Turkki siivoaa kieltään

Turkin kieli-instituutti ja hallitus aikovat siivota kielensä. Sama tapahtui viimeksi 1920-luvulla, kun Atatürkin toimesta luotiin turkille arabian kirjoituksen tilalle latinalainen aakkosjärjestelmä, kieltä puhdistettiin arabian ja persian lainasanoista sekä persialaisista lauserakenteista ja turkin oikeinkirjoitus standardoitiin. Jotain tuosta bloggailinkin viime joulukuussa.

Nyky-turkista ei kuitenkaan tullut sen ”puhtaampaa”, ja kieli vilisee edelleen lainasanoja, minkä ovat viimeistään nyt havainneet myös Turkin valtaapitävät. Tällä kertaa muutosta haetaan kielen uudistuksen sijaan enemmänkin vanhastuksesta.

Presidentti on usein ilmaissut, että turkkilaisten tulisi kunnioittaa enemmän maan historiaa ja traditioita ja sen pitäisi myös näkyä nykykulttuurissa. Hän on myös useampaan otteeseen viitannut osmanien suurvalta-aikaan. Osmanien ajan ihannointi meni niin pitkälle, että Presidentti halusi osmanien arabian kirjaimilla kirjoitetun vanhan turkin pakolliseksi kouluaineeksi. Pakolliseksi hän ei onnistunut sitä saamaan, mutta valinnaisena aineena se lisättiin uuteen valtion opetussuunnitelmaan, joka otetaan käyttöön ensi syksynä. Valinnaisuudelle on hyvänä puolustuksena, että koska vanha osmanin turkki on kuollut kieli, on sen taitajia niin vähän, että kaikkia vanhoja mestariteoksiakaan ei vielä ole saatu käännettyä uudelle turkille. Toivottavasti tähän saadaan tulevaisuudessa muutos.

Osmanien turkkiin ei nykyisessä kieliuudistuksessa sentään ole tarkoitus palata, vaan ainakin uutisten mukaan Turkin kieli-instituutti haluaa vain siivota turkin kielestä vierasperäiset sanat, joille on olemassa turkinkielisiä vastineita. Kielen puhtaana pitäminen turhista lainasanoista saa kyllä kannatukseni! Kotimaisten kielten keskus Kotus tekee Suomessa tärkeää työtä. Turkin kieli-instituutin ja Presidentin perustelut kielivanhastukselle ovat mielestäni kuitenkin hiukan ontuvia, samoin osa ehdotetuista keinoista tuntuu aika äärimmäisiltä.

Daily Sabah -lehden mukaan kieli-instituutin johtaja on muun muassa sanonut, että ”jotta voisimme kilpailla Saksan kanssa täytyy meidän keskittyä ennemminkin kieleemme kuin teknologiaan” – perustelu ei ainakaan minulle oikein auennut. Lehti myös uutisoi, että instituutin johtajan mukaan kielimuutoksessa on kyse “elämästä ja kuolemasta”, koska ”kieltämme pommitetaan joka päivä samalla tavalla kuin parlamenttitaloamme pommitettiin heinäkuun vallankaappausyrityksessä”. Aikamoinen veto, josta hallitus otti kuitenkin kopin: Daily Sabahin mukaan hallitus on määrännyt Turkin kaupungit, kansalaisjärjestöt ja ministeriöt taistelemaan “ulkomaalaisten sanojen korruptiovirtaa vastaan”. Taistelu kohdistuu nimenomaan sanoihin, joita jotkut yrittävät ”pakottaa turkkilaisille ylhäältä” (eli pommittaa?).

Instituutin ja hallituksen lisäksi kielivanhastukseen pyritään saamaan mukaan koko kansa. Kieli-instituutti ei kuulemma voi korjailla Turkin 80 miljoonan ihmisen kielivirheitä, joita heille on ylhäältä pakotettu; se voi suojella kieltä vain, jos kaikki valtion virastot ja laitokset tukevat sitä ja kaikki turkkilaiset yhtyvät taistoon.

Koko kansa ei ehkä kieli-instituutin palloa käsiinsä nappaa, mutta pohjaa ”oikean” turkin kielen käytölle kansan keskuudesta löytyy jo valmiiksi, tosin ei ehkä siinä muodossa kuin valtaapitävät toivovat. Juttelimme nimittäin viime viikonloppuna illallisella turkkilaisten ystäviemme kanssa turkin kielestä. He eivät millään muotoa ole valtapuolueen kannattajia, mutta sanoivat käyttävänsä mieluummin aina turkinkielisiä sanoja, jos sellaisia on olemassa. Esimerkiksi kiitoksena mieluummin ”sağolun” kuin ”teşekkürler”, koska jälkimmäinen on arabian laina – ja peräisin osmanien ajalta. Osmanin ajan turkkihan vilisi arabian ja persian lainasanoja.

Hallituksen ja kieli-instituutin mukaan luutaa tulevat saamaan kuulemma nimenomaan länsikieliset sanat, kuten ”arena”, ”tower” ja ”mall”. Eräänä hallituksen ehdotuksena on, että kunnalta kerätään ylimääräisiä veroja, jos jossakin sen alueen julkisissa kylteissä käytetään noita sanoja. Itse jäin esimerkit luettuani miettimään, olisiko kyse enemmänkin Istanbulista, koska Ankarassa en noita ole vielä nähnyt. Täällä kylteissä lukee, ja myös sanotaan, stadyum, kule ja alışverışmerkezi tai AVM (aa-vee-mee). Englanninkielisiä sanoja olen nähnyt oikeastaan vain ravintoloiden ja baarien nimissä. Nekin yleensä ulkomaalaisia ketjuravintoloita – eivät kuitenkaan kaikki 🙂

karaoke minna

Istanbulilainen Galatasarayn jalkapallojoukkue on jo ilmoittanut nimenneensä kotistadioninsa uudelleen. ”Türk Telekom Arena” on muutettu muotoon ”Ali Sami Yen Spor Kompleksi Türk Telekom Stadyumu”. Kun tietää, että Ali Sami Yen on Galatasarayn jalkapallojoukkueen perustaja, turkkia osaamattomallekin uusi nimi aukeaa ihan yhtä hyvin kuin vanha ”areena”. Pointti tässä tapauksessa on kuitenkin siinä, että (ainakin Presidentin mukaan) areena-sana muistuttaa Rooman valtakunnan gladiaattoreista: areenoilla ihmisiä revittiin palasiksi; stadyumeilla ei. Kieli-instituutin johtajankin mukaan spoor, stadyum ja kompleksi ovat jo käytössä turkkilaistuneet eli osa ”oikeaa turkkia” (ne ovat siis osuneet ja uponneet?).  Samoin kuin ne noin 5000 ranskan lainasanaa, joita kielessä kuulemma on. Wikipediasta löytyisi koko lista turkin lainasanoista, mutta tällä hetkellä pääsy Wikipediaan on estetty, koska ”Hyökkääjät saattavat yrittää varastaa tietojasi (esimerkiksi salasanoja, viestejä tai luottokorttitietoja) osoitteesta wikipedia.org”.

Ranskassa yritettiin joskus 1980-luvulla vastaavaa kielenpuhdistustempausta. Muistan, kun siellä yritettiin kieltää sakon uhalla esimerkiksi sanan ”walkman” käyttö (korvalappustereot olivat kovassa huudossa tuolloin); suositeltavaa oli ranskantaa se muotoon ”baladeur”. Ranskassa oli kyse ainakin silloisten uutisten mukaan myös puhutusta kielestä. Siihen eivät valtaapitävät ole ainakaan vielä Turkissa puuttuneet… sanoille ja kielelle ei lie niin väliä, kunhan puhuttu on aiheeltaan ”oikea” ja mielipiteet aiheesta ovat ”oikeita”. Puhuttua ja painettua puhetta siivotaankin täällä sitten ihan erilaisella luudalla.

Mainokset

Turkin kieliopin valaistuminen

img_7053Sain jokin aika sitten suomalaiselta ystävältäni lainaan turkin kielioppikirjan suomeksi. Kirja on suhteellisen iäkäs, vuodelta 1986, mutta kieliopin se osaa selittää niin, että suomalainen sen ongelmitta ymmärtää. Oi, onnen päivää! Turkin opetteleminen englannin kautta ei aina ole ollut kovin helppoa, siksi erilaisia kielet ovat keskenään.

Tähän saakka on turkin opiskeluni mennyt välillä matkimiseksi ja ulkoa opetteluksi. Puheen matkiminen on tietysti luonnollinen tapa oppia kieltä, mutta se on ollut kovin hidasta: lähinnä lause kerrallaan. Toisaalta lause kerrallaan matkimisessa on ollut hyötynsäkin, kuten Ulkosuomalainen äiti blogissaan muistuttaa: erilaiset fraasit ja toivotukset ovat turkissa ja Turkissa äärimmäisen tärkeitä.

Välillä olen kuitenkin tuskastunut, kun en saa jotain turkin kielioppijuttua mahtumaan mihinkään ennestään osaamaani kieleen. Esimerkiksi eräs turkin verbin aikamuoto selvisi minulle vasta, kun sain suomenkielisen kielioppikirjan käteeni. Bangkokin opettajani yritti selventää aikamuotoa kertomalla, että sitä käytetään silloin, kun ei oikein tiedä, kuinka asia on tapahtunut tai kuinka on joutunut johonkin tilanteeseen, jossa huomaa yhtäkkiä olevansa. Esimerkkinä hän antoi lauseen: ”I was suddenly somewhere and I had no idea how I got there”. Opettajani kysyi, onko suomessa vastaavaa aikamuotoa. Kerroin, että periaatteessa on, mutta että meillä Suomessa tuo liittyy yleensä alkoholin liikakayttöön, eikä sitä oikein voi selittää yhdellä sanalla 😉 Turkilla sen sijaan siis voi. Tuumasin, että turkin kielessä tuolle aikamuodolle on selvästi ollut tarvetta, koskapa sellainen sen kieliopista löytyy.

