Vankilassa

 

Lähdimme viime sunnuntaina ajelulle määränpäänämme useamman astiakaupan tehtaanmyymälä Ankaran Altındağ:ssa. Kauppa oli kuitenkin sunnuntaina kiinni, joten astiat jäivät tällä kertaa ostamatta. Tehtaanmyymälän vieressä huomasimme aidatun rakennuksen, jonka portissa luki Ankara Kent Müzesı eli käännettynä Kaupunginmuseo. Portinpielessä luki myös isolla Ulucanlar Kültür & Sanat Merkezi eli Kulttuuri- ja taidekeskus. Päätimme poiketa sisään.

Kyseessä oli kyllä kaupunginmuseo, mutta “kulttuuri- ja taidekeskus” olisi hiukan makaaberi ilmaisu paikalle. Kyse oli nimittäin vankilasta.

Vankila oli aika hurja paikka. Se oli hyvin restauroitu ja se antoi rakennuksen varsinaisesta käyttötarkoituksesta melkoisen realistisen kuvan. Turkin entinen pääministeri Abdullah Gül on käyntinsä jälkeen kuulemma twiitannut, että “Ulucanlar muistuttaa tosiasiasta, että kun maasta puuttuu oikeus ja demokratia, jäljelle jää vain julmuus”. Tuota julmuutta – taiteen ja kulttuurin sijaan – me siis kävimme museoituna katselemassa.

Varsinaiset “näytteillepanot” keskittyvät 1970-luvulle, jolloin Turkin poliittinen tilanne oli lyhyesti sanottuna kaaoksessa. Näytteillä oli sanomalehtien etusivuja uutisineen, vankien kirjoittamia runoja, kirjeitä, piirustuksia ja henkilökohtaisia esineitä, joita oli kerätty vankien sukulaisilta ja vapautetuilta vangeilta. Virallisia dokumentteja vankilasta ei ole olemassa, sillä ne ovat kaikki palaneet vankilan tulipaloissa.

WP_20170312_006

Vankilassa oli useita osastoja. Osa oli kymmenien vankien yhteismajoituksia, osa muutaman vangin huoneista koostuvia, kuten Hilton-nimiset vankitilat, joista oli näkymä yli Ankaran, Atakuleineen kaikkineen.

Joidenkin huoneiden näytteillepanoon kuuluivat myös vankien mukaan tehdyt vahanuket, jotka makoilivat pedeillänsä, istuivat selliensä lattioilla, soittivat musiikkia, söivät lounasta tai keittivät teetä eli kuluttivat arkista aikaansa vankilassa. Vahanuket oli tehty taidolla ja ne näyttivät ihan oikeilta, mikä teki vierailusta entistä vaikuttavamman.

Välillä kuljimme pitkin hämärää vankisellikäytävää, jonka viereisistä selleistä kuului kuulusteltavien ja kuulustelijoiden ääniä – osa selvästi kidutusääniä. Joihinkin selleihin pääsi kurkistamaan luukusta sisälle. Sisällä istui vahanukkevanki lattian nurkassa tai patjallaan.

Olimme tuona päivänä oletettavasti museon ainoat ei-turkkilaiset vierailijat. Osa turkkilaisista pysähtyi tarkkaan lukemaan vankihuoneissa ja jopa yksittäisen sängyn päässä olevia tauluja, joissa oli valokuvien kera kerrottu kunkin huoneen tai yksittäisen sängyn asukkaasta, hänen rikoksestaan ja tuomiostaan. Joidenkin vierailijoiden ilmeistä ja keskustelunpätkistä päätellen kyse ei aina ollut heille täysin vieraasta henkilöstä.

Juuri ennen poismenoa oli vankilan pihalla esillä hirttopaikka ja niiden 19 vangin nimet, jotka paikalla oli hirtetty. Hirttopaikka oli puinen teline, jossa roikkui hirttosilmukka. Silmukan alla oli puujakkara, joka oli oletettavasti hirttotapahtumassa potkaistu vangin alta pois.

Löysin netistä käyntimme jälkeen uutisen, että syyskuussa 1999 vankilassa oli puhjennut mellakka, kun vankilasta muualle siirrettävät vangit olivat kieltäytyneet ruumiintarkastuksista. Suomessa tapahtuma uutisoitiin seuraavasti: “Kymmenen vankia, useimmat heistä vasemmistolaisia, sai surmansa yhteenotoissa vanginvartijoiden kanssa tänään Turkissa. Ainakin 24 vankia ja turvallisuusjoukkojen sotilasta haavoittui, osa vakavasti, ja 90 vartijaa on vielä kapinoivien vankien panttivankeina. Väkivaltaisuudet levisivät Ulucanlarin vankilasta Ankarasta myös useisiin muihin Turkin vankiloihin. Turkin pääministeri Bülent Ecevit kuvasi vankilamellakoita virkavallan uhmaamiseksi. Laillinen järjestys säilytetään mihin hintaan tahansa, Ecevit sanoi”.

Yhteiskunnallisen elokuvan & taiteen festivaaleilla (Lens Politica) Helsingissä on esitetty turkkilaisen Murat Özçelikin Ölücanlar-niminen (Englanniksi Dead souls) ohjaajan omaan elämään perustuva dokumenttielokuva vuodelta 2010. Özçelik tuomittiin Ulucanlarin vankilaan 17-vuotiaana poliittisten mielipiteidensä vuoksi. Elokuvan intron mukaan Ulucanlarin vankilan mellakka vuonna 1999 oli vartijoiden järjestämä ”verilöyly”, jossa vankilan 776 pidäteystä ja vangitusta todellakin kymmenen kuoli, 28 haavoittui ja useita vankiosastoja tuhoutui. Elokuvaa kuvataan todistukseksi turkkilaisten vankiloiden väkivaltaisesta historiasta.

Wikipedia tiesi kertoa, että Ulucanlarin vankilassa voi pientä lisämaksua vastaan päästä kokemaan, millaista on olla eristyssellissä. Sellissäoloaikansa voi valita 15 minuutista yhteen tuntiin. Vierailijan on ensin luovutettava vartijalle kellonsa ja kännykkänsä. Sen jälkeen vartija laittaa hänet käsirautoihin ja kuljettaa selliin. Vaikka vierailija tulisi jossakin vaiheessa katumapäälle, eristysselliä ei avata ennen määräajan päättymistä. Meille riitti ihan vain ovelta eristyselliin kurkkaaminen.

