Kuukausi: lokakuu 2016

Turkki vaihtaa aikavyöhykettä

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Turkista, YleinenJätä kommentti

Turkissa on ollut 1900-luvun alusta käytössä sama kellonaika kuin Suomessa eli se on seurannut Itä-Euroopan aikaa. Euroopan kesäaikaa Turkki on seurannut vuodesta 1974 sakka: kelloja on siirretty samaan aikaan muiden kesäaikaa viettävien maiden kanssa eli maaliskuun ja lokakuun viimeisenä sunnuntaina.

Kesäaika omaksuttiin Turkissa itse asiassa jo vuonna 1947, mutta vuonna 1965 siitä oli noin kymmeneksi vuodeksi luovuttu. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen suurin osa kesäaikaa noudattavista maista oli itse asiassa luopunut kesäaikakäytännöistään, mutta palasi niihin 1980-luvun alussa. Itselläni ensimmäinen muisto talviaikaan siirtymisestä on syyskuulta 1984, jolloin odottelimme keskellä yötä junassa tunnin paikoillaan Hampurin asemalla. Olin matkalla Pariisiin aupairiksi.

Kesäaika standardoitiin Euroopan Unionissa vuonna 1996, ja vuonna 2000 siitä annettiin direktiivi. Thaimaassa ei ollut käytössä kesäaikaa; vuosittaisen vuorokauden valoisuus oli lähestulkoon sama ympäri vuoden. Talvella valoisa aika oli molemmista päistä vuorokautta vain noin tuntia lyhyempi. Suomen kesäajan muuttuminen kuitenkin vaikutti sielläkin: tunnin lyhyempi aikaero teki iltaskypetykset helpommaksi lastemme ja sukulaistemme kanssa.

WP_20161030_001.jpg

Mutta takaisin Turkin aikaan: Tämän vuoden syyskuun alussa Turkin hallitus teki päätöksen, jonka mukaan Turkki siirtyy pysyvästi kesäaikaan eli ei tänä vuonna siirräkään kellojaan takaisin normaaliaikaan, jota myös talviajaksi kutsutaan. Hallitus teki siis päätöksen muuttaa Turkin aikavyöhykettä.

Kännykkämme ja tietokoneemme eivät tietystikään Turkin hallituksen päätöstä tunnistaneet ja päivittivät itsensä viime yönä kesäajasta talviaikaan. Aamulla piti sitten siirtää manuaalisesti kellot Bagdadin aikaan, sillä Turkin uutta aikaa ohjelmat eivät vielä tunnistaneet.

Virallinen aikavyöhykemuutos tapahtuu marraskuun 8. päivä, jolloin Turkki siis siirtyy tuntia kauemmaksi lännestä ja tuntia lähemmäksi arabimaita. Aikavyöhykemuutoksellaan Turkki siirtyy samaan aikaan paitsi Bagdadin, myös Irakin, Kuwaitin, Qatarin ja Saudi-Arabian ja siellä olevan Mekan kanssa. Uutta aikaa kutsutaan ainakin Turkissa ja Pohjois-Kyproksella nimellä Turkey Time (TRT).

Kesä- ja talviajat ovat aika uusia käsitteitä, aikavyöhykkeet sen sijaan huomattavasti vanhempia. Aikavyöhykkeet määrättiin nimittäin alun perin vuonna 1884. Sitä ennen kullakin maalla oli oma luonnollinen aikansa, jonka keskipäivä määräytyi auringon mukaan. Washingtonissa pidetyssä kansainvälisessä kokouksessa kuitenkin päätettiin, että Maapallo jaetaan aikavyöhykkeisiin, joiden rajat myötäilevät 15 pituusastetta, jolloin aikavyöhykkeitä tulee yhteensä 24. Kahden vierekkäisen aikavyöhykkeen väliseksi aikaeroksi määritettiin tasan tunti. Aikavyöhykkeet olivat, ja ovat siis edelleen, kuvitteellisia vyöhykkeitä.

Aikavyöhykkeet ja niiden määrittelyt ovat muuttuneet sitten Washingtonin kokouksen. Nykyäänhän käytetään ajan mittana kuvitteellista nollameridiaania, joka kuvitteellisesti kulkee Greenwichin kuninkaallisen observatorion kautta. Tästä ajasta käytetään tunnusta UTC (Universal Time, Coordinated; koordinoitu yleisaika), ja aikavyöhykkeestä tunnusta GMT (Greenwich Mean Time) – eli käytännössä UTC on sama kuin GMT (Aurinko ohittaa observatorion pituuspiirin keskimäärin kello 12.00 GMT).

Valtioiden alueella on yleensä käytössä sellaisen aikavyöhykkeen aika, johon maan keskeisimmät osat kuuluvat, vaikka maan läpi kulkisikin eri aikavyöhykerajoja. Esimerkiksi itäisen Turkin ja läntisen Turkin valoisan ajan ero on vuorokaudessa 1 h 16 min. Keskeisimmillä osilla Turkin suhteen tarkoitetaan varmaankin maan länsiosassa olevia Istanbulia ja Ankaraa.

Turkki on viime vuosina rukkaillut kesä- ja talviaikaan siirtymisiään poliittisilla päätöksillä. Vuonna 2011 Turkki siirtyi Euroopan kesäaikaan päivää myöhemmin kuin muu Eurooppa, vasta maanantaina 28.3. klo 3 aamuyöllä, jotta kansalliset yliopiston pääsykokeet, jotka olivat sunnuntaina 27. päivä, eivät häiriintyisi. Myös vuonna 2014 Turkki siirtyi kesäaikaan päivän myöhemmin kuin muu Eurooppa eli vasta 31.3. klo 3. Tällä kertaa syynä olivat 30.3. järjestettävät paikallisvaalit. Viime vuonna Turkki taas siirtyi talviaikaan vasta kaksi viikkoa myöhemmin kuin Eurooppa, sunnuntaina 8.11. klo 4. Tällä kertaa syynä olivat 1.11. järjestettävät yleisvaalit. Valtaapitävä hallitus halusi, että päivä on mahdollisimman pitkään valoisaa, jotta ihmiset innostuvat käymään vaaliuurnilla. 30.10.-8.11. välistä aikaa kutsuttiin Turkin mediassa ”Erdoğanin ajaksi”.

Pysyvä aikavyöhykemuutos ei tullut puun takaa, sillä aihe on ollut Turkin hallituksen asialistalla aiemminkin. Vuonna 2008 Turkin Energiaministeriö ehdotti, että Turkki luopuisi kesäajasta ja siirtyisi +2,5 UTC-aikaan eli siirtäisi kelloja puoli tuntia eteenpäin. Ehdotus kuitenkin hylättiin.

Vuonna 2010 vielä spekuloitiin mediassa, että Turkki tuskin haluaa kauppasuhteidensa takia eri aikaan Euroopan kanssa. Toisin kuitenkin siis kävi. Nyt mediassa spekuloidaan, että nykyiselle hallitukselle ei riitä pelkkä Mekan aikaan siirtyminen, vaan että Turkki seuraava siirto lähemmäksi islamilaisia maita on perjantain vapaapäiväksi julistaminen sunnuntain sijaan.

