Fishin ruokalista oli merenelävien osalta laaja ja ruoka oli erinomaisen herkullista; Azuren ruoka oli ihan hyvää, palvelu molemmissa todella ystävällistä, sekä englanniksi että turkiksi.

Kreikalle ja Turkille tyypillisesti myös Kyprokseen liittyy vanhoja legendoja. Eräs niistä liittyy rakkaudenjumalatar Afroditeen, joka tuli kylpemään Kyproksen lähdevesiluolaan. Rannalle saapui myös Adonis. Kun Adonis joi Afroditen kylpylähteestä, hän rakastui tähän silmittömästi. Kylpypaikka olisi löytynyt Kreikan puoleisesta Kyproksesta, joten jätimme sen tällä matkallamme näkemättä ja kokematta.

Viikonloppureissumme jälkeen ymmärrämme hyvin, mikä Pohjois-Kyprokselle turisteja vetää: erittäin ystävälliset asukkaat, hyvä palvelu, erinomaisen hyvä ruoka, alhainen hintataso, upeat vanhat linnat, huikeat vuoristo- ja merinäkymät – ja jos olisi ollut lämpimämpää olisimme testanneet vielä yhden turistien vetonaulan: puhtaat hiekkarannat.

Mainokset

Valkoliljasta

Piirtelin loppuvuodesta logoehdotuksia vuoden ikäiselle suomalaisyhdistyksellemme. Syksyn kokouksessamme oli esillä muutama ehdotus, joista päädyimme kukka-aiheeseen: logomme tulee olemaan joko valkolilja tai tulppaani. Näistä piirtelin ehdotuksiani. Valkolilja viittaa Suomen ja Turkin erikoislaatuisiin suhteisiin Petrovin teoksen ”Valkoliljojen maa” kautta, ja tulppaani viittaa tietysti Turkin kansalliskukkaan.

Kirjoittelin Valkoliljojen maasta blogissani viime toukokuussa. Teoshan kertoo nuoresta valtiosta, joka rakentaa itselleen täydellisen yhteiskunnan. Esimerkkinä kirjailija käyttää tällaisesta uskomattomasta voimainponnistuksesta Suomea, jonka ”… ihmiset eivät ole muiden ihmisten kaltaisia… He muistuttavat ’valkoisia liljoja’, joista Raamattu puhuu”.

Valkoliljojen maa on monelle turkkilaiselle, erityisesti vanhemman polven edustajalle, tuttu. Teos oli pitkään pakollisena lukuteoksena Turkin sotilaskouluissa. Ja vaikka Petrovin teos on lähes täysin fiktiivinen, valkoinen lilja samaistetaan Suomeen ja suomalaisiin. Oma suurlähettiläämme on kertonut kerran saaneensa ihastuneen kommentin vanhalta turkkilaisdiplomaatilta: ”Olette Valkoliljojen maan suurlähettiläs!”

Yllätyksekseni törmäsin Istanbulin reissullamme lähestulkoon samanlaiseen liljalogoon kuin olin itse piirtänyt! Liljalogo oli kyltissä, joka roikkui erään vanhan talon edessä Beyoğlun kaupunginosassa. Valkoliljan näköinen kukka ei tietysti ole ihan outo logomotiivi, mutta yllätyin siltikin. Miksiköhän he ovat valinneet juuri valkoliljan?

Otin liljakyltistä kuvan ja kotiin päästyäni googlasin sen tekstin “The White Lily Project”. Kyse on Beyoğlun kaupunginosan ja Johnson Diversen yhteisestä projektista, jonka tarkoituksena on kohottaa kaupunginosan ravintoloiden hygieniatasoa kouluttamalla ravintoloiden henkilökuntaa ja tekemällä ravintoloihin tarkastuksia. Netin mukaan tähän mennessä tarkastuksia on tehty 500 kohteeseen, joista 154 on saanut Valkoinen lilja -laatuluokituksen.

Valkoinen lilja, lilium candidum, on erityisesti roomalaiskatolisten symboli neitsyt Marian puhtaudelle. Siitä lie Boyoğlun projektin nimikin johdateltu.

Valkoinen lilja löytyy myös vanhoista kreikkalaisista taruista, joissa se liitetään jumalten kuningattareen Heraan. Kun Hera imetti Hercules-vauvaansa, maitoa tuli niin runsaasti, että sitä alkoi tippua aina maahan saakka. Osa maidosta muodosti matkallaan Linnunradan; tipoista, jotka saapuivat maahan saakka, kasvoi valkoisia liljoja. Vanhan roomalaisen legendan mukaan Venus oli niin kateellinen valkoliljan kauneudesta, että hän lisäsi liljan keskelle emit rikkomaan täydellisen valkoisen puhtauden.

Logovalinta

Valkoinen lilja löytyy nyt myös Ankaran historiasta:  Suomen 100-vuotiskunniaksi lähetystömme katuosoite on tämän vuoden alusta saanut uuden nimen: Beyaz Zabaklar sokak eli Valkoliljojen kuja. Eikö ole ihana kunnianosoitus!

Lilja löytyy myös suomalaisesta perinteestä: Lilja on toukokuun syntymäpäiväkukka ja suomalaisessa almanakassa Lilja viettää nimipäiväänsä toukokuun 20. päivä – mikä sattuu olemaan oma syntymäpäiväni! Ja Ankaran suomalaisten vuosikokouskin on toukokuussa 🙂

Päätimme tammikuun kokouksessamme, että emme anna hygienialuokituslogon vaikuttaa omaan logopäätökseemme. Valinta kohdistui valkoiseen liljaan. Piirustus odottaa nyt, että se saa digitaalisen muotonsa…

Tieteellistä tietoa Nooan arkista

Blogissani on ollut viime aikoina hiljaista, mutta eilen sattui silmääni niin herkullinen uutinen, ettei sitä voi sivuuttaa kommenteitta. Istanbulin yliopiston lehtori Yavuz Örnek, harras muslimi, on nimittäin kertonut televisiossa tutkimustuloksistaan, joiden mukaan Nooalla ei ollutkaan laivassaan kyyhkysiä, vaan hän hänellä oli käytössään korkeampaa teknologiaa, nimittäin kännykkä!

“Kun ottaa huomioon, että aallot olivat valtavia, 300–400 metriä korkeita, ja Nooa oli kilometrien päässä pojastaan, kuinka on mahdollista, että Nooa keskusteli tämän kanssa? Näinhän Koraanissa sanotaan. Oliko se kenties ihme? Mahdollisesti, mutta me uskomme, että hän keskusteli poikansa kanssa kännykällä”, väitti Örnek. Hän väitti myös, että Nooa oli rakentanut laivansa metallilevyistä ja että se kävi ydinvoimalla. “Olen tutkija, joten puhun tieteellisestä tiedosta”, hän julisti.

Nooan arkkiin liittyy muitakin tieteellisiä yrityksiä ja virityksiä. Tutkijat ja tutkimusmatkailijat ovat yrittäneet selvittää kadonneen Nooan arkin paikkaa jo vuosisatoja: laivan jäänteitä on etsitty Ararat-vuorelta tai sen lähistöltä noin vuoden 300 aikoihin eläneen Eusebiuksen ajoista lähtien. Etsijöinä on ollut juutalaisia, kristittyjä ja muslimeja, joiden pyhien kirjojen joukkoon kuuluu Vanha Testamentti, josta merkintä Nooan arkista löytyy.

Merkittävimpiin tieteellisiin yrityksiin todistaa Nooan arkin olemassaolo kuuluu vuonna 1948 Itä-Turkissa tapahtuneen suuren maanjäristyksen paljastama laivaa muistuttava muodostuma. Lokakuussa vuonna 1959 Turkin ilmavoimat kartoitti alueen, ja lentäjän ottamia kuvia analysoinut kapteeni Durupinar huomasi kuvista sukkulamaisen muodostuman. Kuva muistutti haaksirikkoutunutta laivaa ja oli kooltaan täsmälleen Raamatussa ilmoitettua Nooan arkin kokoinen. Durupinar oli mukana vuonna 1960 amerikkalaisten adventististen tiedemiesten ja Turkin sotilaiden retkikunnassa, joka muun muassa räjäytti auki osan muodostumaa ja tuli siihen tulokseen, että kyse olikin savi- ja kalliomuodostumasta, joka vain sattumalta muistuttaa laivaa.