Tulipas loppujenlopuksi hurja astiakauppareissu. Ja natsahtaa hyvin viimekertaiseen jutusteluuni…

Kalaravintolassa

Kävimme sunnuntaina syömässä Ankaran ehkä erikoisimmassa kalaravintolassa turkkilaisten tuttaviemme kanssa. Tai ehkä erikoisimmassa ravintolassa noin yleensäkin.

WP_20170226_003.jpg

Kalbur balık -ravintola sijaitsee Oranin kaupunginosassa kerrostaloalueella, yhden korkean kerrostalon alakerrassa. Paikan omistaa vanha turkkilainen pariskunta. Ravintola on aika pieni ja kuulemma aina täynnä, paitsi maanantaina, jolloin se on kiinni. Ilman pöytävarausta on turha yrittää sisälle. Me varasimme pöydän ajoissa jo perjantaina. Ehdotimme ravintolan omistajalle ajaksi klo 17. Hän sanoit, että saamme pöydän klo 16.30 ja pois täytyy lähteä klo 19. Näillä mentiin.

Ravintolassa ei ole ruokalistaa, vaan ruuat ovat esillä kylmävitriinissä, josta ne tilausten mukaan paistetaan, höyrytetään tai keitetään asiakkaalle. Turkkilaiseen yhteisölliseen tapaan ruoka-annoksia tilataan yhteisesti koko ruokailuporukalle, ja turkkilaiseen tapaan monet huuhtelevat ruokansa alas rakılla. Näin teimme mekin. Tämä ei vielä tee paikasta erikoista. Erikoista on, että vaikka asiakkaat voivat itse tehdä tilauksensa, paikan omistaja loppukädessä tarjoaa asiakkaille, mitä haluaa tai on tarjoamatta, jos ei halua. Me saimme kaiken tilaamamme, mutta meille kerrottiin vähän moittien, että tilasimme “paljon”. Rakısta emme saaneet moitteita.

WP_20170226_008.jpg

Vuosi sitten emme ehkä olisi saaneet kaikkea, sillä varsinkin isäntä on aikaisemmin kuulemma ollut äärimmäisen jyrkkä. Ystävämme kertoivat, että isäntä on pehmennyt sen jälkeen, kun joku asiakas oli suuttunut, koska tämä ei ollut ensin saanut haluamaansa ja isäntä oli tullut vielä pöytäänkin komentelemaan, kuka syö mitäkin. Asiakas ja isäntä olivat ottaneet ihan käsirysyllä toisistaan mittaa. Omistaja oli kuulemma hävinnyt. Aika hurja tarina, sillä isäntä oli yli 70-vuotias hoikka papparainen.

Tuttavamme ovat käyneet ravintolassa usein, eivätkä hekään ole aina saaneet haluamaansa. Kerran isäntä oli kuulemma tokaissut, että te söitte tuota viimeksi, nyt otatte jotain muuta. Toisen kerran tuttavamme oli ottanut kaverin lautaselta juustopalasen, jota kaveri ei ollut jaksanut syödä. Omistaja oli tullut kärppänä paikalle, siirtänyt palasen takaisin kaverin lautaselle ja sanonut tuttavallemme, että koska sinä et tuota ole tilannut, et myöskään syö sitä.

Vaikka sekä ruuan tilauksen tekeminen että itse syöminen ovat aina vähän jänskättäviä tilanteita, ravintolaan palataan aina uudelleen. Sillä on omat uskolliset kanta-asiakkaansa, kuten tuttavamme. Merenelävät ovat ravintolassa aina takuutuoreita ja sen perusteella, mitä me söimme, annokset ovat aivan taivaallisen hyviä. Ankaran kalaravintolaksi annosten hinnatkin ovat hyvin kohtuullisia.

Jos tilaus onnistuu omistajapariskuntaa miellyttävällä tavalla, eikä pöydässäkään aleta sooloilla ruokien kanssa, ruokailutilanne on mitä mukavin. Isäntä kättelee vieraat ovella sekä heidän tullessaan että pois lähtiessään. Muutoin hän kuljeskelee ravintolassa katsomassa, että kaikki sujuu niin kuin pitääkin. Eli että kaikki syövät kiltisti, mitä ovat tilanneet, eivätkä kurkottele toisten lautasille.

wp_20170226_004

Myös meille sattui pieni kömmähdys. Olimme tilanneet kala-annoksen, joka tarjoiltiin rukolasalaatin kanssa. Annoslautasen reunalla oli sitruunaviipale, jonka puristimme rukolan ja kalan päälle. Omistaja oli vahtinut vierestä toimiamme silmä kovana ja riensi huomauttamaan, ettei sitruuna ole tarkoitettu kalalle, vaan pelkästään rukolalle. Toisen pienen moitteen isäntä kävi antamassa yhdelle seurueestamme, joka ei ottanut omaa kalaköfteään samaan aikaan kuin muut. Isäntä kävi huomauttamassa tuttavaamme, että otapas sinäkin tuo köfte, se odottaa tuossa tarjoiluastiassa, muut syövät jo omaansa. Muita etikettivirheitä emme tehneet, joten saimme kömmähdyksemme anteeksi. Ehkä sekin auttoi, että muistimme aina välillä kehaista ruokia, kun isäntä kulki pöytämme ohitse.

Koulukirjastovierailulla

TAIWCCS:n (Turkish-American & International Women’s Cultural and Charitable Society) Bookmobile-matkakirjastomme sai muutama viikko sitten luvan jatkaa kouluvierailuja. Jee! Pari viikkoa pidimmekin tammi-helmikuussa väliä tapaamisissamme, sillä kaikki kirjat olivat valmiina ja odotimme vain, että tuo viime heinäkuun vallankaappausyrityksen jälkeinen vierailukielto poistettaisi. Nyt se on siis poistettu.

WP_20170214_001.jpgKirjat lajitellaan kirjastossa valmiiksi luokka-asteiden ja koulujen mukaan koreihin. Korit kannetaan pikkubussiin, jolla huristetaan oikeaan osoiteeseen.