Spekuloijat muistuttavat myös, että Saudi-Arabia on kehottanut kaikkia muslimimaita siirtymään islamilaiseen aikaan (Islamic Mean Time, IMT). Tarkkaa IMT aikaa näyttää Mekkaan rakennettu kellotorniin, joka valmistuessaan oli maailman toiseksi korkein rakennus.  Torni on valaistu kahdella miljoonalla ledivalolla ja koristeltu valtavan kokoisella ”Allahin nimeen”-tekstillä. Mekkalaiset eivät helpolla missaa rukoushetkiään: kellotornin 21 000 vihreää ja ja valkoista valoa vilkkuvat viisi kertaa päivässä – valot voi nähdä lähes 30 km päähän.

Vaikka osmanien valtakunnassa olikin 1900-luvun alussa käytössä Itä-Euroopan kellonaika, se ei ollut ainoa maassa käytettävä aika. Levantti (Lähi-idän alue Välimeren itäpäässä) oli koko 1800-luvun loppupuoliskon osa Turkkia, vaikkakin löyhästi. Ulkomainen vaikutus alueella oli voimakasta, elettiinhän siirtomaa kautta. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1920 Levantti oli Ranskan ja Englannin miehittämä. Turkin alueella oli tuolloin käytössä Turkin aika, Beirutin aika, Pariisin aika ja Greenwichin aika.

Turkin ajassa yö ja päivä jaettiin molemmat erikseen 12 tuntiin, ja uuden päivän alun määritti auringon lasku, joten Turkin aikaa näyttävät kellot täytyi rukata joka päivä. Uskonnollisissa menoissa ja tavallisten ihmisten elämässä Turkin aika säilyi pitkään, vaikka vuoden 1925 jälkeen Turkissa otettiinkin käyttöön Itä-Euroopan kellonaika: aina 1930-luvulle saakka Itä-Euroopan aika oli säännöllisesti käytössä oikeastaan vain armeijassa ja valtion virastoissa.

Ei Suomenkaan kellonaika ole ollut aina sama. Autonomisessa Suomessa 1900-luvun alkuun mennessä Helsingin paikallisaika oli vakiintunut Suomen epäviralliseksi yleisajaksi. Virallisen ajan Suomi sai vuonna 1921, kun Suomi siirtyi Valtioneuvoston määräyksellä Helsingin paikallisajasta Itä-Euroopan vyöhykeaikaan: vappuyönä 1921 kello 24 kelloja siirrettiin 20 minuuttia ja 10,9 sekuntia eteenpäin.

Kesäaikaan ja talviaikaan siirtymisen järkevyydestä tai järjettömyydestä on Suomessakin ollut puhetta. Kun päätös kesäajasta tehtiin ensimmäisen maailman sodan aikaan, sitä perusteltiin energiansäästöllä: aikoja rukkaamalla auringon valoisuus osuu paremmin päiväsaikaan. Uskallanpa väittää, että nykyisissä valosaasteiksikin kutsutuissa kaupungeissa tuota tuskin huomaa. Oulusta kotoisin olevalle Suomen vuodenajat tarkoittavat, että kun on talvi, on pimeää, ja kun on kesä, on valoisaa, lähes yötä päivää. Ei siihen yksi tunti sinne tänne mitään ero tee.

Advertisement

Kansallispäivistä

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Juhlapäivistä, YleinenJätä kommentti

IMG_5909.JPGToisin kuin Suomessa, Turkissa juhlitaan maan itsenäisyyttä useamman juhlapäivän avulla. Tänään puoliltapäivin alkoi kansallinen puolentoista päivän mittainen vapaapäivä tasavallan perustamisen kunniaksi: 29.10.1923 Mustafa Kemal Atatürk julisti virallisesti Türkiye Cumhuriyetin eli Turkin tasavallan perustetuksi. Atatürkista tuli sen ensimmäinen presidentti. Kävelin aamulla ruokakauppaan ja alakoulujen pihalla heiluttelivat oppilaat pieniä Turkin lippuja. Kovaäänisistä kuului taustapuhetta ja musiikkia – jonkinlainen tasavallan perustamisen juhla oli selvästi alkamassa

Muita tasavallan ja itsenäisyyden juhlia ovat Turkissa huhtikuun 23. päivä, jolloin juhlitaan kansallisen riippumattomuuden päivää (päivä on samalla kansallinen lasten päivä), toukokuun 19. päivä, joka on omistettu maan perustajalle Atatürkille (päivä on samalla kansallinen nuoriso- ja urheilupäivä) ja elokuun 30. päivä, jolloin juhlan aiheena on voiton päivä.

Kansallisen riippumattomuuden päivänä muistetaan ensimmäisen maailmansodan jatkeena alkanutta Turkin itsenäisyyssodan loppua. 23.4.1920 perustettiin Suuri kansalliskokous, jolla asetettiin perusta uudelle itsenäiselle tasavallalle. Voiton päivänä juhlitaan Dumlupınarin taistelun voittoa kreikkalaisista (ensimmäisessä maailmansodassahan osa Turkin aluetta oli annettu Kreikalle). Toukokuu juhlapäivä on muistojuhla, jolloin Turkin katsotaan Atatürkin johdolla aloittaneen itsenäisyyssotansa vuonna 1919.

Suomessakinhan voitaisi periaatteessa juhlistaa kohta 100-vuotista itsenäisyyttämme muulloinkin kuin 6.12. Tosin tilanne Suomessa oli 1917 hyvin erilainen: mehän otimme yhteen kansakuntana nimenomaan itsenäisyysjulistuksemme jälkeen. Mutta ajatusleikkinä… voisimme juhlia esimerkiksi 31.3., jolloin ajatus Suomen täydellisestä vapaudesta ja itsenäisyydestä esitettiin ensimmäisen kerran julkisesti Siperiasta palanneen P.E. Svinhufvudin kunniaksi järjestetyssä kansanjuhlassa. Juhlapäivä voisi olla myös heinäkuun 1. päivä, jolloin Suomen eduskunta julistautui korkeimmaksi valtiomahdiksi valtalailla, joka siirsi kaiken siihen asti tsaarille ja suuriruhtinaalle kuuluneen vallan eduskunnalle. Entäpä 15. toukokuuta, jolloin raaka ja julma vapaussota, luokkasota, kansalaissota, sisällissota, veljessota Suomessa loppui?

Osmanien valtakunta muuten tunnusti Suomen itsenäisyyden 21.2.1918. Turkkia ei Suomen tarvinnut tunnustaa, sillä 1.11. 1922 vastaperustettu parlamentti lakkautti muodollisesti Osmanien sultanaatin ja lopetti samalla osmanien valtakunnan 623 vuoden valtakauden. Lausannen sopimus, joka sovittiin Turkin itsenäisyyssodan päätteeksi, tunnusti vuonna 1923 vastamuodostetun Turkin tasavallan suvereenisuuden osmanien valtakunnan seuraajavaltiona.

