[ˈɑŋkɑrɑ]

Ankara-sanalle on tarjolla paljon erilaisia selityksiä. Se voi sanakirjan mukaan olla esimerkiksi rikkomuksen tms. jyrkästi tuomitseva, kuuliaisuutta vaativa, tiukka, taipumaton, tinkimätön, luja, kova, kovakourainen, tuima tai tuikea. Ankara voi olla myös ehdoton, tinkimätön, järkähtämätön ja horjumaton. Se voi olla vaikea kestää, kohtuuttoman vaativa, rasittava, raskas, kova, katkera, vaikea tai jopa tukala.

Vaikka Turkin Ankaralla ei oikeasti ole mitään tekemistä Suomen ankaran kanssa, tämäkin Ankara on aika vaativa, eikä se aina päästä helpolla. Vaatimustasoa nostaa esimerkiksi, että Ankarassa on vaikea tulla toimeen muulla kuin turkin kielellä. Tämä helpottuu tietysti koko ajan, kun sana- ja lausevarasto kasvaa. Erään ystävämme ajatusta lainaten: Olemme olleet Turkissa nyt kuukauden ja puhun kuitenkin turkkia paremmin kuin kuukauden ikäinen turkkilainen 🙂

Toinen seikka, mikä aiheuttaa välillä hämmentäviäkin tilanteita ovat käytännöt ja kulttuuriset tavat tehdä asioita. Silmät ja korvat auki pitämällä oppii paljon, loput sitten kantapään kautta.

Yksi kulttuurinen erilaisuus on liikenne. Ankaran liikenne ei vedä vertoja Istanbulin liikennekaaoksille, mutta täälläkin näkee melkoisen reipasta kaistanvaihtoa ilman vilkkua ja aika erikoista ryhmittäytymistä risteyksissä, puhumattakaan pysähtymiskieltomerkin tai keltaisen viivan kohdalle parkkeeraamisista. Autoissa suositellaan pidettäväksi varalta valmiita kaavakkeita, jotka täytetään ja allekirjoitetaan osapuolien kanssa yhdessä kolarin tai muun liikenneonnettomuuden sattuessa. Samalla otetaan myös kuva toisen puolen ajokortista, rekisterikilvestä ja vakuutuskirjasta. Tätä emme oppineet kantapään kautta.

Toinen kulttuurinen erikoisuus edelliseen liittyen on, että Ankarassa on valtava menekki amerikkalaisen pesäpallon mailoille. Amerikkalainen pesäpallo ei pelinä ole millään lailla suosittua, mutta niissä sadoissa takseissa, joita Ankaran kaduilla kulkee, on kuulemma kaavakkeen lisäksi pesäpallomaila takakontissa. Ihan varalta, jolleivät kuskit kolarin sattuessa asioista muuten pääse yhteisymmärrykseen. Tätä emme halua oppia kantapään kautta.

Tavallaan kulttuurinen juttu on varmasti myös tupakointi. Turkkilainen todellakin tupakoi! Julkisissa tiloissa saa sakkoa tupakoinnista, mutta esimerkiksi lentokentällä saa sakosta kuulemma 20% alennusta, jos sen maksaa etukäteen. Oletan, että menee siis lentokenttäpoliisille ja maksaa alennetun sakkomaksun ja sitten pistää tupakiksi. Logiikka on kai siinä, että kun matkustaja ei lentokentältä välttämättä pääse ulos tupakille, täytyy olla joku keino tarjota kohtuullinen vaihtoehto lain rikkomiseen. Lentokentällä eivät taksikuskit myöskään turhaan odottele, että asiakas ensin polttaa tupakkinsa, vaan kuski tarjoaa tarpeen tullen asiakkaalle tuhkakupin takapenkille. Ja saattaapa poltella itsekin mukana.

Huijaustekstiviestit eivät ole pelkästään turkkilainen ilmiö, mutta koska ne tulevat täällä luonnollisestikin turkiksi, laitan nekin tähän kulttuuristen juttujen joukkoon. Sain toissa viikonloppuna kännykkääni tekstiviesti, jonka lähettäjänä näkyi ”polis”. Tavailin viestin ensin sanakirjan kanssa, mutta pyysin latte ladies-kahveilla vielä täällä 35 vuotta asunutta katsomaan, olinko ymmärtänyt oikein. Teksti oli ihan oikeasti varoitus poliisilta. Turkissa on kuulemma soiteltu kännykkänumeroihin ja esittäydytty joko poliisiksi, sotilaiksi tai lakimiehiksi ja kerrottu muun muassa että PKK on päässyt käsiksi tietyn pankin tileihin. Rahat on kehotettu nostamaan välittömästi turvaan ja paras tapa turvata ne, on nostaa kaikki rahat ja laittaa tiettyyn paikkaan, josta poliisi tai sotilas tai lakimies voi ne hakea. Ainakin yhden kahvittelijan turkkilainen anoppi oli uskonut puhelua, nostanut rahansa ja vienyt ne tietyn auton tietyn renkaan päälle, josta tietty soittaja tai sen apuri oli rahat hakenut. Anoppi oli ymmärtänyt vasta liian myöhään, että rahat olivat mennyttä. Hän oli nähnyt rahojen hakijan, soittanut poliisille, ja tunnistanut miehen porukasta, joka hänelle oli näytetty poliisilaitoksella. Poliisi ei kuitenkaan voinut tehdä mitään, koska rahojen viennistä ei ollut jäänyt mitään todistetta.

Eräs erikoisuus täällä on talonmieskulttuuri. Talonmies on täällä eräänlainen yleismiesjantunen, joka hoitaa normaalin talon kunnossapidon lisäksi, kokemuksen mukaan, ainakin pihakolaukset ja kulkuväylien puhtaaksi lapioinnit, jokapäiväisen roskapussien viennin ulko-oven vierestä ja ulkoportin ja hissinoven avauksen (jos sattuu olemaan paikalla) ja katsoo, ettei tiellä ole liikennettä, kun lähdetään parkkikatoksesta. Naapurin rouvalle näytti talonmies tuovan kerran kaksi muovikassillista tavaraa läheisestä ruokakaupasta ja eräänä päivänä talonmies pesi toisen naapurin autoa.

Yläkerran rouva kävi eräänä päivänä helmikuussa ovellamme esittäytymässä ja omien sanojensa mukaan myös sanansaattajana. Sanansaattajan tehtävä oli viestittää, että me emme ole maksaneet talonmiehenmaksua. Maksu on 700 TL per kuukausi eli meillä oli maksamatta tammi-helmikuulta yhteensä 1400 TL. Rahan voi jättää myös vartijoille, jos talkkari ei ole paikalla, kertoi yläkerran rouva. Vartijat kirjoittavat maksusta kuitin. Pahoittelin kovasti, että emme olleet tienneet tällaisesta maksusta, vaan luulimme sen kuuluvan vuokraan. Maksoimme velkamme tietysti ensi tilassa.

Kulttuurisiin erikoisuuksiin kuuluvat myös pienet siniset dolmuş-bussit. Thaimaassa saman tapaisia sukkuloi muun muassa Thammasat-yliopiston ja Mochitin metroaseman välillä. Matka maksaa kilometreistä riippumatta 2,5 liiraa ja kun haluaa pois, voi sanoa ”inecek var” (näin minulle opetti latteleidi-tuttavani). Paikalliset kanssamatkustajat käyttävät kyllä paljon laajempaa variaatiota ja neuvovat joskus ihan tarkan paikankin, missä haluavat poistua bussista. Toistaiseksi menen tuolla yksikertaisella lauseella, joka tarkoittaa lähinnä, että ”täällä olisi poismenijä”. Yleensä kuski pysähtyy tasan siihen paikkaan. Iloiseksi yllätykseksemme melkein kaikki Kızılaystä tännepäin lähtevät dolmuşit menevät Hoşdere-kadun kautta, joka on ihan kulman takana kodistamme!

