Ankaran gecekonduista

Kuulin ankaransuomalaiselta tuttavaltani vuoden alussa, että asuinalueellamme eli Dikmen vadisissa oli aikaisemmin ollut suuri gecekondu-alue. Tiesin, että gecekondu tarkoittaa pikaisesti yön aikana ilman lupaa pystyyn kyhättyä asutusta. ”Gece” on turkiksi yö ja ”kondu” on imperfekti sanasta ”konmak” eli asettua. Tässä oli siis aikaisemmin slummialue.

Gecekonduja alettiin rakentaa Ankaran, kuten muidenkin suurkaupunkien kupeeseen, Turkin nopean kaupungistumisen aikoihin 1950-luvulla. Alussa gecekonduja rakennettin yksityisiin tarpeisiin valtion maille. Valtion maa-alueet oli kuitenkin rakennettu täyteen jo 1960-luvulla. Osa vanhoista gecekondulaisista oli rakentanut alueilleen toisen tai kolmannenkin gecekondun, joita vuokrasi uusille tulijoille; osa uusista tuljoista taas rakensi tuolloin kotinsa jo yksityisille maille, joten mistään pienimuotoisesta slummiutumisesta ei ollut kyse.

Olen aina välillä miettinyt Dikmen vadisissa kulkiessani, kuinka tämän alueen gecekonduista päädyttiin näihin pilvenpiirtäjiin ja viherlaaksoon, ja mihin nuo gecekondulaiset menivät? Sama mietin myös tällä viikolla, kun tein reilun tunnin kävelylenkin puistossa 12 asteen pirteässä syysaamussa.

Löysin netistä aika montakin valaisevaa linkkiä, muun muassa yhden kokonaisen teoksen ja pari tutkimusartikkelia, jotka on omistetu suoraan Dikmen vadisin gecekonduille*. Kyse täytyi olla siis jostakin suuremmasta projektista.

Yön pimeydessä pikaisesti asuisijan kyhääminen on aikanaan ollut fiksu veto, sillä vanhan lain mukaan, jos ihminen aloittaa talon rakentamisen illankoiton (ja oletettavasti minareettien kutsujen) jälkeen, ja muuttaa valmiiseen taloonsa ennen aamunkoittoa (ja oletettavasti minareettien kutsua), viranomaiset eivät voi purkaa tai purkauttaa sitä ilman oikeuden päätöstä. Oikeuden päätöksen saaminen taas on oma prosessinsa, etenkin, jos taloja nousee yön aikana useita. Koska gecekondut, ihan alkuaikoja lukuun ottamatta, harvoin ovat yksinään, vaan ne muodostavat gecekondu-alueita eli gecekondu bölgesejä, on viranomaisten lisäksi vaikea seurata, minne taloja milloinkin on yön aikan noussut.

Lakeja kuitenkin muutettiin 1980-luvun alussa, jolloin gecekondu bölgesejä ja gecekondulaisia alkoi kaupungissa ja sen liepeillä olla jo melkoinen määrä. Uuden lain mukaan 300-350 neliömetrin maa-alueelle gecekondunsa rakentaneet pystyivät hakemaan niille laillista statusta. Noiden gecekondujen asukkaista tuli asuntojensa ja maa-alueensa omistajia. Tarkoitus ei tietysti ollut laillistaa gecekondu bölgesejä, vaan rakentaa niiden valloittama alue uudelleen laillisesti. Eli gecekondu bölgesejä alettiin pikkuhiljaa hävittää.

Lain voimaantulon jälkeen Ankaran hallintoalue pani toimeen ”kehittävän kaupunkisuunnitelman”, jonka avulla ”laittomat ja epäterveelliset” asuinalueet haluttiin muuttaa ”laillisiksi ja terveellisiksi”. Suunnitelma koski erityisesti alueita, jotka sijaitsivat lähellä keskustan olemassaolevia laillisia ja terveitä asuinalueita.

Kun gecekondu bölgesejä alettiin uudelleenrakentaa, maa-alueensa ja asuntonsa omistajalle täytyi lain mukaan tarjota asunto paikalle rakennettavissa uusissa taloissa. Osa asukkaista ei kuitenkaan ollut tyytyväinen uusiin asuntoihinsa, joten he myivät ne ja ostivat toisesta gecekondu bölgesista, joka ei vielä ollut udelleenrakennusuhan alla, saamallaan rahalla kaksi uutta gecekondua.

Suurin osa luvista gecekondujen uudelleenrakentamiseen annettiin, ja ymmärtääkseni edelleen annetaan, yksityisille firmoille. Eräs suurimmista projekteista, Dikmen vadisimme, on kuitenkin Ankaran suurkaupunkikunnan oma projekti yhdessä Çankayan hallintoalueen alueen kanssa. Projektin tarkoitus oli luoda pääkaupunkialueelle ”modernia imagoa ja arvovaltaa”. Çankayan alue valittiin varmastikin siksi, koska täällä sijaitsee muun muassa presidentin virka-asunto. Vadin alue taas valittiin varmaan siksi, että se oli alun perin, jo ennen sinne ilmaantunutta gecegondu bölgesiä, suunniteltu kaupunkilaisten viheralueeksi, ”kaupungin keuhkoiksi”. Ankaran ilma oli tuohon aikaa, 1980-luvulla, melkoisen likaista ja etenkin gecekonduissa käytettiin suhteellisen halpaa hiiltä lämmitykseen ja ruuanlaittoon. Alue oli tietysti tuohon aikaan kaikkea muuta kuin pääkaupungin ilmaa puhdistava.

Projektin alkaessa alueellamme oli noin 2000 gecekondua, joissa asui yhteensä noin 10 000 ihmistä. Vain noin 1500 asunnoista oli uuden lain mukaan ”laillisia”, joten noin 500 asunnon asukkaat jäivät ilman oikeuksia kotiinsa. Heille luvattiin osoittaa uusi maapala, jonne he voivat rakentaa laillisesti uuden tee-se-itse talonsa päivän valossa. Tuo projekti ei kuitenkaan toteutunut, ja suurin osa entisistä dikmenvadilaisista muutti asumaan gecekondu bölgeseihin, joissa kehitysprojekteja ei vielä ollut käynnistetty tai edes suunniteltu käynnistettävän.

Kaupungin keuhkojen projektin luonne on kuitenkin muuttunut alkuperäisestä. Alussa alueelle ei ollut tarkoitus rakentaa luksusasuntoja; nyt vadin reunalla kuitenkin kohoaa korkeita taloja, joissa on omat tenniskenttänsä ja uima-altaansa. Alue kelpaa tänä päivänä jopa Turkin pääministerille ja Çankayan pormestarille, jotka, kuten olen maininnut,  asuvat samassa terassitalokompleksissa kuin me.

Rakennusprojektiin kuuluivat nykyinen suuri viheralue, jossa minäkin käyn harva se aamu kävelyllä, alueet erilaiselle urheilu- ja kulttuuritoiminnalle, asuntoja ja toimistoja. Ensimmäiset 140 metrin korkuiset 36-kerroksiset pilvenpiirtäjät, Dikmen Valley Towers 1-4, ja niiden välinen ”kultturisilta” saatiin valmiiksi 1996. Kultturisillalle oli tarkoitus tulla jonkinlainen tapaamispaikka, joka tarjoaisi ankaralaisille kulttuuripalveluita ja ostosmahdollisuuksia eli kauppoja. Niitä siellä ei kuitenkaan ole, eikä itse asiassa mitään muutakaan, minkä vuoksi sinne haluaisi mennä ketään tapamaan. Talojen rakentamista on kritisoitu erityisesti sillä, että ne eivät edesauta kaupungin ilman kiertoa, kuten oli tarkoitus, vaan itse asiassa estävät massiivisuudellaan luonollisia ilmavirtauksia laaksossa. Niin kuin tekevätkin.

Dikmen vadisin rinteille on pensain kirjailtu vuosiluku 2002, joka on uskoakseni vadin viheralueen avajaisten vuosiluku. Puistoa alettiin viime keväänä kunnostaa pikkuhiljaa eri paikoista heti, kun lumet olivat sulaneet. Luulin ensin, että talvi oli tehnyt puistolle tuhojaan, kun lumen alta paljastuivat kuluneet kadut, vesialtaat ja muut rakennelmat. Osa paikoista on kuitenkin selvästi ollut laiminlyötynä pidemmän aikaa, mihin on osasyynä varojen niukkuus ja erimielisyydet megaprojektin suunnasta. Projekti on siis edelleenkin jollain muotoa ”vaiheessa”.

