Sain jokin aika sitten suomalaiselta ystävältäni lainaan turkin kielioppikirjan suomeksi. Kirja on suhteellisen iäkäs, vuodelta 1986, mutta kieliopin se osaa selittää niin, että suomalainen sen ongelmitta ymmärtää. Oi, onnen päivää! Turkin opetteleminen englannin kautta ei aina ole ollut kovin helppoa, siksi erilaisia kielet ovat keskenään.

Tähän saakka on turkin opiskeluni mennyt välillä matkimiseksi ja ulkoa opetteluksi. Puheen matkiminen on tietysti luonnollinen tapa oppia kieltä, mutta se on ollut kovin hidasta: lähinnä lause kerrallaan. Toisaalta lause kerrallaan matkimisessa on ollut hyötynsäkin, kuten Ulkosuomalainen äiti blogissaan muistuttaa: erilaiset fraasit ja toivotukset ovat turkissa ja Turkissa äärimmäisen tärkeitä.

Välillä olen kuitenkin tuskastunut, kun en saa jotain turkin kielioppijuttua mahtumaan mihinkään ennestään osaamaani kieleen. Esimerkiksi eräs turkin verbin aikamuoto selvisi minulle vasta, kun sain suomenkielisen kielioppikirjan käteeni. Bangkokin opettajani yritti selventää aikamuotoa kertomalla, että sitä käytetään silloin, kun ei oikein tiedä, kuinka asia on tapahtunut tai kuinka on joutunut johonkin tilanteeseen, jossa huomaa yhtäkkiä olevansa. Esimerkkinä hän antoi lauseen: ”I was suddenly somewhere and I had no idea how I got there”. Opettajani kysyi, onko suomessa vastaavaa aikamuotoa. Kerroin, että periaatteessa on, mutta että meillä Suomessa tuo liittyy yleensä alkoholin liikakayttöön, eikä sitä oikein voi selittää yhdellä sanalla 😉 Turkilla sen sijaan siis voi. Tuumasin, että turkin kielessä tuolle aikamuodolle on selvästi ollut tarvetta, koskapa sellainen sen kieliopista löytyy.

Suomenkielinen kielioppikirjani kertoo, että suomeksi tuo erikoinen aikamuoto on ”narratiivimuoto” eli jonkinlainen kertomusmuoto. Olemme siis tehneet tuosta verbimuodosta sosiyal kulübun turkin kurssilla harjoituksiakin! Opettajamme käyttää siitä oikeaoppisesti sanaa ”narratiivimuoto”.

Nyt tiedän, että narratiivimuotoja on turkissa useampia: aoristin narratiivi, preesensin narratiivi, indefiniittiperfektin narratiivi, futuurin narratiivi, konditionaalin narratiivi, optatiivin narratiivi ja nesessiivin narratiivi. Koska tekijä liitetään verbiin päätteellä kuten suomessakin, kaikkiin muotoihin riittää turkissa yksi sana.

Aoristin narratiivilla voi ihmetellä esimerkiksi, että ”Oho, näyn käyttäneeni (kullanırmışsım) kaikki rahani!” Preesensin narratiivilla taas voi kertoa esimerkiksi, että ”He olivat kuulemma syömässä (yiyorlarmış)”. Indefiniittiperfektin narratiivilla voi sanoa, että ”Ai, olenkin jo lähettänyt (göndermişmişim) sen ja futuurin narratiivilla, että ”Myytte kuulemma (satacakmışsınız) talonne”. Konditionaalin narratiivilla voi huudahtaa, että ”Olisinpa tullut (gelseymişim) aikaisemmin!” ja optatiivin narratiivilla sanoa, että “Voi, että! Olisinpa ajatellut (düşüneymişim) tuota aikaisemmin!” Nesessiivin narratiivilla taas voi todeta esimerkiksi, että ”Hän ei olisi saanut sanoa (söylememeliymiş) noin”.

Narratiivi ei siis ole ihan aikamuoto, joka kertoo yhtäkkisestä, mystisestä tilanteesta, johon puhuja joutuu tai on joutunut. Kielioppikirjan mukaan narratiivimuodot liittyvät sellaisen asian kertomiseen, josta puhuja vain välillisesti tietää tai jonka todenperäisyydestä hänellä ei ainakaan kertomistilanteessa ole varmuutta. Tosin matematiikan opettajalleni pisteet kotiin selityksen yrityksestä, sillä narratiivi tarkoittaa myös tilanteita, joissa ikään kuin yllättäen kertoja huomaa tekevänsä tai tehneensä jotain… niin kuin että ”hups!” tai ”ohoh!”

