Kapadokyan lomalla

Autoilimme viikonloppuna ystäväpariskunnan kanssa Ankarasta Kappadokiaan. Matkalla pysähdyimme pariin otteeseen: ensin tienvarren ravintolassa tankkaamassa itseämme çorballa ja köftellä, sitten Suolajärvellä toteamassa, että sen vesi on melkoisen suolaista, vaikkei se ihan Kuolleenmeren suolapitoisuuteen ylläkään. Parantavaa suolaa lähti kuitenkin valmiiksi pakatuissa purkeissa, laventelin tuoksuisena, mukaamme.

Kun saavuimme illansuussa Kappadokiaan, ei voinut ihastukseltaan kuin haukkoa henkeään. On helppo ymmärtää, miksi Kappadokia kuuluu Unescon maailmanperintökohteiden joukkoon.

Huikeat maisemat ovat syntyneet, kun valtavat tulivuorenpurkaukset ja rajut luonnonvoimat ovat aikoinaan peittäneet Kappadokian alueen laavan ja tuhkan alle. Tulivuoren tuhkasta syntyneestä kiviaineksesta rakennetut asumukset muistuttavat arkkitehtuuriltaan lähinnä valtavia sokeritoppia. Matkallamme näimme myös Kapadokian kuuluisia keijukaisten savupiippuja.

Kappadokian historia liittyy kristittyjen vainoihin ensimmäisillä vuosisadoilla ajanlaskun alkamisen jälkeen. 100-luvun loppuun mennessä Kappadokian Göremen laakso kasvoi kristittyjen keskukseksi, jonka luolakaupungeista kymmenettuhannet uskontonsa vuoksi vainotut saapuivat etsimään turvapaikkaa. Göremen ulkoilmamuseosta löytyy noin 30 muinaista luolakirkkoa, joista puolestaan löytyvät koko Kappadokian parhaiten säilyneet freskot. Valitettavasti kirkoissa ei saanut ottaa valokuvia. Paikka oli todella upea ja ilma loistava luolakiipeilyyn 🙂

Kappadokian alueelta löytyy myös kymmeniä vanhoja maanalaisia kaupunkeja, yer altı şehirleri. Alueen asutuksen syntyajankohdasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta maanalaisissa kaupungeissa uskotaan olleen elämää ainakin 4000 vuotta sitten. Suuremmista luolakaupungeista löytyvät kaivot, varastot, kirkot, keittiöt, verstaat, eläinsuojat, viinikellarit ja jopa ilmastointikanavat. Kaymaklı on luolakaupungeista laajimmalle levittäytynyt, kun taas 11-kerroksinen Derinkuyu ulottuu syvimmälle. Viimeisin merkittävä maanalainen labyrinttikaupunki löytyi Göremesta loppuvuodesta 2014. Kaupungin kaivaukset ja tutkimukset ovat edelleen kesken, mutta sen uskotaan olevan noin 5000 vuotta vanha ja mitoiltaan noin 65 jalkapallokentän kokoinen ja 100 metriä syvä! Kaupunki löydettiin, kun alueelle oltiin tekemässä uuden asuntoalueen perustuksia.

Luolakaupungit tarjosivat suojaa paitsi vihollisilta, myös Kappadokian kylmiltä talvilta. Kappadokia sijaitsee ylängöllä, jolla keväisin ja kesäisin on aurinkoista ja lämmintä, mutta jossa lämpötila laskee talvella reippaasti miinuksen puolelle ja luntakin nähdään usein. Mattokauppiaamme kertoi, että edellisenä vuonna lämpötila oli laskenut jopa 18 pakkasasteeseen. Meidän reissumme aikana päivälämpötilat olivat hiukan päälle 20 astetta; illaksi viileni sen verran, että kevyttoppatakki ei ollut ulkona liikaa, vaikka mittari olikin plussan puolella.

Luolakaupungeista vierailimme Kaymaklıssa, joka avattiin turisteille jo vuonna 1964. Kaymaklın luolakaupunki käsittää lähes sata tunnelia ja kahdeksan kerrosta, joista turisteille on avoinna neljä ensimmäistä. Alun perin ajattelimme kiertää luolastossa ihan itseksemme, mutta luolaston suulla oli paikallinen opas, joka onnistui myymään meille palvelunsa. Oppaamme oli omien sanojensa mukaan pienikokoinen ja siksi hyvin soveltuva luolaoppaaksi. Omien sanojensa mukaan hän on myös paikallinen ja jo lapsena leikkinyt luolissa ystäviensä kanssa – sen tosin varmaan kertoivat kaikki oppaat. Takanamme tuleva opas kuului kertovan omalle ryhmälleen, että hän oli opastanut ensimmäiset kertansa kynttilän valossa, koska alueella ei ollut sähköjä. Mene, tiedä. Oppaamme meni kuitenkin eteenpäin kuin pieni kärppä pitkin sokkeloisia tunneleita ja huoneita, joten reitti oli hänelle ennestään erittäin tuttu.