Kevään aikana puistoon kuitenkin istutettiin valtava määrä kukkia ja ruusupensaita, sen suurin urheilupaikka sai uuden laatoituksen ja sen laitteet kunnostettiin ja maalattiin. Myös monia puiston vesialtaista ja suihkulähteistä korjattiin. Nyt syyskuussa puistoporukka on jo aloittanut siellä syystoimensa.

Puisto on nykyään melko ahkerassa käytössä; siitä on tullut suunnitelmien mukaan eräänlainen tapaamispaikka monille ankaralaisille. Viikonloppuisin puiston alempi puoli on suosittu hääkuvausten ottopaikka: hoidetuista istutuksista ja puista saa kauniin taustakuvan. Iltaisin siellä istuskellaan juttelemassa joko puiston penkeillä tai puiston muutamassa ravintolassa. Me käytämme puistoa yleensä vain aamulenkkeihin ja päiväkävelyille sekä kävelyreittinämme antıka bazarılle joka kuukauden ensimmäinen sunnuntai. Aamuisin siellä tapaa sekä turkkilaisia että ulkomaalaisia lenkkeilijöitä ja koirankuljettajia, joista moni tervehtii hyvät huomenet, günaydınit, vastaan tullessaan tai ohi mennessän, joskus jokunen heittää lyhyen smalltalkinkin.

* The formation of gecekondu settlements in Turkey: The case of Ankara (Umut Duyar-Kienast, 2005). Informal Settlements Upgrading: the Gececondus in Ankara (Federico Malusardi & Giuseppe Occhipinti – University of Rome “La Sapienza”, 2003). Urban Transformation Projects as a Model to Transform Gecekondu Areas in Turkey: The Example of Dikmen Valley – Ankara (Türker-Devecigil, European Journal of Housing Policy 5:2, 2005).

Ankara-Çankaya

Ennen lomareissuamme kirjoittelin osoitteista ja jatkan nyt samasta aiheesta… Meille on kerrottu, että virallinen osoitteemme on Ankara Çankaya, ei pelkkä Ankara. Meille on myös kerrottu, että tätä Çankayaamme ei saa sekoittaa siihen toiseen Çankayaan, joka on hallinnollisesti paljon suurempi alue. Siksi tuo kaksoisnimi.

Olemme koettaneet kysellä sekä turkkilaisilta että täällä pidempään asuneilta ulkomaalaisilta, mitä nuo maantieteellisesti ja hallinnollisestikin eri Çankayat tarkoittavat. Se on kuulemma niin ”complicated”, ettei sitä oikein kannata ulkomaalaiselle selittää… Vähän niin kuin Thaimaan demokratia.

Tämä ulkomaalainen siis istahti taas tietokoneensa ääreen ja aloitti nettisurffailun. Tällaista tietoa sieltä löytyi:

Ylimmän tason hallintoalueita ovat Turkissa maakunnat (”il”). Turkki jakautuu 81 maakuntaan. Maakuntien aakkosjärjestyksen mukaan määräytyy muun muassa auton rekisterikilven ensimmäinen numero. Numero 01 on Adana; Ankara on 06. Meidän rekisterikilvestämme löytyy ensimmäisenä numero 34, koska automme on rekisteröity Istanbulissa.

Turkissa maakunnat jakautuvat edelleen reiluun 900 piirikuntaan (”ilçe”). Maakunnilla on yleensä sama nimi kuin niiden pääkaupungeilla, joita kutsutaan myös keskuspiirikunniksi. Kaikki edellinen siis valtiotason hallintoa.

Ankaran maakuntaan eli keskuspiirikuntaan kuuluu 25 normaalia piirikuntaa, jotka ovat aakkosjärjestyksessä seuraavat: Akyurt, Altindag, Ayas, Bala, Beypazari, Çamlıdere, Çankaya (!), Çubuk, Elmadağ, Etimesgut, Evren, Gölbaşı, Güdül, Haymana, Kalecik, Kazan, Keçiören, Kızılcahamam, Mamak, Nallıhan, Polatlı, Pursaklar, Sincan, Şereflikoçhisar ja Yenimahalle.

Jokaisella piirikunnalla on ylin virkamies (”başkan”). Çankayan piirikunnan başkan asuu naapurissamme. Tämäkin on valtiotason hallintoa, joten tämä tieto oli suhteellisen helppo löytää netistä jopa englanniksi. Ankaran suurkaupungissa on noin 5 miljoonaa asukasta, joista Çankayan piirikunnassa noin 900 000 (viime vuoden lopussa koko Turkissa oli 78 741 053 asukasta).

Sitten päästään kuntahallinnon tasolle, minkä avaaminen ei ollutkaan ihan niin yksinkertainen homma, ja tieto, joka löytyy, on turkiksi. Tämä on siis se ”complicated”…

Jokainen piirikunta jakaantuu pienempiin hallinnollisiin kunta-alueisiin (”belediye”). Ankaran piirikunnan alle kuuluu Ankaran suurkaupunkikunnan (”Ankara büyükşehir belediyesin”) lisäksi 66 muuta kunta-aluetta, jotka ovat aakkosjärjestyksessä seuraavat: Afşar, Akyurt, Altındağ, Altınova, Ayaş, Bağlum, Bala, Balçıkhisar, Beypazarı, Bezirhane, Bumsuz, Çağa, Çalış, Çalören, Çamlıdere, Çanıllı, Çankaya (!), Çayırhan, Çeltikçi, Çubuk, Devekovan, Gölbaşı, Güdül, Gülhüyük, Elmadağ, Esenboğa, Etimesgut, Evren, Hasanoğlan, Haymana, Kaçarlı, Kalecik, Karaalı, Karagedik, Karaşar, Kazan, Keçiören, Kesikköprü, Kırbaşı, Kızılcahamam, Kutludüğün, Lalahan, Mamak, Nallıhan, Oltan, Oyaca, Peçenek, Polatlı, Pursaklar, Saray, Sarıyar, Selametli, Şerelikoçhisar, Sinalı, Sincan, Sorgun, Sirkeli, Temelli, Uruş, Yenice, Yenikent, Yenimahalle, Yeşildere, Yeşilöz, Yukarıçavundur ja Yurtbeyli.

Monet Ankaran maakuntaan kuluvista piirikunnista ovat myös Ankaran piirikuntaan kuuluvia kunta-alueita, joilla jokaisella on oma ylin virkamiehensä (”kaymakam”). Eli kaiken käytettävissä olevan järkeni mukaan me käytännössä siis asumme sekä Çankayan piirikunnassa että Çankayan kunnassa. Piirikunnat ovat kiinteitä, pienempiä kunta-alueita sen sijaan kuulemma rukkaillaan hiukan ennen vaaleja, samoin kuin hiljakkoin Venäjällä, jos on tarvis taata, että tietty puolue saa, tai ei saa, enemmistön tietyn piirikunnan äänistä…  Asia on siis hiukan ”complicated” ainakin siksi, että tarkka kuntajako riippuu siitä, onko tulossa vaaleja vai ei.

Sellainenkin tieto löytyi, että Ankaran pormestari (başkan) on Melih Gökçek (joka siis asuu naapurissamme) ja Çankay-alueemme korkein virkamies (kaymakam) on Aydın Ergün.

Selvyyden vuoksi (tai jostain muusta syystä, kuten: Eläköön byrokratia!) kunnat on jaettu vielä pienempiin hallinnollisiin yksiköihin (”mahalle”). Meidän kotimme löytyy alueelta nimeltään Ankara Çankaya Güzeltepe mahallesi. Noita pienempiä hallinnollisia alueita löytyy Ankaran suurkaupunkialueelta lukematon määrä – tai ehkä ne voisi laskea, mutta ainakaan tähän en niiden nimiä rupea kenenkään kiusaksi turkiksi kirjoittamaan. Jokaisella näillä mahallesillakin on tietysti oma johtajansa (“muhtar”), joka edellisistä johtajista poiketen ei tule poliittisten puolueiden jäsenlistoilta. Suurissa kaupungeissa muhtareille kuuluvat lähinnä oman alueensa väestökirjanpitoasiat. Meidän alueemme muhtarin toimisto löytyy lähikadultamme. Samalta, jossa on lähikauppamme ja kampaamo. Alueemme muhtari oli ainakin minulle yllätykseksi nainen.

