Tutustuimme viikonloppuna Pohjois-Kyproksen turkkilaiseen tasavaltaan (Kuzey Kıbrıs Türk Cumhuriyeti), jonne lensimme perjantaina Ankaran ulkomaan terminaalista. Saari ei koskaan ole ollut ”tämä täytyy tässä elämässä vielä kokea”-listallamme, mutta olemme kuulleet täällä Turkissa siitä niin paljon positiivista, että päätimme käydä itsekin katsomassa, mikä Pohjois-Kyproksessa vetää.
Matkatoimistojen mukaan Pohjois-Kypros yksi Euroopan aurinkovarmimmista lomakohteista, sillä siellä on noin 300 aurinkoista päivää vuodessa ja talvisinkin lämpötilat pysyvät 20 asteen tuntumassa. Auringon suhteen olimme hiukan epäonnekkaita, sillä sää pysytteli koko viikonlopun puolipilvisenä tai kokonaan pilvisenä. Lämpötilat sen sijaan olivat nuo mukavat 20 astetta.
Maantieteellisesti ja ilmastollisesti Kypros lasketaan Lähi-itään, mutta kulttuurisesti se on lähempänä Etelä-Eurooppaa; pohjoisosa selkeästi turkkilaisella silauksella. Pohjoisessa pärjää hyvin turkin kielellä ja ainakin hotelleissa, kaupoissa ja ravintoloissa myös englannilla.
Heti lentokentällä tuli selväksi, mikä on saaren turistien ykkösvetonaula (auringon lisäksi): kasinot. Niitä oli rakennettu kaupunkeihin ja kaupunkien laitamille melkoinen määrä. Osa oli kai pelkkää kasinoa, osa kasino-hotellia, osa kasino-hotelli-kylpylää. Passasimme ne kaikki.
Olimme varanneet hotellihuoneen Kemeri konakin butiikkihotellista Girnestä eli Kyreniasta – saaren muidenkin paikkojen nimet löytyivät tien varren kylteistä aina kaksikielisinä. Hotelli oli hyvällä paikalla, todella mukava ja kaunis.
Jos Kyproksen historiasta on aikanaan ollut koulussa juttua, oli kaikki se onnellisesti unohtunut. Emme tienneet oikeastaan muuta kuin että saari on jakautunut aseellisen selkkauksen kautta kahtia: etelä kuuluu Kreikalle, pohjoinen Turkille. Teimme siis pienen historiansurffailun netissä ennen lähtöämme.
Kyproksella on ollut asutusta lähestulkoon aina: netti osasi kertoa, että saaren asutus, historia ja kulttuuri ovat kehittyneet epipaleoliittisen, neoliittisen, kalkoliittisen, pronssikauden, geometrisen, arkaaisen ja klassisen antiikin, hellenistisen, roomalaisen, bysanttilaisen, Rikhard Leijonanmielen ja temppeliritarien kauden, lusignanien, venetsialaisten ja osmanien kautta nykyiseen Kyprokseen…
Kyproksen sijainti kolmen mantereen välillä teki siitä aikanaan merkittävän kauppapaikan. Se on ollut myös kautta aikojen merkittävä kuparin tuottaja. Kyproksen nimelle on olemassa erilaisia etymologisia selityksiä, mutta oletettavasti nimi juontaa juurensa rauta-ajalla Kyproksella puhutun kielen sanaan ”kupari”, josta kaupankäynnin kautta kulkeutui klassiseen latinaan sana ”cyprium” eli ”Kyproksen metalli”. Saarelta on kotoisin myös herkullinen halloumi-juusto, hellim peyniri, jota maistelimme grillattuna aamupalalla, lounaalla ja illallisella ja jota ostimme muutaman palasen myös mukaamme.
Aikojen kuluessa Kyprosta ovat miehittäneet monet maat ja kansat. Vuonna 1573 saari antautui osmaneille, joiden hallussa saari säilyi noin 300 vuotta. Osmanien sulttaani panttasi Kyproksen briteille lainaa vastaan, ja luovutti lopulta saaren Isolle-Britannialle vuonna 1878 Turkin sodan jälkeen (sen, jossa Suomen kaartikin oli mukana Balkanin vuorilla, toisella puolella Tonavan… josta kirjoittelin huhtikuussa 2016) Muodollisesti Kypros kuului edelleen Osmanien valtakuntaan, kunnes osmanit liittyivät ensimmäiseen maailmansotaan Saksan puolelle. Iso-Britannia miehitti tällöin saaren kokonaan. Lausannen sopimuksessa vuonna 1923 Turkki luopui kaikista oikeuksistaan Kyprokseen, ja saari julistettiin brittiläiseksi kruununsiirtomaaksi.
