Meyhanessa

Meillä on ollut aikomuksena jo pitkään käydä turkkilaisten ystäviemme kanssa meyhanessa eli ”juomatalossa”. Ongelmanamme on ollut hyvän meyhanen löytäminen Ankarasta. Izmiriläinen ystävämme löytäisi sellaisia helposti kuulemma Izmiristä, jonne joku päivä toivottavasti vielä yhdessä päädymme. Siis Izmiriin.

WP_20171108_001[1].jpgMeyhane-ongelmamme on nyt kuitenkin ratkaistu: Kävin viime perjantaina pitkästä aikaa kävelyllä lähiseutumme pikkukatuja, ja kuinkas ollakaan: naapurissa oli avattu meyhane! Päätimme käydä kaksistaan edeltäkäsin tarkastamassa Müstesna-nimisen meyhanen heti perjantai-iltana. Oikein oli mukava paikka.

Meyhanessa oli saapuessamme jo jonkin verran porukkaa, neljän miehen bändi soitti turkkilaista musiikkia, ihmiset napostelivat mezelereitä, ryypiskelivät väliin rakıa ja tupruttelivat aina välillä pari tupakkia. Tupakanpolttohan on Turkissa ravintoloiden sisätiloissa kielletty, mutta kieltoa onnistutaan näköjään kiertämään täälläkin – ainakin meyhanessa.

Henkilökunta puhui tietysti vain turkkia, mutta sisällä ei kovin laajaa sanavarastoa tarvittu: merhaba, iyi akşamlar, pieni pullo rakıa, lütfen, tarjoilijapojan kantamalta suurelta tarjottimelta muutaman pikku lautanen naposteltavaa, sağolun – ja antauduimme mukaan meyhane-tunnelmaan.

Serdeniz

Kymmenen aikaan paikalle saapui illan pääesiintyjä Serdeniz. ”Entré” oli sen verran komea, että kyse täytyi olla hiukan tunnetummasta persoonasta: sisään purjehti kauniisti meikattu Taiteilija, lyhyt tukka hulmuten, kädet kauniisti levällään, liuta ihailijoita vanavedessään. Ja saimme hetken kuluttua kuulla uutta, tuoretta meyhane-musiikkia.

Kokemus oli sen verran mukava, että päätimme käydä paikalla uudelleen seuraavana iltana. Olimme jo aiemmin varanneet pöydän Oranin Kalbur-kalaravintolasta, jonne suuntasimme iltapäivällä Suomesta tulleiden ystäviemme ja turkkilaisten ystäviemme kanssa. Erikoisella konseptilla toimivasta Kalburista olen kirjoitellut jo aiemmin. Tällä kertaa emme onnistuneet tekemään muita mokia kuin tilaamaan lopussa vähän juustoa. ”Kotonanne voitte syödä juustoa; tämä on kalaravintola!”, tuumasi omistaja ja toi meille vielä yhden herkullisen kala-annoksen.

Kalburista suuntasimme porukalla Müstesnaan. Omistaja tuli kädet levällään ottamaan meidät vastaan. Olimme kaksistaan varmistaneet jo edellisenä päivänä, mihin aikaan musiikki lauantaina alkaisi ja luvanneet tulla paikalle ystäviemme kanssa. Hymy leveni entisestään, kun hän kuuli, että mukana oli tällä kertaa myös turkkilaisia: ”Tänään onkin paljon helpompi kommunikoida” 🙂

Vaikka meyhane kääntyykin suomeksi juomatalo, kyse ei missään nimessä ole suomalaiskansallisesta tavasta ”juoda”. Meyhane on osa turkkilaista kulttuuria ja siihen kuuluu erinäisiä kirjoittamattomia sääntöjä, eräänä niistä tämä: Tarkoitus ei missään nimessä ole humaltua liikaa! Liian humalassa olevaa seurueen jäsentä ei kutsuta seuraavalla kerralla mukaan lainkaan.

Meyhanessa juodaan, kuten mekin, yleisesti nimenomaan rakıa ja syödään pieniä ruoka-annoksia; varsinaisia ruoka-annoksia siellä ei saakaan. Varsinkin izmiriläisille meyhane-kulttuuri on yhtä kuin rakı sofrası -kulttuuri eli rakı-pöytäkulttuuri.

Rakı-pöytäkulttuurista olemme turkkilaisten ystäviemme kanssa jutustellet muutamaan otteeseen. Googlasin myös netistä kulttuurisia käyttäytymisohjeita ja aikalailla tarkkaan tähän tapaan iltamme sujuikin:

– Rakı-pöytään kuuluu oleellisena osana mezejen eli pienten alkupala-annosten syöminen, jutustelu, huumori ja iloinen lasin pohjilla kippistely: Afiyet olsun! Şerefe!
– Rakı pöydässä kuunnellaan turkkilaista, mielellään meyhane-musiikkia.
– Rakı juodaan yleisesti veden kanssa. Tek, double tai triple annos rakıa, loput vettä.
– Juomaa ei koskaan kulauteta kurkkuun, vaan siemaillaan nautiskellen.
– Rakı-pöydässä parannetaan yhdessä maailmaa. Jutustelu alkaa yleensä helpoista jokapäiväisistä aiheista, siirtyy toisen rakı-lasin jälkeen syvempiin mietiskelyihin ja lopulta politiikkaan – jonka jälkeen siirrytään tanssimaan pöydille (tämän me jätimme väliin – tanssimme ihan vain lattialla, myös turkkilaista kotka-tanssia, josta muun muassa Atatürk kovasti piti)
– Toisinaan rakı sofrasıa kutsutaan myös çilingir sofrasıksi eli lukkosepän pöydäksi, jolla on jo alkujaankin terapiatarkoitus: paitsi parantaa maailmaa, eritoten auttaa pidättyväisiä läsnäolijoita avaamaan sisimpiään.
– Toista ei saa keskeyttää, kiroilua ei katsota hyvällä, eikä puhelimeen koskaan vastata kesken rakı-jutustelun.
– Jos joku alkaa itkeä, häntä ei lohduteta, vaan siirrytään sujuvasti uuteen aiheeseen (meitä ei onneksi itkettänyt lainkaan)
– Ja vielä eräs erittäin tärkeä sääntö: Se, mitä on sanottu tai tehty rakı-pöydässä, myös jää rakı-pöytään!

IMG_7051

Rakı ei ole vain meyhanejen juoma, vaan muutenkin kulttuurisesti tärkeä juoma. Turkkilaiset siemailevat yhteensä 60 miljoonaa litraa rakıa joka vuosi, yleensä ruuan kanssa. Juoman vahvuuden ja värin vuoksi turkkilaiset kutsuvat sitä myös nimellä leijonan maito, aslan sütü. Samoin kuin ouzo, pastis tai arabialainen arrak, rakı muuttuu valkoiseksi, kun siihen lisää vettä.

Rakıa löytyy useaa merkkiä, joiden alkoholipitoisuus vaihtelee jonkin verran, samoin kuulemma maku. Tosin ainakaan meidän turkkilaiset ystävämme eivät kuulemma erota yhtä juomaa toisesta. Rakıa myydään erikokoisia pulloja tai kannuja: bir kadeh (lasi), bir otuzbeşlik (35ml) tai bir şişe (pullo) eli yetmişlik (70ml).

Rakı, kuten muutkin alkoholijuomat, on suhteellisen kallista Turkissa. Reilut puolet pullon hinnasta koostuu veroista. Alkoholiveroja korotettiin nykyisen hallituspuolueen tultua valtaan vuonna 2002. Tuolloin rakı-pullon sai 9,15 Turkin liiralla; kymmenen vuotta myöhemmin se maksoi 51 liiraa. Nyt rakipullon hinta on 100 liiran hujakoilla. Samantapaisia korotuksia tuli muihinkin alkoholijuomiin. Olutvero nousi ensin huimat 737 %, mutta kun sekään ei lopettanut oluen kulutusta, nostettiin sitä vielä 43 %.

