Ruokaohjelmista

Muutettuamme Ankaraan aloitin puheturkkiin tutustumisen seuraamalla paria saippuasarjaa ja muutamia ruokaohjelmia. Niihin riitti aloittelevankin kielitaito. Saippuasarjojen katselu on jäänyt (ei edes kielen oppiminen jaksanut ylläpitää motivaatiota), mutta ruokaohjelmia katson edelleen harva se ilta, kun odottelen oman iltaruokamme valmistumista.

Television ruokaohjelmista ehdoton suosikkini on Planet Mutfaktalta tuleva Danilo Zannan İtalyan işi. Ei niinkään Danilon ruokareseptien erinomaisuuden vuoksi, vaan siksi, että Danilon kokkausesitys on yleensä hulvattoman hauskaa katsottavaa. Katsokaa vaikka itse 🙂 Ben Danilo Zanna, bu İtalyan işi, hoşgeldiniz arkadaşlar! Netistä löytyy useita muitakin Danilon kokkausjaksoja.

Viimeksi Danilo tekin ihania yrttiuuniperunoita ja hampurilaisia kotitekoisella majoneesikastikkeella. En tiedä, oliko siinä mitään kovin italialaista, mutta parasta Danilossa onkin viihdyttävyys. Toisinaan häneltä saa myös hyviä ruuanlaittoon liittyviä vinkkejä, kuten mitä tehdä, kun keitosta tulee vahingossa liian suolaista tai kun ei tiedä, ovatko kaikki jääkaapissa olevat kananmunat takuutuoreita.

Danilon lisäksi olen seurannut Yağız İzgülin Mutfakta tek başına (Yksin keittiössä) –kokkiohjelmaa, sekin Planet Mutfaktalla. Mies on aika flegmaattisen oloinen Danilon jälkeen (kukapa ei olisi?), mutta ruuat ovat useasti mielenkiintoisempia. Ja Yağız huiskuttaa aina lopussa heipat katsojilleen 🙂

Viime viikolla Yağız teki jauhottomia pizzapohjia, yhden munakoisosta, toisen kukkakaalista. Molempia aion testata omassa keittiössäni. Yağız İzgül laittoi munakoisopizzan päälle ensin tomaattipuretta (nykyään kai suositellaan kirjoitettavan ”pyreetä”, mutta onko se sen suomempaa?), sitten lihaisia makkarasiivuja ja herkkusieniviipaleita. Kukkakaalipizza sai päällensä sipulia, sieniä, maissia ja mustia oliiveja. Tässä pohjien ohjeet jakoon:

Munakoisopizzapohja

1 munakoiso
700 g mantelijauhetta
2 rkl kookoshiutaleita
1 rkl pellavansiemeniä
suolaa, mustapippuria
1 kananmuna

Kuori ja raasta munakoiso, anna vetäytyä hetken aikaa ja puristele lopuksi ylimääräinen neste pois. Lisää munakoisoraasteen joukkoon manteli- ja kookosjauhe. Lisää pellavansiemenet, suola ja pippuri. Sekoita hyvin. Lisää muna ja vaivaa taikinaksi.  Muovaa taikinasta pizzapohja. Paista uunin keskitasolla 10-15 minuuttia. Laita täytteet ja paista 5-10 min. lisää.

Kukkakaalipizzapohja

400 g kukkakaalta
200 g mozzarellajuustoa
100 g parmesanjuustoa
2 munaa
1-2 kynttä valkosipulia
1 rkl oreganoa
1 tl cajun-maustetta

Soseuta kukkakaali monitoimikoneessa, höyrytä sose ja puristele ylimääräinen neste pois. Lisää kukkakaaliin juustot raasteina. Lisää mausteet ja sekoita. Lisää munat yksi kerrallaan ja vaivaa taikina hyvin. Muovaa taikinasta pizzapohja ja paista uunin keskitasossa 5 min. Laita täytteet ja jatka paistamista 5-10 min.

Mainokset

Viikonloppu Pohjois-Kyproksen turkkilaisessa tasavallassa

Tutustuimme viikonloppuna Pohjois-Kyproksen turkkilaiseen tasavaltaan (Kuzey Kıbrıs Türk Cumhuriyeti), jonne lensimme perjantaina Ankaran ulkomaan terminaalista. Saari ei koskaan ole ollut ”tämä täytyy tässä elämässä vielä kokea”-listallamme, mutta olemme kuulleet täällä Turkissa siitä niin paljon positiivista, että päätimme käydä itsekin katsomassa, mikä Pohjois-Kyproksessa vetää.

