Pikajunamatka Konyaan

Kävimme lauantaina pikajunamatkalla Konyassa. Sinne on Ankarasta noin 300 km, ja pikajunalla eli yüksek hızlı trenillä matkaan meni tasan tunti ja 55 minuuttia. Liput sai ostettua netin kautta; edestakainen hinta business-luokassa yhdeltä henkilöltä oli noin 17 euroa. Samaan hintaan tarjoiltiin vielä mennessä aamupala ja palatessa iltapala.

Pikajuna lähti Ankaran uudelta ultramodernilta rautatieasemalta. Ultramoderni oli myös juna ja sen business-osaston mustine nahkapenkkeineen ja multimedianäyttöineen. Multimedianäyttö toimi moitteettomasti ja ehdimme mennen tullen katsoa elokuvan, molemmat alkuperäiskielellä englanniksi.

Ennen matkaamme sain konyalaiselta tuttavaltani hänen ystävillensä kirjoittaman pikku opasvihkosen päivämatkalle Konyaan. Tuttavani vakuutti, että vaikka Konya on reippaan miljoonan asukkaan kaupunki, pystyy sen keskustan päivässä koluamaan kävelemällä. Niin kuin pystyikin.

Konyasta emme ennalta tienneet juuri muuta kuin että se on kuuluisa matoista (meilläkin niitä on kaksi) ja että pyörivät dervissit ovat sieltä kotoisin. Nettisurffailulla löytyi lisätieto, että Konya on vanha seldzukkien hallitseman Rûmin sultanaatin pääkaupunki, ja että suurin osa kaupungin museoista keskittyy tuolle kaudelle eli 1200-luvulle. Pyöriviin dervisseihin olin tutustunut jo Bangkokissa ensimmäisen turkin kirjani kültür köşesissä. Kirja esitteli turkkilaisia kuuluisuuksia, ja heidän joukossaan oli seldzukkien aikaan elänyt Mevlâna Celâleddin Rûmi, suuri suufilainen filosofi, islamilainen teologi, mietiskelijä, runoilija ja pyörivien dervissien oppi-isä. Kirjan mukaan hänen merkittävin teoksensa on nimeltään Mesnevi, jota Rumi itse kutsui ”(islamin) uskonnon juurien juurien juuriksi ja Koraanin selittäjäksi”.

Konya on Turkin seitsemänneksi suurin kaupunki reippaalla miljoonalla asukkaallaan. Se tuntui kuitenkin huomattavasti pienemmältä, kuin maaseutukaupungilta. Ensimmäisenä miellyttävänä yllätyksenä oli, että se oli, päinvastoin kuin Ankaramme, täysin tasainen – ei siis suuria ylämäkiä kiivettävänä.  Toinen yllätys ei ehkä ollut niin miellyttävä, sillä se liittyi tulevaan kansanäänestykseen. Hallituksen tukema ”Kyllä”-kampanja oli prahaillaan menossa ja näkyvästi esillä kadunvarsimainoksissa, lentolehtisissä ja tien varteen pystytetyissä vaaliteltoissa. Ihan vasta Konya oli uutisissa tupakanvastaisen kampanjansa vuoksi. Keski-Anatolian terveysministeriön lanseeraama kampanja piti keskeyttää, koska sen julisteissa ja lehtisissä luki “Ei” tupakoinnille ja sen haittavaikutuksille! Hallituksen mukaan ihmiset voivat sekoittaa kampanjan tulevaan kansanäänestykseen, jossa äänestetään perustuslain muutoksesta ja presidentin valtaoikeuksien laajentamisesta. Mitään muutakaan ”Ei”-kampanjaa emme Konyassa nähneet.

Mutta takaisin reissuumme… suuntasimme rautatieasemalta Atatürkin patsaan ohitse Atatürk-bulevardille ja sieltä Alâeddin tepesille eli kukkulalle. Kukkulan liepeillä oli parikin mukavaa pikku museota, joissa pistäydyimme. Ince minare taş ve ahşap esler müzesiin on nimensä mukaisesti kerätty kivi- ja puutaidetta pääasiassa seldzukkien aikakaudelta eli 1200-luvulta; Karatay müzesissa taas on esillä samaisilta aikakausilta posliiniesineitä. Itse museorakennukset olivat vanhoja kouluja ja hienoja arkkitehtuurisia taidonnäytteitä.

Museoista pääkohteenamme oli kuitenkin Mevlana-museo, joka opaskirjojemme mukaan on myös Turkin toiseksi suosituin museo Istanbulin Hagia Sofian jälkeen. Niin ikään opaskirjamme mukaan Rumin mausoleumin ovessa on kirjoitus: “Jotka astuvat sisään vajavaisina, tulevat ulos täydellisinä” – emme halunneet jättää mahdollisuutta käyttämättä 🙂

Leveän Mevlana-bulevardin sijaan päätimme koukata museolle pikkukujien kautta, jotka johtivat meidän suoraan sokkeloisille kävelykauppakaduille. Kujat olivat kukin erikoistuneet myymään tiettyjä tavaroita, ihan alkupäässä nimenomaan kenkiä, loppupäässä enimmäkseen kuivattuja hedelmiä, kahvia ja mausteita. Kujien loputtua putkahdimme aukiolle, jossa seisoi komea osmanien aikainen Aziziyen moskeija.

Meillä alkoi olla jo nälkä, joten päätimme tuttavamme opas kirjasen suosituksesta käydä testaamassa läheistä Mithat tirit salonua. Onneksi tuttavamme oli ennalta kertonut meille, kuinka konyalaiset ruokalistattomat ravintolat toimivat. Tarjoilija nimittäin tuli pöytäämme, toivotti tervetulleeksi ja kysyi ystävällisesti, mutta hyvin lyhyesti: ”Tek? Bir bucuk?” Eli: ”Yksi? Puolitoista?” Tilata sai siis joko yhden tai puolitoistakertaisen annoksen ruokaa. Luulimme vielä tuossa vaiheessa, että saisimme eteemme kuuluisaa konyalaista etliekmekiä eli eräänlaista lahmancu-jauhelihapizzaa. Nimensä
mukaisesti ravintolassa tietysti kuitenkin tarjottiin tiritiä eli sumakilla maustettua paistettua liha-leipä-sipuli-jugurttivuokaa. Ei harmittanut yhtään, sillä ruoka oli mielettömän herkullista! Konyan kuuluisaa etliekmekiä kävimme sitten syömässä Konevi fırınissä paluumatkallamme rautatieasemalle.

Vatsat täynnä jatkoimme matkaamme pyörivien dervissien kehtoon eli Mevlana-museoon. Konyan kadut olivat melkoisen tyhjiä ja ihmettelimme jo, missä kaikki ihmiset ovat lauantaipäivänä. Asia selvisi: täällä. Rumille pyhitetyssä museossa vierailee vuosittain noin 1,5-2 miljoonaa ihmistä, osa heistä pyhiinvaeltajia.

Museon tärkein nähtävyys on tietysti Rumin hautamuistomerkki. Sen vieressä komeilee hänen poikansa sulttaani Veledin arkku ja niiden takana muiden merkittävien dervissien haudat. Rumin ja hänen poikansa hauta-arkkujensa päällä olevat suuret turbaanit kuvaavat heidän ylemmyyttään dervissien keskuudessa. Museossa oli myös esillä reliikkinä Muhammedin partakarvoja ja niin pieni Koraani, että sen kirjoittajan sanotaan sokeutuneen sitä kirjoittaessaan.

Tarkoituksemme oli jatkaa matkaamme Rumin hengellisen inspiraation, Shamsin, muistomerkille. Pääsimme kuitenkin vasta takaisin Mevlana-kadulle, kun meidät jo pysäytti paikallinen mies. ”You are tourists. I saw you in Mithat tirit restaurant. Where you come from?” ”You have visited Mevlana museum? Then you have seen the most important place in Konya. You know what is second important place? My shop!” “Do you know what is cicim? Come, I will show you!” Ja niin me olimme ikään kuin vahingossa matkalla turkkilaiseen mattokauppaan viereisen rakennuksen toiseen kerrokseen. ”So you are from Finland? From Helsinki? Tampere? Vaasa? Oulu?”

IMG_7157.JPGTarkoituksenamme ei missään nimessä ollut ostaa lisää mattoja. Toisin kuitenkin kävi, kun myyjän puhekone pääsi vauhtiin. ”Miss Finland, you like this one? Maybe? Yes? No? I show you something else? My price is very cheap, in Istanbul you will have to pay at least 700 TL, I only ask 300. How may you take? Three? When I tell you my price you say: pack them all for me!” “Do you want tea?” ”Miss Finland knows the quality. Are you a teacher?” Matot olivat kauniita ja hyvin säilyneitä, ja hinnat olivat kieltämättä alhaisia. Kun sytyttimellä vielä näytettiin, että loimilangatkin ovat villaa, lopun matkaa raahasimme muutaman kilon painoista mattokassia mukanamme.

Sitten takaisin Rumiin ja hänen hengelliseen inspiraatioonsa. Sanotaan, että Rumin elämän käännekohta oli tutustuminen nelikymppisenä itseään vanhempaan vaeltavaan mystikko Shams Tabriziin. Rumin tekstien perusteella jotkut tutkijat kutsuvat Rumin ja Shamsin suhdetta ”vahvaksi ystävyyssuhteeksi”, toiset viittaavat persialaisen runouden perinteestä kumpuavaan ”poikarakkausteemaan”.

IMG_7159.JPG

Tarinan mukaan Rumin seuraajat murhasivat Shamsin, koska kokivat, että heidän oma hengellinen johtajansa oli heidät vanhemman mystikon tähden hyljännyt. Ei ole varmaa, murhattiinko Shams ihan oikeasti ja onko hänen ruumiinsa siten edes muistomerkillä olevassa arkussa – ehkä tämäkin tarina, kuten Rumin tekstit yleensä, on käsitettävä enemmän symbolien ja metaforien kautta. Eräässä Mevlana-museon kuvataulussa luki, että Shams saattoi myös yksinkertaisesti ”haihtua ilmaan”. Runokokoelmassaan “Divan-i Shams-i Tabrizi” Rumi kuvaa rakkauttaan sekä jumalaan että Shamsiin – metaforien ja symbolismin vuoksi kahta rakkauden kohdetta on toisinaan kuulemma jopa mahdoton erottaa.

