Ankara-sanalle on tarjolla paljon erilaisia selityksiä. Se voi sanakirjan mukaan olla esimerkiksi rikkomuksen tms. jyrkästi tuomitseva, kuuliaisuutta vaativa, tiukka, taipumaton, tinkimätön, luja, kova, kovakourainen, tuima tai tuikea. Ankara voi olla myös ehdoton, tinkimätön, järkähtämätön ja horjumaton. Se voi olla vaikea kestää, kohtuuttoman vaativa, rasittava, raskas, kova, katkera, vaikea tai jopa tukala.

Vaikka Turkin Ankaralla ei oikeasti ole mitään tekemistä Suomen ankaran kanssa, tämäkin Ankara on aika vaativa, eikä se aina päästä helpolla. Vaatimustasoa nostaa esimerkiksi, että Ankarassa on vaikea tulla toimeen muulla kuin turkin kielellä. Tämä helpottuu tietysti koko ajan, kun sana- ja lausevarasto kasvaa. Erään ystävämme ajatusta lainaten: Olemme olleet Turkissa nyt kuukauden ja puhun kuitenkin turkkia paremmin kuin kuukauden ikäinen turkkilainen 🙂

Toinen seikka, mikä aiheuttaa välillä hämmentäviäkin tilanteita ovat käytännöt ja kulttuuriset tavat tehdä asioita. Silmät ja korvat auki pitämällä oppii paljon, loput sitten kantapään kautta.

Yksi kulttuurinen erilaisuus on liikenne. Ankaran liikenne ei vedä vertoja Istanbulin liikennekaaoksille, mutta täälläkin näkee melkoisen reipasta kaistanvaihtoa ilman vilkkua ja aika erikoista ryhmittäytymistä risteyksissä, puhumattakaan pysähtymiskieltomerkin tai keltaisen viivan kohdalle parkkeeraamisista. Autoissa suositellaan pidettäväksi varalta valmiita kaavakkeita, jotka täytetään ja allekirjoitetaan osapuolien kanssa yhdessä kolarin tai muun liikenneonnettomuuden sattuessa. Samalla otetaan myös kuva toisen puolen ajokortista, rekisterikilvestä ja vakuutuskirjasta. Tätä emme oppineet kantapään kautta.

Toinen kulttuurinen erikoisuus edelliseen liittyen on, että Ankarassa on valtava menekki amerikkalaisen pesäpallon mailoille. Amerikkalainen pesäpallo ei pelinä ole millään lailla suosittua, mutta niissä sadoissa takseissa, joita Ankaran kaduilla kulkee, on kuulemma kaavakkeen lisäksi pesäpallomaila takakontissa. Ihan varalta, jolleivät kuskit kolarin sattuessa asioista muuten pääse yhteisymmärrykseen. Tätä emme halua oppia kantapään kautta.

Tavallaan kulttuurinen juttu on varmasti myös tupakointi. Turkkilainen todellakin tupakoi! Julkisissa tiloissa saa sakkoa tupakoinnista, mutta esimerkiksi lentokentällä saa sakosta kuulemma 20% alennusta, jos sen maksaa etukäteen. Oletan, että menee siis lentokenttäpoliisille ja maksaa alennetun sakkomaksun ja sitten pistää tupakiksi. Logiikka on kai siinä, että kun matkustaja ei lentokentältä välttämättä pääse ulos tupakille, täytyy olla joku keino tarjota kohtuullinen vaihtoehto lain rikkomiseen. Lentokentällä eivät taksikuskit myöskään turhaan odottele, että asiakas ensin polttaa tupakkinsa, vaan kuski tarjoaa tarpeen tullen asiakkaalle tuhkakupin takapenkille. Ja saattaapa poltella itsekin mukana.