Viime viikolla kävimme yhdessä ja tällä viikolla kahdessa valtion koulussa, jotka on valittu mukaan ohjelmaan. Kaikki sijaitsevat Ankarassa Mamakin piirikunnassa. Mamakissa asuu lähes 600 000 ihmistä ja siellä sijaitsee Ankaran, ja joidenkin tietojen mukaan jopa Turkin, laajin gecekondualue eli slummialue.

WP_20170221_008.jpg

Suurin osa Mamakin gecekonduista on 1980-luvun lakimuutoksella laillistettu. Ankaran ”kehittävä kaupunkisuunnitelma”, josta viime syyskuussa kirjoitin, ei ole kuitenkaan vielä ehtinyt täydellä teholla Mamakiin saakka. Myös Mamakia on kuitenkin alettu muuttaa ”tervellisemmäksi” ja ”modernimmaksi”: sinne johtaa hyvä moottoritie ja sieltä löytyvät muun muassa Ikea, Metro-tukkukauppamme ja Nata Vegan tehtaanmyymälöitä. Joista yksikään ei välttämättä suoraan palvele Mamakin gecekondujen asukkaita…

Ensimmäinen kohde viime viikolla oli eräs Mamakin ortaokuluista eli keskikouluista (vuosiluokat 5-8), jossa vierailimme koulun seitsemänsissä luokissa. Koulussa on kymmenen seitsemättä luokkaa, joten useampaan luokkaan emme olisi aamurupeamana ehtineet. Mamakin koulu on mukana ohjelmassa ensimmäistä vuottaan, joten rehtori pyysi meidät ensin juttusille huoneeseensa. Hän tarjosi meille käsinpesunestettä, sitten palan suklaata ja pian tuli kaikille teetä.

Seinällä rehtorin pöydän takana oli valtava, komea Atatürkin kuva, jonka vasemmalla puolella oli İstiklâl marşın eli itsenäisyysmarssin sanat ja oikealla puolella Atatürkin nuorisolle suuntaamat sanat. Löytyyköhän Suomen kouluista vielä presidenttien kuvia seiniltä? Ei ainakaan noin mahtipontisen kokoisia, ja kansallislaulun sanoja en ole nähnyt yhdessäkään.

WP_20170214_003.jpg

Tänään kävimme kahdessa Mamakin ilkokuluista eli alakouluista (vuosiluokat 1-4). Ensimmäiseen niistä oli sijoitettu myös alueen ortaokulun kaksi alinta luokka-astetta. Toisessa vierailemassamme alakoulussa oli vuosiluokkien 1-4 lisäksi anasınava eli esiopetusluokka. Molemmissa kouluissa oli vain kaksi rinnakkaisluokkaa kullakin luokka-asteella, joten ehdimme käydä kaikissa koululuokissa.

Molemmat alakoulut ovat toista vuotta mukana ohjelmassa, joten lainaustoiminta oli sekä henkilökunnalle että isommille oppilaille tuttu. Pienet ekaluokkalaiset olivat mukana ensimmäistä kertaa, ja voi, miten iloisiksi me heidät teimme! Toivottavasti lukuinnostus säilyisi heillä pitkään. Viides- ja kuudesluokkalaiset eivät kovasti kirjojen lainauksesta ainakaan tällä kertaa innostuneet.

WP_20170221_005.jpg

Ensimmäinen vierailukohteemme on mukana EU:n tukemassa Students’ Red Roof -ohjelmassa, jonka tavoitteena on jakaa tietoa ja taitoja käsitellä ja ennalta ehkäistä luonnonkatastrofeja ja terrori-iskuja omalla alueellaan. Projektin piiriin kuluu koko kouluyhteisö, ympäröivä yhteisö mukaanlukien. Projekti on Turkin, Kreikan, Italian ja Romanian yhteistyöprojekti.

WP_20170221_007.jpg

Resursseiltaan Mamakin koulut yllättivät minut. Ensimmäisenä minut yllätti luokkien pieni oppilasmäärä. Keskikoulussa oli 25-30 oppilasta luokkaa kohti, alakoulussa maksimissaan 25. Valtion koulut saavat valtion puolesta tarkastetun oppimateriaalin ilmaiseksi eli oppilailla oli käytössään myös oppikirjat. Luokat olivat tilavan tuntuisia, vaikkakin hyvin tyhjiä. Vierailemissani keskikoulun luokissa ei ollut edes kaappeja. İlkokulun luokista kaappi kyllä löytyi ja esiopetusluokassa oli jopa leikkinurkkauksia.

Mikä taas ei kouluissa yllättänyt oli, että luokat huokuivat samaa tunnelmaa kuin opettajansa. Kaikki oppilaat olivat periaatteessa tyytyväisen oloisia, mutta joissakin luokissa oli selvästi yhdessäolemisen ja -tekemisen tunnelma. Niissä luokissa myös lainattiin kirjoja kaikkein innokkaimmin.

Mausteostoksilla Ulusissa

Lähdimme aamupäivällä mausteostoksille Ulusin vanhaan kaupunkiin. En tiedä, kuinka paljon mausteet ovat torilla halvempia kuin marketeissa, mutta niiden ostaminen on torilta monin veroin mukavampaa. Jo torihulinassa mukana oleminen on elämys.

Otimme taksin Ankaran linnalle, josta suunnistimme samaa reittiä kohti Ulusin sydäntä kuin esikoisemme kanssa lokakuussa. Reitin alkupää kulkee pitkin kapeita vanhoja kauppakujia, jatkuu vaate-astia-kangaskujalle ja sieltä viimein ruokatorin kautta maustetorille. Pelkästään antiikki- ja taideliikkeiden tavarapaljouden katselu virkisti mieltä, mutta matkaan tarttui myös jokaiselta reitin pätkältä jotakin.

Vanhat kauppakujat olivat aika hiljaisia, vain muutama lauantaikävelijä oli liikkeellä meidän lisäksemme. Pikkupuodit olivat onneksemme kuitenkin kaikki auki.

lamppu.jpgPistäydyimme muutamassa antiikkikaupassa ihailemassa vanhoja esineitä ja huonekaluja. Pirinç hanin Lavendel-puodista löysimme ihanan lampun, joka odottaa nyt asentamista keittiöömme. Puodin pitäjä oli ystävällinen nainen, joka palveli meitä englanniksi!