Rumin edustaman suufilaisuus on Wikipedian mukaan islamin mystinen suuntaus, jossa korostetaan suoran, henkilökohtaisen jumalasuhteen saavuttamista ja Jumalan henkisen totuuden tavoittamista jumalalliseen rakkauteen perustuvien harjoitusten kautta. Tuohon tavoitteeseen dervissit eli maallisesta mammonasta luopuneet askeettisuufilaiset pyrkivät ekstaasin ja tanssin avulla sema-seremonioissaan. Mattokauppiaamme ehti myös kertoa, että koska oli lauantaipäivä, olisi museon takana ollut illalla ilmainen sematanssiesitys. Junamme lähti kuitenkin takaisin Ankaraan ennen sitä, joten esitys jäi tällä kertaa näkemättä. Saimme tyytyä nauttimaan tuosta maagisesta tanssista vain netin välityksellä*.

dervissiPyörivien dervissien pääesitys on joulukuussa järjestettävissä Rumin kuolinpäivän (jota myös hänen hääyökseen kutsutaan) muistotilaisuuksissa. Suomalaiset ystävämme olivat kerran päässeet seuraamaan tuota kuulemma lähes kolmen tunnin pyörimisesitystä ihan paikan päältä. Ystävämme eivät kuitenkaan onnistuneet vaipumaan tanssijoiden kanssa uskonnolliseen ekstaasiin, vaan jopa heidän seurueensa turkkilaiset olivat tuumanneet, että tunninkin lyhyempi pyöriminen olisi riittänyt…

Netin arvostelusivuilla konyalaiset sematanssit saavat kuitenkin loistavia arvosanoja. Seremoniassa dervissit pyörivät vasemman jalan varassa aina vastapäivään, samaan suuntaan kuin planeetat kiertävät aurinkoa. Oikea käsi kerää kämmenpuoli ylöspäin jumalalta siunauksia ja vasen käsi välittää kämmenpuoli alaspäin siunaukset maan päälle. Dervissien pää on taivutettuna sivulle, jotta taivainen voima pääsee vapaasti virtaamaan kämmenten välitse.

Vaikka suufilaisuus on kannattajien mukaan islaminuskon syvällisintä tulkintaa, voi hyvin ymmärtää, miksi se islaminuskoisten vastustajien mielestä on vieraista filosofioista ja uskonnoista vaikutteita saanut harhaoppi. Harhaoppisiksi islaminuskonnossa tosin luokitellaan monia muitakin uskonnollisia ja filosofisia suuntauksia… Dervismi oli kuitenkin suosittua osmaanien ajan Turkissa, ja vasta Turkkia maallistaneen ja modernisoineen Atatürkin kiellettyä dervismin harjoittamisen sen kannattajat alkoivat vähetä, kunnes se sai luvan jatkaa toimintaansa kulttuuriorganisaatio-nimikkeen alla. Vuosi 2007 oli Unescon julistama “Mevlanan vuosi” Rumin kuoleman 800-vuotisjuhlan kunniaksi. Uutisten mukaan Rumista ollaan tekemässä myös Hollywood-elokuvaa.

*Esimerkiksi vuoden 2015 reilun tunnin mittainen muistotilaisuus löytyy YouTubesta: https://www.youtube.com/watch?v=Mb2XGnxsu8k. Vähän lyhyempi “arki”versio (vajaa 10 minuuttia) löytyy: https://www.youtube.com/watch?v=_h1wayIgn8o

Joidenkin lähteiden mukaan Rumi lausui runonsa ääneen tanssinsa huimissa pyörteissä. Varsinaisen kirjoitustyön tekivät Rumin pyörintää seuraavat oppilaat, ja mestari korjaili säkeitä jälkikäteen antaen niille niiden lopullisen rumilaisen runomuotonsa. Runot on alun perin kirjoitettu persian (farsin) ja arabian kielellä, joten sekä afganistanilaiset, turkkilaiset että iranilaiset pitävät Rumia kansallisrunoilijanaan.

Runoja on käännetty vuosien mittaan useaan otteeseen eri kielille. Koska osa kääntäjistä ei ole osannut sen enempää farsia kuin arabiaakaan, ovat he kääntäneet tekstejä jo käännetyistä teksteistä – ja jotain oleellista on toisinaan “lost in translation”. Suomeksi Rumia on tarjolla Jaakko Hämeen-Anttilan kääntämänä (alkuperäiskielestä!) teoksessa “Mawlana Jalaladdin Rumi: Rakkaus on musta leijona” (Basam Books 2002). Hämeen-Anttilan on myös kirjoittanu­t kirjan (mielestäni todella osuva nimi!) “Jumalasta juopuneet”, jossa hän tarkastelee lähemmin suufimystiikkaa (Basam Books 2002).

Suuntasimme Konyaan vajavaisine kokemuksinemme, tietoinemme ja ymmärryksinemme, ja jos ei nyt ihan täydellisinä ulos tultukaan, ainakin yhtä kokemusta rikkaampana 🙂

Löysin tähän loppuun netistä (useammalta sivulta) rumilaisen runon “Vierasmaja”, josta pidän kovasti (ja jonka uskoakseni on englanninkielestä suomentanut Soili Takkala):

Ihmisenä oleminen on vierasmaja
joka aamu tulee uusi vieras.

Ilo, masennus, ilkeys,
äkillinen tietoisuuden hetki, kaikki
tulevat kuin odottamattomat vieraat.

Toivota tervetulleeksi ja viihdytä niitä kaikkia!
Vaikka ne olisivat murheiden joukkio,
joka raastaa talosi raivokkaasti
tyhjäksi huonekaluista

kohtele silti jokaista vierasta kunnioittavasti.
He voivat olla tyhjentämässä sinua
uutta iloa varten

Synkkä ajatus, häpeä, kauna –
ota ne vastaa nauraen
ja kutsu ne sisään.

Ole kiitollinen kaikista tulijoista
sillä niistä jokainen on lähetetty
oppaaksi tuonpuoleisesta.

 

Kapadokyan lomalla

Autoilimme viime viikonloppuna esikoisemme kanssa Kappadokiaan; meille tämä oli jo toinen reissu, esikoisellemme ensimmäinen. Matkalla pysähdyimme jälleen Suolajärvellä ja totesimme, että sen suola on edelleen hyvin suolaista – veden ääreen emme tällä kertaa viitsineet kävellä, siksi kauas vesiraja oli kesän ja alkusyksyn kuivuudessa kaikonnut.

Saapuessamme Göremen kylä kylpi laskevassa auringossa oli aivan yhtä kaunis kuin viimeksikin. Göremestä ja Kappadokiasta ei sen enempää tällä kertaa: niistä tuli kirjoiteltua jo huhtikuun reissun jälkeen. Muutama iltakuva kuitenkin malliksi.

Tällä kertaa uskaltauduimme kokeilemaan myös kuumailmapallomatkailua, joka oli kyllä maineensa veroinen kokemus. Näin syksyllä herätys oli vasta reippasti viiden jälkeen, jolloin Royal-palloyhtiön pikkubussi tuli hakemaan meidät hotelliltamme. Nautimme ensin yhtiön tiloissa seisovasta pöydästä maittavan turkkilaisen aamiaisen, jonka jälkeen ajelimme pikkubussilla kuumailmapallomme lähtöpaikkaan. Palloa oli jo lähes täytetty, joten pääsimme aamuhämärässä aika pian matkaan.

Koriin olisi mahtunut 12 henkilöä, mutta tällä reissulla meitä oli lentäjämme Tolgan lisäksi vain seitsemän matkustajaa. Pieni määrä matkustajia tarkoitti sitä, että meno oli hiljaista ja rauhallista ja näimme hyvin maisemat joka suunnasta. Kappadokiassa on useita kuumailmapalloyrityksiä; omamme valitsimme positiivisten (osa jopa ylistävien) nettiarvostelujen pohjalta, eikä valinta mennyt pieleen meilläkään.

Pallot nousevat ilmaan suunnilleen samoihin aikoihin aamuhämärässä. Olimme hiukan erillämme muista palloista ja saimme heti alkuun esteettömän aitiopaikan auringonnousun seuraamiselle.

Lentäjämme Tolga kertoili hiukan alueen historiasta ja palloilusta yleensä, muutoin keskityimme lähinnä auringonnousun katselemiseen, maisemien ihasteluun, valokuvien ottamiseen ja ihan vain uudesta olotilasta nauttimiseen. Lensimme koko puolitoistatuntisen retkemme enimmäkseen Göremen ulkoilmamuseon päällä, joten jätimme tuon patikointikierroksen tällä kertaa väliin.

Laskeuduttuamme meille tarjoiltiin suklaamansikoita ja kuohuviiniä, jolla kippistimme ensimmäistä kuumailmapallolentoamme. Kerrassaan mahtava kokemus!

Hotellimme oli tällä kertaa Artemis; sekin hyvin kappadokialainen eli osaksi Göremen toppakiviin hakattu. Huoneemme oli siisti ja tilava, patjat ja tyynyt miellyttävän pehmeät, aamupala maittava ja palvelu ystävällistä. Kaikin puolin siis hyvä kokemus.

Göremessä on useita hyviä ruokapaikkoja. Me kävimme hotellin managerin suosituksesta testaamassa Sultan-ravintolan ja edellisen kerran hyväksi toteamamme Old Cappadocia -ravintolan. Herkullista oli ruoka, molemmissa. Hotellimme lähellä oli varmaan Göremen paras iltapaikka, Pasha-kahvila. Illat olivat melkoisen viileitä, joten Pashan lämmin hedelmäviin ja vesipiipullinen avotulen loisteessa, elävän musiikin ryydittäminä toimivat hyvin iltamyssyinä.

Teimme tällä kertaa päivämatkan Ihlaran laaksoon, joka viimeksi jäi näkemättä. Laakso tunnetaan paitsi vihreänä keitaana, erityisesti yli 100:sta vanhasta bysanttilaisesta kirkostaan. Moni tekee Ihralan päivämatkansa patikoiden; me päätimme jättää patikoimisen esikoisen flunssan ja aikaisen herätyksen vuoksi väliin ja kulkea suurimman osan autolla.

Pysähdyimme aika alkumatkasta Star Wars –kahvilassa, jonka omistajalta saimme hyviä vinkkejä kiertomatkallemme. Kahvila on varmasti saanut nimensä samannimisestä elokuvasta, joka tarinan mukaan on kuvattu Kappadokiassa. Tietääkseni näin ei kuitenkaan ole.