Huijaustekstiviestit eivät ole pelkästään turkkilainen ilmiö, mutta koska ne tulevat täällä luonnollisestikin turkiksi, laitan nekin tähän kulttuuristen juttujen joukkoon. Sain toissa viikonloppuna kännykkääni tekstiviesti, jonka lähettäjänä näkyi ”polis”. Tavailin viestin ensin sanakirjan kanssa, mutta pyysin latte ladies-kahveilla vielä täällä 35 vuotta asunutta katsomaan, olinko ymmärtänyt oikein. Teksti oli ihan oikeasti varoitus poliisilta. Turkissa on kuulemma soiteltu kännykkänumeroihin ja esittäydytty joko poliisiksi, sotilaiksi tai lakimiehiksi ja kerrottu muun muassa että PKK on päässyt käsiksi tietyn pankin tileihin. Rahat on kehotettu nostamaan välittömästi turvaan ja paras tapa turvata ne, on nostaa kaikki rahat ja laittaa tiettyyn paikkaan, josta poliisi tai sotilas tai lakimies voi ne hakea. Ainakin yhden kahvittelijan turkkilainen anoppi oli uskonut puhelua, nostanut rahansa ja vienyt ne tietyn auton tietyn renkaan päälle, josta tietty soittaja tai sen apuri oli rahat hakenut. Anoppi oli ymmärtänyt vasta liian myöhään, että rahat olivat mennyttä. Hän oli nähnyt rahojen hakijan, soittanut poliisille, ja tunnistanut miehen porukasta, joka hänelle oli näytetty poliisilaitoksella. Poliisi ei kuitenkaan voinut tehdä mitään, koska rahojen viennistä ei ollut jäänyt mitään todistetta.

Eräs erikoisuus täällä on talonmieskulttuuri. Talonmies on täällä eräänlainen yleismiesjantunen, joka hoitaa normaalin talon kunnossapidon lisäksi, kokemuksen mukaan, ainakin pihakolaukset ja kulkuväylien puhtaaksi lapioinnit, jokapäiväisen roskapussien viennin ulko-oven vierestä ja ulkoportin ja hissinoven avauksen (jos sattuu olemaan paikalla) ja katsoo, ettei tiellä ole liikennettä, kun lähdetään parkkikatoksesta. Naapurin rouvalle näytti talonmies tuovan kerran kaksi muovikassillista tavaraa läheisestä ruokakaupasta ja eräänä päivänä talonmies pesi toisen naapurin autoa.

Yläkerran rouva kävi eräänä päivänä helmikuussa ovellamme esittäytymässä ja omien sanojensa mukaan myös sanansaattajana. Sanansaattajan tehtävä oli viestittää, että me emme ole maksaneet talonmiehenmaksua. Maksu on 700 TL per kuukausi eli meillä oli maksamatta tammi-helmikuulta yhteensä 1400 TL. Rahan voi jättää myös vartijoille, jos talkkari ei ole paikalla, kertoi yläkerran rouva. Vartijat kirjoittavat maksusta kuitin. Pahoittelin kovasti, että emme olleet tienneet tällaisesta maksusta, vaan luulimme sen kuuluvan vuokraan. Maksoimme velkamme tietysti ensi tilassa.

Kulttuurisiin erikoisuuksiin kuuluvat myös pienet siniset dolmuş-bussit. Thaimaassa saman tapaisia sukkuloi muun muassa Thammasat-yliopiston ja Mochitin metroaseman välillä. Matka maksaa kilometreistä riippumatta 2,5 liiraa ja kun haluaa pois, voi sanoa ”inecek var” (näin minulle opetti latteleidi-tuttavani). Paikalliset kanssamatkustajat käyttävät kyllä paljon laajempaa variaatiota ja neuvovat joskus ihan tarkan paikankin, missä haluavat poistua bussista. Toistaiseksi menen tuolla yksikertaisella lauseella, joka tarkoittaa lähinnä, että ”täällä olisi poismenijä”. Yleensä kuski pysähtyy tasan siihen paikkaan. Iloiseksi yllätykseksemme melkein kaikki Kızılaystä tännepäin lähtevät dolmuşit menevät Hoşdere-kadun kautta, joka on ihan kulman takana kodistamme!