IMG_4736.JPG

Erikoisuus edellisiin asuinpaikkoihimme verrattuna on myös Ankaran ilmasto, josta kirjoittelin jo kuun alussa. Sanotaan, että Ankaran talvisää on arvaamaton. Täällä kevät tulee ainakin lämpötilojen puolesta kovasti keikkuen. Tässä kuussa päivälämpötilat ovat liikkuneet +2:n ja +20:n välillä. Täällä kauan sanoneet ennustivat viime viikon lämpöisillä keleillä, että vielä tulee reilun 10 päivän viileä jakso ennen kuin kevät oikeasti tulee. Erään latteleidin turkkilainen anoppi on sanonut, että Ankarassa ei kannata ennen huhtikuun puoliväliä laittaa kukkia ja yrttejä ulos, eikä istuttaa mitään kasvimaahan. Uskon turkkilaista mummoa ja pidän yrtit keittiön ikkunalaudalla ja ostan terassikukat vasta huhtikuussa. Tänä aamuna lämpötila oli -1. Ensi viikoksi on luvattu yöksi lähelle nollaa, päiviksi 12-19 astetta plussaa.

Hiljainen päivä

Olen pitänyt siitä, että asuinalueemme on niin hiljainen, mutta tänä aamuna jopa normaalin aamuruuhkan aikaan tuntui, että täällä ei ole ketään liikkeellä. Jokunen koira haukkui lähiteinoilla ja äänet kantoivat hyvin hiljaisessa laaksossa. Laakson harjaa seurailevaa tietä pitkin näkyi kuitenkin aina välillä liikkuvan autoja, ja vartijat partioivat normaalisti puiston kävelyteillä. Muuten normaalisti, mutta tänä aamuna viettivät huomattavasti enemmän aikaa pienissä ryhmissä keskustellen. Aiheen voi arvata.

Katsoin eilen illalla tietokoneeltani Arka Sokaklar -saippuasarjaa, kun kuulin ulkoa räjähdystä muistuttavan äänen. Avasin varalta television Aljazeeran uutislähetyksen. Se oli räjähdys. Vähän puoli seitsemän jälkeen reilun neljän kilometrin päässä meiltä, noin puolen kilometrin päässä puolustusministeriöstä ja parlamenttirakennuksesta räjähti autopommi. Kohteena olivat ilmeisesti hallitus ja Turkin armeija, sillä pommi räjähti liikennevaloissa armeijan henkilökuntaa kuljettaneiden bussien kohdalla. Paikka on ehkä parisataa metriä Dikmen-kadusta, joka on yksi Kızılayn dolmuş-bussien vakioreiteistä. Reitistä, jota itsekin käytin eilen aamupäivällä käydessäni kaupungilla.

Ensimmäisissä uutisissa ilmoitettiin viidestä kuolleesta, luku nousi nopeasti 11:een ja aamun uutisissa se oli jo 28. Tuon lisäksi 61 on vakavasti loukkaantunut, mikä ei ole ihme, sillä terroriteko tapahtui liikenteellisesti vilkkaaseen aikaan ja vilkkaalla paikalla.

Ihmisiä on kehotettu turvallisuussyistä välttämään keskustan tienoita ja kantamaan henkilötodistusta mukanaan mahdollisia tarkastuksia varten. Suurlähetystömme ei vielä ole antanut tapahtumasta ilmoitusta. Se varmasti tulee sinne piakkoin http://www.finland.org.tr/public/default.aspx?culture=fi-FI&contentlan=1. Ulkomaisten uutisten mukaan Ankarassa on selkeästi lisätty turvallisuusjoukkoja kaduilla, mutta ainakaan tässä lähellämme en kauppareissulla huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Tosin kadullamme on aina paljon turvamiehiä, koska näillä teinoin asuu paljon poliitikkoja ja diplomaatteja.

Tämä on toinen kerta, kun kuulen kotona istuessani pommin räjähtävän. Ensimmäinen kerta oli Bangkokissa viime syksynä, kun Erawanin pyhättöpaikalla räjähti omatekoinen reppupommi. Myös viiden vuoden takaiset Bangkokin rajut ja väkivaltaiset mielenosoituksen ovat tuoreessa muistissani. Monet toimistot kehottivat silloin työntekijöitään tekemään etätöitä kotoa käsin. Jouduin itse turvallisuussyistä sulkemaan koulun, jossa olin rehtorina, ja muutimme perheeni kanssa väliaikaisesti etelämmäksi Thaimaata.

Myös eilinen terroriteko oli kaikessa karmeudessaan selkeästi poliittinen kohteineen ja tekopaikkoineen. Kuten uutisista voi seurata, teosta epäillään kurdien PKK-puoluetta. Turkin hallitus on koittanut neuvotella kurditaistelijoiden kanssa, mutta rauhanneuvottelut ja sopimukset eivät ole pitäneet. Turkin turvallisuusjoukoilla on ollut laajamittaisia operaatioita PKK:n jäseniä vastaan joulukuusta saakka Turkin koillisosissa.

Tällä hetkellä en osaa kuitenkaan pelätä. Enemmän epävarmuutta toisi ja pelottaisikin, jos pommi olisi räjähtänyt tai joku mielenhäiriöinen olisi ammuskellut metrotunneleissa, turistien suosimissa kahviloissa, kouluissa, konserteissa, tavarataloissa, uskonnollisissa paikoissa tai missä tahansa, missä tavalliset ihmiset viettävät tavallista aikaansa.

Tapahtuma vetää kuitenkin hiljaiseksi. Millaisessa maailmassa elämme? Ajatuksenani oli kirjoitella ihan muista asioista, mutta näin täältä tällä kertaa.

Kevättä kohti

Viikko sitten tuli vielä reippaasti lunta, mutta viikonloppuna ilma oli taas jo kymmenen asteen lämpimämmällä puolella. Yölämpötilatkin ovat pysytelleet reippaasti plussalla. Kadut ja koko tienoo muuttui viikossa täydellisesti. Saapa nähdä, joko tässä kevättä kohti mennään. Tässä sama kauppamatka viikon välein:

Kävin viime viikolla Ankaran ekpatriaattien ”latte ladies” -aamukahvilla. Tuli ihan mieleen Bangkokin 1990-luvun Finnish ladies’ clubin aamukahvittelut, tosin sillä erotuksella, että täällä ei tainnut olla kahta ihmistä, jotka olisivat olleet samasta maasta kotoisin, ja osa oli asunut täällä jo 20-35 vuotta. Noista suurimmalla osalla oli turkkilainen puoliso. Suomalaisten elinikä Ankarassa taitaa olla lähempänä neljää vuotta, sillä suurin osa täällä asuvista suomalaisista on työkomennuksella lähetystöllä tai YK:lla.

Osa aamukahvinaisista oli mukana syyrialaisten pakolaisten auttamisprojekteissa. Syyrialaisille lapsille on täällä avattu kaupungin ulkopuolelle koulu, jonne on tilattu Istanbulista syyrialaisia koulukirjoja. Osa naisista valmistaa porukalla kodeissaan ruokapaketteja pakolaisille, osa lahjoittaa vaatteita yms. ja osaa kerää ja koordinoi projekteja. Parhaillaan oli menossa vapaa-ajan ohjelman suunnittelu pakolaisnuorille.