Suomenkielinen kielioppikirjani kertoo, että suomeksi tuo erikoinen aikamuoto on ”narratiivimuoto” eli jonkinlainen kertomusmuoto. Olemme siis tehneet tuosta verbimuodosta sosiyal kulübun turkin kurssilla harjoituksiakin! Opettajamme käyttää siitä oikeaoppisesti sanaa ”narratiivimuoto”.

Nyt tiedän, että narratiivimuotoja on turkissa useampia: aoristin narratiivi, preesensin narratiivi, indefiniittiperfektin narratiivi, futuurin narratiivi, konditionaalin narratiivi, optatiivin narratiivi ja nesessiivin narratiivi. Koska tekijä liitetään verbiin päätteellä kuten suomessakin, kaikkiin muotoihin riittää turkissa yksi sana.

IMG_7038.JPG

Aoristin narratiivilla voi ihmetellä esimerkiksi, että ”Oho, näyn käyttäneeni (kullanırmışsım) kaikki rahani!” Preesensin narratiivilla taas voi kertoa esimerkiksi, että ”He olivat kuulemma syömässä (yiyorlarmış)”. Indefiniittiperfektin narratiivilla voi sanoa, että ”Ai, olenkin jo lähettänyt (göndermişmişim) sen ja futuurin narratiivilla, että ”Myytte kuulemma (satacakmışsınız) talonne”. Konditionaalin narratiivilla voi huudahtaa, että ”Olisinpa tullut (gelseymişim) aikaisemmin!” ja optatiivin narratiivilla sanoa, että “Voi, että! Olisinpa ajatellut (düşüneymişim) tuota aikaisemmin!” Nesessiivin narratiivilla taas voi todeta esimerkiksi, että ”Hän ei olisi saanut sanoa (söylememeliymiş) noin”.

Narratiivi ei siis ole ihan aikamuoto, joka kertoo yhtäkkisestä, mystisestä tilanteesta, johon puhuja joutuu tai on joutunut. Kielioppikirjan mukaan narratiivimuodot liittyvät sellaisen asian kertomiseen, josta puhuja vain välillisesti tietää tai jonka todenperäisyydestä hänellä ei ainakaan kertomistilanteessa ole varmuutta. Tosin matematiikan opettajalleni pisteet kotiin selityksen yrityksestä, sillä narratiivi tarkoittaa myös tilanteita, joissa ikään kuin yllättäen kertoja huomaa tekevänsä tai tehneensä jotain… niin kuin että ”hups!” tai ”ohoh!”

Pitkien liittoverbien opettelussa on omat haastensa, mutta sijamuotojen opettelu ei sen sijaan ole ollut vaikeaa, siksi lähellä ne ovat omia sijamuotojamme. Ja niitä on turkissa lisäksi huomattavasti vähemmän.

Omat oppikirjani ovat maininneet viisi sijamuotoa, ja ne löytyvät myös netin turkin kielen kursseista: akkusativii, genetiivi, lokatiivi, ablatiivi ja datiivi. Eräässä nettikursseista sijoja kutsutaan englanniksi nimillä ”nothing state”, ”-i state”, ”-e state”, ”-de state” ja ”-den state”. Innovatiivisia, mutta eivät ehkä kovin valaisevia nimiä. Toinen nettikurssi kertoo sijoja olevan kuusi ja nimeää ne seuraavasti: 1. absolute/nominative, 2. accusative/direct object, 3. genitive/possessive/owner-of, sekä paikallissijat 4. dative/indirect object/motion toward, 5. locative ja 6. ablative/comparison/motion from. Nämä ovat jo selkeitä, ja kun noihin vielä lisätään kielioppikirjani nimeämä 7. instrumentaali, on turkin perussijamuotopaketti valmis.

Turkin oppikirjat, joita olen käyttänyt, on tosin tehty tällaisia tavallisia ekspatriaatteja ja turkin kielestä harrastusmielessä kiinnostuneita ajatellen. Voihan olla, että narratiivit, ablatiivit ja lokatiivit vain sekoittaisivat suurinta osaa… Mutta kuten sanottu: kielioppikirjan löytyminen oli onnenpäivä minulle 🙂

Turkin kieliuudistuksesta

Thain kieli on tonaalinen kieli eli sen opettelussa oli sävelkorvasta suurta apua. Turkin kielessä on omat haasteensa, jotka liittyvät enimmäkseen äänteisiin ja äänteiden välisiin eroihin. Esimerkiksi ”kış” on talvi ja ”kiş” on quiche-piirakka; ”kişi” taas tarkoittaa ihmistä ja ”kız” soinnillisella z:lla tyttöä. Suhisevat ässät ja soinnillinen z menevät sekä kuunnellen että puhuen, mutta turkkilaisen ala-i:n eli ı:n lausuminen vaatii joissain sanoissa keskittymistä, samoin eron tekeminen ç:n ja c:n välillä…

Takseissa ja kaupoissa ei kieliongelmia enää juuri ole; kielioppia olen silloin tällöin opiskellut itsekseni, kun on ollut ylimääräistä aikaa. Koska puhuminen jää itse opiskellen hyvin vähäiseksi, olen jatkanut turkin kielen opiskeluja jo muutaman viikon Kavaklıderen Sosiaali- ja kulttuuriklubilla (Sosyal ve kültür kulübü). Ryhmätuntimme ovat kerran viikossa, ja meidän ryhmämme keskittyy kieliopin opiskelun ohella nimenomaan puhumiseen. Tällä viikolla puhuimme turkin kielestä ja kielen opiskelusta, johon liittyen luimme Bernd Brunnerin artikkelin “How To Say No in Turkish? Navigating a new language”, jossa mainittiin myös Geoffrey Lewisin teos “The Turkish Language Reform: a Catastrophic success” (linkit löytyvät alta, jos kiinnostaa lukea).

Vaikka Turkin kieliuudistuksen onnistuminen voitaisiinkin luokitella katastrofiksi, on suomalaiselle joka tapauksessa mukavaa, että turkin kielen kirjoitusasu aikoinaan muutettiin arabialaisista kirjaimista latinalaisille aakkosille. Kieliuudistuksen eräs tarkoitus oli nimenomaan kommunikaation helpottaminen länsimaiden ja Turkin välillä, jossa lie aika hyvin onnistuttu.

Muita uudistuksen syitä olivat muun muassa uuden modernin turkin puhdistaminen vieraiden kielten vaikutuksista sekä pesäeron tekeminen modernin ja vanhan islamilaisen Osmaanien valtakunnan kielen välille – tässäpä ne kaksi katastrofin ainesta. Joissain teksteissä kieliuudistuksen yhteydessä viitataan myös turkin kielen erityisasemaan maailman kielten joukossa: Atatürkin teorian mukaan turkin kieli oli maailman ensimmäinen kieli. Perusteena tälle oli, että kielet ovat syntyneet, kun primitiivi-ihminen katsoi ylös aurinkoon ja sano: “Aa!” (mikä turkiksi kirjoitetaan ”ağ”), josta puolestaan tuli turkin kielen kantasana. Ei ehkä ihan tieteellinen pohja kieliteorialle 🙂

Turkin kieliyhdistys perustettiin 1932. Sen tehtävänä oli kerätä Turkin eri alueilta puhekielisiä turkin sanoja, joita se kirjasikin ylös noin 35 000. Lisäksi sanoja löytyi lisää noin 90 000 vanhoista kirjoituksista ja sanakirjoista. Osmanien aikaisella arabian kielellä kirjoittamisesta tuli rangaistavaa 1929.

Alkuaikana kirjoitusuudistus oli melkoista kaaosta. Lewisin artikkelin mukaan esimerkiksi sanalle ”älykkyys” kirjattiin 26 vaihtoehtoa, sanalle ”lahja” jopa 77 eri versiota. Koska uusi turkki oli vasta tekeillä, joutuivat kirjoittajat alussa kirjoittamaan sanottavansa edelleen vanhalla arabian ja persian lainasanoja vilisevällä turkilla, jonka jälkeen tekstit ”käännettiin” uudelle turkille. Koska kunkin tekstin kääntäjä valitsi omasta mielestään sopivimman sanan korvaamaan lainasanat, voi vain kuvitella, miten erilaisia juttuja he saivat aikaan samasta pohjatekstistä! Jos sanoja ei listoilta löytynyt, kääntäjät myös keksivät itse uusia turkin kielen sanoja – vailla sen kummempaa ohjeistusta – mikä ei tietystikään kaaosta helpottanut. Erään tuotteliaimman sanojen keksijän Nurullah Ataçin sanotaan sanoneen, että “tietämättömyyteni on loputon, eikä sitä saa minusta elinaikanani kitkettyä”.

Lopulta tehtiin päätös, jonka mukaan yleisessä käytössä olevat lainasanat saivat jäädä uuteenkin kieleen. Muun muassa Turkin Kansalliskirjasto on edelleen nimeltään Milli Kütüphane, joka on osaksi persiaa, osaksi arabiaa; uudella turkilla nimi olisi Ulusal kitaplık. Syy mahtaa kuulemma olla kuitenkin siinä, että kirjaston perustamiskirjassa oli vanha nimi, jota ei reformihässäkässä huomattu, eikä sitä enää jälkeenpäin voi muuttaa.