Matkatoimistojen mukaan Pohjois-Kypros yksi Euroopan aurinkovarmimmista lomakohteista, sillä siellä on noin 300 aurinkoista päivää vuodessa ja talvisinkin lämpötilat pysyvät 20 asteen tuntumassa. Auringon suhteen olimme hiukan epäonnekkaita, sillä sää pysytteli koko viikonlopun puolipilvisenä tai kokonaan pilvisenä. Lämpötilat sen sijaan olivat nuo mukavat 20 astetta.

Maantieteellisesti ja ilmastollisesti Kypros lasketaan Lähi-itään, mutta kulttuurisesti se on lähempänä Etelä-Eurooppaa; pohjoisosa selkeästi turkkilaisella silauksella. Pohjoisessa pärjää hyvin turkin kielellä ja ainakin hotelleissa, kaupoissa ja ravintoloissa myös englannilla.

Heti lentokentällä tuli selväksi, mikä on saaren turistien ykkösvetonaula (auringon lisäksi): kasinot. Niitä oli rakennettu kaupunkeihin ja kaupunkien laitamille melkoinen määrä. Osa oli kai pelkkää kasinoa, osa kasino-hotellia, osa kasino-hotelli-kylpylää. Passasimme ne kaikki.

Olimme varanneet hotellihuoneen Kemeri konakin butiikkihotellista Girnestä eli Kyreniasta – saaren muidenkin paikkojen nimet löytyivät tien varren kylteistä aina kaksikielisinä. Hotelli oli hyvällä paikalla, todella mukava ja kaunis.

Jos Kyproksen historiasta on aikanaan ollut koulussa juttua, oli kaikki se onnellisesti unohtunut. Emme tienneet oikeastaan muuta kuin että saari on jakautunut aseellisen selkkauksen kautta kahtia: etelä kuuluu Kreikalle, pohjoinen Turkille. Teimme siis pienen historiansurffailun netissä ennen lähtöämme.

Kyproksella on ollut asutusta lähestulkoon aina: netti osasi kertoa, että saaren asutus, historia ja kulttuuri ovat kehittyneet epipaleoliittisen, neoliittisen, kalkoliittisen, pronssikauden, geometrisen, arkaaisen ja klassisen antiikin, hellenistisen, roomalaisen, bysanttilaisen, Rikhard Leijonanmielen ja temppeliritarien kauden, lusignanien, venetsialaisten ja osmanien kautta nykyiseen Kyprokseen…

Kyproksen sijainti kolmen mantereen välillä teki siitä aikanaan merkittävän kauppapaikan. Se on ollut myös kautta aikojen merkittävä kuparin tuottaja. Kyproksen nimelle on olemassa erilaisia etymologisia selityksiä, mutta oletettavasti nimi juontaa juurensa rauta-ajalla Kyproksella puhutun kielen sanaan ”kupari”, josta kaupankäynnin kautta kulkeutui klassiseen latinaan sana ”cyprium” eli ”Kyproksen metalli”. Saarelta on kotoisin myös herkullinen halloumi-juusto, hellim peyniri, jota maistelimme grillattuna aamupalalla, lounaalla ja illallisella ja jota ostimme muutaman palasen myös mukaamme.

Aikojen kuluessa Kyprosta ovat miehittäneet monet maat ja kansat. Vuonna 1573 saari antautui osmaneille, joiden hallussa saari säilyi noin 300 vuotta. Osmanien sulttaani panttasi Kyproksen briteille lainaa vastaan, ja luovutti lopulta saaren Isolle-Britannialle vuonna 1878 Turkin sodan jälkeen (sen, jossa Suomen kaartikin oli mukana Balkanin vuorilla, toisella puolella Tonavan… josta kirjoittelin huhtikuussa 2016) Muodollisesti Kypros kuului edelleen Osmanien valtakuntaan, kunnes osmanit liittyivät ensimmäiseen maailmansotaan Saksan puolelle. Iso-Britannia miehitti tällöin saaren kokonaan. Lausannen sopimuksessa vuonna 1923 Turkki luopui kaikista oikeuksistaan Kyprokseen, ja saari julistettiin brittiläiseksi kruununsiirtomaaksi.