Kävelin aamukahveilta kartan kanssa Türk-Amerika derneğille, jossa kävin turkin kielen tasokokeessa. Enpä olisi uskonut, että suunnittelen opiskelua koulussa, joka on näin tiiviisti sidoksissa Amerikkaan. Koulua kuitenkin suositeltiin minulle ja se on kävelymatkan päässä kotoa. Osallistuin viime viikolla myös kokeeksi alkeiskurssin 1:n kertaustuntiin ja loppukokeeseen. Tämä ryhmä oli opiskellut turkkia reilun kuukauden, yhteensä 54 tuntia, ja sai perjantaina alkeiskurssin ensimmäisen osan loppuun.

Olen viimeksi opiskellut uutta kieltä ryhmäkurssilla lukiossa, josta on jo jokunen vuosikymmen aikaa. Thain opiskelin yksityisopettajan kanssa, samoin turkin alkeet. Ryhmässä opiskelulla on puolensa, mutta aika tuskastuttavan hitaasti siellä mennään eteenpäin. Motivaatiotaso ja syy kielen opiskeluun on jokaisella erilainen. Osa harjoittelee tosissaan ja tekee tehtävänsä tunnollisesti, osa lähinnä roikkuu mukana, mikä muistuttaa kovasti espanjan kielen alkeiskurssia aikanaan kansalaisopistossa Suomessa. Kutsuimme tuota kurssia donde esta -kurssiksi, koska juuri tuota edemmäksi emme kuukaudessa päässeet. Sen jälkeen lopetimmekin kurssin kesken. Toisin kuin 30:n oppilaan ryhmässä kansalaisopistossa, tällä kurssilla oli kuitenkin vain kymmenkunta oppilasta. Opettaja oli oikein mukava ja mikä tärkeintä: pätevä. Ryhmässä oli yllättäen toinenkin suomalainen!

Loppukoe oli kuitenkin niin helppo, että suora yhteys kansalaisopistoon säilyi. Harmi! Laitoin koulun toimistoon viestiä ja kysyin, olisiko heillä tarjota jotain muuta vaihtoehtoa kuin tämä kyseinen alkeiskurssi, koska kielioppisisällöllisesti olen jo Bangkokissa opiskellut alkeiskurssi 2:nkin. Sain vastauksen, että toimiston ihminen oli ”really upset to hear that you are not happy when you were in the class. For all the courses in the world a person take a placement test and oral interview to see the level. You may know what you have learned you mentioned below, but when I have asked you questions, you were not able to communicate enough with me”. Päätin, että jatkan toistaiseksi tuota kommunikoimisen harjoittelua kaupassa, postissa ja ihan kotona apulaisen kanssa sekä katselemalla turkkilaisia TV-ohjelmia. Ettei kenenkään tarvitse vuokseni tuohtua.

WP_20160213_008

Ostin viikonloppuna myös turkkilaisen Oktay Ustan keittokirjan ”Teeaika”, josta opettelen ruoka-aineiden nimiä ja kielioppia. Istanbulilainen Usta on Turkissa tunnettu TV-kasvo, ja hän on muutaman kerran noussut lehtien otsikoihin kokkaamalla mielenosoituksissa, jotka on suunnattu Turkin nykyistä hallitusta vastaan. Pari vuotta sitten hän kokkasi ja jakoi aşurea (Nooan vanukasta) mielenosoittajille, jotka protestoivat nykyisen hallituksen harjoittamaa median sananvapauden rajoittamista vastaan. Viime vuonna hän toi TV-kokkiohjelmansa kuvausporukan mediatalon eteen, jonne hallitus oli juuri tehnyt ratsian.

Vielä ruokaan liittyen… löysimme eilen Turkin suurimman Bauhausin puutarhaosastolta rosmariini ja tillin ja lehtipersiljan siemeniä ja Metro-marketista basilikan ja salvian taimet! Saamme sittenkin yrttitarhan terassillemme! Rosmariinin istutin jo ulos  ja siemenet kylvin kylvöruukkuihin. Siemenet odottavat salvian ja basilikan kanssa keittiön ikkunalaudalla varmempaa kevättä.

Ruuista ja juomista

Hyvä ruoka ja hyvät juomat ovat aina olleet lähellä sydäntämme. Sen suhteen Turkki on mitä ihanin maa asua. Monen ruuan koti löytyy Turkista, tosin osa on jalkautunut tänne ajan saatossa iranilaisten mukana. Ihan hiljattain opimme, että kebapien lisäksi ovat turkkilaisista ruuista Suomeen tiensä löytäneet jo aikoja sitten muun muassa kaalikääryleet. Jälkimmäiset ilman turkkilaisia mahanmuuttajia.

Kaikki turkkilaiset, joita tapasimme Bangkokin päässä ennen muuttoamme, kysyivät meiltä lähes ensimmäisenä kysymyksenään, pidämmekö turkkilaisesta ruuasta. Sama kysymys esitettiin meille täällä Turkin päässä. Kun sanoimme, että ”kyllä”, meitä varoitettiin pitämään varamme, sillä turkkilainen ruoka lihottaa. Kieltämättä turkkilainen ruoka, jota olemme ravintoloissa saaneet, tuntuu aika täyttävältä.

Turkin tammikuisen brändäyksen yksi tarkoitus on näyttää maailmalle, että Turkki on muutakin kuin kebapeja (ja Idän pikajunaa). Vaikka näin onkin, on ainakin Ankarassa huomattava määrä kebap-ravintoloita, ihan kävelymatkan päässä kotoakin ainakin kymmenen. Ensimmäiset kebapimme söimme täällä (uskoakseni olimme Gaziosmanpaşassa) alkuvierailullamme lokakuussa. Silloin myös opimme, että kebap-ravintolassa tilataan vain varsinainen ruoka ja alkupalat eli ”mezeler” tulevat automaattisesti. Tähän saakka alkupaloina on ollut kebap-paikoissa aina tuoresalaattia ja jugurtti-kurkkukeittoa. Jugurttikurkkukeittoa tarjotaan toisinaan myös päivän keittona ravintola-kahviloissa. Ei kovin lihottavaa siis 🙂 Samalla salaatti-kurkku-kaavalla toimii myös Türk Havayolların alkupalatarjoilu. Itse kebap-annos on kyllä aikamoinen energiapommi lihoineen, kastikkeinee ja leipineen – ja yleensä vielä ranskalaisine perunoineenkin. Ensimmäiseen kebap-tilaukseemme kuului munakoisokebap, jota olemme tehneet kotonakin. Lähikaupan lampaan fileettä, munakoisoa ja sipulia tikkuihin, tomaattikastikkeeseen turkkilaisia mausteita ja ruoka uuniin! Todellista herkkua!

Turkkilainen ruokakulttuuri, samoin kuin moni muukin lähialueen ruokakulttuuri, on saanut paljon vaikutteita Iranista. Turkin oppikirjassani oli laaja kappale turkkilaisista ruuista, johon kuuluvat muun muassa erilaiset kebapit (döner, şiş, iskender, adana), köftet, baklavat ja lahmacunit. Opin myös, että ”pasta” tarkoittaa leivosta ja ”makarna” pastaa, ja että perusruokaa on pilav-riisi tai bulgur ja ekmek eli leipä. Niiden kanssa syödään eri tavoin laitettuja lihoja, kaloja ja vihanneksia. Leipä on turkkilaiselle yhtä tärkeä kuin riisi thaimaalaiselle. Kaikissa lähialueemme kaupoissa on oma ekmek-leipomo, josta saa ostaa tuoretta leipää ja simit-rinkeleitä. Myös täysjyväleipiä löytyy ja jopa leipiä, joissa on käytetty ruisjauhoja! Carrefourista löytyy küçük çavdar –leipää, jossa on 30% ruista, Cağdaşista rukiista maalaisleipää ja Ayrancın luomu-torilta löysimme isoja luomuruislimppuja.