Ensimmäinen suositeltu pysähdyspaikka oli kiveen hakattu Selimen luostarialue ja katedraali. Todella pysähtymisen ja kiipeämisen arvoinen paikka! 2D-kuvat eivät tee oikeutta tälle vaikuttavalle 3D-rakennelmalle, mutta laitan tähän kuitenkin muutaman malliksi. Tämä täytyy itse nähdä ja kokea. Katedraali on rakennettu (tai kaivettu) 700-800 lukujen aikana; sen freskot ovat 900-100-luvulta.

Selimestä jatkoimme Melendiz-joen vartta Belisırmaan, jossa söimme joenvarren lauttaravintolassa maittavan turkkilaisen lounaan ayran-jugurttijuomien kera. Omistaja jakoi meille käyntikorttejaan ja kehotti esikoista tulemaan uudelleen reppumatkaajana kavereidensa kanssa; he saisivat yöpyä ravintolalautoilla.

Vatsat täynnä hyvää ruokaa suuntasimme kohti Güzelyurtia, jossa nautimme, jälleen kerran, turkkilaiset kahvit, tällä kertaa simit-rinkelin kera. Kylästä olisi alkanut opastettu museoreitti laaksoon, mutta koska oli jo iltapäivä, päätimme suunnata suoraan viimeiseen etappipaikkaamme, Derinkuyun maanalaiseen kaupunkiin eli yer altı şehiriin. Yksitoistakerroksinen Derinkuyu on avattu turisteille vuonna 1965 ja se ulottuu 85 metrin syvyyteen – näillä metriluvuilla se pitää toistaiseksi ykköspaikkaa Kappadokian luolakaupunkien syyvyysmittauksissa.

Kuten muistakin luolakaupungeista, ja muinaisista maanpäällisistäkin kaupungeista, Derinkuyusta löytyvät kaivot, ruokavarastot, kirkot, keittiöt, verstaat, eläinsuojat, viinintekohuoneet, ilmastointikanavat ja kiveen kaivetut kommunikointi kanavat – luultavimmin ensimmäiset ihmisten käyttämät langattomat puhelimet. Derinkuyussa oli myös koulu ja sen yhteydessä oppilaiden nukkumispaikka – muinainen sisäoppilaitos. Arkeologit uskovat, että luolasto oli suunniteltu jopa yli 20 000 hengelle.

Tuntuu aika hurjalta, että kaupunki on ollut unohduksissa aina vuoteen 1963 saakka, jolloin se löytyi ikään kuin vahingossa. Ainakin tarina kertoo sen tapahtuneen näin: Paikallinen mies halusi remontoida talonsa, ja päätti aloittaa urakan kellarista. Hän purki kellarin seinää ja yllätyksekseen löysi seinän takaa toisen huoneen. Mies jatkoi kaivamistaa, ja esiin tuli yhä uusia luolamaisia huoneita.

Monet kaupungeista ovat olleet yhteyksissä toisiinsa luolakäytävien avulla, ja esimerkiksi Derinkuyu on yhdistetty 10 kilometrin pituisella tunnelilla Kaymaklın luolakaupunkiin, jossa kävimme viime reissullamme. Tunnelit, ja luolaston suuaukotkin, pystyi aikanaan sulkemaan suurilla kiviovilla; nykyään tunneli on kokonaan suljettu turvallisuussyistä. Ja vaikka ei olisi ollutkaan, ei minua tässä elämässä olisi tuohon tunneliin saanut. Vaikka kaupunki oli vaikuttava ja maan alla kulkeminen mielenkiintoistakin, oli se myös aika hurjan tuntoista ja vaati jatkuvaa aivotyötä: “älä ajattele, että tässä on kymmeniä metrejä maata pään päällä…” Ahtaanpaikan kammoiselle paikkaa en suosittele. Yksi käytävä johti hautausmaalle – tai huoneeseen, jota vartijaoppaamme kutsui hautausmaaksi. Toisen ryhmän oppaan mukaan siellä kuitenkin säilytettiin vain hautamuistomerkkejä, vaikka yksi hautaa muistuttava kaivanne huoneessa olikin.

Oppaanamme oli yritteliäs luolavartija, joka myi meille palvelunsa 50 Turkin liiran hintaan. Hänen englanninkielensä ei ehkä ollut kovin vahva, mutta elekielen ja viuh-viuh-äänteiden ansiosta saimme jonkin verran kuitenkin selkoa Derinkuyun historiasta. Oikeat luolaoppaat kuulostivat selittävän hiukan pitempiä tarinoita turistiryhmilleen ihan englanniksi ja sanallisesti, ja nappasimme aina vähän lisätietoa, kun heidän kanssaan samaan paikkaan osuimme. Elekieli ja viuhviuhuttelu oli totta puhuen aika koomista, mutta sen verran maan alla olo jänskätti, että nauru remahti vasta illalla ravintolassa, kun muistelimme vartijaoppaamme juttuja.

Taurus-vuorten kautta kotiin

Fethiyestä suuntasimme sisämaahan, kohti Taurus-vuoristoa ja Turkin suurta järvialuetta, Göller bölgesiä. Auton navigaattorille annoimme suunnaksi Ağlasun ja siellä Sagalassos Lodge & Spa. Maisemat olivat matkalla aivan uskomattoman hienot, kun nousimme rannikolta pikkuhiljaa ylös päin.

Matkalla huomasimme tienviitan, joka ohjasi meidät İnsuyun luolaan. Luolasta tuli mieleen Korean Jeju-saarella vierailemamme tulivuoren laavan muodostama valtavan pitkä luola. İnsuyu ei kuitenkaan ole muodostunut laavavirran seurauksena, vaan kalkkikiviluolan rakenteissa olevan kalsiumkarbonaatin liukenemisen seurauksena. Vaikka paikalliset olivat tienneet luolasta useamman sukupolven ajan, se ”löydettiin” vasta 1952, ja avattiin turisteille 1965.  Luolan pituus on kokonaisuudessaan 8100 metriä ja siinä oli useita erillisiä lampia ja tippukivien koristelemia kammioita. Löytämisensä aikana luolan järvissä oli niin paljon vettä, että niissä voi veneillä; nykyään luolaa uhkaa vesipula. Nykyään luolasta on avoinna turisteille 525 metriä, joka sekin oli aika vaikuttavan näköinen reitti.

Sagalassoksen majapaikan olimme varanneet Sagalassoksen arkeologisen alueen vuoksi, joka sijaitsi vain muutaman kilometrin päässä hotelliltamme. Hotelli oli kuitenkin iloinen yllätys. Se sijaitsi noin 1500 metrin korkeudessa, joten sieltä oli melkoisen komeat näköalat vuorille ja ympäröiviin laaksoihin. Hotelli oli muutakin hyvä valinta, sillä sen seisovapöytä-illallinen ja -aamupala olivat aivan loistavat. Hotellin kylpyläosastoa tai uima-allasta emme ehtineet testata.

img_6378

Arkeologisten löytöjen perusteella Sagalassoksessa on ollut asutusta jo tuhansia vuosia, mutta kaupunki perustettiin ”vasta” noin 1200 eKr. Se oli kasvanut yhdeksi muinaisen Pisidian alueen rikkaimmista kaupungeista, kun Aleksanteri Suuri valloitti sen 333 eKr. matkallaan Persiaan. Rooman vallan aikana kaupunki nimettiin ”Pisidian ensimmäiseksi kaupungiksi”, ja se oli myös sen aikaisen hallitsijakultin keskus. Hallitsijakultti ei välttämättä liittynyt keisarin itsensä palvomiseen jumalana, vaan sillä oli ennemminkin poliittinen ulottuvuus: Rooman vallan symbolinen tunnustaminen.

Sagalassos kärsi aikojen kuluessa maanjäristyksistä, epidemioista, kuten rutosta, ja vesipulasta, jotka pakottivat ihmiset hylkäämään kaupunkinsa ja muuttamaan vuorilta alas laakson kyliin. Hylättyä Sagalassoksen kaupunkia söi eroosio, ja se hautautui vuosisatojen kuluessa jopa useita metrejä maan uumeniin.

Sagalassoksen rauniot löysi ranskalainen tutkimusmatkailija jo 1700-luvulla, jonka jälkeen alueen löysivät myös historiasta kiinnostuneet turistit. Ensimmäinen varsinainen arkeologinen tutkimus siellä tehtiin kuitenkin vasta 1985, ja vasta 1990-luvulla belgialaisen arkeologin aloitteesta Sagalassoksessa on aloitettu mittavat kaivausprojektit. Neljä massiivista projektia on jo saatettu lähes päätökseen. Arkeologit ovat löytäneet kaivauksissa muun muassa portteja, temppeleitä, kirjaston, kauppahuoneita, valtavia hallitsijoiden patsaiden päitä, 1000 hehtaarin kokoisen roomalaisen kylpylän ja jopa 84 muinaisen sagalassolaisen luiden jäännökset. Vaikka iso osa löydöksistä on siirretty Burdurin museoon, rakennetaan osaa muinaisajan loistosta, ainakin osin alkuperäisestä materiaalista, uudelleen paikanpäälle. Sagalassos oli hieno paikka paitsi komeiden raunioidensa vuoksi, erityisesti sieltä avautuvien näköalojen vuoksi.

Sagalassoksesta ajelimme kotiin İspartan ja Eğirdirin kautta. Järvi-Turkin alue oli hyvin erilaista maisemaa kuin mitä löytyy järvi-Suomesta. Turkin järvet olivat suuria, Eğirdirissä oli oikein meren tuntua, mutta yllätykseksemme emme nähneet esimerkiksi yhtään kalastusvenettä, eikä niiden reunoilla näyttänyt olevan uimarantoja, vaikka joissain internetin turistisivuilla niin kerrottiin. Ensimmäisenä taaksemme jäi Burdur-järvi, sitten tiemme kulki Eğirdir-järven pohjukan viertä ja viimeisenä ohitimme Akşehir-järven. Maisemista voi tällä kertaa sanoa, että ne olivat henkeä salpaavan komeat. Tällaisten maisemien kuvaaminen voisi olla valokuvaajan paratiisi (toisin kuin pieni Şirincen kylä Selçukin kupeessa), jotta maiseman värit, syvyyden ja vaikuttavuuden saisi taltioitua ja edes jollakin tasolla tehtyä ymmärrettäväksi.