Turkin kirjallisuus on kärsinyt kieliuudistuksesta, koska kaikkia vanhoja mestariteoksia ei ole käännetty uudelle turkille, eikä niistä siten ole otettu enää uusintapainoksia. Vanha osmanien aikainen turkki, jolla teokset on kirjoitettu, on tänä päivänä kuollut kieli.

wp_20160204_014

Vaikka turkin kieli haluttiin aikoinaan puhdistaa lainasanoista, ei nyky-turkista sen ”puhtaampaa” tullut. Useat vanhat arabian ja persian lainasanat jäivät kieleen, ja myöhemmin turkin kieltä ovat rikastuttaneet englanti ja varsinkin ranska. Turkin kielessä on noin 5000 sanaa, jotka on joko suoraan lainattu tai johdettu ranskasta. Turkistettu ranska on monelle suomalaiselle huomattavasti helpompi lukea kuin ranska, eikä kurkku-r:stä tarvitse välittää: kuaför, şoför, pedikür, garaj, radyatör…

Toisaalta turkissa on myös sanoja, jotka näyttävät erehdyttävästi ranskalta tai englannilta, tai jopa suomelta, mutta tarkoittavat jotain ihan muuta. Esimerkiksi ”engel” tarkoittaa estettä (invapaikoilla on kyltti: ”engelli”), ”paha” hintaa ja ”tabak” lautasta.

Vaikka suuri osa ankaralaisista sanookin tavatessaan ”Merhaba!”, on ”Selâm!”-toivotus alkanut yleistyä, koska Turkissa elokuvia dubataan. Suun liikkeet näyttävät paremmin “helloulta” “selâmissa” kuin “merhabassa”… molemmat sanat ovat arabialaista alkuperää, joten kielen puhtauden kannalta lie sama, kumpaa käytetään.

Eräs ystävättäreni kertoi, että hän on toistaiseksi pärjännyt Ankarassa sanoilla ”evet” ja ”yok” – ne kun ovat vielä helppoja lausuakin englanninkieliselle. ”Evet” tarkoittaa ”kyllä”, ”niin” ja ”aivan”; ”yok” puolestaan, että ”ei ole”, ”en halua” ja ”ei tarvitse”.

http://www.turkofoni.org/files/turkish_language_reform-geoffrey_levis.pdf

http://www.theparisreview.org/blog/2015/10/20/how-to-say-no-in-turkish/

Damla sakızlı

Iltaherkkuihini on jo vuosia kuulunut jäätelö, yleensä vanilja-sellainen, joko marjojen tai suomalaisen mustikkasiirapin tai tervasiirapin kera. Olemme täällä ostaneet yleensä Atatürk Orman Çifliğin ”sade”-dondurmaa eli maustamatonta maitojäätelöä, jota näin keväällä herkuttelemme tuoreiden mansikoiden kanssa.

IMG_5396.JPG

Viime viikolla huomasin kaupassa kuitenkin saman firman vaaleansinisen purkin ”damla sakızlı” -makujäätelöä. Damlasta tiesin, että se on turkiksi ”pisara”, mutta ”sakızlısta” minulla ei ollut aavistustakaan. Jäätelöpurkki päätyi kuitenkin ostoskoriini.

IMG_5418

Kotona tartuin sanakirjaan, joka antoi sakızlılle käännökseksi kaksi sanaa: chewing gum ja mastic. Purkalta jäätelö ei maistunut, eikä tuntunut, joten maun täytyy olla tuo mastic. Eudict-nettikääntäjä kertoi sen tarkoittavan kiviliimaa, kittiä tai gum-etuliitteellä mastiksihartsia. Kiviliimaa tai kittiä tuskin söimme, enkä oikein jaksa uskoa, että turkkilaiset niitä ruokaan laittaisivatkaan, mutta jotensakin hartsimaisen rakeista jäätelö oli.

Netin Suomisanakirja kertoi, että määritelmää sanalle ei löytynyt, mutta että ”mastiksi rimmaa näiden kanssa: ensiksi, ikipäiviksi, krusifiksi, kylliksi, käsiksi, lossiksi, mieliksi, miksi, niksi, pahimmoiksi…” Mukava vinkki, mutta en ollut ajatellut runoja rustata. Suomisanakirja myös kysyi, tarkoitinko: ”masto, mastodontti, massoittelu”? En tarkoittanut.

Wikipedia kertoi, että mastiksi on sumakkikasveihin kuuluva ikivihreä, nahkealehtinen puu.  Joululahjakirjamme Ruokakulttuuri islamin maissa puolestaan kertoo, että mastiksi on pistaasin sukuinen aromaattinen puu, jonka kumihartsia tai kumipihkaa käytetään mausteena ja lääkinnässä. Sakızlı on siis mastiksipistaasipuun pihkaa eli söimme pihkajäätelöä!

Äitini kertoi meille, että hän on syönyt lapsena männynpihkaa purkkana. Mekin maistoimme tuota ainetta lapsena, ja siitä mausta oli kyllä tuttu jenkkipurkka kaukana. Pihkan pureskelu ei Turkissakaan ole outo asia, sillä jo antiikin kreikkalaiset pureskelivat täällä mastiksia. Pihkan pureskelu on hyväksi: samoin kuin äitini, myös Metsäwiki kertoo, että pihka desinfioi hampaat ja ikenet. Valitettavasti sen kerääminen ei Suomessa kuulu jokamiehenoikeuksiin.

Etsin samalla tietoa pihkajäätelömme alkuperäpaikasta eli Atatürk Orman Çiftliğistä, “metsämaatilasta”. Sen perusidea muistuttaa Bangkokin Chitraladaa: Molemmat ovat syntyneet maan hallitsijan aloitteesta kokeilumaatiloiksi. Molemmat ovat erikoistuneet maanviljelykseen ja maanviljelyksessä käytettävien koneiden tutkimukseen ja kehittämiseen. Siihenpä yhtäläisyydet taitavatkin pysähtyä.

Atatürk perusti Atatürk Orman Çiftliğin (AOÇ) 1920-luvulla ja lahjoitti sen Turkin valtiolle 1937. Nykyään alueeseen kuuluu myös eläintarha eli hayvanat bahçesi, kasvihuone, ravintoloita ja olutpanimo. Toisin kuin Chitralada, AOÇ on avoinna yleisölle. Vierailijoilla on myös mahdollisuus maistaa tilan tuotteita alueen eri ravintoloissa ja ruokapaikoissa. Eläintarhasta voi ostaa maailman vanhimpiin kissarotuihin kuuluvia angora-kissoja ja kasvihuoneista saa ostaa kasveja ja joulun lähestyessä myös joulukuusia. Sinne siis retkelle viimeistään loppuvuodesta.

Perinteinen turkkilainen dondurma eroaa sekä koostumukseltaan että maultaan perinteisestä länsimaisesta maitojäätelöstä. Se on kiinteämpää ja sitkeämpää. Oikeaoppinen koostumus ja maku saadaan aikaiseksi jäätelömassan ahkerasta vaivaamisesta ja käyttämällä valmistuksessa tärkkelyspitoista salep-juurta, jota saadaan miehenkämmekästä. Miehenkämmekkä kuuluu orkideakasveihin ja se on saanut nimensä pyöreistä, kiveksiä muistuttavista juurimukuloistaan – ei ihme, että salepilla sanotaan olevan myös potenssia kohottava vaikutus.

Salep-juurta oli varmasti käytetty Kappadokian jäätelössä, jota meille myytiin hienon show’n kera. Meidän damla sakızlıssämme sitä ei ainakaan mainittu valmistustuotteissa. Sen sijaan siellä mainittiin maidon lisäksi karrageeni, guarkumi, karobikumiliima ja natriumalginaatti eli samoja aineita kuin Suomen jäätelöissä – ja lisäksi se damla sakızlı. Mielenkiintoinen makuelämys, mutta taidan seuraavalla kerralla siirtyä takaisin sade-dondurmaan.

Postissa

Harjoittelimme turkin opettajan kanssa postissa asioimista. Ensimmäinen dialogi oli laskun maksaminen. Keskustelijoina valtion virkamies eli memur bey ja asiakas. Opettaja leikki memur beytä, koska tuntee turkkilaiset tavat paremmin. Minä olin müşteri eli asiakas.

  • Päivää, olkaa hyvä.
  • Hyvää huomenta. Haluaisin maksaa tämän sähkölaskun.
  • Tämän maksuhan on myöhässä. Tuossa laskunne.
  • Mitähän minun pitää tehdä nyt?
  • Teidän täytyy maksa se sähkölaitokselle.
  • Missä sähkölaitos mahtaa olla?
  • Kızılayssa.
  • Mikä sen osoite on? Voitteko kirjoittaa sen ylös?
  • Ei minulle ole osoitteita täällä. Seuraava asiakas, olkaa hyvä.
  • ???

Minulle ei vielä ole käynyt laskujen kansa noin. Ensimmäiset laskumme olivat ymmärtääkseni myöhässä (ihan varma en ole, sillä laskut olivat turkiksi), koska ne oli päivätty ennen tänne muuttoamme. Ne eivät olleet kuitenkaan sähkölaskuja, vaan vesilaskuja, ja niiden summiin lisättiin postissa vain yhden turkin liiran verran kuluja – tai ainakin näin kuitista sanakirjani kanssa kotona tulkitsin. Erään kerran kuitenkin erehdyin maksamaan vesilaskuani väärään aikaan:

  • Huomenta, memur bey! Haluaisin maksaa tämän laskun.