Toistaiseksi ehkä sinnikkäin arkin löytäjistä on ollut, jälleen syvästi uskonnollinen, Ronald Wyatt, joka keräsi seudulta 1970- ja 80-luvuilla kivinäytteitä, joiden hän väitti olevan Nooan arkin kivettyneitä puulankkuja ja rautanauloja. Paikalla kahdeksan kertaa käyneen kristityn, kreationistin, geofysiikan ja avaruusfysiikan tutkijan John Baumgardnerin vuonna 1996 antaman ilmoituksen mukaan kyse ei kuitenkaan ole Nooan arkista. Baumgardnerin mukaan Wyatt oli väärentänyt kaikki muodostuman ihmistekoisuutta suoraan tukevat todisteet eli tehnyt valetiedettä.

Viimeksi arkin ”löysi” kiinalais-turkkilainen evankelisten tutkimusmatkailijoiden ryhmä huhtikuussa 2010. Arkki löytyi noin 4 000 metrin korkeudesta Ararat-vuoren rinteeltä. Arkin jäänteiden iäksi tutkimusmatkailijat arvioivat 4 800 vuotta. Tosin heidän mukaansa ei ole ihan 100-prosenttisen varmaa, että löydös on Nooan arkki, mutta ainakin 99,9- prosenttisen varmaa se kuulemma on. Tutkimusryhmän 99,9-prosenttisesti varmat laivan jäänteet ovat kuitenkin puuta, eivät metallia, kuten Örnek väittää.

Omatekoisia tieteilijöitä löytyy tietysti ympäri maailmaa, mutta voiko olla sattumaa, että tällaisia kännykkäuutisia julkaistaan tieteen nimissä sen jälkeen, kun Turkissa on pidätettynä ja viralta pantuna satoja yliopistoprofessoreja?

Tieteen ja valetieteen raja tuntuu hämärtyvät erityisesti sosiaalisessa mediassa. Valetiedettä on vaikea tieteellisesti todistaa vääräksi, koska sitä ei ole alunperinkään tieteellisesti todistettu oikeaksi. Esimerkiksi Örnekin tapauksessa ei käy ilmi, kuinka hän on väitteisiinsä päässyt ja millaisiin tieteellisiin tutkimuksiin ne perustuvat. Koska tieteellisiä perusteluja ei löytynyt, päätin etsiä, millainen tieteellinen auktoriteettiasema Örnekillä Turkissa oikein on.

Googlaamalla ”Yavuz Örnek” löysin haun ”Yavuz Örnek kimdir?” eli ”Kuka on Yavuz Örnek?” Joku muukin on siis ollut utelias… Örnek on tohtorismies, syntynyt vuonna 1958 Erzurumissa. Hän on opiskellut muun muassa New Yorkissa ja väitellyt tohtoriksi Washingtonissa. Oletettavasti auktoriteetti kumpuaa ulkomailla suoritetusta tutkinnosta. Tuskinpa Amerikassakaan tieteelliseksi tiedoksi riittävät näin heppoiset todisteet. Klassisen tiedon määritelmän mukaan tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus – siihen Örnekin väittämä lähestulkoon yltää.

Örnekin esittämää tietoa voisi parhaimmillaankin kutsua arkitiedoksi: arkitietoon kuuluvat epäluotettavat ja valikoivat havainnot, kuten liiallinen yleistäminen omien kokemustensa, uskomustensa tai havaintojensa perusteella, epäjohdonmukaisuus ja logiikan puute, lyhytjänteisyys eli tyytyminen ensimmäiseen selitykseen sekä asioiden tarkastelu irrallaan yhteyksistään. Tästähän kaikessa hupaisuudessaan Nooan kännykässäkin on kyse.

”Olen tieteilijä, siksi tulostan tiedettä” ei ole riittävä kriteeri tieteelliselle tiedolle. Tieteellinen tieto on tieteellisesti havainnoitua, mitattua, tuotettua ja perusteltua. Tieteellisen tiedon ja ajattelun eräs tunnuspiirre on kriittisyys. Tutkimustuloksista tulee tiedettä vasta, kun ne ovat läpikäyneet tutkijayhteisön kritiikin ja osoittautuneet kestäviksi. Uskallanpa veikata, että Örnekin Nooan kännykälle ja ydinvoimalle ei tule käymään näin.

 

Myytti, legenda ja joulupukki

Olen aikaisemminkin kirjoitellut Turkin mahtavista arkeologisista kaivauksista, historiallisista ja esihistoriallisista museoalueista ja museoista, myyteistä ja legendoista, jotka ovat sotkeutuneet Turkin virallisempaan historiaan. Lokakuun alussa luin Hürriyet Daily Newsistä artikkelit kahdesta merkittävästä uudesta löydöstä: Amasyan alueella suoritetuissa kaivauksissa oli löytynyt 11 esinettä, joiden uskotaan kuluneen kuningas Salomonille (muslimit tuntevat kuninkaan nimellä profeetta Suleiman). Toinen merkittävä löytö on hauta, jonka Turkin arkeologit ovat löytäneet Pyhä Nikolauksen kirkon alta Turkin Antalyan alueen Demrestä. Kirkon alla olevassa temppelissä uskotaan olevan haudattuna Pyhä Nikolaus eli joulupukkimme esi-isä.

Legendat ainakin tukevat arkeologien uskomuksia: Nikolaus syntyi 200-luvun lopulla Lyykian Patarassa eli juuri Lounais-Turkin Antalyan alueella. Hän toimi aikuisiällään Demren, silloisen Myran, piispana. Kun keisari Diocletianus 300-luvun taitteessa käynnisti viimeiset kristittyjen vainot, Nikolaus joutui lähtemään maanpakoon. Kahdeksan vuotta myöhemmin hän kuitenkin palasi virkaansa, kun keisari Konstantinus I Suuri palautti kristityille kansalaisoikeudet.

Tähän saakka on uskottu että Nikolauksen luut siirrettiin keskiajalla Turkista Italiaan. Monet katoliset ja ortodoksit uskovat, että Pyhän Nikolauksen jäänteet ovat Basilica di San Nicolassa. 1950-luvulla tehtyjen tieteellisten mittausten perusteella saatiin vuonna 2005 selville, että basilikan Nikolaus oli ollut noin 1,5 metriä pitkä ja että hänellä oli ollut murtunut nenä. Turkkilaiset asiantuntijat kuitenkin sanovat nyt, että Italiaan on aikanaan siirretty väärät luut, jotka kuuluvat tuntemattomalle papille. Oikea joulupukin esi-isä odottelee Turkin Demressä tunnistusta – ja sitä odottelee myös Antalyan turistisektori. Joulupukki on hyvä vetonaula kaikkialla maailmassa.

saint nikolaus

Pyhä Nikolaus on, paitsi joulupukkimme esi-isä, monien maiden ja kaupunkien suojeluspyhimys ja muun muassa merenkävijöiden, kalastajien, asianajajien, apteekkarien, oikeusmurhien uhrien ja lapsien suojeluspyhimys.

Nikolaus kuvataan aina piispan asussa tunnuskuvanaan joko kolme kultakimpaletta tai kolme sammiossa olevaa päätä. Molemmat viittaavat Nikolaukseen liitettyihin legendoihin.

Pyhän Nikolauksen elämään liittyivät jo varhain erilaiset salassa tehdyt hyvät teot. Erään legendan mukaan hän pelasti merimiehiä myrskyn keskeltä ja auttoi nälänhädän uhreja jakamalla heille vehnää. Toisen legendan mukaan hän auttoi kolmea nuorta tyttöä, jotka olivat vaarassa joutua porttolaan, heittämällä heille salaa yöllä kultakimpaleita ikkunasta. Legendoihin liittyy myös kertomus kolmesta opiskelijasta, jotka ilkeä majatalon isäntä surmasi, paloitteli ja kätki suolatynnyriin, mutta jotka pyhimys ihmeellisellä tavalla pelasti.

Länsimaihin Nikolaus-kultti levisi 800-luvulla, kun napolilainen Johannes Diaconus kirjoitti kreikkalaisiin legendoihin perustuvan elämäkerran Vita S. Nicolai. Elämäkerrassa kerrotaan myös Nikolauksen lapsuuden ajoistaan, muun muassa siitä, kuinka hän kieltäytyi imemästä äitinsä rintaa keskiviikkoisin ja perjantaisin, jolloin kunnon kristityn tuli paastota.

Pyhän Nikolauksen suosio kasvoi räjähdysmäisesti lännessä, kun hänen ruumiinsa (tai se, minkä uskottiin olevan hänen ruumiinsa) siirrettiin vuonna 1087 eteläitalialaiseen Barin kaupunkiin. Joidenkin tarinoiden mukaan italialaiset merirosvot ryöstivät ruumiin, toisten tarinoiden mukaan muslimien valloitettua Myran Nikolauksen jäännökset tuotiin Bariin turvaan.