Sellainen mielenkiintoinen tieto löytyi myös, että Turkista saa vielä aikaan lähes vanhanaikaisen väestöpyramidin!

turkin-vaestopyramidi­­­­­­­­­­

Taurus-vuorten kautta kotiin

Fethiyestä suuntasimme sisämaahan, kohti Taurus-vuoristoa ja Turkin suurta järvialuetta, Göller bölgesiä. Auton navigaattorille annoimme suunnaksi Ağlasun ja siellä Sagalassos Lodge & Spa. Maisemat olivat matkalla aivan uskomattoman hienot, kun nousimme rannikolta pikkuhiljaa ylös päin.

Matkalla huomasimme tienviitan, joka ohjasi meidät İnsuyun luolaan. Luolasta tuli mieleen Korean Jeju-saarella vierailemamme tulivuoren laavan muodostama valtavan pitkä luola. İnsuyu ei kuitenkaan ole muodostunut laavavirran seurauksena, vaan kalkkikiviluolan rakenteissa olevan kalsiumkarbonaatin liukenemisen seurauksena. Vaikka paikalliset olivat tienneet luolasta useamman sukupolven ajan, se ”löydettiin” vasta 1952, ja avattiin turisteille 1965.  Luolan pituus on kokonaisuudessaan 8100 metriä ja siinä oli useita erillisiä lampia ja tippukivien koristelemia kammioita. Löytämisensä aikana luolan järvissä oli niin paljon vettä, että niissä voi veneillä; nykyään luolaa uhkaa vesipula. Nykyään luolasta on avoinna turisteille 525 metriä, joka sekin oli aika vaikuttavan näköinen reitti.

Sagalassoksen majapaikan olimme varanneet Sagalassoksen arkeologisen alueen vuoksi, joka sijaitsi vain muutaman kilometrin päässä hotelliltamme. Hotelli oli kuitenkin iloinen yllätys. Se sijaitsi noin 1500 metrin korkeudessa, joten sieltä oli melkoisen komeat näköalat vuorille ja ympäröiviin laaksoihin. Hotelli oli muutakin hyvä valinta, sillä sen seisovapöytä-illallinen ja -aamupala olivat aivan loistavat. Hotellin kylpyläosastoa tai uima-allasta emme ehtineet testata.

img_6378

Arkeologisten löytöjen perusteella Sagalassoksessa on ollut asutusta jo tuhansia vuosia, mutta kaupunki perustettiin ”vasta” noin 1200 eKr. Se oli kasvanut yhdeksi muinaisen Pisidian alueen rikkaimmista kaupungeista, kun Aleksanteri Suuri valloitti sen 333 eKr. matkallaan Persiaan. Rooman vallan aikana kaupunki nimettiin ”Pisidian ensimmäiseksi kaupungiksi”, ja se oli myös sen aikaisen hallitsijakultin keskus. Hallitsijakultti ei välttämättä liittynyt keisarin itsensä palvomiseen jumalana, vaan sillä oli ennemminkin poliittinen ulottuvuus: Rooman vallan symbolinen tunnustaminen.

Sagalassos kärsi aikojen kuluessa maanjäristyksistä, epidemioista, kuten rutosta, ja vesipulasta, jotka pakottivat ihmiset hylkäämään kaupunkinsa ja muuttamaan vuorilta alas laakson kyliin. Hylättyä Sagalassoksen kaupunkia söi eroosio, ja se hautautui vuosisatojen kuluessa jopa useita metrejä maan uumeniin.

Sagalassoksen rauniot löysi ranskalainen tutkimusmatkailija jo 1700-luvulla, jonka jälkeen alueen löysivät myös historiasta kiinnostuneet turistit. Ensimmäinen varsinainen arkeologinen tutkimus siellä tehtiin kuitenkin vasta 1985, ja vasta 1990-luvulla belgialaisen arkeologin aloitteesta Sagalassoksessa on aloitettu mittavat kaivausprojektit. Neljä massiivista projektia on jo saatettu lähes päätökseen. Arkeologit ovat löytäneet kaivauksissa muun muassa portteja, temppeleitä, kirjaston, kauppahuoneita, valtavia hallitsijoiden patsaiden päitä, 1000 hehtaarin kokoisen roomalaisen kylpylän ja jopa 84 muinaisen sagalassolaisen luiden jäännökset. Vaikka iso osa löydöksistä on siirretty Burdurin museoon, rakennetaan osaa muinaisajan loistosta, ainakin osin alkuperäisestä materiaalista, uudelleen paikanpäälle. Sagalassos oli hieno paikka paitsi komeiden raunioidensa vuoksi, erityisesti sieltä avautuvien näköalojen vuoksi.

Sagalassoksesta ajelimme kotiin İspartan ja Eğirdirin kautta. Järvi-Turkin alue oli hyvin erilaista maisemaa kuin mitä löytyy järvi-Suomesta. Turkin järvet olivat suuria, Eğirdirissä oli oikein meren tuntua, mutta yllätykseksemme emme nähneet esimerkiksi yhtään kalastusvenettä, eikä niiden reunoilla näyttänyt olevan uimarantoja, vaikka joissain internetin turistisivuilla niin kerrottiin. Ensimmäisenä taaksemme jäi Burdur-järvi, sitten tiemme kulki Eğirdir-järven pohjukan viertä ja viimeisenä ohitimme Akşehir-järven. Maisemista voi tällä kertaa sanoa, että ne olivat henkeä salpaavan komeat. Tällaisten maisemien kuvaaminen voisi olla valokuvaajan paratiisi (toisin kuin pieni Şirincen kylä Selçukin kupeessa), jotta maiseman värit, syvyyden ja vaikuttavuuden saisi taltioitua ja edes jollakin tasolla tehtyä ymmärrettäväksi.

İspartan alue on kuuluisa ruusuistaan ja ruusutuotteistaan, ja kaupungin lähellä matkan varrella olikin jos jonkinlaista tehtaanmyymälää ja muuta ”luonnonruusutuotteiden” myymälää. Omat ruusutuotteemme, ruusulokumimme ja ruusuhillomme, ostimme Eğirdirin kaupungista, jonka rannassa pysähdyimme koivun katveeseen turkkilaiselle kahville.

Matkalla huomasi, että Taurus-vuorten tällä tienoolla oli selkeästi sadonkorjuuaika. Maalaiset toivat traktorinlavoillaan omenoita punnittavaksi myyntipaikkaan, tien vieressä oli vähän väliä kojuja, joissa myytiin omenoita, päärynöitä, vesimeloneita, hunajameloneita ja joissain myös tomaatteja. Akşehirin tienoilla pysähdyimme ostamaan omenoita ja päärynöitä mukaamme. Yhdestä tien varren katoksesta saimme vielä syksyn viimeisiä luomumansikoita rasiallisen.

img_6397

Taurus-vuorten ja järvien jäätyä taaksemme alkoi monen kymmenen kilometrin mittainen tasanko, jossa tie kulki aika-ajoin aivan kohtisuoraan. Olimme Anatolian puolikuivalla ylänkövyöhykkeellä. Vuoristoisen rannikkoseudun ja vehreiden laaksojen jälkeen maisemat tuntuivat aivan hurjilta. Ylänköalueella saadaan vuosittain 300 mm vettä, joillakin paikoilla vielä senkin alle. Vaikka tien varren pellontapaiset näyttivät kovin ruskeilta ja hiekkaisilta, alueella oli kuitenkin selvästi jotain viljaa koottu. Jokunen pelto (olisiko ollut pinaattia?), jossa oli kastelujärjestelmä, oli vielä vihreänä.

Polatlın kohdalla matkaympyrämme sulkeutui. Ankaraan ja kotiin palasimme aikalailla tasan viikkoa myöhemmin, kun olimme matkaan lähteneet eli hyvissä ajoin perjantai-iltapäivällä. Oli mahtava reissu. Turkki on todella antoisa matkailumaa!