Vuonna 2013 hallitus sääti uuden alkoholilain, jonka mukaan alkoholia ei saa myydä klo 22.00-6.00. Alkoholitarjouksia ei myöskään saa enää mainostaa, eikä alkoholijuomia myydä 100 m lähempänä kouluja ja uskonnollisia rakennuksia. Presidentti ilmoitti vuonna 2013 myös, että Turkin kansallisjuoma ei tästä lähtien ole enää rakı, vaan jugurttijuoma ayran.

Ovat tainneet Turkissa tehdä yhteistyötä thaimaalaisten päättäjien kanssa: siellähän tuli samoihin aikoihin voimaan samantapainen laki.  Ja kuten Thaimaassa: hallitus puolustaa lakia ”suojelemalla suurta yleisöä alkoholismin vaaroilta”. Alkoholin kulutus on kuitenkin Turkissa eri mittakaavoissa kuin Thaimaassa. Tilastojen mukaan turkkilaisista vain 8 % käyttää alkoholia ja alkoholin vuosikulutus on 2,7 litraa per capita.

Turkkilaisen sanonnan mukaan: “Jos haluat todella tuntea toisen, tee hänen kanssaan yhteinen matka tai nauti hänen kanssaan rakıa”. Suomalaisten ystäviemme kanssa olemme nyt tehneet molemmat 🙂 Turkkilaisten ystäviemme kanssa olemme myös suunnitelleet yhteistä matkaa Turkin ruokapääkaupungiksi kutsuttuun Gaziantepiin, mutta sitä odotellessa nautimme siis yhdessä rakıa. Hyvin meni! Kyllä uskallamme yhteiseen reissuunkin lähteä.

Mainokset

Marraskuisella autoreissulla

Saimme viikonlopuksi ystäväpariskuntamme tänne Oulusta. Kävimme lauantaina kävelyreissulla Ankaran linnalla ihanan auringonpaisteisessa syyskelissä. Linnan tienoilta olen kirjoitellut aikaisemminkin: juttuja löytyy ”turistina Ankarassa”-kategoriasta. Sunnuntaina suuntasimme automme kohti Beypazarıa eli herrasmiesten toria, noin 1,5 h automatkan päähän kotoamme.

Beypazarı on vanhalla kauppareitillä Istanbulista ja Bagdadiin, ja sen sanotaan olevan myös osa muinaista silkkitietä. Sillä onkin pitkä historia ensin heettiläisten, sitten fryygialaisten, muinaisten roomalaisten, bysantin, seljuk-turkkilaisten ja osmanien valtakunnan alueena. Nykyään Beypazarı on pieni maaseutukaupunki, joka on kuuluista muun muassa porkkanoista (siellä viljellään lähes 60% Turkin porkkanoista), luonnonmineraalivedestä ja telkari-tekniikalla tehdyistä koruista.

Beypazarın ruokaa kehutaan erityisen hyväksi. Mekin aloitimme aamupäivämme herkullisella köy kahvaltılla eli maalaisaamupalalla yhdessä kaupungin vanhoista restauroiduista taloista. Aamupalapaikka oli lähes täynnä ja siellä kävi kova kuhina, kun ruokia ja astioita kannettiin oven suun keittiöstä ruokailuhalliin ja takaisin keittiöön.

Kuten odottaa saatoimme, kahvilassa puhuttiin vain turkkia. Onnistuimme alussa sekoittamaan kahvilanpitäjän, joka aamupalan sijasta olisi tuonut meille gözlemejä ja kahvia. Kahvilanpitäjä huuteli välillä vieraisiin pöytiinkin, osaisiko joku kertoa, mitä nämä ulkomaalaiset haluavat; että osaisiko joku heidän kieltään. Olimme nähtävästi osuneet tuiki tavalliseen aamupalapaikkaan, sillä ruokailusalissa näytti olevan meidän lisäksemme pelkästään tavallisia turkkilaisia perheitä aamupalaa nauttimassa. Ei osannut kukaan siis auttaa, mutta kovasti osaa asiakkaista tilanne nauratti. Olisikohan neljän ulkomaalaisen pölähtäminen paikalle yllättänyt omistajan niin, ettei kahvaltı-sanaa osannut puheestamme edes erottaa? Saimme kuitenkin aamupalamme, joka oli oikein herkullista kotitekoisine hilloineen ja uunituoreine leipineen.

IMG_0007 (2)

Vanhan kaupungin mukulakivikatujen varsilla on yhteensä noin 500 restauroitua osmanien aikaista asumusta, joista osa on kunnostettu, kuten aamupalapaikkammekin, kahviloiksi tai ravintoloiksi, osa taas myymälöiksi, joissa myydään korujen, luonnonmineraali- ja porkkanatuotteiden lisäksi vähän kaikenlaista, mitä turistien uskotaan mukaansa haluavan. Me halusimme muun muassa pinjansiemeniä, jotka maksavat Beypazarın kojuissa vain murto-osan Ankaran kauppojen hinnoista.

Kävimme myös ihailemassa telkari-koruja, jotka tehdään ohuesta hopealangasta kutomalla. Lopputulos muistuttaa hopeapitsiä. Ostin mukaani kaulakorun, joka tosin ei ollut kutomatekniikalla tehty, mutta beypazarılaista käsityötä kuitenkin.

Beypazarısta ajelimme Gordionin kautta kotiin. Gordionissa solmittiin se solmu, jonka Aleksanteri Suuri myöhemmin katkaisi miekallaan. Määränpäänämme oli pieni, mutta mukava Gordion-museo ja Midas Tümulüsü eli Midaksen hauta, joka oikeasti on oletettavasti Midaksen isän hauta.

Midaksesta tiedetään yleensä vain tarinat kultaisesta kosketuksesta, mutta hän on ollut ihan oikea historian hahmo. Joidenkin klassisten historian kirjojen mukaan hän on myös Ankaran perustaja. Midaksen persoonan uskotaan tarjonneen pohjaa meidän päiviimme saakka säilyneille Midas-tarinoille. Midaksen kerrotaan olleen satumaisen rikas ja ahne kuningas – siitä kultainen kosketus, jonka Midas sai kreikkalaiselta Dionysos-jumalalta.

IMG_0017.JPG

Midaksen kerrotaan myös olleen tuomarina Apollo-jumalan ja metsän hengen Panin välisessä soittokilpailussa. Kun Midas julisti Panin voittajaksi, Apollo muutti Midaksen korvat aasin korviksi. Midas onnistui peittämään myssyllä aasin korvansa kaikilta muilta paitsi parturiltaan. Salaisuus oli kuitenkin parturille liikaa yksin kannettavaksi. Hän kaivoi maahan reiän, jonne kuiskasi salaisuutensa ja peitti sen tiiviisti. Kuopan päälle kasvoi kuitenkin heinää, joka tuulisella säällä kuiskaili salaisuutta ympäriinsä. Gordionista löytyneen aasinkorvaisen miehen kuvan uskottiin kauan kuvaavan Midasta. Nykyään sen kuitenkin liitetään kreikkalaisiin taruihin ja metsän Satyyrin.

Hieno autoilureissupäivä: hyvää seuraa, hyvää ruokaa, ripaus historiaa ja kauniita maisemia ja auringonpaistetta.