Erikoisuus edellisiin asuinpaikkoihimme verrattuna on myös Ankaran ilmasto, josta kirjoittelin jo kuun alussa. Sanotaan, että Ankaran talvisää on arvaamaton. Täällä kevät tulee ainakin lämpötilojen puolesta kovasti keikkuen. Tässä kuussa päivälämpötilat ovat liikkuneet +2:n ja +20:n välillä. Täällä kauan sanoneet ennustivat viime viikon lämpöisillä keleillä, että vielä tulee reilun 10 päivän viileä jakso ennen kuin kevät oikeasti tulee. Erään latteleidin turkkilainen anoppi on sanonut, että Ankarassa ei kannata ennen huhtikuun puoliväliä laittaa kukkia ja yrttejä ulos, eikä istuttaa mitään kasvimaahan. Uskon turkkilaista mummoa ja pidän yrtit keittiön ikkunalaudalla ja ostan terassikukat vasta huhtikuussa. Tänä aamuna lämpötila oli -1. Ensi viikoksi on luvattu yöksi lähelle nollaa, päiviksi 12-19 astetta plussaa.

Viikko sitten tuli vielä reippaasti lunta, mutta viikonloppuna ilma oli taas jo kymmenen asteen lämpimämmällä puolella. Yölämpötilatkin ovat pysytelleet reippaasti plussalla. Kadut ja koko tienoo muuttui viikossa täydellisesti. Saapa nähdä, joko tässä kevättä kohti mennään. Tässä sama kauppamatka viikon välein:

Kävin viime viikolla Ankaran ekpatriaattien ”latte ladies” -aamukahvilla. Tuli ihan mieleen Bangkokin 1990-luvun Finnish ladies’ clubin aamukahvittelut, tosin sillä erotuksella, että täällä ei tainnut olla kahta ihmistä, jotka olisivat olleet samasta maasta kotoisin, ja osa oli asunut täällä jo 20-35 vuotta. Noista suurimmalla osalla oli turkkilainen puoliso. Suomalaisten elinikä Ankarassa taitaa olla lähempänä neljää vuotta, sillä suurin osa täällä asuvista suomalaisista on työkomennuksella lähetystöllä tai YK:lla.

Osa aamukahvinaisista oli mukana syyrialaisten pakolaisten auttamisprojekteissa. Syyrialaisille lapsille on täällä avattu kaupungin ulkopuolelle koulu, jonne on tilattu Istanbulista syyrialaisia koulukirjoja. Osa naisista valmistaa porukalla kodeissaan ruokapaketteja pakolaisille, osa lahjoittaa vaatteita yms. ja osaa kerää ja koordinoi projekteja. Parhaillaan oli menossa vapaa-ajan ohjelman suunnittelu pakolaisnuorille.

Kävelin aamukahveilta kartan kanssa Türk-Amerika derneğille, jossa kävin turkin kielen tasokokeessa. Enpä olisi uskonut, että suunnittelen opiskelua koulussa, joka on näin tiiviisti sidoksissa Amerikkaan. Koulua kuitenkin suositeltiin minulle ja se on kävelymatkan päässä kotoa. Osallistuin viime viikolla myös kokeeksi alkeiskurssin 1:n kertaustuntiin ja loppukokeeseen. Tämä ryhmä oli opiskellut turkkia reilun kuukauden, yhteensä 54 tuntia, ja sai perjantaina alkeiskurssin ensimmäisen osan loppuun.

Olen viimeksi opiskellut uutta kieltä ryhmäkurssilla lukiossa, josta on jo jokunen vuosikymmen aikaa. Thain opiskelin yksityisopettajan kanssa, samoin turkin alkeet. Ryhmässä opiskelulla on puolensa, mutta aika tuskastuttavan hitaasti siellä mennään eteenpäin. Motivaatiotaso ja syy kielen opiskeluun on jokaisella erilainen. Osa harjoittelee tosissaan ja tekee tehtävänsä tunnollisesti, osa lähinnä roikkuu mukana, mikä muistuttaa kovasti espanjan kielen alkeiskurssia aikanaan kansalaisopistossa Suomessa. Kutsuimme tuota kurssia donde esta -kurssiksi, koska juuri tuota edemmäksi emme kuukaudessa päässeet. Sen jälkeen lopetimmekin kurssin kesken. Toisin kuin 30:n oppilaan ryhmässä kansalaisopistossa, tällä kurssilla oli kuitenkin vain kymmenkunta oppilasta. Opettaja oli oikein mukava ja mikä tärkeintä: pätevä. Ryhmässä oli yllättäen toinenkin suomalainen!