Olemme molemmat ihastuneet turkkilaisiin sitruunoihin ja appelsiinitkin hupenevat aika vauhtia. Sitruunoita saa halvalla kilon pusseissa. Kilo on kuitenkin aika paljon sitruunaa, joten meillä jäi ensimmäisestä aika monta syömättä. En raskinut heittää pois, vaan tein niistä hilloa juustojen kanssa syötäväksi. Aikamoista värkkäämistä hillon tekeminen oli, sillä kuorimiseen ei ollut kuin juustoveitsi, eikä sitruunanpuristinkaan ollut vielä saapunut Bangkokista Ankaraan. Kannatti kuitenkin, sillä hillosta tuli tosi herkkua. Sitä riittää nyt joksikin aikaa, sillä sitä tuli ainakin puoli litraa.

Sitrushedelmien lisäksi lähikaupoista saa tähän vuodenaikaan omenoita, päärynöitä ja banaaneja, monista myös kiivejä. Päärynöitä alussa vähän syrjimme, kun ne eivät ole olleet oikein sievän näköisiä – ja ihan turhaan. Viikonloppuna ostimme pieniä vihreitä vähän muhkuraisia Ankara-päärynöitä ja ne olivat tosi maukkaita. Myös mansikoita ja avokadoja saa, mangojakin on näkynyt ja lähikaupassa oli viime viikolla kokonaisia pomeloitakin tarjolla.

Ankarasta saa hyvin ruokatarvikkeita ja pientenkin ruokakauppojen lihatiskeiltä kanaa, lammasta ja nautaa. Lähikadultamme löytyy myös kaksi kalakauppaa (joiden edessä on kalalaareja esillä) ja lihakauppa (jossa roikkuu ruhoja ikkunassa). Kalakaupoista löytyy erikseen merikaloja, Mustanmeren kaloja, jokikaloja ja norjalaista lohta. Microsista ja Carrefourista saa muun muassa Wasa-näkkileipää, saksalaista pumpernickel-leipää… ja norjalaista lohta. Mistähän norjalaista lohta EI löydy? Skotlannista? Tasmaniasta? Microsista ja Carrefoureista saa myös emmentalia, goudaa, brie-juustoa ja muita länsimaissa tuttuja juustoja. Myös paikallista rasvatonta maitoa, jugurttia ja ayrania löytyy sekä erilaisia luomutuotteita ja gluteenittomille ruuille löytyy hiukankin isommista kaupoista oma hyllynsä.

Kyllä länsiruuan saamisen hankaluus Ankarassa on liioiteltua. Tosin käsite länsiruoka määritellään varmasti eri lailla esim. Amerikassa ja Suomessa. Ainoa, mitä emme ole toistaiseksi onnistuneet löytämään, on valkopippuri ja tuoreet mausteyrtit lukuun ottamatta tilliä, lehtipersiljaa ja minttua. Mutta yrttejä löytyy kuivattuna, ja toivottavasti myös jostakin saisin taimia, joita voisin laittaa terassille kasvamaan jahka kevät saapuu. Viikonloppuna löysimme basilikan siemeniä, jotka nyt odottavat, että vielä löytäisimme ruokamultaa, johon ne istuttaa.

Porsaanlihalle ei Turkissa ole kovin suuria markkinoita, joten sitä ei kaupoista yleensä löydy lainkaan. Vaikka suuri osa Turkin kaupunkiväestöstä kuuluukin hyvin vapaamielisiin muslimeihin, hekin kieltäytyvät syömästä porsasta. Sitäkin kuulemma saa Ankarastakin joistain enemmän länsimaisille suunnatuista kaupoista, mutta vielä emme ole porsaanlihaan törmänneet. Tähänastiset ainoat pekonimme ostimme Brysselin reissulta itsellemme matkatuliaisina.

Ottomaanien aikaan silloisessa pääkaupungissa Istanbulissa oli jopa kiellettyä syödä porsaanlihaa, eikä sitä saanut edes tuoda kaupunkiin. Historiankirjat kuitenkin kertovat, että ulkomaalaiset lähettiläät saivat luvan tuoda sikoja Istanbulin Euroopan puolella sijaitsevaan Peraan (Beyoğlu) salaa. Siat ajettiin kaupunkiin yön pimeydessä ja kuljetettiin katuja pitkin lähetystön alueelle.

Opin turkin kielen CD-levyn alkukappaleista sanan ”ayran”, jota kirjan henkilöt tilasivat juomakseen kebap-ravintolassa. Tilasin sitä ensimmäisen kebap-annokseni kanssa ja tykästyin kovasti. Se on jugurtista tehtyä juomaa, joka muistuttaa suomalaista piimää, joskaan se ei ole niin paksua. Se on suosittu ruokajuoma, jota muun muassa turkkilaiset lentoyhtiöt tarjoavat lennoillaan, ja monilla pienemmillä kebap-ravintoloilla ainakin Ankarassa näyttää lounasaikaan olevan houkutustarjouksena ”kebap ve ayran”.

Ankaran vesijohtovettä ei suositella juotavaksi, vaan tämä on näitä vesipullokaupunkeja. Ensimmäiset viikot raahasimme viiden litran vesipulloja lähikaupoista harva se päivä, kunnes viimein saimme ostettua vesiautomaatin. Apulainen auttoi tekemään vesipullotilauksen puhelimella ja ainakin ensimmäisellä kerralla pullojen toimitus kesti noin 20 minuuttia. Nyt meillä on kaksi 19 litran vesipulloa sekä vesipullopumppu, jonka sai kaupanpäälle. Jee! Nyt ei tarvitse yrittää säästellä vettä ruuanlaitossa.

Olemme ensimmäisen kerran maistaneet turkkilaista alkoholipitoista kansanjuomaa rakıa 1980-luvun lopulla rannikkokaupungissa Kuşadasıssa (jossa kävimme laivamatkalla Samosin saarelta, jossa olimme häämatkalla). Ne muutamat kerrat, kun olemme syöneet täällä turkkilaisessa ravintolassa, on sitä nautittu monissa naapuripöydissä – sitä nauttivat niin seurueen naiset kuin miehetkin veden kanssa laimennettuna. Turkkilaiset viinit sen sijaan ovat olleet meille uudempia tuttavuuksia, enkä uskoakseni ole turkkilaisia viinejä Turkin ulkopuolella edes nähnyt.

Vaikka Turkkia harvoin lasketaan mukaan viinimaiden joukkoon, tiedetään muinaisten heettiläisten valmistaneen viiniä Anatolian alueella jopa 7000 vuotta sitten. Viinintuotanto ei tyrehtynyt edes ottomaanien valtakaudella, koska alkoholikiellot koskivat vain muslimeja. Tuota kieltoa osattiin myös taidokkaasti kiertää. Historian kirjojen mukaan korkea-arvoiset ottomaanit tulivat mielellään ruokailemaan eurooppalaisten vieraidensa pöytään ja samalla nauttimaan alkoholia – osa varmasti tuota salakuljetettua sikaakin 🙂 Aleppon muftin sanotaan selittäneen, että alkoholikielto ei koske viisaita miehiä, jotka tietävät, milloin lopettaa. Ja ainakin osa tiesi myös, miten aloittaa: Turkin silloisen wieniläisen lähettilään De Busbecqin sanotaan kertoneen eräästä ottomaani-vieraasta, joka huusi raivokkaasti joka kerta kaataessaan alkoholia kurkkuunsa. Näin hän teki varoittaakseen sieluaan, jotta se osaisi varata itselleen rauhallisen sopukan hänen ruumiissaan, jotta sielu ei olisi osallisena rikolliseen toimintaan, jonka hän on juuri aikeissa toimittaa!