Syysretkellä

IMG_7682.JPGAnkaran ruskan innoittamina teimme tänään syksyisen tutustu kotikuntaasi -retken Karagöliin (noin 70 km kotoamme). Tuttavamme kertoi jo viime vuonna, että siellä ruska-aika on erityisen kaunista katsottavaa. Jonakin vuonna tuo lie pitänyt paikkansa, mutta tällä kertaa kauneimmat näkymät olivat oikeastaan matkalla Karagöliin. Oli ihan pakko pysähtyä ottamaan kuvia, vaikka niitä ottaessaan jo tietää, että 2D:llä ei saa tallennettua 3D:tä – tai 4D:tä, sillä luonnon äänet eivät tallennu edes digikuviin. Mutta kaunista oli!

Kävimme menomatkalla katsastamassa Ankaran messukeskuksen tienoot, joita on aina lentokentälle/ltä mennen/tullen katseltu ja mietitty, mitähän tuollakin on. Siellä oli mukava, siisti puisto, jossa oli hyvin päällystetyt tiet vaikka pyöräilylle, leikkikenttiä, kahviloita (joissa olisi sanut turkkilaisen aamupalan), lampi ja polkuveneitä (kulpavolkkareita), törmäily- ja mikroautoiluradat, pystipuisto (olisikohan olleet entisiä Ankaran pormestareita?), tosi siistejä lintuhäkkejä…

Syksy näkyi myös tien varsilla, jossa kyläläiset myivät satoaan ja niistä tehtyjä tursuja eli säilykkeitä. Ostimme useita kassillisia satoa ja kolme purkillista erilaisia tursuja mukaamme. Maistiaiset saimme paikanpäällä, joten herkullisia ovat takuuvarmasti kaikki. Tursumyyjältä saimme kaupan päälle tosi komean kurpitsan.

Karagöl oli myös kaunis ruskaväreissänsä. Harmitti, että emme ottaneet kahvitermosta ja vaikka paria simitiä mukaan – paikka olisi ollut ihanteellinen pienelle kahvipiknikille. Paikalliset olivat kaukaa viisaampia, jotkut olivat jopa sytyttäneet pienen nuotion ja osalla oli hiilillä lämmitettävä teenkeitin mukanaan.

 

Paluumatkalla pysähdyimme Çubukin pikkukaupungissa turkkilaisilla kahveilla. Oli selkeästi kahvittelu ja teettely aika. Kahvilat, çay bahçesit, puiston penkit ja pienet piknik-alueet olivat täynnä asiakkaita. Ihanan rauhallista pikkukaupunkielämää, vaikka kahvi olikin Ankaran hinnoissa, tarjottuna ilman lokumeja.

Koukkasimme vielä Özel kasapimme kautta kotiin. Takuutuoretta lihaa jälleen. Lampaan jalat kasapimme leikkasi tuoreeltaan uudesta ruhosta.

Suomen mallia ja lomailua Izmirissä

Sain elokuussa suurlähetystömme kautta kutsun koulutustapahtumaan Izmiriin. Kutsussa minua pyydettiin puhumaan Suomen koulutusjärjestelmästä paikallisen koulutussäätiön lukukauden avajaisviikolla. Googlasin järjestäjän (EÇEV), ja kun sen arvomaailma ja tavoitteet näyttivät sopivan omiini, vastasin myöntävästi. Mikäpäs siinä; mukavaa, kun suomalainen koulutusjärjestelmä kiinnostaa – ja erityisesti Izmirissä, johon ihastuimme jo ensi kerran siellä käydessämme vuosi sitten.

Egitim Bulusmalari Afis.jpgOlin alussa siinä uskossa, että olen mukana yhtenä puhujana useammasta. Järjestäjä kuitenkin päätti, että yksi ”keynote-speaker” riittää, ja koulutustapahtuman nimeksi laitettiin ”Finlandiya modeli”. Järjestäjä lupasi maksaa lentoliput, hotellimajoituksen ja kuljetukset lentokentälle. Ei, kun esitystä hiomaan ja pakkaamaan! Päätimme lähteä nauttimaan Izmiristä koko viikonlopuksi.

Tilaisuuden pitopaikaksi oli alun perin varattu eräs keskustan hotellin juhlahuone, mutta ilmoittautumisia alkoi tulla heti alkupäivinä siinä määrin, että tilaisuus siirrettiin Atatürkin kulttuuripuiston tiloihin, jonne mahtuu kuulemma noin 800 ihmistä. Ilmoittautuneita oli rutkasti enemmän, mutta koska kaikki eivät ilmoittautumisestaan huolimatta saapuneet paikalle (turkkilainen tapa, näin minulle kerrottiin), mahduimme hyvin uuteen saliin.

Yleisön joukossa oli kuulemma säätiön henkilökuntaa, opetusalan ihmisiä, opettajia ja vanhempia – ja ainakin kaksi lasta vanhempiensa kanssa. Ja ainakin kolme suomalaista itseni lisäksi – kaunis kiitos heille kannustuksesta! Koska osa yleisöstä ei ymmärtänyt englantia, teimme yhteistyötä paikallisen tulkin kanssa, joka käänsi lähes kaiken sanomani turkiksi. Olin aika yllättynyt, kuinka hyvin koko kuulijajoukko jaksoi kuunnella kahdella kielellä puolentoista tunnin esitystä, joka koostui enimmäkseen faktoista ja koulutusjärjestelmän ja suomalaisen koulutusympäristön kuvaamisesta. Asia selvästi kiinnosti.

Loppuun oli varattu aikaa kysymyksille, ja minulle oli etukäteen kerrottu, että niitä tulee korkeintaan pari kappaletta. Toisin kävi, mikä oli oikein mukavaa. Suurin osa kysymyksistä koski opetuksen käytännön toteutusta Suomessa. Turkin kouluopetus ei tämän hallituksen aikana ole ainakaan mennyt eteenpäin, ja tästä oltiin myös selvästi huolissaan. Sain jälkeen päin vielä sähköpostilla pyynnön vastata, mitä vanhemmat ja opettajat voivat annetuissa puitteissa Turkissa tehdä. Olisiko  James A. Banksin transformatiivinen toiminta paikallaan? Se olisi aika rohkeaa, sillä sillon ryhdytään toimiin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämiseksi, vaikka oma toiminta haastaisi olemassa olevia lakeja ja rakenteita…

Tilaisuus loppui virallisesti neljältä, mutta vielä viiden aikoihin vastailin kysymyksiin ja poseerasin osallistujien selfieissä ja ryhmäkuvissa. Tilaisuus kuvattiin, ja esitys pitäisi tulla lähipäivinä näkyviin säätiön nettisivuille.

Izmir on siitä ihana turisteilukaupunki, että keskustasta ja sen liepeiltä löytyy hyvin näkemistä ja tekemistä muutamaksi päiväksi. Hotellimme oli keskustan rantabulevardin varrella Pasaportissa. Loppukesäistä merituulta ja auringonpaistetta, kalastajien seurailu rantalaiturilla, perheitä sunnuntaikävelyllä, kaveriporukoita piknikillä puistossa, rantaravintoloissa tuoretta ruokaa suoraan mereltä…

… vanhan kaupungin kapeita kujia ja vanhoja rakennuksia, aivan mahtava Arkas-taidemuseo ja siellä hieno vesiaiheinen näyttely, Atatürkin museo, arkeologinen museo ja Agoran museoalue, Kemeraltın basaarialue – näistä oli Izmir meille viime viikonloppuna tehty. Kyllä mieli lepäsi 🙂

Ystävyyskaupunkimme Bursa

Kurban bayram -lomamatkamme viimeinen etappi ennen kotia oli Oulun ystävyyskaupunki Bursa. Oulu ja Bursa ovat olleet ystäviä jo vuodesta 1978 saakka. Oulun vuosina en muista koskaan Bursaan törmänneeni, mutta vuonna 2009 siellä netin mukaan vietettiin Bursa-viikkoa ja vastavuoroisesti vuonna 2010 Bursassa vietettiin Oulu-viikkoja. Bursa löytyy nimikyltistä Oulun ”Leeverin” puistosta yhdessä muiden Oulun ystävyyskaupunkien kanssa.

