Vinkaran reissulla

Kävimme lauantaina ankaransuomalaisten retkellä Vinkaran viinitilalla Kalecikissa. Olemme itse aiemmin käyneet Kalecikissa pienellä Kalecik karasın viinitilalla, Kalecik chateaussa, toukokuussa 2016. Nyt matkasimme porukalla hiukan suuremman mittakaavan viinitehtaaseen.

Kokoonnuimme lauantaiaamupäivällä lähetystömme eteen, josta lähdimme pikkubussilla reilun tunnin reissulle kohti Kalecikia. Hiukan ihmettelimme alkumatkan suuntaa, sillä kuski porhalteli startattuaan suoraan länteen; Kalecikhan on Ankarasta katsottuna aika tarkkaan suoraan itään päin. Syy selvisi pian, kun poimimme mukaamme tien varrelta neljä turkkilaista nuorta naista. Ja syy naisten poimimiseenkin selvisi. Matkan hintaan piti kuulua bussimatkan ja viinitilakierroksen lisäksi englantia osaava opas. Oppaan saimme matkaamme jo lähetystön edestä, mutta koska hän ei osannut englantia, oli hän pyytänyt mukaansa (ymmärtääksemme) sukulaisensa, joka oli pyytänyt mukaansa kolme ystäväänsä. Tilanne lähes järkytti syvään juurtunutta sääntöjen noudattamisen kulttuuriamme! Oppaan sukulainen käänsikin autossa hiukan Turkin historian havinaa, jota oppaamme turkiksi meille selitti. Tai selitti sen, minkä osasi: tulkki kertoi, ettei hän osaa kääntää turkin kieltä englanniksi 🙂

Kalecikin alue on vanhaa heettiläisten asuinaluetta eli sinne on muuttanut pysyvää asutusta jo 3 500 – 4000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Nykyään Kalecikin tärkein elinkeino on maanviljely, mukaan lukien viininviljely. Alueen ilmasto onkin mitä sopivin viininviljelylle. Kalecikin vuorten ympäröimä tasanko sijaitsee noin 650 m meren pinnan yläpuolella ja sitä halkoo Turkin pisin joki, Kızılırmak (1 182 km), mikä takaa Kalecikille ympärivuotisen kostean mikroilmaston. Kalecikista löytyy alkuperäiskoti turkkilaiselle kalecik karası -rypäleelle, mikä edustaa 60 %:a Vinkarankin rypäleistä.

Perillä Vinkarassa meitä odotti Vinkara-viinejä tuottavan B-BAK Şarapcılıkin työntekijä. Kello oli perille päästyämme jo puoli yksi, joten aloitimme vierailumme buffet-lounaalla, joka oli meille valmiiksi katettuna. Lounaaseen piti kulua pari lasia viiniä. Ne kuuluivat – ja aika monta ylimääräistäkin, jos vain halusi. Ikään kuin palaten avaamiseksi meille tarjoiltiin ensin maistiaisiksi kahta tilan kuohuviiniä, Vinkara yaşasın, joita kutsuttiin vaatimattomasti şampanyoiksi. Şampanyansa Vinkara tekee perinteisestä tummasta kalecik karasısta.

Tervetuliaisjuoman (tai juomien) jälkeen saimme valita ruuan kanssa valkoista tai punaista viiniä pulloista, joita henkilökunta pöytäämme kantoi. Ruoka oli maittavaa ainakin heille, joilla oli jo nälkä. Viinit olivat, ainakin suurin osa, maittavia kaikille.

Ruokailun ja viininmaisteluun jälkeen aloitimme viinitehdaskierroksen oikein mukavan, pelkkää turkkia puhuvan, B-Bakin työntekijän kanssa. Ei-kielenkääntäjäoppaamme koetti alussa kääntää muutaman lauseen, mutta aika paljon taisi mennä ”lost in translation”, koska hänhän ei ollut kielenkääntäjä.  Onneksi meillä oli mukana ankaransuomalainen, joka hallitsee sujuvan suomen lisäksi sujuvan turkin. Vaihdoimme tulkkauksen sujuvasti turkki-suomeksi.

Vinkara on aloittanut toimintansa viitisentoista vuotta sitten, kun ensimmäiset viiniköynnökset istutettiin viinitilan silloiselle noin 10 hehtaarin alueelle. Ensimmäinen rypälesato kerättiin kymmen vuotta sitten, jolloin myös Vinkaran varsinainen viinituotanto alkoi. Tänä päivänä viinirypäleitä viljellään noin 80 hehtaarin alueella.

Vinkara on erikoistunut paikallisiin rypälelajikkeisiin, joista tärkein on Kalecikin natiivirypäle kalecik karası. Muita tilalla viljeltäviä alkuperäislajikkeita ovat öküzgözü, boğazkere, hasandede ja narince. Tilan tavoitteenaan on tehdä alkuperäisiä turkkilaisia rypäleitä tunnetuksi myös Turkin ulkopuolella, ja B-Bok on ansiokkaasti osallistunut muutamiin kansainvälisiin viinikilpailuihinkin. Tila tuottaa viinejä myös ulkomaisista cabernet sauvignon, merlot, sauvignon blanc, chardonnay ja riesling-rypäleistä. Kaiken kaikkiaan viinejä tuotetaan nykyään reilu miljoona litraa vuodessa. Pullotusaikaan tilan pullotuskone on kovassa käytössä: se suoltaa maksimissaan 3 000 pulloa päivässä.

WP_20180303_012.jpg

Lounaalla tarjottava viinimäärä sai minut jo uumoilemaan Vinkaran business-tavoitteita: sen arvomaailma on todellakin kaukana Suomen, saatikka Turkin, alkoholipolitiikasta! Vinkaran arvomaailman mukaan (joka löytyi heidän nettisivuiltansa) viinin kulutus ei saisi rajoittua vain ruokailutapahtumiin, erikoistilaisuuksin ja juhliin, vaan viinin kulutuksen tulisi rikastuttaa elämämme kaikkia puolia, koska viini vaikuttaa spontaaniuteemme ja edistää terveellistä elämää. Vinkaralla on valikoimissa myös 25 cl kierrekorkkisia pulloja, jotka on suunnattu erityisesti rentoihin, ”kolayca ve keyif”, tilanteisiin – kotona tai ulkona, ilman ruokaa tai ruuan kanssa 🙂

Viinitehtaan jälkeen saimme vielä kiertoajelun viinitarhassa traktorin vetämällä avolavalla. Tähän aikaan keväästä viiniköynnöksissä ei tietysti ole juurikaan katsottavaa, sillä ne elävät vielä lepoaikaansa. Kalecik on kuitenkin kaunista seutua viljavine peltoineen, kauniisti kohoavien vuorten ympäröimällä tasanteella.