Kiista saaren hallintomuodosta ja turkkilaisen vähemmistön oikeuksista juontaa juurensa jo 1960-luvun alkuun, jolloin saari itsenäistyi Britannian vallasta. Saaren kreikkalaisväestön kansallismieliset piirit eivät hyväksyneet Kyproksen turkkilaisvähemmistölle perustuslaissa annettuja oikeuksia. Perustuslakikriisi johti väkivaltaisuuksiin kreikkalaisten hyökätessä turkkilaiskyliin ja murhaamalla jouluna 1963 satoja turkkilaissiviilejä. Tapahtuman seurauksena YK lähetti rauhanturvajoukkonsa Kyprokselle maaliskuussa 1964 (Suomikin osallistui YK:n rauhanturvaoperaatioon vuoteen 2005 saakka).
Kyproksen saari jakautui viimein Etelä- ja Pohjois-Kyprokseen, kun Kreikan sotilasjuntan tukemat ja Kyproksen yhdistämistä Kreikkaan ajaneet tahot hyökkäsivät saaren turkkilaisvähemmistön kimppuun vuonna 1974. Sen jälkeen Turkki miehitti Pohjois-Kyproksen.
Taksikuskimme hotellilta lentokentälle kertoi asuneensa aina 1974 saakka saaren eteläosassa. Hyökkäysten alkaessa perhe oli joutunut jättämään kotinsa ja pakenemaan henkensä uhalla pohjoiseen turkkilaisten turvaan. Lähtö ei ollut normaali evakkoretki, vaan kreikkalaiset olivat kuulemma ajaneet pakenevia perheitä takaa. Taksikuskimme perheen auto oli sammunut rajalla, ja auto oli pitänyt työntää viimeiset metrit turkkilaisten valvomalle puolelle saarta. Kuski oli tuolloin ollut 13-vuotias, joten tapahtuma on hyvin muistissa.
Vuonna 1983 pohjoisen kyproksenturkkilaisyhteisö julistautui itsenäiseksi Pohjois-Kyproksen turkkilaiseksi tasavallaksi, jossa me nyt siis vierailimme. Sen itsenäisyyden on toistaiseksi tunnustanut vain Turkki. Joka tapauksessa YK:n hallinnoima puskurivyöhyke, niin sanottu vihreä linja, jakaa Kyproksen edelleen konkreettisesti kahteen osaan. Vuonna 2004 pidetyssä kansanäänestyksessä 65 % kyproksenturkkilaisista kannatti YK:n pääsihteeri Kofi Annanin ehdottamaa yhdistämistä, mutta kyproksenkreikkalaiset torjuivat sen 76 % enemmistöllä.
Käveleskelimme perjantai-iltapäivän ja illan Girnen kaupungissa. Sieltä sanotaan löytyvän ehdottomasti Pohjois-Kyproksen parhaat ostospaikat, mikä oletettavasti piti paikkansa. Vaativammallekin kasinomatkaajalle löytyi merkkiliikkeitä, kello- ja korukauppoja.
Kaupunki oli aikanaan vauras kreikkalainen kaupunkivaltio ja Girnen satama oli tärkeässä asemassa myös roomalaisten vallan aikaan. Bysanttilaisten aikana 600-luvulla kaupunkilaisia vaadittiin tekemään kaupunkiin kiviset muurit suojaksi arabien hyökkäyksiltä. Muurin pätkiä löytyy saarelta edelleen ja niiden välille rakennetut Pyhän Hilarion, Kyrenian, Buffaventon ja Kantaran linnat ovat saaren turistinähtävyyksiä.
Aloitimme linnakierroksemme perjantaina Kyrenian linnasta, joka löytyi Girnen satamasta. Linnan museosta löytyy maailman ainoa meidän päiviimme saakka säilynyt Kreikan klassisen ajan laivan hylky. Kun Alekstanteri Suuri valloitti maailmaa (noin 300 eaa), laiva haaksirikkoutui Girnen edustalle. Laivan hylky löydettiin vuonna 1967, ja laivasta ja sen säilyneestä irtaimistosta tuli Pohjois-Kyproksen tärkein turistinähtävyys. Museosta löytyy myös lastissa olleet 400 amforaa, joiden sisällä on meren pohjassa hyvin säilöttyjä parituhatvuotisia manteleita.
