Fethiyestä suuntasimme sisämaahan, kohti Taurus-vuoristoa ja Turkin suurta järvialuetta, Göller bölgesiä. Auton navigaattorille annoimme suunnaksi Ağlasun ja siellä Sagalassos Lodge & Spa. Maisemat olivat matkalla aivan uskomattoman hienot, kun nousimme rannikolta pikkuhiljaa ylös päin.

Matkalla huomasimme tienviitan, joka ohjasi meidät İnsuyun luolaan. Luolasta tuli mieleen Korean Jeju-saarella vierailemamme tulivuoren laavan muodostama valtavan pitkä luola. İnsuyu ei kuitenkaan ole muodostunut laavavirran seurauksena, vaan kalkkikiviluolan rakenteissa olevan kalsiumkarbonaatin liukenemisen seurauksena. Vaikka paikalliset olivat tienneet luolasta useamman sukupolven ajan, se ”löydettiin” vasta 1952, ja avattiin turisteille 1965.  Luolan pituus on kokonaisuudessaan 8100 metriä ja siinä oli useita erillisiä lampia ja tippukivien koristelemia kammioita. Löytämisensä aikana luolan järvissä oli niin paljon vettä, että niissä voi veneillä; nykyään luolaa uhkaa vesipula. Nykyään luolasta on avoinna turisteille 525 metriä, joka sekin oli aika vaikuttavan näköinen reitti.

Sagalassoksen majapaikan olimme varanneet Sagalassoksen arkeologisen alueen vuoksi, joka sijaitsi vain muutaman kilometrin päässä hotelliltamme. Hotelli oli kuitenkin iloinen yllätys. Se sijaitsi noin 1500 metrin korkeudessa, joten sieltä oli melkoisen komeat näköalat vuorille ja ympäröiviin laaksoihin. Hotelli oli muutakin hyvä valinta, sillä sen seisovapöytä-illallinen ja -aamupala olivat aivan loistavat. Hotellin kylpyläosastoa tai uima-allasta emme ehtineet testata.

Arkeologisten löytöjen perusteella Sagalassoksessa on ollut asutusta jo tuhansia vuosia, mutta kaupunki perustettiin ”vasta” noin 1200 eKr. Se oli kasvanut yhdeksi muinaisen Pisidian alueen rikkaimmista kaupungeista, kun Aleksanteri Suuri valloitti sen 333 eKr. matkallaan Persiaan. Rooman vallan aikana kaupunki nimettiin ”Pisidian ensimmäiseksi kaupungiksi”, ja se oli myös sen aikaisen hallitsijakultin keskus. Hallitsijakultti ei välttämättä liittynyt keisarin itsensä palvomiseen jumalana, vaan sillä oli ennemminkin poliittinen ulottuvuus: Rooman vallan symbolinen tunnustaminen.

Sagalassos kärsi aikojen kuluessa maanjäristyksistä, epidemioista, kuten rutosta, ja vesipulasta, jotka pakottivat ihmiset hylkäämään kaupunkinsa ja muuttamaan vuorilta alas laakson kyliin. Hylättyä Sagalassoksen kaupunkia söi eroosio, ja se hautautui vuosisatojen kuluessa jopa useita metrejä maan uumeniin.

Sagalassoksen rauniot löysi ranskalainen tutkimusmatkailija jo 1700-luvulla, jonka jälkeen alueen löysivät myös historiasta kiinnostuneet turistit. Ensimmäinen varsinainen arkeologinen tutkimus siellä tehtiin kuitenkin vasta 1985, ja vasta 1990-luvulla belgialaisen arkeologin aloitteesta Sagalassoksessa on aloitettu mittavat kaivausprojektit. Neljä massiivista projektia on jo saatettu lähes päätökseen. Arkeologit ovat löytäneet kaivauksissa muun muassa portteja, temppeleitä, kirjaston, kauppahuoneita, valtavia hallitsijoiden patsaiden päitä, 1000 hehtaarin kokoisen roomalaisen kylpylän ja jopa 84 muinaisen sagalassolaisen luiden jäännökset. Vaikka iso osa löydöksistä on siirretty Burdurin museoon, rakennetaan osaa muinaisajan loistosta, ainakin osin alkuperäisestä materiaalista, uudelleen paikanpäälle. Sagalassos oli hieno paikka paitsi komeiden raunioidensa vuoksi, erityisesti sieltä avautuvien näköalojen vuoksi.