Alkuperäisen ohjelman mukaan olisi kiertoajelumme jälkeen ollut viininmaistelun vuoro. Olimme kuitenkin jo ruualla saaneet maistettavaksemme, şampanyan lisäksi, tilan reserva (mahzen)-viinejä, winehouse-viinejä ja nuorempia doruk-sarjan ruokaviinejäkin, joten lopetimme kierroksemme lasillisiin puna- ja valkoviiniä. Jonka jälkeen saimme retkipakettiimme kuuluvat kolme pulloa tilan viiniä – suurin osa meistä osti vielä mukaamme ylimääräisiä viinipulloja, joita sai tilalta edulliseen hintaan. Omat suosikkini löytyivät vaaleanpunaisesta şampanyasta, winehouse-sarjan hasandedestä ja reservan boğazkerestä, joita lähti myös mukanamme kotiin.

Paluumatkalla koukkasimme vanhan Rooman vallan aikaisen sillan, Develioğlu Köprüsün, kautta, jonka läheisyydessä olisi ymmärtääkseni ollut myös vanha kilometrimerkki, joka näyttää matkaa Roomaan… Mielenkiintoinen, mutta ei ehkä ihan riittävä syy matkustaa Kalecikiin…

Sen verran spontaaneiksi Vinkaran viinitila meidät sai, että päätimme jatkaa hyvin alkanutta matkaa ja siirtyä porukalla illalliselle Speak easy -ravintolaan syömään porsaanlihaa 🙂

Mainokset

Atatürkin 79. muistopäivänä

Tänään Turkissa juhlitaan maan perustajan Atatürkin kuoleman 79. muistopäivää. Sireenit soivat parhaillaan ulkona, klo 9.05 (tarkkana kuolinaikana), ympäri maan.

IMG_5428.JPGTurkkilaisten isä Mustafa syntyi vuonna 1881 vaatimattomaan tullivirkamiehen perheeseen, nykyään Kreikalle kuuluvassa Salonikissa. Tuohon aikaan ei Kreikassa, kuten ei Turkissakaan, retosteltu sukunimillä. Lisänimen Kemal (täydellinen) Mustafa sai matematiikan opettajaltaan, joka halusi matematiikkaa harrastavan pojan erottuvan koulun Mustafa-nimisestä opettajasta. Hyvin on erottunut.

Mustafa Kemal saattoi loistaa matematiikassa, mutta kaikki kouluaineet eivät tulevaa kansanisää yhtä lailla innostaneet. Samassa koulussa Mustafa Kemal sai kuulemma selkäänsä eräältä toiselta opettajalta.

Isoisänsä avulla Mustafa Kemal pääsi kuitenkin pois koulusta ja hakeutui sotilaskouluun. Itse hän on kertonut myöhemmin, että valitsi sotilasuran, koska halusi pukeutua länsimaistyyppiseen univormuun. Univormupukuisia Mustafa Kemaleja saamme tänä päivänä ihailla kaikki muutkin valokuvissa, maalauksissa, lipuissa, pinsseissä, juomalaseissa, tuhkakupeissa…

Mustafa Kemal ihaili erityisesti Ranskaa ja puhui hyvää ranskaakin. Ihailuun kuuluivat myös ranskalaiset, samoin kuin kreikkalaiset, juomat, joita hän käytti koko aikuiselämänsä runsaasti – lääkärinsä mukaan turhankin runsaasti.

Vaikka kaikki eivät Mustafa Kemal Atatürkin aikaansaannoksista ja henkilökohtaisista avuista samaa mieltä olekaan, suuri osa turkkilaisista palvoo häntä edelleen. Ihailu muistuttaa kovasti Thaimaan edesmenneen Rama V:n kulttia. Atatürk on läsnä pitkin maata univormukuvina, kasvokuvina, nimikirjoituksina ja kadunniminä. Atatürkin kuuluisia sananparsia on kirjoitettuna jokaisen instituution seinällä; hänen sanomisiaan toistellaan puheissa ja ihan jutusteluissakin.

Meiltä ei noita Atatürkin kuvia tai kuvalla varustettuja juttuja löydy, mutta jääkaapissa on kyllä pullo Kulüb rakıa, josta ystävämme ovat kertoneet Atatürkin erityisesti pitäneen 🙂

Virallinen juhlaseremonia järjestetään tänään Ankarassa Atatürkin mausoleumilla Anıtkabirissa. Uutisten mukaan tänne on tullut porukkaa busseilla myös maan varsinaisesta ”pääkaupungista” Istanbulista, ainakin Şişlistä ja Beşiktasista. Jopa presidenttipuolueen kannattajat ovat kuulemma heilutelleet lakanoita, joissa sanotaan: ”Şişli on menossa Anıtkabiriin. Kaikki ovat tervetulleita mukaan!” (Tämän kuulin myöhemmin päivällä liittyvän poliittiseen kilpaan, jota on alettu jo käydä…)

Mahtavalla mausoleumilla olemme käyneet muutamaankin otteeseen. Olen myös päässyt käymään Turkin järjestyksessä toisen presidentin vanhassa kotitalossa, pembe köşkissä eli vaaleanpunaisessa huvilassa.

Huomasin kerran kielikurssimatkallani vaaleanpunaisen kivitalon, jonka porttiin oli levitetty suuri mainoslakana, jossa kerrottiin, että talo on museo ja että se on sinä päivänä avoinna yleisölle. Koukkasin talon pihalle, jossa vartija kertoi englanniksi, että ”money yok” eli sisäänpääsy on ilmainen. Astelin siis sisään.

Näytteillepanosta kävi sen verran selville, että kyseessä on İsmet İnönün vanha kotitalo. İnönü oli Atatürkin työtoverin, myöskin alkujaan Kreikasta, joka nousi Turkin presidentiksi Atatürkin kuoltua vuonna 1938.

WP_20170522_019

Kovin paljoa en kuitenkaan museosta tuolloin saanut irti, koska kaikki informaatio oli turkiksi. Asia kuitenkin korjaantui viime toukokuussa, kun teimme sinne reissun kielikurssiryhmämme kanssa. Oppaana meille toimi İnönün tytär, 87-vuotias Özden, joka on itse syntynyt tuossa vaaleanpunaisessa huvilassa. Ja asuu edelleen sen yläkerroksissa.

Özden veti koko puolitoistatuntisen esittelyn englanniksi – ja käänsi välillä ranskaksi niille, jotka eivät englannin kielestä kaikkea irti saaneet. Turkin opettajamme kertoi, että tällaisia rautaleidejä kutsutaan Turkissa lempinimellä ”eski toprak” (vanha maa), jossa juuret ovat syvässä.