Nikolauksesta tuli erityisen suosittu Hollannissa, jossa lapsille jaettiin lahjoja Nikolauksen päivänä 5.12. Tapa levisi hollantilaisten protestanttien mukana Pohjois-Amerikkaan, jossa Pyhä Nikolaus koki vuosisatojen kuluessa muodonmuutoksen ja alkoi 1930-luvulta saakka pukeutua Coca-Cola Santa Clausin vaatteisiin (pukin muuten piirsi Coca-Colalle amerikkalainen Haddon Sundblom, jonka isä oli Ahvenanmaalta ja äiti Ruotsista). Suomalainen vanha joulupukki pukeutui vielä perinteisesti harmaaseen turkkiin, mutta toisen maailmansodan jälkeen sekin vaihtoi asunsa, coca-colan hengessä, punaiseen takkiin ja kasvatti pitkän vitivalkoisen parran.

Marraskuisella autoreissulla

Saimme viikonlopuksi ystäväpariskuntamme tänne Oulusta. Kävimme lauantaina kävelyreissulla Ankaran linnalla ihanan auringonpaisteisessa syyskelissä. Linnan tienoilta olen kirjoitellut aikaisemminkin: juttuja löytyy ”turistina Ankarassa”-kategoriasta. Sunnuntaina suuntasimme automme kohti Beypazarıa eli herrasmiesten toria, noin 1,5 h automatkan päähän kotoamme.

Beypazarı on vanhalla kauppareitillä Istanbulista ja Bagdadiin, ja sen sanotaan olevan myös osa muinaista silkkitietä. Sillä onkin pitkä historia ensin heettiläisten, sitten fryygialaisten, muinaisten roomalaisten, bysantin, seljuk-turkkilaisten ja osmanien valtakunnan alueena. Nykyään Beypazarı on pieni maaseutukaupunki, joka on kuuluista muun muassa porkkanoista (siellä viljellään lähes 60% Turkin porkkanoista), luonnonmineraalivedestä ja telkari-tekniikalla tehdyistä koruista.

Beypazarın ruokaa kehutaan erityisen hyväksi. Mekin aloitimme aamupäivämme herkullisella köy kahvaltılla eli maalaisaamupalalla yhdessä kaupungin vanhoista restauroiduista taloista. Aamupalapaikka oli lähes täynnä ja siellä kävi kova kuhina, kun ruokia ja astioita kannettiin oven suun keittiöstä ruokailuhalliin ja takaisin keittiöön.

Kuten odottaa saatoimme, kahvilassa puhuttiin vain turkkia. Onnistuimme alussa sekoittamaan kahvilanpitäjän, joka aamupalan sijasta olisi tuonut meille gözlemejä ja kahvia. Kahvilanpitäjä huuteli välillä vieraisiin pöytiinkin, osaisiko joku kertoa, mitä nämä ulkomaalaiset haluavat; että osaisiko joku heidän kieltään. Olimme nähtävästi osuneet tuiki tavalliseen aamupalapaikkaan, sillä ruokailusalissa näytti olevan meidän lisäksemme pelkästään tavallisia turkkilaisia perheitä aamupalaa nauttimassa. Ei osannut kukaan siis auttaa, mutta kovasti osaa asiakkaista tilanne nauratti. Olisikohan neljän ulkomaalaisen pölähtäminen paikalle yllättänyt omistajan niin, ettei kahvaltı-sanaa osannut puheestamme edes erottaa? Saimme kuitenkin aamupalamme, joka oli oikein herkullista kotitekoisine hilloineen ja uunituoreine leipineen.

IMG_0007 (2)

Vanhan kaupungin mukulakivikatujen varsilla on yhteensä noin 500 restauroitua osmanien aikaista asumusta, joista osa on kunnostettu, kuten aamupalapaikkammekin, kahviloiksi tai ravintoloiksi, osa taas myymälöiksi, joissa myydään korujen, luonnonmineraali- ja porkkanatuotteiden lisäksi vähän kaikenlaista, mitä turistien uskotaan mukaansa haluavan. Me halusimme muun muassa pinjansiemeniä, jotka maksavat Beypazarın kojuissa vain murto-osan Ankaran kauppojen hinnoista.

Kävimme myös ihailemassa telkari-koruja, jotka tehdään ohuesta hopealangasta kutomalla. Lopputulos muistuttaa hopeapitsiä. Ostin mukaani kaulakorun, joka tosin ei ollut kutomatekniikalla tehty, mutta beypazarılaista käsityötä kuitenkin.

Beypazarısta ajelimme Gordionin kautta kotiin. Gordionissa solmittiin se solmu, jonka Aleksanteri Suuri myöhemmin katkaisi miekallaan. Määränpäänämme oli pieni, mutta mukava Gordion-museo ja Midas Tümulüsü eli Midaksen hauta, joka oikeasti on oletettavasti Midaksen isän hauta.

Midaksesta tiedetään yleensä vain tarinat kultaisesta kosketuksesta, mutta hän on ollut ihan oikea historian hahmo. Joidenkin klassisten historian kirjojen mukaan hän on myös Ankaran perustaja. Midaksen persoonan uskotaan tarjonneen pohjaa meidän päiviimme saakka säilyneille Midas-tarinoille. Midaksen kerrotaan olleen satumaisen rikas ja ahne kuningas – siitä kultainen kosketus, jonka Midas sai kreikkalaiselta Dionysos-jumalalta.

IMG_0017.JPG

Midaksen kerrotaan myös olleen tuomarina Apollo-jumalan ja metsän hengen Panin välisessä soittokilpailussa. Kun Midas julisti Panin voittajaksi, Apollo muutti Midaksen korvat aasin korviksi. Midas onnistui peittämään myssyllä aasin korvansa kaikilta muilta paitsi parturiltaan. Salaisuus oli kuitenkin parturille liikaa yksin kannettavaksi. Hän kaivoi maahan reiän, jonne kuiskasi salaisuutensa ja peitti sen tiiviisti. Kuopan päälle kasvoi kuitenkin heinää, joka tuulisella säällä kuiskaili salaisuutta ympäriinsä. Gordionista löytyneen aasinkorvaisen miehen kuvan uskottiin kauan kuvaavan Midasta. Nykyään sen kuitenkin liitetään kreikkalaisiin taruihin ja metsän Satyyrin.

Hieno autoilureissupäivä: hyvää seuraa, hyvää ruokaa, ripaus historiaa ja kauniita maisemia ja auringonpaistetta.

Kun Hodjan aasi katosi ja löytyi

Avasin aamulla Hürriyet Daily Newsin nettiversion, ja klikkasin näkyviin sosiaalipoliittiset kolumnit, joista melkein joka kerta löytyy joku, mikä kiinnostaa ja jää pohdituttamaan pidempäänkin. Tällä kertaa se oli Yusuf Kanlın ”Hodjan aasi” (The Donkey of Hodja).

Hodjan nimi oli tuttu jo ennestään. Mulla Nasreddin Hodja (tai turkimmasti Hoca eli kunnioitettu opettaja) on Lähi-idän kansanperinteen tunnetuimpia veijarihahmoja. Turkissa hänet tunnetaan nimellä Hodja; arabimaissa häntä kutsutaan Dzuhaksi (kirjoitetaan myös ”Juha”). Vaikka Hodjan tarinat ovat huumorilla höystettyjä, on niissä yleensä jokin syvempi moraalinen opetus. Kuten seuraavassa:

hodja.jpgHodja ja hänen aasinsa ovat erottamaton parivaljakko. Eräänä tarinan mukaan Hodjan ystävä tuli kerran pyytämään häneltä aasia lainaksi pariksi päivää. Tuntien ystävänsä Hodja ei ollut kovin innostunut ja sanoi ystävälle, että hän oli jo lainannut aasinsa jollekulle toiselle. Juuri kun hän oli lopettanut, alkoi hänen aasina kiljua takapihalla. Ystävä katsoi Hodjaa syyttävästi, jolloin tämä totesi: ”En halua olla missään tekemisissä sellaisen kanssa, joka uskoo enemmän aasin kuin ystävän sanaa!”

Hodjan elämästä on olemassa erilaisia tarinoita, mutta oletettavasti hän on oikea ihminen, joka on elänyt 1200-1300-luvulla Turkissa. Turkin Vikipedin sivuilta löytyy jopa tarkka tieto sekä syntymävuodesta että kuolinvuodesta: 1208 ja 1284.

Hodjan hautakivi löytyy Akşehiristä, ja siihen on kaiverrettu luku 386. Hodjan veijaritarinoiden valossa päiväyksen voi jonkun tulkinnan mukaan käsittää väärinpäin eli islamilaiseksi vuodeksi 683, mikä puolestaan vastaa meidän gregoriaanisen kalenterimme vuotta 1284-1285. Hodjan haudan seinästä taas löytyy kaiverrus 798 eli meidän vuotemme 1383.