Lauantaina vuokrasimme auton, tarkoituksenamme ajella kohti saaren itäkärkeä. Toisin kuitenkin kävi, sillä Pohjois-Kyproksella oli suuri pyöräilytapahtuma, jonka vuoksi teitä oli laitettu poikki. Meille kävi niin kuin ilman karttaa suunnistaessa usein käy: kiertelimme autolla etelä-pohjoinen-akselilla lähinnä ympyrää 🙂 Matkanvarrella oli kuitenkin muutama mukava pikkukylä ja upeat vuoristotiemaisemat, jotka olisivat ilman eksymistä jääneet näkemättä. Kuten myös kauniisti kukkivat mantelipuut ja sitruunapuut, joiden oksat aivan notkuivat kypsistä hedelmistä.
Päätimme jättää itäkolkan katsomatta ja suuntasimme kännykkämme karttapalvelun avulla Buffaventon linnaan. Linnan tarkkaa rakentamisvuotta ei tiedetä, mutta oletettavasti Buffaventokin on peräisin Bysantin aikakaudelta. Vuonna 1191 sen otti haltuunsa Rikhard Leijonanmieli, kun hän taisteli saaren johtajaa, Bysantin keisaria vastaan. Koska linna palveli lähinnä vartiotornina ja vankilana, siihen ei ole juurikaan kohdistunut hyökkäyksiä – mitä emme todellakaan ihmetelleet kiivettyämme vuoren rinteeseen tehtyjä jyrkkiä kapeita askelmia linnalle, reilun 900 metrin korkeuteen!
Vuoren laelle kiipeäminen oli aika rankkaa, mutta se kannatti. Matkalla avautuivat aivan upeat näköalat alas laaksoon!
Päivä oli puolipilvinen ja vuoren laki sen verran korkealla, että kävelimme ihan kirjaimellisesti pilvissä. Koska pilvet kerääntyivät meren puolelta, sen puoleista rinnettä ei nähnyt juuri lainkaan – paitsi, että kannatti edetä varoen, sillä putous oli melkoisen jyrkkä. Linna peittyi välillä kokonaan pilviverhoon, välillä tuuli hajotti pilviä sen verran, että linnan rauniot tulivat näkyviin. Olo oli kuin olisi ollut keskellä kummitustarinaa!
Paluumatkalla kävimme kauniissa Bellapaisin eli Beylerbeyn vuoristokylässä, joka sijaitsee noin 700 metrin korkeudessa. Bellapaisin asukkailla on kuulemma sanonta, jonka mukaan matkailija ei voi kertoa käyneensä Kyproksella, jos ei ole käynyt Bellapaisissa. Me kävimme. Kuuluisimpia kävijöitä lie englantilainen kirjailija Lawrence Durrell, joka asui Bellapaisissa 1950-luvulla. Hän nimesi pääaukion puun “Toimettomuuden puuksi” ja asetti sen varjoon henkilöhahmonsa teoksestaan “Katkerat sitruunat”.
”Katsele ympärillesi ja toista kaikkien niiden kuninkaiden nimet, jotka ovat hallinneet Kyprosta. Luettele kaikki valloittajat, jotka ovat astuneet tänne jalallaan tai vaikkapa vain ne harvat, joiden käynnistä historian lehdet kertovat! Mitä merkitystä sillä on että me elämme ja he ovat kuolleet – meidät on tuupittu tuokioksi ramppivaloon nauttimaan näistä kukista ja tästä kevättuulesta, joka… näinkö vain kuvittelen… tuoksuu sitruunoille, sitruunankukille.” (Suomennos T.A. Tengström)
Bellapaisin nähtävyys, itse kylän lisäksi, on sen 1200-luvulta oleva luostari, jota kutsutaan goottilaisen rakennustaiteen ihmeeksi. Saapuessamme kylään oli jo iltapäivä ja luostari oli ehtinyt mennä kiinni, joten emme päässeet sisälle saakka. Rauniot olivat kuitenkin kauniit myös ulkopuolelta katsottuina. Luostari on ollut aikanaan pyhiinvaelluspaikkana. Lukuisat kristityt vaelsivat sinne, koska siellä säilytettiin ilmeisesti pyhän ristin palasta.
Ennen lähtöä lentokentälle kävimme vielä sunnuntaiaamuna kiipeämässä Pyhän Hilarionin linnalla. Lähdimme liikkeelle hiukan liian aikaisin, sillä linnalle nouseva tie kulkee sotilastukikohdan viertä, eikä sitä saa jatkaa ennen kahdeksaa, jolloin linna virallisesti avataan vierailijoille. Odottelimme pääportin edessä olevalla parkkipaikalla autossamme. Pari minuuttia vaille kahdeksan kävi nuori sotilaspoika antamassa meille luvan jatkaa matkaamme.