Välimeren rannalla

Kurban bayram -lomamme sen kun jatkuu… Sanoimme Selçukille näkemiin ja jatkoimme matkaa Välimeren rannalle Fethiyen rantakaupunkiin. Sää oli mitä parhain autoajelulle, ja maisemat olivat matkalla aivan upeat! Sopivasti aurinkoa, vuoria, laaksoja ja aina väliin meren pilkahdusta. Autolla ylös ja alas vuoren rinteitä, välillä suurempaa, välillä vähän pienempää tietä.

Pysähdyimme matkalla tuttaviemme suosittelemana Dalyanin kalastajakylässä ja nautimme sen rantaravintolassa lounaaksi paikan kuuluisaa sinirapua ja täytetyn mustekalan. Rapu oli maineensa veroista herkkua.

Dalyan oli viihtyisä turistikylä lukemattomine pienine ravintoloineen ja hotelleineen. Turisteista päätellen se oli lapsiperheiden ja vanhempien pariskuntien suosiossa: rauhallinen, turvallinen ja suhteellisen hiljainen paikka, jossa perusmukavuudet olivat lähellä, mukaan lukien englannin kielen taito.

Hotellimme Villa Symbola sijaitsi Fethiyen keskustan ulkopuolella, vain pienen matkan päässä Ölüdenizin sinisestä laguunista. Hotellimme, tai pikemminkin pensionaattimme, oli aivan ihastuttava. Henkilökuntaa oli vähän: näimme vain talkkari-siivoojan, omistaja/manageri/kokin ja nuoren naishenkilön, jotka olivat kaikki todella mukavia. Kävimme eräänä iltana pyytämässä pari lasia illallistamme varten, ja saimme heiltä mukaamme kipon sütlaçia, turkkilaista jälkiruokaa, joka muistutti erehdyttävästi suomalaista riisipuroa. Siihen oli ripoteltu jopa kanelia päälle!

Fethiyessä purjehdimme päivän Kardeşlerin veneyhtiön 12 saaren venereissulla. Oli oikein rentouttava reissu ja oli ihanaa pitkästä aikaa uida merivedessä. Totesimme, että taisimme molemmat vasta nyt syyskuussa heittää talviturkkimme! Viimeksi uimme viime vuoden joulukuussa Bangkokin uima-altaassamme. Turkoosi merivesi oli lämmintä ja puhdasta, mutta snorkkelivesinä nämä Välimeren rannat eivät kyllä yltäneet Thaimaan tasolle. Muutama neontetra ja jokunen hiukan isompikin kala sekä hiukan kuollutta korallia.

Laivamatkalla näkyi hyvin Turkin maantieteellinen muoto eli että se on, lukuunottamatta rantaviivoja, kokonaisuudessaan Anatolian ylänköä. Mahtavat vuorenrinteet nousivat kuin suoraan merestä.

Henkilökuntaa ei laivassa ollut paljon, kapteenin lisäksi kaksi laivapoikaa (olisivatkohan olleet nuo kardeşlerit eli veljekset) ja kokki. Laivapojat ja kokki laittoivat meille maittavan lounaan taimenesta (tai kanasta joillekuille muille) ja tarjoilivat juotavia ja jäätelöä pientä maksua vastaan pitkin matkaa. Laivareissu oli hyvin järjestetty ja tehty helpoksi turisteille: toinen laivapojista kävi aamulla hakemassa meidät autolla hotellistamme. Takaisin pääsimme kapteenin kyydissä 🙂

Matkustajia olisi laivaan mahtunut 93, mutta meitä ei varmasti ollut 50 enempää, mikä oli meille tietysti mukavaa. Tuo luku kertoo Turkin turistitilanteesta, koska syyskuu on Etelä-Turkissa ollut perinteisesti vielä turistisesonkia. Suurin osa turisteista, joita matkallamme tapasimme, olivat turkkilaisia.

Fethiyen pensionaatissamme ei ollut ravintolaa, mutta omistaja/manageri/kokki tarjoili meille aamulla perusturkkilaisen aamupalan: oliiveja, valkoista juustoa, keitetyt kananmunat, leipää hillojen ja voin kanssa, appelsiinimehua ja kahvia. Niillä pärjäsi hyvin lounaasen saakka. Pensionaatissamme ei myöskään yllätykseksemme ollut shampoota ja saippuaa, jotka kävimme ostamassa Ölüdenizistä, samoin kuin iltaruokamme. Ölüdeniz näytti olevan turistiranta rantatuoleineen, baareineen, ravintoloineen, yökerhoineen, englanninkielisine mainoksineen, liitovarjoineen, veneineen… Olimme siis onnistuneet hotellivarauksemme suhteen loistavasti ja välttäneet tämän kalabaliikin! Laguunista löytyi kuitenkin pieni döner-kioski, josta ostimme mukavalta ustalta parina iltana herkullisen illallisen.

Ravintoloitakin olisi laguunista löytynyt, mutta majapaikassamme oli ihana terassi, josta oli mahtava näköala merelle ja laguuniin. Nautimme iltaruuaksi ostamamme kanadönerit turkkilaisen punaviinin kanssa terassilla ja seurailimme, kuinka viimeiset liitovarjolentäjät palailivat laguunin rantaan auringon laskiessa horisonttiin.

IMG_6225.JPG

Selçukissa

Kurban bayram -lomamme jatkui İzmiristä kohti etelää ja pientä Selçukin kaupunkia. Kaupunki on historiansa aikana omistanut erinäisiä nimiä, mutta vuonna 1914 se sai nykyisen nimensä seldžukkien kunniaksi. Nuo seldžukit oli ensimmäinen turkkilaiskansa, joka saapui Keski-Aasiasta Vähä-Aasiaan.

Selçukissa yövyimme kaksi yötä sen vanhassa kaupungissa Nilya-hotellissa, joka oli kaikin puolin aivan loistava!

Selçukissa ei itsessään ollut kauheasti katseltavaa, emmekä valinneetkaan sitä varsinaiseksi määränpääksemme, vaan sen kupeessa olevan Efesoksen, maailman parhaiten säilyneen antiikin ajan kaupungin. Selçukista löytyi kuitenkin mukavia yllätyksiä, kuten Johanneksen kirkko ja monen katolisen pyhiinvaelluskohde Neitsyt Marian talo. Nuo riittävät tekemään Selçukista monen muunkin turkinmatkaajan ykköskohteen.

Johanneksen kirkon rauniot ja hautapaasi, jonka alle apostoli Johannes on haudattu, löytyi vanhan kaupungin kukkulalta. Kukkulalla sijaitsevat myös vanhan linnoituksen rauniot, ja sieltä on upeat näkymät kaupunkiin. Johanneksen kirkon alueella on myös basilika, jossa Johanneksen sanotaan kirjoittaneen merkittävimmät kirjalliset teoksensa jälkipolvilleen.

img_6156Kuriositeettina mainittakoon, että kukkulan rinteiltä löytyi ehkä Suomeen paremmin assosioituva käsite: pussikalja! Näihin emme Turkissa olleet aiemmin törmänneetkään. Pussikalja oli paikallista Efes-merkkistä, jota emme kuitenkaan Selçukin kahvilasta saaneet. Heillä oli tarjota vain Tuborgia ja Carlsbergiä –  tyydyin mieluummin turkkilaiseen teehen, jolla jano lähti varmasti yhtä hyvin.

Mutta sitten matkan varsinaiseen määränpäähän eli Efesokseen. Turhaan ei paikkaa kehuta ja ylistetä matkaoppaissa. Osin entisöityjen pylväsrivistöjen ja rakennusten lomitse kulkevia marmorikatuja astellessa on helppo aistia Efesoksen menneiden aikojen loisto. Efesos on listattu yhdeksi Unescon maailmanperintökohteista.

Vaikka Efesoksen aluella on tehty arkeologisia kaivauksia jo 1800-luvulta saakka, on osa sen historiasta edelleen maan uumenissa. Efesoksen rauniot ovat ovat antiikin Kreikan ja Rooman ajoilta, ja siellä on myös jäänteitä Bysantin valtakaudelta.

Efesoksessa tiedetään olleen asutusta jo neoliittisella kaudella eli noin 6500 vuotta eKr. Kreikkalaista asutusta seudulla on ollut jo 1000-900-luvulla eKr, mutta kuuluisaksi paikakunta tuli vasta 500-luvulla eKr, kun sinne rakennettiin Artemiin temppeli, yksi antiikin ajan seitsemästä ihmeestä. Artemiin temppeli oli aikanaan neljä kertaa Ateenan Parthenonin kokoinen; sen kattoa kannatteli sata 17 m:n korkuista pylvästä. Temppeli hävitettiin lopullisesti 262 jKr, ja loistavasta rakennuksesta on jäljellä enää kivikasoja ja yksi pylväs, jotka löytyvät Selçukin kaupungista.