WP_20161126_012.jpgVaatekadulla olikin sitten kalabalıkia vähän enemmän. ”On lira! Buyrun!”, ”Beş lira!”, ”Buyrun, buyrun!”, huutelivat myyjät kilpaa toistensa kanssa. Pari pitkähihaista paitaa lähti mukaamme, 7,50 liiraa kappale.

Ruokatorilla kalabalık jatkui, erityisesti hedelmä- ja kalanmyyjät kehuivat kilvan tuotteitaan: ”Buyrun, buyrun!”. Kilo tomaatteja, puoli kiloa herkkusieniä, lütfen. Hamsit olisivat olleet tarjouksessa, vain 7 liiraa kilo. Jätimme ne kuitenkin torille ja käymme ensi viikolla tutussa kalakaupassamme Tuna balıkissa Hoşdere-kadulla.

Myös herkullisia oliiveja ostimme, toiset suolattomia, toiset lüks eli luksusta. Eräässä pikkukaupassa oli nuori miesmyyjä, joka heti bongasi potentiaalisen ulkomaalaisasiakkaan ja tarjosi ”çok güzel, very good” juustomaistiaisia. Juusto oli hyvää ja toisin kuin useat juustot Turkissa, se oli lähes suolatonta. Puoli kiloa pussiin, lütfen, ja kassalle maksamaan.

Viimein saavuimme maustebasaariin, jonne olimme koko ajan olleet matkalla. Teimme ostoksemme samasta mausteputiikista kuin viimeksi. Putiikin mangal baharatı -sekoitus eli grillimauste ja saf ipek pulbiber eli turkkilainen punapippuri ovat edellisen ostoskerran perusteella herkullisia, joten niitä otimme reilut puoli kiloa kumpaistakin. Kurufasulyen eli kuivattujen papujen kanssa kuulemma erityisen hyvää, kehui myyjä. Mukaan lähti myös pari sataa grammaa sumak-maustetta.

Simitit vielä matkaevääksi kadulta, kolme kappaletta 2 liiraa, ja taksilla takaisin kotiin. Suurin osa taksikuskeista ei tunnista Özvata caddesimme nimeä, mutta viereisen Recep Usta restoranin tuntevat kaikki.

Tuli käveltyä pitkä reissu ulkona ja nautittua mukavan vilpoisesta ja aurinkoisesta loppusyksyn päivästä! Osa juustosta ja oliiveista, samoin kuin herkkusienistä, tomaateista ja mausteista, päätyy tänään iltapitsaamme.

wp_20161126_017

Melkein adventin kunniaksi kotona maistui lämmin glögi ja tuore simit 🙂

simit ja glögi.jpg

Kävelyretkellä Uluksessa

Kotimme edessä on taksinappi, jota painamalla saa yleensä taksin paikalle parissa minuutissa. Taksilla pääsee Ankaran kaupunkialueella mihin vain, esimerkiksi Ulusin vanhaan kaupunkiin, yleensä noin varttitunnissa. Viime viikolla kävin siellä esikoisemme kanssa turistikierroksella parikin kertaa.

Ensimmäinen reissumme suuntautui Ankaran linnan tienoille ja siellä ensimmäisenä Anadolu Medeniyetleri Müzesiin eli Anatolian sivilisaation museoon. Minulle museokäynti oli jo neljäs, mutta vielä edelleenkin sieltä löytyi uutta ihmeteltävää. Myös itse rakennus on hieno, sillä museo sijaitsee vanhassa, kauniisti restauroidussa osmanienaikaisessa kauppatalossa. Restaurointi on tehty huolella ja siihen meni kuulemma 30 vuotta. Kyllä kannatti. Museossa on esillä (englanninkielistenkin tekstien kera!) Anatolian historiaa kronologisessa järjestyksessä kivikaudelta osmanien aikaan saakka eli melkoisen kattava katsaus nykyihmisen historiaa.

Museon kulmalta pääsee lyhyellä kiipeämisellä Ankaran linnan portille. Linnan tarkka rakennusaika ei ole tiedossa (ei edes vuosisata). Jotkut arvioivat sen olevan alun perin heettiläisten pronssikaudella rakentama, jotkut uskovat, että sen rakennutti kuningas Midas aikoinaan. Turkki on tarinoiden maa.

Linnan eli kalen muoto ja koko on aikojen kuluessa muuttunut, sillä Ankaran alueella on käyty lukuisia sotia, ja jokainen valloittaja on jättänyt linnaan oman lisänsä. Linnaa on myös restauroitu moneen otteeseen; suurin restaurointi tehtiin osmanien aikaan 1800-luvulla. Linna ei ole ollut Ankaralle kovin merkittävä, mutta se on ottanut erityisesti viimeisten restaurointien jälkeen paikkansa kaupungin symbolina ja hyvänä turistikohteena. Sisälinnan kujien varren talot on entisöity kauniisti (matkamuistomyymälöiksi ja muutamaksi ravintolaksi) ja linnan 978 metrin korkeudesta on komeat näköalat Ankaran ylle.

Linnalta kuljimme alaspäin kohti vanhoja käsityöläiskujia ja antiikkimyymälöitä. Istahdimme välillä päiväkahveille ja suuntasimme sitten Salman-kujalle, jossa kupari- ja vaskisepät takoivat perinteisiä turkkilaisia astioita. Jatkoimme Çıkrıkçılar yokuşun torikatua (joka myös Samanpazarina tunnetaan) ja Anafartalar caddesia pitkin alaspäin, ja löysimme Ulusin vilkkaan ruokatorin ja mukavan maustetori sekä jälleen yhden viihtyisän kahvila, jossa oli mukava istahtaa turkkilaiselle kahville.

Kahvilasta pääsimme näppärästi edelleen kävelemällä seuraavaan turistikohteeseemme: Haci Bayram Veli Camii –moskeijan alueelle. Haci Bayram Veli oli bayramiye sufi -lahkon perustaja. Kuuluisat pyörivät dervissit, jotka etsivät yhteyttä jumaluuteen ekstaasin ja tanssin avulla, kuuluvat myös islamin suufilaiseen suuntaukseen. Siitä ei tässä sen enempää. Moskeijan vieressä on Augustuksen – jolta kävi käsky, että kaikki kansa on verollepantava – temppelin rauniot.