Sagalassoksesta ajelimme kotiin İspartan ja Eğirdirin kautta. Järvi-Turkin alue oli hyvin erilaista maisemaa kuin mitä löytyy järvi-Suomesta. Turkin järvet olivat suuria, Eğirdirissä oli oikein meren tuntua, mutta yllätykseksemme emme nähneet esimerkiksi yhtään kalastusvenettä, eikä niiden reunoilla näyttänyt olevan uimarantoja, vaikka joissain internetin turistisivuilla niin kerrottiin. Ensimmäisenä taaksemme jäi Burdur-järvi, sitten tiemme kulki Eğirdir-järven pohjukan viertä ja viimeisenä ohitimme Akşehir-järven. Maisemista voi tällä kertaa sanoa, että ne olivat henkeä salpaavan komeat. Tällaisten maisemien kuvaaminen voisi olla valokuvaajan paratiisi (toisin kuin pieni Şirincen kylä Selçukin kupeessa), jotta maiseman värit, syvyyden ja vaikuttavuuden saisi taltioitua ja edes jollakin tasolla tehtyä ymmärrettäväksi.

İspartan alue on kuuluisa ruusuistaan ja ruusutuotteistaan, ja kaupungin lähellä matkan varrella olikin jos jonkinlaista tehtaanmyymälää ja muuta ”luonnonruusutuotteiden” myymälää. Omat ruusutuotteemme, ruusulokumimme ja ruusuhillomme, ostimme Eğirdirin kaupungista, jonka rannassa pysähdyimme koivun katveeseen turkkilaiselle kahville.

Matkalla huomasi, että Taurus-vuorten tällä tienoolla oli selkeästi sadonkorjuuaika. Maalaiset toivat traktorinlavoillaan omenoita punnittavaksi myyntipaikkaan, tien vieressä oli vähän väliä kojuja, joissa myytiin omenoita, päärynöitä, vesimeloneita, hunajameloneita ja joissain myös tomaatteja. Akşehirin tienoilla pysähdyimme ostamaan omenoita ja päärynöitä mukaamme. Yhdestä tien varren katoksesta saimme vielä syksyn viimeisiä luomumansikoita rasiallisen.

Taurus-vuorten ja järvien jäätyä taaksemme alkoi monen kymmenen kilometrin mittainen tasanko, jossa tie kulki aika-ajoin aivan kohtisuoraan. Olimme Anatolian puolikuivalla ylänkövyöhykkeellä. Vuoristoisen rannikkoseudun ja vehreiden laaksojen jälkeen maisemat tuntuivat aivan hurjilta. Ylänköalueella saadaan vuosittain 300 mm vettä, joillakin paikoilla vielä senkin alle. Vaikka tien varren pellontapaiset näyttivät kovin ruskeilta ja hiekkaisilta, alueella oli kuitenkin selvästi jotain viljaa koottu. Jokunen pelto (olisiko ollut pinaattia?), jossa oli kastelujärjestelmä, oli vielä vihreänä.

Polatlın kohdalla matkaympyrämme sulkeutui. Ankaraan ja kotiin palasimme aikalailla tasan viikkoa myöhemmin, kun olimme matkaan lähteneet eli hyvissä ajoin perjantai-iltapäivällä. Oli mahtava reissu. Turkki on todella antoisa matkailumaa!

Kurban bayram -lomamme sen kun jatkuu… Sanoimme Selçukille näkemiin ja jatkoimme matkaa Välimeren rannalle Fethiyen rantakaupunkiin. Sää oli mitä parhain autoajelulle, ja maisemat olivat matkalla aivan upeat! Sopivasti aurinkoa, vuoria, laaksoja ja aina väliin meren pilkahdusta. Autolla ylös ja alas vuoren rinteitä, välillä suurempaa, välillä vähän pienempää tietä.