Pitkien liittoverbien opettelussa on omat haastensa, mutta sijamuotojen opettelu ei sen sijaan ole ollut vaikeaa, siksi lähellä ne ovat omia sijamuotojamme. Ja niitä on turkissa lisäksi huomattavasti vähemmän.

Omat oppikirjani ovat maininneet viisi sijamuotoa, ja ne löytyvät myös netin turkin kielen kursseista: akkusativii, genetiivi, lokatiivi, ablatiivi ja datiivi. Eräässä nettikursseista sijoja kutsutaan englanniksi nimillä ”nothing state”, ”-i state”, ”-e state”, ”-de state” ja ”-den state”. Innovatiivisia, mutta eivät ehkä kovin valaisevia nimiä. Toinen nettikurssi kertoo sijoja olevan kuusi ja nimeää ne seuraavasti: 1. absolute/nominative, 2. accusative/direct object, 3. genitive/possessive/owner-of, sekä paikallissijat 4. dative/indirect object/motion toward, 5. locative ja 6. ablative/comparison/motion from. Nämä ovat jo selkeitä, ja kun noihin vielä lisätään kielioppikirjani nimeämä 7. instrumentaali, on turkin perussijamuotopaketti valmis.

Turkin oppikirjat, joita olen käyttänyt, on tosin tehty tällaisia tavallisia ekspatriaatteja ja turkin kielestä harrastusmielessä kiinnostuneita ajatellen. Voihan olla, että narratiivit, ablatiivit ja lokatiivit vain sekoittaisivat suurinta osaa… Mutta kuten sanottu: kielioppikirjan löytyminen oli onnenpäivä minulle 🙂

Harjoittelimme turkin opettajan kanssa postissa asioimista. Ensimmäinen dialogi oli laskun maksaminen. Keskustelijoina valtion virkamies eli memur bey ja asiakas. Opettaja leikki memur beytä, koska tuntee turkkilaiset tavat paremmin. Minä olin müşteri eli asiakas.

• Päivää, olkaa hyvä.
• Hyvää huomenta. Haluaisin maksaa tämän sähkölaskun.
• Tämän maksuhan on myöhässä. Tuossa laskunne.
• Mitähän minun pitää tehdä nyt?
• Teidän täytyy maksa se sähkölaitokselle.
• Missä sähkölaitos mahtaa olla?
• Kızılayssa.
• Mikä sen osoite on? Voitteko kirjoittaa sen ylös?
• Ei minulle ole osoitteita täällä. Seuraava asiakas, olkaa hyvä.
• ???

Minulle ei vielä ole käynyt laskujen kansa noin. Ensimmäiset laskumme olivat ymmärtääkseni myöhässä (ihan varma en ole, sillä laskut olivat turkiksi), koska ne oli päivätty ennen tänne muuttoamme. Ne eivät olleet kuitenkaan sähkölaskuja, vaan vesilaskuja, ja niiden summiin lisättiin postissa vain yhden turkin liiran verran kuluja – tai ainakin näin kuitista sanakirjani kanssa kotona tulkitsin. Erään kerran kuitenkin erehdyin maksamaan vesilaskuani väärään aikaan:

• Huomenta, memur bey! Haluaisin maksaa tämän laskun.

Lähipostin memur beymme otti laskun, katsoi sitä, laittoi sen tiskille takaisin, ympäröi siitä päivämäärän, tokaisi jotain turkiksi (joka ei ollut ainakaan kiitos, tässä, olkaa hyvä, ette voi maksaa tai jotain muuta, jonka olisin ymmärtänyt), nousi ylös, käänsi selkänsä ja poistui postin takaosaan.

Toinen dialogiharjoitus opettajan kanssa oli paketin lähettäminen.

• Olkaa hyvä.
• Haluaisin lähettää paketin Suomeen.
• Antakaa pakettinne. Ei tätä voi lähettää. Tämä on pakattu väärin. Tässä pakettinne. Seuraava, olkaa hyvä.
• ???