İspartan alue on kuuluisa ruusuistaan ja ruusutuotteistaan, ja kaupungin lähellä matkan varrella olikin jos jonkinlaista tehtaanmyymälää ja muuta ”luonnonruusutuotteiden” myymälää. Omat ruusutuotteemme, ruusulokumimme ja ruusuhillomme, ostimme Eğirdirin kaupungista, jonka rannassa pysähdyimme koivun katveeseen turkkilaiselle kahville.

Matkalla huomasi, että Taurus-vuorten tällä tienoolla oli selkeästi sadonkorjuuaika. Maalaiset toivat traktorinlavoillaan omenoita punnittavaksi myyntipaikkaan, tien vieressä oli vähän väliä kojuja, joissa myytiin omenoita, päärynöitä, vesimeloneita, hunajameloneita ja joissain myös tomaatteja. Akşehirin tienoilla pysähdyimme ostamaan omenoita ja päärynöitä mukaamme. Yhdestä tien varren katoksesta saimme vielä syksyn viimeisiä luomumansikoita rasiallisen.

img_6397

Taurus-vuorten ja järvien jäätyä taaksemme alkoi monen kymmenen kilometrin mittainen tasanko, jossa tie kulki aika-ajoin aivan kohtisuoraan. Olimme Anatolian puolikuivalla ylänkövyöhykkeellä. Vuoristoisen rannikkoseudun ja vehreiden laaksojen jälkeen maisemat tuntuivat aivan hurjilta. Ylänköalueella saadaan vuosittain 300 mm vettä, joillakin paikoilla vielä senkin alle. Vaikka tien varren pellontapaiset näyttivät kovin ruskeilta ja hiekkaisilta, alueella oli kuitenkin selvästi jotain viljaa koottu. Jokunen pelto (olisiko ollut pinaattia?), jossa oli kastelujärjestelmä, oli vielä vihreänä.

Polatlın kohdalla matkaympyrämme sulkeutui. Ankaraan ja kotiin palasimme aikalailla tasan viikkoa myöhemmin, kun olimme matkaan lähteneet eli hyvissä ajoin perjantai-iltapäivällä. Oli mahtava reissu. Turkki on todella antoisa matkailumaa!

Välimeren rannalla

Kurban bayram -lomamme sen kun jatkuu… Sanoimme Selçukille näkemiin ja jatkoimme matkaa Välimeren rannalle Fethiyen rantakaupunkiin. Sää oli mitä parhain autoajelulle, ja maisemat olivat matkalla aivan upeat! Sopivasti aurinkoa, vuoria, laaksoja ja aina väliin meren pilkahdusta. Autolla ylös ja alas vuoren rinteitä, välillä suurempaa, välillä vähän pienempää tietä.

Pysähdyimme matkalla tuttaviemme suosittelemana Dalyanin kalastajakylässä ja nautimme sen rantaravintolassa lounaaksi paikan kuuluisaa sinirapua ja täytetyn mustekalan. Rapu oli maineensa veroista herkkua.

Dalyan oli viihtyisä turistikylä lukemattomine pienine ravintoloineen ja hotelleineen. Turisteista päätellen se oli lapsiperheiden ja vanhempien pariskuntien suosiossa: rauhallinen, turvallinen ja suhteellisen hiljainen paikka, jossa perusmukavuudet olivat lähellä, mukaan lukien englannin kielen taito.

Hotellimme Villa Symbola sijaitsi Fethiyen keskustan ulkopuolella, vain pienen matkan päässä Ölüdenizin sinisestä laguunista. Hotellimme, tai pikemminkin pensionaattimme, oli aivan ihastuttava. Henkilökuntaa oli vähän: näimme vain talkkari-siivoojan, omistaja/manageri/kokin ja nuoren naishenkilön, jotka olivat kaikki todella mukavia. Kävimme eräänä iltana pyytämässä pari lasia illallistamme varten, ja saimme heiltä mukaamme kipon sütlaçia, turkkilaista jälkiruokaa, joka muistutti erehdyttävästi suomalaista riisipuroa. Siihen oli ripoteltu jopa kanelia päälle!

Fethiyessä purjehdimme päivän Kardeşlerin veneyhtiön 12 saaren venereissulla. Oli oikein rentouttava reissu ja oli ihanaa pitkästä aikaa uida merivedessä. Totesimme, että taisimme molemmat vasta nyt syyskuussa heittää talviturkkimme! Viimeksi uimme viime vuoden joulukuussa Bangkokin uima-altaassamme. Turkoosi merivesi oli lämmintä ja puhdasta, mutta snorkkelivesinä nämä Välimeren rannat eivät kyllä yltäneet Thaimaan tasolle. Muutama neontetra ja jokunen hiukan isompikin kala sekä hiukan kuollutta korallia.

Laivamatkalla näkyi hyvin Turkin maantieteellinen muoto eli että se on, lukuunottamatta rantaviivoja, kokonaisuudessaan Anatolian ylänköä. Mahtavat vuorenrinteet nousivat kuin suoraan merestä.

Henkilökuntaa ei laivassa ollut paljon, kapteenin lisäksi kaksi laivapoikaa (olisivatkohan olleet nuo kardeşlerit eli veljekset) ja kokki. Laivapojat ja kokki laittoivat meille maittavan lounaan taimenesta (tai kanasta joillekuille muille) ja tarjoilivat juotavia ja jäätelöä pientä maksua vastaan pitkin matkaa. Laivareissu oli hyvin järjestetty ja tehty helpoksi turisteille: toinen laivapojista kävi aamulla hakemassa meidät autolla hotellistamme. Takaisin pääsimme kapteenin kyydissä 🙂

Matkustajia olisi laivaan mahtunut 93, mutta meitä ei varmasti ollut 50 enempää, mikä oli meille tietysti mukavaa. Tuo luku kertoo Turkin turistitilanteesta, koska syyskuu on Etelä-Turkissa ollut perinteisesti vielä turistisesonkia. Suurin osa turisteista, joita matkallamme tapasimme, olivat turkkilaisia.

Fethiyen pensionaatissamme ei ollut ravintolaa, mutta omistaja/manageri/kokki tarjoili meille aamulla perusturkkilaisen aamupalan: oliiveja, valkoista juustoa, keitetyt kananmunat, leipää hillojen ja voin kanssa, appelsiinimehua ja kahvia. Niillä pärjäsi hyvin lounaasen saakka. Pensionaatissamme ei myöskään yllätykseksemme ollut shampoota ja saippuaa, jotka kävimme ostamassa Ölüdenizistä, samoin kuin iltaruokamme. Ölüdeniz näytti olevan turistiranta rantatuoleineen, baareineen, ravintoloineen, yökerhoineen, englanninkielisine mainoksineen, liitovarjoineen, veneineen… Olimme siis onnistuneet hotellivarauksemme suhteen loistavasti ja välttäneet tämän kalabaliikin! Laguunista löytyi kuitenkin pieni döner-kioski, josta ostimme mukavalta ustalta parina iltana herkullisen illallisen.

Ravintoloitakin olisi laguunista löytynyt, mutta majapaikassamme oli ihana terassi, josta oli mahtava näköala merelle ja laguuniin. Nautimme iltaruuaksi ostamamme kanadönerit turkkilaisen punaviinin kanssa terassilla ja seurailimme, kuinka viimeiset liitovarjolentäjät palailivat laguunin rantaan auringon laskiessa horisonttiin.

IMG_6225.JPG

Selçukissa

Kurban bayram -lomamme jatkui İzmiristä kohti etelää ja pientä Selçukin kaupunkia. Kaupunki on historiansa aikana omistanut erinäisiä nimiä, mutta vuonna 1914 se sai nykyisen nimensä seldžukkien kunniaksi. Nuo seldžukit oli ensimmäinen turkkilaiskansa, joka saapui Keski-Aasiasta Vähä-Aasiaan.

Selçukissa yövyimme kaksi yötä sen vanhassa kaupungissa Nilya-hotellissa, joka oli kaikin puolin aivan loistava!

Selçukissa ei itsessään ollut kauheasti katseltavaa, emmekä valinneetkaan sitä varsinaiseksi määränpääksemme, vaan sen kupeessa olevan Efesoksen, maailman parhaiten säilyneen antiikin ajan kaupungin. Selçukista löytyi kuitenkin mukavia yllätyksiä, kuten Johanneksen kirkko ja monen katolisen pyhiinvaelluskohde Neitsyt Marian talo. Nuo riittävät tekemään Selçukista monen muunkin turkinmatkaajan ykköskohteen.

Johanneksen kirkon rauniot ja hautapaasi, jonka alle apostoli Johannes on haudattu, löytyi vanhan kaupungin kukkulalta. Kukkulalla sijaitsevat myös vanhan linnoituksen rauniot, ja sieltä on upeat näkymät kaupunkiin. Johanneksen kirkon alueella on myös basilika, jossa Johanneksen sanotaan kirjoittaneen merkittävimmät kirjalliset teoksensa jälkipolvilleen.

img_6156Kuriositeettina mainittakoon, että kukkulan rinteiltä löytyi ehkä Suomeen paremmin assosioituva käsite: pussikalja! Näihin emme Turkissa olleet aiemmin törmänneetkään. Pussikalja oli paikallista Efes-merkkistä, jota emme kuitenkaan Selçukin kahvilasta saaneet. Heillä oli tarjota vain Tuborgia ja Carlsbergiä –  tyydyin mieluummin turkkilaiseen teehen, jolla jano lähti varmasti yhtä hyvin.

Mutta sitten matkan varsinaiseen määränpäähän eli Efesokseen. Turhaan ei paikkaa kehuta ja ylistetä matkaoppaissa. Osin entisöityjen pylväsrivistöjen ja rakennusten lomitse kulkevia marmorikatuja astellessa on helppo aistia Efesoksen menneiden aikojen loisto. Efesos on listattu yhdeksi Unescon maailmanperintökohteista.

Vaikka Efesoksen aluella on tehty arkeologisia kaivauksia jo 1800-luvulta saakka, on osa sen historiasta edelleen maan uumenissa. Efesoksen rauniot ovat ovat antiikin Kreikan ja Rooman ajoilta, ja siellä on myös jäänteitä Bysantin valtakaudelta.