Olimme varannet majoituksen Kitap Evi -hotellista, Osmangazin Kavaklısta. Matkalla hotellillemme hoksasimme Kükürtlün kaupunginosassa Oulu caddesi -kyltin! Eläköön ystävyys!

Hotellimme oli tosi kaunis, osmani-arkkitehtuuria edustava vanha kirjakauppa-kahvila kaupungin vanhan muurin kupeessa, josta oli hienot näköalat Bursan kaupungin ylle. Heti aluksi meidät ohjattiin hotellin sisäpuutarhaan, jossa meille tarjoiltiin tervetuliaisjuomina kylmät turkkilaiset oluet. Pyysin kyllä kahvit, mutta saimme hiukan kummeksuvan katseen ja ehdotuksen, että jos nyt kuitenkin pitkän ajomatkan jälkeen olutta tai viiniä…

Ehdottoman ihana hotelli! Huoneen hintaan kuuluva aamupala oli loistava. Ainoa miinus oli ilmastointi, jota ei saanut säätää huoneesta itse – siis lämpimämmälle. Lupasivat kyllä aamulla seuraavalle asukkaalle korjata lämpöasteita ylöspäin. Yöt kun ovat jo kovin vilpoisia, vaikka päivisin lämpöä riittääkin välillä reippaat 30 astetta. Hotellin ravintolassa laskut tuotiin kirjakauppateemaisesti vanhan kirjan välissä.

Bursa on ei-bursalaisille ehkä tunnetuin kuumista lähteistä, kylpylöistä ja läheisestä 2534 m korkeasta Uludağ-vuorestaan, josta löytyy iso laskettelukeskus ja josta tulee meidänkin Erikli-juomavetemme. Bursan kaupunki on kuitenkin merkittävä ihan itsessäänkin. Se oli Osmanien valtakunnan ensimmäinen pääkaupunki ja Turkin silkkikaupan keskus: ensimmäiset silkkiperhosen toukat tuotiin silkkitietä pitkin nimenomaan Bursaan.

Bursa on Ankaraan verrattuna vilkas ja eläväinen bayraminkin aikaan. Kaupunki oli siisti ja kaunis; ihastelimme erityisesti kauniita mosaiikkikoristeluja, joita oli tehty aitoihin, muureihin, seiniin, katuun, portaisiin…

Orhan Gazi, osmanivallan perustajan Osman Gazin poika, valtasi Bursan bysanttilaisilta vuonna 1326. Hän teki Bursasta osmanien pääkaupungin, ja se oli koko Osmanien valtakunnan ajan merkittävä hallinnollinen ja taloudellinen keskus. Sekä Orhanin että Osmanin hautamausoleumit löytyvät hotellimme lähellä olevasta puistosta. Turkin historiaa lukeneena ihan hirvitti katsella isien hauta-arkkujen takana olevia pikkuisia arkkuja.

Bursa on myös kuuluisien turkkilasten kansantaruhahmojen, Karagözin and Hacivatin varjonukkien kotikaupunki, mutta näin bayramin aikaan varjonukkien kauppa ja paja olivat harmittavasti kiinni. Jotain jäi siis seuraavaan kertaan.

Kuljeskelimme vanhan keskustan basaarialueella, jossa bayramin vuoksi katetun basaarin kaupat olivat, myös harmittavasti, kiinni, samoin keskustan käsityöpazaari. Silkkikaupoista emme nähneet jälkeäkään, mutta jos jonkinlaista pyyhettä, rihkamaa ja vaatetta sekä useampi yaprak kebabiaan mainostavaa kahvilaa löysimme. Yhteen ulkokahvilaan pysähdyimme pikalounaalle.

Ilma oli aurinkoinen, kuuma ja kuiva ja kävely alkoi tuntua jaloissa. Nokialaisemme äpillä ja pikku kahvilasta kysymällä löysimme Bursan luultavasti ainoan kahvila-baarin, jossa sai tilattua lomailtapäiväoluen 🙂 Bursaan matkaa suunnitteleville: Müsadenizle pub eli M Pub & Lounge (joka on saanut nimensä Barış Mançon Müsadenizle çocuklar -kappaleesta) löytyy Altıparmak caddesilta.

Löysimme viimein, reissun päätteeksi, oikean kalaravintolankin, Arap Şükrü Altıparmak caddesin sivukujalta. Joltain nettisivulta luin ennen lähtöämme, että se on ”more than a dinner; it’s an experience”, ja niinpä se olikin! Koko kuja oli täynnä pieniä kadulle levittäytyviä ravintoloita (joista suurimman osan omisti kylläkin sama henkilö). Saavuimme ensimmäisten illallistajien joukossa, joten onnistuimme saamaan hyvän pöydän. Palvelu oli nopeaa ja ystävällistä, ruoka oli tuoretta ja hyvää ja sitä oli runsaasti.

Tuo ”experience” viittasi varmasti soittajaporukoihin, joita alkoi jo alkupalojemme aikaan saapua kujalle. Kukin porukka luritteli antoisasti turkkilaista musiikkia vaihdellen paikkaa aina sellaiseen pöytään, jossa oli tilaa istua alas soittimien kanssa. Kaikki eivät näyttäneet aluksi olevan mielissään suhteellisen kovaäänisestä musiikista korvansa juuressa, mutta parin kappaleen jälkeen lauleskelivat jo mukana itsekin. Ja lopuksi poltettiin yhdessä tupakit.

Palasimme takaisin Istanbul-Ankara moottoritietä, mutta emme edelleenkään tiedä, mitä se maksaa. Ücretsiz, iyi bayraminiz – Ilmainen, hyvää bayramia – luki maksupisteellä.

Oli mukava palata kotiin. Kiertoajelimme viiden päivän aikana yhteensä 1951 km, plus mopoajelut Bozcaadan saarella.

Assosiaalista ja viiniturismia

Googlasimme kotona ennen lomaa majoitusvaihtoehtoja reissullemme. Rannikolta Bergamon ja Çanakkalen välistä, Lesbos-saaren kohdalta, löytyi pieni Assoksen kylä (Behramkale) ja sieltä hotelli nimeltään Assosyal. Emme voineet ohittaa tilaisuutta! Miljoonakaupungissa asuva suomalainen minämme kaipaa välillä omaa rauhaa ilman sosiaalisen kanssakäymisen paineita 🙂

Hotelli oli nappi valinta! Ensimmäistä kertaa lomallamme saimme todeta olevamme huomattavasti sosiaalisempia kuin koko henkilökunta yhteensä! Henkilökunta oli toki ystävällistä, he vastasivat ja auttoivat ystävällisesti, kun kysyttiin, mutta asukkaita ei todellakaan häiritty edes small-talkilla.  Hotelli oli muutenkin mukava ja sieltä oli päiväaikaan aivan huikeat näköalat ja iltaisin katselimme terassillamme yllämme hohtavaa tähtitaivasta.

Ainoat sosiaaliset ihmiset hotellissa olivat yllättäen kaikki suomea puhuvia: ravintolan tarjoilijatyttö ja eräs hotellin asukas. Tarjoilijatytön tarina oli, että hän on opiskellut suomea yliopistossa Venäjällä; asukas oli ollut naimisissa suomalaisen kanssa. Tuo asukas kertoi ylpeänä olevansa suomalaisen popparin Sini Yazeminin isä. Hotellin netti oli sen verran hidas, että isä ei saanut soitettua meille Sini Yazeminin biisiä, mutta se löytyy tästä linkistä. Sini Yazemin kuulemma sanoo, että isä ei osaa puhua suomea, mutta se on kyllä höpö puhetta! Suomenkielistä puhetta tuli solkenaan.