Hodjan tarinoita on kulkenut suullisina jo kauan ennen kuin niitä on alettu kirjoittaa ylös 1400-luvun alussa. Vanhimman Hodjan käsikirjoituksen sanotaan olevan vuodelta 1571. Suomeksikin Hodjan tarinoita voi lukea Hämeen-Anttilan käännöksinä, Basam Booksin painamina: ”Valkoisen kaupungin viisas mulla. Kertomuksia mulla Nasraddinista” (1996) ja ”Laajennettu laitos: Viisas narri. Kertomuksia mulla Nasraddinista” (2007).

Mutta takaisin Yusuf Kanlın kolumniin ja Hodjan aasiin: Eräänä päivänä Nasreddin Hodjan aasi katosi. Koska Hodja tarvitsi aasiaan päästäkseen kulkemaan paikasta toiseen, Hodja vaipui lähes epätoivoon. Hän koputteli oville ja kyseli naapureiltaan, ovatko he nähneet hänen aasiaan. Aasi kuitenkin pysyi kadoksissa, eikä kenelläkään ollut aavistustakaan, mihin se oli kadonnut.

Jonkin ajan kuluttua Hodja kuitenkin huomasi aasinsa läheisellä pellolta ja alkoi kiitollisena huudella: “Luojalle kiitos, Luojalle kiitos!” Ohikulkija ihmetteli, mitä oli tapahtunut ja miksi Hodja kiitteli suureen ääneen Luojaansa.

Hymyillen Hodja vastasi: “Siihen on kaksikin tärkeää syytä. Ensinnäkin olen kiitollinen, että en kadonnut yhtä aikaa aasini kanssa, koska silloin olisin itsekin ollut hukassa!” Naapuri purskahti nauruun ja sanoi: ”Aikuisten oikeasti, Hodja, mikä on toinen syy?” Hodjan hymy sen kuin leveni ja hän vastasi: ”Olen kiitollinen, koska tapaus osoitti minulle, kuinka siunattu olen. Luoja näki, että olin epätoivoinen, avuton ja onneton. Hän sai minut kadottamaan aasini, jotta voisin löytää sen uudelleen ja riemuita… olen siunattu ihminen!”

Kanlı vertaa tarinaa tämän viikon uutiseen toimittaja Kadri Gürselin vapauttamisesta. Hän pohtii, ovatkohan turkkilaisetkin nyt siunattuja, kun toimittaja ensin kaikkien suureksi suruksi ”katosi”, sitten median ja läheisten riemuksi ”löytyi”… Ehkä turkkilaiset eivät kuitenkaan yhtä siunattuja kuin Hodja, sillä hehän eivät vielä ole ”löytäneet” kaikkia hallituksen pidättämiä kansalaisiaan. Vaikka Gürsel vapautettiinkin, on vankiloissa “kadonneena” vielä 153 toimittajaa. Saa nähdä, ”löytyvätköhän” hekin, sillä toimittajan ammatti ei Turkissakaan täytä rikoksen nimikettä…

Troijan Helenan asuinsijoilla

Bergamasta oli tarkoituksemme ajella Çanakkaleen, mutta muutimme matkalla mieltämme ja suuntasimme automme Troijaan eli Truvaan.

Tarunhohtoisen kaupungin historia on 4000-vuotinen, vaikka 1800-luvulle saakka uskottiin, että kaupunki on todellakin olemassa vain taruissa. Troijan rauniot löydettiin ensimmäisen kerran vuonna 1822. Olemassaolonsa aikana Troija on ehditty tuhota ja rakentaa edellisten raunioiden päälle useita kertoja. Arkeologiset kaivaukset ovat paljastaneet eri aikakausilta yhdeksän eri kaupungin raunioita.

Tarunhohtoista kaupunkia ei kuitenkaan vieläkään ole onnistuttu kaivamaan esiin kuin palasina, siitä on suurelti kiittäminen saksalaista itseoppinutta arkeologi ja aarteenetsijä Schliemannia. Hän onnistui 20 vuoden kaivaustöidensä tuloksena tuhoamaan arvokkaan ympäristön ja siirtämään arvoesineet turvaan Saksaan. Osa aarteista katosi myöhemmin Saksasta, ja niiden arveltiin häipyneen toisen maailman sodan aikana venäläisten mukana rajan taakse. Venäläiset tietysti kielsivät kaiken, kunnes osa aarteista löytyi moskovalaisesta museosta. Nykyään Troijan helmistä saa nauttia paitsi Berliinissä, myös Moskovassa ja Pietarissa. Turkki on turhaan yrittänyt saada Troijan löytöjä takaisin.

Troijan rauniot eivät ole kaikkein vaikuttavimmat, joita Turkin alueelta on kaivettu esiin. Schliemannin tee-se-itse Indiana Jonesin aarteenetsimisistä huolimatta paikka on jo historialtaan, ja taruiltaan, niin mielenkiintoinen, ettei sitä voinut matkallamme sivuuttaa. Monissa paikoissa oli onnistuttu kaivamaan ja tunnistamaan useamman aikakauden raunioita, ja ne oli myös hyvin merkattu kartoin ja tekstein.

Troijan merkittävimpiin taruihin kuuluu tietysti Troijan sota ja tietysti sotaretken syy: tuo kaikkien miesten unelmien kohde, kuvankaunis Helena. Tarinan tausta menee kutakuinkin näin:

Spartan kuninkaalla Tyndareoksella oli äärettömän kaunis puoliso Leda, johon Zeus iski silmänsä. Päästäkseen läheisiin kanssakäymisiin Ledan kanssa Zeus joutui jälleen käyttämään vippaskonstia. Hän muutti itsensä joutseneksi ja pyysi tytärtään Afroditea muuttamaan itsensä kotkan hahmoon ja ajamaan Zeus-joutsenta takaa. Afrodite suostui juoneen ja näin Zeus-joutsen pääsi hakemaan turvaa joessa kylpevän Ledan sylistä. Kanssakäymisen seurauksena Leda muni yhdeksän kuukautta myöhemmin kuninkaalle kaksi munaa. Toisesta kuoriutuivat esiin Polydeukes ja Helena, toisesta Kastor ja Klytaimestra.

Helenasta kasvoi niin kaunis, että häntä kutsutaan taruissa jopa maailman kauneimmaksi naiseksi. Ei siis ihme, että Helenalla riitti kilpakosijoita. Kuningas Tyndareoksella oli vaikeuksia päättää, kenelle kuvankauniin tyttärensä luovuttaa, jottei saisi hylkäämistään kosijoista leppymättömiä vihamiehiä itselleen.

Kaikki paitsi Ithakan kuningas Odysseus olivat tuoneet mukanaan myötäjäislahjoja. Kun Odysseus huomasi, että hänen mahdollisuutensa rikkaiden ja urheiden kosijoiden joukossa olivat aika heikot, hän päätti Helenan sijaan yrittää kuningas Tyndareoksen veljentytärtä Penelopea. Odysseus kertoi kuninkaalle keksineensä keinon, millä välttää loukkaamasta hyljättyjä kosijoita. Korvauksena neuvostaan hän halusi Penelopen käden, mihin kuningas oitis suostui.

Odysseus kutsui kosijat koolle ja vannotti heidät hyväksymään Helenan tekemän valinnan, osui se sitten kehen hyvänsä. Helena valitsi Spartan kuninkaan Menelaoksen. Kilpakosijat hyväksyivät tappionsa ja Odysseus vei Penelopen mukanaan.

Helenan ja Menelaoksen avio-onni kesti useita vuosia, kunnes Spartaan saapui troijalainen prinssi Paris, jolle jumalatar Afrodite oli luvannut palkinnoksi maailman kauneimman naisen eli Helenan.

Troijan prinssi Paris oli nimittäin joutunut ratkaisemaan, kuka voittaisi kolmen jumalattaren välisen kauneuskilpailun. Kilpailu oli saanut alkunsa Peleuksen ja Thetiin häistä, joissa Zeus järjesti juhla-aterian kutsuen paikalle lähes kaikki jumalat, lukuun ottamatta Eristä, epäsovun jumalaa, koska hänen tiedettiin aiheuttavan eripuraa. Eris saapui kuitenkin raivostuneena paikalle ja heitti osallistujien keskelle kultaisen omenan, johon oli kaiverrettu sana ”Kauneimmalle”. Hera, Pallas Athene ja Afrodite vaativat kukin omenaa itselleen. Koska Zeus ei halunnut suosia ketään ehdokkaista, siirsi hän vastuun prinssi Parikselle. Kylvettyään vuoristolähteessä kolme naista kokeili vuorollaan voimiaan Parikseen: Hera ehdotti tekevänsä tästä Euroopan ja Aasian hallitsijan, Pallas Athene antaisi viisautta ja taitoa sodankäyntiä varten, kun taas Afrodite tarjosi tälle maailman kauneimman naisen rakkautta. Paris teki pariksen tuomion ja kallistui Afroditen tarjoukseen. Hän sai niin paitsi Helenan rakkauden myös kreikkalaisten ja ennen kaikkea Pallas Athenen ja Heran vihat niskoilleen.