Efesoksessa tiedetään olleen asutusta jo neoliittisella kaudella eli noin 6500 vuotta eKr. Kreikkalaista asutusta seudulla on ollut jo 1000-900-luvulla eKr, mutta kuuluisaksi paikakunta tuli vasta 500-luvulla eKr, kun sinne rakennettiin Artemiin temppeli, yksi antiikin ajan seitsemästä ihmeestä. Artemiin temppeli oli aikanaan neljä kertaa Ateenan Parthenonin kokoinen; sen kattoa kannatteli sata 17 m:n korkuista pylvästä. Temppeli hävitettiin lopullisesti 262 jKr, ja loistavasta rakennuksesta on jäljellä enää kivikasoja ja yksi pylväs, jotka löytyvät Selçukin kaupungista.

Artemis on kreikkalaisessa mytologiassa metsästyksen jumalatar ja Apollonin kaksoissisar, Zeuksen ja Leton tytär. Artemis vastaa roomalaisten Dianaa, ja hallitsee kasvullisuutta ja varttuvaa elämää. Efesos oli aikanaan myös vähäaasialaisen äitijumalattaren kultin keskus, ja vähitellen palvontamenot sulautuivat Artemis-kulttiin. Efesoksen Artemis pysyi vähäaasialaisena hedelmällisyyden jumalattarena, monirintaisena maaemona.

Efesoksen kaupunki kuului aikanaan Persian, Aleksanteri Suuren ja Perganomin valtakuntiin, kunnes se vuonna 133 eKr. liitettiin Roomaan. Kulta-aikanaan Efesos oli tärkeä satamakaupunki ja kaupankäynnin keskus, ja siitä tulikin lopulta koko Rooman valtakunnan toiseksi suurin kaupunki, jonka väkiluvun arvioidaan kahden ensimmäisen vuosisadan aikana jKr. olleen noin 230 000.

Efesoksen merkittävimpiä rakennuksia ovat Artemin temppelin lisäksi roomalainen kirjasto Celsus ja 24000-paikkainen amfiteatteri. Kirjaston julkisivu on 1970-luvulla koottu alkuperäisistä rakennuskivistä alkuperäiselle paikalleen, ja se näyttää edelleen kertakaikkisen majesteettiselta. Antiikin aikaan vain miehet saivat käyttää kirjastoa, ja historian kirjojen mukaan siellä vierailtiinkin ahkerasti. Tarina kertoo, että kaikki efesolaiset eivät suinkaan tulleet sinne lukeakseen tai opiskellakseen, vaan he käyttivät kirjastosta lähtevää salakäytävää, josta pääsi huomaamattomasti läheiseen ilotaloon.

Efesoksen kukoistuskausi oli keisari Augustuksen aikakaudella, jolloin kaupunki sijaitsi vielä meren rannalla. Maanjäristykset ja tuhoisat hyökkäykset heikensivät vähitellen Efesosta, mutta vasta meren vetäytyminen ja kaupungille tärkeän sataman menettäminen aiheuttivat kaupungin lopullisen rappion. 1500-luvulla antiikin loistelias marmorikaupunki oli jo täysin hylätty. Selçukin Efes-museoon on koottu monia Efesoksen veistoksia – arvokkaimmat niistä löytyvät, valitettavasti, Lontoon British Museumista.

Legendan mukaan apostoli Johannes ja Neitsyt Maria muuttivat Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen Efesoksen kupeeseen. Legenda perustuu Raamatun kertomukseen, jossa Jeesus pyytää Johannesta huolehtimaan äidistään. Johannes itse muutti Jeesuksen kuoleman jälkeen lähelle Efesosta, pakoon kristittyjen vainoja. Saksalaisen nunnan 1800-luvulla näkemien näkyjen perusteella Neitsyt Marian viimeinen asuinsija löydettiin. Paikalla on nykyään Neitsyt Marialle pyhitetty kappeli, jonne monet katoliset siis tekevät pyhiinvaellusmatkojaan, erityisesti 15. elokuuta, jolloin siellä juhlitaan Marian muistoa. Kappelin vieressä voi sytyttää Marian muistoksi kynttilän ja hiukan alempana sitoa rukouksensa ristikkoseinään muiden rukousten jatkoksi. Rukouksia oli kirjoitettu paitsi paperilapuille, myös kankaanpalasiin, muovipussinpalasiin, pääsylippuihin, nenäliinoihin…

Lähellä Selçukia löytyy Şirincen kylä, jota Lonely planetimme kutsuu ”valokuvaajan paratiisiksi”. Vaikka paikka oli nätti ja maisemat kauniit, parempia paratiiseja valokuvaukselle löysimme pitkin matkaamme. Kylä sijaitsee noin 800 metrin korkeudessa, ja sinne noustaan kapeaa serpentiinitietä pitkin. Kylän pääelinkeino on hedelmien viljely. Hedelmistä valmistetaan ainakin kylän putiikkien myyntituotteiden perusteella jäätelöä, saippuoita ja erilaisia makeita viinejä, joista granaattiomena- ja persikkaviiniä ostimme mukaamme.

Selçukin eteläpuolelta löytyi viinitila Yedi Bilgeler (seitsemän tietäjää), jossa pistäydyimme. Tila on saanut nimensä antiikin Kreikan “seitsemästä viisaasta miehestä”, jotka vaikuttivat noin vuosina 620-550 eKr. Viisaat toimivat yhteisönsä moraalisina johtajina aikana, jolloin Kreikkaa koetteli sosiaalisista ja taloudellisista ongelmista johtuva moraalinen rappio. Miehet tunnettiin kuulemma käytännön viisaudestaan eli maalaisjärjestä ja ytimekkäistä aforismeistaan kuten ”hallitse vihasi”, ”suuntaa katseesi elämän loppupuolelle” ja ”suurin osa ihmisistä on pahoja”. Sokrates kertoo seitsemän viisaan kokoontuneen kerran Delfoihin sanellakseen viisautensa jopa Apollonille. Seurauksena Apollonin temppeliin kirjoitettiin tunnetut lauseet: ”tunne itsesi” ja ”ei mitään liikaa”. Viisaiden aforismeja pidetään kreikkalaisen filosofian pohjana. Tiedot viisaista miehistä, heidän tekemisistään ja sanomisistaan ovat Solonia lukuun ottamatta paljolti kaikenlaisten legendojen peitossa. Ainoa varma asia on, että he kaikki ovat oikeasti olleet olemassa.

Yedi Bilgeler -viinitila sijaitsee alueella, jossa jossa pistäydyimme. seitsemän viisaan sanotaan “syntyneen, eläneen, juoneen viiniä esitellen maailmalle filosofisia ajatuksiaan”. Vaikka viisaita sanotaan yleensä olevan seitsemän, heistä esiintyy useita erilaisia luetteloita. Viinitila on kuitenkin ottanut esikuvakseen seuraavan seitsemän miehen listauksen ja tilan viinit on nimetty heidän mukaansa: Anaxagoras, Bias, Khilon, Lassos, Pythagoras, Solon ja Thales. Tilan vuosittainen rypälesato tuottaa noin 40 000 pulloa viiniä. Vieraillessamme viinitilalla oli sadonkorjuu jo tehty ja tämän kauden viini oli tankeissa käymässä. Edellisestä sadosta oli Anaxagoras loppunut, muita ostimme mukaan pari pulloa kutakin.

Egeanmeren helmessä

Jatkoimme kurban bayram -lomamatkaamme Sardesista Homeroksen kotipaikkaan, entiseen Smyrnaan, nykyiseen İzmirin kaupunkiin. Pitkästä historiastaan huolimatta İzmir tuntui varsin nuorelta ja tarjosi Ankaran jälkeen virkistävän (meri)tuulahduksen turkkilaista elämää!

Alueen vanhin asutus on peräisin ehkä jo 8000-luvulta eKr. , vaikka Smyrnan kaupunki mahdollisesti muodostui ”vasta” noin 3000 ekr. Arkeologisten löytöjen mukaan on arvioitu, että paikalle asettui ensimmäisenä kreikkalaisia, joiden tilalle sittemmin tuli joonialaisia. Kaupungin tuhosivat muutamaan otteeseen muun muassa lyydialaiset ja persialaiset. Valloitusten jälkeen Smyrnan asutus väheni huomattavasti, kunnes Aleksanteri Suuri perusti kaupungin uudelleen 300-luvulla, tosin uuteen paikkaan monta kilometriä etelään päin.

Smyrnassa sijaitsi alkukristillinen seurakunta, joka oli yksi seitsemästä seurakunnasta, joille Raamatun Ilmestyskirjassa on osoitettu kirje. Apostolien aikaan Smyrna oli tunnettu vauraudestaan ja loisteliaista rakennuksistaan. Smyrnan sijainti Hermos-joen suulla teki kaupungista luonnollisen kauppasataman. ”Egeanmeren helmi” oli vuosisatoja kosmopoliittinen satamakaupunki ja kukoistava kauppapaikka. Kauppakaupunkina se pystyi kilpailemaan jopa Efesoksen kanssa. Nykyinen kaupunki on rakennettu vanhan Smyrnan paikalle ja siksi vanhaa ei ole paljon jäljellä muutoin kuin museoissa.

Smyrna-nimelle on olemassa useita selityksiä. Eräs legenda kertoo, että Amatsoni Smyrna, nähdessään paikan kylpevän aamuauringossa, rakastui siihen niin, että antoi paikalle oman nimensä. İzmir-nimensä kaupunki on kuitenkin ihan oikeasti saanut ottomaanien turkin kielestä.

Vielä 1920-luvulle saakka kaupungin asukkaista noin puolet oli kreikkalaisia. Lisäksi siellä asui suuri turkkilais- ja armenialaisväestö sekä pieni määrä juutalaisia, amerikkalaisia ja eurooppalaista alkuperää olevia ns. levanttilaisia. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Sèvres’n rauhansopimuksen mukaan kaupunki ympäristöineen luovutettiin Kreikalle. Turkki ei kuitenkaan rauhansopimusta hyväksynyt. Syyskuussa 1922 Turkin armeija Atatürkin johdolla sytytti kaupungin kreikkalais- ja armenialaiskaupunginosat palamaan. Arviot vainoissa ja tuhopoltossa surmansa saaneista vaihtelevat 10 000:n ja 100 000:n välillä. Lausannen sopimuksen mukaan Kreikan ja Turkin välillä suoritettiin pakollinen väestönvaihto. Kun kreikkalaisten lisäksi myös tuhopoltosta selvinneet armenialaiset muuttivat pois kaupungista, siitä tuli etnisesti lähes puhtaasti turkkilainen. Muun muassa Louis de Bernièresin loistavasta fiktiivisestä tarinasta Birds without wings saa hyvän kuvan tapahtumista.