Kiista saaren hallintomuodosta ja turkkilaisen vähemmistön oikeuksista juontaa juurensa jo 1960-luvun alkuun, jolloin saari itsenäistyi Britannian vallasta. Saaren kreikkalaisväestön kansallismieliset piirit eivät hyväksyneet Kyproksen turkkilaisvähemmistölle perustuslaissa annettuja oikeuksia. Perustuslakikriisi johti väkivaltaisuuksiin kreikkalaisten hyökätessä turkkilaiskyliin ja murhaamalla jouluna 1963 satoja turkkilaissiviilejä. Tapahtuman seurauksena YK lähetti rauhanturvajoukkonsa Kyprokselle maaliskuussa 1964 (Suomikin osallistui YK:n rauhanturvaoperaatioon vuoteen 2005 saakka).

Kyproksen saari jakautui viimein Etelä- ja Pohjois-Kyprokseen, kun Kreikan sotilasjuntan tukemat ja Kyproksen yhdistämistä Kreikkaan ajaneet tahot hyökkäsivät saaren turkkilaisvähemmistön kimppuun vuonna 1974. Sen jälkeen Turkki miehitti Pohjois-Kyproksen.

Taksikuskimme hotellilta lentokentälle kertoi asuneensa aina 1974 saakka saaren eteläosassa. Hyökkäysten alkaessa perhe oli joutunut jättämään kotinsa ja pakenemaan henkensä uhalla pohjoiseen turkkilaisten turvaan. Lähtö ei ollut normaali evakkoretki, vaan kreikkalaiset olivat kuulemma ajaneet pakenevia perheitä takaa. Taksikuskimme perheen auto oli sammunut rajalla, ja auto oli pitänyt työntää viimeiset metrit turkkilaisten valvomalle puolelle saarta. Kuski oli tuolloin ollut 13-vuotias, joten tapahtuma on hyvin muistissa.

Vuonna 1983 pohjoisen kyproksenturkkilaisyhteisö julistautui itsenäiseksi Pohjois-Kyproksen turkkilaiseksi tasavallaksi, jossa me nyt siis vierailimme. Sen itsenäisyyden on toistaiseksi tunnustanut vain Turkki. Joka tapauksessa YK:n hallinnoima puskurivyöhyke, niin sanottu vihreä linja, jakaa Kyproksen edelleen konkreettisesti kahteen osaan. Vuonna 2004 pidetyssä kansanäänestyksessä 65 % kyproksenturkkilaisista kannatti YK:n pääsihteeri Kofi Annanin ehdottamaa yhdistämistä, mutta kyproksenkreikkalaiset torjuivat sen 76 % enemmistöllä.

Käveleskelimme perjantai-iltapäivän ja illan Girnen kaupungissa. Sieltä sanotaan löytyvän ehdottomasti Pohjois-Kyproksen parhaat ostospaikat, mikä oletettavasti piti paikkansa. Vaativammallekin kasinomatkaajalle löytyi merkkiliikkeitä, kello- ja korukauppoja.

IMG_8018

Kaupunki oli aikanaan vauras kreikkalainen kaupunkivaltio ja Girnen satama oli tärkeässä asemassa myös roomalaisten vallan aikaan. Bysanttilaisten aikana 600-luvulla kaupunkilaisia vaadittiin tekemään kaupunkiin kiviset muurit suojaksi arabien hyökkäyksiltä. Muurin pätkiä löytyy saarelta edelleen ja niiden välille rakennetut Pyhän Hilarion, Kyrenian, Buffaventon ja Kantaran linnat ovat saaren turistinähtävyyksiä.

Aloitimme linnakierroksemme perjantaina Kyrenian linnasta, joka löytyi Girnen satamasta. Linnan museosta löytyy maailman ainoa meidän päiviimme saakka säilynyt Kreikan klassisen ajan laivan hylky. Kun Alekstanteri Suuri valloitti maailmaa (noin 300 eaa), laiva haaksirikkoutui Girnen edustalle. Laivan hylky löydettiin vuonna 1967, ja laivasta ja sen säilyneestä irtaimistosta tuli Pohjois-Kyproksen tärkein turistinähtävyys. Museosta löytyy myös lastissa olleet 400 amforaa, joiden sisällä on meren pohjassa hyvin säilöttyjä parituhatvuotisia manteleita.