Artemis on kreikkalaisessa mytologiassa metsästyksen jumalatar ja Apollonin kaksoissisar, Zeuksen ja Leton tytär. Artemis vastaa roomalaisten Dianaa, ja hallitsee kasvullisuutta ja varttuvaa elämää. Efesos oli aikanaan myös vähäaasialaisen äitijumalattaren kultin keskus, ja vähitellen palvontamenot sulautuivat Artemis-kulttiin. Efesoksen Artemis pysyi vähäaasialaisena hedelmällisyyden jumalattarena, monirintaisena maaemona.

Efesoksen kaupunki kuului aikanaan Persian, Aleksanteri Suuren ja Perganomin valtakuntiin, kunnes se vuonna 133 eKr. liitettiin Roomaan. Kulta-aikanaan Efesos oli tärkeä satamakaupunki ja kaupankäynnin keskus, ja siitä tulikin lopulta koko Rooman valtakunnan toiseksi suurin kaupunki, jonka väkiluvun arvioidaan kahden ensimmäisen vuosisadan aikana jKr. olleen noin 230 000.

Efesoksen merkittävimpiä rakennuksia ovat Artemin temppelin lisäksi roomalainen kirjasto Celsus ja 24000-paikkainen amfiteatteri. Kirjaston julkisivu on 1970-luvulla koottu alkuperäisistä rakennuskivistä alkuperäiselle paikalleen, ja se näyttää edelleen kertakaikkisen majesteettiselta. Antiikin aikaan vain miehet saivat käyttää kirjastoa, ja historian kirjojen mukaan siellä vierailtiinkin ahkerasti. Tarina kertoo, että kaikki efesolaiset eivät suinkaan tulleet sinne lukeakseen tai opiskellakseen, vaan he käyttivät kirjastosta lähtevää salakäytävää, josta pääsi huomaamattomasti läheiseen ilotaloon.

Efesoksen kukoistuskausi oli keisari Augustuksen aikakaudella, jolloin kaupunki sijaitsi vielä meren rannalla. Maanjäristykset ja tuhoisat hyökkäykset heikensivät vähitellen Efesosta, mutta vasta meren vetäytyminen ja kaupungille tärkeän sataman menettäminen aiheuttivat kaupungin lopullisen rappion. 1500-luvulla antiikin loistelias marmorikaupunki oli jo täysin hylätty. Selçukin Efes-museoon on koottu monia Efesoksen veistoksia – arvokkaimmat niistä löytyvät, valitettavasti, Lontoon British Museumista.

Legendan mukaan apostoli Johannes ja Neitsyt Maria muuttivat Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen Efesoksen kupeeseen. Legenda perustuu Raamatun kertomukseen, jossa Jeesus pyytää Johannesta huolehtimaan äidistään. Johannes itse muutti Jeesuksen kuoleman jälkeen lähelle Efesosta, pakoon kristittyjen vainoja. Saksalaisen nunnan 1800-luvulla näkemien näkyjen perusteella Neitsyt Marian viimeinen asuinsija löydettiin. Paikalla on nykyään Neitsyt Marialle pyhitetty kappeli, jonne monet katoliset siis tekevät pyhiinvaellusmatkojaan, erityisesti 15. elokuuta, jolloin siellä juhlitaan Marian muistoa. Kappelin vieressä voi sytyttää Marian muistoksi kynttilän ja hiukan alempana sitoa rukouksensa ristikkoseinään muiden rukousten jatkoksi. Rukouksia oli kirjoitettu paitsi paperilapuille, myös kankaanpalasiin, muovipussinpalasiin, pääsylippuihin, nenäliinoihin…

Lähellä Selçukia löytyy Şirincen kylä, jota Lonely planetimme kutsuu ”valokuvaajan paratiisiksi”. Vaikka paikka oli nätti ja maisemat kauniit, parempia paratiiseja valokuvaukselle löysimme pitkin matkaamme. Kylä sijaitsee noin 800 metrin korkeudessa, ja sinne noustaan kapeaa serpentiinitietä pitkin. Kylän pääelinkeino on hedelmien viljely. Hedelmistä valmistetaan ainakin kylän putiikkien myyntituotteiden perusteella jäätelöä, saippuoita ja erilaisia makeita viinejä, joista granaattiomena- ja persikkaviiniä ostimme mukaamme.

Selçukin eteläpuolelta löytyi viinitila Yedi Bilgeler (seitsemän tietäjää), jossa pistäydyimme. Tila on saanut nimensä antiikin Kreikan “seitsemästä viisaasta miehestä”, jotka vaikuttivat noin vuosina 620-550 eKr. Viisaat toimivat yhteisönsä moraalisina johtajina aikana, jolloin Kreikkaa koetteli sosiaalisista ja taloudellisista ongelmista johtuva moraalinen rappio. Miehet tunnettiin kuulemma käytännön viisaudestaan eli maalaisjärjestä ja ytimekkäistä aforismeistaan kuten ”hallitse vihasi”, ”suuntaa katseesi elämän loppupuolelle” ja ”suurin osa ihmisistä on pahoja”. Sokrates kertoo seitsemän viisaan kokoontuneen kerran Delfoihin sanellakseen viisautensa jopa Apollonille. Seurauksena Apollonin temppeliin kirjoitettiin tunnetut lauseet: ”tunne itsesi” ja ”ei mitään liikaa”. Viisaiden aforismeja pidetään kreikkalaisen filosofian pohjana. Tiedot viisaista miehistä, heidän tekemisistään ja sanomisistaan ovat Solonia lukuun ottamatta paljolti kaikenlaisten legendojen peitossa. Ainoa varma asia on, että he kaikki ovat oikeasti olleet olemassa.

Yedi Bilgeler -viinitila sijaitsee alueella, jossa jossa pistäydyimme. seitsemän viisaan sanotaan “syntyneen, eläneen, juoneen viiniä esitellen maailmalle filosofisia ajatuksiaan”. Vaikka viisaita sanotaan yleensä olevan seitsemän, heistä esiintyy useita erilaisia luetteloita. Viinitila on kuitenkin ottanut esikuvakseen seuraavan seitsemän miehen listauksen ja tilan viinit on nimetty heidän mukaansa: Anaxagoras, Bias, Khilon, Lassos, Pythagoras, Solon ja Thales. Tilan vuosittainen rypälesato tuottaa noin 40 000 pulloa viiniä. Vieraillessamme viinitilalla oli sadonkorjuu jo tehty ja tämän kauden viini oli tankeissa käymässä. Edellisestä sadosta oli Anaxagoras loppunut, muita ostimme mukaan pari pulloa kutakin.

Egeanmeren helmessä

Jatkoimme kurban bayram -lomamatkaamme Sardesista Homeroksen kotipaikkaan, entiseen Smyrnaan, nykyiseen İzmirin kaupunkiin. Pitkästä historiastaan huolimatta İzmir tuntui varsin nuorelta ja tarjosi Ankaran jälkeen virkistävän (meri)tuulahduksen turkkilaista elämää!

Alueen vanhin asutus on peräisin ehkä jo 8000-luvulta eKr. , vaikka Smyrnan kaupunki mahdollisesti muodostui ”vasta” noin 3000 ekr. Arkeologisten löytöjen mukaan on arvioitu, että paikalle asettui ensimmäisenä kreikkalaisia, joiden tilalle sittemmin tuli joonialaisia. Kaupungin tuhosivat muutamaan otteeseen muun muassa lyydialaiset ja persialaiset. Valloitusten jälkeen Smyrnan asutus väheni huomattavasti, kunnes Aleksanteri Suuri perusti kaupungin uudelleen 300-luvulla, tosin uuteen paikkaan monta kilometriä etelään päin.