Pysähdyimme matkalla tuttaviemme suosittelemana Dalyanin kalastajakylässä ja nautimme sen rantaravintolassa lounaaksi paikan kuuluisaa sinirapua ja täytetyn mustekalan. Rapu oli maineensa veroista herkkua.

Dalyan oli viihtyisä turistikylä lukemattomine pienine ravintoloineen ja hotelleineen. Turisteista päätellen se oli lapsiperheiden ja vanhempien pariskuntien suosiossa: rauhallinen, turvallinen ja suhteellisen hiljainen paikka, jossa perusmukavuudet olivat lähellä, mukaan lukien englannin kielen taito.

Hotellimme Villa Symbola sijaitsi Fethiyen keskustan ulkopuolella, vain pienen matkan päässä Ölüdenizin sinisestä laguunista. Hotellimme, tai pikemminkin pensionaattimme, oli aivan ihastuttava. Henkilökuntaa oli vähän: näimme vain talkkari-siivoojan, omistaja/manageri/kokin ja nuoren naishenkilön, jotka olivat kaikki todella mukavia. Kävimme eräänä iltana pyytämässä pari lasia illallistamme varten, ja saimme heiltä mukaamme kipon sütlaçia, turkkilaista jälkiruokaa, joka muistutti erehdyttävästi suomalaista riisipuroa. Siihen oli ripoteltu jopa kanelia päälle!

Fethiyessä purjehdimme päivän Kardeşlerin veneyhtiön 12 saaren venereissulla. Oli oikein rentouttava reissu ja oli ihanaa pitkästä aikaa uida merivedessä. Totesimme, että taisimme molemmat vasta nyt syyskuussa heittää talviturkkimme! Viimeksi uimme viime vuoden joulukuussa Bangkokin uima-altaassamme. Turkoosi merivesi oli lämmintä ja puhdasta, mutta snorkkelivesinä nämä Välimeren rannat eivät kyllä yltäneet Thaimaan tasolle. Muutama neontetra ja jokunen hiukan isompikin kala sekä hiukan kuollutta korallia.

Laivamatkalla näkyi hyvin Turkin maantieteellinen muoto eli että se on, lukuunottamatta rantaviivoja, kokonaisuudessaan Anatolian ylänköä. Mahtavat vuorenrinteet nousivat kuin suoraan merestä.

Henkilökuntaa ei laivassa ollut paljon, kapteenin lisäksi kaksi laivapoikaa (olisivatkohan olleet nuo kardeşlerit eli veljekset) ja kokki. Laivapojat ja kokki laittoivat meille maittavan lounaan taimenesta (tai kanasta joillekuille muille) ja tarjoilivat juotavia ja jäätelöä pientä maksua vastaan pitkin matkaa. Laivareissu oli hyvin järjestetty ja tehty helpoksi turisteille: toinen laivapojista kävi aamulla hakemassa meidät autolla hotellistamme. Takaisin pääsimme kapteenin kyydissä 🙂

Matkustajia olisi laivaan mahtunut 93, mutta meitä ei varmasti ollut 50 enempää, mikä oli meille tietysti mukavaa. Tuo luku kertoo Turkin turistitilanteesta, koska syyskuu on Etelä-Turkissa ollut perinteisesti vielä turistisesonkia. Suurin osa turisteista, joita matkallamme tapasimme, olivat turkkilaisia.

Fethiyen pensionaatissamme ei ollut ravintolaa, mutta omistaja/manageri/kokki tarjoili meille aamulla perusturkkilaisen aamupalan: oliiveja, valkoista juustoa, keitetyt kananmunat, leipää hillojen ja voin kanssa, appelsiinimehua ja kahvia. Niillä pärjäsi hyvin lounaasen saakka. Pensionaatissamme ei myöskään yllätykseksemme ollut shampoota ja saippuaa, jotka kävimme ostamassa Ölüdenizistä, samoin kuin iltaruokamme. Ölüdeniz näytti olevan turistiranta rantatuoleineen, baareineen, ravintoloineen, yökerhoineen, englanninkielisine mainoksineen, liitovarjoineen, veneineen… Olimme siis onnistuneet hotellivarauksemme suhteen loistavasti ja välttäneet tämän kalabaliikin! Laguunista löytyi kuitenkin pieni döner-kioski, josta ostimme mukavalta ustalta parina iltana herkullisen illallisen.

