Kalaravintolassa

Kävimme sunnuntaina syömässä Ankaran ehkä erikoisimmassa kalaravintolassa turkkilaisten tuttaviemme kanssa. Tai ehkä erikoisimmassa ravintolassa noin yleensäkin.

WP_20170226_003.jpg

Kalbur balık -ravintola sijaitsee Oranin kaupunginosassa kerrostaloalueella, yhden korkean kerrostalon alakerrassa. Paikan omistaa vanha turkkilainen pariskunta. Ravintola on aika pieni ja kuulemma aina täynnä, paitsi maanantaina, jolloin se on kiinni. Ilman pöytävarausta on turha yrittää sisälle. Me varasimme pöydän ajoissa jo perjantaina. Ehdotimme ravintolan omistajalle ajaksi klo 17. Hän sanoit, että saamme pöydän klo 16.30 ja pois täytyy lähteä klo 19. Näillä mentiin.

Ravintolassa ei ole ruokalistaa, vaan ruuat ovat esillä kylmävitriinissä, josta ne tilausten mukaan paistetaan, höyrytetään tai keitetään asiakkaalle. Turkkilaiseen yhteisölliseen tapaan ruoka-annoksia tilataan yhteisesti koko ruokailuporukalle, ja turkkilaiseen tapaan monet huuhtelevat ruokansa alas rakılla. Näin teimme mekin. Tämä ei vielä tee paikasta erikoista. Erikoista on, että vaikka asiakkaat voivat itse tehdä tilauksensa, paikan omistaja loppukädessä tarjoaa asiakkaille, mitä haluaa tai on tarjoamatta, jos ei halua. Me saimme kaiken tilaamamme, mutta meille kerrottiin vähän moittien, että tilasimme “paljon”. Rakısta emme saaneet moitteita.

WP_20170226_008.jpg

Vuosi sitten emme ehkä olisi saaneet kaikkea, sillä varsinkin isäntä on aikaisemmin kuulemma ollut äärimmäisen jyrkkä. Ystävämme kertoivat, että isäntä on pehmennyt sen jälkeen, kun joku asiakas oli suuttunut, koska tämä ei ollut ensin saanut haluamaansa ja isäntä oli tullut vielä pöytäänkin komentelemaan, kuka syö mitäkin. Asiakas ja isäntä olivat ottaneet ihan käsirysyllä toisistaan mittaa. Omistaja oli kuulemma hävinnyt. Aika hurja tarina, sillä isäntä oli yli 70-vuotias hoikka papparainen.

Tuttavamme ovat käyneet ravintolassa usein, eivätkä hekään ole aina saaneet haluamaansa. Kerran isäntä oli kuulemma tokaissut, että te söitte tuota viimeksi, nyt otatte jotain muuta. Toisen kerran tuttavamme oli ottanut kaverin lautaselta juustopalasen, jota kaveri ei ollut jaksanut syödä. Omistaja oli tullut kärppänä paikalle, siirtänyt palasen takaisin kaverin lautaselle ja sanonut tuttavallemme, että koska sinä et tuota ole tilannut, et myöskään syö sitä.

Vaikka sekä ruuan tilauksen tekeminen että itse syöminen ovat aina vähän jänskättäviä tilanteita, ravintolaan palataan aina uudelleen. Sillä on omat uskolliset kanta-asiakkaansa, kuten tuttavamme. Merenelävät ovat ravintolassa aina takuutuoreita ja sen perusteella, mitä me söimme, annokset ovat aivan taivaallisen hyviä. Ankaran kalaravintolaksi annosten hinnatkin ovat hyvin kohtuullisia.

Jos tilaus onnistuu omistajapariskuntaa miellyttävällä tavalla, eikä pöydässäkään aleta sooloilla ruokien kanssa, ruokailutilanne on mitä mukavin. Isäntä kättelee vieraat ovella sekä heidän tullessaan että pois lähtiessään. Muutoin hän kuljeskelee ravintolassa katsomassa, että kaikki sujuu niin kuin pitääkin. Eli että kaikki syövät kiltisti, mitä ovat tilanneet, eivätkä kurkottele toisten lautasille.

wp_20170226_004

Myös meille sattui pieni kömmähdys. Olimme tilanneet kala-annoksen, joka tarjoiltiin rukolasalaatin kanssa. Annoslautasen reunalla oli sitruunaviipale, jonka puristimme rukolan ja kalan päälle. Omistaja oli vahtinut vierestä toimiamme silmä kovana ja riensi huomauttamaan, ettei sitruuna ole tarkoitettu kalalle, vaan pelkästään rukolalle. Toisen pienen moitteen isäntä kävi antamassa yhdelle seurueestamme, joka ei ottanut omaa kalaköfteään samaan aikaan kuin muut. Isäntä kävi huomauttamassa tuttavaamme, että otapas sinäkin tuo köfte, se odottaa tuossa tarjoiluastiassa, muut syövät jo omaansa. Muita etikettivirheitä emme tehneet, joten saimme kömmähdyksemme anteeksi. Ehkä sekin auttoi, että muistimme aina välillä kehaista ruokia, kun isäntä kulki pöytämme ohitse.