En ole koittanut vielä lähettää pakettia, mutta yhden kortin olen lähettänyt kirjekuoressa. Postissa meni memur beyn kanssa jotakuinkin näin:

• Olkaa hyvä.
• Haluaisin lähettää tämän kirjeen.
• (Paljon turkkia) lähettää (pitkä lause tai ehkä pari-kolmekin) haluatteko?
• Nyt en kyllä ymmärtänyt. Olen ulkomaalainen. Ei sillä nyt niin väliä.

Ensimmäisen kerran näiden kahden kuukauden aikana näin ”jutustelumme” jälkeen memur beymme hymyilevän!

Kolmas harjoitusdialogi opettajan kanssa oli kaasukortin lataaminen.

• Olkaa hyvä.
• Haluaisin ladata kaasukorttini. Tässä korttini, olkaa hyvä.
• Millä summalla?
• Neljällä sadalla Turkin liiralla.
• Ok. Tässä kuitti.
• Kiitos, hyvää työpäivää.

Ja uskokaa tai älkää: oikeassa elämässä kävi tänä aamuna juuri noin! Tiskin toisella puolella ei kuitenkaan ollut memur beymme, vaan lähipostimme memur hanım, virkailijanainen viereisellä tiskillä.

Dialogiharjoitukset olivat opettavaisia, samoin kuin arkielämässä postissa käynnit.

Jos sähkölaskut ovat myöhässä, ne täytyy oikeastikin maksaa sähkölaitoksella, joiden osoitteita ei opettajan mukaan ole kukaan postista saanut. Kätevintä on tulla kotiin ja googlata hakusanoilla ”Tedaş, adres, Kızılay, Ankara”. Testasin: se toimii ja osoite löytyy. Opin myös, että Tedaş tulee sanoista Türkiye elek dağıtım aş (jonka googlen käännöskone kääntää suomeksi ”Turkki ylitetty hirvi jakelu”!)

Vesilaskun kanssa kävi niin, että otin laskun, palasin kotiin ja menin laskussa ympäröitynä päivämääränä takaisin samaisen memur beyn luokse. Sanaakaan sanomatta hän otti maksun vastaan ja ojensi kuitin. Turkissa vesilaskua ei voi maksaa silloin kun se tulee, vaan aikaisintaan sinä päivänä, joka on merkattu laskuun.

Postin lähettämisestä opin myös uutta. Opettaja kertoi, että Turkissa paketit täytyy pakata vain ja ainoastaan tietyllä tavalla. Kerran minun edelläni oleva asiakas ojensi memur beylle mustan muovipussin, täytti pakettikortin ja maksoi. Pakkasikohan memur bey sitten paketin myöhemmin oikeaoppisella tavalla, sitä en tiedä, mutta ainakin hän oli hyvin tyytyväisen näköinen.

Opettaja kertoi myös, että Turkista voi lähettää kirjeitä joko kirjattuna tai ”kargona”, jolloin ne lähtevät nipussa muiden lähettämien kirjeiden kanssa. Jommallakummalla tavalla lähti siis minunkin kirjeeni, toivottavasti se joskus saapuu perillekin.

Nyt on tullutkin pitkä väli kirjoittelussa. Kävimme välillä viikon Bangkokissa hakemassa työviisumin, pakkaamassa viimeisiä tavaroitamme ja siivoamassa asuntomme. 112 kg tuli mukana ruumassa, loput käsimatkatavaroissa. Vielä jäi seuraavaa reissua varten pakattavaksi valokuva-albumit, muutama taulu ja pino suomalaisia kirjoja ja elokuvia. Matka oli aika raskas, sillä emme ehtineet oikeastaan muuttaa vuorokausirytmiämme lainkaan. Joka aamu oli herättävä aikaisin Thaimaan aikaan eli aamuyöstä Turkin aikaan ja illalla sinnittelimme pitkään hereillä, jotta olisimme ehtineet tavata ystäviämme. Nyt siis taas kotona keväisessä Ankarassa.

Vaikka Bangkokissa opinkin turkin peruskieliopin, on kielen puhuminen ollut yllättävän vaikeaa. Sanoja kyllä osaan jo aika monta, mutta niiden taivuttaminen ja oikeaan järjestykseen laittaminen on tuskallisen hidasta. Sympatiseeraan täysillä ulkomaalaisia suomen kielen opiskelijoita! Minulle turkin kielen prepositioiden ja sukujen puuttuminen ja sanojen taivuttaminen ei ole edes vaikeaa ymmärtää – toisin kuin monia muita kieliä äidinkielenään puhuville.