Kun Menelaos oli matkoilla, sai Paris houkuteltua Afroditen avulla Helenan mukanaan Troijaan. Menelaos sai palatessaan huomata, että Paris oli hänen poissa ollessaan ryöstänyt hänen paitsi hänen vaimonsa, myös suuren määrän aarteita. Tästä alkaa Kreikan taruston merkittävin sotaretki, Troijan sota.

Saadakseen takaisin Helenansa kuningas Menelaos kutsui puolelleen kaikki liittolaisensa ja ystävänsä. Urhein sotaretkelle osallistujista oli Akhilleus. Akhilleusta sanottiin kuolemattomaksi, koska hänen äitinsä oli kastanut hänet suojelevaan Styksin veteen. Mutta hänelläkin oli haavoittuva kohta: kantapää, josta äiti oli pidellyt kiinni kastaessaan poikansa.

Noin kymmenen vuoden sotimisen jälkeen Troija (yksi niistä) tuhottiin ja Menelaos vei Helenan takaisin kotiin.

IMG_7697

Bergamassa

Päätimme jatkaa kurban bayram -matkaamme Soman kautta, koska nimi oli niin soma. Siihen se soma sitten jäikin. Yhden aika soman kahvilan löysimme kaupungin laitamilta, jossa nautimme turkkilaiset kahvit ja juustogözlemen. Sitten suuntasimme eteenpäin.

Seuraava yöpymispaikkamme löytyi Izmirin maakunnasta Bergamasta, vanhasta Pergamonista. Paikka on lisätty Unescon maailmanperintökohteiden listalle vuonna 2014, mikä ei ole ihme: se oli aikanaan Vähä-Aasian suurimpia kulttuurikeskuksia. Sen mukaan on saanut nimensä myös eläinten nahasta valmistettu pergamentti, jolle kirjoitettiin aikanaan kokonaisia kirjoja. Pergamon on myös yksi Raamatun Ilmestyskirjan kirjeiden kohteista.

Olimme varanneet hotellihuoneen Hera-hotellista vanhasta Bergamasta, Akropolin kukkulan juurelta. Meillä oli hotellillemme hyvät ajo-ohjeet, mutta ihan viime metreillä tuli toppi: autosilta ikivanhaan Bergamaan oli tietyön vuoksi poikki. Koitimme läheistä sivukatua, mutta autollamme ei yksinkertaisesti mahtunut sitä ajamaan. Siispä auto parkkiin ja kävellen (1,4 km luki viitassa) ylös hotellille.

Hotellilta mukaamme lähti vastaanoton tyttö, joka nappasi vielä paikallisen nuoren pojan oppaaksemme. Poika kuulemma tiesi parhaiten ikivanhan kaupungin kujat, kadut ja kiertotiet. Porukalla saimme ajettua automme perille ja pääsimme viimein kirjautumaan sisään Turkin matkojemme erääseen parhaimpaan hotelliin.

Hotellirakennus oli pieteetillä restauroitu 200 vuotta vanha bergamolainen kivitalo. Hotellin sisäpihalla kasvoi suuri granaattiomenapuu – yksi Hera-jumalan symboleista. Hotellin hanavettä sai juoda! Hotellin huoneet oli nimetty Kreikan jumalien mukaan; meidän huoneemme oli Zeus.

Tarinan mukaan Zeus iski silmänsä kauniiseen sisareensa Heraan (Zeus iski yleensäkin silmänsä kauniisiin naisiin, jumalattariin tai nuoriin miehiin), mutta Hera ei ollutkaan helposti otettavissa. Zeus joutui piirittämään Heraa pitkään ja onnistui saamaan Heran omakseen vasta katalalla tempulla: Zeus muunsi itsensä käeksi ja nostatti samalla lumimyrskyn. Käkenä Zeus haki suojaa Heralta, joka auliisti otti käenpoikasen suojiinsa. Heran syleilyssä Zeus muutti itsensä takaisin itsekseen ja makasi Heran kanssa. Hera kreikkalaisille taruille luonnollisesti rakastui Zeukseen.

Heran ja Zeuksen häät olivat suureelliset, niihin oli kutsuttu kaikki jumalat, ihmiset ja eläimet. Sisarusten intohimon sanotaan olleen niin suurta, että yksistään heidän kuherruskuukautensa kesti 300 vuotta. Herasta tuli kreikkalaisessa mytologiassa avioliiton ja aviollisen rakkauden, hedelmällisyyden ja synnytyksen jumalatar. Siinäpä hotellillemme ja huoneellemme taustatarua.

Hotellin omistajapariskunta, tai oikeammin omistajapariskunnan isovanhemmat ja vanhemmat kuuluvat niihin kahteen miljoonaan, jotka pakkomuutettiin Turkin itsenäisyyssodan aikana. Nämä suvut siirrettiin Bergamoon Thessalonikista.

Koska jatkoimme matkaamme jo seuraavana päivänä, emme aikailleet kulttuurikierroksemme kanssa. Suuntasimme heti kukkulan huipulle Akropolin ja Athenen temppelin raunioille. Sinne pääsi kätevästi kaapelihissillä (hiihtohissillä), jota olin etukäteen päättänyt olla kokeilematta. Toisin kuitenkin kävi.

IMG_7653

Päivä oli erityisen tuulinen, ja lipun myyjä kertoi hissin juurella, että koppi heiluu aika lailla. ”Jos pelkäätte, ette voi mennä hissillä”. ”Ei pelota lainkaan”, valehtelimme hymyillen ja maksoimme lipun.

Koppi todellakin heilui korkeuksissa. Lähes koko hissimatkan istuin silmät kiinni ja laskin sekunteja (yks’ sattaa-kaks’ sattaa-kolme sattaa…) – jokainen sekunti vei meidät lähemmäksi määränpäätämme. Kyllä kannatti!

IMG_7664

Vuoren laella sijaitsi ennen myös Zeuksen alttari, jota tutkijat myös Paholaisen alttariksi nimittävät.  Ilmestyskirjan (2:12-17) kirjeessä Pergamonin seurakunnalle sanotaan, että ”Pergamonin seurakunnan enkelille kirjoita: Näin sanoo hän, jolla on kaksiteräinen, terävä miekka: Minä tiedän, missä sinä asut: siellä, missä Saatanalla on valtaistuimensa”. Laella on tänä päivänä vain alttarin perustusrauniot, sillä itse alttari ja kaikki arvokas on jo aikaa sitten siirretty museoon Berliiniin.

IMG_7668

Alaspäin päätimme jättää hissimatkan väliin ja tulla kävellen. Kävelymatka olikin todella hieno ja näimme paljon vanhan Akropolin paikkoja, joita emme olisi hissimatkailijoina nähneetkään.

Alhaalla meitä odotti kuitenkin pieni ylläri, sillä museoalueen portti oli lukossa. Ehdimme jo tehdä suunnitelman portin alitse ryömimiseen, kun paikalle tuli vartija, joka aukaisi meille lukon ja opasti meidät oikealle kujalle kohti kaupunkia.

Ilta oli jo saapunut, kun olimme alhaalla kylässä, joten pazarit ja kaupat sulkivat jo oviaan. Kävimme maittavalla iltakebabilla ja talsimme takaisin hotelliimme.

Aamulla pistäydyimme vielä Bergamon ehkä tärkeimmän nähtävyyden, Asklepioksen, raunioilla. Asklepios on temppelialue, jonne pyhiinvaeltajia saapui pitkienkin taipaleiden takaa hakemaan parannusta sairauksiinsa.

Suurin osa Asklepioninkin aarteista löytyy Berliinin Pergamon-museosta. Niistä, mitkä ovat jääneet Turkkiin, on suurin osa siirretty Izmirin arkeologiseen museoon. Hera-hotellimme omistaja kertoi käyneensä Berliinin museossa – ja purskahtaneensa itkuun. Tosin hän myös myönsi, että kallisarvoisista esineistä on Saksassa pidetty hyvää huolta, toisin kuin ehkä olisi tehty Turkissa.

Pikajunamatka Konyaan

Kävimme lauantaina pikajunamatkalla Konyassa. Sinne on Ankarasta noin 300 km, ja pikajunalla eli yüksek hızlı trenillä matkaan meni tasan tunti ja 55 minuuttia. Liput sai ostettua netin kautta; edestakainen hinta business-luokassa yhdeltä henkilöltä oli noin 17 euroa. Samaan hintaan tarjoiltiin vielä mennessä aamupala ja palatessa iltapala.