Ajoimme tullessamme ensin hiukan liian pitkälle ja jouduimme kapealle serpentiinitielle, joka johti alas vanhaan satamaan. Ihan kapeimmilla paikoilla en uskaltanut edes istua auton kyydissä, vaan jouduin kävelemään osan matkasta. Paikalle oli nimittäin matkalla muutama muukin auto, joiden ohitus oli aika hurja kokemus. Perillä odotti muutama kymmenen autoa lisää, sillä satamassa oli kalaravintoloita ja uimapaikka. Saimme onneksi käännettyä automme ja palattua takaisin.

Assos on ollut asuttuna jo heettiläisten aikaan 700 eKr. Apostolien aikana Assos oli satamakaupunki, jonne Paavalin matkatoverit purjehtivat noutamaan Paavalia (Apt.20:13-14): ”Menimme sitten laivaan ja purjehdimme kohti Assosta, jossa meidän oli määrä ottaa Paavali mukaamme; näin hän oli päättänyt, koska halusi mennä sinne jalan.” Tänä päivänä paikan tärkein nähtävyys on kukkulan laella oleva Athenen temppeli, jonne mekin kiipesimme.

Assos oli selvästi turkkilaisten turistien suosiossa, osaksi noiden kalaravintoloiden ja uimapaikan ansiosta. Kapeita kivikatuja reunustivat pienet liikkeet, joissa myytiin jos jonkinlaista muistoesinettä, pöytäliinoja, vaatteita ja paikallisia herkkuja.

Kävimme illalla syömässä Assos köyüm -ravintolassa, koska halusimme syödä kalaa ja juoda paikallista viiniä sen kanssa. Assos köyüm oli kylän ainoa ravintola, jossa sai molempia. Ravintolan ruoka oli oikein hyvää, mutta tarjoilijapoika niin poissaoleva, hidas ja räjähtäneen näköinen, että päättelimme hänen olevan krapuloissaan.

Päätimme seuraavana iltana antaa Lonely planet Turkey -kirjallemme mahdollisuuden, vaikka se on tähän saakka tuottanut pelkkiä ihmetyksen aiheita ja pettymyksiä, ja käydä syömässä Ehl-i-keyf -ravintolassa, jossa kirjan mukaan tarjoillaan ”excellent, fresh food”. Sekä excellent että fresh loistivat poissaolollaan: emme ole koskaan ennen niin mautonta ruokaa Turkissa saaneet.

Kävimme Assosista reissun Bozcaadan eli Tenedoksen saarella, jota myös Turkin viinisaareksi kutsutaan. Saari on ollut viininviljelykeskus jo 800 eKr. Nykyään noin kolmasosa saaren pinta-alasta käytetään viinirypäleviljelyyn, joista kaikista ei toki viiniä valmisteta. Osa syödään ihan rypäleinä tai kuivataan rusinoiksi.

Saari on historian kulussa kuulunut Kreikan, Persian, Rooman ja Bysantin valtakunnille ennen kuin osmanit valtasivat sen 1455. Saari on ollut tärkeä paikka: jos halusi meren kautta Istanbuliin, joutui ensin kohtaamaan Bozcaadan saaren laivaston. Oletettavasti Troijan hevonenkin rakennettiin Bozcaadassa, jonne spartalaiset pysähtyivät ennen yllätyshyökkäystään Troijaan.

Matkasimme saarelle lautalla, joka lähti Geyiklin satamasta. Geyiklistä lähtevään lauttaan ei tarvinnut varata paikkaa etukäteen ja siihen olisi voinut ottaa autonkin mukaansa. Päätimme kuitenkin jättää auton maihin, koska sekä ystäviemme että hotellin omistajan mukaan saarelta voi olla vaikea saada paluumatkalle lauttapaikkaa autolle, ainakaan juuri siihen aikaan kuin itse haluaisi.

Kulkuneuvoksi saarelle arvoimme perillä hiukan dolmuşbussien, polkupyörien ja mopon välillä. Päädyimme lopulta mopoon, mikä oli loistava ratkaisu! Huristimme saaren ympäriinsä ja olo oli kuin 1980-luvulla interrailillä!

Oli todella lämmin päivä, ja rannoilla näkyi uimareita. Ajatuksen oli meilläkin ollut käydä pulahtamassa Egeanmereen, mutta sen verran kylmältä vesi näin syyskuussa tuntui, että päätimme tyytyä vain varpaiden kasteluun.

IMG_7750Saaren alkuperäisiä rypälelajikkeita ovat karakız (kuntra), karalahna ja vasilaki. Viinejä valmistaa kuusi paikallista viinitaloa: Amadeus, Ataol, Corvus, Gülerada, Talay ja Yunatçılar. Koska oli loma-aika, osa viinitaloista oli suljettuina. Kävimme kuitenkin ostamassa muutaman pullon kotiin vietäväksi saaren keskustassa olevasta Yunatçılarin viinitalon liikkeestä ja vierailulla pienellä Güleradan ja suurella Corvuksen viinitilalla. Viinitalon liikkeessä ei puhuttu englantia, mutta molemmilla viinitiloilla esittely hoitui sujuvasti englanniksi.

Güleradan tilalla maistelimme paria paikallisista rypäleistä tehtyä viiniä, jotka olivat tosi mielenkiintoisen makuisia. Ostimme neljä pulloa mukaamme – enempää ei mopon kyytiin mahtunut 🙂

Corvuksen tila on saaren suurin ja varmaan parhaiten tunnettu. Siellä oli paneuduttu viininmaisteluun ja myyntiin ihan eri mittakaavassa kuin pikkutiloilla. Heillä oli valmiita maistelumenuita ja niihin sopivia naposteluannoksia. Tilan seinältä löytyi kyltti, jossa kerrottiin, että Paavi XVI Benedictus, kuningatar Elisabeth II ja Amerikan presidentti Barack Obama (”and you…”) ovat vierailleet Corvuksen viinitilalla. Corvuksen viinejä ostimme mukaamme vasta keskustasta, missä heillä on viiniliike.

Lautta oli iltapäivällä takaisin tullessamme aika täynnä, joten auton mantereelle jättäminen tuntui hyvältä ratkaisulta. Pakkasimme ostoksemme autoon ja huristimme takaisin Assokseen.

Aamulla lähtiessämme jatkamaan matkaamme, Assosyalin omistaja heittäytyi sosiaaliseksi ja heitti automme jälkeen kannulla vettä toivottaen veden lailla virtaavaa nopeaa matkaa seuraavaan määränpäähämme.

Troijan Helenan asuinsijoilla

Bergamasta oli tarkoituksemme ajella Çanakkaleen, mutta muutimme matkalla mieltämme ja suuntasimme automme Troijaan eli Truvaan.

Tarunhohtoisen kaupungin historia on 4000-vuotinen, vaikka 1800-luvulle saakka uskottiin, että kaupunki on todellakin olemassa vain taruissa. Troijan rauniot löydettiin ensimmäisen kerran vuonna 1822. Olemassaolonsa aikana Troija on ehditty tuhota ja rakentaa edellisten raunioiden päälle useita kertoja. Arkeologiset kaivaukset ovat paljastaneet eri aikakausilta yhdeksän eri kaupungin raunioita.