Nykyiset Turkin suurimmat viinitehtaat, Kavaklıdere ja Doluca, aloittivat viinintuotantonsa Atatürkin aikana 1920-luvun lopulla. Suhtautuminen viiniin, ja alkoholiin yleensäkin, on Turkissa edelleen huomattavasti vapaampaa kuin monissa muissa islamilaisissa maissa. Lähes joka ruokakaupassa on oma viiniosastonsa; Beğendik-kaupoista sitä ei kuitenkaan löydy.

Viininkulutus on Turkissa kuitenkin edelleen väkilukuun nähden vähäistä. Turkissa ei saa mainostaa alkoholia, ja viini on suhteellisen kallista korkean verotuksensa vuoksi. Esimerkiksi Kavaklıderen perusviinit maksavat 30-45 liiraa, jotkut Dolucan DLC-viinit jopa yli 50 liiraa.

WP_20160212_007.jpg

Turkissa viljellään rypäleitä nykyään paljon, mutta toistaiseksi vain kolme prosenttia tuotetuista rypäleistä tehdään viiniksi – ruokakaupoista löytyy rypäleitä enemmänkin tuoreina, rusinoina, mehuna ja siirappina. Turkissa sanotaan kasvavan satoja erilaisia rypälelajikkeita (lähteestä riippuen haitarilla 600-1200), mutta ”vain” 60 niistä viljellään ruuaksi ja juomaksi. Kavaklıdere käyttää vain perinteisiä turkkilaisia rypälelajikkeita, Dolucan viinejä tehdään muuallakin maailmassa tunnetuista rypäleistä kuten cabernet sauvignonista ja merlotista. Turkissa viljellään myös paljon omia vanhoja rypälelajeja, joilla on tietysti hyvin turkkilaisia nimiä, kuten narince, kabarcık, öküzgözü (nimenä oma suosikkini) ja boğazkere. Tuo viimeinen on tärkeä rypäle esimerkiksi Buzbağ-viinien viljelyalueella, jota pidetään viinin syntymäpaikkana: uskotaan, että juuri tälle alueelle Nooan arkki aikoinaan vedenpaisumuksen jälkeen ajautui ja juuri tälle alueelle Nooa sitten istutti maailman ensimmäiset viiniköynnökset!

Tutustu kotikaupunkiisi -viikonloppu

Hiukan bloggailua näin sunnuntai-iltana odotellessamme saunan lämpiämistä…

Perjantai oli aurinkoinen, ja iltapäivällä oli jo 14 astetta lämmintä. Illalla alkoi kuitenkin pikkuhiljaa sadella taas lunta ja lauantaiaamuna lunta oli varmasti tullut jo 10 senttiä. Säätiedotus siis piti paikkansa.

Lunta satoi hiljalleen lisää koko lauantaiaamupäivän. Päätimme kuitenkin lähteä autoilemaan ja katselemaan kotikaupunkiamme vähän eri suunnasta. Suuntasimme aikalailla kohti itää ja suurta kauppakeskusta, josta löytyy myös Ankaran Ikea.

Meidän katumme oli juuri sellainen kuin asunnonvälittäjä syksyllä väitti, että se on lumipyryn jälkeen: sula ja puhdas. Heti, kun käännyimme seuraavalle kadulle, edellisen päivän ja saman aamun lumipyry ja parhaillaan taivaalta tiputteleva räntäsade olivat jo huomattavasti selkeämmin havaittavissa. Kaksisuuntaisilla, kapeilla, mutkittelevilla teillä oli van yksi ura keskellä, jota pystyi ajamaan – jännittävää!

WP_20160206_002.jpg

Kun pääsimme Oraniin sakka, alkoivat aivan mahtavat näköalat! Oran on aika uutta asuntoaluetta, jonka vierestä alkaa laaja luonnonpuistoalue, jonka takana ainakin silmämääräisesti jatkuu loputon vuoristoseutu. Harmi, että auton ikkunasta ei saanut otettua kuvia. Oli melkoista laaksoa ja kukkulaa ja lumihuippuiset vuoret kuulsivat edessäpäin.

Ikea oli niin kuin Ikea on, ja sieltä löytyy aina jotain pientä kotiin. WP_20160206_008Hankittiin myös Ikean perhekortti, turkinkieliseltä koneelta. Ruokapuoli oli Ikeassa kovin turkkilainen, vaikka ruotsalainen lihapulla-annos sieltäkin löytyi, tosin ranskalaisilla eikä perunamuusilla.

WP_20160206_007

Kauppakeskuksen Carrefourin lihatiskiltä ostimme lihoja, herkkutiskiltä mezelereitä, turkiksi. Elektroniikkaliikkeestä tilasimme vesiautomaatin, turkiksi. Hyvin ymmärsivät meitä. Menimme ja tulimme kauppareissulle hiukan kiertotietä, joten olimme kotona aika myöhään. Iltaruoka syötiin eilen ranskalaisittain yhdeksän aikaan illalla.

Tänään kävimme sunnuntaitorilla Ayrancın kaupunginosassa, kävelymatkan päässä meiltä. Menomatka pudoteltiin alamäkeä, tulomatkan kiipesimme sitten takaisin kotiin. Kirkas auringonpaiste ja muutama aste lämmintä. Ihana reippailukeli 🙂

WP_20160207_004.jpg

Ayrancıssa on sunnuntaisin luomutori, organik pazarı, ja joka kuukauden ensimmäinen sunnuntai myös antiikkitori, antika bazarı. Tänään oli joka kuukauden ensimmäinen sunnuntai.

Antiikkitorilla oli myynnissä ihan oikeaa antiikkia, enemmänkin kirpparitavaran näköistä tavaraa ja kaikkea sen väliltä. Koitimme etsiä turkkilaisille teelaseillemme alusia, mutta vielä ei tärpännyt. Löysimme kuitenkin mukavan viinipullonavaajan kokoelmiimme. Söimme pasaarissa turkkilaisen pikalounaan: teetä ja juusto-pinaattigözlemeä. Maksoi yhteensä 7 liiraa.

Luomutorilla oli suuret määrät hedelmiä, vihanneksia, jauhoja ja niistä tehtyjä tuotteita. Löysimme ihana maalais-luomu-ruisleipää.

WP_20160207_005

Mausteita torilta ei löytynyt muita kuin tuoreita tillejä, lehtipersiljaa ja minttua, joita löytyy kaupoistakin. Vielä emme ole löytäneet yhtä ihanaa maustetoria kuin oli Istanbulin suuressa katetussa basaarissa. Netistä olemme kyllä jo surffaileet osoitteen maustetorille Ankarassa. Joku viikonloppu ajelemme katsastamaan paikan: Çıkrıkçılar Yokuşu Ulusin vanhassa kaupungissa.

Toistaiseksi olemme ostaneet kaikki mausteet lähikaupoista. Denizen kaupasta ostin viime viikolla sumakkia ja kimyonia. Sumakkiin olemme tutustuneet jo aiemmin Jordaniassa, mutta vasta nyt sain tietää, että sen nimi on sumak. Netin mukaan sumakki on happaman makuinen mauste jota ripotellaan valmiin ruoan päälle, kuten kebabiin, riisiin ja salaattiin. ”Happaman makuinen” ei ihan kauhean kuvaava ilmaisu ole, mutta myös Jordanian Ammanin maustebasaarin myyjä kehotti ripottelemaan sitä salaatin päälle. Sumakki maistuu sitrusmaiselle, siinä se ”hapan”. Sumakki tehdään sumakki-puun kuivatuista hedelmistä. Suositellaan erityisesti kebab-ruokiin. Kimyon on jeeraa eli juustokuminaa eli Rooman kuminaa, jota löytyy muun muassa munakoisokebabien ohjeesta.