Lauantaina vuokrasimme auton, tarkoituksenamme ajella kohti saaren itäkärkeä. Toisin kuitenkin kävi, sillä Pohjois-Kyproksella oli suuri pyöräilytapahtuma, jonka vuoksi teitä oli laitettu poikki. Meille kävi niin kuin ilman karttaa suunnistaessa usein käy: kiertelimme autolla etelä-pohjoinen-akselilla lähinnä ympyrää 🙂 Matkanvarrella oli kuitenkin muutama mukava pikkukylä ja upeat vuoristotiemaisemat, jotka olisivat ilman eksymistä jääneet näkemättä. Kuten myös kauniisti kukkivat mantelipuut ja sitruunapuut, joiden oksat aivan notkuivat kypsistä hedelmistä.

Päätimme jättää itäkolkan katsomatta ja suuntasimme kännykkämme karttapalvelun avulla Buffaventon linnaan. Linnan tarkkaa rakentamisvuotta ei tiedetä, mutta oletettavasti Buffaventokin on peräisin Bysantin aikakaudelta. Vuonna 1191 sen otti haltuunsa Rikhard Leijonanmieli, kun hän taisteli saaren johtajaa, Bysantin keisaria vastaan. Koska linna palveli lähinnä vartiotornina ja vankilana, siihen ei ole juurikaan kohdistunut hyökkäyksiä – mitä emme todellakaan ihmetelleet kiivettyämme vuoren rinteeseen tehtyjä jyrkkiä kapeita askelmia linnalle, reilun 900 metrin korkeuteen!

Vuoren laelle kiipeäminen oli aika rankkaa, mutta se kannatti. Matkalla avautuivat aivan upeat näköalat alas laaksoon!

Päivä oli puolipilvinen ja vuoren laki sen verran korkealla, että kävelimme ihan kirjaimellisesti pilvissä. Koska pilvet kerääntyivät meren puolelta, sen puoleista rinnettä ei nähnyt juuri lainkaan – paitsi, että kannatti edetä varoen, sillä putous oli melkoisen jyrkkä. Linna peittyi välillä kokonaan pilviverhoon, välillä tuuli hajotti pilviä sen verran, että linnan rauniot tulivat näkyviin. Olo oli kuin olisi ollut keskellä kummitustarinaa!

Paluumatkalla kävimme kauniissa Bellapaisin eli Beylerbeyn vuoristokylässä, joka sijaitsee noin 700 metrin korkeudessa. Bellapaisin asukkailla on kuulemma sanonta, jonka mukaan matkailija ei voi kertoa käyneensä Kyproksella, jos ei ole käynyt Bellapaisissa. Me kävimme. Kuuluisimpia kävijöitä lie englantilainen kirjailija Lawrence Durrell, joka asui Bellapaisissa 1950-luvulla. Hän nimesi pääaukion puun “Toimettomuuden puuksi” ja asetti sen varjoon henkilöhahmonsa teoksestaan “Katkerat sitruunat”.

”Katsele ympärillesi ja toista kaikkien niiden kuninkaiden nimet, jotka ovat hallinneet Kyprosta. Luettele kaikki valloittajat, jotka ovat astuneet tänne jalallaan tai vaikkapa vain ne harvat, joiden käynnistä historian lehdet kertovat! Mitä merkitystä sillä on että me elämme ja he ovat kuolleet – meidät on tuupittu tuokioksi ramppivaloon nauttimaan näistä kukista ja tästä kevättuulesta, joka… näinkö vain kuvittelen… tuoksuu sitruunoille, sitruunankukille.” (Suomennos T.A. Tengström)

Bellapaisin nähtävyys, itse kylän lisäksi, on sen 1200-luvulta oleva luostari, jota kutsutaan goottilaisen rakennustaiteen ihmeeksi. Saapuessamme kylään oli jo iltapäivä ja luostari oli ehtinyt mennä kiinni, joten emme päässeet sisälle saakka. Rauniot olivat kuitenkin kauniit myös ulkopuolelta katsottuina. Luostari on ollut aikanaan pyhiinvaelluspaikkana. Lukuisat kristityt vaelsivat sinne, koska siellä säilytettiin ilmeisesti pyhän ristin palasta.

Ennen lähtöä lentokentälle kävimme vielä sunnuntaiaamuna kiipeämässä Pyhän Hilarionin linnalla. Lähdimme liikkeelle hiukan liian aikaisin, sillä linnalle nouseva tie kulkee sotilastukikohdan viertä, eikä sitä saa jatkaa ennen kahdeksaa, jolloin linna virallisesti avataan vierailijoille. Odottelimme pääportin edessä olevalla parkkipaikalla autossamme. Pari minuuttia vaille kahdeksan kävi nuori sotilaspoika antamassa meille luvan jatkaa matkaamme.