Ravintoloitakin olisi laguunista löytynyt, mutta majapaikassamme oli ihana terassi, josta oli mahtava näköala merelle ja laguuniin. Nautimme iltaruuaksi ostamamme kanadönerit turkkilaisen punaviinin kanssa terassilla ja seurailimme, kuinka viimeiset liitovarjolentäjät palailivat laguunin rantaan auringon laskiessa horisonttiin.

Jatkoimme kurban bayram -lomamatkaamme Sardesista Homeroksen kotipaikkaan, entiseen Smyrnaan, nykyiseen İzmirin kaupunkiin. Pitkästä historiastaan huolimatta İzmir tuntui varsin nuorelta ja tarjosi Ankaran jälkeen virkistävän (meri)tuulahduksen turkkilaista elämää!

Alueen vanhin asutus on peräisin ehkä jo 8000-luvulta eKr. , vaikka Smyrnan kaupunki mahdollisesti muodostui ”vasta” noin 3000 ekr. Arkeologisten löytöjen mukaan on arvioitu, että paikalle asettui ensimmäisenä kreikkalaisia, joiden tilalle sittemmin tuli joonialaisia. Kaupungin tuhosivat muutamaan otteeseen muun muassa lyydialaiset ja persialaiset. Valloitusten jälkeen Smyrnan asutus väheni huomattavasti, kunnes Aleksanteri Suuri perusti kaupungin uudelleen 300-luvulla, tosin uuteen paikkaan monta kilometriä etelään päin.

Smyrnassa sijaitsi alkukristillinen seurakunta, joka oli yksi seitsemästä seurakunnasta, joille Raamatun Ilmestyskirjassa on osoitettu kirje. Apostolien aikaan Smyrna oli tunnettu vauraudestaan ja loisteliaista rakennuksistaan. Smyrnan sijainti Hermos-joen suulla teki kaupungista luonnollisen kauppasataman. ”Egeanmeren helmi” oli vuosisatoja kosmopoliittinen satamakaupunki ja kukoistava kauppapaikka. Kauppakaupunkina se pystyi kilpailemaan jopa Efesoksen kanssa. Nykyinen kaupunki on rakennettu vanhan Smyrnan paikalle ja siksi vanhaa ei ole paljon jäljellä muutoin kuin museoissa.

Smyrna-nimelle on olemassa useita selityksiä. Eräs legenda kertoo, että Amatsoni Smyrna, nähdessään paikan kylpevän aamuauringossa, rakastui siihen niin, että antoi paikalle oman nimensä. İzmir-nimensä kaupunki on kuitenkin ihan oikeasti saanut ottomaanien turkin kielestä.

Vielä 1920-luvulle saakka kaupungin asukkaista noin puolet oli kreikkalaisia. Lisäksi siellä asui suuri turkkilais- ja armenialaisväestö sekä pieni määrä juutalaisia, amerikkalaisia ja eurooppalaista alkuperää olevia ns. levanttilaisia. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Sèvres’n rauhansopimuksen mukaan kaupunki ympäristöineen luovutettiin Kreikalle. Turkki ei kuitenkaan rauhansopimusta hyväksynyt. Syyskuussa 1922 Turkin armeija Atatürkin johdolla sytytti kaupungin kreikkalais- ja armenialaiskaupunginosat palamaan. Arviot vainoissa ja tuhopoltossa surmansa saaneista vaihtelevat 10 000:n ja 100 000:n välillä. Lausannen sopimuksen mukaan Kreikan ja Turkin välillä suoritettiin pakollinen väestönvaihto. Kun kreikkalaisten lisäksi myös tuhopoltosta selvinneet armenialaiset muuttivat pois kaupungista, siitä tuli etnisesti lähes puhtaasti turkkilainen. Muun muassa Louis de Bernièresin loistavasta fiktiivisestä tarinasta Birds without wings saa hyvän kuvan tapahtumista.