Kävimme Lonely planetin suosittelemana kaupungin Pegus-vuorella, josta piti olla ”komeat näköalat kaupunkiin ja merelle” sekä Aleksanteri Suuren rakennuttama Kadifekale (”samettilinna”). Otimme kaupungin rannasta taksin ja ajelimme paikalle. Näkymät olivat aika hienot, mutta muuten paikka oli enemmänkin ”epämääräinen” ja vähän ”laitapuolen” näköinen, eikä samettilinnan raunioiden lähelle edes päässyt. Muutama muurinpätkä näkyi, mutta ne oli aidattu kanaverkoin. Taksi odotteli mittari suristen, kun katselimme ympärillemme ja joimme näköalateehuoneessa turkkilaiset kahvit. Odottelimme kahvilassa lähes auringon laskuun saakka, jotta saisimme kuvan auringonlaskusta, joka oli opaskirjamme mukaan vuorelta katsottuna ”magnificent”.

IMG_6025.JPG

img_5999Koska oli ensimmäinen kurban bayram -päivä, moni museo ja kauppa oli kiinni. Tarkoituksemme oli käydä kaupungin museossa ja arkistossa, joka Lonely planetin mukaan oli ”pieni, mutta hyvä”. Pieneksi se tosiaan typistyi ainakin meille, sillä vain rakennuksen takana oleva sali oli avoinna. Siellä oli näyttely ensimmäisen maailman sodan tapahtumista 9.9.1922 – ainoastaan turkiksi selitettynä.

img_6037Pääsimme kuitenkin sisään kaupungin Historia- ja taidemuseoon, Tarihi ve sanat muzesiin, joka oli oikeastikin pieni mutta todella hyvä. Olimme ostaneet jo Sardisista Museo-kortit, joilla pääsimme ilmaiseksi paitsi tähän museoon, lähes kaikkiin muihinkin, joissa matkamme aikana kävimme.

Tuttaviemme suosittelemana kävimme katsastamassa kaupungin Konak-aukiolla sijaitsevan kaupungin symbolin, 100-vuotiaan kellotornin, saat kulesin. Sukelsimme myös läheiseen Kemeraltı-bazaariin, joka on toiminut kaupungin sydämenä ja sieluna 1600-luvulta saakka. Hisarönü camiita emme löytäneet, vaikka kysyimme sinne tietäkin, mutta Kızlarağası hanıssa, joimme turkkilaiset kahvit pienten turkkilaisten makeisten ”lokumien” kanssa. Izmirin erikoisruokaa, söğüş, olisi hanıssa saanut, mutta emme olleet nälkäisiä. Ehkä se olisi ollut kuitenkin uhrijuhlan kunniaksi paikallaan, sillä sanakirjamme kertoi sen olevan paloiteltua keitettyä lihaa. Luultavasti olisimme saaneet aika tuoretta sellaista.

İzmirin toinen sydän ja sielu, rantabulevardi, oli myös mukava paikka seurailla kaupungin elämää. Elämä tosin oli aika hiljaista, koska oli loma-aika ja suuri osa izmiriläisistä oletettavasti myös omilla lomillaan. Laiturilla oli kuitenkin kalastajia ja rantaravintoloissa ruokailijoita ja juomailijoita. Tilasimme juomiemme kanssa maittavan midiye dolması eli annoksen maustetulla riisillä täytettyjä simpukoita. Nami!

Toista rantaravintolaherkkua buzlu bademeita eli jäähdytettyjä manteleita maistoimme Urlan niemimaalla, jossa söimme myös loistavan mereneläväillallisen ja joimme loistavaa Urlan valkoviiniä Yosun-rantaravintolassa. Matka İzmiristä Urlaan taittui helposti taksilla. Taksari laittoi ruokailumme ajaksi (joka kesti pari tuntia) taksamittarin kiinni.

Ramazan on täällä

Tänään alkoi islamilaisten pyhä kuukausi, jota Turkissa kutsutaan nimellä ramazan ja jota muissa muslimimaissa kutsutaan nimellä ramadan. Paastoaika on yksi islamin viidestä pilarista, ja sen aika on aina ramazan-kuussa, jolloin Koraani aikoinaan “annettiin opastukseksi ihmisille” (tämä tapahtui ramazanin 27. yönä, jota kutsutaan Turkissa nimellä kadir gecesi eli voiman yö). Ramazan on siis muistojuhla.

Ramazanin ajankohta määräytyy islamilaisen kuukalenterin mukaan, joten suhteessa gregoriaaniseen kalenteriimme se siirtyy vuosittain noin 11 päivää aikaisemmaksi. Tänä vuonna Ramazan ajoittuu kesäkuun 6. päivän ja heinäkuun 4. päivän välille.

Paastoaminen perustuu Koraanin suuraan, joten se on täysijärkiselle ja terveelle aikuiselle muslimille pakollinen: ”… syökää ja juokaa aamuhämäriin asti, kunnes vaalea lanka selvästi erottuu mustasta. Mutta sitten noudattakaa tarkoin paastoa yön tuloon saakka…”. Raskaana olevat naiset, imettävät, kroonisesti sairaat, lapset, vanhukset ja matkustavat eivät paastoa.

Ramazan-kuussa muslimit siis paastoavat koko päivän valoisan ajan. Ramazanin sattuessa yöttömän yön kesäajalle Suomessa, muslimit noudattavat joko Mekan tai Turkin vuorokausirytmiä. Langalla ei tänä päivänä tarvitse päivän pituutta onneksi mitata, vaan tarkka aika löytyy esimerkiksi Turkin valtion uskonnollisten asioiden sivuilta http://diyanet.gov.tr/en/home. Turkissa paasto alkoi tänä aamuna klo 3.20 ja tämän päivän paastoaika päättyy illalla klo 20.16.

Osa Turkin muslimeista paastoaa kirjaimellisesti aikataulun mukaan, kuten esimerkiksi oma apulaisemme. Apulaisemme sanoi, että ensimmäinen päivä on vaikein, sitten paastoaminen sujuu ihan itsestään. Hän aloitti jo viime viikolla laskeutumisen paastoon ja nautti päivisin vain vettä. Nyt on siis tuo vesikin kielletty. Paastopäivien aikana kieltäydytään paitsi ruuasta ja juomasta, myös seksistä. Kirjaimellisesti paastoavien joukossa on niitäkin, jotka eivät ramazanin aikaan niele edes omaa sylkeään.

Latte-leidit varoittelivat jo viime viikolla muutamaa latinoverta omaavaa leidiä ramazanin vaaroista. Monet muutenkin kuumaveriset turkkilaiset ovat nälissään ja janoissaan entistäkin kuumaverisempiä, joten erimielisyydet esimerkiksi taksikuskien kanssa kannattaa pitää ihan omana tietonaan. Tällä hetkellä Ankaran päivälämpötilat ovat reippaissa hellelukemissa, joten juomattomuus voi todellakin tehdä tepposia.

Osa Turkin muslimeista paastoa kuitenkin vain muutaman päivän, osa samoin kuin suomalainen ennen pääsiäistä: kieltäytyy kuukauden päivät jostakin turhasta, kuten alkoholista ja tupakasta. Paaston tärkein tarkoitus on harjoitella itsehillintää, puhdistaa kehoa ja mieltä ja tulla lähemmäksi Jumalaa.

Ramazanin aikaan monet ravintolat ovat lounasaikaan melko tyhjillään, ainakin näin ei-turistikohteessa kuten Ankara. Joidenkin ravintoloiden ja kahviloiden terassien suojana on ramazanin aikaan verhot, jotta ruokailijat ja juomailijat eivät häiritsisi tunnollisia paastoajia. Päivällä on ulkomaalaistenkin kuulemma kohteliasta pidättäytyä syömästä ja juomasta kaduilla.

Näin siis virallisesti. Kävin ramazanin toisena päivänä latte-leidien kahvitteluilla Gaziosmanpaşassa, jossa asuu suuri määrä ulkomaalaisia ja jossa monet suurlähetystötkin sijaitsevat. Oli ihanan aurinkoinen päivä ja paljon ihmisiä liikkeellä. Hoşdere-kadullamme ravintolat olivat auki, mutta suurimmaksi osaksi täysin tyhjiä. Ravintoloiden ulkopuolella oli kuitenkin hyvin esillä lounasmainostaluja. Perillä Uğur mumcu -kadulla oli myös paljon ravintoloita auki ja monissa niistä paljonkin ihmisiä. Myös meidän kahvittelupaikkamme täyttyi puolenpäivän aikaan, ja ankaralaiset asiakkaat näyttivät nauttivan ainakin hampurilaisia ja ranskalaisia perunoita. Tupakkia sen sijaan poltti yllättävän harva; olisikohan tupakattomuus heidän tämän vuoden ramazan-paastonsa?

Ramazanin komantena päivänä minut oli kutsuttu erään suomalaisen läksiäislounaalle, jälleen Gaziosmanpaşaan. Koska satoi vettä, otin taksin. Ainakin minun taksikuskini näytti olevan hyvissä sielun ja ruumiin voimissaan. Kun koitin harrastaa vähäisellä turkillani small-talkia, ”onpas tänään kylmää”, hän laittoi heti ystävällisesti lämmityksen päälle ja kysyi hetken kuluttua ystävällisesti: ”Riittääkö lämpö nyt?” Vaikka keli oli vilpoinen ja sateinen, oli lounaspaikassamme jälleen muitakin lounastelijoita, myös turkkilaisia.

Uskonnolliselle turkkilaiselle paastoon kuuluu kuitenkin vain aamuhämärissä nautittu sahur-aamiainen ja valoisan ajan päättyessä iftar-illallinen. Ennen ramazania sunnuntaina antiikkitorilla minulle tarjottiin mukillinen mehua (maistui ihan osmanien mehujuomalle, jota ostin kaupasta pari viikkoa sitten itsekin), ja sain samalla käteeni käyntikortin ÂLÂ-ravintolaan, joka on yksi Ankaran monista ravintoloista, joissa tarjoillaan iftar-illallinen. Pysähdyimme kotimatkalla çikolata pastanelerissa kahvilla (suklaakakut jätimme väliin, vaikka ne kovin herkullisilta näyttivätkin). Sielläkin tarjoilijat eli garsonit pystyttivät kahvitellessamme terassin lasiseinän taakse isoa mainoslakanaa iftar-illallisista, joita ravintolassa tarjoillaan ramazan-ajan iltoina.