Tämmöisiä tänään tuli mieleen…

Ja International SOS varoittaa, että: Members in the capital Ankara and the cities of Istanbul (Istanbul province) and Izmir (Izmir province) should expect heightened security on the 29 October Republic Day holiday, and avoid all public gatherings as a precaution. In Ankara, a high-profile march is planned early on the day from the old parliament in Ulus to Anitkabir…

Terveystarkastuksessa

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Yleinen2 kommenttia

Kävin tänään vuosittaisessa terveystarkastuksessa. Kyselin sähköpostilla englanniksi ensin muutamasta sairaalasta, minkälaisia paketteja heillä on tarjolla tämän ikäiselle naiselle (50+).

Ensimmäisestä sairaalasta sain vastaukseksi turkinkielisen (osa turkkia hiukan tutumpaa latinaa) listan testeistä ja toimenpiteistä, joita pakettiin kuuluu. Hinta yhteensä 1250 Turkin liira (noin 430 euroa). Sillä olisi saanut muun muassa ALP-, ALT-, AST-, Gaitada Gizli Kan ja Tam Idrar Tahili -tutkimukset…

Toisesta sairaalasta tarjottiin terveystarkastuspakettia hintaan 635 euroa. Tuohon pakettiin olisi kuulunut ravintoterapeutin tapaaminen ja hammastarkastus, mutta ei mammografiaa eikä PAP-näytteenottoa. Mielestäni olen tähän ikään oppinut jo syömään omalle kropalleni sopivalla tavalla, ja hammaslääkärissäkin olen käynyt jo erikseen. PAP pakettiin lisäten hinta olisi noussut jo 680 euroon.

Kolmannesta sain kaksi tarjousta: halvimmillaan 500 Amerikan dollaria (yhdellä yöpymisellä, ilman PAP-testiä ja mammografiaa), vähän useimmilla testeillä ja toimenpiteillä 900 Amerikan dollaria (kahdella yöpymisellä) ja Executive-paketti olisi maksanut 2000 dollaria (kahdella yöpymisellä).

Hurjaa haitaria noiden yksityisten sairaaloiden hinnoissa ja paketeissa ei siis löytynyt. Kaikki olivat suhteellisen kalliita.

WP_20161026_008.jpgKysäisin vielä latteleideiltä, missä he yleensä käyvät terveystarkastuksissa ja sain kaikilta pidempään Ankarassa asuvilta vastaukseksi Özel Çankaya Yaşam Hastanesi. Laitoin sinne heidän täysin turkinkielisillä nettisivuillansa englanninkielisen viestin. Sain vastauksen (hyväksi englanniksi!) ja englanninkielisen käännöksen heidän Kadın (nainen) check up –paketistaan. Hinta 525 Turkin liiraa (180 euroa), sisältäen kaikki tarvittavat, myös nuo mammografian ja PAP:n. Sinne siis aamulla suuntasin.

Sain napin painalluksella taksin, ja taksikuski tiesi paikan. Olin olettanut, että sairaalasta ei välttämättä löydy englannin kielen taitoista, mutta luotin, että tuolla kadın check upilla saa yksityissairaalassa palvelua. Molemmat oletuksen osoittautuivat oikeiksi.

Terveystarkastus ei tässä iässä ole mikään uusi asia, eikä verikokeiden, röntgenien (joka on myös turkiksi röntgen) ja ultraäänien ottamiseen kovasti kieliapuja tarvinnutkaan. Sain mukaani oikein ystävällisen nuoren naisen, joka opasti minut aina oikean paikkaan seuraavaa toimenpidettä varten.

Ainoa ongelma meinasi tulla näytteiden antamisessa. Sain laboratoriosta kaksi purkkia. Toiseen tulee turkiksi jotain ja toiseen turkiksi jotain muuta, sanoi laborantti. Sanoin, että uskoakseni ymmärrän: toinen purkeista oli läpinäkyvä, toinen ruskea, molemmissa kannet. Avustajani kuitenkin otti vielä kännykkänsä esille, klikkasi käännöskoneen päälle ja näytti: pee ja stool. Suuntasimme siis vessaan.

Olisi naurattanut, jos en olisi edellisen kerran käynyt vessassa edellisenä iltana: vessa oli turkkilainen vessa! Tuon pee taiteilin purkkiin, mutta toista näytettä varten pyysin päästä normaaliin vessaan. Ainoa sellainen oli inva-vessa; onneksi se oli vapaana.

WP_20161026_004.jpg

Muutoin terveystarkastus oli oikeastaan läpihuutojuttu. Koko hommaan meni vajaa kaksi tuntia. Joidenkin kokeiden tuloksissa kestää, joten menen ensi viikolla tapaamaan erikseen lääkärin, joka kertoo minulle englanniksi tulokset ja yhteenvedot.

Odotellessani EKG-tutkimukseen pääsyä huomasi oven, jossa luki: Rokotuksia ei laiteta ilman reseptiä. Reseptillä niitä voikin sitten pistää vaikka apteekissa, josta rokotukset ostetaan. Ennen Kappadokian reissua kävimme ostamassa flunssarokotuksen, jonka lääkäri oli määrännyt. Apteekkari kysyi, että pistääkö hän sen nyt vai haluammeko mennä erikseen lääkäriin. Otimme paikanpäällä-vaihtoehdon, jossa meni vajaa minuutti.

WP_20161021_001.jpg

 

Kapadokyan lomalla

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Turistina Turkissa, Turkista, YleinenJätä kommentti

Autoilimme viime viikonloppuna esikoisemme kanssa Kappadokiaan; meille tämä oli jo toinen reissu, esikoisellemme ensimmäinen. Matkalla pysähdyimme jälleen Suolajärvellä ja totesimme, että sen suola on edelleen hyvin suolaista – veden ääreen emme tällä kertaa viitsineet kävellä, siksi kauas vesiraja oli kesän ja alkusyksyn kuivuudessa kaikonnut.

Saapuessamme Göremen kylä kylpi laskevassa auringossa oli aivan yhtä kaunis kuin viimeksikin. Göremestä ja Kappadokiasta ei sen enempää tällä kertaa: niistä tuli kirjoiteltua jo huhtikuun reissun jälkeen. Muutama iltakuva kuitenkin malliksi.

Tällä kertaa uskaltauduimme kokeilemaan myös kuumailmapallomatkailua, joka oli kyllä maineensa veroinen kokemus. Näin syksyllä herätys oli vasta reippasti viiden jälkeen, jolloin Royal-palloyhtiön pikkubussi tuli hakemaan meidät hotelliltamme. Nautimme ensin yhtiön tiloissa seisovasta pöydästä maittavan turkkilaisen aamiaisen, jonka jälkeen ajelimme pikkubussilla kuumailmapallomme lähtöpaikkaan. Palloa oli jo lähes täytetty, joten pääsimme aamuhämärässä aika pian matkaan.