Lähipostin memur beymme otti laskun, katsoi sitä, laittoi sen tiskille takaisin, ympäröi siitä päivämäärän, tokaisi jotain turkiksi (joka ei ollut ainakaan kiitos, tässä, olkaa hyvä, ette voi maksaa tai jotain muuta, jonka olisin ymmärtänyt), nousi ylös, käänsi selkänsä ja poistui postin takaosaan.

Toinen dialogiharjoitus opettajan kanssa oli paketin lähettäminen.

  • Olkaa hyvä.
  • Haluaisin lähettää paketin Suomeen.
  • Antakaa pakettinne. Ei tätä voi lähettää. Tämä on pakattu väärin. Tässä pakettinne. Seuraava, olkaa hyvä.
  • ???

En ole koittanut vielä lähettää pakettia, mutta yhden kortin olen lähettänyt kirjekuoressa. Postissa meni memur beyn kanssa jotakuinkin näin:

  • Olkaa hyvä.
  • Haluaisin lähettää tämän kirjeen.
  • (Paljon turkkia) lähettää (pitkä lause tai ehkä pari-kolmekin) haluatteko?
  • Nyt en kyllä ymmärtänyt. Olen ulkomaalainen. Ei sillä nyt niin väliä.

Ensimmäisen kerran näiden kahden kuukauden aikana näin ”jutustelumme” jälkeen memur beymme hymyilevän!

Kolmas harjoitusdialogi opettajan kanssa oli kaasukortin lataaminen.

  • Olkaa hyvä.
  • Haluaisin ladata kaasukorttini. Tässä korttini, olkaa hyvä.
  • Millä summalla?
  • Neljällä sadalla Turkin liiralla.
  • Ok. Tässä kuitti.
  • Kiitos, hyvää työpäivää.

Ja uskokaa tai älkää: oikeassa elämässä kävi tänä aamuna juuri noin! Tiskin toisella puolella ei kuitenkaan ollut memur beymme, vaan lähipostimme memur hanım, virkailijanainen viereisellä tiskillä.

Dialogiharjoitukset olivat opettavaisia, samoin kuin arkielämässä postissa käynnit.

Jos sähkölaskut ovat myöhässä, ne täytyy oikeastikin maksaa sähkölaitoksella, joiden osoitteita ei opettajan mukaan ole kukaan postista saanut. Kätevintä on tulla kotiin ja googlata hakusanoilla ”Tedaş, adres, Kızılay, Ankara”. Testasin: se toimii ja osoite löytyy. Opin myös, että Tedaş tulee sanoista Türkiye elek dağıtım aş (jonka googlen käännöskone kääntää suomeksi ”Turkki ylitetty hirvi jakelu”!)

Vesilaskun kanssa kävi niin, että otin laskun, palasin kotiin ja menin laskussa ympäröitynä päivämääränä takaisin samaisen memur beyn luokse. Sanaakaan sanomatta hän otti maksun vastaan ja ojensi kuitin. Turkissa vesilaskua ei voi maksaa silloin kun se tulee, vaan aikaisintaan sinä päivänä, joka on merkattu laskuun.

Postin lähettämisestä opin myös uutta. Opettaja kertoi, että Turkissa paketit täytyy pakata vain ja ainoastaan tietyllä tavalla. Kerran minun edelläni oleva asiakas ojensi memur beylle mustan muovipussin, täytti pakettikortin ja maksoi. Pakkasikohan memur bey sitten paketin myöhemmin oikeaoppisella tavalla, sitä en tiedä, mutta ainakin hän oli hyvin tyytyväisen näköinen.

Opettaja kertoi myös, että Turkista voi lähettää kirjeitä joko kirjattuna tai ”kargona”, jolloin ne lähtevät nipussa muiden lähettämien kirjeiden kanssa. Jommallakummalla tavalla lähti siis minunkin kirjeeni, toivottavasti se joskus saapuu perillekin.

Kielikurssilla

Nyt on tullutkin pitkä väli kirjoittelussa. Kävimme välillä viikon Bangkokissa hakemassa työviisumin, pakkaamassa viimeisiä tavaroitamme ja siivoamassa asuntomme. 112 kg tuli mukana ruumassa, loput käsimatkatavaroissa. Vielä jäi seuraavaa reissua varten pakattavaksi valokuva-albumit, muutama taulu ja pino suomalaisia kirjoja ja elokuvia. Matka oli aika raskas, sillä emme ehtineet oikeastaan muuttaa vuorokausirytmiämme lainkaan. Joka aamu oli herättävä aikaisin Thaimaan aikaan eli aamuyöstä Turkin aikaan ja illalla sinnittelimme pitkään hereillä, jotta olisimme ehtineet tavata ystäviämme. Nyt siis taas kotona keväisessä Ankarassa.

Vaikka Bangkokissa opinkin turkin peruskieliopin, on kielen puhuminen ollut yllättävän vaikeaa. Sanoja kyllä osaan jo aika monta, mutta niiden taivuttaminen ja oikeaan järjestykseen laittaminen on tuskallisen hidasta. Sympatiseeraan täysillä ulkomaalaisia suomen kielen opiskelijoita! Minulle turkin kielen prepositioiden ja sukujen puuttuminen ja sanojen taivuttaminen ei ole edes vaikeaa ymmärtää – toisin kuin monia muita kieliä äidinkielenään puhuville.

Kaupoissa käynti onnistuu kuitenkin jo hyvin, siellä kun ei tarvitse kovin korkealentoisia asioita selitellä. Postissa mennään numeroilla ja muutamista sanoista koostuvilla lauseilla ja tervehdyksillä, kuten ”günaydın”, “iyi günler”, “buyurun”, “toplam ne kadar”, “teşekkürler”, “kolay gelsin” ja “fark etmez”. Niinkin pienestä asiasta osaa näin kielen opiskelun alkuvaiheessa ilahtua, että osaa ostaa turkiksi postimerkin Suomeen menevään korttiin 🙂

Turkkilaisen apulaisemme kanssa tulemme myös hyvin juttuun ja olemme pystyneet juttelemaan ihan arkisistakin asioista. Kuten kuinka apulainen kävi valtion autokoulukokeessa ja sai sen läpi… ja että suomalaisissa perheissä on kiva tehdä töitä ja sitä paitsi vain suomalaiset tarjoavat teetä työaikana 🙂

Pidempiin jutusteluihin tarvitsemme usein joko sanakirjan tai googlen käännöskoneen. Sanakirja toimii yleensä paremmin, koska käännöskoneella on vaikeuksia sekä turkin että suomen kanssa. Viimeksi eilen katsoin, miten kolay gelsin taipuisi suomeksi: siitä tuli suomeksi ”Godspeed” – joka turkiksi kääntyi takaisin kolay gelsiniksi! Oikeastihan se on jotain, että “olkoon työsi helppoa”. Toisinaan käännöskoneesta on kuitenkin ollut oikeasti apua. Kirjoitin sinne vasta englanninkielisen lauseen, jossa oli sana “turkey” (vahingossa pienellä) ja käännöksessä siitä oli tullut “hindi”! Viimein selvisi kaupassa myytävän hindisalamin arvoitus. Se on siis kalkkunasalamia!

Syksyllä Ankarassa käydessämme ostin turkin kielen itseopiskelupaketin ja siitä on ollut paljon apua näin alkuvaiheessa. Parasta antia ovat CD:n dialogit, joiden avulla oppii kuuntelemaan turkin sävelkulkua ja puhumisvauhtia, joka tuntuu näin ainakin näin kielen opintojen alkuvaiheessa olevalle aivan mahdottoman nopealta. Vokaalit ovat pääsääntöisesti hyvin lyhyitä, taka-i tuskin kuuluu joissakin sanoissa, osa kirjoitetuista e-kirjaimista muuttuu lausuttuina ä-äänteiksi… Itse opiskeltuna kirja on kuitenkin loppupuolella aika vaikea ja se vaatisi aktiivista turkin harjoittelua arkipäivässä. Kurssi on varmaan paremmin soveltuva Turkissa opiskelevalle tai jollekulle, joka on töissä turkkilaisessa työympäristössä.

Olen koittanut etsiä hyvää kielikoulua tai turkin kielen opettajaa, jonka avulla jatkaa Bangkokissa aloittamiani turkin opintoja. Türk-Amerika derneğin opetuksen kävin täällä testaamassa, mutta kuten jo kirjoittelin aikaisemmin, sen tarjoamat kurssit eivät olleet minua varten. Ankaran yliopiston kanssa yhteistyössä toimivan Tömerin kielikoulua on kehuttu kovasti ja kävin heidän Kızılayn toimipisteessä mutkan kysymässä opiskelumahdollisuuksia siellä. Seuraava tasokoe olisi ollut samaan aikaan, kun olimme Bangkokissa hakemassa työviisumia ja pakkaamassa loppuja tavaroitamme. Seuraava tasokoe järjestetään vasta kuukauden päästä.