Kiipesimme tänään kotiin kalakaupan kautta, josta nappasimme mukaamme anjovisfileitä ja meriahvenen. Meriahven meni pakkaseen, mutta anjovisfileistä tulee meille tänään alkupalaa.

WP_20160207_006

Toistaiseksi olemme tehneet suurimman osan ruuista kotona. Keittiömme on ihanan tilava, ja siellä on mukava kokkailla, vaikka suuri osa keittiötarvikkeista onkin vielä laivamatkalla.

Ja nyt saunaan!

4.2. huuhailua

Emme ole enää taksien varassa! Tiistaina saimme viimein auton Istanbulista, jossa se oli ollut korjattavana ainakin pari kuukautta. Korjaus ei tosin kestänyt noin kauaa, mutta varaosien saaminen ja talvinen Istanbulin tienoon keli viivästyttivät auton siirtoa Ankaraan.

WP_20160124_009Taksien varassa oleminen ei Ankarassa tosin ole ollut kovinkaan hankalaa. Kotimme edessä on ”taksitolppa” eli pylväs, jossa on taksin kutsunappi. Niitä löytyy ympäri kaupunkia. Taksin saamiseen menee yleensä pari minuuttia, koska lähin varsinainen taksiasema on kotikadullamme. Ja mikä parasta Bangkokin jälkeen: taksikuski lähtee joka kerran, mittarilla, juuri sinne, minne itse haluat mennä! Buyrun, efendim!

Taksia olen toistaiseksi tarvinnut kuitenkin harvoin, koska olen ollut pääsääntöisesti kotona. Kuvittelen kuitenkin toiveikkaana saavani vielä jotain mielekästä työtä tai tehtävää kodin ulkopuolellakin. Tutkimusapurahat, joita hain Suomesta, eivät tuottaneet hedelmää.

Bangkokissa en viimeisellä kaudellamme itse ajanut autoa. Täällä kuitenkin aion tarttua rattiin. Lähetystöstämme saimme ohjeet, että suomalainen ajokortti käy täällä puoli vuotta virallisesta ajokortista, jonka jälkeen täytyy anoa turkkilainen ajokortti, jonka puolestaan saa lähimmästä ajoneuvotoimistosta. Saapa nähdä, onko se todellakin näin helppoa, vai täytyykö esimerkiksi käydä puna-vihersokeustestissä ja jarrunpainamistestissä, kuten Bangkokissa.

Toisaalta näin ihan alkuun on helpompaa, kun toinen on kotona: keskiviikkona tuli nimittäin laivakontti! Saimme lisää vaihtovaatteita ja myös kaivatut keittiötarvikkeet saapuivat muuttolaatikoissa: muun muassa kulhoja, säilytysrasioita, kuppeja, juustohöylä, valkosipulinpuristin, mausteita ja maustepurkkeja sekä viinin ilmaaja – vaikka toistaiseksi sitä ei ollut ehditty kaivata. Sain myös viimein oman tyynyni ja palautin sohvatyynyn sohvalle. Niska tykkää! Kaikki tavarat tulivat ehjänä perille. Merikontin pitäisi olla İzmirin satamassa 25.2.

Muuttomiehet kysyivät, haluanko, että laatikot avataan. Olisikohan ajatus ollut, että purkaisin kaikki itse ja hoitaisin pahvilaatikot ja paperit pois? Vai olisivatkohan tulleet hakemaan ne myöhemmin? Tuon homman tein kerran, kun olimme muuttaneet Bangkokista Ouluun ja meille tuli korotettu laivakontti pihaan. Onneksi pojat olivat kotona ja sain hyvän ystäväni tytärtensä kanssa auttamaan! En tiedä, millä aineella pakkauslaatikot ja -paperit käsitellään, mutta tuon rupeaman jälkeen hengitystiet olivat aika tukossa ja sormet haavoilla.

Pyysin siis muuttomiehiä avaamaan, purkamaan ja viemään roskat mennessään (englanniksi, sillä manageri puhui hyvää englantia). Näin he myös tekivät. Muuttoporukka tuli tasan ajallaan ja koko operaatio ei varmaan vienyt tuntiakaan. Thaimaan päässä muuttopalvelu toimi yhtä hyvin. Suosittelen lämpimästi Erikin BluFox-muuttofirmaa! Erik on muuttanut meidät ainakin 10 kertaa, sekä Bangkokin sisällä että Thaimaasta Suomeen ja takaisin. Kun muutimme viimeksi Bangkokin sisällä ensimmäiseen omaan asuntoomme Thaimaassa, lupasimme Erikille, että muutto on viimeinen. Never say never again.

Näin pääsääntöisesti kotona oleva ehtii myös haahuilla kodin ympäristössä tai oikeammin: tutustua kotiympäristöönsä. Ainakin tällä alueella on helppo kävellä jalkakäytäviä pitkin, toisin kuin Bangkokissa. Maasto on Ankarassa kuitenkin aika mäkistä ja olemme korkealla, joten pohjelihaksia ja hapenottokykyä tarvitaan, että jaksaa kiivetä kaikki mäet ja portaat, joita eteen tulee.

WP_20160204_006

WP_20160204_008

Tänään lähdin kävelemään Appelsiininkukkakatua. Löysin kadun huuhaillessani jokunen päivä sitten Botanik parkiin päin ja päätin, että tuon kadun käyn vielä katsahtamassa.

Kannatti! Löysin noin 10 minuutin kävelymatkan päästä pieni Anser-ostoskeskus, jossa oli MMMicros eli kahden M:n Micros! Käteistä ei juuri ollut ja kysyin ostoskeskuksen pikku ruokapaikan pitäjiltä, missä olisi lähin pankkiautomaatti, että kuinkahan kauan menisi, jos nyt lähtisin kävelemään. Kuulemma ”yürüyek yok” eli sinne ei kannata kävellä, vaan ottaa dolmuş-pikkubussi, koska se on sen verran kaukana. En ottanut, vaan laskin käteiset ja päätin pärjätä niillä. MMMicrosissa oli norjalainen lohi tarjouksessa: 200 g savulohisiivuja 9,95 Turkin liiraa (TL) ja lohimedaljongit 45 TL/kg. Ostin savulohta viikonlopuksi. TL:n voi tällä hetkellä jakaa noin kolmella, niin saa eurot. Bahtin kanssa TL:n jakaminen ja kertominen on hiukan haastavampaa…

WP_20160204_010.jpg

Eräänä päivänä lähdin huuhailemaan (uskoakseni) pohjoiseen päin ja löysin pari kalaravintolaa, nurkkapubin (”Crossroads pub”), lisää pieniä ruokakauppoja ja kukkakauppoja, kaksi päiväkotia, joista toisen pihalla oli opettaja tupakilla. Tosin tarhassa oli varmaan päikkäriaika, joten tupakkitauon ajoitus oli varmaan positiivista. Kohtasin myös ensimmäisen laitapuolen kulkijan Simon bulvarılla. Hän halusi ”abla… para… ekmek için”, tuon verran ymmärsin, vaikka puhetta tuli kyllä paljon enemmänkin: ”siskolta… rahaa… leipään”.

Paluumatkalla oli lähikaupan ulkopuolella olevista isoista laareista syömässä pähkinöitä kaksi pulua. Liikkeenhoitaja ei näyttänyt olevan millänsäkään ja ainakin yksi asiakas osti niitä ison pussillisen.