Advertisement

Tilastollisesta onnellisuusasteesta

Hürriyet Daily Newsissä oli tänään mielenkiintoinen artikkeli otiskolla ”Turkin onnellisuusaste on kohonnut 2016” (Turkey sees rise in happiness levels in 2016”). Artikkelissa siteerattiin Turkin Tilastokeskuksen (TÜİK) julkaisemaa vuoden 2016 Yaşam Memnuniyeti Araştırmasın eli Elämäntyytyväisyys-kyselytutkimuksen tuloksia. Tutkimuksen tavoitteena oli mitata yksilön yleistä tyytyväisyyttä elämäänsä sekä heidän yhteiskunnallisia arvojaan. Tutkimuksella pyrittiin myös kartoittamaan elämän erilaisten osatekijöihin vaikutusta yksilön onnellisuuteen sekä arvioimaan julkisia palveluja onnellisen elämän kannalta.

Artikkelin mukaan tutkimustuloksista käy ilmi, että 61,3% turkkilaisista on tyytyväisiä tämänhetkiseen elämäänsä. Jutussa kerrottiin myös, että tyytyväisten määrä on noussut viime vuodesta, sillä edellisen vuoden mittauksessa vastaava luku oli 56,6%. Vain 10,4% vastasi, että hän ei ole tyytyväinen elämäänsä. Lisäksi jopa 76,8% oli vastannut olevansa toiveikas tulevaisuutensa suhteen.

Vaikka kieltämättä hiukan skeptisesti suhtaudun tällaiseen kansallisten tutkimustulosten uutisointiin, ja toisinaan kansallisiin tutkimuksiinkin, ensimmäinen ajatukseni oli, että mahtavaa! Ensinnäkin: kerrankin positiivisia uutisia isolla otsikolla! Toiseksi: Toisin kuin tuntemani turkkilaiset, suuri osa ihmisistä näyttää täällä suhtautuvan positiivisesti elämäänsä ja tulevaisuuteensa jatkuvista maan sisäisistä terrori-iskuista, oman maan rajalla käytävästä sodasta, sisäpoliittisista vastakkainasetteluista, PISA:n masentavista tuloksista, EU:n ja Turkin välisistä ongelmista jne. huolimatta!

Artikkelissa annettujen tarkempien esimerkkien lukemisen jälkeen putosin kuitenkin mahtavasta takaisin maan pinnalle. Esimerkkien mukaan onnellisuusaste laski koulutustason mukana: koulupudokkaiden joukossa onnelliseksi elämänsä koki 63,5%, neljä vuotta koulua käyneiden joukossa onnellisia oli 62,9%, koko perusopetuksen käyneiden 60,2% ja lukion tai vastaavan käyneistä enää 57,8% tunsi elämänsä olevan onnellista.

Kuinka noihin onnellisuuslukuihin oli sitten päädytty? Tärkeimmiksi onnellisuuden osatekijöiksi kyselyyn osallistujat nimesivät julkisista palveluista (itselleni ainakin yllätysykkönen) joukkoliikenteen (78,4%),  turvallisuuspalvelut (75,5%), terveyspalvelut (75,4%), sosiaaliturvan (67,9%), koulutuksen (65,1%)ja lakipalvelut (57,9%). Muiden osatekijöiden järjestys oli terveys (72,1%), perhe (70,2 %), rakkaus (14,6%), menestys (7%), raha (3,2%) ja työ (2,3%). Luultavimmin vaihtoehdot oli annettu monivalintatehtävänä.

En onnistunut löytämään tutkimusta netistä, jotta olisin nähnyt, kuinka nuo onnellisuustekijöiksi valitut sitten tuovat onnellisuutta eli kuinka suurena osana ne ovat yksittäisen ihmisen elämää. Kävin ihan mielenkiinnosta katsomassa OECD:n sivuilta vastaavan onnellisuusmittauksen tulokset, jossa Turkki on ollut mukana. Mittauksen tuloksena on johdettu OECD:n Parempi elämä -indeksi.

OECD:n Parempi elämä -ideksin mukaan Turkki sijoittuu keskimääräisesti paremmin yhteiskunnallisessa aktiivisuudessa kaikissa sosiaaliluokissa (esimerkkinä viime vaalien osallistumisprosentti 85%), mutta keskimääräistä huonommin tulotasossa ja varakkuudessa, terveydessä, sosiaalisissa yhteyksissä, koulutuksessa, työtaidoissa, palkkauksessa, subjektiivisessa hyvinvoinnissa, ympäristön laadussa, työn ja vapaa-ajan suhteessa ja asumisessa. Harmittavia tuloksia TÜİK:n tutkimuksessa ilmenneitä onnellisuuden tärkeimpiä osatekijöitä ajatellen.