Loppukoe oli kuitenkin niin helppo, että suora yhteys kansalaisopistoon säilyi. Harmi! Laitoin koulun toimistoon viestiä ja kysyin, olisiko heillä tarjota jotain muuta vaihtoehtoa kuin tämä kyseinen alkeiskurssi, koska kielioppisisällöllisesti olen jo Bangkokissa opiskellut alkeiskurssi 2:nkin. Sain vastauksen, että toimiston ihminen oli ”really upset to hear that you are not happy when you were in the class. For all the courses in the world a person take a placement test and oral interview to see the level. You may know what you have learned you mentioned below, but when I have asked you questions, you were not able to communicate enough with me”. Päätin, että jatkan toistaiseksi tuota kommunikoimisen harjoittelua kaupassa, postissa ja ihan kotona apulaisen kanssa sekä katselemalla turkkilaisia TV-ohjelmia. Ettei kenenkään tarvitse vuokseni tuohtua.

Ostin viikonloppuna myös turkkilaisen Oktay Ustan keittokirjan ”Teeaika”, josta opettelen ruoka-aineiden nimiä ja kielioppia. Istanbulilainen Usta on Turkissa tunnettu TV-kasvo, ja hän on muutaman kerran noussut lehtien otsikoihin kokkaamalla mielenosoituksissa, jotka on suunnattu Turkin nykyistä hallitusta vastaan. Pari vuotta sitten hän kokkasi ja jakoi aşurea (Nooan vanukasta) mielenosoittajille, jotka protestoivat nykyisen hallituksen harjoittamaa median sananvapauden rajoittamista vastaan. Viime vuonna hän toi TV-kokkiohjelmansa kuvausporukan mediatalon eteen, jonne hallitus oli juuri tehnyt ratsian.

Vielä ruokaan liittyen… löysimme eilen Turkin suurimman Bauhausin puutarhaosastolta rosmariini ja tillin ja lehtipersiljan siemeniä ja Metro-marketista basilikan ja salvian taimet! Saamme sittenkin yrttitarhan terassillemme! Rosmariinin istutin jo ulos  ja siemenet kylvin kylvöruukkuihin. Siemenet odottavat salvian ja basilikan kanssa keittiön ikkunalaudalla varmempaa kevättä.

Emme ole enää taksien varassa! Tiistaina saimme viimein auton Istanbulista, jossa se oli ollut korjattavana ainakin pari kuukautta. Korjaus ei tosin kestänyt noin kauaa, mutta varaosien saaminen ja talvinen Istanbulin tienoon keli viivästyttivät auton siirtoa Ankaraan.

Taksien varassa oleminen ei Ankarassa tosin ole ollut kovinkaan hankalaa. Kotimme edessä on ”taksitolppa” eli pylväs, jossa on taksin kutsunappi. Niitä löytyy ympäri kaupunkia. Taksin saamiseen menee yleensä pari minuuttia, koska lähin varsinainen taksiasema on kotikadullamme. Ja mikä parasta Bangkokin jälkeen: taksikuski lähtee joka kerran, mittarilla, juuri sinne, minne itse haluat mennä! Buyrun, efendim!

Taksia olen toistaiseksi tarvinnut kuitenkin harvoin, koska olen ollut pääsääntöisesti kotona. Kuvittelen kuitenkin toiveikkaana saavani vielä jotain mielekästä työtä tai tehtävää kodin ulkopuolellakin. Tutkimusapurahat, joita hain Suomesta, eivät tuottaneet hedelmää.

Bangkokissa en viimeisellä kaudellamme itse ajanut autoa. Täällä kuitenkin aion tarttua rattiin. Lähetystöstämme saimme ohjeet, että suomalainen ajokortti käy täällä puoli vuotta virallisesta ajokortista, jonka jälkeen täytyy anoa turkkilainen ajokortti, jonka puolestaan saa lähimmästä ajoneuvotoimistosta. Saapa nähdä, onko se todellakin näin helppoa, vai täytyykö esimerkiksi käydä puna-vihersokeustestissä ja jarrunpainamistestissä, kuten Bangkokissa.