Moskeijan alueen ympäristö on yksi Ankaran kunnan turistiprojekteista. Alueella on osmanien tyyliin rakennettuja taloja kapeiden kivikatujen varrella. Ainoa aito ympäröivällä alueella on kuulemma sen vanhat lamppukaupat. Joka tapauksessa työ on tehty hyvin ja alue on mukava turisteilupaikka.

Emme voineet jättää väliin pientä kahvilaa, jonka löysimme ensi kertaa alueella turistina vieraillessamme, jo ennen Ankaraan muuttoamme. Siellä on tullut tavaksi juoda turkkilaiset kahvit. Kahvilan merkkiä en ole koskaan nähnyt, mutta sen edessä on pieni sisäpiha, jossa on aina muutama turkkilainen mies tupakilla tee- tai kahvikupposen kanssa. Pienen sisätilan takana on pieni parveke, jonka paikan omistaja on oletettavasti sisustanut ihan itse: pitkä seinänvierussohva, joka on päällystetty turkkilaiseen tyyliin tyynyllä, muutama lisäjakkara ja pöytä sekä muutama kuvaprintti ja ruukkukasvi. Näin syksyllä ruukuissa oli kovasti kärsineen näköinen tomaatti ja kuivuneita yrttejä. Istuimme pikku jakkaroille ja nautimme näköalasta, jonka omistaja yleensä muistaa joka kerta mainita, se kun avautuu Ankaran linnalle.

Toisen Ulus-reissumme teimme Etnografisen museon kautta Hamamönün kävelykatualueelle. Etnografisessa museossa oli ennen mahtipontisen Anıtkabirin mausoleumin rakentamista Atatürkin sarkofagi, jonne se oli tuotu Istanbulista. Oli hauska nähdä museossa vanhoja osmanien aikaisia vaatetuksia, joiden säilyneistä palasista Tunali Hilmin Çeşni-kaupan omistaja on taiteillut todella kauniita tauluja. Samaan aikaan meidän kanssamme museoon tuli turkkilaisen koulun yläasteen luokka. Oppilaat harjoittelivat kansamme muutaman sanan englantia: How are you?  What’s your name? Do you like Turk? Puhuminen annettiin tehtäväksi pojalle, joka varmaankin osasi parhaiten englantia koulun englannin tunnilla. ”Konuş, konuş!” (puhu, puhu!),  muut kannustivat. Oli oikein hauska tilanne.

wp_20161020_014Museolta oli kävelymatka Hamamönüün. Toisin kuin Haci bayramin projekti, Hamamönün alue on vanhasta asutuksesta restauroitua, ei uudisrakennusta. Jotkut rakennukset ovat erityisen kauniita; alue kelpasi osmanien aikaan jopa pashoille. Alueen restauroinnissa on ollut mukana myös Hacettepen yliopisto, jonka kampusalue ja oppilasasuntola sijaitsevat Hamamönüssä. Nimensä alue on saanut kadun toisella puolella olevasta Ankaran vanhimmasta Karacabeyn hamamista eli kylpylästä: Hamam-önü tarkoittaa ”hamamin edusta”.

Suurin osa Hahamönün alueen kahviloista ja ravintoloista oli auki, samoin matkamuistomyymälät. Alueen taiteilijakadulla ei kuitenkaan ollut ketään töissä.

Turisteja on Turkissa poliittisen epävakaisuuden ja pommi-iskujen takia erittäin vähän, joten pieteetillä restauroidun alueen kadut olivat lähes tyhjiä. Harmi yrittäjille, sillä alue on todella mukava paikka, rauhallinen ja kaunis.

Koirista 2

Eilen jutustelin naapurin lemmikkikoirista, nyt ovat vuorossa Ankaran katukoirat. Turkissa on tänä vuonna julkaistu tutkimus, jonka mukaan Ankaran kaduilla kuljeskelee irrallaan arviolta 17 839 koiraa ja 10 191 kissaa*. Se on monta.

Ankaran katukoirat ovat korkeajalkaisia ja suurikokoisia. Mietin alkuvuodesta, miksi. Ison kokonsa vuoksihan ne tarvitsevat enemmän ruokaa, ne ovat kömpelömpiä ja niiden on vaikeampi liikkua laumoissa kuin pienten koirien. Uskoakseni Kemalin ”Haukkani Memed” -kirjasta löytyy jonkinlainen vastaus. Kirjan erään päähenkilön Kopek-koira oli korkeajalkainen ja suurikokoinen (ja muutenkin pelottavan näköinen), koska sen tarkoitus oli vuoristossa suojata lammaslaumaa susilta ja muilta villieläimiltä, ei niinkään pitää lammaslaumaa koossa. Se oli ikään kuin valikoitunut tehtäväänsä. Vaikka Ankaran kaduilla ei tarvitse pelotella susia, eikä täällä ole niitä lampaitakaan kuin puistossa patsaina, katukoirat ovat selkeästi Kopekin rotua.

Turkin eläinsuojelulain mukaan, joka tuli voimaan 2006, kunnat ovat velvoitettuja ratkaisemaan katukoiraongelmansa ensin kastroimalla, sitten vapauttamalla koirat takaisin ”luontoon” eli käytännössä vaeltelemaan vapaana kaupungille. EU myönsi Turkille ison tukun rahaa koirien rabies-rokotuksille, jonka se toivoi tehtävän samalla, kun kastrointi pantaisiin täytäntöön. (Muhammedkinhan saattoi varoittaa ihmisiä nimenomaan vesikauhusta.) Rokotuksista oli vastuussa Turkin maatalousministeriö, jonka kuitenkin sanotaan olevan kastrointia ja vapauttamista vastaan – sen mukaan olisi parempaa päästä katukoirista eroon.

Ankarassa katukoirat, joilla on korvamerkki ja yleensä vielä panta kaulassa, on sekä kastroitu että rokotettu Ankaran kunnan puolesta. Ankaran puistoissa on eläinten juomapaikkoja, ja ruokkimisesta huolehtivat muutamat ankaralaiset, joiden joukossa on niin turkkilaisia kuin ulkomaalaisiakin. Aina ei ruokittavien ja ruokkijien välille synny kovinkaan tiivistä ja uskollista sidettä, ja aina toisinaan saa uutisista lukea, kuinka vihainen kulkukoiralauma on hyökännyt paitsi lenkkeilijöiden ja kävelijöiden, myös ruokkijien kimppuun.