Aika yllättävää OECD:n tutkimuksessa mielestäni oli, että vaikka perhe koettiin TÜİK:n tutkimuksessa hyvin tärkeäksi osatekijäksi onnellisuudelle ja vaikka turkkilaista kulttuuria pidetään kovin yhteisöllisenä ja perhekeskeisenä, vain 84% ihmisistä kertoi tuntevansa jonkun, johon he voivat hädän tullen turvata. Esimerkiksi Suomessa, joka puolestaan ei ole tunnettu yhteisöllisenä kulttuurina, tuo luku oli 94%.

Vaikka työ oli TÜİK:n tutkimuksessa turkkilaisten onnellisuustekijöissä häntäpäässä, noin 39% työntekijöistä tekee OECD:n mukaan hyvin pitkää päivää (tuo on OECD:n korkein luku; keskimääräinen luku on 13%, Suomessa vain 4%). Terveyteen liittyen OECD:n tutkimuksessa oli mukana muun muassa veden laatu: Turkissa vain 63% oli tyytyväisiä veden laatuun.

Kansallisen koulutuksen tasoa voidaan tietysti mitata eri tavoi, mutta hyvin laajasti hyväksytty mittari on PISA-tutkimus, joista viimeisimmässä Turkin sijoitus oli matematiikassa 49., lukutaidossa 50. ja luonnontieteissä 52. Maita oli mukana 72, joten kovin hyvää tulos ei kerro Turkin koulutusjärjestelmästä, opetussuunnitelmasta ja opetuksen tasosta yleensä.

OECD:n tutkimuksessa turkkilaiset antoivat asteikolla 1-10 elämänsä onnellisuudelle arvosanaksi 5,5 (Suomi osallistui samaan tutkimukseen; suomalaisten arvosana onnellisuudelleen oli 7,4). OECD:n tutkimustuloksissa myös todettin, että Turkissa (samoin kuin Portugalissa ja Unkarissa) elämäänsä tyytyväisiä on suhteellisesti vähän. Tulos oli siis aikalailla erilainen kuin TÜİK:n tutkimuksen aikaansaama.

Edustivatko tutkimukset vaihtoehtoisia totuuksia? Mitä tutkimustulosten on tarkoitus palvella?

Koulukirjastovierailulla

TAIWCCS:n (Turkish-American & International Women’s Cultural and Charitable Society) Bookmobile-matkakirjastomme sai muutama viikko sitten luvan jatkaa kouluvierailuja. Jee! Pari viikkoa pidimmekin tammi-helmikuussa väliä tapaamisissamme, sillä kaikki kirjat olivat valmiina ja odotimme vain, että tuo viime heinäkuun vallankaappausyrityksen jälkeinen vierailukielto poistettaisi. Nyt se on siis poistettu.

WP_20170214_001.jpgKirjat lajitellaan kirjastossa valmiiksi luokka-asteiden ja koulujen mukaan koreihin. Korit kannetaan pikkubussiin, jolla huristetaan oikeaan osoiteeseen.

Viime viikolla kävimme yhdessä ja tällä viikolla kahdessa valtion koulussa, jotka on valittu mukaan ohjelmaan. Kaikki sijaitsevat Ankarassa Mamakin piirikunnassa. Mamakissa asuu lähes 600 000 ihmistä ja siellä sijaitsee Ankaran, ja joidenkin tietojen mukaan jopa Turkin, laajin gecekondualue eli slummialue.

WP_20170221_008.jpg

Suurin osa Mamakin gecekonduista on 1980-luvun lakimuutoksella laillistettu. Ankaran ”kehittävä kaupunkisuunnitelma”, josta viime syyskuussa kirjoitin, ei ole kuitenkaan vielä ehtinyt täydellä teholla Mamakiin saakka. Myös Mamakia on kuitenkin alettu muuttaa ”tervellisemmäksi” ja ”modernimmaksi”: sinne johtaa hyvä moottoritie ja sieltä löytyvät muun muassa Ikea, Metro-tukkukauppamme ja Nata Vegan tehtaanmyymälöitä. Joista yksikään ei välttämättä suoraan palvele Mamakin gecekondujen asukkaita…

Ensimmäinen kohde viime viikolla oli eräs Mamakin ortaokuluista eli keskikouluista (vuosiluokat 5-8), jossa vierailimme koulun seitsemänsissä luokissa. Koulussa on kymmenen seitsemättä luokkaa, joten useampaan luokkaan emme olisi aamurupeamana ehtineet. Mamakin koulu on mukana ohjelmassa ensimmäistä vuottaan, joten rehtori pyysi meidät ensin juttusille huoneeseensa. Hän tarjosi meille käsinpesunestettä, sitten palan suklaata ja pian tuli kaikille teetä.