Smyrnassa sijaitsi alkukristillinen seurakunta, joka oli yksi seitsemästä seurakunnasta, joille Raamatun Ilmestyskirjassa on osoitettu kirje. Apostolien aikaan Smyrna oli tunnettu vauraudestaan ja loisteliaista rakennuksistaan. Smyrnan sijainti Hermos-joen suulla teki kaupungista luonnollisen kauppasataman. ”Egeanmeren helmi” oli vuosisatoja kosmopoliittinen satamakaupunki ja kukoistava kauppapaikka. Kauppakaupunkina se pystyi kilpailemaan jopa Efesoksen kanssa. Nykyinen kaupunki on rakennettu vanhan Smyrnan paikalle ja siksi vanhaa ei ole paljon jäljellä muutoin kuin museoissa.

Smyrna-nimelle on olemassa useita selityksiä. Eräs legenda kertoo, että Amatsoni Smyrna, nähdessään paikan kylpevän aamuauringossa, rakastui siihen niin, että antoi paikalle oman nimensä. İzmir-nimensä kaupunki on kuitenkin ihan oikeasti saanut ottomaanien turkin kielestä.

Vielä 1920-luvulle saakka kaupungin asukkaista noin puolet oli kreikkalaisia. Lisäksi siellä asui suuri turkkilais- ja armenialaisväestö sekä pieni määrä juutalaisia, amerikkalaisia ja eurooppalaista alkuperää olevia ns. levanttilaisia. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Sèvres’n rauhansopimuksen mukaan kaupunki ympäristöineen luovutettiin Kreikalle. Turkki ei kuitenkaan rauhansopimusta hyväksynyt. Syyskuussa 1922 Turkin armeija Atatürkin johdolla sytytti kaupungin kreikkalais- ja armenialaiskaupunginosat palamaan. Arviot vainoissa ja tuhopoltossa surmansa saaneista vaihtelevat 10 000:n ja 100 000:n välillä. Lausannen sopimuksen mukaan Kreikan ja Turkin välillä suoritettiin pakollinen väestönvaihto. Kun kreikkalaisten lisäksi myös tuhopoltosta selvinneet armenialaiset muuttivat pois kaupungista, siitä tuli etnisesti lähes puhtaasti turkkilainen. Muun muassa Louis de Bernièresin loistavasta fiktiivisestä tarinasta Birds without wings saa hyvän kuvan tapahtumista.

Kävimme Lonely planetin suosittelemana kaupungin Pegus-vuorella, josta piti olla ”komeat näköalat kaupunkiin ja merelle” sekä Aleksanteri Suuren rakennuttama Kadifekale (”samettilinna”). Otimme kaupungin rannasta taksin ja ajelimme paikalle. Näkymät olivat aika hienot, mutta muuten paikka oli enemmänkin ”epämääräinen” ja vähän ”laitapuolen” näköinen, eikä samettilinnan raunioiden lähelle edes päässyt. Muutama muurinpätkä näkyi, mutta ne oli aidattu kanaverkoin. Taksi odotteli mittari suristen, kun katselimme ympärillemme ja joimme näköalateehuoneessa turkkilaiset kahvit. Odottelimme kahvilassa lähes auringon laskuun saakka, jotta saisimme kuvan auringonlaskusta, joka oli opaskirjamme mukaan vuorelta katsottuna ”magnificent”.

IMG_6025.JPG

img_5999Koska oli ensimmäinen kurban bayram -päivä, moni museo ja kauppa oli kiinni. Tarkoituksemme oli käydä kaupungin museossa ja arkistossa, joka Lonely planetin mukaan oli ”pieni, mutta hyvä”. Pieneksi se tosiaan typistyi ainakin meille, sillä vain rakennuksen takana oleva sali oli avoinna. Siellä oli näyttely ensimmäisen maailman sodan tapahtumista 9.9.1922 – ainoastaan turkiksi selitettynä.

img_6037Pääsimme kuitenkin sisään kaupungin Historia- ja taidemuseoon, Tarihi ve sanat muzesiin, joka oli oikeastikin pieni mutta todella hyvä. Olimme ostaneet jo Sardisista Museo-kortit, joilla pääsimme ilmaiseksi paitsi tähän museoon, lähes kaikkiin muihinkin, joissa matkamme aikana kävimme.

Tuttaviemme suosittelemana kävimme katsastamassa kaupungin Konak-aukiolla sijaitsevan kaupungin symbolin, 100-vuotiaan kellotornin, saat kulesin. Sukelsimme myös läheiseen Kemeraltı-bazaariin, joka on toiminut kaupungin sydämenä ja sieluna 1600-luvulta saakka. Hisarönü camiita emme löytäneet, vaikka kysyimme sinne tietäkin, mutta Kızlarağası hanıssa, joimme turkkilaiset kahvit pienten turkkilaisten makeisten ”lokumien” kanssa. Izmirin erikoisruokaa, söğüş, olisi hanıssa saanut, mutta emme olleet nälkäisiä. Ehkä se olisi ollut kuitenkin uhrijuhlan kunniaksi paikallaan, sillä sanakirjamme kertoi sen olevan paloiteltua keitettyä lihaa. Luultavasti olisimme saaneet aika tuoretta sellaista.

İzmirin toinen sydän ja sielu, rantabulevardi, oli myös mukava paikka seurailla kaupungin elämää. Elämä tosin oli aika hiljaista, koska oli loma-aika ja suuri osa izmiriläisistä oletettavasti myös omilla lomillaan. Laiturilla oli kuitenkin kalastajia ja rantaravintoloissa ruokailijoita ja juomailijoita. Tilasimme juomiemme kanssa maittavan midiye dolması eli annoksen maustetulla riisillä täytettyjä simpukoita. Nami!

Toista rantaravintolaherkkua buzlu bademeita eli jäähdytettyjä manteleita maistoimme Urlan niemimaalla, jossa söimme myös loistavan mereneläväillallisen ja joimme loistavaa Urlan valkoviiniä Yosun-rantaravintolassa. Matka İzmiristä Urlaan taittui helposti taksilla. Taksari laittoi ruokailumme ajaksi (joka kesti pari tuntia) taksamittarin kiinni.

Myyttejä ja legendoja

Turkin alueella on ollut pysyvää asutusta tuhansia vuosia ennen ajanlaskumme alkua. Asutuksista on aikojen kuluessa muodostunut eri valtakuntia, joista vahvimmat ovat hallinneet aluetta omana aikanaan. Menneiden valtakuntien jäänteitä on kaivettu ja kaivetaan parhaillaan esille Turkissa, mutta valtava määrä tietoa menneestä odottaa vielä löytäjiänsä maan uumenissa. Paitsi konkreettisia löytöjä, menneisiin valtakuntiin liittyy paljon myyttejä ja tarinoita. Nämä myytit ja legendat ovat sotkeutuneet Turkin historiaan, joten ei ole ihme, että Turkin alueelta on olemassa vähintäänkin Tuhannen ja yhden yön satujen veroisia kertomuksia.

Turkin maaperältä löytyy Ararat-vuori, jonne Nooan arkki vedenpaisumuksen jälkeen rantautui. Turkki oli siis ensimmäisiä asuttuja alueita vedenpaisumuksen jälkeen! Täällä solmittiin Gordionin solmu, jonka Aleksanteri Suuri myöhemmin katkaisi miekallaan, täällä vaikutti kuningas Midas ja satumaisen rikas Kroisos ja täältä löytyy tapahtumapaikka Troijan Helenan tarinalle. Turkki on tapahtumapaikkana myös monille Raamatun tarinoille, sillä täällä ovat asustaneet muun muassa apostoli Paavali, apostoli Johannes ja Neitsyt Maria.

Osa noiden historiallisten legendojen tapahtumapaikoista osui kurban bayram -lomareitillemme.

Erääseen tarinoista törmäsimme jo keväisellä retkellämme fryygialaisten vanhaan pääkaupunkiin Gordioniin, nimittäin Fryygian kuningas Midakseen, joka sai kosketuksellaan kaiken kullaksi muuttumaan. Tarina liittyy läheisesti tämän lomareissumme ensimmäiseen vierailukohteeseen Sardisin kaupunkiin.

Mahtavatkaan valtakunnat eivät ole ikuisia, ja fryygialaisten kadottua noin 700 eKr. heidän tilalleen tulivat lyydialaiset, jotka tekivät Sardisista pääkaupunkinsa. Lyydian kuuluisin hallitsija oli legendaarisen rikas Kroisos. Hänen rikkautensa kerrotaan olevan peräisin Pactolus-joelta, jonka yläjuoksulla kuningas Midas kävi epätoivoisena pesemässä käsistään ”kultaista kosketustaan”. Kultaa ei kerännyt vain Kroisos, vaan ihan tavalliset sardisialaisetkin kävivät huuhtomassa joesta kultaa lampaan nahasta tehdyillä pusseilla. Olipa tarina totta tai ei, lyydialaiset olivat kuitenkin historian kertomusten mukaan varakasta kansaa ja ensimmäisiä, jotka löivät Vähä-Aasiassa kolikkonsa kullasta ja hopeasta.