Tarunhohtoista kaupunkia ei kuitenkaan vieläkään ole onnistuttu kaivamaan esiin kuin palasina, siitä on suurelti kiittäminen saksalaista itseoppinutta arkeologi ja aarteenetsijä Schliemannia. Hän onnistui 20 vuoden kaivaustöidensä tuloksena tuhoamaan arvokkaan ympäristön ja siirtämään arvoesineet turvaan Saksaan. Osa aarteista katosi myöhemmin Saksasta, ja niiden arveltiin häipyneen toisen maailman sodan aikana venäläisten mukana rajan taakse. Venäläiset tietysti kielsivät kaiken, kunnes osa aarteista löytyi moskovalaisesta museosta. Nykyään Troijan helmistä saa nauttia paitsi Berliinissä, myös Moskovassa ja Pietarissa. Turkki on turhaan yrittänyt saada Troijan löytöjä takaisin.

Troijan rauniot eivät ole kaikkein vaikuttavimmat, joita Turkin alueelta on kaivettu esiin. Schliemannin tee-se-itse Indiana Jonesin aarteenetsimisistä huolimatta paikka on jo historialtaan, ja taruiltaan, niin mielenkiintoinen, ettei sitä voinut matkallamme sivuuttaa. Monissa paikoissa oli onnistuttu kaivamaan ja tunnistamaan useamman aikakauden raunioita, ja ne oli myös hyvin merkattu kartoin ja tekstein.

Troijan merkittävimpiin taruihin kuuluu tietysti Troijan sota ja tietysti sotaretken syy: tuo kaikkien miesten unelmien kohde, kuvankaunis Helena. Tarinan tausta menee kutakuinkin näin:

Spartan kuninkaalla Tyndareoksella oli äärettömän kaunis puoliso Leda, johon Zeus iski silmänsä. Päästäkseen läheisiin kanssakäymisiin Ledan kanssa Zeus joutui jälleen käyttämään vippaskonstia. Hän muutti itsensä joutseneksi ja pyysi tytärtään Afroditea muuttamaan itsensä kotkan hahmoon ja ajamaan Zeus-joutsenta takaa. Afrodite suostui juoneen ja näin Zeus-joutsen pääsi hakemaan turvaa joessa kylpevän Ledan sylistä. Kanssakäymisen seurauksena Leda muni yhdeksän kuukautta myöhemmin kuninkaalle kaksi munaa. Toisesta kuoriutuivat esiin Polydeukes ja Helena, toisesta Kastor ja Klytaimestra.

Helenasta kasvoi niin kaunis, että häntä kutsutaan taruissa jopa maailman kauneimmaksi naiseksi. Ei siis ihme, että Helenalla riitti kilpakosijoita. Kuningas Tyndareoksella oli vaikeuksia päättää, kenelle kuvankauniin tyttärensä luovuttaa, jottei saisi hylkäämistään kosijoista leppymättömiä vihamiehiä itselleen.

Kaikki paitsi Ithakan kuningas Odysseus olivat tuoneet mukanaan myötäjäislahjoja. Kun Odysseus huomasi, että hänen mahdollisuutensa rikkaiden ja urheiden kosijoiden joukossa olivat aika heikot, hän päätti Helenan sijaan yrittää kuningas Tyndareoksen veljentytärtä Penelopea. Odysseus kertoi kuninkaalle keksineensä keinon, millä välttää loukkaamasta hyljättyjä kosijoita. Korvauksena neuvostaan hän halusi Penelopen käden, mihin kuningas oitis suostui.

Odysseus kutsui kosijat koolle ja vannotti heidät hyväksymään Helenan tekemän valinnan, osui se sitten kehen hyvänsä. Helena valitsi Spartan kuninkaan Menelaoksen. Kilpakosijat hyväksyivät tappionsa ja Odysseus vei Penelopen mukanaan.

Helenan ja Menelaoksen avio-onni kesti useita vuosia, kunnes Spartaan saapui troijalainen prinssi Paris, jolle jumalatar Afrodite oli luvannut palkinnoksi maailman kauneimman naisen eli Helenan.

Troijan prinssi Paris oli nimittäin joutunut ratkaisemaan, kuka voittaisi kolmen jumalattaren välisen kauneuskilpailun. Kilpailu oli saanut alkunsa Peleuksen ja Thetiin häistä, joissa Zeus järjesti juhla-aterian kutsuen paikalle lähes kaikki jumalat, lukuun ottamatta Eristä, epäsovun jumalaa, koska hänen tiedettiin aiheuttavan eripuraa. Eris saapui kuitenkin raivostuneena paikalle ja heitti osallistujien keskelle kultaisen omenan, johon oli kaiverrettu sana ”Kauneimmalle”. Hera, Pallas Athene ja Afrodite vaativat kukin omenaa itselleen. Koska Zeus ei halunnut suosia ketään ehdokkaista, siirsi hän vastuun prinssi Parikselle. Kylvettyään vuoristolähteessä kolme naista kokeili vuorollaan voimiaan Parikseen: Hera ehdotti tekevänsä tästä Euroopan ja Aasian hallitsijan, Pallas Athene antaisi viisautta ja taitoa sodankäyntiä varten, kun taas Afrodite tarjosi tälle maailman kauneimman naisen rakkautta. Paris teki pariksen tuomion ja kallistui Afroditen tarjoukseen. Hän sai niin paitsi Helenan rakkauden myös kreikkalaisten ja ennen kaikkea Pallas Athenen ja Heran vihat niskoilleen.

Kun Menelaos oli matkoilla, sai Paris houkuteltua Afroditen avulla Helenan mukanaan Troijaan. Menelaos sai palatessaan huomata, että Paris oli hänen poissa ollessaan ryöstänyt hänen paitsi hänen vaimonsa, myös suuren määrän aarteita. Tästä alkaa Kreikan taruston merkittävin sotaretki, Troijan sota.

Saadakseen takaisin Helenansa kuningas Menelaos kutsui puolelleen kaikki liittolaisensa ja ystävänsä. Urhein sotaretkelle osallistujista oli Akhilleus. Akhilleusta sanottiin kuolemattomaksi, koska hänen äitinsä oli kastanut hänet suojelevaan Styksin veteen. Mutta hänelläkin oli haavoittuva kohta: kantapää, josta äiti oli pidellyt kiinni kastaessaan poikansa.

Noin kymmenen vuoden sotimisen jälkeen Troija (yksi niistä) tuhottiin ja Menelaos vei Helenan takaisin kotiin.

IMG_7697

Bergamassa

Päätimme jatkaa kurban bayram -matkaamme Soman kautta, koska nimi oli niin soma. Siihen se soma sitten jäikin. Yhden aika soman kahvilan löysimme kaupungin laitamilta, jossa nautimme turkkilaiset kahvit ja juustogözlemen. Sitten suuntasimme eteenpäin.

Seuraava yöpymispaikkamme löytyi Izmirin maakunnasta Bergamasta, vanhasta Pergamonista. Paikka on lisätty Unescon maailmanperintökohteiden listalle vuonna 2014, mikä ei ole ihme: se oli aikanaan Vähä-Aasian suurimpia kulttuurikeskuksia. Sen mukaan on saanut nimensä myös eläinten nahasta valmistettu pergamentti, jolle kirjoitettiin aikanaan kokonaisia kirjoja. Pergamon on myös yksi Raamatun Ilmestyskirjan kirjeiden kohteista.

Olimme varanneet hotellihuoneen Hera-hotellista vanhasta Bergamasta, Akropolin kukkulan juurelta. Meillä oli hotellillemme hyvät ajo-ohjeet, mutta ihan viime metreillä tuli toppi: autosilta ikivanhaan Bergamaan oli tietyön vuoksi poikki. Koitimme läheistä sivukatua, mutta autollamme ei yksinkertaisesti mahtunut sitä ajamaan. Siispä auto parkkiin ja kävellen (1,4 km luki viitassa) ylös hotellille.