Kaymaklın ulkopuolella saimme yksityisen turkkilaisen dondurma-jäätelö-show’n. Dondurma oli oikein maittavaa ja show’kin näin ensikertalaisille hauska turistiyllätys.

Ensimmäisenä aamuna heräsimme aamuvarhaisella katsomaan Kappadokian kuuluisia kuumailmapallolentoja, jotka päätimme itse jättää tältä erää väliin. Osa palloista leijaili niin korkealla, että en ehkä olisi mukaan edes halunnut. Näky oli kuitenkin hieno, ja hotellihuoneidemme parveketila pallojen katselemiseen kerrassaan mainio.

Hotellimme oli muutenkin hyvin kappadokialainen: se oli rakennettu Kappadokian sokeritoppiin eli käytävät olivat sokkeloisia, pieniä terassimaisia oleskelutiloja oli paljon, jotkut huoneet oli rakennettu kahteen kerrokseen ja huoneiden seinät olivat paksua kiveä. Ainakin yhdessä huoneessa, jonne ystävämme pääsi kurkistamaan, oli jopa oma takka.

Göremestä lähti mukaan konyalainen villamatto, kilim, ja muutama tyynynpäällinen, jotka mattokauppias oli tehnyt vanhasta kilimistä. Kilim etsii vielä paikkaansa kotona, tyynynpäälliset ovat jo sohvatyynyjen koristeena. Paluumatkalla pysähdyimme pienessä Avanosin kaupungissa, josta mukaan lähti savipajasta turkkilaiskuvioinen savivati.

Avanosista ajoimme muinaisten heettiläisten (suuruudenaika 14. vuosisata eaa) vanhan pääkaupungin Hattuşan kautta kotiin. Hattuşa löytyy myös Unescon maailmanperintöluettelosta. Alue tunnetaan tänä päivänä paremmin nimellä Boğazkale.

Heettiläisten muinaisen pääkaupungin alueelle ei ollut vaikea löytää. Portilla oli pieni infokoppi, jossa meille annettiin kännykkä, jonka toisessa päässä ystävällinen turkkilainen herra esitteli itsensä englanniksi kaupungin pormestariksi. Pormestari kertoi, että meille annetaan kohta alueen kartta ja opaskirja, joista jälkimmäinen täytyy pois lähtiessä palauttaa. Ja näin kävi eli saimme alueelle kartan ja opaskirjan, joiden avulla kiertelimme upeaa, laajaa rauniokaupunkia. Turkissa kun ollaan, oli aika yllättävää, että paikalla ei ollut yhtään juoma- tai ruokakaupustelijaa, eikä ensialkuun näkynyt matkamuistojen myyjiäkään. Matkamuistojen myyjä kuitenkin ilmaantui paikalle, kun jaloittelimme ensimmäisessä etapissamme. Hän jutusteli englanniksi ensin hiukan niitä näitä, kaivoi sitten taskustaan erilaisia kivieläimiä, jotka kertoi tehneensä itse. Kolme päivää menee aina yhtä kaivertaessa. Mukaamme lähti pieni kivileijona.

Hattuşasta ajelimme tienvarren mukavan kebap-ravintolan kautta kotiin. Periaatteessa aika oli jo turistiaikaa, mutta Turkin toistuvat pommi-iskut ja poliittinen levottomuus on pitänyt turistivirran toistaiseksi melkoisen pienenä. Meille se tarkoitti, että turistikohteissa ei ollut ruuhkaa, emme joutuneet jonottelemaan minnekään ja palvelua oli hyvin saatavilla joka paikassa. Kerrassaan loistava reissu ja loistavaa matkaseuraa!

Turkkilainen kroissant

Saimme maaliskuussa facebook-haasteen laittaa viikon ajan luontokuvia seinällemme ystäviemme nautittavasi. Toisena päivänä laitoimme komean iltataivaskuvan, jossa köllötteli maaliskuun puolenvälin kuunsirppi.

IMG_4991

Äiti-mummu-anoppi kommentoi kuvaa kysymällä: Onko tuo kuunsirppi väärin päin? Oli ja ei ollut, Suomesta katsottuna. Kommentti toi mieleeni Montesquieun Persialaisia kirjeitä, jonka luimme Ranskan kirjallisuuskurssilla yliopistossa 1990-luvulla. Törmäsin siinä nimittäin ensimmäisen kerran nousevan kuun sirpin ja kroissantin nimien yhteiseen historiaan.