Toisaalta näin ihan alkuun on helpompaa, kun toinen on kotona: keskiviikkona tuli nimittäin laivakontti! Saimme lisää vaihtovaatteita ja myös kaivatut keittiötarvikkeet saapuivat muuttolaatikoissa: muun muassa kulhoja, säilytysrasioita, kuppeja, juustohöylä, valkosipulinpuristin, mausteita ja maustepurkkeja sekä viinin ilmaaja – vaikka toistaiseksi sitä ei ollut ehditty kaivata. Sain myös viimein oman tyynyni ja palautin sohvatyynyn sohvalle. Niska tykkää! Kaikki tavarat tulivat ehjänä perille. Merikontin pitäisi olla İzmirin satamassa 25.2.

Muuttomiehet kysyivät, haluanko, että laatikot avataan. Olisikohan ajatus ollut, että purkaisin kaikki itse ja hoitaisin pahvilaatikot ja paperit pois? Vai olisivatkohan tulleet hakemaan ne myöhemmin? Tuon homman tein kerran, kun olimme muuttaneet Bangkokista Ouluun ja meille tuli korotettu laivakontti pihaan. Onneksi pojat olivat kotona ja sain hyvän ystäväni tytärtensä kanssa auttamaan! En tiedä, millä aineella pakkauslaatikot ja -paperit käsitellään, mutta tuon rupeaman jälkeen hengitystiet olivat aika tukossa ja sormet haavoilla.

Pyysin siis muuttomiehiä avaamaan, purkamaan ja viemään roskat mennessään (englanniksi, sillä manageri puhui hyvää englantia). Näin he myös tekivät. Muuttoporukka tuli tasan ajallaan ja koko operaatio ei varmaan vienyt tuntiakaan. Thaimaan päässä muuttopalvelu toimi yhtä hyvin. Suosittelen lämpimästi Erikin BluFox-muuttofirmaa! Erik on muuttanut meidät ainakin 10 kertaa, sekä Bangkokin sisällä että Thaimaasta Suomeen ja takaisin. Kun muutimme viimeksi Bangkokin sisällä ensimmäiseen omaan asuntoomme Thaimaassa, lupasimme Erikille, että muutto on viimeinen. Never say never again.

Näin pääsääntöisesti kotona oleva ehtii myös haahuilla kodin ympäristössä tai oikeammin: tutustua kotiympäristöönsä. Ainakin tällä alueella on helppo kävellä jalkakäytäviä pitkin, toisin kuin Bangkokissa. Maasto on Ankarassa kuitenkin aika mäkistä ja olemme korkealla, joten pohjelihaksia ja hapenottokykyä tarvitaan, että jaksaa kiivetä kaikki mäet ja portaat, joita eteen tulee.

Tänään lähdin kävelemään Appelsiininkukkakatua. Löysin kadun huuhaillessani jokunen päivä sitten Botanik parkiin päin ja päätin, että tuon kadun käyn vielä katsahtamassa.

Kannatti! Löysin noin 10 minuutin kävelymatkan päästä pieni Anser-ostoskeskus, jossa oli MMMicros eli kahden M:n Micros! Käteistä ei juuri ollut ja kysyin ostoskeskuksen pikku ruokapaikan pitäjiltä, missä olisi lähin pankkiautomaatti, että kuinkahan kauan menisi, jos nyt lähtisin kävelemään. Kuulemma ”yürüyek yok” eli sinne ei kannata kävellä, vaan ottaa dolmuş-pikkubussi, koska se on sen verran kaukana. En ottanut, vaan laskin käteiset ja päätin pärjätä niillä. MMMicrosissa oli norjalainen lohi tarjouksessa: 200 g savulohisiivuja 9,95 Turkin liiraa (TL) ja lohimedaljongit 45 TL/kg. Ostin savulohta viikonlopuksi. TL:n voi tällä hetkellä jakaa noin kolmella, niin saa eurot. Bahtin kanssa TL:n jakaminen ja kertominen on hiukan haastavampaa…

Eräänä päivänä lähdin huuhailemaan (uskoakseni) pohjoiseen päin ja löysin pari kalaravintolaa, nurkkapubin (”Crossroads pub”), lisää pieniä ruokakauppoja ja kukkakauppoja, kaksi päiväkotia, joista toisen pihalla oli opettaja tupakilla. Tosin tarhassa oli varmaan päikkäriaika, joten tupakkitauon ajoitus oli varmaan positiivista. Kohtasin myös ensimmäisen laitapuolen kulkijan Simon bulvarılla. Hän halusi ”abla… para… ekmek için”, tuon verran ymmärsin, vaikka puhetta tuli kyllä paljon enemmänkin: ”siskolta… rahaa… leipään”.