Saimme kuulla, että vaaleanpunaisessa talossa järjestettiin päivällisiä, juhlia ja konsertteja, toisinaan ystäville, toisinaan poliittisille päättäjille tai valtiovieraille. Kun oli tarvetta valtion tasolla keskustella tärkeistä asioista, oli Atatürkilla kuulemma tapana kilauttaa työtoverilleen ja pyytää laittamaan pöytä koreaksi. Jos talossa ei ollut valmiina tarpeeksi ruokaa ja juomaa isolle porukalle, presidentti toi niitä mukanaan. Vaaleanpunaisen villan ruokapöydän ääressä illastivat lapsetkin yhdessä valtiovieraiden kanssa. Sen ääressä on tehty tärkeitä päätöksiä, kuulemma muun muassa päätös turkin kielen latinalaisesta kirjoitusasusta.

WP_20170522_016

Vaaleanpunainen huvila on nykyään siis museona. Sitä pitää yllä İnönün jälkikasvun perustama İnönü-säätiö. Museo on avoinna yleisölle kaksi kertaa vuodessa kuukauden ajan.

Atatürkin 94 vuotta sitten perustama, ja İnönün jatkama, Tasavaltalainen kansanpuolue on edelleen toiminnassa. Puolueen ideologinen puoluelinja on nimeltään kemalismi.

Atatürkin juhlinta jää meillä tänään ehkä vähemmälle, mutta muuta mukavaa on tiedossa: meille on tänään tulossa pitkästä aikaa Suomen ystäviä kylään! Mutta tunnelmaan pääsee, kun klikkaa tästä: Atatürkiye.

Syysretkellä

IMG_7682.JPGAnkaran ruskan innoittamina teimme tänään syksyisen tutustu kotikuntaasi -retken Karagöliin (noin 70 km kotoamme). Tuttavamme kertoi jo viime vuonna, että siellä ruska-aika on erityisen kaunista katsottavaa. Jonakin vuonna tuo lie pitänyt paikkansa, mutta tällä kertaa kauneimmat näkymät olivat oikeastaan matkalla Karagöliin. Oli ihan pakko pysähtyä ottamaan kuvia, vaikka niitä ottaessaan jo tietää, että 2D:llä ei saa tallennettua 3D:tä – tai 4D:tä, sillä luonnon äänet eivät tallennu edes digikuviin. Mutta kaunista oli!

Kävimme menomatkalla katsastamassa Ankaran messukeskuksen tienoot, joita on aina lentokentälle/ltä mennen/tullen katseltu ja mietitty, mitähän tuollakin on. Siellä oli mukava, siisti puisto, jossa oli hyvin päällystetyt tiet vaikka pyöräilylle, leikkikenttiä, kahviloita (joissa olisi sanut turkkilaisen aamupalan), lampi ja polkuveneitä (kulpavolkkareita), törmäily- ja mikroautoiluradat, pystipuisto (olisikohan olleet entisiä Ankaran pormestareita?), tosi siistejä lintuhäkkejä…

Syksy näkyi myös tien varsilla, jossa kyläläiset myivät satoaan ja niistä tehtyjä tursuja eli säilykkeitä. Ostimme useita kassillisia satoa ja kolme purkillista erilaisia tursuja mukaamme. Maistiaiset saimme paikanpäällä, joten herkullisia ovat takuuvarmasti kaikki. Tursumyyjältä saimme kaupan päälle tosi komean kurpitsan.

Karagöl oli myös kaunis ruskaväreissänsä. Harmitti, että emme ottaneet kahvitermosta ja vaikka paria simitiä mukaan – paikka olisi ollut ihanteellinen pienelle kahvipiknikille. Paikalliset olivat kaukaa viisaampia, jotkut olivat jopa sytyttäneet pienen nuotion ja osalla oli hiilillä lämmitettävä teenkeitin mukanaan.

 

Paluumatkalla pysähdyimme Çubukin pikkukaupungissa turkkilaisilla kahveilla. Oli selkeästi kahvittelu ja teettely aika. Kahvilat, çay bahçesit, puiston penkit ja pienet piknik-alueet olivat täynnä asiakkaita. Ihanan rauhallista pikkukaupunkielämää, vaikka kahvi olikin Ankaran hinnoissa, tarjottuna ilman lokumeja.

Koukkasimme vielä Özel kasapimme kautta kotiin. Takuutuoretta lihaa jälleen. Lampaan jalat kasapimme leikkasi tuoreeltaan uudesta ruhosta.

Syystunnelmissa

IMG_7646

Tropiikissa asuessamme seurasivat vuodenajat toisiaan melko huomaamattomasti. Lämpötilat ja sademäärä antoivat toki osviittaa, mikä kuukausi on kyseessä. ”Kylmäksi” kutsuimme alle +24 lämpötilaa. Se ajoittui yleensä hyvällä tuurilla jopa useammaksi päiväksi joulu-tammikuulle; ilma oli ”kuuma”, kun lämpötila näytti yli +36 astetta, mikä yleensä tapahtui pidempinä jaksoina huhti-kesäkuussa. Sadekausi taas oli päällä yleensä loka-marraskuussa, ja kadut tulvivat. Ankarassa saamme kuitenkin nauttia Suomen tapaan neljästä toisiaan selkeästi seuraavasta vuodenajasta.

20171015_122027Jos ei lämpömittari ole hoksauttanut, kauppojen hedelmä- ja vihanneslaareista on jo pitkään nähnyt, että syksy ja sadonkorjuuaika on jälleen meneillään koko Turkissa. Sunnuntaitoriltammekin saa taas kohtuuhintaan syksyn luomusatoa: paprikoita, sipuleita, tomaatteja, porkkanoita, punajuuria, perunoita, omenoita, banaaneita, viinirypäleitä, uuden sadon rusinoita ja kuivattuja viikunoita ja aprikooseja ja tuoreita syysmansikoita (niitä tosin saa vielä pieniä satoja terassiltammekin)…

Syksy tulee pikkuhiljaa myös terassillemme. Katkoin viime viikonloppuna kuivuneet kukkavarret ja siirtelin havukasvit näkyvämmälle paikalle. Muutama ruusu vielä jaksaa sinnitellä; viime vuonna ruusuja puhkesi aina lumen tuloon saakka. Yrttisatoa on jo kuivattu suuret määrät, mutta koska syksy on ollut mukavan leuto ja aurinkoinen, jaksavat minttu, rosmariini, pallobasilika ja oregano pukata vielä uutta vihreää lehteä. Tomaatti oli Suomen kesälomani aikana pahasti kuivettunut, mutta innostui kasvamaan uudelleen elokuussa: nyt siinä on kolme pientä vihreää hedelmää.