Kroissant-nimihän viittaa Ranskan verbiin “croître” (kasvaa) ja substantiiviin “la croissance“ (kasvu). Kasvava kuu taas on ranskaksi ”le croissant de lune”. Vaikka croissant liitetään Ranskaan, on sen alkuperä kuitenkin ihan muualla. Sanan alkuperästä on olemassa ainakin kaksi eri tarinaa.

Ensimmäisen tarinan mukaan turkkilaiset keksivät voisarven eli kroissantin 1500-luvulla Istanbulin valloituksen aikaan. Tarina saattaa olla tottakin, mutta ainakaan kroissantit eivät jostakin syystä saavuttaneet silloisessa Turkissa suosiota.

Toisen tarinan mukaan kroissantin juuret ovat Wienissä, jossa itävaltalaiset selättivät Turkin osmaniarmeijan 1683. Voiton kunniaksi itävaltalaiset leipurit leipoivat kuun sirpin muotoisia briocheja, jotta kansa voisi symbolisesti pureskella vihollisen palasiksi – samainen kuunsirppihän oli ottomaanien lipussa. Edelleenkin ranskan sana ”viennoiseries” (wieniläiset leivonnaiset) tarkoittaa kaikenlaisia kroissanttityyppisiä lehtitaikinaleivonnaisia.

Historian kulussa kroissantista tuli kuitenkin ranskalainen, ei itävaltalainen, vaikka wieniläiset leipurit leipoivat myös Ranskan ensimmäiset kroissantit. Pariisissa (osoitteessa 92 rue de Richelieu) sijaitsi 1837-39 itävaltalainen leipomo, josta ensimmäiset kroissantit lähtivät pariisilaisten koteihin. Tämän toisen tarinan mukaan ranskalaiset leipurit korvasivat 1800-luvun lopulla brioch-taikinan lehtitaikinalla. Mausta tuli tietysti erilainen – ranskalaisten mielestä huomattavasti parempi, ja leivonnainen sai huikean suosion kansan keskuudessa.

Kumman tahansa tarinan uskoo oikeaksi, on kroissantilla siis turkkilaiset juuret!

IMG_4654.JPG

Väärän opin äänet?

Saamme ensi viikonloppuna vieraaksemme ystäviämme Suomesta. Tarkoitus on lähteä heidän kanssaan ajelemaan Ankaran ulkopuolelle, ensimmäisenä suuntana Kappadokia. Etsin vinkkejä ja tietoa mukavista mahdollisista pysähdyspaikoista, kun törmäsin nettisivuun, jossa puhuttiin Osmanien valtakunnan ja Venäjän keisarikunnan välisestä sodasta. Sotaa kutsutaan myös muun muassa Romanian itsenäisyyssodaksi ja Bulgarian itsenäisyyssodaksi. En yleensä ole kauhean kiinnostunut sodista, mutta tämä sota kiinnitti huomioni, koska se liittyi suoraan suomalaisiin. Kappadokian kanssa sodalla ei ole mitään tekemistä.

Aihe liittyy 623-vuotisen Osmanien valtakunnan loppuaikaan eli valtakunnan murenemisen aikaan. Sotaa edeltänyt Balkanin kriisi eli itämaan kriisi sai alkunsa, kun Balkanin kristitty slaavilaisväestö nousi kapinaan aluetta hallinneita islamilaisia osmaneja vastaan. Vuonna 1876 osmanit kukistivat bulgarialaisten kapinan, jolloin Euroopan lehdistössä nostettiin meteli turkkilaisjoukkojen Bulgariassa tekemistä hirmuteoista. Venäjä päätyi hyökkäämään maahan, ainakin nimellisesti tukeakseen ja suojellakseen eteläslaavilaisia veljeskansojaan, mutta myös turvatakseen Venäjän etuja Mustallamerellä sekä hakeakseen hyvitystä häviölleen Krimin sodassa.

Balkanin kriisin laukaisemassa sodassa taisteli myös suomalaisia Venäjän keisarillisen armeijan riveissä. Joukkoihin kuului muun muassa Suomen kaarti, joka kunnostautui erityisesti Gornyi Dubnjakin taistelussa. Sodan peruja on Suomen kaartin paluulaulu. ”Kauan on kärsitty vilua ja nälkää Balkanin vuorilla taistellessa”, sanotaan soineen, kun suomalaiset joukot palasivat kotiin… ”Musiikki se pelasi, kun pojat ne marssi Gornij Dubnjakin valleilla… Poikia on haudattuna Balkanin santaan toiselle puolelle Tonavan… Hurraa nyt komppania kotiamme kohti…!”