Turkki on hyvin yhteisöllinen maa, ja paikalliset nauttivat iftarin mielellään muiden kanssa. Kun on paastottu pitkä kuuma päivä, halutaan katkaista se yhdessä juhlavissa tunnelmissa. Osa kokoontuu ulos piknikille, osa sukulaisten tai ystävien kotiin ja osa katkaisee paaston iftar-illallisia valmistavissa ravintoloissa, esimerkiksi juuri tuolla ÂLÂ:ssa tai çikolatassamme. Hekin, jotka eivät itse paastoa, osallistuvat silti mielellään tuttaviensa kanssa yhteisille illallisille.

Paastokuukautta seuraa kolme päivän ramazan bayramı eli şeker bayramı, joka on Turkissa kansallinen loma-aika. Se alkaa viimeisen ramazan-päivän auringonlaskun aikaan eli 4.7. ja jatkuu siitä seuraavan kolmannen päivän auringonlaskuun eli 7.7.

Tämä on meille ensimmäinen ramazan Turkissa, joten jännityksellä odotamme, mitä se tuo tullessaan. Viime yönä kuulimme eka kerran ramazan-rumpaleita, jotka herättelevät ihmisiä sahurille ennen auringon nousua. Ennen bayramia ja bayramin aikana rumpalit kiertelevät kuulemma keräämässä palkkaa työstään.

Pienenä anekdoottina: vuonna 2005 Yenimahallen kaupunginosan johtaja järjesti isot rumpalikokeet, ja parhaat valittiin rummuttamaan kaduille yön hämärissä. Tarkoitus oli tuolloin saada rumpurytmi standardoitua, kun Turkki oli vielä suhteellisen hyvissä asemissa neuvottelemassa EU-jäsenyydestä. Koska turkkilaiset ovat rummuttaneet Wieninkin porteilla osmanien aikaan valloitusreissuillaan, heillä on oikeus ja etulyöntiasema maailman ramazaneiden rummunlyöntistandardeihin. Ajatus oli, että EU ottaisi tämän harmonisoimisen ja standardoimisen ohjelmaansa. EU-jäsenyysneuvotteluthan ovat olleet melkoisen pitkät, ja tällä hetkellä ne ovat lisäksi jäissä. Eikä EU ole tietääkseni ainakaan vielä antanut rummutusdirektiiviä.

Maaseutuajelulla

Kävimme toukokuun viimeisenä viikonloppuna sunnuntaiajelulla. Suuntanamme oli Üçlerkayası köyü ja siellä peribacalarit, aikojen saatossa muodostuneet kivitornit eli “keijukaisten savupiiput”. Alue on muinaisten fryygialaisten seutuja, jotka saapuivat sinne noin 2000 eKr. Fryygialaiset asustelivat luolissa, kuten muinaiset Kappadokyan alueenkin ihmiset eli reissu oli maisemiltaan ikäänkuin Kappadokyan reissun korvike.

Ankaran kodistamme pääsee helposti ulos kaupungista, ja maisemat ovat heti alkumetreiltä ihanan kukkulaiset. Tähän aikaan vuodesta kukkulat ovat vielä vihreinä ja monet pensaat ja kasvit täydessä kukassaan, joten katseltavaa riitti automatkallamme.

Maalaismaisemassa oli pitkin matkaa juomapisteitä, joista lehmä-, lammas- ja vuohilaumat kävivät nauttimassa virvoittavaa. Varmaan virvoitusta haki myös paimen, joka näkyi olevan jokaisen lauman mukana. Parin tunnin ajomatka vei meidät keskelle Länsi-Turkin maalaismaisemia, jossa pysähdyimme syömään eväitämme ihanissa kesän tuoksuissa.

Määränpäämme sijaitsi Afyonin maakunnassa (vuodesta 2004 kaupunki on löytynyt myös uudella pidemmällä nimellänsä: Afyonkarahisar). Afyon tarkoittaa suomeksi oopiumia, jota siellä viljeltiin laajemminkin aina vuoteen 1971 saakka. Edelleenkin alueella viljellään unikkoja, mutta rajoitetusti lääketieteellisiin tarkoituksiin. Unikkopellot yllättivät meidät, sillä ne olivat puhtaan valkoisia, vain muutaman violetti kukka joukossaan! Kerrassaan ihastuttavia! Afyonin seutu on osa Keski-Anatolian vilja-aittaa, ja alueelta saadaan myös korkealaatuista marmoria, josta todistuksena monet mermer-liikkeet matkamme varrella.

Üçlerkayasın kylään saavuimme alkuiltapäivästä. Kyse oli selkeästi maalaiskylästä: kaduilla juoksenteli ankkoja, kukko komensi ja paimensi kanojaan. Hiukan yllättävää oli, että kylän naisia istuskeli talon seinustalla juttelemassa ja mitä ilmeisimmin syömässä jotain pientä, ja että osa nuorista tytöistä kulki ilman päähuivia. Pohjoisen reissullamme näimme kylissä vain miesporukoita teelasien ääressä, tupakilla tai pelaamassa. Samoin huivit olivat tytöillä enemmän sääntö kuin poikkeus.

Itse kylässä ja kylän ympärillä olevat peribacalarit ja luolarakennukset olivat vaikuttavan näköisiä. Erään keijukaisen savupiipun päälle oli haikarapariskunta tehnyt pesänsä!

Kylästä johti viitoitettu tie laajemman peribacalari-ryppään näköalapaikalle.

Paluumatkallamme meidät pysäytettiin noin 80 km ennen Ankaraa. Poliisi ohjasi meidät tien sivuun ja kertoi, että takarenkaamme oli puhjennut. Yllättäen juuri nämä sanat kuuluivat sanavarastooni, kiitos Bangkokin turkin opettajani! Poliisi pyysi nähdä kimlikimme, ja tuumasi ne näytettyämme ystävällisesti hymyillen, että ”Finlandiya? Süper!”, ja antoi korttimme takaisin.

Pysäytyskohdassa oli parikin rengasliikettä, mutta koska oli sunnuntai, olivat ne molemmat kiinni. Vaihdoimme renkaan ja jatkoimme matkaamme vararenkaalla kotiin. Kotona olimme illansuussa roppakaupalla uusia kokemuksia ja näkemyksiä rikkaampana.

Mustanmeren reissu

Lähdimme Ankarasta Atat­­­­­­­­­­ürkin muisto-, nuoriso- ja urheilupäivän aamuna. Kaupunki oli komeasti koristeltu valtavilla Atatürkin kuvilla ja Turkin lipuilla, joita hulmusi upeina talojen seinustoilla ja suurten kerrostalojen välissäkin vaijeriin pingotettuina. Vieläkin harmittaa, ettemme löytäneet hyvää paikkaa pysähtyä ottamaan kuvia. Jotain sentään tallentui kamerallekin.

Suuntanamme oli ensimmäiseksi Safranbolu. Kuten aikaisemmin jo kirjoittelin, Safranbolun nimi viittaa sahramiin, jota viljeltiin alueella sekä mausteeksi että lääke- ja väriteollisuuden raaka-aineeksi. Safranbolun kaupunki on Unescon maailmaperintölistalla, ja sitä kuvataan sanalla “ulkoilmamuseo”. Sillä on pitkä historia antiikin ajasta tähän päivään ja muun muassa Homeros mainitsee Safranbolun Ilias-teoksessaan.

Kaupunki oli nimensä veroinen. Safranbolusta löytyy netin mukaan 1008 kulttuurihistoriallisesti merkittävää rakennusta, joista suuri osa on restauroitu – ja joita mekin saimme ihailla.

IMG_5438.JPG

Meillä oli hiukan ongelmia löytää majapaikkaamme, koska sekä auton että nokialaisemme gps:t kadottivat signaalinsa ja ajattivat meitä ympäri vanhan kaupungin sokkeloisia, kapeita katuja. Leila-rouvan kaunis entisöity osmanien aikainen majatalo löytyi kuitenkin lopulta. Majapaikkamme oli saanut vuonna 2012 Kansainvälisten dokumenttifilmifestivaalien (kaupungin mukaan nimetty ”Kultainen sahrami”), ”Parhaiten restauroitu majatalo” -palkinnon. Kyllä Leila-rouvan majatalo olikin kaunis sekä sisältä että ulkoa. Suojelutalossa kun oltiin, sisällä kaikki kulkivat joko sukkasillaan, majatalon sisätossuilla tai laittoivat kenkiensä päälle ”kalossit” eli muovisuojukset.

Osmanien aikaan Safranbolu oli tärkeä kauppakeskus Istanbulista Sinopiin, jonne meidänkin matkamme sieltä jo seuraavana päivänä jatkui. Matkamme kulki kristalliterassi-näköalapaikan kautta. Kristalliterassin oli asettanut päivän päämääräkseen myös iso joukko turkkilaisia turisteja. Testasimme terassin, mutta päätimme siirtää aiotun kahvitteluhetken hiljaisempaan paikkaan. Terassi itsessään oli ehkä hienoinen pettymys, koska siitä ei oikein edes nähnyt läpi, mutta sieltä levittäytyvät maisemat olivat upeat.

Sinopiin saavuimme illansuussa. Varaamastamme majapaikasta saimme matkalla viestin, jossa kyseltiin, tulemmeko varmasti lunastamaan huoneemme. Vastaamisessa, samoin kuin huoneen varaamisessakin, oli oma haasteensa, sillä hotellin väki ei osannut englantia ja keskustelu täytyi käydä turkiksi 🙂

Vaikka Turkissa onkin kalastuskielto meneillään, ainakin Sinopin kalaravintoloissa oli laaja kirjo mereneläviä ja kaloja tarjolla. Söimme Okyanus balık evissä herkkuamme hamsia ja skorpionikalaa. Vanhasta osmanien satamakaupungin uudesta kaupasta lähti mukaamme kopio osmanien aluksesta.

Sinopissa ei näin turisteille ollut kovasti tekemistä, mutta käytimme seuraavan aamupäivän kaupungin katuja haahuillen. Löysimme komeat linnan rauniot ja linnan tornin, josta oli hyvät näkymät kaupungin ylle. Etnografinen museo oli mukava yllätys: kauniisti entisöity vanha rakennus, jonka omistaja olivat luovuttaneet kaupungille museoksi.

 

IMG_5538
Sinopin iltakävelyn merimaisemia.