Keskustelimme katukoirista tällä viikolla myös latteleidien kanssa. Jos koira (tai koiralauma, kuten yleensä tapahtuu) hyökkää kohti, ohjeena on suunnata katse maahan tai poispäin koirasta ja hitaasti peräytyä vastakkaiseen suuntaan. Tämän ovat käytännössä jotkut latteleidit kokeneetkin, ja toistaiseksi se on toiminut hyvin. Tätä ei kuitenkaan Mummu Ankarassa lomaillessaan tiennyt, vaan komensi koiralaumaa suomeksi pysähtymään. Hyvin toimi tuossa tilanteessa sekin. Itse en ole vielä koiralaumaa tavannut muualla kuin puistossamme, yksittäisiä katukoiria sen sijaan paljonkin.

Eräänä aamuna ruskea paimenkatukoira lähestyi puistossa minua häntäänsä heilutellen. En ottanut riskiä, vaan heiluttelin kävelysauvojani takaisin ja hushussutelin koiran jatkamaan matkaansa. Se ei kuitenkaan lähtenyt minnekään vaan seuraili parin metrin päästä perässä, kunnes sivukujalta saapui keski-ikäinen nainen kassi kädessään. Koira pinkaisi iloisella juoksulla naisen luo, joka avasi kassinsa ja asetteli koiralle maahan vähän aamupalaa. Koira oli oletettavasti alussa erehtynyt henkilöstä.

Turkin katukoiria löytyy Suomestakin, vaikka se ei suurin Turkin katueläinten tuontimaa olekaan. Yksittäisen koiran tuonti voi pelastaa yksittäisen koiran ja estää sitä lisäämästä katukoirien määrää lähtömaassa. Yksittäisten koirien vienti ulkomaille ei kuitenkaan poista katukoiraongelmaa siellä, tai täällä, lähtömaassa. Vain koirien sterilisointi voi pitää katukoirien lukumäärät hallinnassa ja vain rabies-rokottaminen voi pitää vesikauhun aisoissa. Ja kuten sanottu, Turkin maatalousministeriön mukaan ainoastaan koirien hävittäminen voi poistaa katukoiraongelman kokonaan.

Jälleen siis asioita, jotka ovat Turkissa vähän vaiheessa…

* Özen, Böhning & Gürcan: Estimation of stray dog and cat populations in metropolitan Ankara, Turkey. Turk J Vet Anim Sci (2016) 40: 7-12.

Kurban bayramista

Matkalla Metro-tukkukauppaa ja Nata Vegan tehtaanmyymälöihin näkyy tienvarressa ruskeita opastemerkkejä Elmadağ Kayak Merkeziin eli Elmadağn hiihtokeskukseen. Viime lauantaina päätimme ajella kameran kanssa katsastamaan paikan.

Elmadağ eli Omenavuori kyllä löytyi hiihtohisseineen, mutta odottamaamme hiihtokeskusta siellä ei näkynyt. Sen sijaan sieltä löytyi Ankaran yliopiston talviurheilukeskus, joka näytti olevan kiinni – mikä ei tietystikään näin syyskuun alussa ole ihme. Alimmillaankin lämpötila on öisin vielä plus 15 kieppeillä. Huippu, jonne hissit vievät, on 1980 metrissä, alastulo 1825 metrissä, joten ihan mahdottoman pitkä ei liuku ole. Talvella tuon paikan voisi siltikin käydä katsastamassa uudelleen.

Hiihtokeskus ei siis kovasti sykähdyttänyt, mutta matka sinne oli kyllä muuten ajamisen arvoinen. Maisemat tuolta korkeuksista olivat aika hulppeat, koska tuo puoli Ankaraa on hyvin harvaan asuttua. Muutama yksityinen loma-asunto (özel mülkü) ja yksi ihan loma-asuntoaluekin oli ihan laskettelukeskuksen kupeessa, piikkilanka-aidoilla aidattuna.

IMG_5941

Matkalla ajelimme pienehkön kylän lävitse, jossa oli tien varressa aitauksissa lammaslaumoja ja teltoissa härkiäkin. Hetken ihmettelimme, mutta kun näimme kyltit ”Kurbanlık”, muistimme, että Kurban bayram eli uhrijuhla alkaa ensi viikolla. Tästä kylästä lähtee ainakin muutama sata uhrilahjaa.

IMG_5944.JPG

Uhrijuhlaa vietetään 70 päivää ramazanin jälkeen ja se kestää neljä ja puoli päivää. Puoli päivää ajoittuu juhlan alkupäähän, ja se käytetään juhlan valmisteluihin. Kurban bayram -päiviä vietetään Turkissa kansallisina lomapäivinä. Kurban bayramina tehdään myös vuosittaiset pyhiinvaellukset Mekkaan. Me suuntaamme noina päivinä Izmiriin ja sieltä etelään Fethiyeen.

Uhrijuhlan vietto perustuu kertomukseen, jonka mukaan Jumala koetteli profeetta Ibrahamia pyytämällä häntä uhraamaan ainoa poikansa Ismael. Myös Raamatun kertomuksessa Aabraham oli valmis uhraamaan poikansa osoittaakseen tottelevansa Jumalan käskyä (tosin pojan nimi oli Raamatun mukaan Iisak). Muslimien kertomuksen mukaan Ibraham sitoi pojaltaan kädet ja jalat, jonka jälkeen hän sitoi itselleen siteen silmille ja viilsi poikansa kurkun auki kuten Jumala oli määrännyt uhrilahjat teloitettavaksi. Ibrahamin poistaessa siteen silmiltään, hän näki ihmeekseen Ismaelin vahingoittumattomana vieressään. Pojan tilalla olikin lammas teurastettuna.