 

Kävimme viime viikonloppuna katsastamassa myös Ege illeri -messut, joissa oli syksyistä tarjontaa Egean meren maakunnista (nami-nami)maistiaisten kanssa. Enpä ole aikoihin saanut niin ihania oliiveja! Niitä lähtikin mukaan pari kiloa 🙂

Vietimme viime vuonna ensimmäistä syksyä aikoihin, mikä innosti meitä syyspuuhasteluun: kuivasimme kasvattamiamme yrttejä, teimme marja- ja hedelmähilloja, uutimme likööreitä ja laitoimme vihannes-juuressäilykkeitä muhimaan. Yrtit käytimme aika tarkkaan talven ja kevään mittaan. Muista puuhasteluista suosikiksemme osoittautuivat sitruunahillo, viikunahillo, limoncello, myanmarilaisella reseptillä tehdyt vihannes-juuressäilykkeet ja suomalaiset herkkukurkut. Niitä teimme tänäkin syksynä. Kunnon turkkilainen kotiäiti varmaan olisi keitellyt tomaateista kotitekoisia tomaattisoseita, mutta niitä onneksi saimme jälleen tuttavan kautta.

Syksy ja ruska ovat parhaillaan Ankarassa kauneimmillaan. Kävin eilen kameran kanssa kävelyllä lähiympäristössä kuvaamassa syksyisiä värejä ja tunnelmia. Myös vadin puistossa on aloitettu syystoimet. Tällä kertaa kerättiin keväällä istutetut kukat juurineen pois ja laitettiin suuriin jätesäkkeihin. Minne lie matkaavatkaan.

 

Seppeleenlaskua ja fanfaari

IMG_7889.JPGSaimme lauantaina mukavan puhelun: ystävämme kysyi, haluaisimmeko lähteä hänen mukaansa Anıtkabirin mausoleumiin. He olivat menossa sinne koko perheen voimin. Ystävämme opiskeluaikaiset ystävät järjestävät mausoleumissa joka vuosi suunnilleen samaan aikaan yhteisen kunnianosoituksen edesmenneelle johtajalleen Atatürkille. Kunnianosoituskäynnit ovat tarkan protokollan mukaisia seppeleenlaskuineen ja virallisine tervehdyksineen ja vieraskirjan allekirjoituksineen. Halusimme mukaan, ehdottomasti! Anıtkabirissa on pari kertaa ollut vastaavia seremonioita, kun olen vieraillut siellä.

Ystävämme on kotoisin Izmiristä, ja he ovat järjestäytyneet opiskeluaikaisten ystäviensä kanssa ja perustaneet eräänlaisen Izmir-klubin. Vuoden mittaan he järjestävät myös huomattavasti epävirallisempia kokoontumisia, muun muassa hyvän ruuan ja rakın parissa. Porukalla kuulemma syödään, juodaan rakıa ja lauletaan izmiriläisiä lauluja. Ja loppuillasta aina joku, tai joskus kaikki, itkevät koti-ikäväänsä.

IMG_7891.JPG

Kaikki klubin jäsenet eivät toki asustele Ankarassa, vaan jäseniä tulee yhteisiin kokoontumisiin pitkien matkojenkin takaa. Tälle mausoleumireissulle tuli muun muassa pikkubussillinen izmiriläisiä Istanbulista.

Kunnianosoituskäynnin klubi järjestää joka vuosi mahdollisimman lähellä Turkin itsenäisyyteen johtaneen Izmirin taistelun muistopäivä, joka on syyskuun 9. päivä. Tänä vuonna se sattui viime lauantaiksi. Päivä on suuri juhlapäivä, ja vapaapäivä, Izmirissä. Päivää kutustaan myös Izmirin vapautuspäiväksi, İzmir’in Kurtuluşu. Taistelusta on kirjoittanut myös muun muassa Ernest Hemingway novellissaan ”On the Quai at Smyrna”.

Lauantai oli kaunis aurinkoinen päivä, joten mausoleumille oli tulossa melkoisesti muutakin porukkaa – autojonot olivat sen mukaiset. Protokollaan kuului kuitenkin myös lista autoista, jotka tuovat ihmisiä viralliseen Izmir-seremoniaan. Meidät ohjattiin autojonon ohitse.

Saapuessamme perille alkoi paikalla juuri vahdinvaihto, mikä on aina jotensakin mielenkiintoista katsottavaa. Melkoista akrobatiajumppaa pojilta.

Kokoonnuimme mausoleumin aukiolle, jossa meille neuvottiin oikea paikka, johon järjestäytyä. Askelmerkit merkattiin kuparilaatoilla. Seppele oli tilattu etukäteen, ja sen toivat paikalle kaksi mausoleumin vartijoista, eli kaksi sotilasta. He myös kantoivat seppeleen sisään mausoleumiin ja laskivat sen hautamuistomerkille. Kolmas sotilas ohjasi kulkuettamme. Seppeleenlaskun jälkeen soi sen verran mahtipontinen torvimusiikki, että se sai suomalaisenkin ihon kananlihalle.

IMG_7882.JPG

Torvifanfaarin jälkeen marssimme järjestyksessä takaisin aukiolle, josta jatkoimme matkaan sisätiloihin, jossa Izmirin klubin puheenjohtaja luki ryhmän viestin ja allekirjoitti mausoleumin päiväkirjan. Virallinen seremonia oli ohitse. Puheenjohtajan viesti oli tietysti turkiksi, joten paljon jäi arvailun varaan. Ystävämme käänsi kuitenkin sen verran, että sanoissa osoitettiin myös kritiikkiä uudelle, muuttuneelle opetussuunnitelmalle. Peukkua sille!

Pääsimme kuitenkin vielä pitkän jonon ohitse sisään varsinaiseen mausoleumin museoon, joka on omistettu Atatürkille ja Turkin itsenäisyystaistelulle, myös tuolle Izmirin vapautustaistelulle.

IMG_7886

Vankilassa

 

Lähdimme viime sunnuntaina ajelulle määränpäänämme useamman astiakaupan tehtaanmyymälä Ankaran Altındağ:ssa. Kauppa oli kuitenkin sunnuntaina kiinni, joten astiat jäivät tällä kertaa ostamatta. Tehtaanmyymälän vieressä huomasimme aidatun rakennuksen, jonka portissa luki Ankara Kent Müzesı eli käännettynä Kaupunginmuseo. Portinpielessä luki myös isolla Ulucanlar Kültür & Sanat Merkezi eli Kulttuuri- ja taidekeskus. Päätimme poiketa sisään.

Kyseessä oli kyllä kaupunginmuseo, mutta “kulttuuri- ja taidekeskus” olisi hiukan makaaberi ilmaisu paikalle. Kyse oli nimittäin vankilasta.

Vankila oli aika hurja paikka. Se oli hyvin restauroitu ja se antoi rakennuksen varsinaisesta käyttötarkoituksesta melkoisen realistisen kuvan. Turkin entinen pääministeri Abdullah Gül on käyntinsä jälkeen kuulemma twiitannut, että “Ulucanlar muistuttaa tosiasiasta, että kun maasta puuttuu oikeus ja demokratia, jäljelle jää vain julmuus”. Tuota julmuutta – taiteen ja kulttuurin sijaan – me siis kävimme museoituna katselemassa.