Koriin olisi mahtunut 12 henkilöä, mutta tällä reissulla meitä oli lentäjämme Tolgan lisäksi vain seitsemän matkustajaa. Pieni määrä matkustajia tarkoitti sitä, että meno oli hiljaista ja rauhallista ja näimme hyvin maisemat joka suunnasta. Kappadokiassa on useita kuumailmapalloyrityksiä; omamme valitsimme positiivisten (osa jopa ylistävien) nettiarvostelujen pohjalta, eikä valinta mennyt pieleen meilläkään.

Pallot nousevat ilmaan suunnilleen samoihin aikoihin aamuhämärässä. Olimme hiukan erillämme muista palloista ja saimme heti alkuun esteettömän aitiopaikan auringonnousun seuraamiselle.

Lentäjämme Tolga kertoili hiukan alueen historiasta ja palloilusta yleensä, muutoin keskityimme lähinnä auringonnousun katselemiseen, maisemien ihasteluun, valokuvien ottamiseen ja ihan vain uudesta olotilasta nauttimiseen. Lensimme koko puolitoistatuntisen retkemme enimmäkseen Göremen ulkoilmamuseon päällä, joten jätimme tuon patikointikierroksen tällä kertaa väliin.

Laskeuduttuamme meille tarjoiltiin suklaamansikoita ja kuohuviiniä, jolla kippistimme ensimmäistä kuumailmapallolentoamme. Kerrassaan mahtava kokemus!

Hotellimme oli tällä kertaa Artemis; sekin hyvin kappadokialainen eli osaksi Göremen toppakiviin hakattu. Huoneemme oli siisti ja tilava, patjat ja tyynyt miellyttävän pehmeät, aamupala maittava ja palvelu ystävällistä. Kaikin puolin siis hyvä kokemus.

Göremessä on useita hyviä ruokapaikkoja. Me kävimme hotellin managerin suosituksesta testaamassa Sultan-ravintolan ja edellisen kerran hyväksi toteamamme Old Cappadocia -ravintolan. Herkullista oli ruoka, molemmissa. Hotellimme lähellä oli varmaan Göremen paras iltapaikka, Pasha-kahvila. Illat olivat melkoisen viileitä, joten Pashan lämmin hedelmäviin ja vesipiipullinen avotulen loisteessa, elävän musiikin ryydittäminä toimivat hyvin iltamyssyinä.

Teimme tällä kertaa päivämatkan Ihlaran laaksoon, joka viimeksi jäi näkemättä. Laakso tunnetaan paitsi vihreänä keitaana, erityisesti yli 100:sta vanhasta bysanttilaisesta kirkostaan. Moni tekee Ihralan päivämatkansa patikoiden; me päätimme jättää patikoimisen esikoisen flunssan ja aikaisen herätyksen vuoksi väliin ja kulkea suurimman osan autolla.

Pysähdyimme aika alkumatkasta Star Wars –kahvilassa, jonka omistajalta saimme hyviä vinkkejä kiertomatkallemme. Kahvila on varmasti saanut nimensä samannimisestä elokuvasta, joka tarinan mukaan on kuvattu Kappadokiassa. Tietääkseni näin ei kuitenkaan ole.

Ensimmäinen suositeltu pysähdyspaikka oli kiveen hakattu Selimen luostarialue ja katedraali. Todella pysähtymisen ja kiipeämisen arvoinen paikka! 2D-kuvat eivät tee oikeutta tälle vaikuttavalle 3D-rakennelmalle, mutta laitan tähän kuitenkin muutaman malliksi. Tämä täytyy itse nähdä ja kokea. Katedraali on rakennettu (tai kaivettu) 700-800 lukujen aikana; sen freskot ovat 900-100-luvulta.

Selimestä jatkoimme Melendiz-joen vartta Belisırmaan, jossa söimme joenvarren lauttaravintolassa maittavan turkkilaisen lounaan ayran-jugurttijuomien kera. Omistaja jakoi meille käyntikorttejaan ja kehotti esikoista tulemaan uudelleen reppumatkaajana kavereidensa kanssa; he saisivat yöpyä ravintolalautoilla.

Vatsat täynnä hyvää ruokaa suuntasimme kohti Güzelyurtia, jossa nautimme, jälleen kerran, turkkilaiset kahvit, tällä kertaa simit-rinkelin kera. Kylästä olisi alkanut opastettu museoreitti laaksoon, mutta koska oli jo iltapäivä, päätimme suunnata suoraan viimeiseen etappipaikkaamme, Derinkuyun maanalaiseen kaupunkiin eli yer altı şehiriin. Yksitoistakerroksinen Derinkuyu on avattu turisteille vuonna 1965 ja se ulottuu 85 metrin syvyyteen – näillä metriluvuilla se pitää toistaiseksi ykköspaikkaa Kappadokian luolakaupunkien syyvyysmittauksissa.

Kuten muistakin luolakaupungeista, ja muinaisista maanpäällisistäkin kaupungeista, Derinkuyusta löytyvät kaivot, ruokavarastot, kirkot, keittiöt, verstaat, eläinsuojat, viinintekohuoneet, ilmastointikanavat ja kiveen kaivetut kommunikointi kanavat – luultavimmin ensimmäiset ihmisten käyttämät langattomat puhelimet. Derinkuyussa oli myös koulu ja sen yhteydessä oppilaiden nukkumispaikka – muinainen sisäoppilaitos. Arkeologit uskovat, että luolasto oli suunniteltu jopa yli 20 000 hengelle.

Tuntuu aika hurjalta, että kaupunki on ollut unohduksissa aina vuoteen 1963 saakka, jolloin se löytyi ikään kuin vahingossa. Ainakin tarina kertoo sen tapahtuneen näin: Paikallinen mies halusi remontoida talonsa, ja päätti aloittaa urakan kellarista. Hän purki kellarin seinää ja yllätyksekseen löysi seinän takaa toisen huoneen. Mies jatkoi kaivamistaa, ja esiin tuli yhä uusia luolamaisia huoneita.

Monet kaupungeista ovat olleet yhteyksissä toisiinsa luolakäytävien avulla, ja esimerkiksi Derinkuyu on yhdistetty 10 kilometrin pituisella tunnelilla Kaymaklın luolakaupunkiin, jossa kävimme viime reissullamme. Tunnelit, ja luolaston suuaukotkin, pystyi aikanaan sulkemaan suurilla kiviovilla; nykyään tunneli on kokonaan suljettu turvallisuussyistä. Ja vaikka ei olisi ollutkaan, ei minua tässä elämässä olisi tuohon tunneliin saanut. Vaikka kaupunki oli vaikuttava ja maan alla kulkeminen mielenkiintoistakin, oli se myös aika hurjan tuntoista ja vaati jatkuvaa aivotyötä: “älä ajattele, että tässä on kymmeniä metrejä maata pään päällä…” Ahtaanpaikan kammoiselle paikkaa en suosittele. Yksi käytävä johti hautausmaalle – tai huoneeseen, jota vartijaoppaamme kutsui hautausmaaksi. Toisen ryhmän oppaan mukaan siellä kuitenkin säilytettiin vain hautamuistomerkkejä, vaikka yksi hautaa muistuttava kaivanne huoneessa olikin.