Muslimeille kertomuksessa olennaista on Ibrahamin antama esikuva Jumalan tahdon ehdottomasta noudattamisesta. Kristityille kertomus taas ennakoi Jumalan ainoan pojan tulevaa uhrikuolemaa ristillä: ”… Jumalan karitsa, joka pois ottaa maailman synnin…”

Nykyään juhlan aikana jokainen perhe, jolla on varaa, uhraa joko vähintään vuoden ikäisen lampaan tai karitsan (taloutta kohden) tai lehmän (seitsemää taloutta kohden). Kolmasosan lihasta jää perheelle itselleen; jäljelle jäävät osat jaetaan köyhille ja annetaan lahjaksi sukulaisille ja ystäville. Hyvinkin miesmuistiin kuuluvat kuulemma ajat, jolloin eläimiä sai uhrata ihan kaupunkialueillakin, mutta nykyään eläinten teurastus kaduilla ja pihoilla on kielletty lailla. Tuttavamme kertoi, että uhraustapahtumat ja niiden tuoma sotku ja haju ovat melkoisen vahvoina edelleen mielessä…

Nykyään ei tarvitse välttämättä tehdä uhrausta itse, vaan uhrilahjaan käytettävän rahan voi kuulemma myös lahjoittaa organisaatioille, jotka suorittavat oikeaoppisen teurastuksen lahjoittajan nimissä ja jakavat lihat köyhille. Eläinsuojeluaktivisteja löytyy myös Turkista, ja jotkut organisaatiot eivät teurasta, vaan jakavat lahjoittajien antamista rahoista avustuksia suoraan köyhille. Lähikatumme mainoksissa uhrilahjan sai 400 turkin liiran hintaan, joten ihan halpaa touhu ei ole.

Paluumatkalla ajelimme Metro-tukkukaupan kautta kotiin. Sieltä haimme tarvikkeita sitruunahillon ja juures-vihannespikkelsseihin. Kokeilimme kolme erilaista reseptiä. Tuloksen tietää vasta muutaman päivän jälkeen, mutta hilloa pystyi maistamaan jo tänään. Siitä ainakin tuli loistavaa! Suomen hillosokeri oli loppunut, mutta ostimme kaupasta recelyapiä eli teehilloa-ainetta, jota sekoitetaan tavalliseen sokeriin.

Suunnitelma C: Anıtkabir

Tänään meidän piti mummun ja isoäidin kanssa lähteä Eskişehirin kaupunkiin hienolla erikoispikajunalla. Toisin kuitenkin kävi. Olin varannut ja maksanut kortilla ensimmäisen luokan matkaliput netistä, mutta asemalla meille kerrottiin, että liput, jotka olivat sähköpostiini tulleet, olivatkin vain varausliput. En ole varma, kuinka oikeat liput olisi sitten pitänyt lunastaa. Infopisteen englantia puhuva virkailija ei valitettavasti oikein osannut englantia. Luulin, että meidän olisi pitänyt vaihtaa asemalla varausliput oikeisiin. Saimme kuitenkin kuulla, että ”keç kaldınız”. Tulimme siis ”myöhässä”. Lipussa näkyvää varaustamme ei myöskään löytynyt tietokoneelta. Olisimme voinet ostaa uudet liput, mutta vasta puolen päivän junaan, ja paluu olisi lähtenyt vasta kahdeksan aikaan illalla. Suunnitelma A täytyi siis vaihtaa suunnitelma B:hen, joka oli modernin taiteen museo.

Etsimme varmasti tunnin tuota modernin taiteen museota (jonka nimeä en tietystikään juuri silloin muistanut!) aseman liepeiltä, jossa sen tietoni mukaan piti sijaita. Kysyimme sekä taksikuskeilta että aseman turisti-infosta, joiden molempien uskoimme olevan tietoisia lähiseudun nähtävyyksistä ja turistipaikoista. Turisti-infosta meidät neuvottiin Atatürkin kotimuseoon asemahallin kupeeseen; taksikuskit neuvoivat tien Ankaran linnalle ja Anadolu-museoon – joissa molemmissa kävimme edellisenä päivänä ja jotka sijaitsivat ihan muualla kuin rautatieaseman liepeillä. Suunnitelma B:kin siis petti.

Otimme suunnitelma C:n käyttöömme ja ajelimme taksilla Anıtkabiriin Atatürkin muistomerkille, joka on yksi Ankaran tärkeimpiä nähtävyyksiä. Alueen sisääntulon kohdalla tarkastettiin ensin taksimme, sitten meidän piti nousta ylös taksista, laittaa laukkumme läpivalaisuun ja kulkea itse metallinpaljastimen läpi. Sen jälkeen taksi pääsi jatkamaan matkaa perille saakka.

Anıtkabiriä voi mielestäni parhaiten kuvailla sanalla ”valtaisa”, monumentaalinen. Kuvat kertokoot, miksi.

Anıtkabirin rakennelmaan kuuluu neljä osaa. Ensimmäisen osan muodostaa tuloväylä, joka on 262 m pitkä ”Leijonien tie”, joka päättyy 129 m x 84 m laajaan ”Seremonia-aukioon” (jonne mahtuu 15 000 ihmistä).

Kolmas osa on Kunniasali, jossa sijaitsee Atatürkin symbolinen hauta eli 40 tonnia painava sarkofagi (Atatürkin ruumis on oikeasti haudattu rakennelman pohjakerrokseen muistomerkin alle).

WP_20160525_009

Neljäs osa on rakennusta ympäröivä Rauhanpuisto. Rauhanpuistossa on, ainakin Mielikki Ivalon kirjoitusten mukaan 1960-luvulla istutettuja suomalaisia koivuja, joita näimme Kunniasalia ympäröivän Atatürkin museon ikkunoista.

Kunniasalista poistuessamme kajahti portailta kunnioitusta herättävää komentohuutoa. Oli vahdinvaihto meneillään. Pojat tepastelivat paikaltaan paikalle tasatahtiin, ja vartija tarkasti vielä vaihdon jälkeen, että uniformut olivat siististi päällä. Muutan kerran ainakin joutui nykäisemaan takinlievettä lähimmältä vartijapojalta.

Ei lainkaan huono aamupäivä, vaikka se pohjautuikin suunnitelma C:hen.

WP_20160525_026

Anıtkabirin monumentaalisuus kuvastaa hyvin henkilökulttia, jota Atatürk nauttii nyky-Turkissakin. Atatürkin suuria kuvia näkee katukuvassa ja toimistojen seinillä, hiukan samaan tapaan kuin Thaimaan kuninkaan kuvia Thaimaassa. Thaimaan kuningas on kutenkin virallisten tietojen mukaan edelleen elossa. Lisäksi Turkin jokaisessa yliopistossa on muun muassa Atatürkin muistoa kunnioittava muistonurkkaus ja jokaisessa kaupungissa on hänen mukaansa nimetty katu, hyvin usein Atatürk caddesi tai bulvarı.