Lumet ovat lähes sulaneet ja aurinko on paistanut lämpimästi muutaman päivän. Nokialainen on näyttänyt reilua 10 astetta plussan puolella ja tänään Foreca väitti, että siellä oli jo 15. Uskon kyllä, sillä kävin reilun tunnin ja reilun parin kilometrin kävelyreissun ympäristössä. Talvivaatetukseni oli kyllä liikaa. Ensin lähtivät lapaset taskuun, sitten villahuivi auki ja viimein myös toppatakki. Keli oli kuin huhti-toukokuun lämpöisellä kelillä Suomessa. Lauantaiksi Foreca lupaa kuitenkin räntää. Ei sentään vielä takatalvea, sillä se lupaa lähipäiville myös reippaita lämpöasteita.

Tätä kirjoittaessani auringon laskettua ulkona on vielä 11 astetta, yöksi lupailee neljää. Sen verran lämmintä on ollut, että sisälämpötilamme nousi 23,5 asteeseen! Jee! Aikaisemmin lämpötila oli vain oli 19-20 astetta. Kolmen-neljän asteen nousu tuntuu tosi mukavalta, eikä ole enää tarvinnut villapaitaa ja villahousuja kotona – myös ainot jäivät tänään eteisen kenkätelineeseen!

WP_20160204_016.jpg

Kielestä ja kielistä

Tutustuin turkin kieleen televisio-ohjelmien avulla jo vieraillessamme täällä lokakuussa 2015. Jostakin syystä emme ole vielä saanet kotona näkyviin sitä kanavien kirjoa, joka hotellihuoneessamme oli tarjolla, mutta olen jatkanut turkkilaisten kanavien seuraamista netistä (http://wwitv.com/television/210.htm).

Uutisia on helpohko seurata, koska niissä on kuva mukana ja jutut ovat yleensä jollakin asteella tuttuja. Kokkiohjelmia on myös helppo seurata ja niistä oppii samalla turkkilaisia perinneruokia ja turkkilaisten ruokien ohjeita. Molempia seurailen sanakirjan kanssa, mutta varsinaisten puheohjelmien seuraaminen menee enemmänkin turkin kielen intonaatiofiilistelyksi.

Tämän hetken nettilempparisarjani on iltaisin näytettävä Kanal D:n ”Arka sokaklar” (Takakujia) -poliisisarja, joka on kuvattu Istanbulissa. Joka jaksossa joku kuolee ja näppärät poliisit ratkaisevat rikoksia ja sotkeutuvat ihmissuhdedraamoihin. Sarja perustuu lähinnä arkidialogeille, eikä siinä ole kovin korkealentoista jutustelua tai juonen kehittelyä, mutta eipä kielitaitoni kovin korkealentoisen ohjelman seuraamiseen vielä riitäkään.

Joiltakin nettikanavilta tulee kulttuurisosiaalisia juttuja, kuten piilokameraohjelma, jota katsoin toissa viikolla. Siinä näyttelijöinä oli nuoripari, joka istui yhdessä nuoren miehen niin ikään näyttelijä-isän kanssa kahvilassa. He keskustelivat sen verran kuuluvaan ääneen isän muutosta nuorenparin kotiin, että naapuripöydistäkin alettiin seurata keskustelua – mikä oli ohjelman tarkoituskin. Keskustelu sujui hyvässä yhteishengessä, kunnes nuorelle miehelle tuli muka-puhelu ja hän siirtyi pois kuvasta. Nuori nainen aloitti uuden keskustelun muka-appiukkonsa kanssa ja kertoi, että hän ei missään nimessä halua tätä asumaan heille. Siinä vaiheessa naapuripöydistä yleensä puututtiin keskusteluun ja moitittiin naista sekä kielenkäytöstä että asenteesta. Yhdessä episodissa viereisen pöydän nuori mies tuohtui niin, että näytti siltä, että hän käy kohta vihoissaan naiseen käsiksi. Ohjelman pointti oli ymmärtääkseni siinä, että gallupin mukaan yli 70 % turkkilaisista on edelleen sitä mieltä, että nuorten tulee huolehtia vanhemmistaan, kun nämä tulevat vanhoiksi. Piilokameralla testattiin, kuinka vahvat tuntemukset oikeasti ovat. Vahvat olivat.

Vaikka omasta televisiostamme emme vielä ole saaneet näkymän kuin muutamia taivaskanavia, näkyy sieltä kuitenkin myös kaksi thaimaalaista kanavaa! Toinen niistä on selkeästi meditaatiokanava, jossa tulee välillä englanninkielistäkin meditaatio-ohjelmaa; toiselta tulee joko thaimaalaisia tai thaiksi dubattuja ohjelmia. Emme ole seuranneet kumpiakaan…

Television lisäksi koitan kartuttaa turkin taitoani apulaisemme kanssa. Sana- ja lausevarastoa on kertynyt jo jonkin verran: tänään on niin kaunista, on aurinkoista ja lunta, Istanbulissa lumi on ongelma, Brysselissä sataa vettä… puuseppä tulee tänään klo 9, tämä on rikki, vaihdetaan vuodevaatteet, tässä on uusi imuri, tehdään tämä yhdessä, voitko auttaa, tänään menen Türkcellin toimistoon ostamaan sim-kortin…

Muutama turkkilainen on sanonut minulle, että turkin kieli ja suomen kieli ovat sukulaiskieliä. En ole kovin innokkaasti korjannut, vaan myötäillyt, että joo, tavallaan. Kielissä on kieltämättä samankaltaisuuksia, mutta nämä satunnaiset samankaltaisuudet eivät tee turkista ja suomesta sukulaiskieliä. Molemmille kielille on yhteistä agglutinoivuus (eli sanan vartaloon lisätään päätteitä), vokaalisointu (etu- ja takavokaalit) ja kieliopillisen suvun (tai sukujen) puute. Perussanajärjestys turkissa on kuitenkin erilainen: subjekti–objekti–verbi.

Suomalais-ugrilaisten kielten professori Johanna Laakson mukaan sukukieleen tarvitaan sellaisia samankaltaisuuksia, ”jotka ovat yhteistä ikivanhaa alkuperää, niin että kielten voidaan selittää polveutuvan samasta kantakielestä”. Turkin kielen historia on yhtä vanha kuin turkin kansan historia. Samoin on suomen kielen laita. Suomi ja turkki eivät kuitenkaan polveudu samasta kantakielestä, sillä suomalaisia, suomalaisuutta ja suomen kieltä nykyisessä mielessä ei koskaan ole ollut muualla kuin Suomessa.

Laakson mukaan suomalaiset ja suomen kieli ”ei ole tullut mistään”. Itämerensuomalaisten kielten, joihin suomikin kuuluu, yhteistä oletettua kantamuotoa, kantasuomea, puhuttiin Suomenlahden molemmin puolin jo ennen ajanlaskumme alkua. Ennen 1500-lukua eli niin sanotun varhaissuomen kaudella suomea ei juuri edes käytetty kirjoitettuna kielenä. Vanhan kirjasuomen kauden katsotaan päättyneen 1800-luvun alussa. Sitä seurasi varhaisnykysuomen kausi 1820-luvulta 1870-luvulle, ja vasta sen jälkeistä aikaa voidaan luonnehtia nykysuomeksi.