Varsinaiset “näytteillepanot” keskittyvät 1970-luvulle, jolloin Turkin poliittinen tilanne oli lyhyesti sanottuna kaaoksessa. Näytteillä oli sanomalehtien etusivuja uutisineen, vankien kirjoittamia runoja, kirjeitä, piirustuksia ja henkilökohtaisia esineitä, joita oli kerätty vankien sukulaisilta ja vapautetuilta vangeilta. Virallisia dokumentteja vankilasta ei ole olemassa, sillä ne ovat kaikki palaneet vankilan tulipaloissa.

WP_20170312_006

Vankilassa oli useita osastoja. Osa oli kymmenien vankien yhteismajoituksia, osa muutaman vangin huoneista koostuvia, kuten Hilton-nimiset vankitilat, joista oli näkymä yli Ankaran, Atakuleineen kaikkineen.

Joidenkin huoneiden näytteillepanoon kuuluivat myös vankien mukaan tehdyt vahanuket, jotka makoilivat pedeillänsä, istuivat selliensä lattioilla, soittivat musiikkia, söivät lounasta tai keittivät teetä eli kuluttivat arkista aikaansa vankilassa. Vahanuket oli tehty taidolla ja ne näyttivät ihan oikeilta, mikä teki vierailusta entistä vaikuttavamman.

Välillä kuljimme pitkin hämärää vankisellikäytävää, jonka viereisistä selleistä kuului kuulusteltavien ja kuulustelijoiden ääniä – osa selvästi kidutusääniä. Joihinkin selleihin pääsi kurkistamaan luukusta sisälle. Sisällä istui vahanukkevanki lattian nurkassa tai patjallaan.

Olimme tuona päivänä oletettavasti museon ainoat ei-turkkilaiset vierailijat. Osa turkkilaisista pysähtyi tarkkaan lukemaan vankihuoneissa ja jopa yksittäisen sängyn päässä olevia tauluja, joissa oli valokuvien kera kerrottu kunkin huoneen tai yksittäisen sängyn asukkaasta, hänen rikoksestaan ja tuomiostaan. Joidenkin vierailijoiden ilmeistä ja keskustelunpätkistä päätellen kyse ei aina ollut heille täysin vieraasta henkilöstä.

Juuri ennen poismenoa oli vankilan pihalla esillä hirttopaikka ja niiden 19 vangin nimet, jotka paikalla oli hirtetty. Hirttopaikka oli puinen teline, jossa roikkui hirttosilmukka. Silmukan alla oli puujakkara, joka oli oletettavasti hirttotapahtumassa potkaistu vangin alta pois.

Löysin netistä käyntimme jälkeen uutisen, että syyskuussa 1999 vankilassa oli puhjennut mellakka, kun vankilasta muualle siirrettävät vangit olivat kieltäytyneet ruumiintarkastuksista. Suomessa tapahtuma uutisoitiin seuraavasti: “Kymmenen vankia, useimmat heistä vasemmistolaisia, sai surmansa yhteenotoissa vanginvartijoiden kanssa tänään Turkissa. Ainakin 24 vankia ja turvallisuusjoukkojen sotilasta haavoittui, osa vakavasti, ja 90 vartijaa on vielä kapinoivien vankien panttivankeina. Väkivaltaisuudet levisivät Ulucanlarin vankilasta Ankarasta myös useisiin muihin Turkin vankiloihin. Turkin pääministeri Bülent Ecevit kuvasi vankilamellakoita virkavallan uhmaamiseksi. Laillinen järjestys säilytetään mihin hintaan tahansa, Ecevit sanoi”.

Yhteiskunnallisen elokuvan & taiteen festivaaleilla (Lens Politica) Helsingissä on esitetty turkkilaisen Murat Özçelikin Ölücanlar-niminen (Englanniksi Dead souls) ohjaajan omaan elämään perustuva dokumenttielokuva vuodelta 2010. Özçelik tuomittiin Ulucanlarin vankilaan 17-vuotiaana poliittisten mielipiteidensä vuoksi. Elokuvan intron mukaan Ulucanlarin vankilan mellakka vuonna 1999 oli vartijoiden järjestämä ”verilöyly”, jossa vankilan 776 pidäteystä ja vangitusta todellakin kymmenen kuoli, 28 haavoittui ja useita vankiosastoja tuhoutui. Elokuvaa kuvataan todistukseksi turkkilaisten vankiloiden väkivaltaisesta historiasta.

Wikipedia tiesi kertoa, että Ulucanlarin vankilassa voi pientä lisämaksua vastaan päästä kokemaan, millaista on olla eristyssellissä. Sellissäoloaikansa voi valita 15 minuutista yhteen tuntiin. Vierailijan on ensin luovutettava vartijalle kellonsa ja kännykkänsä. Sen jälkeen vartija laittaa hänet käsirautoihin ja kuljettaa selliin. Vaikka vierailija tulisi jossakin vaiheessa katumapäälle, eristysselliä ei avata ennen määräajan päättymistä. Meille riitti ihan vain ovelta eristyselliin kurkkaaminen.

Tulipas loppujenlopuksi hurja astiakauppareissu. Ja natsahtaa hyvin viimekertaiseen jutusteluuni…

Kalaravintolassa

Kävimme sunnuntaina syömässä Ankaran ehkä erikoisimmassa kalaravintolassa turkkilaisten tuttaviemme kanssa. Tai ehkä erikoisimmassa ravintolassa noin yleensäkin.

WP_20170226_003.jpg

Kalbur balık -ravintola sijaitsee Oranin kaupunginosassa kerrostaloalueella, yhden korkean kerrostalon alakerrassa. Paikan omistaa vanha turkkilainen pariskunta. Ravintola on aika pieni ja kuulemma aina täynnä, paitsi maanantaina, jolloin se on kiinni. Ilman pöytävarausta on turha yrittää sisälle. Me varasimme pöydän ajoissa jo perjantaina. Ehdotimme ravintolan omistajalle ajaksi klo 17. Hän sanoit, että saamme pöydän klo 16.30 ja pois täytyy lähteä klo 19. Näillä mentiin.

Ravintolassa ei ole ruokalistaa, vaan ruuat ovat esillä kylmävitriinissä, josta ne tilausten mukaan paistetaan, höyrytetään tai keitetään asiakkaalle. Turkkilaiseen yhteisölliseen tapaan ruoka-annoksia tilataan yhteisesti koko ruokailuporukalle, ja turkkilaiseen tapaan monet huuhtelevat ruokansa alas rakılla. Näin teimme mekin. Tämä ei vielä tee paikasta erikoista. Erikoista on, että vaikka asiakkaat voivat itse tehdä tilauksensa, paikan omistaja loppukädessä tarjoaa asiakkaille, mitä haluaa tai on tarjoamatta, jos ei halua. Me saimme kaiken tilaamamme, mutta meille kerrottiin vähän moittien, että tilasimme “paljon”. Rakısta emme saaneet moitteita.