Apulaisemme sanoi, että ei kannata maksaa kielikouluille, koska osaan jo 70%:n hyvin kieltä ja minulta puuttuu vain 30%, joten voin ihan hyvin opiskella itsekseni vaikka netistä. Suurin osa osaa vain kuulemma vain 10% ja he tarvitsevat vielä opettajan. En ole ihan varma, mistä nuo prosentit tulivat, mutta otin vinkistä vaarin ja googlasin netistä turkin kursseja. Sieltä löytyi TurkishClass101.com, johon sai kirjautumalla seitsemän päivän ilmaisen käyttöoikeuden. Kurssi tuntui sen verran hyvältä, että viikon jälkeen maksoin kolmen kuukauden käyttöoikeuden, joka premium-tasolla maksaa 46,85 Amerikan dollaria. Monipuolinen ja hyvä audio-video-nettikielikurssi, jossa on vaihtoehtoina useita kieliä, yhtenä myös suomi.

Sanakirjan ja nettikurssin avulla opiskelu on kuitenkin aivan liian hidasta, kun tavoitteena on osata oikeasti käyttää kieltä hyvin kommunikaatiotilanteissa, ja noita kommunikaatiotilanteitahan tulee eteen päivittäin.

Sain eräältä latte ladyltä sähköpostiosoitteen yksityiselle opettajalle. Laitoin opettajalle viestiä ja hänellä oli onnekseni aikaa ottaa uusi oppilas. Tänä aamuna sitten aloitimme ja jo ensimmäisen tunnin jälkeen tuntuu, että tämä oli oikea ratkaisu! Oikein mukava, hyvä ja pätevä opettaja, jolla on yksityisoppilaita eri maiden suurlähetystöistäkin.

Ainakin seuraavan kuukauden opiskelen maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin opettajan kanssa ”bire bir” ja muulloin, aina kun ehdin, klikkaan itseni nettikurssille.

Kielestä ja kielistä

Tutustuin turkin kieleen televisio-ohjelmien avulla jo vieraillessamme täällä lokakuussa 2015. Jostakin syystä emme ole vielä saanet kotona näkyviin sitä kanavien kirjoa, joka hotellihuoneessamme oli tarjolla, mutta olen jatkanut turkkilaisten kanavien seuraamista netistä (http://wwitv.com/television/210.htm).

Uutisia on helpohko seurata, koska niissä on kuva mukana ja jutut ovat yleensä jollakin asteella tuttuja. Kokkiohjelmia on myös helppo seurata ja niistä oppii samalla turkkilaisia perinneruokia ja turkkilaisten ruokien ohjeita. Molempia seurailen sanakirjan kanssa, mutta varsinaisten puheohjelmien seuraaminen menee enemmänkin turkin kielen intonaatiofiilistelyksi.

Tämän hetken nettilempparisarjani on iltaisin näytettävä Kanal D:n ”Arka sokaklar” (Takakujia) -poliisisarja, joka on kuvattu Istanbulissa. Joka jaksossa joku kuolee ja näppärät poliisit ratkaisevat rikoksia ja sotkeutuvat ihmissuhdedraamoihin. Sarja perustuu lähinnä arkidialogeille, eikä siinä ole kovin korkealentoista jutustelua tai juonen kehittelyä, mutta eipä kielitaitoni kovin korkealentoisen ohjelman seuraamiseen vielä riitäkään.

Joiltakin nettikanavilta tulee kulttuurisosiaalisia juttuja, kuten piilokameraohjelma, jota katsoin toissa viikolla. Siinä näyttelijöinä oli nuoripari, joka istui yhdessä nuoren miehen niin ikään näyttelijä-isän kanssa kahvilassa. He keskustelivat sen verran kuuluvaan ääneen isän muutosta nuorenparin kotiin, että naapuripöydistäkin alettiin seurata keskustelua – mikä oli ohjelman tarkoituskin. Keskustelu sujui hyvässä yhteishengessä, kunnes nuorelle miehelle tuli muka-puhelu ja hän siirtyi pois kuvasta. Nuori nainen aloitti uuden keskustelun muka-appiukkonsa kanssa ja kertoi, että hän ei missään nimessä halua tätä asumaan heille. Siinä vaiheessa naapuripöydistä yleensä puututtiin keskusteluun ja moitittiin naista sekä kielenkäytöstä että asenteesta. Yhdessä episodissa viereisen pöydän nuori mies tuohtui niin, että näytti siltä, että hän käy kohta vihoissaan naiseen käsiksi. Ohjelman pointti oli ymmärtääkseni siinä, että gallupin mukaan yli 70 % turkkilaisista on edelleen sitä mieltä, että nuorten tulee huolehtia vanhemmistaan, kun nämä tulevat vanhoiksi. Piilokameralla testattiin, kuinka vahvat tuntemukset oikeasti ovat. Vahvat olivat.

Vaikka omasta televisiostamme emme vielä ole saaneet näkymän kuin muutamia taivaskanavia, näkyy sieltä kuitenkin myös kaksi thaimaalaista kanavaa! Toinen niistä on selkeästi meditaatiokanava, jossa tulee välillä englanninkielistäkin meditaatio-ohjelmaa; toiselta tulee joko thaimaalaisia tai thaiksi dubattuja ohjelmia. Emme ole seuranneet kumpiakaan…

Television lisäksi koitan kartuttaa turkin taitoani apulaisemme kanssa. Sana- ja lausevarastoa on kertynyt jo jonkin verran: tänään on niin kaunista, on aurinkoista ja lunta, Istanbulissa lumi on ongelma, Brysselissä sataa vettä… puuseppä tulee tänään klo 9, tämä on rikki, vaihdetaan vuodevaatteet, tässä on uusi imuri, tehdään tämä yhdessä, voitko auttaa, tänään menen Türkcellin toimistoon ostamaan sim-kortin…

Muutama turkkilainen on sanonut minulle, että turkin kieli ja suomen kieli ovat sukulaiskieliä. En ole kovin innokkaasti korjannut, vaan myötäillyt, että joo, tavallaan. Kielissä on kieltämättä samankaltaisuuksia, mutta nämä satunnaiset samankaltaisuudet eivät tee turkista ja suomesta sukulaiskieliä. Molemmille kielille on yhteistä agglutinoivuus (eli sanan vartaloon lisätään päätteitä), vokaalisointu (etu- ja takavokaalit) ja kieliopillisen suvun (tai sukujen) puute. Perussanajärjestys turkissa on kuitenkin erilainen: subjekti–objekti–verbi.

Suomalais-ugrilaisten kielten professori Johanna Laakson mukaan sukukieleen tarvitaan sellaisia samankaltaisuuksia, ”jotka ovat yhteistä ikivanhaa alkuperää, niin että kielten voidaan selittää polveutuvan samasta kantakielestä”. Turkin kielen historia on yhtä vanha kuin turkin kansan historia. Samoin on suomen kielen laita. Suomi ja turkki eivät kuitenkaan polveudu samasta kantakielestä, sillä suomalaisia, suomalaisuutta ja suomen kieltä nykyisessä mielessä ei koskaan ole ollut muualla kuin Suomessa.

Laakson mukaan suomalaiset ja suomen kieli ”ei ole tullut mistään”. Itämerensuomalaisten kielten, joihin suomikin kuuluu, yhteistä oletettua kantamuotoa, kantasuomea, puhuttiin Suomenlahden molemmin puolin jo ennen ajanlaskumme alkua. Ennen 1500-lukua eli niin sanotun varhaissuomen kaudella suomea ei juuri edes käytetty kirjoitettuna kielenä. Vanhan kirjasuomen kauden katsotaan päättyneen 1800-luvun alussa. Sitä seurasi varhaisnykysuomen kausi 1820-luvulta 1870-luvulle, ja vasta sen jälkeistä aikaa voidaan luonnehtia nykysuomeksi.

Nykyturkin kirjoitusasu on vielä huomattavasti uudempaa perua. Osmaanien aikana ”osmaaniturkkia” kirjoitettiin arabialaisin kirjaimin. Nykyturkissa käytetään 29:ää latinalaisten aakkosten kirjainta, joiden käyttö aloitettiin lailla 1.11.1928. Kieli ”turkkilaistettiin” nyky-Turkin perustaja Kemal Atatürkin aloitteesta, kun maa haluttiin irrottaa islamin ja osmaanivallan perinteestä. Turkin kirjain Ö otettiin ruotsin aakkosista (ruotsalainen tulkki oli mukana uutta kirjoituskieltä kehittävässä toimikunnassa), Ç otettiin mukaan albanian aakkosista, Ş romanian aakkosista ja Ü saksan aakkosista. Turkkia puhuu oppikirjani mukaan yli 220 miljoonaa ihmistä ja se on maailman viidenneksi eniten puhutuin kieli. Luulen kyllä, että tuohon lukuun kuuluvat jo eteläturkkilaiset kielet, kuten azeri, turkmeeni ja kaškai.

Jo osmaanien ajan turkissa vilisi lainasanoja persiasta ja arabiasta. Nykyturkissa on paljon lainasanoja myös ranskasta, kreikasta ja jokunen englannistakin. Oppikirjani osasi kertoa, että turkin kielen sanoja on puolestaan lainattu muihin kieliin ainakin 20 000. Suomen kieleen niitä on lainattu ainakin yksi: kalabaliikki.

Kalabaliikki tulee turkin sanasta kalabalık, jota ei tunneta muissa Länsi- ja Pohjois-Euroopan kielissä. Lainasanan taustalla on niin sanottu Benderin kalabaliikki vuonna 1713, mikä sai alkunsa, kun Kaarle XII pakeni Pultavan tappion jälkeen ruotsalaisen sotilasosaston kanssa ottomaanien valtakunnan alueelle, josta käsin hän lietsoi sotaa Venäjän keisarikuntaa vastaan. Ottomaanien silloinen sulttaani päätti kuitenkin lopulta panna hankalaksi heittäytyneen Kaarlen kotiarestiin. Kaarle ja hänen miehensä vastustivat pidätystä aseellisesti, mistä syntyi melkoinen kalabaliikki.