Pikajuna lähti Ankaran uudelta ultramodernilta rautatieasemalta. Ultramoderni oli myös juna ja sen business-osaston mustine nahkapenkkeineen ja multimedianäyttöineen. Multimedianäyttö toimi moitteettomasti ja ehdimme mennen tullen katsoa elokuvan, molemmat alkuperäiskielellä englanniksi.

Ennen matkaamme sain konyalaiselta tuttavaltani hänen ystävillensä kirjoittaman pikku opasvihkosen päivämatkalle Konyaan. Tuttavani vakuutti, että vaikka Konya on reippaan miljoonan asukkaan kaupunki, pystyy sen keskustan päivässä koluamaan kävelemällä. Niin kuin pystyikin.

Konyasta emme ennalta tienneet juuri muuta kuin että se on kuuluisa matoista (meilläkin niitä on kaksi) ja että pyörivät dervissit ovat sieltä kotoisin. Nettisurffailulla löytyi lisätieto, että Konya on vanha seldzukkien hallitseman Rûmin sultanaatin pääkaupunki, ja että suurin osa kaupungin museoista keskittyy tuolle kaudelle eli 1200-luvulle. Pyöriviin dervisseihin olin tutustunut jo Bangkokissa ensimmäisen turkin kirjani kültür köşesissä. Kirja esitteli turkkilaisia kuuluisuuksia, ja heidän joukossaan oli seldzukkien aikaan elänyt Mevlâna Celâleddin Rûmi, suuri suufilainen filosofi, islamilainen teologi, mietiskelijä, runoilija ja pyörivien dervissien oppi-isä. Kirjan mukaan hänen merkittävin teoksensa on nimeltään Mesnevi, jota Rumi itse kutsui ”(islamin) uskonnon juurien juurien juuriksi ja Koraanin selittäjäksi”.

Konya on Turkin seitsemänneksi suurin kaupunki reippaalla miljoonalla asukkaallaan. Se tuntui kuitenkin huomattavasti pienemmältä, kuin maaseutukaupungilta. Ensimmäisenä miellyttävänä yllätyksenä oli, että se oli, päinvastoin kuin Ankaramme, täysin tasainen – ei siis suuria ylämäkiä kiivettävänä.  Toinen yllätys ei ehkä ollut niin miellyttävä, sillä se liittyi tulevaan kansanäänestykseen. Hallituksen tukema ”Kyllä”-kampanja oli prahaillaan menossa ja näkyvästi esillä kadunvarsimainoksissa, lentolehtisissä ja tien varteen pystytetyissä vaaliteltoissa. Ihan vasta Konya oli uutisissa tupakanvastaisen kampanjansa vuoksi. Keski-Anatolian terveysministeriön lanseeraama kampanja piti keskeyttää, koska sen julisteissa ja lehtisissä luki “Ei” tupakoinnille ja sen haittavaikutuksille! Hallituksen mukaan ihmiset voivat sekoittaa kampanjan tulevaan kansanäänestykseen, jossa äänestetään perustuslain muutoksesta ja presidentin valtaoikeuksien laajentamisesta. Mitään muutakaan ”Ei”-kampanjaa emme Konyassa nähneet.

Mutta takaisin reissuumme… suuntasimme rautatieasemalta Atatürkin patsaan ohitse Atatürk-bulevardille ja sieltä Alâeddin tepesille eli kukkulalle. Kukkulan liepeillä oli parikin mukavaa pikku museota, joissa pistäydyimme. Ince minare taş ve ahşap esler müzesiin on nimensä mukaisesti kerätty kivi- ja puutaidetta pääasiassa seldzukkien aikakaudelta eli 1200-luvulta; Karatay müzesissa taas on esillä samaisilta aikakausilta posliiniesineitä. Itse museorakennukset olivat vanhoja kouluja ja hienoja arkkitehtuurisia taidonnäytteitä.

Museoista pääkohteenamme oli kuitenkin Mevlana-museo, joka opaskirjojemme mukaan on myös Turkin toiseksi suosituin museo Istanbulin Hagia Sofian jälkeen. Niin ikään opaskirjamme mukaan Rumin mausoleumin ovessa on kirjoitus: “Jotka astuvat sisään vajavaisina, tulevat ulos täydellisinä” – emme halunneet jättää mahdollisuutta käyttämättä 🙂

Leveän Mevlana-bulevardin sijaan päätimme koukata museolle pikkukujien kautta, jotka johtivat meidän suoraan sokkeloisille kävelykauppakaduille. Kujat olivat kukin erikoistuneet myymään tiettyjä tavaroita, ihan alkupäässä nimenomaan kenkiä, loppupäässä enimmäkseen kuivattuja hedelmiä, kahvia ja mausteita. Kujien loputtua putkahdimme aukiolle, jossa seisoi komea osmanien aikainen Aziziyen moskeija.

Meillä alkoi olla jo nälkä, joten päätimme tuttavamme opas kirjasen suosituksesta käydä testaamassa läheistä Mithat tirit salonua. Onneksi tuttavamme oli ennalta kertonut meille, kuinka konyalaiset ruokalistattomat ravintolat toimivat. Tarjoilija nimittäin tuli pöytäämme, toivotti tervetulleeksi ja kysyi ystävällisesti, mutta hyvin lyhyesti: ”Tek? Bir bucuk?” Eli: ”Yksi? Puolitoista?” Tilata sai siis joko yhden tai puolitoistakertaisen annoksen ruokaa. Luulimme vielä tuossa vaiheessa, että saisimme eteemme kuuluisaa konyalaista etliekmekiä eli eräänlaista lahmancu-jauhelihapizzaa. Nimensä
mukaisesti ravintolassa tietysti kuitenkin tarjottiin tiritiä eli sumakilla maustettua paistettua liha-leipä-sipuli-jugurttivuokaa. Ei harmittanut yhtään, sillä ruoka oli mielettömän herkullista! Konyan kuuluisaa etliekmekiä kävimme sitten syömässä Konevi fırınissä paluumatkallamme rautatieasemalle.

Vatsat täynnä jatkoimme matkaamme pyörivien dervissien kehtoon eli Mevlana-museoon. Konyan kadut olivat melkoisen tyhjiä ja ihmettelimme jo, missä kaikki ihmiset ovat lauantaipäivänä. Asia selvisi: täällä. Rumille pyhitetyssä museossa vierailee vuosittain noin 1,5-2 miljoonaa ihmistä, osa heistä pyhiinvaeltajia.

Museon tärkein nähtävyys on tietysti Rumin hautamuistomerkki. Sen vieressä komeilee hänen poikansa sulttaani Veledin arkku ja niiden takana muiden merkittävien dervissien haudat. Rumin ja hänen poikansa hauta-arkkujensa päällä olevat suuret turbaanit kuvaavat heidän ylemmyyttään dervissien keskuudessa. Museossa oli myös esillä reliikkinä Muhammedin partakarvoja ja niin pieni Koraani, että sen kirjoittajan sanotaan sokeutuneen sitä kirjoittaessaan.

Tarkoituksemme oli jatkaa matkaamme Rumin hengellisen inspiraation, Shamsin, muistomerkille. Pääsimme kuitenkin vasta takaisin Mevlana-kadulle, kun meidät jo pysäytti paikallinen mies. ”You are tourists. I saw you in Mithat tirit restaurant. Where you come from?” ”You have visited Mevlana museum? Then you have seen the most important place in Konya. You know what is second important place? My shop!” “Do you know what is cicim? Come, I will show you!” Ja niin me olimme ikään kuin vahingossa matkalla turkkilaiseen mattokauppaan viereisen rakennuksen toiseen kerrokseen. ”So you are from Finland? From Helsinki? Tampere? Vaasa? Oulu?”

IMG_7157.JPGTarkoituksenamme ei missään nimessä ollut ostaa lisää mattoja. Toisin kuitenkin kävi, kun myyjän puhekone pääsi vauhtiin. ”Miss Finland, you like this one? Maybe? Yes? No? I show you something else? My price is very cheap, in Istanbul you will have to pay at least 700 TL, I only ask 300. How may you take? Three? When I tell you my price you say: pack them all for me!” “Do you want tea?” ”Miss Finland knows the quality. Are you a teacher?” Matot olivat kauniita ja hyvin säilyneitä, ja hinnat olivat kieltämättä alhaisia. Kun sytyttimellä vielä näytettiin, että loimilangatkin ovat villaa, lopun matkaa raahasimme muutaman kilon painoista mattokassia mukanamme.