Kaupoissa käynti onnistuu kuitenkin jo hyvin, siellä kun ei tarvitse kovin korkealentoisia asioita selitellä. Postissa mennään numeroilla ja muutamista sanoista koostuvilla lauseilla ja tervehdyksillä, kuten ”günaydın”, “iyi günler”, “buyurun”, “toplam ne kadar”, “teşekkürler”, “kolay gelsin” ja “fark etmez”. Niinkin pienestä asiasta osaa näin kielen opiskelun alkuvaiheessa ilahtua, että osaa ostaa turkiksi postimerkin Suomeen menevään korttiin 🙂

Turkkilaisen apulaisemme kanssa tulemme myös hyvin juttuun ja olemme pystyneet juttelemaan ihan arkisistakin asioista. Kuten kuinka apulainen kävi valtion autokoulukokeessa ja sai sen läpi… ja että suomalaisissa perheissä on kiva tehdä töitä ja sitä paitsi vain suomalaiset tarjoavat teetä työaikana 🙂

Pidempiin jutusteluihin tarvitsemme usein joko sanakirjan tai googlen käännöskoneen. Sanakirja toimii yleensä paremmin, koska käännöskoneella on vaikeuksia sekä turkin että suomen kanssa. Viimeksi eilen katsoin, miten kolay gelsin taipuisi suomeksi: siitä tuli suomeksi ”Godspeed” – joka turkiksi kääntyi takaisin kolay gelsiniksi! Oikeastihan se on jotain, että “olkoon työsi helppoa”. Toisinaan käännöskoneesta on kuitenkin ollut oikeasti apua. Kirjoitin sinne vasta englanninkielisen lauseen, jossa oli sana “turkey” (vahingossa pienellä) ja käännöksessä siitä oli tullut “hindi”! Viimein selvisi kaupassa myytävän hindisalamin arvoitus. Se on siis kalkkunasalamia!

Syksyllä Ankarassa käydessämme ostin turkin kielen itseopiskelupaketin ja siitä on ollut paljon apua näin alkuvaiheessa. Parasta antia ovat CD:n dialogit, joiden avulla oppii kuuntelemaan turkin sävelkulkua ja puhumisvauhtia, joka tuntuu näin ainakin näin kielen opintojen alkuvaiheessa olevalle aivan mahdottoman nopealta. Vokaalit ovat pääsääntöisesti hyvin lyhyitä, taka-i tuskin kuuluu joissakin sanoissa, osa kirjoitetuista e-kirjaimista muuttuu lausuttuina ä-äänteiksi… Itse opiskeltuna kirja on kuitenkin loppupuolella aika vaikea ja se vaatisi aktiivista turkin harjoittelua arkipäivässä. Kurssi on varmaan paremmin soveltuva Turkissa opiskelevalle tai jollekulle, joka on töissä turkkilaisessa työympäristössä.

Olen koittanut etsiä hyvää kielikoulua tai turkin kielen opettajaa, jonka avulla jatkaa Bangkokissa aloittamiani turkin opintoja. Türk-Amerika derneğin opetuksen kävin täällä testaamassa, mutta kuten jo kirjoittelin aikaisemmin, sen tarjoamat kurssit eivät olleet minua varten. Ankaran yliopiston kanssa yhteistyössä toimivan Tömerin kielikoulua on kehuttu kovasti ja kävin heidän Kızılayn toimipisteessä mutkan kysymässä opiskelumahdollisuuksia siellä. Seuraava tasokoe olisi ollut samaan aikaan, kun olimme Bangkokissa hakemassa työviisumia ja pakkaamassa loppuja tavaroitamme. Seuraava tasokoe järjestetään vasta kuukauden päästä.

Apulaisemme sanoi, että ei kannata maksaa kielikouluille, koska osaan jo 70%:n hyvin kieltä ja minulta puuttuu vain 30%, joten voin ihan hyvin opiskella itsekseni vaikka netistä. Suurin osa osaa vain kuulemma vain 10% ja he tarvitsevat vielä opettajan. En ole ihan varma, mistä nuo prosentit tulivat, mutta otin vinkistä vaarin ja googlasin netistä turkin kursseja. Sieltä löytyi TurkishClass101.com, johon sai kirjautumalla seitsemän päivän ilmaisen käyttöoikeuden. Kurssi tuntui sen verran hyvältä, että viikon jälkeen maksoin kolmen kuukauden käyttöoikeuden, joka premium-tasolla maksaa 46,85 Amerikan dollaria. Monipuolinen ja hyvä audio-video-nettikielikurssi, jossa on vaihtoehtoina useita kieliä, yhtenä myös suomi.