WP_20170226_008.jpg

Vuosi sitten emme ehkä olisi saaneet kaikkea, sillä varsinkin isäntä on aikaisemmin kuulemma ollut äärimmäisen jyrkkä. Ystävämme kertoivat, että isäntä on pehmennyt sen jälkeen, kun joku asiakas oli suuttunut, koska tämä ei ollut ensin saanut haluamaansa ja isäntä oli tullut vielä pöytäänkin komentelemaan, kuka syö mitäkin. Asiakas ja isäntä olivat ottaneet ihan käsirysyllä toisistaan mittaa. Omistaja oli kuulemma hävinnyt. Aika hurja tarina, sillä isäntä oli yli 70-vuotias hoikka papparainen.

Tuttavamme ovat käyneet ravintolassa usein, eivätkä hekään ole aina saaneet haluamaansa. Kerran isäntä oli kuulemma tokaissut, että te söitte tuota viimeksi, nyt otatte jotain muuta. Toisen kerran tuttavamme oli ottanut kaverin lautaselta juustopalasen, jota kaveri ei ollut jaksanut syödä. Omistaja oli tullut kärppänä paikalle, siirtänyt palasen takaisin kaverin lautaselle ja sanonut tuttavallemme, että koska sinä et tuota ole tilannut, et myöskään syö sitä.

Vaikka sekä ruuan tilauksen tekeminen että itse syöminen ovat aina vähän jänskättäviä tilanteita, ravintolaan palataan aina uudelleen. Sillä on omat uskolliset kanta-asiakkaansa, kuten tuttavamme. Merenelävät ovat ravintolassa aina takuutuoreita ja sen perusteella, mitä me söimme, annokset ovat aivan taivaallisen hyviä. Ankaran kalaravintolaksi annosten hinnatkin ovat hyvin kohtuullisia.

Jos tilaus onnistuu omistajapariskuntaa miellyttävällä tavalla, eikä pöydässäkään aleta sooloilla ruokien kanssa, ruokailutilanne on mitä mukavin. Isäntä kättelee vieraat ovella sekä heidän tullessaan että pois lähtiessään. Muutoin hän kuljeskelee ravintolassa katsomassa, että kaikki sujuu niin kuin pitääkin. Eli että kaikki syövät kiltisti, mitä ovat tilanneet, eivätkä kurkottele toisten lautasille.

wp_20170226_004

Myös meille sattui pieni kömmähdys. Olimme tilanneet kala-annoksen, joka tarjoiltiin rukolasalaatin kanssa. Annoslautasen reunalla oli sitruunaviipale, jonka puristimme rukolan ja kalan päälle. Omistaja oli vahtinut vierestä toimiamme silmä kovana ja riensi huomauttamaan, ettei sitruuna ole tarkoitettu kalalle, vaan pelkästään rukolalle. Toisen pienen moitteen isäntä kävi antamassa yhdelle seurueestamme, joka ei ottanut omaa kalaköfteään samaan aikaan kuin muut. Isäntä kävi huomauttamassa tuttavaamme, että otapas sinäkin tuo köfte, se odottaa tuossa tarjoiluastiassa, muut syövät jo omaansa. Muita etikettivirheitä emme tehneet, joten saimme kömmähdyksemme anteeksi. Ehkä sekin auttoi, että muistimme aina välillä kehaista ruokia, kun isäntä kulki pöytämme ohitse.

Koulukirjastovierailulla

TAIWCCS:n (Turkish-American & International Women’s Cultural and Charitable Society) Bookmobile-matkakirjastomme sai muutama viikko sitten luvan jatkaa kouluvierailuja. Jee! Pari viikkoa pidimmekin tammi-helmikuussa väliä tapaamisissamme, sillä kaikki kirjat olivat valmiina ja odotimme vain, että tuo viime heinäkuun vallankaappausyrityksen jälkeinen vierailukielto poistettaisi. Nyt se on siis poistettu.

WP_20170214_001.jpgKirjat lajitellaan kirjastossa valmiiksi luokka-asteiden ja koulujen mukaan koreihin. Korit kannetaan pikkubussiin, jolla huristetaan oikeaan osoiteeseen.

Viime viikolla kävimme yhdessä ja tällä viikolla kahdessa valtion koulussa, jotka on valittu mukaan ohjelmaan. Kaikki sijaitsevat Ankarassa Mamakin piirikunnassa. Mamakissa asuu lähes 600 000 ihmistä ja siellä sijaitsee Ankaran, ja joidenkin tietojen mukaan jopa Turkin, laajin gecekondualue eli slummialue.

WP_20170221_008.jpg

Suurin osa Mamakin gecekonduista on 1980-luvun lakimuutoksella laillistettu. Ankaran ”kehittävä kaupunkisuunnitelma”, josta viime syyskuussa kirjoitin, ei ole kuitenkaan vielä ehtinyt täydellä teholla Mamakiin saakka. Myös Mamakia on kuitenkin alettu muuttaa ”tervellisemmäksi” ja ”modernimmaksi”: sinne johtaa hyvä moottoritie ja sieltä löytyvät muun muassa Ikea, Metro-tukkukauppamme ja Nata Vegan tehtaanmyymälöitä. Joista yksikään ei välttämättä suoraan palvele Mamakin gecekondujen asukkaita…

Ensimmäinen kohde viime viikolla oli eräs Mamakin ortaokuluista eli keskikouluista (vuosiluokat 5-8), jossa vierailimme koulun seitsemänsissä luokissa. Koulussa on kymmenen seitsemättä luokkaa, joten useampaan luokkaan emme olisi aamurupeamana ehtineet. Mamakin koulu on mukana ohjelmassa ensimmäistä vuottaan, joten rehtori pyysi meidät ensin juttusille huoneeseensa. Hän tarjosi meille käsinpesunestettä, sitten palan suklaata ja pian tuli kaikille teetä.

Seinällä rehtorin pöydän takana oli valtava, komea Atatürkin kuva, jonka vasemmalla puolella oli İstiklâl marşın eli itsenäisyysmarssin sanat ja oikealla puolella Atatürkin nuorisolle suuntaamat sanat. Löytyyköhän Suomen kouluista vielä presidenttien kuvia seiniltä? Ei ainakaan noin mahtipontisen kokoisia, ja kansallislaulun sanoja en ole nähnyt yhdessäkään.

WP_20170214_003.jpg

Tänään kävimme kahdessa Mamakin ilkokuluista eli alakouluista (vuosiluokat 1-4). Ensimmäiseen niistä oli sijoitettu myös alueen ortaokulun kaksi alinta luokka-astetta. Toisessa vierailemassamme alakoulussa oli vuosiluokkien 1-4 lisäksi anasınava eli esiopetusluokka. Molemmissa kouluissa oli vain kaksi rinnakkaisluokkaa kullakin luokka-asteella, joten ehdimme käydä kaikissa koululuokissa.