Sitten takaisin Rumiin ja hänen hengelliseen inspiraatioonsa. Sanotaan, että Rumin elämän käännekohta oli tutustuminen nelikymppisenä itseään vanhempaan vaeltavaan mystikko Shams Tabriziin. Rumin tekstien perusteella jotkut tutkijat kutsuvat Rumin ja Shamsin suhdetta ”vahvaksi ystävyyssuhteeksi”, toiset viittaavat persialaisen runouden perinteestä kumpuavaan ”poikarakkausteemaan”.

IMG_7159.JPG

Tarinan mukaan Rumin seuraajat murhasivat Shamsin, koska kokivat, että heidän oma hengellinen johtajansa oli heidät vanhemman mystikon tähden hyljännyt. Ei ole varmaa, murhattiinko Shams ihan oikeasti ja onko hänen ruumiinsa siten edes muistomerkillä olevassa arkussa – ehkä tämäkin tarina, kuten Rumin tekstit yleensä, on käsitettävä enemmän symbolien ja metaforien kautta. Eräässä Mevlana-museon kuvataulussa luki, että Shams saattoi myös yksinkertaisesti ”haihtua ilmaan”. Runokokoelmassaan “Divan-i Shams-i Tabrizi” Rumi kuvaa rakkauttaan sekä jumalaan että Shamsiin – metaforien ja symbolismin vuoksi kahta rakkauden kohdetta on toisinaan kuulemma jopa mahdoton erottaa.

Rumin edustaman suufilaisuus on Wikipedian mukaan islamin mystinen suuntaus, jossa korostetaan suoran, henkilökohtaisen jumalasuhteen saavuttamista ja Jumalan henkisen totuuden tavoittamista jumalalliseen rakkauteen perustuvien harjoitusten kautta. Tuohon tavoitteeseen dervissit eli maallisesta mammonasta luopuneet askeettisuufilaiset pyrkivät ekstaasin ja tanssin avulla sema-seremonioissaan. Mattokauppiaamme ehti myös kertoa, että koska oli lauantaipäivä, olisi museon takana ollut illalla ilmainen sematanssiesitys. Junamme lähti kuitenkin takaisin Ankaraan ennen sitä, joten esitys jäi tällä kertaa näkemättä. Saimme tyytyä nauttimaan tuosta maagisesta tanssista vain netin välityksellä*.

dervissiPyörivien dervissien pääesitys on joulukuussa järjestettävissä Rumin kuolinpäivän (jota myös hänen hääyökseen kutsutaan) muistotilaisuuksissa. Suomalaiset ystävämme olivat kerran päässeet seuraamaan tuota kuulemma lähes kolmen tunnin pyörimisesitystä ihan paikan päältä. Ystävämme eivät kuitenkaan onnistuneet vaipumaan tanssijoiden kanssa uskonnolliseen ekstaasiin, vaan jopa heidän seurueensa turkkilaiset olivat tuumanneet, että tunninkin lyhyempi pyöriminen olisi riittänyt…

Netin arvostelusivuilla konyalaiset sematanssit saavat kuitenkin loistavia arvosanoja. Seremoniassa dervissit pyörivät vasemman jalan varassa aina vastapäivään, samaan suuntaan kuin planeetat kiertävät aurinkoa. Oikea käsi kerää kämmenpuoli ylöspäin jumalalta siunauksia ja vasen käsi välittää kämmenpuoli alaspäin siunaukset maan päälle. Dervissien pää on taivutettuna sivulle, jotta taivainen voima pääsee vapaasti virtaamaan kämmenten välitse.

Vaikka suufilaisuus on kannattajien mukaan islaminuskon syvällisintä tulkintaa, voi hyvin ymmärtää, miksi se islaminuskoisten vastustajien mielestä on vieraista filosofioista ja uskonnoista vaikutteita saanut harhaoppi. Harhaoppisiksi islaminuskonnossa tosin luokitellaan monia muitakin uskonnollisia ja filosofisia suuntauksia… Dervismi oli kuitenkin suosittua osmaanien ajan Turkissa, ja vasta Turkkia maallistaneen ja modernisoineen Atatürkin kiellettyä dervismin harjoittamisen sen kannattajat alkoivat vähetä, kunnes se sai luvan jatkaa toimintaansa kulttuuriorganisaatio-nimikkeen alla. Vuosi 2007 oli Unescon julistama “Mevlanan vuosi” Rumin kuoleman 800-vuotisjuhlan kunniaksi. Uutisten mukaan Rumista ollaan tekemässä myös Hollywood-elokuvaa.

*Esimerkiksi vuoden 2015 reilun tunnin mittainen muistotilaisuus löytyy YouTubesta: https://www.youtube.com/watch?v=Mb2XGnxsu8k. Vähän lyhyempi “arki”versio (vajaa 10 minuuttia) löytyy: https://www.youtube.com/watch?v=_h1wayIgn8o

Joidenkin lähteiden mukaan Rumi lausui runonsa ääneen tanssinsa huimissa pyörteissä. Varsinaisen kirjoitustyön tekivät Rumin pyörintää seuraavat oppilaat, ja mestari korjaili säkeitä jälkikäteen antaen niille niiden lopullisen rumilaisen runomuotonsa. Runot on alun perin kirjoitettu persian (farsin) ja arabian kielellä, joten sekä afganistanilaiset, turkkilaiset että iranilaiset pitävät Rumia kansallisrunoilijanaan.

Runoja on käännetty vuosien mittaan useaan otteeseen eri kielille. Koska osa kääntäjistä ei ole osannut sen enempää farsia kuin arabiaakaan, ovat he kääntäneet tekstejä jo käännetyistä teksteistä – ja jotain oleellista on toisinaan “lost in translation”. Suomeksi Rumia on tarjolla Jaakko Hämeen-Anttilan kääntämänä (alkuperäiskielestä!) teoksessa “Mawlana Jalaladdin Rumi: Rakkaus on musta leijona” (Basam Books 2002). Hämeen-Anttilan on myös kirjoittanu­t kirjan (mielestäni todella osuva nimi!) “Jumalasta juopuneet”, jossa hän tarkastelee lähemmin suufimystiikkaa (Basam Books 2002).

Suuntasimme Konyaan vajavaisine kokemuksinemme, tietoinemme ja ymmärryksinemme, ja jos ei nyt ihan täydellisinä ulos tultukaan, ainakin yhtä kokemusta rikkaampana 🙂

Löysin tähän loppuun netistä (useammalta sivulta) rumilaisen runon “Vierasmaja”, josta pidän kovasti (ja jonka uskoakseni on englanninkielestä suomentanut Soili Takkala):

Ihmisenä oleminen on vierasmaja
joka aamu tulee uusi vieras.

Ilo, masennus, ilkeys,
äkillinen tietoisuuden hetki, kaikki
tulevat kuin odottamattomat vieraat.

Toivota tervetulleeksi ja viihdytä niitä kaikkia!
Vaikka ne olisivat murheiden joukkio,
joka raastaa talosi raivokkaasti
tyhjäksi huonekaluista

kohtele silti jokaista vierasta kunnioittavasti.
He voivat olla tyhjentämässä sinua
uutta iloa varten

Synkkä ajatus, häpeä, kauna –
ota ne vastaa nauraen
ja kutsu ne sisään.

Ole kiitollinen kaikista tulijoista
sillä niistä jokainen on lähetetty
oppaaksi tuonpuoleisesta.

 

Selçukissa

Kurban bayram -lomamme jatkui İzmiristä kohti etelää ja pientä Selçukin kaupunkia. Kaupunki on historiansa aikana omistanut erinäisiä nimiä, mutta vuonna 1914 se sai nykyisen nimensä seldžukkien kunniaksi. Nuo seldžukit oli ensimmäinen turkkilaiskansa, joka saapui Keski-Aasiasta Vähä-Aasiaan.

Selçukissa yövyimme kaksi yötä sen vanhassa kaupungissa Nilya-hotellissa, joka oli kaikin puolin aivan loistava!

Selçukissa ei itsessään ollut kauheasti katseltavaa, emmekä valinneetkaan sitä varsinaiseksi määränpääksemme, vaan sen kupeessa olevan Efesoksen, maailman parhaiten säilyneen antiikin ajan kaupungin. Selçukista löytyi kuitenkin mukavia yllätyksiä, kuten Johanneksen kirkko ja monen katolisen pyhiinvaelluskohde Neitsyt Marian talo. Nuo riittävät tekemään Selçukista monen muunkin turkinmatkaajan ykköskohteen.