Pyhän Hilarion linna oli upea: sen rakentaminen on aloitettu 600-luvulla bysanttilaisen luostarin ympärille, ja se on osittain louhittu vuoren rinteeseen. Linnan sanotaan olleen inspiraationa Walt Disneyn Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvalle ja sen seurauksena myös muille prinsessaelokuville. Sen kyllä helposti uskon. Vaikka linna oli suureksi osaksi raunioina, on selvää, että sen on täytynyt olla todella kaunis rakennus. Tältäkin linnavuorelta oli aivan huikeat näkymät.

Meren elävät ovat Ankarassa harvinaista ja kallista herkkua, joten testasimme ravintoloista vain pari, joista sai kalaruokia. Perjantaina söimme Girnen sataman Set Fish -ravintolassa ja lauantaina rannan tuntumassa olevassa Azuressa. Molemmat olivat hyviä valintoja. Set Fishin ruokalista oli merenelävien osalta laaja ja ruoka oli erinomaisen herkullista; Azuren ruoka oli ihan hyvää, palvelu molemmissa todella ystävällistä, sekä englanniksi että turkiksi.

Kreikalle ja Turkille tyypillisesti myös Kyprokseen liittyy vanhoja legendoja. Eräs niistä liittyy rakkaudenjumalatar Afroditeen, joka tuli kylpemään Kyproksen lähdevesiluolaan. Rannalle saapui myös Adonis. Kun Adonis joi Afroditen kylpylähteestä, hän rakastui tähän silmittömästi. Kylpypaikka olisi löytynyt Kreikan puoleisesta Kyproksesta, joten jätimme sen tällä matkallamme näkemättä ja kokematta.

Viikonloppureissumme jälkeen ymmärrämme hyvin, mikä Pohjois-Kyprokselle turisteja vetää: erittäin ystävälliset asukkaat, hyvä palvelu, erinomaisen hyvä ruoka, alhainen hintataso, upeat vanhat linnat, huikeat vuoristo- ja merinäkymät – ja jos olisi ollut lämpimämpää olisimme testanneet vielä yhden turistien vetonaulan: puhtaat hiekkarannat.

Mannaryynihelvaa

Saimme tällä viikolla ystäviltämme rasiallisen kotitekoista mannahalvaa, turkiksi ”irmik helvası” – eli helvaa. Mannaryyneistä valmistettu helva on Turkissa tärkeä juhlajälkiruoka. Sitä tarjoillaan täällä muun muassa uuden suvunjäsenen syntymäjuhlassa, ympärileikkausjuhlassa, häissä, tupaantuliaisissa, hautajaisissa ja uskonnollisissa seremonioissa. Saamamme helva oli valmistettu ystävämme äidin hautajaisten vuosimuistopäivän kunniaksi.

Helvan sanotaan tuovan hyvää onnea sekä tekijälle että sen syöjille: saimme siis osamme onnesta. Onnellista oli myös helvan syöminen, sillä se oli todella namia! Kuvan rasiallisesta on puolet jo syöty 🙂

IMG_8005

Ruokailu on yleensäkin Turkissa sosiaalinen tapahtuma, mutta oikein erityisen sosiaaliseksi voi kutsua mannahelvaa. Jo mannahelvan valmistaminen itsessään on sosiaalinen tapahtuma. Vaikka kokit eri puolilla vannovat hiukan erilaisten reseptien nimeen, ovat he yhtä mieltä, että helvan tekeminen vaatii kärsivällisyyttä ja jotta helvasta tulisi hyvää, sitä täytyy koko valmistamisen ajan hämmennellä, joten sen tekeminen vaatii enemmän kuin yhden ihmisen. Helvan tekeminen on parhaimmillaan siis porukalla kokkaamista. Myös ystäväperheemme oli keitellyt helvan koko perheen voimin.