Sardisin arkeologiset kaivaukset on aloitettu 1910.  Tärkeimmät historialliset löydöt ovat Artemius, maailman neljänneksi mahtavin antiikin joonialainen temppeli, juutalainen synagoga ja kylpylä-urheilukoulu-kompleksi. Artemikselle omistetusta temppelistä löytyi muun muassa roomalaisen hallitsija Antonius Piuksen vaimon Faustinan suunnaton 1,75 m korkea pää. Pää ei valitettavasti ollut enää Sardisissa, eikä edes Turkissa, vaan British-museossa, sillä ensimmäisten arkeologien joukossa oli brittiläisiä siirtomaa-ajan ammattilaisia.

Sardis oli kuitenkin mahtava kokemus ja auttoi laittamaan asioita perspektiiviin, niin kuin moni muukin asia Turkissa.

img_5988

img_5994

img_5965img_5973IMG_5985.JPG

Puutarhahommia

Tänään päätin laittaa terassimme lomakuntoon. Tai siis sellaiseen kuntoon, että se pärjää itsekseen sillä aikaa, kun me olemme ensi viikolla lomalla. Viikonloppuna on myös apulaisemme lähdössä lomailemaan eli viettämään kurban bayramia perheensä kanssa vanhaan kotikaupunkiinsa. Hän kyllä ehdotti, että hänen miehensä, joka jää kaupunkiin muutamaksi päiväksi, voisi hyvin käydä kukat ja kasvit kastelemassa. Katsotaan nyt.

Leikkelin kuivuneet kukat, kasvien varret ja pari kuivahtamaan päässyttä köynnöskasviakin roskiin. Napsin (jo viimeisiä vetelevät) orvokkimme ja kimpun komeasti kukkivia marketoita kukkamaljakoihin sekä (jälleen) muutaman kasan yrttejä kuivumaan. Tomaateistamme olemme syöneet jo viimeisetkin ja mansikoissakaan ei ole enää kuin pari raakiletta kypsymässä, mutta salvia, oregano, basilika ja timjami pukkaavat vielä uutta tuuheaa yrttilehdistöä. Terassiruukuissamme kasvavat vihannesportulakan lehdetkin pääsivät kuivaukseen ja samaan paikkaan pilkoin kokeeksi myös pari porkkanaa ja sellerinvartta kuivamaan. Jospa onnistuisi ilman kuivuria.

Päätin myös leikata pienen terassimme köynnösseinän alas, koska se alkoi kasvaa salkoruusujemme päälle, eikä millään pysynyt kurissa enää. Otin omat tikkaamme ja pienet puutarhasaksemme ja ryhdyin hommiin. Puoli tuntia leikkelin köynnöstä, enkä saanut kuin alun aikaan, niin leveäksi seinä oli kasvanut.

Yläkerran mukava naapurimme kuuli ähistelyni ja tuli omalle terassilleen katsomaan, mitä siellä alhaalla oikein puuhataan. Köynnösseinän leikkaaminen oli naapurinkin mielestä hyvä idea, sen hän oli teettänyt itsekin pari vuotta sitten. Sen lisäksi, että köynnökset peittävät salkoruusumme alleen, niitä pitkin kuulemma kiipeävät muun muassa hiiret ja kissat, jotka tekevät pesiään ja vessojaan terasseille.

Eräänä kesäkuun aamuna mekin olimme saaneet terassimmIMG_5730.JPGe asukeiksi äitikissan ja kolme pienä pentua. Naapuri kertoi, että tämä oli jo toinen pentue, jonka tämä äitikissa toi terassillemme. Ainakin edellisen se oli myös siellä synnyttänyt. Ensimmäinen pentue käytti terassiamme kuulemma vessanaan vielä jonkin aikaa. Asunnossamme ei silloin ollut vuokralaisia, joten tämä oli varmasti mukavan rauhallinen ja turvallinen paikka sekä synnyttää että oleilla.

Minulla ei ole mitään kissoja vastaan, vaikka olenkin aina ollut enemmän koiraihminen. En kuitenkaan halua terassilleni kulkukissoja asustelemaan, saatikka sitä vessanaan käyttämään. Seinä oli siis saatava alas.

Naapuri kehotti kysymään talkkariltamme, josko hän ehtisi apuun. Ja ehtihän hän – kuten aina, kun häneltä apua tarvitsee. Naapuri sanoi, että hän maksoi aikanaan 50 liiraa, mutta kun tajusimme urakan laajuuden ja näimme lopputuloksen, oli hänkin sitä mieltä, että se on tästä rupeamasta ihan liian vähän.

Talkkari toi mukanaan omat tikkaansa ja tarvikkeensa ja uurasti melkein kolme tuntia seinämme kimpussa. Kerran hän joi lasillisen vettä, mutta teetä ei kuulemma kannattanut alkaa keittelemään. Lopussa hän kitki vielä ruusujen aluspenkit, haravoi ja harjasi kaikki puhtaaksi ja vei kaikki roskat mennessään. Siinä samassa meni kyllä viiniköynnöksemme ainoa viinirypäleterttukin, jonka olin aamulla katkaissut. Siitä oli osa jo ehtinyt kuivua rusinoiksi, joten talkkari varmaan luuli sen olevan pois heitettävä.

Maksoin urakasta tuplana naapurin maksaman summan. Ja sain kauniin kiitoksen, hymyn ja käsisuudelman! Jos kissa-hiirileikit eivät ihan heti lopukaan, ainakin turvakameran kuva yltää taas terassillemme ja ruusuilla on kunnon kasvutilaa.

Leivoin silla aikaa, kun talkkarimme oli puutarhahommissa, porkkanakakun. Odotan, että kakku jäähtyy, jotta saan siihen kuorrutuksen päälle ja sitten vien sen kiitokseksi talkkarillemme. Toivottavasti kakku maistuu 🙂

Kurban bayramista

Matkalla Metro-tukkukauppaa ja Nata Vegan tehtaanmyymälöihin näkyy tienvarressa ruskeita opastemerkkejä Elmadağ Kayak Merkeziin eli Elmadağn hiihtokeskukseen. Viime lauantaina päätimme ajella kameran kanssa katsastamaan paikan.

Elmadağ eli Omenavuori kyllä löytyi hiihtohisseineen, mutta odottamaamme hiihtokeskusta siellä ei näkynyt. Sen sijaan sieltä löytyi Ankaran yliopiston talviurheilukeskus, joka näytti olevan kiinni – mikä ei tietystikään näin syyskuun alussa ole ihme. Alimmillaankin lämpötila on öisin vielä plus 15 kieppeillä. Huippu, jonne hissit vievät, on 1980 metrissä, alastulo 1825 metrissä, joten ihan mahdottoman pitkä ei liuku ole. Talvella tuon paikan voisi siltikin käydä katsastamassa uudelleen.

Hiihtokeskus ei siis kovasti sykähdyttänyt, mutta matka sinne oli kyllä muuten ajamisen arvoinen. Maisemat tuolta korkeuksista olivat aika hulppeat, koska tuo puoli Ankaraa on hyvin harvaan asuttua. Muutama yksityinen loma-asunto (özel mülkü) ja yksi ihan loma-asuntoaluekin oli ihan laskettelukeskuksen kupeessa, piikkilanka-aidoilla aidattuna.

IMG_5941

Matkalla ajelimme pienehkön kylän lävitse, jossa oli tien varressa aitauksissa lammaslaumoja ja teltoissa härkiäkin. Hetken ihmettelimme, mutta kun näimme kyltit ”Kurbanlık”, muistimme, että Kurban bayram eli uhrijuhla alkaa ensi viikolla. Tästä kylästä lähtee ainakin muutama sata uhrilahjaa.