Molemmat alakoulut ovat toista vuotta mukana ohjelmassa, joten lainaustoiminta oli sekä henkilökunnalle että isommille oppilaille tuttu. Pienet ekaluokkalaiset olivat mukana ensimmäistä kertaa, ja voi, miten iloisiksi me heidät teimme! Toivottavasti lukuinnostus säilyisi heillä pitkään. Viides- ja kuudesluokkalaiset eivät kovasti kirjojen lainauksesta ainakaan tällä kertaa innostuneet.

WP_20170221_005.jpg

Ensimmäinen vierailukohteemme on mukana EU:n tukemassa Students’ Red Roof -ohjelmassa, jonka tavoitteena on jakaa tietoa ja taitoja käsitellä ja ennalta ehkäistä luonnonkatastrofeja ja terrori-iskuja omalla alueellaan. Projektin piiriin kuluu koko kouluyhteisö, ympäröivä yhteisö mukaanlukien. Projekti on Turkin, Kreikan, Italian ja Romanian yhteistyöprojekti.

WP_20170221_007.jpg

Resursseiltaan Mamakin koulut yllättivät minut. Ensimmäisenä minut yllätti luokkien pieni oppilasmäärä. Keskikoulussa oli 25-30 oppilasta luokkaa kohti, alakoulussa maksimissaan 25. Valtion koulut saavat valtion puolesta tarkastetun oppimateriaalin ilmaiseksi eli oppilailla oli käytössään myös oppikirjat. Luokat olivat tilavan tuntuisia, vaikkakin hyvin tyhjiä. Vierailemissani keskikoulun luokissa ei ollut edes kaappeja. İlkokulun luokista kaappi kyllä löytyi ja esiopetusluokassa oli jopa leikkinurkkauksia.

Mikä taas ei kouluissa yllättänyt oli, että luokat huokuivat samaa tunnelmaa kuin opettajansa. Kaikki oppilaat olivat periaatteessa tyytyväisen oloisia, mutta joissakin luokissa oli selvästi yhdessäolemisen ja -tekemisen tunnelma. Niissä luokissa myös lainattiin kirjoja kaikkein innokkaimmin.

Mausteostoksilla Ulusissa

Lähdimme aamupäivällä mausteostoksille Ulusin vanhaan kaupunkiin. En tiedä, kuinka paljon mausteet ovat torilla halvempia kuin marketeissa, mutta niiden ostaminen on torilta monin veroin mukavampaa. Jo torihulinassa mukana oleminen on elämys.

Otimme taksin Ankaran linnalle, josta suunnistimme samaa reittiä kohti Ulusin sydäntä kuin esikoisemme kanssa lokakuussa. Reitin alkupää kulkee pitkin kapeita vanhoja kauppakujia, jatkuu vaate-astia-kangaskujalle ja sieltä viimein ruokatorin kautta maustetorille. Pelkästään antiikki- ja taideliikkeiden tavarapaljouden katselu virkisti mieltä, mutta matkaan tarttui myös jokaiselta reitin pätkältä jotakin.

Vanhat kauppakujat olivat aika hiljaisia, vain muutama lauantaikävelijä oli liikkeellä meidän lisäksemme. Pikkupuodit olivat onneksemme kuitenkin kaikki auki.

lamppu.jpgPistäydyimme muutamassa antiikkikaupassa ihailemassa vanhoja esineitä ja huonekaluja. Pirinç hanin Lavendel-puodista löysimme ihanan lampun, joka odottaa nyt asentamista keittiöömme. Puodin pitäjä oli ystävällinen nainen, joka palveli meitä englanniksi!

WP_20161126_012.jpgVaatekadulla olikin sitten kalabalıkia vähän enemmän. ”On lira! Buyrun!”, ”Beş lira!”, ”Buyrun, buyrun!”, huutelivat myyjät kilpaa toistensa kanssa. Pari pitkähihaista paitaa lähti mukaamme, 7,50 liiraa kappale.

Ruokatorilla kalabalık jatkui, erityisesti hedelmä- ja kalanmyyjät kehuivat kilvan tuotteitaan: ”Buyrun, buyrun!”. Kilo tomaatteja, puoli kiloa herkkusieniä, lütfen. Hamsit olisivat olleet tarjouksessa, vain 7 liiraa kilo. Jätimme ne kuitenkin torille ja käymme ensi viikolla tutussa kalakaupassamme Tuna balıkissa Hoşdere-kadulla.

Myös herkullisia oliiveja ostimme, toiset suolattomia, toiset lüks eli luksusta. Eräässä pikkukaupassa oli nuori miesmyyjä, joka heti bongasi potentiaalisen ulkomaalaisasiakkaan ja tarjosi ”çok güzel, very good” juustomaistiaisia. Juusto oli hyvää ja toisin kuin useat juustot Turkissa, se oli lähes suolatonta. Puoli kiloa pussiin, lütfen, ja kassalle maksamaan.

Viimein saavuimme maustebasaariin, jonne olimme koko ajan olleet matkalla. Teimme ostoksemme samasta mausteputiikista kuin viimeksi. Putiikin mangal baharatı -sekoitus eli grillimauste ja saf ipek pulbiber eli turkkilainen punapippuri ovat edellisen ostoskerran perusteella herkullisia, joten niitä otimme reilut puoli kiloa kumpaistakin. Kurufasulyen eli kuivattujen papujen kanssa kuulemma erityisen hyvää, kehui myyjä. Mukaan lähti myös pari sataa grammaa sumak-maustetta.

Simitit vielä matkaevääksi kadulta, kolme kappaletta 2 liiraa, ja taksilla takaisin kotiin. Suurin osa taksikuskeista ei tunnista Özvata caddesimme nimeä, mutta viereisen Recep Usta restoranin tuntevat kaikki.

Tuli käveltyä pitkä reissu ulkona ja nautittua mukavan vilpoisesta ja aurinkoisesta loppusyksyn päivästä! Osa juustosta ja oliiveista, samoin kuin herkkusienistä, tomaateista ja mausteista, päätyy tänään iltapitsaamme.

wp_20161126_017

Melkein adventin kunniaksi kotona maistui lämmin glögi ja tuore simit 🙂

simit ja glögi.jpg

Kävelyretkellä Uluksessa

Kotimme edessä on taksinappi, jota painamalla saa yleensä taksin paikalle parissa minuutissa. Taksilla pääsee Ankaran kaupunkialueella mihin vain, esimerkiksi Ulusin vanhaan kaupunkiin, yleensä noin varttitunnissa. Viime viikolla kävin siellä esikoisemme kanssa turistikierroksella parikin kertaa.