Oppaanamme oli yritteliäs luolavartija, joka myi meille palvelunsa 50 Turkin liiran hintaan. Hänen englanninkielensä ei ehkä ollut kovin vahva, mutta elekielen ja viuh-viuh-äänteiden ansiosta saimme jonkin verran kuitenkin selkoa Derinkuyun historiasta. Oikeat luolaoppaat kuulostivat selittävän hiukan pitempiä tarinoita turistiryhmilleen ihan englanniksi ja sanallisesti, ja nappasimme aina vähän lisätietoa, kun heidän kanssaan samaan paikkaan osuimme. Elekieli ja viuhviuhuttelu oli totta puhuen aika koomista, mutta sen verran maan alla olo jänskätti, että nauru remahti vasta illalla ravintolassa, kun muistelimme vartijaoppaamme juttuja.

Kävelyretkellä Uluksessa

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Ankaran historiasta, Turistina Ankarassa, YleinenJätä kommentti

Kotimme edessä on taksinappi, jota painamalla saa yleensä taksin paikalle parissa minuutissa. Taksilla pääsee Ankaran kaupunkialueella mihin vain, esimerkiksi Ulusin vanhaan kaupunkiin, yleensä noin varttitunnissa. Viime viikolla kävin siellä esikoisemme kanssa turistikierroksella parikin kertaa.

Ensimmäinen reissumme suuntautui Ankaran linnan tienoille ja siellä ensimmäisenä Anadolu Medeniyetleri Müzesiin eli Anatolian sivilisaation museoon. Minulle museokäynti oli jo neljäs, mutta vielä edelleenkin sieltä löytyi uutta ihmeteltävää. Myös itse rakennus on hieno, sillä museo sijaitsee vanhassa, kauniisti restauroidussa osmanienaikaisessa kauppatalossa. Restaurointi on tehty huolella ja siihen meni kuulemma 30 vuotta. Kyllä kannatti. Museossa on esillä (englanninkielistenkin tekstien kera!) Anatolian historiaa kronologisessa järjestyksessä kivikaudelta osmanien aikaan saakka eli melkoisen kattava katsaus nykyihmisen historiaa.

Museon kulmalta pääsee lyhyellä kiipeämisellä Ankaran linnan portille. Linnan tarkka rakennusaika ei ole tiedossa (ei edes vuosisata). Jotkut arvioivat sen olevan alun perin heettiläisten pronssikaudella rakentama, jotkut uskovat, että sen rakennutti kuningas Midas aikoinaan. Turkki on tarinoiden maa.

Linnan eli kalen muoto ja koko on aikojen kuluessa muuttunut, sillä Ankaran alueella on käyty lukuisia sotia, ja jokainen valloittaja on jättänyt linnaan oman lisänsä. Linnaa on myös restauroitu moneen otteeseen; suurin restaurointi tehtiin osmanien aikaan 1800-luvulla. Linna ei ole ollut Ankaralle kovin merkittävä, mutta se on ottanut erityisesti viimeisten restaurointien jälkeen paikkansa kaupungin symbolina ja hyvänä turistikohteena. Sisälinnan kujien varren talot on entisöity kauniisti (matkamuistomyymälöiksi ja muutamaksi ravintolaksi) ja linnan 978 metrin korkeudesta on komeat näköalat Ankaran ylle.

Linnalta kuljimme alaspäin kohti vanhoja käsityöläiskujia ja antiikkimyymälöitä. Istahdimme välillä päiväkahveille ja suuntasimme sitten Salman-kujalle, jossa kupari- ja vaskisepät takoivat perinteisiä turkkilaisia astioita. Jatkoimme Çıkrıkçılar yokuşun torikatua (joka myös Samanpazarina tunnetaan) ja Anafartalar caddesia pitkin alaspäin, ja löysimme Ulusin vilkkaan ruokatorin ja mukavan maustetori sekä jälleen yhden viihtyisän kahvila, jossa oli mukava istahtaa turkkilaiselle kahville.

Kahvilasta pääsimme näppärästi edelleen kävelemällä seuraavaan turistikohteeseemme: Haci Bayram Veli Camii –moskeijan alueelle. Haci Bayram Veli oli bayramiye sufi -lahkon perustaja. Kuuluisat pyörivät dervissit, jotka etsivät yhteyttä jumaluuteen ekstaasin ja tanssin avulla, kuuluvat myös islamin suufilaiseen suuntaukseen. Siitä ei tässä sen enempää. Moskeijan vieressä on Augustuksen – jolta kävi käsky, että kaikki kansa on verollepantava – temppelin rauniot.

Moskeijan alueen ympäristö on yksi Ankaran kunnan turistiprojekteista. Alueella on osmanien tyyliin rakennettuja taloja kapeiden kivikatujen varrella. Ainoa aito ympäröivällä alueella on kuulemma sen vanhat lamppukaupat. Joka tapauksessa työ on tehty hyvin ja alue on mukava turisteilupaikka.

Emme voineet jättää väliin pientä kahvilaa, jonka löysimme ensi kertaa alueella turistina vieraillessamme, jo ennen Ankaraan muuttoamme. Siellä on tullut tavaksi juoda turkkilaiset kahvit. Kahvilan merkkiä en ole koskaan nähnyt, mutta sen edessä on pieni sisäpiha, jossa on aina muutama turkkilainen mies tupakilla tee- tai kahvikupposen kanssa. Pienen sisätilan takana on pieni parveke, jonka paikan omistaja on oletettavasti sisustanut ihan itse: pitkä seinänvierussohva, joka on päällystetty turkkilaiseen tyyliin tyynyllä, muutama lisäjakkara ja pöytä sekä muutama kuvaprintti ja ruukkukasvi. Näin syksyllä ruukuissa oli kovasti kärsineen näköinen tomaatti ja kuivuneita yrttejä. Istuimme pikku jakkaroille ja nautimme näköalasta, jonka omistaja yleensä muistaa joka kerta mainita, se kun avautuu Ankaran linnalle.

Toisen Ulus-reissumme teimme Etnografisen museon kautta Hamamönün kävelykatualueelle. Etnografisessa museossa oli ennen mahtipontisen Anıtkabirin mausoleumin rakentamista Atatürkin sarkofagi, jonne se oli tuotu Istanbulista. Oli hauska nähdä museossa vanhoja osmanien aikaisia vaatetuksia, joiden säilyneistä palasista Tunali Hilmin Çeşni-kaupan omistaja on taiteillut todella kauniita tauluja. Samaan aikaan meidän kanssamme museoon tuli turkkilaisen koulun yläasteen luokka. Oppilaat harjoittelivat kansamme muutaman sanan englantia: How are you?  What’s your name? Do you like Turk? Puhuminen annettiin tehtäväksi pojalle, joka varmaankin osasi parhaiten englantia koulun englannin tunnilla. ”Konuş, konuş!” (puhu, puhu!),  muut kannustivat. Oli oikein hauska tilanne.

wp_20161020_014Museolta oli kävelymatka Hamamönüün. Toisin kuin Haci bayramin projekti, Hamamönün alue on vanhasta asutuksesta restauroitua, ei uudisrakennusta. Jotkut rakennukset ovat erityisen kauniita; alue kelpasi osmanien aikaan jopa pashoille. Alueen restauroinnissa on ollut mukana myös Hacettepen yliopisto, jonka kampusalue ja oppilasasuntola sijaitsevat Hamamönüssä. Nimensä alue on saanut kadun toisella puolella olevasta Ankaran vanhimmasta Karacabeyn hamamista eli kylpylästä: Hamam-önü tarkoittaa ”hamamin edusta”.