Paluumatkalla oli lähikaupan ulkopuolella olevista isoista laareista syömässä pähkinöitä kaksi pulua. Liikkeenhoitaja ei näyttänyt olevan millänsäkään ja ainakin yksi asiakas osti niitä ison pussillisen.

Lumet ovat lähes sulaneet ja aurinko on paistanut lämpimästi muutaman päivän. Nokialainen on näyttänyt reilua 10 astetta plussan puolella ja tänään Foreca väitti, että siellä oli jo 15. Uskon kyllä, sillä kävin reilun tunnin ja reilun parin kilometrin kävelyreissun ympäristössä. Talvivaatetukseni oli kyllä liikaa. Ensin lähtivät lapaset taskuun, sitten villahuivi auki ja viimein myös toppatakki. Keli oli kuin huhti-toukokuun lämpöisellä kelillä Suomessa. Lauantaiksi Foreca lupaa kuitenkin räntää. Ei sentään vielä takatalvea, sillä se lupaa lähipäiville myös reippaita lämpöasteita.

Tätä kirjoittaessani auringon laskettua ulkona on vielä 11 astetta, yöksi lupailee neljää. Sen verran lämmintä on ollut, että sisälämpötilamme nousi 23,5 asteeseen! Jee! Aikaisemmin lämpötila oli vain oli 19-20 astetta. Kolmen-neljän asteen nousu tuntuu tosi mukavalta, eikä ole enää tarvinnut villapaitaa ja villahousuja kotona – myös ainot jäivät tänään eteisen kenkätelineeseen!

Muuttaessamme Suomesta Thaimaahan koimme aikanamme melkoisen ilmastonmuutoksen. Sama tapahtui jälleen.

Thaimaan trooppisen ilmaston ja Ankaran mannerilmaston välillä on aika huikea ero. Kun Thaimaassa on tyypillisesti kuumaa ja kosteaa läpi koko maan lähes ympäri vuoden, on Ankarassa tyypillisesti kuivaa, ja täällä on vuoden mittaan voimakkaita lämpötilan vaihteluja. Sanotaan, että Ankaran talvi joulukuusta maaliskuulle on usein kylmä mutta arvaamaton.

Kävin googlaamassa ja opin, että Köppenin ilmastoluokitusta käyttäen Suomessa on luokan Df ilmasto, eli kylmätalvinen lumi- ja metsäilmasto, jossa sataa tasaisesti ympäri vuoden, kaikkina vuodenaikoina keskimäärin kohtuullisesti. Suomen kotikaupunkimme Oulu kuuluu keskiboreaaliseen vyöhykkeeseen, jossa lämpötilan vuorokaudensisäinen vaihtelu on suurempi kuin muualla Suomessa.

Tänä vuonna on Ankarassa ollut apulaisemme mukaan normaali talvi, ei siis mitään arvaamatonta ainakaan vielä. Vielä viime viikolla oli aamuisin reilut -10 astetta, päivisin muutama aste lämpimämpää. Paikalliset veikkasivat, että talvi kestää vielä pari viikkoa. Arvaamaton saattaa kuulemma kuitenkin vielä tulla, sillä Ankarassakin on koettu muutaman takatalvi.

Ankaran pohjoispuolella ja Itä-Turkissa talvi on ollut huomattavasti ankarampaa. Türk Hava yolları joutui 27.1. perumaan 143 Istanbulin lentoa, Ardahan Gölessä pakkanen kipusi kuun lopulla -27 asteeseen ja Itä-Turkissa jouduttiin sulkemaan yhteensä 2500 kylätietä lumen takia. Koillisen Bursan (josta tulevat iskender-kebabit!) lähellä olevan laskettelukeskuksen Uludağin lumensyvyys oli tammikuun lopulla 205 cm.

Tänä aamuna ulkolämpötila oli 2 astetta plussan puolella. Olimme viikonlopun reissussa, mutta näyttää, että keli on pysytellyt plussan tuntumassa jo muutaman päivän. Lumilyhdyt ovat sulaneet ja Dikmen vadisissa alkaa maa olla paikoin paljaana. Tänä aamuna oli koko laakso peittynyt sumuun.