Nykyturkin kirjoitusasu on vielä huomattavasti uudempaa perua. Osmaanien aikana ”osmaaniturkkia” kirjoitettiin arabialaisin kirjaimin. Nykyturkissa käytetään 29:ää latinalaisten aakkosten kirjainta, joiden käyttö aloitettiin lailla 1.11.1928. Kieli ”turkkilaistettiin” nyky-Turkin perustaja Kemal Atatürkin aloitteesta, kun maa haluttiin irrottaa islamin ja osmaanivallan perinteestä. Turkin kirjain Ö otettiin ruotsin aakkosista (ruotsalainen tulkki oli mukana uutta kirjoituskieltä kehittävässä toimikunnassa), Ç otettiin mukaan albanian aakkosista, Ş romanian aakkosista ja Ü saksan aakkosista. Turkkia puhuu oppikirjani mukaan yli 220 miljoonaa ihmistä ja se on maailman viidenneksi eniten puhutuin kieli. Luulen kyllä, että tuohon lukuun kuuluvat jo eteläturkkilaiset kielet, kuten azeri, turkmeeni ja kaškai.

Jo osmaanien ajan turkissa vilisi lainasanoja persiasta ja arabiasta. Nykyturkissa on paljon lainasanoja myös ranskasta, kreikasta ja jokunen englannistakin. Oppikirjani osasi kertoa, että turkin kielen sanoja on puolestaan lainattu muihin kieliin ainakin 20 000. Suomen kieleen niitä on lainattu ainakin yksi: kalabaliikki.

Kalabaliikki tulee turkin sanasta kalabalık, jota ei tunneta muissa Länsi- ja Pohjois-Euroopan kielissä. Lainasanan taustalla on niin sanottu Benderin kalabaliikki vuonna 1713, mikä sai alkunsa, kun Kaarle XII pakeni Pultavan tappion jälkeen ruotsalaisen sotilasosaston kanssa ottomaanien valtakunnan alueelle, josta käsin hän lietsoi sotaa Venäjän keisarikuntaa vastaan. Ottomaanien silloinen sulttaani päätti kuitenkin lopulta panna hankalaksi heittäytyneen Kaarlen kotiarestiin. Kaarle ja hänen miehensä vastustivat pidätystä aseellisesti, mistä syntyi melkoinen kalabaliikki.

Tiesimme kyllä, että Ankarassa ei englannilla pärjää, mutta jotenkin kuitenkin yllätti, että edes isoissa tavarataloissa ei henkilökunta puhu kuin turkkia, muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta. Ne harvatkin puhuvat yleensä vain muutaman sanan. Vinkkinä teille, jotka suunnittelette vierailua tänne: matkailijan pikaturkkia voi opetella Ylen nettisivulta: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/12/15/turkki. Vaikka Ankaran arkielämässä pikaturkki ei kovin pitkälle riitä, pääsee sillä ainakin alkuun.

Näin alkuaikoina kieliongelmat tulevat esille erityisesti paikoissa, joissa tarvitsisimme asiakaspalvelua. Esimerkiksi eräänä iltana Cepa-ostoskeskuksessa, josta etsimme imuria. Löysimme elektroniikkaliikkeen, jossa imureita oli näyttävästi esillä, mutta niiden ostaminen muodostui yllättäen ongelmaksi. Haastavin osuus oli, että kukaan myyjistä ei puhunut englantia. Koska imuri oli meille tarpeellinen, koitimme kuitenkin tehdä kaupat turkki-suomi-englannillamme.

Suurimmassa osassa liikkeessä näytillä olevista imureista oli vain varsinainen moottoriosa, ei siis suutinta eikä letkua. Myyjä olisi kyllä myynyt meille pelkän imurin, koska ”kutu yok” eli laatikko puuttuu – suuttimet ym. olisivat oletettavasti olleet tuossa laatikossa. Meidän mielestämme se olisi ollut aika huono kauppa, joten näytimme imureita, joissa oli kaikki mukana ja koitimme turkki-suomi-englannillamme selittää, että tällaisesta kokonaispaketista tehtäisiin kyllä kaupat, jos sellainen löytyisi siitä merkistä ja mallista, jota havittelimme. Emme selkeästi ymmärtäneet toisiamme, mutta myyjä löysi kaksi asiakasta, nuorta miestä, jotka osasivat englantia ja olivat halukkaita auttamaan.

Kävi ilmi, että kyseistä imuria ei todellakaan ollut liikkeessä kuin tuo mallikappale ilman irrotettavia osia. Tulkkipoikamme kysyivät ystävällisesti, mistä päin olemme kotoisin. Sanoimme, että Suomesta. Pojat sanoivat olevansa Thaimaasta. Johon me, että itse asiassa mekin olemme Thaimaasta, josta tulimme tänne vasta viime viikolla; olemme itse asiassa olleet siellä 16 vuotta. Poikien seuraava kysymys oli, mitä pidämme Thaimaasta ja syömmekö me thaimaalaista ruokaa. Olenkohan koskaan tavannut thaimaalaista, joka ei ensimmäisenä kysy noita samaa kahta kysymystä? Ja kun tarkemmin miettii, ne taitavat olla myös ne kaksi ensimmäistä kysymystä, jotka turkkilaiset ovat meille esittäneet! Kertonee lie paljon kulttuureista. Hauskinta tuossa imurin ostamisessa ehkä kuitenkin oli, että ainoat ihmiset koko isossa elektroniikkaliikkeessä, jotka puhuivat englantia, olimme me ja kaksi thaimaalaista poikaa!

Ilmastonmuutoksesta

Muuttaessamme Suomesta Thaimaahan koimme aikanamme melkoisen ilmastonmuutoksen. Sama tapahtui jälleen.

Thaimaan trooppisen ilmaston ja Ankaran mannerilmaston välillä on aika huikea ero. Kun Thaimaassa on tyypillisesti kuumaa ja kosteaa läpi koko maan lähes ympäri vuoden, on Ankarassa tyypillisesti kuivaa, ja täällä on vuoden mittaan voimakkaita lämpötilan vaihteluja. Sanotaan, että Ankaran talvi joulukuusta maaliskuulle on usein kylmä mutta arvaamaton.

Kävin googlaamassa ja opin, että Köppenin ilmastoluokitusta käyttäen Suomessa on luokan Df ilmasto, eli kylmätalvinen lumi- ja metsäilmasto, jossa sataa tasaisesti ympäri vuoden, kaikkina vuodenaikoina keskimäärin kohtuullisesti. Suomen kotikaupunkimme Oulu kuuluu keskiboreaaliseen vyöhykkeeseen, jossa lämpötilan vuorokaudensisäinen vaihtelu on suurempi kuin muualla Suomessa.

Tänä vuonna on Ankarassa ollut apulaisemme mukaan normaali talvi, ei siis mitään arvaamatonta ainakaan vielä. Vielä viime viikolla oli aamuisin reilut -10 astetta, päivisin muutama aste lämpimämpää. Paikalliset veikkasivat, että talvi kestää vielä pari viikkoa. Arvaamaton saattaa kuulemma kuitenkin vielä tulla, sillä Ankarassakin on koettu muutaman takatalvi.

Ankaran pohjoispuolella ja Itä-Turkissa talvi on ollut huomattavasti ankarampaa. Türk Hava yolları joutui 27.1. perumaan 143 Istanbulin lentoa, Ardahan Gölessä pakkanen kipusi kuun lopulla -27 asteeseen ja Itä-Turkissa jouduttiin sulkemaan yhteensä 2500 kylätietä lumen takia. Koillisen Bursan (josta tulevat iskender-kebabit!) lähellä olevan laskettelukeskuksen Uludağin lumensyvyys oli tammikuun lopulla 205 cm.

Tänä aamuna ulkolämpötila oli 2 astetta plussan puolella. Olimme viikonlopun reissussa, mutta näyttää, että keli on pysytellyt plussan tuntumassa jo muutaman päivän. Lumilyhdyt ovat sulaneet ja Dikmen vadisissa alkaa maa olla paikoin paljaana. Tänä aamuna oli koko laakso peittynyt sumuun.

IMG_4969.JPG