Tiesimme kyllä, että Ankarassa ei englannilla pärjää, mutta jotenkin kuitenkin yllätti, että edes isoissa tavarataloissa ei henkilökunta puhu kuin turkkia, muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta. Ne harvatkin puhuvat yleensä vain muutaman sanan. Vinkkinä teille, jotka suunnittelette vierailua tänne: matkailijan pikaturkkia voi opetella Ylen nettisivulta: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/12/15/turkki. Vaikka Ankaran arkielämässä pikaturkki ei kovin pitkälle riitä, pääsee sillä ainakin alkuun.

Näin alkuaikoina kieliongelmat tulevat esille erityisesti paikoissa, joissa tarvitsisimme asiakaspalvelua. Esimerkiksi eräänä iltana Cepa-ostoskeskuksessa, josta etsimme imuria. Löysimme elektroniikkaliikkeen, jossa imureita oli näyttävästi esillä, mutta niiden ostaminen muodostui yllättäen ongelmaksi. Haastavin osuus oli, että kukaan myyjistä ei puhunut englantia. Koska imuri oli meille tarpeellinen, koitimme kuitenkin tehdä kaupat turkki-suomi-englannillamme.

Suurimmassa osassa liikkeessä näytillä olevista imureista oli vain varsinainen moottoriosa, ei siis suutinta eikä letkua. Myyjä olisi kyllä myynyt meille pelkän imurin, koska ”kutu yok” eli laatikko puuttuu – suuttimet ym. olisivat oletettavasti olleet tuossa laatikossa. Meidän mielestämme se olisi ollut aika huono kauppa, joten näytimme imureita, joissa oli kaikki mukana ja koitimme turkki-suomi-englannillamme selittää, että tällaisesta kokonaispaketista tehtäisiin kyllä kaupat, jos sellainen löytyisi siitä merkistä ja mallista, jota havittelimme. Emme selkeästi ymmärtäneet toisiamme, mutta myyjä löysi kaksi asiakasta, nuorta miestä, jotka osasivat englantia ja olivat halukkaita auttamaan.

Kävi ilmi, että kyseistä imuria ei todellakaan ollut liikkeessä kuin tuo mallikappale ilman irrotettavia osia. Tulkkipoikamme kysyivät ystävällisesti, mistä päin olemme kotoisin. Sanoimme, että Suomesta. Pojat sanoivat olevansa Thaimaasta. Johon me, että itse asiassa mekin olemme Thaimaasta, josta tulimme tänne vasta viime viikolla; olemme itse asiassa olleet siellä 16 vuotta. Poikien seuraava kysymys oli, mitä pidämme Thaimaasta ja syömmekö me thaimaalaista ruokaa. Olenkohan koskaan tavannut thaimaalaista, joka ei ensimmäisenä kysy noita samaa kahta kysymystä? Ja kun tarkemmin miettii, ne taitavat olla myös ne kaksi ensimmäistä kysymystä, jotka turkkilaiset ovat meille esittäneet! Kertonee lie paljon kulttuureista. Hauskinta tuossa imurin ostamisessa ehkä kuitenkin oli, että ainoat ihmiset koko isossa elektroniikkaliikkeessä, jotka puhuivat englantia, olimme me ja kaksi thaimaalaista poikaa!

Turkin kielestä ja kirjallisuudesta

Bangkokista oli todella vaikea löytää turkin opettajaa, mutta lopulta lähes parin kuukauden etsinnän jälkeen sellainen löytyi. Kieltenopettajaa tosin ei löytynyt silloinkaan, mutta aloitin turkin opinnot 29.9. natiivin turkkilaisen matematiikan opettaja johdolla. Aiemmin olivat turkkia Bangkokissa  opiskelleet kuulemma vain thaimaalaiset, joille opiskelumateriaali olikin suunnattu. 90 tunnin oppikirja 1:n kahlasimme läpi reilussa 20 tunnissa. Loput 40 tunnin kurssista kävimme läpi kirjaa 2.

Turkki on mielenkiintoinen kieli. Ymmärrän, miksi jotkut sanovat sitä suomen sukuiseksi. Sitähän se ei ole, mutta yhtäläisyyksiä löytyy sen verran, että turkin vaikeimmaksi ja haastavimmaksi puoleksi sanottua kielioppilogiikkaa on suomalaisen helppo ymmärtää. Kotitöitä kielen opetteleminen kuitenkin vaati. Koska opettajani ei ollut kielenopettaja, hän kutsui muun muassa kaikkia sanataivutuksia ja liitteitä ”suffikseiksi”. Onneksi oppikirjojen lopussa oli suurin osa kielioppiasioista selitettynä englanniksi.

Kuukauden päivät opiskelin turkkia lähes joka päivä kolme tuntia kerrallaan. Varsinainen suggestopedinen kielikurssi! Kaksi kertaa tuona aikana kävimme Ankarassa, jossa sain testata alkeistaitojani. Yöllä herätessäni mieleeni tuli turkin sanoja ja lauseita, enkä saanut jatkettua unta, ennen kuin sain kaikki päätteet ja sanat oikeaan järjestykseen.

Välillä sain turkkilaiselta opettajaltani turkkilaisia tarinoita läksyksi, kuvakirjoina CD-levyn kanssa. Tarinat olivat tosi surullisia ja aiheet vaikeita. Tässä muutama esimerkki. Opettavaista realismia?

Kasağı-tarina tapahtuu maaseudulla. Päähenkilöinä on kaksi nuorta veljestä. Perheen tallimestari opettaa pojat sukimaan hevosen. Kerran isompi pojista haluaa sukia hevosen ihan itse. Tallissa ei ole ketään muita, joten hän lähtee etsimään sukaa tallimestarin huoneesta ja löytääkin rautaisen sellaisen arkusta sängyn alta. Hevonen ei tietysti tykkää rautapiikeistä, joita poika koittaa sitten pehmittää hankaamalla sukaa ensin kiviseinään, sitten ulkona olevan juoma-altaan reunaan. Suka menee rikki, poika heittää se vesialtaaseen ja lähtee pois. Kun isä tulee paikalle ja näkee rikkinäisen suan, hän kysyy, kuka sen on rikkonut. Tallimestari ei tietysti tiedä ja iso veli valehtelee, että pikkuveli on sen tehnyt. Pikkuveli huudetaan paikalle, häntä torutaan ja isä antaa hänelle selkäsaunan. Pian pikkuveli sairastuu vakavasti. Isoveli katuu yöllä ja haluaa pyytää anteeksi valhettaan, mutta isosisko kehottaa odottamaan aamuun sakka. Aamulla pikkuveli on jo kuollut.

Ant-tarinassa vanha mies muistelee kouluaikojaan. Jotkut oppilaat tekivät verivaloja ja leikkivät aina toistensa kanssa. He ovat verivalalla luvanneet puolustaa aina toisiaan. Päähenkilö haluaa myös tehdä verivalan jonkun kanssa, mutta hänen äitinsä kieltää. Poika tekee sen kuitenkin ystävänsä kanssa. Eräänä päivänä kulkukoira jahtaa pokia ja hyökkää heidän kimppuunsa. Verivalan vannottamana ystävä suojelee päähenkilöä, ja koira puraisee ystävää. Koiralla on rabies, ja ystävä kuolee pian saatuaan tartunnan.

Turkin opettajani kysyi kerran, olenko lukenut turkin kansalliskirjailijoiden teoksia. Hiukan häpeillen tunnustin, että en. Löysin ilokseni Orhan Pamukin teoksen ”Lumi” (Tammen keltainen kirjasto) Leppävaaran Suomalaisesta kirjakaupasta. Kirja kertoo päähenkilö Kan kokemuksista Karsin kylässä. Kars on Turkki pienoiskoossa poliittisine, kulttuurisine ja sosiaalisine kerrostumineen. Koko kirja on hyvä, mutta muutama kohta pysähdytti pidemmäksi aikaa. Muun muassa seuraavat:

”Onko Saksassa ollut rankkaa?” İpek kysyi. ”Minua on suojannut se, etten ole oppinut saksaa”, Ka vastasi. ”Ruumiini vastusti saksaa, ja sen avulla onnistuin varjelemaan viattomuuttani ja sieluani.” (s.49) ”Ka … kuuli taas saman hiljaisuuden, tunsi olevansa kotonaan, koska ei alkuunkaan ymmärtänyt maan kieltä, ja kirjoitti runoja.” (s.50)

”… Jos kirjoitatte romaanin Karsista ja minä pääsen siihen mukaan, niin haluan että kerrotte lukijalle, ettei hän saa uskoa mitään mitä te sanotte minusta ja meistä. Ei kukaan voi ymmärtää meitä kaukaa.” (s. 531) (Fazıl)

Kirjoitin joulukuussa Ankarasta viestin turkin opettajalleni Bangkokiin, etten enää ehdi ottaa enempää turkin tunteja. Lisäopiskelu jää Ankaraan. Kirjoitin turkiksi ja tarkastin oikeinkirjoituksen turkkilaisen kodinkonemyyjän innoittamana Googlen käännösohjelmalla, koska jätin sanakirjani Bangkokiin. Ohjelma ei osannut taivuttaa kaikkia sanoja, erityisesti verbejä, eikä aina laittaa sanoja oikeaan järjestykseen lauseessa – ongelma on käännöskoneella sama suomen kielen kanssa. Kirjoitukseen tuli tietysti virheitä, koska minulla ei ollut turkin oppikirjoja mukanani, mutta se oli opettajan mielestä yrityksenä siltikin ”impressive”.