IMG_5944.JPG

Uhrijuhlaa vietetään 70 päivää ramazanin jälkeen ja se kestää neljä ja puoli päivää. Puoli päivää ajoittuu juhlan alkupäähän, ja se käytetään juhlan valmisteluihin. Kurban bayram -päiviä vietetään Turkissa kansallisina lomapäivinä. Kurban bayramina tehdään myös vuosittaiset pyhiinvaellukset Mekkaan. Me suuntaamme noina päivinä Izmiriin ja sieltä etelään Fethiyeen.

Uhrijuhlan vietto perustuu kertomukseen, jonka mukaan Jumala koetteli profeetta Ibrahamia pyytämällä häntä uhraamaan ainoa poikansa Ismael. Myös Raamatun kertomuksessa Aabraham oli valmis uhraamaan poikansa osoittaakseen tottelevansa Jumalan käskyä (tosin pojan nimi oli Raamatun mukaan Iisak). Muslimien kertomuksen mukaan Ibraham sitoi pojaltaan kädet ja jalat, jonka jälkeen hän sitoi itselleen siteen silmille ja viilsi poikansa kurkun auki kuten Jumala oli määrännyt uhrilahjat teloitettavaksi. Ibrahamin poistaessa siteen silmiltään, hän näki ihmeekseen Ismaelin vahingoittumattomana vieressään. Pojan tilalla olikin lammas teurastettuna.

Muslimeille kertomuksessa olennaista on Ibrahamin antama esikuva Jumalan tahdon ehdottomasta noudattamisesta. Kristityille kertomus taas ennakoi Jumalan ainoan pojan tulevaa uhrikuolemaa ristillä: ”… Jumalan karitsa, joka pois ottaa maailman synnin…”

Nykyään juhlan aikana jokainen perhe, jolla on varaa, uhraa joko vähintään vuoden ikäisen lampaan tai karitsan (taloutta kohden) tai lehmän (seitsemää taloutta kohden). Kolmasosan lihasta jää perheelle itselleen; jäljelle jäävät osat jaetaan köyhille ja annetaan lahjaksi sukulaisille ja ystäville. Hyvinkin miesmuistiin kuuluvat kuulemma ajat, jolloin eläimiä sai uhrata ihan kaupunkialueillakin, mutta nykyään eläinten teurastus kaduilla ja pihoilla on kielletty lailla. Tuttavamme kertoi, että uhraustapahtumat ja niiden tuoma sotku ja haju ovat melkoisen vahvoina edelleen mielessä…

Nykyään ei tarvitse välttämättä tehdä uhrausta itse, vaan uhrilahjaan käytettävän rahan voi kuulemma myös lahjoittaa organisaatioille, jotka suorittavat oikeaoppisen teurastuksen lahjoittajan nimissä ja jakavat lihat köyhille. Eläinsuojeluaktivisteja löytyy myös Turkista, ja jotkut organisaatiot eivät teurasta, vaan jakavat lahjoittajien antamista rahoista avustuksia suoraan köyhille. Lähikatumme mainoksissa uhrilahjan sai 400 turkin liiran hintaan, joten ihan halpaa touhu ei ole.

Paluumatkalla ajelimme Metro-tukkukaupan kautta kotiin. Sieltä haimme tarvikkeita sitruunahillon ja juures-vihannespikkelsseihin. Kokeilimme kolme erilaista reseptiä. Tuloksen tietää vasta muutaman päivän jälkeen, mutta hilloa pystyi maistamaan jo tänään. Siitä ainakin tuli loistavaa! Suomen hillosokeri oli loppunut, mutta ostimme kaupasta recelyapiä eli teehilloa-ainetta, jota sekoitetaan tavalliseen sokeriin.

Postista ja osoitteesta

Maapostiosoitteet tuntuvat Ankarassa olevan lähinnä viitteitä antavia. Kunhan osoite löytyy jostain netin karttapalvelusta kotiinkuljetuksia varten, se yleensä riittää. Muuhun en muistaakseni ole tähän mennessä osoitettamme tarvinnut.

Meidänkin tarkka osoitteemme ja postinumeromme oli hakusessa aina toukokuulle saakka. Surffailin internetissä lähialueen liikkeiden osoitteita ja löysin sieltä lisäksi turkinkielisen hakukoneen, jolla postinumeromme voi tarkistaa. Vaikka kadullemme löytyy karttapalveluista kaksi eri nimeä, uskoaksemme esimerkiksi sukulaisille ja tuttaville antamamme kotiosoite on tuosta lähtien ollut oikea. Joskohan tällä osoitteella uskaltaisi tilata suomalaisen aikakauslehden?

Noinkin uskaliasta tekoa koitimme, kun teimme osoitteenmuutoksen Suomen Kuvalehdelle tammikuussa. Lehteä ei kuitenkaan alkanut kuulua. SK:n asiakaspalvelusta kerrottiin, että SK ei ollut muistanut muuttaa osoitteeseemme uutta maata, joten lehdet olivat siis menneet turkkilaiseen osoitteeseen Thaimaan maatunnuksella. Syy ei siis todistetusti vielä tuolloin ollut Turkin kotiosoitteessamme tai Turkin postilaitoksessa.

Maatunnus kirjattiin oikein, mutta lehdet eivät siltikään löytäneet alueemme postiin. Samalla osoitteella kortit ja kirjeet kyllä löysivät tiensä perille Suomesta. Pyysin SK:ltä, että meille laitettaisiin yksi lehti kirjattuna, siis sellaisena, johon saa seurantanumeron, josta voi katsoa, missä lehti häviää. Vastauksena sain kehotuksen selvittää asiaa postin kanssa täältä päästä.

Kuinkahan moni on yrittänyt selvittää asiaansa postin kanssa täältä Ankaran päästä? Tuohon lukuun olisi vielä mukava saada prosenttiluku, kuinka moni on asiansa saanut selvitettyä ja kuinka monella se on jäänyt vain yritykseksi. Me kuuluisimme tuohon jälkimäiseen prosenttilukuun, jonka epäilen olevan lähellä lukua 100.

Etsin täältä päästä tulkin, jonka kanssa kävin kysymässä lehteä paikallisesta postistamme. Memur beymme sanoi, ettei heillä ole mitään keinoa tarkistaa täältä päästä ulkomailta lähetettyä lähetystä, jota ei ole kirjattu. En hämmästynyt tästä, sillä sitä tuskin pystyttäisi tekemään Suomessakaan.

Sain  myöhemmin käsiini Suomen Kuvalehden numeron 10 ja luin sen pääkirjoituksen. Siinä kirjoitettiin, että ”Olemme viime kuukausina saaneet poikkeuksellisen paljon reklamaatiota siitä, että Posti ei ole kantanut Suomen Kuvalehteä tilaajalle ilmestymispäivänä. Jopa useita peräkkäisiä lehtiä on jäänyt tulematta ajoissa.” Pääkirjoituksessa annettiin lisäksi sähköpostiosoite, johon pyydettiin ottamaan yhteyttä, ”mikäli lehti ei perjantaina kolahda postiluukusta. Syy selvitetään.” Kirjoitin annettuun osoitteeseen. Jospa syy olisi sittenkin ollut siellä Suomen päässä?

Toimituspäällikkö pahoitteli omasta ja lehden puolesta. Ulkomaille meneviä lehtiä ei kuulemma yleensä postiteta Suomesta ”vaan painosta lehti toimitetaan kuljetusyhtiölle, joka vie lehden kohdemaahan”. Lehden mukaan painopaikka on Turussa, mutta missähän tuo kuljetusyhtiö mahtaa sijaita? Jakeluyhtiö antaa kohdemaassa lehden paikallisen postin kuljetettavaksi, joten toimituspäällikön mukaan ulkomaan tilauksien ongelmat johtuvat käytännössä aina kohdemaan postista. Eli tässä tapauksessa Turkin postista. Tähän oli tyytyminen.

Jouduin kääntämään kaikki jo ennalta maksetut lehdet Suomen osoitteeseemme. Suomen Kuvalehtien pino kasvaa siellä aina huhtikuulle saakka, jonka jälkeen kestotilauksemme päättyy. Viimeksi kesälomallamme saimme lukea muutaman kuukauden lehdet, mikä oli sinällänsä mukavaa ajanvietettä. Siltikin harmittaa suunnattomasti. Meille ulkosuomalaisille hyvällä suomen kielellä toimitettu paperinen aikakausilehti on ollut tärkeä ja odotettu posti Suomesta – vaikka se olisi tullut muutaman päivän, vaikka viikonkin, myöhässäkin.