Erityisesti hautajaishelvan ja hautajaisten muistojuhlahelvan tekeminen on sosiaalinen tapahtuma, uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta. Muistohelvaa hämmennettäessä muistellaan yhdessä poismennyttä. Hautajaishelvalla on Turkissa myös sarkastinen lisämerkityksensä, jota käytetään turkkilaisissa sanonnoissa: “Toivottavasti saamme pian syödä hänen helvaansa” sanotaan ihmisestä, jonka toivotaan pian poistuvan keskuudestamme… “Kuolleet olettavat, että elävät syövät helvaa joka päivä!” tarkoittaa, että kuolleiden sielut odottavat alituiseen rukouksia ja huomiota eläviltä sukulaisiltaan. ”Suusi ei koskaan tule makeaksi, jos jatkuvasti jankkaat helvasta” tarkoittaa, että sanat eivät tee sinusta hyvää ihmistä. Joissakin kalaruokiin erikoistuneissa ravintoloissa tarjotaan jälkiruokana helvaa: ainakin vitsiniekkojen mukaan se johtuu siitä, että silloin kalakin varmasti tietää, että se on kuollut.

Helva-traditio ei ole vain turkkilainen ilmiö, vaan helva-traditioita löytyy vähän ympäri maailmaa. Helva on oletettavasti kotoisin Lähi-idästä, ja helvan nimen sanotaankin tulevan arabian halwasta, mikä tarkoittaa makeaa. Lähi-idästä helva on satojen vuosien aikana kulkeutunut eri resepteillä vähän joka ilmansuuntaan. Helvan ovat Turkin lisäksi omineet ainakin Intia ja osa Balkanin maista. Ja juutalaisten sanotaan vieneen yhdenlaisen version mukanaan Amerikkaan 1900-luvun alussa. Turkissa traditio on kuitenkin huomattavasti vanhempi, sillä Konstantinopolin Topkapı-palatsissa oli sulttaani Suleiman Suuren aikana, 1500-luvulla, erillinen helvahane-rakennus, joka oli pyhitetty helvan nauttimiselle.

Mannahelva ei suomalaisille ole niin yleisesti tunnettu kuin esimerkiksi tahinihelva, jota myös betonihelvaksi kutsutaan. Siis se kovahko helva, jota saa ostaa muun muassa lentokentiltä ja joka säilyy pitkiä aikoja huoneenlämmössäkin. Helvasta on Turkissa olemassa myös juustohelva- ja jauhohelvaversiot. Ja helvasta löytyy YouTubesta myös Mahmut Tuncerin hauska Bakkal amca -helvalaulu.

Vaikka mannahelvan tekemiseen ei tarvitse kummoisia aineita, sen valmistus vaatii paitsi kärsivällisyyttä, myös taitoa. Hyvin onnistunut mannahelva on usean kokin mielestä kulinaarinen mestariteos. Kuten sanottu, mannahelvalla ei ole yhtä ainoaa reseptiä. Tässä kuitenkin ehdotukseksi yksi, jota voitte tuunailla itsellenne sopivaksi – suosittelen lämpimästi joskus kokeilemaan! Seuraava ohje on 6-8 hengelle:

100 g voita
½ dl extra virgin oliiviöljyä
3 dl mannaryynejä
3 rkl pinjansiemeniä (tai manteleita tai saksanpähkinöitä)
4 dl täysmaitoa (tai 2 dl maitoa ja 2 dl vettä)
2,5 dl sokeria
2 tl kanelijauhetta koristeluun

Sulata voi ja oliiviöljy paksupohjaisessa kattilassa, sekoita mukaan pinjansiemenet ja mannaryynit ja anna kiehua alhaisella lämmöllä koko ajan sekoitellen, kunnes siemenet ja ryynit muuttuvat kullanruskeiksi.

Pinjansiementen ja mannaryynien kiehuessa lämmitä erillisessä astiassa maito ja sekoita siihen sokeri niin, että sokeri liukenee maitoon.

Kaada maito-sokeriliuos pinjansiemen-mannaryyniseokseen ja alenna lämpöä.

Sekoittele ja anna kiehua pienellä lämmöllä hiljalleen kunnes maito on haihtunut. Tässä menee noin 15 min, jonka jälkeen laita levy pois päältä.

Laita kattilan päälle talouspapaeria ja sen päälle kattilan kansi. Anna helvan asettua noin 10 min. Talouspaperi imee keitoksesta liian nesteen.

Lusikoi mannahelva pieniin kulhoihin jokaiselle ruokailijalle ja tarjoile kanelijauheen kanssa. Päälle voi myös lusikoida pallon vaniljajäätelöä. Helva kanattaa syödä lämpimänä porukalla ja ylimääräisen helvan voi jakaa ystäville ja naapureille onnea tuomaan 🙂