Sinopista ajelimme katsastamaan Hamsilosin vuonon, joka on samalla Turkin ainoa vuono. Pysähdyimme itse asiassa jo ennen vuonoa meren rannalla ja ehdimme jo ihmetellä, että onpas turkkilaisilla erilainen käsitys vuonosta kuin Euroopan puolella 🙂 Meren rannalta löysimme elämämme pienimmät simpukat!

Itse vuono, kun perille pääsimme, olikin sitten komea ja komeat olivat myös näkymät vuonolta merelle.

Yövyimme seuraavan yön Ilgazin luonnonpuiston kupeessa vuoristoresortissa 1850 metrin korkeudessa. Korkein kohta seudulla olisi ollut kilometrin korkeammalla, mutta kyllä nuokin korkeudet avasivat melkoisen huikeat näkymät.

Ilgaz-vuoren eteläpuolelta kulkee Turkin pisin ja aktiivisin geologinen siirros, Pohjois-Anatolian siirros (eli lohkoliikunto eli maaperän jännitystilojen aiheuttama kallioperälohkojen siirtyminen toisiinsa nähden pysty- tai vaakasuuntaan halkeamaa pitkin).

Ilgazista asetimme matkaoppaaseemme kohteeksi Kalecik chateau, ja oppaamme johdattikin meidät suoraan Kaecik karasin viinitilalle. Kalecikista on kotoisin meidän yksi turkkilaisista suosikkirypäleistämme, Kalecik karası, joka kasvaa siellä Kızıl-joen varrella. Rypäle on saavuttanut paikkansa viinin tuntijoiden joukossa, kiitos turkkilaisten ja ranskalaisten yhteistyöstä Ankaran yliopiston maanviljelyksen tiedekunnassa. Rypäleestä tehdyt viinit ovat saaneet mitaleita kansainvälisissä viinikilpailuissa, ja niitä viljellään nykyään myös alkuperäisalueen ulkopuolella. Rypäleestä saa rubiininpunaista mehua ja viinintuntijoiden sanoin ”punaisen hedelmän, vaniljan ja kaakaon aromeja”. Viinitilalla saimme maistaa tilan viinejä, myös tuota kalecik karasıa.

Kapadokyan lomalla

Autoilimme viikonloppuna ystäväpariskunnan kanssa Ankarasta Kappadokiaan. Matkalla pysähdyimme pariin otteeseen: ensin tienvarren ravintolassa tankkaamassa itseämme çorballa ja köftellä, sitten Suolajärvellä toteamassa, että sen vesi on melkoisen suolaista, vaikkei se ihan Kuolleenmeren suolapitoisuuteen ylläkään. Parantavaa suolaa lähti kuitenkin valmiiksi pakatuissa purkeissa, laventelin tuoksuisena, mukaamme.

Kun saavuimme illansuussa Kappadokiaan, ei voinut ihastukseltaan kuin haukkoa henkeään. On helppo ymmärtää, miksi Kappadokia kuuluu Unescon maailmanperintökohteiden joukkoon.

Huikeat maisemat ovat syntyneet, kun valtavat tulivuorenpurkaukset ja rajut luonnonvoimat ovat aikoinaan peittäneet Kappadokian alueen laavan ja tuhkan alle. Tulivuoren tuhkasta syntyneestä kiviaineksesta rakennetut asumukset muistuttavat arkkitehtuuriltaan lähinnä valtavia sokeritoppia. Matkallamme näimme myös Kapadokian kuuluisia keijukaisten savupiippuja.

Kappadokian historia liittyy kristittyjen vainoihin ensimmäisillä vuosisadoilla ajanlaskun alkamisen jälkeen. 100-luvun loppuun mennessä Kappadokian Göremen laakso kasvoi kristittyjen keskukseksi, jonka luolakaupungeista kymmenettuhannet uskontonsa vuoksi vainotut saapuivat etsimään turvapaikkaa. Göremen ulkoilmamuseosta löytyy noin 30 muinaista luolakirkkoa, joista puolestaan löytyvät koko Kappadokian parhaiten säilyneet freskot. Valitettavasti kirkoissa ei saanut ottaa valokuvia. Paikka oli todella upea ja ilma loistava luolakiipeilyyn 🙂

Kappadokian alueelta löytyy myös kymmeniä vanhoja maanalaisia kaupunkeja, yer altı şehirleri. Alueen asutuksen syntyajankohdasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta maanalaisissa kaupungeissa uskotaan olleen elämää ainakin 4000 vuotta sitten. Suuremmista luolakaupungeista löytyvät kaivot, varastot, kirkot, keittiöt, verstaat, eläinsuojat, viinikellarit ja jopa ilmastointikanavat. Kaymaklı on luolakaupungeista laajimmalle levittäytynyt, kun taas 11-kerroksinen Derinkuyu ulottuu syvimmälle. Viimeisin merkittävä maanalainen labyrinttikaupunki löytyi Göremesta loppuvuodesta 2014. Kaupungin kaivaukset ja tutkimukset ovat edelleen kesken, mutta sen uskotaan olevan noin 5000 vuotta vanha ja mitoiltaan noin 65 jalkapallokentän kokoinen ja 100 metriä syvä! Kaupunki löydettiin, kun alueelle oltiin tekemässä uuden asuntoalueen perustuksia.

Luolakaupungit tarjosivat suojaa paitsi vihollisilta, myös Kappadokian kylmiltä talvilta. Kappadokia sijaitsee ylängöllä, jolla keväisin ja kesäisin on aurinkoista ja lämmintä, mutta jossa lämpötila laskee talvella reippaasti miinuksen puolelle ja luntakin nähdään usein. Mattokauppiaamme kertoi, että edellisenä vuonna lämpötila oli laskenut jopa 18 pakkasasteeseen. Meidän reissumme aikana päivälämpötilat olivat hiukan päälle 20 astetta; illaksi viileni sen verran, että kevyttoppatakki ei ollut ulkona liikaa, vaikka mittari olikin plussan puolella.

Luolakaupungeista vierailimme Kaymaklıssa, joka avattiin turisteille jo vuonna 1964. Kaymaklın luolakaupunki käsittää lähes sata tunnelia ja kahdeksan kerrosta, joista turisteille on avoinna neljä ensimmäistä. Alun perin ajattelimme kiertää luolastossa ihan itseksemme, mutta luolaston suulla oli paikallinen opas, joka onnistui myymään meille palvelunsa. Oppaamme oli omien sanojensa mukaan pienikokoinen ja siksi hyvin soveltuva luolaoppaaksi. Omien sanojensa mukaan hän on myös paikallinen ja jo lapsena leikkinyt luolissa ystäviensä kanssa – sen tosin varmaan kertoivat kaikki oppaat. Takanamme tuleva opas kuului kertovan omalle ryhmälleen, että hän oli opastanut ensimmäiset kertansa kynttilän valossa, koska alueella ei ollut sähköjä. Mene, tiedä. Oppaamme meni kuitenkin eteenpäin kuin pieni kärppä pitkin sokkeloisia tunneleita ja huoneita, joten reitti oli hänelle ennestään erittäin tuttu.

Kaymaklın ulkopuolella saimme yksityisen turkkilaisen dondurma-jäätelö-show’n. Dondurma oli oikein maittavaa ja show’kin näin ensikertalaisille hauska turistiyllätys.

Ensimmäisenä aamuna heräsimme aamuvarhaisella katsomaan Kappadokian kuuluisia kuumailmapallolentoja, jotka päätimme itse jättää tältä erää väliin. Osa palloista leijaili niin korkealla, että en ehkä olisi mukaan edes halunnut. Näky oli kuitenkin hieno, ja hotellihuoneidemme parveketila pallojen katselemiseen kerrassaan mainio.

Hotellimme oli muutenkin hyvin kappadokialainen: se oli rakennettu Kappadokian sokeritoppiin eli käytävät olivat sokkeloisia, pieniä terassimaisia oleskelutiloja oli paljon, jotkut huoneet oli rakennettu kahteen kerrokseen ja huoneiden seinät olivat paksua kiveä. Ainakin yhdessä huoneessa, jonne ystävämme pääsi kurkistamaan, oli jopa oma takka.

Göremestä lähti mukaan konyalainen villamatto, kilim, ja muutama tyynynpäällinen, jotka mattokauppias oli tehnyt vanhasta kilimistä. Kilim etsii vielä paikkaansa kotona, tyynynpäälliset ovat jo sohvatyynyjen koristeena. Paluumatkalla pysähdyimme pienessä Avanosin kaupungissa, josta mukaan lähti savipajasta turkkilaiskuvioinen savivati.

Avanosista ajoimme muinaisten heettiläisten (suuruudenaika 14. vuosisata eaa) vanhan pääkaupungin Hattuşan kautta kotiin. Hattuşa löytyy myös Unescon maailmanperintöluettelosta. Alue tunnetaan tänä päivänä paremmin nimellä Boğazkale.

Heettiläisten muinaisen pääkaupungin alueelle ei ollut vaikea löytää. Portilla oli pieni infokoppi, jossa meille annettiin kännykkä, jonka toisessa päässä ystävällinen turkkilainen herra esitteli itsensä englanniksi kaupungin pormestariksi. Pormestari kertoi, että meille annetaan kohta alueen kartta ja opaskirja, joista jälkimmäinen täytyy pois lähtiessä palauttaa. Ja näin kävi eli saimme alueelle kartan ja opaskirjan, joiden avulla kiertelimme upeaa, laajaa rauniokaupunkia. Turkissa kun ollaan, oli aika yllättävää, että paikalla ei ollut yhtään juoma- tai ruokakaupustelijaa, eikä ensialkuun näkynyt matkamuistojen myyjiäkään. Matkamuistojen myyjä kuitenkin ilmaantui paikalle, kun jaloittelimme ensimmäisessä etapissamme. Hän jutusteli englanniksi ensin hiukan niitä näitä, kaivoi sitten taskustaan erilaisia kivieläimiä, jotka kertoi tehneensä itse. Kolme päivää menee aina yhtä kaivertaessa. Mukaamme lähti pieni kivileijona.

Hattuşasta ajelimme tienvarren mukavan kebap-ravintolan kautta kotiin. Periaatteessa aika oli jo turistiaikaa, mutta Turkin toistuvat pommi-iskut ja poliittinen levottomuus on pitänyt turistivirran toistaiseksi melkoisen pienenä. Meille se tarkoitti, että turistikohteissa ei ollut ruuhkaa, emme joutuneet jonottelemaan minnekään ja palvelua oli hyvin saatavilla joka paikassa. Kerrassaan loistava reissu ja loistavaa matkaseuraa!