Seinällä rehtorin pöydän takana oli valtava, komea Atatürkin kuva, jonka vasemmalla puolella oli İstiklâl marşın eli itsenäisyysmarssin sanat ja oikealla puolella Atatürkin nuorisolle suuntaamat sanat. Löytyyköhän Suomen kouluista vielä presidenttien kuvia seiniltä? Ei ainakaan noin mahtipontisen kokoisia, ja kansallislaulun sanoja en ole nähnyt yhdessäkään.

WP_20170214_003.jpg

Tänään kävimme kahdessa Mamakin ilkokuluista eli alakouluista (vuosiluokat 1-4). Ensimmäiseen niistä oli sijoitettu myös alueen ortaokulun kaksi alinta luokka-astetta. Toisessa vierailemassamme alakoulussa oli vuosiluokkien 1-4 lisäksi anasınava eli esiopetusluokka. Molemmissa kouluissa oli vain kaksi rinnakkaisluokkaa kullakin luokka-asteella, joten ehdimme käydä kaikissa koululuokissa.

Molemmat alakoulut ovat toista vuotta mukana ohjelmassa, joten lainaustoiminta oli sekä henkilökunnalle että isommille oppilaille tuttu. Pienet ekaluokkalaiset olivat mukana ensimmäistä kertaa, ja voi, miten iloisiksi me heidät teimme! Toivottavasti lukuinnostus säilyisi heillä pitkään. Viides- ja kuudesluokkalaiset eivät kovasti kirjojen lainauksesta ainakaan tällä kertaa innostuneet.

WP_20170221_005.jpg

Ensimmäinen vierailukohteemme on mukana EU:n tukemassa Students’ Red Roof -ohjelmassa, jonka tavoitteena on jakaa tietoa ja taitoja käsitellä ja ennalta ehkäistä luonnonkatastrofeja ja terrori-iskuja omalla alueellaan. Projektin piiriin kuluu koko kouluyhteisö, ympäröivä yhteisö mukaanlukien. Projekti on Turkin, Kreikan, Italian ja Romanian yhteistyöprojekti.

WP_20170221_007.jpg

Resursseiltaan Mamakin koulut yllättivät minut. Ensimmäisenä minut yllätti luokkien pieni oppilasmäärä. Keskikoulussa oli 25-30 oppilasta luokkaa kohti, alakoulussa maksimissaan 25. Valtion koulut saavat valtion puolesta tarkastetun oppimateriaalin ilmaiseksi eli oppilailla oli käytössään myös oppikirjat. Luokat olivat tilavan tuntuisia, vaikkakin hyvin tyhjiä. Vierailemissani keskikoulun luokissa ei ollut edes kaappeja. İlkokulun luokista kaappi kyllä löytyi ja esiopetusluokassa oli jopa leikkinurkkauksia.

Mikä taas ei kouluissa yllättänyt oli, että luokat huokuivat samaa tunnelmaa kuin opettajansa. Kaikki oppilaat olivat periaatteessa tyytyväisen oloisia, mutta joissakin luokissa oli selvästi yhdessäolemisen ja -tekemisen tunnelma. Niissä luokissa myös lainattiin kirjoja kaikkein innokkaimmin.

Turkkilainen tupakoi ja muita biisejä

Päädyin tänään ikään kuin vahingossa Kala-balik-nimiselle blogisivulle (https://kalabalik.finland.fi/fin-muziginde-turk-esintileri-2-bolum/). Siellä oli vuodelta 2014 juttua suomalaisista lauluista, jotka jollakin lailla liittyvät Turkkiin. Laulujen sanat oli vielä käännetty turkiksi! Sivu näyttää olevan Suurlähetystömme vanha (?) blogisivu. Bloggaukset on varmasti tehty juhlavuoden kunniaksi: vuoden 2014 syksyllä oli kulunut 90 vuotta siitä, kun Suomi ja Turkki allekirjoittivat ystävyyssopimuksen.

Mutta lauluihin… Eka bloggauksesta löytyy muun muassa ”Uska dara, Bosborin pintaan…” ja ”Istanbul sai Konstantinopolilta…”. Vähän uudemmista turkkilauluista ovat mukaan päässeet Nurmion ”Ankara on ainoa…” ja Bablon ”Alanyan kuningas”.

Toisesta bloggauksesta löytyvät sanat suomeksi ja turkiksi muun muassa laululle ”Kauan on kärsitty vilua ja nälkää”, joka kertoo 1877-78 osmanien ja venäläisten sodasta, jossa suomalaiset olivat mukana taistelemassa, siellä Balkanin vuorilla ja vähän kauempanakin. Sivulta löytyvät myös ”Istanbulin kuu” ja ”Haaremin ruusu”.