Joulukuun Ankaran reissulla kävin myös Espoossa ja Oulussa. Tuli viimein olo, että elämä kolmen kodin (Suomi-Thaimaa-Turkki) välillä on todellista. Kaikissa on kotonaan, mutta mihinkään ei ole täysin asettunut. Ovatkohan muut ihmiset täysin asettuneita johonkin maantieteellisesti rajattuun paikkaan? Kuinkahan rajattuun paikkaan? Olo ei ole juureton, sillä juuremme ovat Pohjois-Suomessa. Ne on varmaan kuitenkin repäisty mukaan – juuriahan kantaa aina mukanaan. Jos ne istuttaa vain kevyesti maahan uudessa asuinmaassaan, ne voi taas ottaa mukaansa, kun tulee tarve. Kaipa siitä juurakosta kuitenkin jotain maahan jää, koska vanhoissa asuinpaikoissa ”on kuin kotonaan”. Siksi toisen kerran Thaimaahan tulomme tuntui varmasti niin helpolta. Vähän jännityksellä odotamme, mitä tämä maa tuo meille tullessaan. Meitä ei ainakaan suojaa se, ettei opittaisi turkkia. Se on jo päätetty. Ei suojannut kielimuuri Thaimaassakaan. ”Viattomuus ja sielu” kärsivät, mutta se riski on otettava. Kielen avulla on ainakin helpompi yrittää ymmärtää uutta kotimaataan täältä läheltä.

Joulukuussa 2015 Ankarassa matkaseuranani  oli kälyltä saatu Mielikki Ivalon Istanbulista Intiaan –teos. ”… Meidän suomalaisten käsityksiä muhamettilaisesta maailmasta yleensä ja erityisesti turkkilaisista voitaneen sanoa sekaviksi ja ristiriitaisiksi…” sanoi Mielikin mukaan Asko Ivalo Suomen Kuvalehdessä vuonna 1951. (s.53-54).

Tällä hetkellä voin omasta puolestani yhtyä Askon ajatuksiin.

Toinen ennakkovierailu 12.-16.10.2015

Teimme toisen vierailumme Ankaraan, jossa oli edellisenä päivänä rähähtänyt pommi päärautatieaseman edessä. Tarkoitus oli ollut järjestää mielenosoitus rauhan puolesta. Kaksi itsemurhapommittajaa, yli 100 kuollutta, suuri määrä loukkaantuneita. Syyllisiä etsitään ja eri medioissa syyllistetään eri poliittisia ja uskonnollispoliittisia puolueita.

Vierailumme kanssa samaan aikaa tapahtunut Sauli Niinistön vierailu oli hyvin katettu lehdissä ja televisiouutisissa. Ratsujoukko saatteli vaaleansinisissään Finlandiya liderin ja hänen vaimonsa presidentin linnaan. Sauli tervehti joukkoja ”merhaballa” ja presidenttipariskunnat kävelivät rintarinnan sinistä mattoa pitkin linnaan sisälle.

Ihmisiä puhututti liderimme etukäteiskommentti matkasta. Mediassa oli esilllä, kuinka Sauli oli sanonut, että hiukan jännittää, kun Turkin presidentillä on niin suuri palatsi; Suomi on niin köyhä, ettei meillä kuulemma ole varaa sellaisiin palatseihin. Sauli oli kuulemma arvellut, että täytyisi ehkä ottaa kompassi mukaan, ettei eksy. Sarkasmi puri tavallisiin turkkilaisiin. Pisteet Suomelle. Sauli oli antanut lentokoneessa haastattelun lehtimiehelle ekonomiluokassa ja joissakin Turkin medioissa kerrottiin, että Suomen presidentti lentää tasavertaisena tavallisen kansan joukossa. Kuinka korruptoimatonta ja oikeudenmukaista! Saulillahan oli toki business-paikka, mutta pisteet menivät silti Saulille ja Suomelle.

Muutossamme avustavan turkkilaisen mukaan suomalainen lehtimies oli päässyt esittämään yhden kysymyksen presidentti Erdoğanille. Kysymys kuului: ”Kun olen kieltänyt tuolla maaseudulla, kuulostaa, että ihmiset eivät ole tyytyväisiä hallituksenne toimiin vaan ovat tuohtuneita korruptiosta ja vallan väärinkäytöstä – Ankaran pommi-iskustakin syytetään poliittista peliä pelaavaa hallituspuoluetta – mitä sanotte?” Mediajulkisuus oli jälleen taattu.

Tämä matka oli samalla asunnonetsimisreissu. Kävimme katsomassa kymmenkunta asuntoa, joista suurin osa oli kerrostaloissa. Yhdessä oli iso parveke, jossa oli kiviuuni-grilli. Yksi oli kaksikerroksinen kerrostalon kattohuoneisto, duplex, jossa toisen kerroksen makuuhuoneesta pääsit terassille, jossa oli myös kiviuuni. Yleensä Ankarassa ei kuulemma saa parvekkeilla grillailla savun takia, mutta jos parvekkeella tai terassilla on valmiiksi muurattu uunigrilli, tarkoittaa se, että niitä saa käyttää, koska niissä on myös piippu, joka vie savut yläilmoihin eikä naapureille. Yhdessä muuten mukavassa asunnossa oli sen kolmesta parvekkeesta kaksi ottaneet pulut lentotukikohdakseen. Reissun ainoa omakotitalo oli ihanalla paikalla, siinä oli mukava nurmikkopiha ja alakerrassa takka. Se oli kuitenkin aika suuri ja kalustamaton.

Viimeinen asunto, jota katsoimme, oli Dikmen vadin terassikodeissa. Nimensä mukaisesti talot oli rakennettu terassimaisesti rivitalo-pienkerrostalo-tyyliin. Sisään taloon mentiin neljännestä kerroksesta. Edessä olevassa vadissa eli laaksossa on iso vartioitu puisto. Katsoimme paria asuntoa, joista toinen oli kalustamaton, toinen kalustettu. Asunnoissa oli sauna! Ruotsalainen sellainen. Varasimme itsellemme sen kalustetun.

Olin tähän reissuun mennessä opiskellut 17,5 tuntia turkkia ja oppinut aakkoset ja numerot, kysymään ”mikä tämä/se/tuo on”, sanomaan päivää, esittelemään itseni, sanomaan ikäni, esittelemään perheeni ja kertomaan, mitä kieliä puhun sekä kysymään ja kertomaan kellonajan. Olin varma, että näitä taitoja en vielä tällä reissulla pääse käyttämään. Toisin kuitenkin kävi! Taksimatkalla Botanik-puistoon kuski kysyi kaikki ensimmäisten kappaleiden kysymykset: ”Mistä olet kotoisin?”, ”Onko teillä lapsia?”, ”Kuinka monta?”, ”Kuinka vanhoja?” (Maşallah!), ”Mitä kieliä puhut?”. Kuski myös kehotti, että ”pratik, pratik!”, kyllä se turkki sieltä alkaa sujumaan.

IMG_4748.JPG

Opettelin turkkia hotellihuoneessa televisiosta. Ohjelmatarjonta oli valtava: erilaisia kokkiohjelmia, uutisia, puheohjelmia, dubattuja elokuvia, saippuasarjoja. Kirjoittelin vihkoon uusia sanoja ja koitin sanakirjani kanssa ymmärtääkin jotain. Yllättäen joissakin jutuissa pysyi jonkin verran kärryillä – kuva tietysti auttoi siinä. Opin myös, että resepteissä mitat ovat teelaseina, çay bardağı.

Vaikka ankaralaiset eivät yleensä tunnukaan puhuvan englantia, ei heillä silti tunnu olevan ongelmia kommunikoida vieraskielisten kanssa. Ongelma on siellä toisessa päässä. Koin tuon toisen pään, kun kävin Armada-tavaratalon alakerran kodinkoneliikkeessä katsomassa pesukoneen hintoja. Koneisiin oli teipattu hinnat selkeästi, mutta koneet olivat liikkeen takaosassa. Kävelin sisään ja ajattelin katsahtaa hinnat pikaisesti ja kävellä samalla vauhdilla ulos liikkeestä. Helpommin sanottu kuin tehty. Myyjä hoksasi heti potentiaalisen asiakkaan. Sanoin hyvin vajavaisella turkillani, että en osaa turkkia ja että katson vain pesukoneiden hintoja. Myyjä ei ollut kielimuurista millänsäkään, vaan alkoi esitellä koneita, niiden ominaisuuksia ja tehoja. Hän istutti minut myyntipöydän tietokoneen ääreen ja klikkasi itsensä Googlen käännöskoneeseen. Myyjä naputteli turkiksi näytön vasempaan laatikkoon jotain ja tekstilaatikkoon oikealle ilmestyi pikkuhiljaa: ”This machine is the most popular and best sold machine”.