Tutustu kotikaupunkiisi -viikonloppu

Hiukan bloggailua näin sunnuntai-iltana odotellessamme saunan lämpiämistä…

Perjantai oli aurinkoinen, ja iltapäivällä oli jo 14 astetta lämmintä. Illalla alkoi kuitenkin pikkuhiljaa sadella taas lunta ja lauantaiaamuna lunta oli varmasti tullut jo 10 senttiä. Säätiedotus siis piti paikkansa.

Lunta satoi hiljalleen lisää koko lauantaiaamupäivän. Päätimme kuitenkin lähteä autoilemaan ja katselemaan kotikaupunkiamme vähän eri suunnasta. Suuntasimme aikalailla kohti itää ja suurta kauppakeskusta, josta löytyy myös Ankaran Ikea.

Meidän katumme oli juuri sellainen kuin asunnonvälittäjä syksyllä väitti, että se on lumipyryn jälkeen: sula ja puhdas. Heti, kun käännyimme seuraavalle kadulle, edellisen päivän ja saman aamun lumipyry ja parhaillaan taivaalta tiputteleva räntäsade olivat jo huomattavasti selkeämmin havaittavissa. Kaksisuuntaisilla, kapeilla, mutkittelevilla teillä oli van yksi ura keskellä, jota pystyi ajamaan – jännittävää!

WP_20160206_002.jpg

Kun pääsimme Oraniin sakka, alkoivat aivan mahtavat näköalat! Oran on aika uutta asuntoaluetta, jonka vierestä alkaa laaja luonnonpuistoalue, jonka takana ainakin silmämääräisesti jatkuu loputon vuoristoseutu. Harmi, että auton ikkunasta ei saanut otettua kuvia. Oli melkoista laaksoa ja kukkulaa ja lumihuippuiset vuoret kuulsivat edessäpäin.

Ikea oli niin kuin Ikea on, ja sieltä löytyy aina jotain pientä kotiin. WP_20160206_008Hankittiin myös Ikean perhekortti, turkinkieliseltä koneelta. Ruokapuoli oli Ikeassa kovin turkkilainen, vaikka ruotsalainen lihapulla-annos sieltäkin löytyi, tosin ranskalaisilla eikä perunamuusilla.

WP_20160206_007

Kauppakeskuksen Carrefourin lihatiskiltä ostimme lihoja, herkkutiskiltä mezelereitä, turkiksi. Elektroniikkaliikkeestä tilasimme vesiautomaatin, turkiksi. Hyvin ymmärsivät meitä. Menimme ja tulimme kauppareissulle hiukan kiertotietä, joten olimme kotona aika myöhään. Iltaruoka syötiin eilen ranskalaisittain yhdeksän aikaan illalla.

Tänään kävimme sunnuntaitorilla Ayrancın kaupunginosassa, kävelymatkan päässä meiltä. Menomatka pudoteltiin alamäkeä, tulomatkan kiipesimme sitten takaisin kotiin. Kirkas auringonpaiste ja muutama aste lämmintä. Ihana reippailukeli 🙂

WP_20160207_004.jpg

Ayrancıssa on sunnuntaisin luomutori, organik pazarı, ja joka kuukauden ensimmäinen sunnuntai myös antiikkitori, antika bazarı. Tänään oli joka kuukauden ensimmäinen sunnuntai.

Antiikkitorilla oli myynnissä ihan oikeaa antiikkia, enemmänkin kirpparitavaran näköistä tavaraa ja kaikkea sen väliltä. Koitimme etsiä turkkilaisille teelaseillemme alusia, mutta vielä ei tärpännyt. Löysimme kuitenkin mukavan viinipullonavaajan kokoelmiimme. Söimme pasaarissa turkkilaisen pikalounaan: teetä ja juusto-pinaattigözlemeä. Maksoi yhteensä 7 liiraa.

Luomutorilla oli suuret määrät hedelmiä, vihanneksia, jauhoja ja niistä tehtyjä tuotteita. Löysimme ihana maalais-luomu-ruisleipää.

WP_20160207_005

Mausteita torilta ei löytynyt muita kuin tuoreita tillejä, lehtipersiljaa ja minttua, joita löytyy kaupoistakin. Vielä emme ole löytäneet yhtä ihanaa maustetoria kuin oli Istanbulin suuressa katetussa basaarissa. Netistä olemme kyllä jo surffaileet osoitteen maustetorille Ankarassa. Joku viikonloppu ajelemme katsastamaan paikan: Çıkrıkçılar Yokuşu Ulusin vanhassa kaupungissa.

Toistaiseksi olemme ostaneet kaikki mausteet lähikaupoista. Denizen kaupasta ostin viime viikolla sumakkia ja kimyonia. Sumakkiin olemme tutustuneet jo aiemmin Jordaniassa, mutta vasta nyt sain tietää, että sen nimi on sumak. Netin mukaan sumakki on happaman makuinen mauste jota ripotellaan valmiin ruoan päälle, kuten kebabiin, riisiin ja salaattiin. ”Happaman makuinen” ei ihan kauhean kuvaava ilmaisu ole, mutta myös Jordanian Ammanin maustebasaarin myyjä kehotti ripottelemaan sitä salaatin päälle. Sumakki maistuu sitrusmaiselle, siinä se ”hapan”. Sumakki tehdään sumakki-puun kuivatuista hedelmistä. Suositellaan erityisesti kebab-ruokiin. Kimyon on jeeraa eli juustokuminaa eli Rooman kuminaa, jota löytyy muun muassa munakoisokebabien ohjeesta.

Kiipesimme tänään kotiin kalakaupan kautta, josta nappasimme mukaamme anjovisfileitä ja meriahvenen. Meriahven meni pakkaseen, mutta anjovisfileistä tulee meille tänään alkupalaa.

WP_20160207_006

Toistaiseksi olemme tehneet suurimman osan ruuista kotona. Keittiömme on ihanan tilava, ja siellä on mukava kokkailla, vaikka suuri osa keittiötarvikkeista onkin vielä laivamatkalla.

Ja nyt saunaan!