Sanakirjan ja nettikurssin avulla opiskelu on kuitenkin aivan liian hidasta, kun tavoitteena on osata oikeasti käyttää kieltä hyvin kommunikaatiotilanteissa, ja noita kommunikaatiotilanteitahan tulee eteen päivittäin.

Sain eräältä latte ladyltä sähköpostiosoitteen yksityiselle opettajalle. Laitoin opettajalle viestiä ja hänellä oli onnekseni aikaa ottaa uusi oppilas. Tänä aamuna sitten aloitimme ja jo ensimmäisen tunnin jälkeen tuntuu, että tämä oli oikea ratkaisu! Oikein mukava, hyvä ja pätevä opettaja, jolla on yksityisoppilaita eri maiden suurlähetystöistäkin.

Ainakin seuraavan kuukauden opiskelen maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin opettajan kanssa ”bire bir” ja muulloin, aina kun ehdin, klikkaan itseni nettikurssille.

Tutustuin turkin kieleen televisio-ohjelmien avulla jo vieraillessamme täällä lokakuussa 2015. Jostakin syystä emme ole vielä saanet kotona näkyviin sitä kanavien kirjoa, joka hotellihuoneessamme oli tarjolla, mutta olen jatkanut turkkilaisten kanavien seuraamista netistä (http://wwitv.com/television/210.htm).

Uutisia on helpohko seurata, koska niissä on kuva mukana ja jutut ovat yleensä jollakin asteella tuttuja. Kokkiohjelmia on myös helppo seurata ja niistä oppii samalla turkkilaisia perinneruokia ja turkkilaisten ruokien ohjeita. Molempia seurailen sanakirjan kanssa, mutta varsinaisten puheohjelmien seuraaminen menee enemmänkin turkin kielen intonaatiofiilistelyksi.

Tämän hetken nettilempparisarjani on iltaisin näytettävä Kanal D:n ”Arka sokaklar” (Takakujia) -poliisisarja, joka on kuvattu Istanbulissa. Joka jaksossa joku kuolee ja näppärät poliisit ratkaisevat rikoksia ja sotkeutuvat ihmissuhdedraamoihin. Sarja perustuu lähinnä arkidialogeille, eikä siinä ole kovin korkealentoista jutustelua tai juonen kehittelyä, mutta eipä kielitaitoni kovin korkealentoisen ohjelman seuraamiseen vielä riitäkään.

Joiltakin nettikanavilta tulee kulttuurisosiaalisia juttuja, kuten piilokameraohjelma, jota katsoin toissa viikolla. Siinä näyttelijöinä oli nuoripari, joka istui yhdessä nuoren miehen niin ikään näyttelijä-isän kanssa kahvilassa. He keskustelivat sen verran kuuluvaan ääneen isän muutosta nuorenparin kotiin, että naapuripöydistäkin alettiin seurata keskustelua – mikä oli ohjelman tarkoituskin. Keskustelu sujui hyvässä yhteishengessä, kunnes nuorelle miehelle tuli muka-puhelu ja hän siirtyi pois kuvasta. Nuori nainen aloitti uuden keskustelun muka-appiukkonsa kanssa ja kertoi, että hän ei missään nimessä halua tätä asumaan heille. Siinä vaiheessa naapuripöydistä yleensä puututtiin keskusteluun ja moitittiin naista sekä kielenkäytöstä että asenteesta. Yhdessä episodissa viereisen pöydän nuori mies tuohtui niin, että näytti siltä, että hän käy kohta vihoissaan naiseen käsiksi. Ohjelman pointti oli ymmärtääkseni siinä, että gallupin mukaan yli 70 % turkkilaisista on edelleen sitä mieltä, että nuorten tulee huolehtia vanhemmistaan, kun nämä tulevat vanhoiksi. Piilokameralla testattiin, kuinka vahvat tuntemukset oikeasti ovat. Vahvat olivat.