Englanninkielinen teksti otti aikansa muotoutua, koska turkissa sanoja taivutetaan ja pääverbi lisätään aina vasta lauseen loppuun. Joka tapauksessa sain tietää, että ”tämä kone on markkinoiden paras” (myyjä nousi ja kävi taputtamassa yhtä koneista), ”siinä on automaattinen pesuaineannostelija”, ”koneessa on ajastin” ja että ”se on taloudellinen, koska se mittaa joka kerta erikseen tarvittavan vesimäärän”. Toinen kone taas (myyjä nousi taputtelemaan viereistä konetta) ”on edullisempi, vaikkakaan ei ihan yhtä hyvä”, ”siinä pitää annostella pesuaine itse” ja ”linkousteho ei ole ihan yhtä hyvä”. Sain myös tietää, että ”ensimmäinen näkyvissä oleva hinta on koneelle, toinen, hiukan korkeampi hinta, on hinta koneelle kotiin kuljetettuna ja asennettuna”. Koko aikana minä tarvitsin vain yhteensä viisi sanaa turkkia, myyjä ei sanaakaan englantia 🙂

Eka kertaa Ankara’da 18.-21.9.2015

Kävimme ennakkovisiitillä tulevassa uudessa kotikaupungissamme vanhasta kotikaupungistamme Thaimaan Bangkokista, jossa olemme asuneet kahteenkin otteeseen, yhteensä noin 16 vuotta.

IMG_4648Emme osanneet odottaa Ankaralta oikeastaan mitää, siksi uusi tuttavuus koko kaupunki meille oli. Turkin tapahtumia olemme seuraillet sen verran kuin ne ovat kansainvälisiä uutiskynnnyksiä ylittäneet. Muutoin Turkin tietomme on peräisin enemmänkin kouluajoiltamme –  eli suurin osa autuaasti unohdettua.

Ankara tuotti meille mukavan yllätyksen. Se vaikutti modernilta ja Thaimaan vuosien jälkeen ainakin ulkoisesti kovin eurooppalaiselta kaupungilta. Ruuasta ja kokkauksesta pitävälle muuttoa suunnittelevalle ruokakaupoilla on suuri merkityksensä, joten teimme pikaisen katsauksen hotellimme lähellä oleviin ruokakauppoihin.

Lähistöltä löytyi paikallinen Bangkokin mini-Paragon eli Next Level, jonka alakerrassa oli paikallinen Bangkokin Villa Market/Central Food Hall  eli Macro Center. Sieltä sai muun muassa saksalaista pumpernikkeli-ruisleipää, tuoretta vaaleampaa leipää, täysjyväpastaa ja Cirion tomaattipurkkeja. Kaupassa oli oma kylmätiskinsä turkkilaisille mezelereille eli alkupaloille: oliiveille, tahnoille ja salaateille. Hyvän näköistä lihaakin löytyi, lammasta, nautaa ja kanaa. Turkista on kuulemma vaikea löytää porsaan lihaa, muslimimaassa kun ollaan. Katsastin myös kaupan viinipuolen. Viinit olivat miinus %30 juurikin tänä päivänä, sanoi viinipuolen myyjä minulle iloisesti – turkiksi. Kun en heti oikein ymmärtänyt, hän otti taskulaskimen esille ja näytti pientä lappua hyllyn kupeessa (numero 30 ja paljon pientä printtiä), heitti laskimeen turkkilaisen viinipullon hinnan (osasin sanoa ”türk şarap”), ja otti siitä 30% pois. Ostin. Olin vähän ennen kyllä huomannut lapun ja ehtinyt miettiä, että pitääköhän tänään olla vähintään 30 vuotta, että saa ostaa viiniä. Eikö siinä olis ideaa Thaimaan Prayutille järjettömien kellonaikojen sijaan? Löysin myös hiukan edullisemman oloisen ruokakaupan, paikallisen Foodlandin eli Kipan toisesta ostoskeskuksesta, Armadasta. Ruuan suhteen ei siis ole huolta.

Tarvitsin lisää Turkin liiroja, joten etsiskelin Next Levelistä pankkiautomaattia. Ostoskeskuksessa oli ATM-kylttejä ja niiden vieressä portaiden kuvia alaspäin. Koitin kysyä vartijoilta (joita kuljeskeli paikassa useampi, aamuisella ainakin enemmän kuin asiakkaita), mistä se mahtaa löytyä: ”Nerede aa-tee-äm? Nerede ei-tii-em?” Ei ymmärrä (olkapäät ja kädet kohoavat siihen malliin), hymyilee kuitenkin. ”Money, cash?” ”Sori”, mutta hymyilee uudelleen. Viimein ATM löytyi talon alakerrasta. Turkiksi automaatti olisi tietysti ollut ”aa-tee-mee”.

Ankara muistuttaa jotenkin Bangkokin 1990-lukua: kaikki on turkiksi ja kaikki tuntuvat puhuvan vain turkkia. Iso ero kuitenkin on, että täällä ihmiset katsovat silmiin ja sanovat turkiksi, että eivät ymmärrä ulkomaalaista, että mitä ulkomaalainen oikein haluaa. Ja korottavat ääntään ja sanovat saman uudelleen, turkiksi, kun ulkomalainen ei osaa heti vastata. He eivät mene esimerkiksi hyllyn taakse piiloon tai kikata nurkan takana, kuten Bangkokissa tehtiin. Mentaliteettieroa siis löytyy. Hyvä näin. Minähän se olen, joka en kieltä osaa enkä ymmärrä – vielä.

Ennakkovaroittelut pitivät näköjään paikkansa: täällä pärjää vain turkilla. Tai sitten täytyy oleilla viiden tähden hotellissa. Päivää-kiitoksella ja numeroilla 1-10 pärjäsin kuitenkin ainakin apteekissa ja metron lippuluukulla, kun otin mimiikan avuksi. Ja sain hyvän palvelun lisäksi.

Kirjakauppojakin löytyi, onnekseni. Yhdestä löytyi CD:n kanssa turkin kielikurssi ”from beginner to intermediate”, Euroopan kielitasoon B2 tähtäävä eli ”can interact with a degree of fluency and spontanety”. Siihen siis tavoite. Löytyi myös Ankaran kartta ja Ankaran kartta-atlas, kent atlası. Yhdestä kaupasta löytyi Ankara Guide, jonka ovat kirjoittaneet täällä asuvat ekspatit. Niitäkin siis on olemassa, vaikka netistä en vielä mitään osviittaa siitä löytänyt!

Kartan ostaminen ei kuitenkaan ollut ihan helppoa, sillä yhdessäkään neljästä kirjakaupasta, joissa kävin, ei puhuttu englantia, eikä karttoja ollut näkyvillä. Kahdessa ei puhuttu sanaakaan englantia, ei edes yritetty. Mutta kaikista sai palvelua turkiksi. DOST kitaptcı oli paras, vaikka sitä ei esimerkiksi Lonely Planetissa mainittu lainkaan. Bangkokista ei kuitenkaan muuta kirjaa Turkista löytynyt, joten sen mukaan olen suunnistanut tähän saakka. Itse Ankarasta ei Bangkokista löytynyt yhtään kirjaa.

TA menu.jpg

Metroa on helppo käyttää ja se on lähes yhtä siisti kuin Bangkokissa. Ja muutekin se tuntuu Bangkokin metrolta, koska junan vaunut ovat lähes samanlaisia kahdella miellyttävällä erolla: käytävätilaa on enemmän, koska vaunut ovat leveämpiä, ja kädensijat eivät ole keskellä vaunua tangossa kiinni, joten niihin ei kopauttele päätään, kun liikkuu vaunussa eteenpäin. Toisin kuin Bangkokissa, täällä ei luovuteta pienille lapsille istuimia. Minulle kuitenkin tarjosi ystävällisesti olkaan koputtamalla paikkaa noin kuusikymppinen rouva, joka oli itse jäämässä pois. Se oli oikein ystävällistä, mutta jäin itsekin pois samalla asemalla. Kävimme keskustelun turkki-mimiikaksi.

Hotelliin tuodaan kaikki laukut käsilaukkua ja kauppapusseja myöten läpivalaisun kautta. Ostoskeskusten ovilla vartija oikeasti tarkastaa kaikki laukut ja sisään mennään metallinpaljastimen kautta, jonka ainakin tällä hetkellä uskon myös toimivan.

Ihmiset ovat pääosin ystävällisiä, paitsi ei välttämättä kovinkaan moni myyjä Kızılayn turistikaduilla. Tai sitten he eivät vain osaa englantia, eivätkä sitten sano mitään, kun ajattelevat, että tuo näyttää siltä, ettei se osaa kuitenkaan turkkia. Niin kuin ei vielä osaakaan. Kızılaystä kuitenkin löytyi se Ankaran atlas ja iso levitettävä kartta, joita ei muista neljästä kirjakaupasta löytynyt. Kızılayhyn en kuitenkaan halua asumaan, siitä ei koskaan tule meidän kotikulmaamme. Voisin kuvitella vieväni sinne joskus turisteilemaan tulleita kavereitamme syömään ja katsomaan Ankaran turistielämää. Vähän niin kuin Sukhumvitille tai Silomille Bangkokissa. Aika vähän puitteiltansa, myönnettäköön, mutta ajatukseltansa kuitenkin.

IMG_4689.JPG

Kävelyreissulla vanhassa kaupungissa, Ulusissa, saimme tuntumaa erilaiseen Ankaraan. Kapeita katuja, pikkukauppoja, tee-kahviloita. Ja kuningas Augustuksen linnanrauniot; sen, joka käski koko maailman verolle pantavaksi.

IMG_4674.JPG

IMG_4670.JPG

Ilma tuntuu pölyiseltä, kuivalta ja keskipäivällä kuumaltakin. Aamuisin on vain +13 astetta ja illaksi viilenee taas mukavasti. Reilu 900 metriä merenpinnan yläpuolella kun ollaan.

Näillä lähtee.