Hotellilta mukaamme lähti vastaanoton tyttö, joka nappasi vielä paikallisen nuoren pojan oppaaksemme. Poika kuulemma tiesi parhaiten ikivanhan kaupungin kujat, kadut ja kiertotiet. Porukalla saimme ajettua automme perille ja pääsimme viimein kirjautumaan sisään Turkin matkojemme erääseen parhaimpaan hotelliin.

Hotellirakennus oli pieteetillä restauroitu 200 vuotta vanha bergamolainen kivitalo. Hotellin sisäpihalla kasvoi suuri granaattiomenapuu – yksi Hera-jumalan symboleista. Hotellin hanavettä sai juoda! Hotellin huoneet oli nimetty Kreikan jumalien mukaan; meidän huoneemme oli Zeus.

Tarinan mukaan Zeus iski silmänsä kauniiseen sisareensa Heraan (Zeus iski yleensäkin silmänsä kauniisiin naisiin, jumalattariin tai nuoriin miehiin), mutta Hera ei ollutkaan helposti otettavissa. Zeus joutui piirittämään Heraa pitkään ja onnistui saamaan Heran omakseen vasta katalalla tempulla: Zeus muunsi itsensä käeksi ja nostatti samalla lumimyrskyn. Käkenä Zeus haki suojaa Heralta, joka auliisti otti käenpoikasen suojiinsa. Heran syleilyssä Zeus muutti itsensä takaisin itsekseen ja makasi Heran kanssa. Hera kreikkalaisille taruille luonnollisesti rakastui Zeukseen.

Heran ja Zeuksen häät olivat suureelliset, niihin oli kutsuttu kaikki jumalat, ihmiset ja eläimet. Sisarusten intohimon sanotaan olleen niin suurta, että yksistään heidän kuherruskuukautensa kesti 300 vuotta. Herasta tuli kreikkalaisessa mytologiassa avioliiton ja aviollisen rakkauden, hedelmällisyyden ja synnytyksen jumalatar. Siinäpä hotellillemme ja huoneellemme taustatarua.

Hotellin omistajapariskunta, tai oikeammin omistajapariskunnan isovanhemmat ja vanhemmat kuuluvat niihin kahteen miljoonaan, jotka pakkomuutettiin Turkin itsenäisyyssodan aikana. Nämä suvut siirrettiin Bergamoon Thessalonikista.

Koska jatkoimme matkaamme jo seuraavana päivänä, emme aikailleet kulttuurikierroksemme kanssa. Suuntasimme heti kukkulan huipulle Akropolin ja Athenen temppelin raunioille. Sinne pääsi kätevästi kaapelihissillä (hiihtohissillä), jota olin etukäteen päättänyt olla kokeilematta. Toisin kuitenkin kävi.

IMG_7653

Päivä oli erityisen tuulinen, ja lipun myyjä kertoi hissin juurella, että koppi heiluu aika lailla. ”Jos pelkäätte, ette voi mennä hissillä”. ”Ei pelota lainkaan”, valehtelimme hymyillen ja maksoimme lipun.

Koppi todellakin heilui korkeuksissa. Lähes koko hissimatkan istuin silmät kiinni ja laskin sekunteja (yks’ sattaa-kaks’ sattaa-kolme sattaa…) – jokainen sekunti vei meidät lähemmäksi määränpäätämme. Kyllä kannatti!

IMG_7664

Vuoren laella sijaitsi ennen myös Zeuksen alttari, jota tutkijat myös Paholaisen alttariksi nimittävät.  Ilmestyskirjan (2:12-17) kirjeessä Pergamonin seurakunnalle sanotaan, että ”Pergamonin seurakunnan enkelille kirjoita: Näin sanoo hän, jolla on kaksiteräinen, terävä miekka: Minä tiedän, missä sinä asut: siellä, missä Saatanalla on valtaistuimensa”. Laella on tänä päivänä vain alttarin perustusrauniot, sillä itse alttari ja kaikki arvokas on jo aikaa sitten siirretty museoon Berliiniin.

IMG_7668

Alaspäin päätimme jättää hissimatkan väliin ja tulla kävellen. Kävelymatka olikin todella hieno ja näimme paljon vanhan Akropolin paikkoja, joita emme olisi hissimatkailijoina nähneetkään.

Alhaalla meitä odotti kuitenkin pieni ylläri, sillä museoalueen portti oli lukossa. Ehdimme jo tehdä suunnitelman portin alitse ryömimiseen, kun paikalle tuli vartija, joka aukaisi meille lukon ja opasti meidät oikealle kujalle kohti kaupunkia.

Ilta oli jo saapunut, kun olimme alhaalla kylässä, joten pazarit ja kaupat sulkivat jo oviaan. Kävimme maittavalla iltakebabilla ja talsimme takaisin hotelliimme.

Aamulla pistäydyimme vielä Bergamon ehkä tärkeimmän nähtävyyden, Asklepioksen, raunioilla. Asklepios on temppelialue, jonne pyhiinvaeltajia saapui pitkienkin taipaleiden takaa hakemaan parannusta sairauksiinsa.

Suurin osa Asklepioninkin aarteista löytyy Berliinin Pergamon-museosta. Niistä, mitkä ovat jääneet Turkkiin, on suurin osa siirretty Izmirin arkeologiseen museoon. Hera-hotellimme omistaja kertoi käyneensä Berliinin museossa – ja purskahtaneensa itkuun. Tosin hän myös myönsi, että kallisarvoisista esineistä on Saksassa pidetty hyvää huolta, toisin kuin ehkä olisi tehty Turkissa.

Kohti myyttejä ja legendoja II

Seurailimme vuosi sitten Turkin kurban bayramin eli uhrijuhlan aikana muun muassa Kroisoksen, kuningas Midaksen ja apostoli Johanneksen jalanjälkiä. Tänä vuonna suuntasimme kohti satumaisen kauniin Troijan Helenan asuinseutuja. Matka oli pitkä, joten ajattelin kirjoitella siitä tähän blogiin useamman jutun.

Matkamme ensimmäinen etappi oli Eskişehir (”Vanha kaupunki”), joka on kuuluisa valkeasta sepioliitti-kivestä eli merenvahasta, jota myös valkoiseksi kullaksi kutsutaan. Valkoisen kullan vuoksi emme kuitenkaan Eskişehiriin ajelleet, vaan syynä oli, että koska pääsimme lähtemään Ankarasta matkaan vasta iltapäivällä, oli kaupunki mukavasti matkamme varrella.

Sepioliitti osoittautui kuitenkin aika mielenkiintoiseksi tuttavaksi. Sitä löytyy vain muutamasta paikasta maapallolta; yksi parhaista on juuri Turkin Eskişehir. Valkoista kultaa kaivetaan syvältä maan uumenista: näimme esitekyltin, jossa kerrottiin, että jopa 380 m syvyydestä. Sepioliitti on syntynyt serpentiinikiven rapautumistuotteena, sen kemiallinen kaava on Mg4Si6O152 6H2O ja kovuus Mohsin asteikolla 2 – mikäli joku myös noita faktoja tarvitsee.

Turkiksi sepioliitti tunnetaan nimillä ”aktaş” ja ”lületşı”; saksaksi ”meerchaum” eli meren vaahto, joista jälkimmäistä jostakin syystä näkee kaikkein useimmin ulkomaankielisissä teksteissä. Menen tässä nyt sepioliitilla, kun en saksaa muutenkaan oikein hyvin taida.

Sepioliitista valmistetaan Eskişehirissä enimmäkseen koruja ja koriste-esineitä, erityisesti niin kutsuttuja meerchaum-piippuja, eskişehiriksi ”lületaşı pipo”, jollaisia mekin ostimme kaksi kappaletta. Ja saimme yhden lületaşıjääkaappimagneettipöllön kaupan päälle. Eli uskoakseni maksoimme kauppiaalle melko hyvin kauniista pipoistamme.