Vaikka omasta televisiostamme emme vielä ole saaneet näkymän kuin muutamia taivaskanavia, näkyy sieltä kuitenkin myös kaksi thaimaalaista kanavaa! Toinen niistä on selkeästi meditaatiokanava, jossa tulee välillä englanninkielistäkin meditaatio-ohjelmaa; toiselta tulee joko thaimaalaisia tai thaiksi dubattuja ohjelmia. Emme ole seuranneet kumpiakaan…

Television lisäksi koitan kartuttaa turkin taitoani apulaisemme kanssa. Sana- ja lausevarastoa on kertynyt jo jonkin verran: tänään on niin kaunista, on aurinkoista ja lunta, Istanbulissa lumi on ongelma, Brysselissä sataa vettä… puuseppä tulee tänään klo 9, tämä on rikki, vaihdetaan vuodevaatteet, tässä on uusi imuri, tehdään tämä yhdessä, voitko auttaa, tänään menen Türkcellin toimistoon ostamaan sim-kortin…

Muutama turkkilainen on sanonut minulle, että turkin kieli ja suomen kieli ovat sukulaiskieliä. En ole kovin innokkaasti korjannut, vaan myötäillyt, että joo, tavallaan. Kielissä on kieltämättä samankaltaisuuksia, mutta nämä satunnaiset samankaltaisuudet eivät tee turkista ja suomesta sukulaiskieliä. Molemmille kielille on yhteistä agglutinoivuus (eli sanan vartaloon lisätään päätteitä), vokaalisointu (etu- ja takavokaalit) ja kieliopillisen suvun (tai sukujen) puute. Perussanajärjestys turkissa on kuitenkin erilainen: subjekti–objekti–verbi.

Suomalais-ugrilaisten kielten professori Johanna Laakson mukaan sukukieleen tarvitaan sellaisia samankaltaisuuksia, ”jotka ovat yhteistä ikivanhaa alkuperää, niin että kielten voidaan selittää polveutuvan samasta kantakielestä”. Turkin kielen historia on yhtä vanha kuin turkin kansan historia. Samoin on suomen kielen laita. Suomi ja turkki eivät kuitenkaan polveudu samasta kantakielestä, sillä suomalaisia, suomalaisuutta ja suomen kieltä nykyisessä mielessä ei koskaan ole ollut muualla kuin Suomessa.

Laakson mukaan suomalaiset ja suomen kieli ”ei ole tullut mistään”. Itämerensuomalaisten kielten, joihin suomikin kuuluu, yhteistä oletettua kantamuotoa, kantasuomea, puhuttiin Suomenlahden molemmin puolin jo ennen ajanlaskumme alkua. Ennen 1500-lukua eli niin sanotun varhaissuomen kaudella suomea ei juuri edes käytetty kirjoitettuna kielenä. Vanhan kirjasuomen kauden katsotaan päättyneen 1800-luvun alussa. Sitä seurasi varhaisnykysuomen kausi 1820-luvulta 1870-luvulle, ja vasta sen jälkeistä aikaa voidaan luonnehtia nykysuomeksi.

Nykyturkin kirjoitusasu on vielä huomattavasti uudempaa perua. Osmaanien aikana ”osmaaniturkkia” kirjoitettiin arabialaisin kirjaimin. Nykyturkissa käytetään 29:ää latinalaisten aakkosten kirjainta, joiden käyttö aloitettiin lailla 1.11.1928. Kieli ”turkkilaistettiin” nyky-Turkin perustaja Kemal Atatürkin aloitteesta, kun maa haluttiin irrottaa islamin ja osmaanivallan perinteestä. Turkin kirjain Ö otettiin ruotsin aakkosista (ruotsalainen tulkki oli mukana uutta kirjoituskieltä kehittävässä toimikunnassa), Ç otettiin mukaan albanian aakkosista, Ş romanian aakkosista ja Ü saksan aakkosista. Turkkia puhuu oppikirjani mukaan yli 220 miljoonaa ihmistä ja se on maailman viidenneksi eniten puhutuin kieli. Luulen kyllä, että tuohon lukuun kuuluvat jo eteläturkkilaiset kielet, kuten azeri, turkmeeni ja kaškai.