Suurin osa Hahamönün alueen kahviloista ja ravintoloista oli auki, samoin matkamuistomyymälät. Alueen taiteilijakadulla ei kuitenkaan ollut ketään töissä.

Turisteja on Turkissa poliittisen epävakaisuuden ja pommi-iskujen takia erittäin vähän, joten pieteetillä restauroidun alueen kadut olivat lähes tyhjiä. Harmi yrittäjille, sillä alue on todella mukava paikka, rauhallinen ja kaunis.

Koirista 2

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Turistina Ankarassa, Turkista, YleinenJätä kommentti

Eilen jutustelin naapurin lemmikkikoirista, nyt ovat vuorossa Ankaran katukoirat. Turkissa on tänä vuonna julkaistu tutkimus, jonka mukaan Ankaran kaduilla kuljeskelee irrallaan arviolta 17 839 koiraa ja 10 191 kissaa*. Se on monta.

Ankaran katukoirat ovat korkeajalkaisia ja suurikokoisia. Mietin alkuvuodesta, miksi. Ison kokonsa vuoksihan ne tarvitsevat enemmän ruokaa, ne ovat kömpelömpiä ja niiden on vaikeampi liikkua laumoissa kuin pienten koirien. Uskoakseni Kemalin ”Haukkani Memed” -kirjasta löytyy jonkinlainen vastaus. Kirjan erään päähenkilön Kopek-koira oli korkeajalkainen ja suurikokoinen (ja muutenkin pelottavan näköinen), koska sen tarkoitus oli vuoristossa suojata lammaslaumaa susilta ja muilta villieläimiltä, ei niinkään pitää lammaslaumaa koossa. Se oli ikään kuin valikoitunut tehtäväänsä. Vaikka Ankaran kaduilla ei tarvitse pelotella susia, eikä täällä ole niitä lampaitakaan kuin puistossa patsaina, katukoirat ovat selkeästi Kopekin rotua.

Turkin eläinsuojelulain mukaan, joka tuli voimaan 2006, kunnat ovat velvoitettuja ratkaisemaan katukoiraongelmansa ensin kastroimalla, sitten vapauttamalla koirat takaisin ”luontoon” eli käytännössä vaeltelemaan vapaana kaupungille. EU myönsi Turkille ison tukun rahaa koirien rabies-rokotuksille, jonka se toivoi tehtävän samalla, kun kastrointi pantaisiin täytäntöön. (Muhammedkinhan saattoi varoittaa ihmisiä nimenomaan vesikauhusta.) Rokotuksista oli vastuussa Turkin maatalousministeriö, jonka kuitenkin sanotaan olevan kastrointia ja vapauttamista vastaan – sen mukaan olisi parempaa päästä katukoirista eroon.

Ankarassa katukoirat, joilla on korvamerkki ja yleensä vielä panta kaulassa, on sekä kastroitu että rokotettu Ankaran kunnan puolesta. Ankaran puistoissa on eläinten juomapaikkoja, ja ruokkimisesta huolehtivat muutamat ankaralaiset, joiden joukossa on niin turkkilaisia kuin ulkomaalaisiakin. Aina ei ruokittavien ja ruokkijien välille synny kovinkaan tiivistä ja uskollista sidettä, ja aina toisinaan saa uutisista lukea, kuinka vihainen kulkukoiralauma on hyökännyt paitsi lenkkeilijöiden ja kävelijöiden, myös ruokkijien kimppuun.

Keskustelimme katukoirista tällä viikolla myös latteleidien kanssa. Jos koira (tai koiralauma, kuten yleensä tapahtuu) hyökkää kohti, ohjeena on suunnata katse maahan tai poispäin koirasta ja hitaasti peräytyä vastakkaiseen suuntaan. Tämän ovat käytännössä jotkut latteleidit kokeneetkin, ja toistaiseksi se on toiminut hyvin. Tätä ei kuitenkaan Mummu Ankarassa lomaillessaan tiennyt, vaan komensi koiralaumaa suomeksi pysähtymään. Hyvin toimi tuossa tilanteessa sekin. Itse en ole vielä koiralaumaa tavannut muualla kuin puistossamme, yksittäisiä katukoiria sen sijaan paljonkin.

Eräänä aamuna ruskea paimenkatukoira lähestyi puistossa minua häntäänsä heilutellen. En ottanut riskiä, vaan heiluttelin kävelysauvojani takaisin ja hushussutelin koiran jatkamaan matkaansa. Se ei kuitenkaan lähtenyt minnekään vaan seuraili parin metrin päästä perässä, kunnes sivukujalta saapui keski-ikäinen nainen kassi kädessään. Koira pinkaisi iloisella juoksulla naisen luo, joka avasi kassinsa ja asetteli koiralle maahan vähän aamupalaa. Koira oli oletettavasti alussa erehtynyt henkilöstä.

Turkin katukoiria löytyy Suomestakin, vaikka se ei suurin Turkin katueläinten tuontimaa olekaan. Yksittäisen koiran tuonti voi pelastaa yksittäisen koiran ja estää sitä lisäämästä katukoirien määrää lähtömaassa. Yksittäisten koirien vienti ulkomaille ei kuitenkaan poista katukoiraongelmaa siellä, tai täällä, lähtömaassa. Vain koirien sterilisointi voi pitää katukoirien lukumäärät hallinnassa ja vain rabies-rokottaminen voi pitää vesikauhun aisoissa. Ja kuten sanottu, Turkin maatalousministeriön mukaan ainoastaan koirien hävittäminen voi poistaa katukoiraongelman kokonaan.

Jälleen siis asioita, jotka ovat Turkissa vähän vaiheessa…

* Özen, Böhning & Gürcan: Estimation of stray dog and cat populations in metropolitan Ankara, Turkey. Turk J Vet Anim Sci (2016) 40: 7-12.

Koirista 1

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Turkista, Uskonnoista, YleinenJätä kommentti

Väitetään, että jotkut islaminuskoiset pitävät koiria epäpuhtaina eläiminä vain siksi, että Koraani on joissakin maissa käännetty väärin. Toinen syy on, että Muhammed ei kuulemma itse pitänyt koirista ja piti koirankuolaa erityisen saastaisena. Myös Turkin Uskonnollisten asioiden direktoraatin, Diyanetin, viime vuoden kalenterissa varoitetaan ihmisiä pitämästä koiria kotonaan. Selityksenä on, että Muhammedin elämänkerrassa sanotaan, että enkelit eivät tule kotiin, jossa on koira.