Toisella blogisivulla oli mainittu myös 1970-luvun lastenlaulu ”Turkkilainen tupakoi” ja kerrottu myös sen sanaleikki – mitä itse asiassa kaikki suomalaiset eivät ole edes tajunneet! Itsekin olen joskus kuullut laulusta pätkiä, mutta luulin ihan tosissaan, että siinä laulettiin tupakoinnista 🙂 Kappaleen on säveltänyt Pedro Hietanen ja sanoittanut Jukka Itkonen. YouTubesta biisi löytyy osoitteesta: https://www.youtube.com/watch?v=Lf4s5PSEzqI Käykää ihmeessä kuuntelemassa: tämä on hauska!

Turkkilainen tupakoi,
Atatürk Glasumoi, asuu turkissa,
ja sen lapset ilakoi turkin nurkissa.
Atatürkin ukilla sekä ristilukilla
on ikioma leipomo turkin hihassa
ja ukin mopo seisoo hihan pihassa.

Pelimanni soita, soita, soita,
neitoset jo palmikoita kukin koristaa.
Turkkiin kohta koita, koita, koita
saapuu pitkin maailmoita,
mansikoita, piirakoita on tupa tulvillaan.

Turkissa nyt viulut soi
Atatürk Glasumoin tytöt vihitään.
Vieraat kaikki karkeloi, häitä vietetään.
Ulsterista sulhaset, Jevgeo ja Mimoset,
kuvankauniit kaksoset ovat kotoisin;
uljaita kasakoita tietty kumpikin.

Pelimanni soita, soita, soita,
Glasumovin nuorikoita viedään miehelään.
Näissä häissä koita, koita, koita
lentää pitkin naulakoita,
maljakoita, valjakoita on tupa tulvillaan.

Turkkilainen tupakoi
Atatürk Glasumoi melkein liikuttuu.
Sulhoin äiti tarinoi alla vaatepuun.
Esikoiden aikana muinaisessa Roomassa
oli meidän väkemme suurta sukua:
ne palatsissa järsi Neron pukua.

Pelimanni soita, soita, soita,
Glasumovin nuorikoita viedään miehelään.
Näissä häissä koita, koita, koita
lentää pitkin naulakoita,
vesikoita, karjakoita on tupa tulvillaan.

Turkkilaisen tupakoin,
Atatürk Glasumoin, tyttäret jo on
kukitettu neilikoin turkin vuoriston.
Aamunkoikin kohoaa portaille, ja vilkuttaa,
kohta kahta neitosta viedään onnelaan
– jos ukki sulhasille lainaa mopoaan.

Pelimanni soita, soita, soita,
Glasumovin nuorikoita viedään miehelään.
Näissä häissä koita, koita, koita
pyörii pitkin koivikoita,
mustikoita, puolukoita on tienoo tulvillaan.

Viiniä pikkutilalta suoraan kotiin

Vierailimme kurban bayram -lomallamme syyskuussa Yedi bilgelerin eli Seitsemän tietäjän viinitilalla Selçukissa. Pääsimme tuolloin maistamaan paria selkiytymässä olevaa viinierää, jotka vakuuttivat meidät niin, että ostimme tilan kaupasta mukaamme laatikollisen viiniä. Lokakuun alussa avasimme Pythagoras-viinin ja ihastuimme siihen niin, että laitoin viinitilalle viestiä ja kysyin, saako tuota herkkua ostaa myös Ankarasta. Valitettavasti ei saanut, mutta viinitilalta sai kuulemma tilata suoraan ”kargona” kotiovelle; viinitila maksaa kuljetuskustannukset.

Viivyttelimme tilauksemme kanssa sen verran, että saimme maistettua muitakin ostamiamme viinejä. Lokakuun lopussa laitoimme sitten sähköpostilla tilauksen menemään. Saimme vastauksen, että haluamiamme viinejä on vielä varastossa ja että he laittavat ohjeet luottokortilla maksamiselle. Näin helppoa se on. Jäimme odottelemaan postia.

Marraskuun puolen välin jälkeen emme vielä olleet uutta sähköpostia saaneet, joten laitoin tilalle jälleen viestiä. Jäimme odottamaan…

Vastausta ei vielä joulukuussa kuulunut, ja asia lähes unohtui joksikin aikaa joululomahulinassa.

Tammikuussa olimme Ankarassa ulkona tuttaviemme kanssa ja juttelimme lomamatkailusta Turkissa. Samassa jutustelussa kävimme läpi Yedi bilgelerin reissumme, ihastuksemme tilan viineihin ja epäonnistuneen viinitilauksemme. Selçukin kupeesta, Izmiristä, kotoisin oleva tuttavamme pyysi antamaan hänelle paikan puhelinnumeron – hän soittaisi ja kysyisi, missä mennään. Paikka alkoi kiinnostaa häntäkin, erityisesti se, että toisin kuin turkkilaiset viinit yleensä, tilan viinit ovat vähäsulfiittisia. Yksi vaihtoehto tuttavamme mukaan kuulemma on, että tila on mennyt konkurssiin ja se on jouduttu sulkemaan. Näinkin on käynyt monelle hotelli-ravintolakohteelle Turkissa turistivirran pysähdyttyä, eikä siitä erikseen ilmoitella asiakkaille.