Pyhän Hilarion linna oli upea: sen rakentaminen on aloitettu 600-luvulla bysanttilaisen luostarin ympärille, ja se on osittain louhittu vuoren rinteeseen. Linnan sanotaan olleen inspiraationa Walt Disneyn Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvalle ja sen seurauksena myös muille prinsessaelokuville. Sen kyllä helposti uskon. Vaikka linna oli suureksi osaksi raunioina, on selvää, että sen on täytynyt olla todella kaunis rakennus. Tältäkin linnavuorelta oli aivan huikeat näkymät.
Meren elävät ovat Ankarassa harvinaista ja kallista herkkua, joten testasimme ravintoloista vain pari, joista sai kalaruokia. Perjantaina söimme Girnen sataman Set Fish -ravintolassa ja lauantaina rannan tuntumassa olevassa Azuressa. Molemmat olivat hyviä valintoja. Set Fishin ruokalista oli merenelävien osalta laaja ja ruoka oli erinomaisen herkullista; Azuren ruoka oli ihan hyvää, palvelu molemmissa todella ystävällistä, sekä englanniksi että turkiksi.
Kreikalle ja Turkille tyypillisesti myös Kyprokseen liittyy vanhoja legendoja. Eräs niistä liittyy rakkaudenjumalatar Afroditeen, joka tuli kylpemään Kyproksen lähdevesiluolaan. Rannalle saapui myös Adonis. Kun Adonis joi Afroditen kylpylähteestä, hän rakastui tähän silmittömästi. Kylpypaikka olisi löytynyt Kreikan puoleisesta Kyproksesta, joten jätimme sen tällä matkallamme näkemättä ja kokematta.
Viikonloppureissumme jälkeen ymmärrämme hyvin, mikä Pohjois-Kyprokselle turisteja vetää: erittäin ystävälliset asukkaat, hyvä palvelu, erinomaisen hyvä ruoka, alhainen hintataso, upeat vanhat linnat, huikeat vuoristo- ja merinäkymät – ja jos olisi ollut lämpimämpää olisimme testanneet vielä yhden turistien vetonaulan: puhtaat hiekkarannat.
Hodja ja hänen aasinsa ovat erottamaton parivaljakko. Eräänä tarinan mukaan Hodjan ystävä tuli kerran pyytämään häneltä aasia lainaksi pariksi päivää. Tuntien ystävänsä Hodja ei ollut kovin innostunut ja sanoi ystävälle, että hän oli jo lainannut aasinsa jollekulle toiselle. Juuri kun hän oli lopettanut, alkoi hänen aasina kiljua takapihalla. Ystävä katsoi Hodjaa syyttävästi, jolloin tämä totesi: ”En halua olla missään tekemisissä sellaisen kanssa, joka uskoo enemmän aasin kuin ystävän sanaa!”
Tarkoituksenamme ei missään nimessä ollut ostaa lisää mattoja. Toisin kuitenkin kävi, kun myyjän puhekone pääsi vauhtiin. ”Miss Finland, you like this one? Maybe? Yes? No? I show you something else? My price is very cheap, in Istanbul you will have to pay at least 700 TL, I only ask 300. How may you take? Three? When I tell you my price you say: pack them all for me!” “Do you want tea?” ”Miss Finland knows the quality. Are you a teacher?” Matot olivat kauniita ja hyvin säilyneitä, ja hinnat olivat kieltämättä alhaisia. Kun sytyttimellä vielä näytettiin, että loimilangatkin ovat villaa, lopun matkaa raahasimme muutaman kilon painoista mattokassia mukanamme.
Pyörivien dervissien pääesitys on joulukuussa järjestettävissä Rumin kuolinpäivän (jota myös hänen hääyökseen kutsutaan) muistotilaisuuksissa. Suomalaiset ystävämme olivat kerran päässeet seuraamaan tuota kuulemma lähes kolmen tunnin pyörimisesitystä ihan paikan päältä. Ystävämme eivät kuitenkaan onnistuneet vaipumaan tanssijoiden kanssa uskonnolliseen ekstaasiin, vaan jopa heidän seurueensa turkkilaiset olivat tuumanneet, että tunninkin lyhyempi pyöriminen olisi riittänyt…
Kuriositeettina mainittakoon, että kukkulan rinteiltä löytyi ehkä Suomeen paremmin assosioituva käsite: pussikalja! Näihin emme Turkissa olleet aiemmin törmänneetkään. Pussikalja oli paikallista Efes-merkkistä, jota emme kuitenkaan Selçukin kahvilasta saaneet. Heillä oli tarjota vain Tuborgia ja Carlsbergiä – tyydyin mieluummin turkkilaiseen teehen, jolla jano lähti varmasti yhtä hyvin.
Kasehege Ankarassa 