Koraanin väärä käännös vaikutta oikealta selitykseltä: sieltä ei löydy yhtään suuraa, jossa koirat julistettaisiin kielletyiksi eli haram. Koraanin 6. suurassa itse asiassa sanotaan: ”Ei ole eläintä maan päällä, ei lintua, joka kahdella siivellään lentää, jotka eivät olisi kaikkeuteen kuuluvaisia kuten tekin; emme mitään ole jättänyt pois (luomislakiemme) kirjasta. Sitten kootaan heidät yhteen Herransa luo.”

Koraanista löytyy lisäksi ainakin yksi suura, jossa mainitaan suoraan koirat. Suurassa 18 kerrotaan nuorukaisista, jotka pakenivat vainoajia ja löysivät suojan luolasta, jossa viettivät nukkuen 309 vuotta. Kävimme kurban bayram -lomallamme katsomassa tuota Efesoksen kupeessa olevaa ”Seitsemän nukkuvan miehen luolaa” – joka nyt liittyy yllättäen myös tähän koiraprobleemaan. Suurassa 18 sanotaan: ”… Kolme oli heitä (nukkujia), neljäs oli heidän koiransa… He sanovat myös: Viisi oli, kuudes oli heidän koiransa. He arvailevat näkymättömiä asioita ja sanovat: Seitsemän oli, ja kahdeksas oli heidän koiransa.” Unikekojen luolaa ei vältellyt itse Jumalakaan, vaikka siellä koira olikin: 309 vuotta on mieletön aika nukkua samassa asennossa, joten suuran mukaan ”… Me annoimme heidän kääntyä vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle kyljelleen, ja heidän koiransa makasi käpälät ojennettuina kynnyksellä”. (Koraanin suomennokset löytyvät netistä: http://www.islamopas.com/koraani). Ehkä Diyanet on tästä napannut tulkintansa: koirat pysykööt kynnyksellä.

Turkkilaiset näyttävät ainakin Ankarassa suhtautuvan koiriin aika neutraalisti – samoin tein minä ennen tänne muuttoamme. Mielenmuutokseeni on kaksi syytä: Ankaran katukoirat ja naapurimme lemmikkikoirat. Tällä kertaa tulee juttua noista lemmikeistä.

Kahdella ylimmän kerroksen naapureillamme on koira, toisella ruskea spanielin sukuinen, toisella pieni valkoinen, uskoakseni terrierin sukuinen. Alakerran naapurillamme on suurempi koira, uskoakseni rodultansa bokseri. Alakerran koira haukkua kumautti muutaman kerran alkuaikoina, kun olin terassillamme, mutta tottui pian yläkerran uusiin ääniin. Molemmat yläkerran koirat tykkäävät edelleenkin haukkua kaikki ohikulkijat. Kaikkien koirien pihat on aidattu, ja useimmiten pihojen portit ovat myös kiinni. Eivät kuitenkaan aina.

Alakerran koira ei kotipihaltansa lähde minnekään. Yläkerran koirat ovat sen verran pieniä ja ystävällisiä, että niistä ei sinällänsä ole haittaa, vaikka ne pihoiltansa pois pääsevätkin. ”Sinällänsä” ei kuitenkaan kata sisällään koirien toimintaa asuinkerrostensa ulkopuolella, esimerkiksi meidän etupihallamme, jossa molemmat yläkerran koirat tykkäävät käydä tekemässä tarpeensa ja repimässä roskapussimme auki.

Ensimmäisen kerran koirat kävivät visiitillä heti alkuvuodesta tänne muutettuamme. Ruuanjätteitä ja muuta roskaa löytyi aamulla levitettynä etuoveltamme, kakkoja sai keräillä niiden vierestä. Arvelimme aluksi, että puiston isommat linnut olisivat olleet asialla, mutta eräänä aamuna näimme pienen valkoisen itse teossa: roskat oli levitettyinä ovemme eteen, koiralla nenäliina vielä hampaissa kyytiä saamassa. Erityisesti pikku terrieri ottaisi mieluusti myös lahkeensuusta kiinni ohi mennessään.

Huomautin molemmille koirien omistajille (joista toinen syytti toista koiraa ja toinen, vaalea blondinainen, ei osannut englantia eikä turkkia). Kerroin myös talomme vartijoille, jotka lupasivat hoitaa tiedotuksen eteenpäin. Ostimme ison roskapöntön, jonne olemme sen jälkeen laittaneet roskapussimme ja pyysimme talkkariamme korjaamaan aitamme lukon, jotta koirat eivät enää saa porttia auki kuonollaan.

Huomauttamisella ei ollut sanottavaa merkitystä, sillä koirat pysyivät poissa vain muutaman viikon, kunnes alkoivat jälleen vaellella kerroksessamme. Porttimme lukon korjaaminen ei auttanut, sillä yläkerran molemmat koirat ovat niin pieniä, että ne pujahtavat aitamme rakosista. Roskapönttö puolestaan auttaa aina, kun kiikuttaa roskapussit sinne suoraan. Apulaisellamme oli tapana asettaa pussi kätevästi ulko-oven eteen ja pudottaa se pönttöön lähtiessään. Toisinaan pussinpalasia ja roskia sai sitten taas keräillä etupihalta.

Keväällä tätä kakka-roska-ongelmaa lisäsi, että ruskean koiran omistaja aloitutti pihallaan remonttityöt ja muutti siksi ajaksi muualle, ilman koiraa. Koira näytti olevan kaikki päivät pihallansa reippaan 30 asteen helteessä. Sillä näytti olevan aika-ajoin vettä kupissaan, mutta ainakaan kuukauteen emme nähneet ketään perheenjäsentä paikalla. Talo ja koira jäivät remppamiesten harteille, ja he tietysti unohtivat pihan portin auki harva se päivä. Koiraa kävi sääliksi, mutta parin siivouskerran jälkeen kävin sanomassa remppamiehille, että pitävät koiran pihalla. Vaihtelevasti se on siellä pysynytkin.

Tuolla ruskealla koiralla on varmasti ikävä, mutta myös nälkä, koska roskapussimme ruuanjätteet kelpaavat. Eräällä viikolla koira kävi ensi tekemässä tarpeensa pihallemme ja seuraavana päivänä napsimassa jätöksensä poskeensa. Kaikki roskapussit olivat silloin roskapöntössä. Perhe ei vieläkään ole muuttanut takaisin, mutta käyttivät sentään elokuun pahimmilla helteillä koiransa trimmauksessa. Kaipa sille joku ruokaa ja vettä käy kuitenkin antamassa, koska se on edelleen aika tanakassa kunnossa.

Pieni valkoinen koira aloitti rumbansa uudelleen, kun lasten kesälomat alkoivat, sillä perheen lapset unohtivat laittaa porttinsa kiinni – mikä sinällänsä oli hyvin ymmärrettävää, koska lapset ovat ala-asteikäisiä. Valkoisesta koirasta on nyt viime aikoina ollut kuitenkin huomattavasti vähemmän haittaa.