Tuttavamme soitti viinitilalle. Yedi bilgeler ei ollut sulki, vaan siellä oli kuulemma oltu siinä uskossa, että oli meidän vuoromme kirjoittaa postia heille. Olivat siis ajatelleet tällaista vuorottelujärjestystä. Ja ehkä oli saattanut kuulemma käydä niinkin, että meidän vuorollamme lähettämämme sähköposti oli unohtunut, minkä seurauksena oli ehkä unohdettu ottaa vuorollaan yhteyttä, koska (sulkemisen sijaan) tilalla oli kuulemma ollut kovasti kiireitä koko loppuvuoden ja kiire jatkuu edelleen. Mutta kaikki hyvin, problem yok: kaipaamiamme viinejä oli edelleen varastossa!

Saimme viimein tammikuun lopussa sähköpostitse maksukaavakkeen, jonka täytimme, ja teimme tilauksemme: 6 kpl Pythagoras reserve 2013, 6 kpl Solon Attica reserve 2012, 4 kpl Miletos 2015 ja 4 kpl Bias Priene reserve 2012.

Saimme helmikuun 1. päivä viestin, että kaikki ok ja kargo on kotiovellamme seuraavana päivänä. Ei kun postipoikaa odottelemaan…

Ihan noin helposti ei asia kuitenkaan hoitunut. Jostakin syytä maksu ei onnistunut, vaan jouduimme lähettämään maksukorttitietomme uudelleen. Ja taas odottelemaan…

Eilen sain seuraavan tekstiviestin osoitteesta MNG kargo: NOLU KARGONUZ ADRESINIZE GETIRILMISTIR. BULUNAMADIGINIZDAN SUBEMIZDE BEKLETILMEKTE OLUP, YARIN ALMANIZ RICA OLUNUR. Koneellisissa tekstiviesteissä ei käytetä turkkilaisia kirjaimia – vähän kuin aakkosilla ja ookkosilla kirjoittaisi suomea – joten hiukan meni aikaa tavailla viestiä. Päädyin käännökseen, että joku kargo oli saapunut osoitteeseeni, ja jos minä en ole tavoitettavissa, niin se odottaa heidän konttorissaan ja huomenna sen voi hakea sieltä, olkaa hyvä… Koitin vielä Googlen käännöskoneella, olisiko siellä parempaa ehdotusta. Google ehdotti, että “Lasti toimitetaan osoitteesi. Bulunamadığız meidän haara on pidossa, voit pyydetään saada huomenna”. Päätin taas odotella vähän aikaa, loppusuoralla kuitenkin ymmärtääkseni jo olimme…

Iltapäivällä ovikello soi ja kargopoika seisoi siellä kahden pahvilaatikon kanssa! Jippii, viinimme olivat täällä! Tilauksestamme kotiovelle toimitukseen meni kolme kuukautta ja yksi viikko.

Avasin laatikot ja kappas, vielä yksi ylläri: toisessa laatikossa oli kuusi viinipulloa sikin sokin, suojamuovit viinissä ja pieniä lasinsiruja laatikon pohjalla. Laatikosta puuttui kaksi viinipulloa, jotka olivat oletettavasti jossakin vaiheessa matkaa menneet rikki ja ne oli poistettu. Toinen laatikko oli tip-top, pullot siististi suojineen pystyssä, ehyinä ja puhtaina.

WP_20170208_005.jpg

Laitoin viestiä viinitilalle. Tunnin kuluttua tuli vastaus, jossa pahoiteltiin kargon huolimattomuutta ja luvattiin tänään laittaa kaksi puuttunutta pulloa tulemaa. Itse asiassa he lupasivat laittaa ”two broken bottles”, mutta toivottavasti ei sentään…

Mitä tästä opimme? Että viinikargotilaus toimii Turkissa. Ja että se noudattaa, kuten kaikki muukin täällä, Turkin aikaa ja aikataulua. Mutta kyllä kannatti! Nyt luulisi turkkilaisten viinien vähäksi aikaa riittävän – tosin osa noista lähtee kesälomalla mukanamme Suomeen grilliruuan seuraksi perheen ja ystävien kanssa 🙂

WP_20170208_007.jpg

P. S. Kaksi täyttä, ehyttä hyvin pakattua viinipulloa saapui heti seuraavana päivänä kargona rikkoutuneiden tilalle.

Suomiruokafiilistelyä

Suomen kansallisruuaksi valittiin alkuvuodesta ruisleipä.  Minusta se oli hyvä valinta. Hapan ruisleipä on eräs niistä ruokatuotteista, joita olemme alusta saakka Suomesta kantaneet mukanamme ulkomaille. Sen lisäksi, että ruisleipä on hyvää, se on myös vitamiini- ja hivenaine pommi: ruisleivästä saa kuitujen lisäksi rautaa, magnesiumia, B-ryhmän vitamiineja, E-vitamiinia, sinkkiä, seleeniä ja kaliumia.