Kävimme Lonely planetin suosittelemana kaupungin Pegus-vuorella, josta piti olla ”komeat näköalat kaupunkiin ja merelle” sekä Aleksanteri Suuren rakennuttama Kadifekale (”samettilinna”). Otimme kaupungin rannasta taksin ja ajelimme paikalle. Näkymät olivat aika hienot, mutta muuten paikka oli enemmänkin ”epämääräinen” ja vähän ”laitapuolen” näköinen, eikä samettilinnan raunioiden lähelle edes päässyt. Muutama muurinpätkä näkyi, mutta ne oli aidattu kanaverkoin. Taksi odotteli mittari suristen, kun katselimme ympärillemme ja joimme näköalateehuoneessa turkkilaiset kahvit. Odottelimme kahvilassa lähes auringon laskuun saakka, jotta saisimme kuvan auringonlaskusta, joka oli opaskirjamme mukaan vuorelta katsottuna ”magnificent”.

Koska oli ensimmäinen kurban bayram -päivä, moni museo ja kauppa oli kiinni. Tarkoituksemme oli käydä kaupungin museossa ja arkistossa, joka Lonely planetin mukaan oli ”pieni, mutta hyvä”. Pieneksi se tosiaan typistyi ainakin meille, sillä vain rakennuksen takana oleva sali oli avoinna. Siellä oli näyttely ensimmäisen maailman sodan tapahtumista 9.9.1922 – ainoastaan turkiksi selitettynä.

Pääsimme kuitenkin sisään kaupungin Historia- ja taidemuseoon, Tarihi ve sanat muzesiin, joka oli oikeastikin pieni mutta todella hyvä. Olimme ostaneet jo Sardisista Museo-kortit, joilla pääsimme ilmaiseksi paitsi tähän museoon, lähes kaikkiin muihinkin, joissa matkamme aikana kävimme.

Tuttaviemme suosittelemana kävimme katsastamassa kaupungin Konak-aukiolla sijaitsevan kaupungin symbolin, 100-vuotiaan kellotornin, saat kulesin. Sukelsimme myös läheiseen Kemeraltı-bazaariin, joka on toiminut kaupungin sydämenä ja sieluna 1600-luvulta saakka. Hisarönü camiita emme löytäneet, vaikka kysyimme sinne tietäkin, mutta Kızlarağası hanıssa, joimme turkkilaiset kahvit pienten turkkilaisten makeisten ”lokumien” kanssa. Izmirin erikoisruokaa, söğüş, olisi hanıssa saanut, mutta emme olleet nälkäisiä. Ehkä se olisi ollut kuitenkin uhrijuhlan kunniaksi paikallaan, sillä sanakirjamme kertoi sen olevan paloiteltua keitettyä lihaa. Luultavasti olisimme saaneet aika tuoretta sellaista.

İzmirin toinen sydän ja sielu, rantabulevardi, oli myös mukava paikka seurailla kaupungin elämää. Elämä tosin oli aika hiljaista, koska oli loma-aika ja suuri osa izmiriläisistä oletettavasti myös omilla lomillaan. Laiturilla oli kuitenkin kalastajia ja rantaravintoloissa ruokailijoita ja juomailijoita. Tilasimme juomiemme kanssa maittavan midiye dolması eli annoksen maustetulla riisillä täytettyjä simpukoita. Nami!

Toista rantaravintolaherkkua buzlu bademeita eli jäähdytettyjä manteleita maistoimme Urlan niemimaalla, jossa söimme myös loistavan mereneläväillallisen ja joimme loistavaa Urlan valkoviiniä Yosun-rantaravintolassa. Matka İzmiristä Urlaan taittui helposti taksilla. Taksari laittoi ruokailumme ajaksi (joka kesti pari tuntia) taksamittarin kiinni.