Meillä itsellämmekin on ollut koiria, eikä meillä ole mitään näitäkään koiria vastaan, mutta niiden omistajien suhteen alkaa olla mitta jo täynnä. Useamman kerran olen kevään ja kesän mittaan jutellut vartijoidemme kanssa, ja he ovat luvanneet huomauttaa perheille uudelleen, sillä jatkuva koirien pois ajaminen, roskien ja kakkajälkien siivoaminen alkaa kyllästyttää. Tuosta ruskean koiran omistajasta olisin Suomen olosuhteissa tehnyt jo eläinsuojeluilmoituksen. Sen edellistä viimeisen kakkasiivouksen teki ystävällinen talkkarimme. Viimeksi, tällä viikolla, suivaannuin, otin koiran kakat rikkalapioomme ja kävin palauttamassa ne naapurin pihalle. Sanoin, että näitä palautuksia alkaa tulla nyt joka kerta, kun kakkoja meidän pihaltamme löytyy. Remppamies vähän säikähti, mutta koiraa ei ole sen jälkeen näkynyt meidän kerroksessamme. Eli kolmeen päivään.

Viimeisenä keinona asunnonvälittäjämme koettaa saada talomme manageria laittamaan asuinportaikkoomme kyltin: ”Älä päästä koiraasi vapaaksi yleisiin tiloihin”, tai jotain vastaavaa… Minulla on omat epäilykseni sen tehosta, sillä koirat eivät osaa lukea ja noiden aikaisempien kokemusteni perusteella omistajia kyltti tuskin kiinnostaa, ja remppamiehille tämä asia ei edes kuulu. Odottelemme siis, milloin megaremppa loppuu yläkerrassa, että pääsemme taas nokakkain ruskean koiran omistajan (se blondi, joka ei puhu englantia eikä turkkia) kanssa, että voimme elekielellä sopia yhteisistä koirasäännöistä.

 

Kalastuskausi on täällä, vira bismillah!

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Ruokajuttuja, Turkista, YleinenJätä kommentti

Kirjoittelin keväällä Turkin kalakaudesta ja kerroin, että kalakanta rauhoitetaan 15.4–15.9 väliseksi ajaksi. Elokuun lopun uutisissa sanottiin, että rauhoitusaika on 1.4.–1.9. Olisikohan rauhoitusaika erilainen eri puolella Turkkia, eri aikaan eri vuosina vai erilainen eri kalakannoille? Tiedä häntä… Ilman tuoretta kalaa ei kuitenkaan viittä kuukautta tarvinnut olla, vaikka elokuun lopulle saakka saimmekin kaupoista vain paikallista kasvatettua, kültür, kalaa ja Norjan lohta.

Kalastuskauden lopetuksesta en huomannut suurempia uutisia, mutta sen aloitus oli Turkissa yksi pääuutisista. Elokuun viimeisen päivän uutisissa haastateltiin Mustanmeren ja Marmaranmeren kalastajia, jotka valmistautuivat uuteen kalastuskauteen. Tästä vuodesta odotetaan hyvää kalavuotta, mikä on kalastajille hyvä uutinen viime vuoden huonojen saaliiden jälkeen. Uutinen on hyvä myös kalan ostajille, sillä hyvä kalavuosi lupaa paljon ja kohtuuhintaisia kaloja Ankarankin kauppoihin.

Hyvä kalavuosi on kuitenkin enemmän kuin tervetullut uutinen Mustanmeren rannikolla, jossa rauhoitusaikana viljellään pähkinöitä, sillä pähkinäsatokin oli tänä vuonna kohtalaisen heikko. Erol Bayraktar, kalastaja Mustanmeren Sinopista (jossa kävimme toukokuussa), sanoi uutisissa, että hasselpähkinäsadon jäätyä heikoksi, heidän ainoa toivonsa perheen elannon turvaamiseksi on saada runsaasti kalaa. ”Vira bismillah!”, toivottivat turkkilaiset kalastuskauden avajaisissa: ”Ankkurit ylös, Jumalan nimeen!”

Toivottavasti kalaa nousee reippaasti, sillä kalakanta on Turkissa pienentynyt parin viimeisen vuosikymmenen aikana. Kaksikymmentä vuotta sitten kaloja sai käsin nostamalla, sanoi uutisissa Osman Korkmaz, joka on kalastanut Bosborinsalmella ja Marmaranmerellä jo 40 vuotta. Kalakantojen vähenemisen syyksi esitetään ylikalastusta (verojen välttämiseksi on suuri houkutus nostaa kalaa vähän enemmän ja olla kertomatta todellisen saaliin määrää), huonoja (ja vielä huonommin toimeenpantuja) kalastuslakeja, merien saastumista ja tietysti ilmastonmuutosta, joka tuntuu olevan selityksenä vähän kaikkeen taivaan ja maan välillä. Uutisten mukaan turkkilaisten kalansyönti on vähentynyt viime vuosina, mutta kalaa nostetaan paljon, sillä maasta viedään kalaa ja muita mereneläviä yli 80 maahan ympäri maailman.

Kalastuskauden rajoitukset koskevat kaupallista ja suurimittaista kalastusta; Turkissa voi ongella kalastaa kalastuskauden ulkopuolellakin. Täällä ei tarvitse kalastuslupaa, kunhan ei kalasta ansiomielessä, käyttää amatöörivehkeitä, ei käytä yli viisi kiloa painavia verkkoja eikä kalastele sotilasalueilla tai muilla kielletyillä alueilla. Merikilpikonnia, delfiineitä, ruskohaita, mustakorallia, seepiaa ja merihevosia sen sijaan ei saa kalastaa millään, sillä ne ovat Turkissa rauhoitettuja merieläimiä.

Herkkujamme hamseja joudumme odottamaan vielä, sillä paras hamsiaika alkaa vasta marras-joulukuussa. Taisinpa alkuvuodesta kirjoitella, että hamsi on sama kuin anjovis – sitähän se ei tietystikään suomeksi ole. Hamsi on sillikaloihin kuuluva sardelli-kala, jota englanniksi kutsutaan nimellä ”anchovy”. Pohjoismaissa anjoviksena tunnetaan kilohailista valmistettu maustettu kalasäilyke.

Erityisesti palamutia ja lüferiä tulee Mustaltamereltä tänä vuonna paljon, sanoi uutisissa Mustafa Mollaoğlu, paikallinen kalastaja Fatsasta. Lüferiä eli sinikalaa emme ole vielä maistaneet, mutta palamut-kalaa ostimme viikonloppuna kalakauppiaaltamme (ostimme myös kaksi jättikatkarapua, jotka kuitenkin unohdimme kauppaan…)

img_6424

Googlen käännöskone sanoo palamutin olevan suomeksi ”tammenterho”, mutta sitä se ei kyllä ollut. Kyllä tämä ihan kalalta näytti. Oikeasti sen nimi on suomeksi boniitti. Boniitti on tonnikalan sukuinen hyvärasvainen kala. Kalakauppiaallamme oli tarjolla myös barbunyaa eli keltajuovamulloa, jota maistoimme İzmirissä kurban bayram -reissullamme. Se oli paistettuna herkkua!