Kun lapset olivat pieniä, Suomesta lähti mukaamme yleensä Vaasan ruispaloja ja Reissumiehiä. Omia suosikkejani ovat nykyään Kärppä-ruis ja Uotilan maalaisruislimppu, molemmat tuhtin tummia rukiisia. Muita Suomessa matkalaukkuun päätyviä olivat ennen näkkileipä ja hapankorppu. Wasa-näkkäreitä ja Finncrispejä on jo vuosia saanut ulkomailta, ja Suomessa valmistettuja pieniä pyöreitäkin löytyy Ikeasta.

Bangkokista sai itse asiassa jonkin aikaa hyvää hapanta ruisleipää nimellä ”Finland bread”, mutta vuoden 2015 jälkeen sitä ei enää lähikauppamme hyllyltä löytynyt. Täältä Ankarasta taas saa turkkilaista ruisleipää, cavdar ekmekiä, joka käy hyvänä oikean ruisleivän korvikkeena. Sen valmistuksessa on käytetty ruisjauhoja, mutta oikeaa ruisleipää se ei ole.

wp_20170205_010

Aikoinaan Bangkokissa hapatin itselleni ruisjuuren, mutta se katosi jossakin muutoistamme. Ruisleipämme on pitkään tehty Myllärin ruisleipäaineksista, jotka sisältävät taikinajuuren. Tuote valittiin vuonna 1997 vuoden elintarvikkeeksi, enkä ihmettele. Siitä saa aikaan herkullisen ruisleivän helposti myös leipäkoneella.

Uusi tuttavuus meille viime joululomallamme oli Tuoppi mallasmestarin rukiinen saaristolaisleipä, jota Mummu oli tehnyt joulupöytään. Saimme lahjaksi leivän valmistuspaketin, jonka aukaisin tänään. Olipas saaristolaisleivän tekeminen helppoa! 2,5 dl vettä paketin jauhoainesten sekaan, taikina paketin mukana tulevaan vuokaan ja kohottamisen jälkeen uuniin.

Kansallisruokaraati on kuulemma ehdottanut, että suomalaisen kulttuurin päivä eli Kalevalan päivä nimettäisiin myös ruokakulttuurin päiväksi. Kannatan! Minulta on useasti kysytty, millaista ruokaa valmistan kotona ja millaista on suomalainen ruoka. Ruokatottumukset ja ruokakulttuuri opitaan kotoa. Minulle suomalainen ruoka tarkoittaa paljon kasviksia ja juureksia, maitotuotteita, kalaa, kasviöljyä, marjoja – ja sitä ruisleipää, jota on pakko saada ainakin viikonlopun aamiaisella.

Netistä löytyi sellainen mielenkiintoinen tieto, että kymmenen suomalaista elintarviketta on hyväksytty EU:n nimisuojajärjestelmän pariin: Lapin puikula (suojattu 1997), sahti (2002), kalakukko (2002) ja karjalanpiirakka (2003), Lapin poron liha (2009), Lapin poron kuivaliha (2010) Lapin poron kylmäsavuliha (2011), Kainuun rönttönen (2008), Puruveden muikku ja Kitkan viisas (2013).

 

Jatkomietintöjä viimekertaiseen

Suomen kesäloman jälkeen pohdiskelin demokratian käsitettä täältä Turkista käsin. Syksyllä totesin, että Turkki on nykymääritelmän mukaan demokratia, vaikkakin sen täytäntöönpano on vielä vaiheessa. Tänä keväänä olen joutunut miettimään perustelujani uudelleen…

Turkin parlamentti siis hyväksyi tammikuussa muutosehdotuksen maan perustuslakiin, ja paketti on nyt lähetetty istuvalle presidentille hyväksyttäväksi. Presidentillä on aikaa päätöksentekoon 18 päivää – luulisi riittävän, kun on kuitenkin itse puolueensa kanssa muutosehdotusten takana. Hyväksyvä nimen allesutaisu tarkoittaa, että kansanäänestys presidenttijohtoisesta valtiomuodosta järjestetään Turkissa huhtikuun 2. tai 9. päivä.