Kauppias kehui, että hänellä on valikoimissaan 2000 erilaista pipoa ja että hänen sukunsa on niitä valmistanut jo noin 200 vuotta. Totta vai tarua – me ainakin uskoimme.

Sepioliitin äärimmäisen keveyden ja huokoisuuden (imukyvyn) vuoksi materiaali toimii kuulemma ikään kuin filtterinä ja imee piipputupakasta tervaa ja nikotiinia. Terveyspiippuja siis 😉 (Hyvän huokoisuutensa vuoksi jossain muualla sepioliitista valmistetaan hygieenisiä kuivikkeita kissoille ja muille lemmikkieläimille.)

Eskişehirissä yövyimme Abaci konak -hotellissa Odunpazarin historiallisella alueella, mikä oli hyvä valinta näin lyhyelle pysähdykselle. Hotelli oli kaunis ja kauniisti entisöity majatalo ja ehdimme nähdä iltakävellen Vanhan kaupungin vanhan keskustan nähtävyyksiä ja toreja.

IMG_7624Turisteja ei ollut nimeksikään, vaikka oli loma-aika. Saimme juoda turkkilaiset kahvimme kahvilassa ihan kaksistaan. Kapeilla kujilla syntyi kuitenkin välillä hiukan kalabaliikkia, kun siinä käytiin kuvaamassa oletettavasti kuvia johonkin saippuasarjaan, pop-musiikkilevyn kanteen tai hääkuvaamon mainokseen – ainakin kuvauskohteista päätellen.

Eskişehiristä suuntasimme kohti Kütahyaa. Paikka ei ehkä muuten olisi päässyt mukaan matkasuunnitelmaamme, mutta ostimme viime keväänä Ankaran Bauhausista ihania osmanikuvioisia keittiön laattoja Suomen kotiimme. Laattoja ei ollut tarpeeksi keittiöremonttiin ja niiden valmistus on loppunut. Laatat on valmistettu Kütahyan Altın Çini ve Seramik –tehtaalla. Tehdas löytyi, mutta siellä ei ollut myymälää. Keramiikkatoriltakaan emme tuon valmistajan tuotteita löytäneet. Ei jäänyt harmittamaan. Ostamme myöhemmin Ankarasta joitain muita sieviä turkkilaisia laattoja, jotta remontti joskus valmistuisi – tai edes nyt alkaisi…

 

Lomalla ei tehdä politiikkaa…

Blogissani on ollut hiljaista ja päivitykset antaneet odottaa itseään. Olin pitkällä Suomen lomalla, josta palasin vasta toissailtana. Kirjoitteleminen jäi puutarhatöiden, remonttisiivousten ja Suomen kodin uudelleen organisoinnin jalkoihin.

Turun tragedia on juuri tapahtunut, enkä osaa siitä tässä sen enempää kirjoitella. Olen sanaton. Koko Suomen lomamme oli tällä kertaa kovasti erilainen aiempiin verrattuna. Siitä kirjoittelen varmasti myöhemmin. Aloitan tällä kertaa helpommasta aiheesta eli Turkista: elämme lomallakin toinen jalka toisessa kotimaassamme, niin kuin ulkosuomalaisille tuppaa käymään.

Heinäkuussa vierähti vuosi Turkin verisestä vallankaappausyrityksestä. Uutisissa kerrottiin, että Ankarassa aloitettiin suuroikeudenkäynti vallankaappauksen oletettuja toteuttajia vastaan. Syytettyjä oli minimaalisen vähän siihen nähden, että vallankaappauksen jälkeen on Turkissa pidätetty noin 60 000 ihmistä ja noin 150 000 on menettänyt työnsä valtion palveluksessa. Toimittajat ilman rajoja -järjestön viimeisimmässä indeksissä Turkki oli Valko-Venäjän ja Kongon demokraattisen tasavallan jälkeen sijalla 155. Joka tapauksessa ainakin uutisten mukaan noin puolet turkkilaisista kannattaa edelleen istuvaa hallitustaan.

Suomen lehdistössä kerrottiin myös, että Turkin hallituksen toiminta ei vaikuta ainakaan kaikkien suomalaisturistien lomavalintoihin: ”Tulen tänne lomalle, en politiikkaa tekemään”, siteerattiin Alanyan suomalaisturistia. Turistin näkökulmasta ymmärrettävää. Ainakin itse haen lomalta irtiottoa arjesta, rentoutumista, akkujen latausta, nautintoja, mukavia uusia virikkeitä, ehkä jopa jonkun uuden asian oppimista. Politiikkaa en neuvoisi ulkomaalaisena itsekään Turkissa julkisesti tekemään, edes loman ulkopuolella. Toinen asia tietysti on, mitä tuo ”politiikan tekeminen” kullekin pitää sisällään.

Juttelin alkukesästä Ankarassa muutaman vuoden diplomaattikomennuksella olevan ei-työssäkäyvän puolison kanssa. Turkin komennus oli hänelle niin mukava kokemus, että hänen teki mieli lähteä Turkin jälkeen johonkin uuteen kivaan maahan… vaikka Italiaan. Vastasin, että minusta taas tuntuu, että en enää haluaisi asumaan yhteenkään maahan, jossa ihmisoikeusasiat ovat rempallaan, yksilön perusoikeuksia uhattuna ja korruptio niin törkeää ja hyväksyttyä. Sellaisessa maassa eläminen vailla kansalaisoikeuksia kuten sananvapautta, on tosi raskasta. ”Kansalaisoikeudet” tahtovat monilla ulkomaalaisilla rajoittua lähinnä verojen maksamiseen. Teenkö politiikkaa seuraamalla ja pohtimalla harjoitettua politiikkaa?

Thaimaassa asuessamme sain neuvoja olla katsomatta uutisia ja lukematta sanomalehtiä – siten elämä olisi kuulemma paljon helpompaa ja mukavampaa. Katsoimme ja luimme kuitenkin. Ja katsomme ja luemme myös Turkin uutisia. Samoin Suomen. Emme me sielläkään ole halunneet ehdoin tahdoin elää kuplassa. Ovatko valintojen tekeminen, niistä ääneen puhuminen ja kirjoittaminen politiikan tekemistä?

Turkissa emme oikein näin lyhyen ajan jälkeen ole kansalaisoikeuksiamme edes ajatelleet, mutta tietynlainen politiikan tekeminen kyllä kiinnostaa kovasti. Itse asiassa kaikki, jotka ovat mukana opetustyössä, tekevät tahtomattaankin politiikkaa. Opetus on lähtökohtaisesti poliittista toimintaa, jota kannattaa tehdä tietoisesti eli tunnistaa, mihin se pohjautuu, miten se toimii ja mihin se tähtää. Eikä opetusala ole ainoa. Jos asuinmaassaan ei lainkaan ”tee politiikkaa”, eläisi elämäänsä jonkinlaisessa kuplassa.

Mutta turvallisesti kuplassahan me juuri komennuksella elämmekin, tuumasi tuo diplomaatin puoliso. Tuohon kuplaan sisältyy mukavia uusia virikkeitä, uusien ihmisten tapaamisia, uusien asioiden oppimista, nautintoja, mukavia uusia virikkeitä, irtiottoa siitä Suomen arjesta. ”Lomailu” on siis myös kutakuinkin joustava käsitys…

Ei kuplaelämiseen tarvitse kuitenkaan lomalle tai ulkomaille lähteä. Kuplaelämistä löytyy Suomestakin. Näyttelijä Kososen tokaisu 2015 vaalituloksesta, joka ei edusta hänen Suomeaan, tuli median kautta tunnetuksi jokaiselle.