Johanneksen kirkon rauniot ja hautapaasi, jonka alle apostoli Johannes on haudattu, löytyi vanhan kaupungin kukkulalta. Kukkulalla sijaitsevat myös vanhan linnoituksen rauniot, ja sieltä on upeat näkymät kaupunkiin. Johanneksen kirkon alueella on myös basilika, jossa Johanneksen sanotaan kirjoittaneen merkittävimmät kirjalliset teoksensa jälkipolvilleen.

img_6156Kuriositeettina mainittakoon, että kukkulan rinteiltä löytyi ehkä Suomeen paremmin assosioituva käsite: pussikalja! Näihin emme Turkissa olleet aiemmin törmänneetkään. Pussikalja oli paikallista Efes-merkkistä, jota emme kuitenkaan Selçukin kahvilasta saaneet. Heillä oli tarjota vain Tuborgia ja Carlsbergiä –  tyydyin mieluummin turkkilaiseen teehen, jolla jano lähti varmasti yhtä hyvin.

Mutta sitten matkan varsinaiseen määränpäähän eli Efesokseen. Turhaan ei paikkaa kehuta ja ylistetä matkaoppaissa. Osin entisöityjen pylväsrivistöjen ja rakennusten lomitse kulkevia marmorikatuja astellessa on helppo aistia Efesoksen menneiden aikojen loisto. Efesos on listattu yhdeksi Unescon maailmanperintökohteista.

Vaikka Efesoksen aluella on tehty arkeologisia kaivauksia jo 1800-luvulta saakka, on osa sen historiasta edelleen maan uumenissa. Efesoksen rauniot ovat ovat antiikin Kreikan ja Rooman ajoilta, ja siellä on myös jäänteitä Bysantin valtakaudelta.

Efesoksessa tiedetään olleen asutusta jo neoliittisella kaudella eli noin 6500 vuotta eKr. Kreikkalaista asutusta seudulla on ollut jo 1000-900-luvulla eKr, mutta kuuluisaksi paikakunta tuli vasta 500-luvulla eKr, kun sinne rakennettiin Artemiin temppeli, yksi antiikin ajan seitsemästä ihmeestä. Artemiin temppeli oli aikanaan neljä kertaa Ateenan Parthenonin kokoinen; sen kattoa kannatteli sata 17 m:n korkuista pylvästä. Temppeli hävitettiin lopullisesti 262 jKr, ja loistavasta rakennuksesta on jäljellä enää kivikasoja ja yksi pylväs, jotka löytyvät Selçukin kaupungista.

Artemis on kreikkalaisessa mytologiassa metsästyksen jumalatar ja Apollonin kaksoissisar, Zeuksen ja Leton tytär. Artemis vastaa roomalaisten Dianaa, ja hallitsee kasvullisuutta ja varttuvaa elämää. Efesos oli aikanaan myös vähäaasialaisen äitijumalattaren kultin keskus, ja vähitellen palvontamenot sulautuivat Artemis-kulttiin. Efesoksen Artemis pysyi vähäaasialaisena hedelmällisyyden jumalattarena, monirintaisena maaemona.

Efesoksen kaupunki kuului aikanaan Persian, Aleksanteri Suuren ja Perganomin valtakuntiin, kunnes se vuonna 133 eKr. liitettiin Roomaan. Kulta-aikanaan Efesos oli tärkeä satamakaupunki ja kaupankäynnin keskus, ja siitä tulikin lopulta koko Rooman valtakunnan toiseksi suurin kaupunki, jonka väkiluvun arvioidaan kahden ensimmäisen vuosisadan aikana jKr. olleen noin 230 000.

Efesoksen merkittävimpiä rakennuksia ovat Artemin temppelin lisäksi roomalainen kirjasto Celsus ja 24000-paikkainen amfiteatteri. Kirjaston julkisivu on 1970-luvulla koottu alkuperäisistä rakennuskivistä alkuperäiselle paikalleen, ja se näyttää edelleen kertakaikkisen majesteettiselta. Antiikin aikaan vain miehet saivat käyttää kirjastoa, ja historian kirjojen mukaan siellä vierailtiinkin ahkerasti. Tarina kertoo, että kaikki efesolaiset eivät suinkaan tulleet sinne lukeakseen tai opiskellakseen, vaan he käyttivät kirjastosta lähtevää salakäytävää, josta pääsi huomaamattomasti läheiseen ilotaloon.

Efesoksen kukoistuskausi oli keisari Augustuksen aikakaudella, jolloin kaupunki sijaitsi vielä meren rannalla. Maanjäristykset ja tuhoisat hyökkäykset heikensivät vähitellen Efesosta, mutta vasta meren vetäytyminen ja kaupungille tärkeän sataman menettäminen aiheuttivat kaupungin lopullisen rappion. 1500-luvulla antiikin loistelias marmorikaupunki oli jo täysin hylätty. Selçukin Efes-museoon on koottu monia Efesoksen veistoksia – arvokkaimmat niistä löytyvät, valitettavasti, Lontoon British Museumista.

Legendan mukaan apostoli Johannes ja Neitsyt Maria muuttivat Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen Efesoksen kupeeseen. Legenda perustuu Raamatun kertomukseen, jossa Jeesus pyytää Johannesta huolehtimaan äidistään. Johannes itse muutti Jeesuksen kuoleman jälkeen lähelle Efesosta, pakoon kristittyjen vainoja. Saksalaisen nunnan 1800-luvulla näkemien näkyjen perusteella Neitsyt Marian viimeinen asuinsija löydettiin. Paikalla on nykyään Neitsyt Marialle pyhitetty kappeli, jonne monet katoliset siis tekevät pyhiinvaellusmatkojaan, erityisesti 15. elokuuta, jolloin siellä juhlitaan Marian muistoa. Kappelin vieressä voi sytyttää Marian muistoksi kynttilän ja hiukan alempana sitoa rukouksensa ristikkoseinään muiden rukousten jatkoksi. Rukouksia oli kirjoitettu paitsi paperilapuille, myös kankaanpalasiin, muovipussinpalasiin, pääsylippuihin, nenäliinoihin…

Lähellä Selçukia löytyy Şirincen kylä, jota Lonely planetimme kutsuu ”valokuvaajan paratiisiksi”. Vaikka paikka oli nätti ja maisemat kauniit, parempia paratiiseja valokuvaukselle löysimme pitkin matkaamme. Kylä sijaitsee noin 800 metrin korkeudessa, ja sinne noustaan kapeaa serpentiinitietä pitkin. Kylän pääelinkeino on hedelmien viljely. Hedelmistä valmistetaan ainakin kylän putiikkien myyntituotteiden perusteella jäätelöä, saippuoita ja erilaisia makeita viinejä, joista granaattiomena- ja persikkaviiniä ostimme mukaamme.

Selçukin eteläpuolelta löytyi viinitila Yedi Bilgeler (seitsemän tietäjää), jossa pistäydyimme. Tila on saanut nimensä antiikin Kreikan “seitsemästä viisaasta miehestä”, jotka vaikuttivat noin vuosina 620-550 eKr. Viisaat toimivat yhteisönsä moraalisina johtajina aikana, jolloin Kreikkaa koetteli sosiaalisista ja taloudellisista ongelmista johtuva moraalinen rappio. Miehet tunnettiin kuulemma käytännön viisaudestaan eli maalaisjärjestä ja ytimekkäistä aforismeistaan kuten ”hallitse vihasi”, ”suuntaa katseesi elämän loppupuolelle” ja ”suurin osa ihmisistä on pahoja”. Sokrates kertoo seitsemän viisaan kokoontuneen kerran Delfoihin sanellakseen viisautensa jopa Apollonille. Seurauksena Apollonin temppeliin kirjoitettiin tunnetut lauseet: ”tunne itsesi” ja ”ei mitään liikaa”. Viisaiden aforismeja pidetään kreikkalaisen filosofian pohjana. Tiedot viisaista miehistä, heidän tekemisistään ja sanomisistaan ovat Solonia lukuun ottamatta paljolti kaikenlaisten legendojen peitossa. Ainoa varma asia on, että he kaikki ovat oikeasti olleet olemassa.

Yedi Bilgeler -viinitila sijaitsee alueella, jossa jossa pistäydyimme. seitsemän viisaan sanotaan “syntyneen, eläneen, juoneen viiniä esitellen maailmalle filosofisia ajatuksiaan”. Vaikka viisaita sanotaan yleensä olevan seitsemän, heistä esiintyy useita erilaisia luetteloita. Viinitila on kuitenkin ottanut esikuvakseen seuraavan seitsemän miehen listauksen ja tilan viinit on nimetty heidän mukaansa: Anaxagoras, Bias, Khilon, Lassos, Pythagoras, Solon ja Thales. Tilan vuosittainen rypälesato tuottaa noin 40 000 pulloa viiniä. Vieraillessamme viinitilalla oli sadonkorjuu jo tehty ja tämän kauden viini oli tankeissa käymässä. Edellisestä sadosta oli Anaxagoras loppunut, muita ostimme mukaan pari pulloa kutakin.