Turkin nykyinen perustuslaki on kirjoitettu sotilasvallan aikaan vuonna 1982. Sen mukaan Turkki on demokraattinen, sekulaarinen ja perustuslaillinen tasavalta, jonka päämies on tasavallan presidentti. Toimeenpanovaltaa harjoittaa pääministerin ja ministerineuvoston muodostama hallitus, ja lainsäädäntövalta on parlamentilla. Perustuslain mukaan oikeuslaitos on itsenäinen, ja perustuslakituomioistuin päättää lakien ja asetusten yhteensopivuudesta maan perustuslain kanssa. Mikä sitten muuttuu/isi oleellisesti, jos/kun ehdotetut muutokset hyväksytään? Mikäli mediaa on uskominen, ainakin nämä seikat:

Uuden perustuslakiehdotuksen mukaisesti kansa antaa ”kyllä” äänillään mandaatin siirtää maan hallintovalta virallisesti yhden miehen harteille, kun pääministerin virka lakkautetaan ja presidentille siirretään valtaa oikeuslaitoksen jäsenten nimittämiseen. Turkki jatkaa virallisesti edelleen parlamentaarisena demokratiana, mutta presidentti saa oikeuden hajottaa parlamentin.

Pääministerin viran lakkautuksen myötä presidentti voi nimittää ilman parlamentin hyväksyntää muun muassa ministereitä ja alivaltiosihteerejä sekä varapresidentin. Presidentillä on myös valta perustaa tai lakkauttaa periaatteessa mikä tahansa julkinen yksikkö ja uudelleen määrittää ministeriöiden tehtäviä eli itse asiassa muuttaa koko hallintojärjestelmää ilman parlamentin hyväksyntää.

Uuden perustuslain tuella presidentti voi myös suoraan vaikuttaa maan lakipykäliin. Lukuun ottamatta kansalaisten yksilövapauksia ja heidän poliittisia oikeuksiaan, presidentti voi tarpeen mukaan säätää uusia lakeja esimerkiksi katsoessaan, että parlamentin säätämät lait eivät ole tarpeeksi tarkkoja tai kattavia. Toisaalta valtion päämies on uuden perustuslain mukaan myös vastuussa kansallisesta turvallisuuspolitiikasta ja hänellä on valta päättää armeijan käytöstä. Eli presidentti voi uuden perustuslain turvin myös julistaa maahan poikkeustilan, jonka varjolla perustuslaillisia oikeuksia, mukaan lukien yksilövapauksia ja poliittisia oikeuksia, voidaan rajoittaa ilman, että ne johtaisivat oikeustoimiin.

Presidentin selusta on aika hyvin suojattu, sillä parlamentti ei voi takautuvasti puuttua presidentin laatimiin lakeihin – vain perustuslakituomioistuimella on valta puuttua niihin. Ja uuden perustuslain mukaan presidentillä on valta nimittää vuosittain perustuslakituomioistuimen 15 jäsenestä 12.

Voi(si)ko Turkkia uuden perustuslain myötä edelleen kutsua demokratiaksi tai edes demokratian vaiheessa olevaksi maaksi? Kovin demokraattisilta eivät esitetyt muutokset ainakaan suomalaisen näkövinkkelistä tunnu: nehän siirtävät käytännössä sekä päätösvallan että toimeenpanovallan yhdelle ihmiselle. Mutta entä, jos tämä yksi ihminen toteuttaakin kansan tahtoa? Ainakin suurimman osan, koska muutenhan uusi perustuslaki ei äänestyksessä mene edes läpi.

Nykyinen presidentti on ensimmäinen, joka on valittu suorilla kansanvaaleilla. Turkkilaisen A&G tutkimuskeskuksen mukaan häntä äänesti elokuun 2014 vaaleissa 55% naisista ja 48% miehistä. Toukokuussa 2016 tehdyssä tutkimuksessa osallistujilta kysyttiin, kuka on heidän suosikkipoliitikkonsa. Edelleen 49,4 % vastasi ”Erdoğan” ja 86 % vastaajista kertoi lisäksi kannattavansa nykyistä valtapuoluetta. Ymmärtääkseni hänen ja hänen edustamansa puolueen suosio ei prosentuaalisesti ole kaukana noista luvuista tänä päivänäkään.

”Kansan valitsemalla presidentillä täytyy olla suurempi kuin vain nimellinen rooli maan politiikassa”, sanoo Erdoğan. Nykyinen maailmantilanne vaatii toimintaa nopeita päätöksiä: presidentin valtaoikeuksia lisäämällä voidaan tehdä päätökset nopeasti ja myös toimeenpanna ne ilman hankalia ja aikaa vieviä parlamenttikäsittelyjä.

Mutta kuten sanottu: osa kansasta uskoo edelleen, että huhtikuussa äänestetään terroristeja vastaan tai terroristien puolesta. Vaikkei perustuslain puoltajien tällainen vaaliretoriikka olisikaan demokratian vastaista, on se minusta ainakin eettisesti ja moraalisestikin väärin.