Ensimmäinen reissumme suuntautui Ankaran linnan tienoille ja siellä ensimmäisenä Anadolu Medeniyetleri Müzesiin eli Anatolian sivilisaation museoon. Minulle museokäynti oli jo neljäs, mutta vielä edelleenkin sieltä löytyi uutta ihmeteltävää. Myös itse rakennus on hieno, sillä museo sijaitsee vanhassa, kauniisti restauroidussa osmanienaikaisessa kauppatalossa. Restaurointi on tehty huolella ja siihen meni kuulemma 30 vuotta. Kyllä kannatti. Museossa on esillä (englanninkielistenkin tekstien kera!) Anatolian historiaa kronologisessa järjestyksessä kivikaudelta osmanien aikaan saakka eli melkoisen kattava katsaus nykyihmisen historiaa.

Museon kulmalta pääsee lyhyellä kiipeämisellä Ankaran linnan portille. Linnan tarkka rakennusaika ei ole tiedossa (ei edes vuosisata). Jotkut arvioivat sen olevan alun perin heettiläisten pronssikaudella rakentama, jotkut uskovat, että sen rakennutti kuningas Midas aikoinaan. Turkki on tarinoiden maa.

Linnan eli kalen muoto ja koko on aikojen kuluessa muuttunut, sillä Ankaran alueella on käyty lukuisia sotia, ja jokainen valloittaja on jättänyt linnaan oman lisänsä. Linnaa on myös restauroitu moneen otteeseen; suurin restaurointi tehtiin osmanien aikaan 1800-luvulla. Linna ei ole ollut Ankaralle kovin merkittävä, mutta se on ottanut erityisesti viimeisten restaurointien jälkeen paikkansa kaupungin symbolina ja hyvänä turistikohteena. Sisälinnan kujien varren talot on entisöity kauniisti (matkamuistomyymälöiksi ja muutamaksi ravintolaksi) ja linnan 978 metrin korkeudesta on komeat näköalat Ankaran ylle.

Linnalta kuljimme alaspäin kohti vanhoja käsityöläiskujia ja antiikkimyymälöitä. Istahdimme välillä päiväkahveille ja suuntasimme sitten Salman-kujalle, jossa kupari- ja vaskisepät takoivat perinteisiä turkkilaisia astioita. Jatkoimme Çıkrıkçılar yokuşun torikatua (joka myös Samanpazarina tunnetaan) ja Anafartalar caddesia pitkin alaspäin, ja löysimme Ulusin vilkkaan ruokatorin ja mukavan maustetori sekä jälleen yhden viihtyisän kahvila, jossa oli mukava istahtaa turkkilaiselle kahville.

Kahvilasta pääsimme näppärästi edelleen kävelemällä seuraavaan turistikohteeseemme: Haci Bayram Veli Camii –moskeijan alueelle. Haci Bayram Veli oli bayramiye sufi -lahkon perustaja. Kuuluisat pyörivät dervissit, jotka etsivät yhteyttä jumaluuteen ekstaasin ja tanssin avulla, kuuluvat myös islamin suufilaiseen suuntaukseen. Siitä ei tässä sen enempää. Moskeijan vieressä on Augustuksen – jolta kävi käsky, että kaikki kansa on verollepantava – temppelin rauniot.

Moskeijan alueen ympäristö on yksi Ankaran kunnan turistiprojekteista. Alueella on osmanien tyyliin rakennettuja taloja kapeiden kivikatujen varrella. Ainoa aito ympäröivällä alueella on kuulemma sen vanhat lamppukaupat. Joka tapauksessa työ on tehty hyvin ja alue on mukava turisteilupaikka.

Emme voineet jättää väliin pientä kahvilaa, jonka löysimme ensi kertaa alueella turistina vieraillessamme, jo ennen Ankaraan muuttoamme. Siellä on tullut tavaksi juoda turkkilaiset kahvit. Kahvilan merkkiä en ole koskaan nähnyt, mutta sen edessä on pieni sisäpiha, jossa on aina muutama turkkilainen mies tupakilla tee- tai kahvikupposen kanssa. Pienen sisätilan takana on pieni parveke, jonka paikan omistaja on oletettavasti sisustanut ihan itse: pitkä seinänvierussohva, joka on päällystetty turkkilaiseen tyyliin tyynyllä, muutama lisäjakkara ja pöytä sekä muutama kuvaprintti ja ruukkukasvi. Näin syksyllä ruukuissa oli kovasti kärsineen näköinen tomaatti ja kuivuneita yrttejä. Istuimme pikku jakkaroille ja nautimme näköalasta, jonka omistaja yleensä muistaa joka kerta mainita, se kun avautuu Ankaran linnalle.

Toisen Ulus-reissumme teimme Etnografisen museon kautta Hamamönün kävelykatualueelle. Etnografisessa museossa oli ennen mahtipontisen Anıtkabirin mausoleumin rakentamista Atatürkin sarkofagi, jonne se oli tuotu Istanbulista. Oli hauska nähdä museossa vanhoja osmanien aikaisia vaatetuksia, joiden säilyneistä palasista Tunali Hilmin Çeşni-kaupan omistaja on taiteillut todella kauniita tauluja. Samaan aikaan meidän kanssamme museoon tuli turkkilaisen koulun yläasteen luokka. Oppilaat harjoittelivat kansamme muutaman sanan englantia: How are you?  What’s your name? Do you like Turk? Puhuminen annettiin tehtäväksi pojalle, joka varmaankin osasi parhaiten englantia koulun englannin tunnilla. ”Konuş, konuş!” (puhu, puhu!),  muut kannustivat. Oli oikein hauska tilanne.

wp_20161020_014Museolta oli kävelymatka Hamamönüün. Toisin kuin Haci bayramin projekti, Hamamönün alue on vanhasta asutuksesta restauroitua, ei uudisrakennusta. Jotkut rakennukset ovat erityisen kauniita; alue kelpasi osmanien aikaan jopa pashoille. Alueen restauroinnissa on ollut mukana myös Hacettepen yliopisto, jonka kampusalue ja oppilasasuntola sijaitsevat Hamamönüssä. Nimensä alue on saanut kadun toisella puolella olevasta Ankaran vanhimmasta Karacabeyn hamamista eli kylpylästä: Hamam-önü tarkoittaa ”hamamin edusta”.

Suurin osa Hahamönün alueen kahviloista ja ravintoloista oli auki, samoin matkamuistomyymälät. Alueen taiteilijakadulla ei kuitenkaan ollut ketään töissä.

Turisteja on Turkissa poliittisen epävakaisuuden ja pommi-iskujen takia erittäin vähän, joten pieteetillä restauroidun alueen kadut olivat lähes tyhjiä. Harmi yrittäjille, sillä alue on todella mukava paikka, rauhallinen ja kaunis.