Jo osmaanien ajan turkissa vilisi lainasanoja persiasta ja arabiasta. Nykyturkissa on paljon lainasanoja myös ranskasta, kreikasta ja jokunen englannistakin. Oppikirjani osasi kertoa, että turkin kielen sanoja on puolestaan lainattu muihin kieliin ainakin 20 000. Suomen kieleen niitä on lainattu ainakin yksi: kalabaliikki.

Kalabaliikki tulee turkin sanasta kalabalık, jota ei tunneta muissa Länsi- ja Pohjois-Euroopan kielissä. Lainasanan taustalla on niin sanottu Benderin kalabaliikki vuonna 1713, mikä sai alkunsa, kun Kaarle XII pakeni Pultavan tappion jälkeen ruotsalaisen sotilasosaston kanssa ottomaanien valtakunnan alueelle, josta käsin hän lietsoi sotaa Venäjän keisarikuntaa vastaan. Ottomaanien silloinen sulttaani päätti kuitenkin lopulta panna hankalaksi heittäytyneen Kaarlen kotiarestiin. Kaarle ja hänen miehensä vastustivat pidätystä aseellisesti, mistä syntyi melkoinen kalabaliikki.

Tiesimme kyllä, että Ankarassa ei englannilla pärjää, mutta jotenkin kuitenkin yllätti, että edes isoissa tavarataloissa ei henkilökunta puhu kuin turkkia, muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta. Ne harvatkin puhuvat yleensä vain muutaman sanan. Vinkkinä teille, jotka suunnittelette vierailua tänne: matkailijan pikaturkkia voi opetella Ylen nettisivulta: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/12/15/turkki. Vaikka Ankaran arkielämässä pikaturkki ei kovin pitkälle riitä, pääsee sillä ainakin alkuun.

Näin alkuaikoina kieliongelmat tulevat esille erityisesti paikoissa, joissa tarvitsisimme asiakaspalvelua. Esimerkiksi eräänä iltana Cepa-ostoskeskuksessa, josta etsimme imuria. Löysimme elektroniikkaliikkeen, jossa imureita oli näyttävästi esillä, mutta niiden ostaminen muodostui yllättäen ongelmaksi. Haastavin osuus oli, että kukaan myyjistä ei puhunut englantia. Koska imuri oli meille tarpeellinen, koitimme kuitenkin tehdä kaupat turkki-suomi-englannillamme.

Suurimmassa osassa liikkeessä näytillä olevista imureista oli vain varsinainen moottoriosa, ei siis suutinta eikä letkua. Myyjä olisi kyllä myynyt meille pelkän imurin, koska ”kutu yok” eli laatikko puuttuu – suuttimet ym. olisivat oletettavasti olleet tuossa laatikossa. Meidän mielestämme se olisi ollut aika huono kauppa, joten näytimme imureita, joissa oli kaikki mukana ja koitimme turkki-suomi-englannillamme selittää, että tällaisesta kokonaispaketista tehtäisiin kyllä kaupat, jos sellainen löytyisi siitä merkistä ja mallista, jota havittelimme. Emme selkeästi ymmärtäneet toisiamme, mutta myyjä löysi kaksi asiakasta, nuorta miestä, jotka osasivat englantia ja olivat halukkaita auttamaan.

Kävi ilmi, että kyseistä imuria ei todellakaan ollut liikkeessä kuin tuo mallikappale ilman irrotettavia osia. Tulkkipoikamme kysyivät ystävällisesti, mistä päin olemme kotoisin. Sanoimme, että Suomesta. Pojat sanoivat olevansa Thaimaasta. Johon me, että itse asiassa mekin olemme Thaimaasta, josta tulimme tänne vasta viime viikolla; olemme itse asiassa olleet siellä 16 vuotta. Poikien seuraava kysymys oli, mitä pidämme Thaimaasta ja syömmekö me thaimaalaista ruokaa. Olenkohan koskaan tavannut thaimaalaista, joka ei ensimmäisenä kysy noita samaa kahta kysymystä? Ja kun tarkemmin miettii, ne taitavat olla myös ne kaksi ensimmäistä kysymystä, jotka turkkilaiset ovat meille esittäneet! Kertonee lie paljon kulttuureista. Hauskinta tuossa imurin ostamisessa ehkä kuitenkin oli, että ainoat ihmiset koko isossa elektroniikkaliikkeessä, jotka puhuivat englantia, olimme me ja kaksi thaimaalaista poikaa!