Muistan, kun pappani lauloi tuota marssilaulua joskus, kun olin pieni. En kuitenkaan koskaan nähnyt sen sanoja painettuina, enkä koskaan aiemmin tullut tarkistaneeksi, mistä Balkanin sodassa oikein oli kysymys. Ehkä luin siitä myöhemmin koulussa, mutta olen autuaasti unohtanut kaiken.

Jätin Kappadokian sikseen ja naputtelin Suomen kaartin paluulaulun Googlen hakukenttään. Sieltä löytyikin hyvä linkki Suomi-Turkki kulttuurisseuran 1/2016 Puolikuu-lehteen, josta puolestaan löytyi Jouni Suistolan artikkeli (Suistola & Tiilikainen: Sodassa vieraalla maalla. Suomalaiset Turkin sodassa 1877 – 1878. Atena 2014). Ei voinut kuin ihmetellä, opimmeko historiasta mitään? Onko historian muistimme tosiaan näin lyhyt?  Ovatko väärän opin äänet ja opin hirmuvalta vain vaihtaneet paikkaa? Kuka rankaisee ketä ja mistä?

Alla lainauksia Suistolan artikkelista.

– Jopa avoimen uteliaasti ympäristöään tarkkaillut vääpeli Janne Jernvall kertoo kaartin lähdöstä Edirnestä, kuinka hän katsoo vielä kerran taakseen ja ihailee kaupungin moskeijoiden ja minareettien sävyttämää siluettia. Kuitenkin minareeteista ”kaikuivat väärän opin äänet ja jonka opin hirmuvaltaa rankaisemaan mekin olimme näin kauaksi kotimaastamme joutuneet”.

– Joskus vieraskammokin sai otteen. Kun Jernvall käy tutustumassa tovereineen Konstantinopoliin, kaikki sujuu erinomaisesti, mutta silti hän summaa vierailun: ”Kiittäen onneamme, että pääsimme ehjinä pois semmoisesta sotajoukosta, jossa ei kauan katsella ennen kuin joutuu salamurhaajan käsiin.” Myös kaupungin verhotut neidot tuntuvat heittävän sotureihin vihaisia katseita, koska he olivat kurittaneet neitosten sulhoja sotatantereella.

– Uusi Suometar kertoi 13. toukokuuta, että viipurilaiset olivat suurin joukoin olleet vastaanottamassa sodasta palaavia:” … saadakseen edes wilaukselta nähdä niitä urhoja, jotka oliwat antaneet selkään bashi-bozukeille ja muille heidän kaltaisilleen turkkilais-wintiöille”.

– Kuitenkin kaartilaiset samaan aikaan tekivät parhaansa luodakseen ympärilleen tuttua ja turvallista: kenttähartaus pidetään ”selvällä suomenkielellä näin kaukaisellakin sotatantereella”, San Stefanoon tehdään sauna; soturien telttakylän kadut ”Marmorameren rantaäyräällä” nimetään muun muassa”Fapiani-kaduksi” ja ”Kasarmi kaduksi” ja teltat ”Jukolaksi” ja ”Rajamäeksi”.

– Von Alfthan kertoo tapauksen, jossa hän estää ratsupiiskallaan bulgaareja ryöstämästä köyhän muslimiperheen laihaa härkää. Hän lopettaa kertomuksensa: ”Niin kristillisiä olivat nämä kristityt veljet.”

– Wallin kertoo, kuinka he nälissään toteavat turkkilaisten syövän herkullisen näköisiä keksejä ja päättävät ryhtyä keksinostoon. Hinnaksi sovitaan neljä kopeekkaa keksiltä, mutta kun turkkilaiset huomaavat, ettei kaikilla ole rahaa, he antavat keksit ilmaiseksi.

– Toukokuussa 1878 Karjalatar julkaisi kaartilaisen kirjeen San Stefanosta. Hän kirjoittaa muun muassa: ”Rauhan jälkeen on sowinto meidän ja Turkin sotureiden wälillä ollut niin hywä, että jääkäriketjulla käymme toistemme luona tupakalla.”

Ja siltikin piti rankaista.

Ankaran ezaneista

Olemme muutamana päivänä seurailleet kellosta lähimoskeijojen rukouskutsuhuutojen aikoja. Apulaisemme kertoi, että rukoushetkiä on viisi. Kutsuhuutoja kuuluu kuitenkin kuusi: tarkistimme tämän Turkin virallisilta uskonnollisten asioiden nettisivuilta. Virallisilla sivuilla on myös kello, joka laskee jäljellä olevaa aikaa seuraavaan rukoushetkeen.

IMG_5166.JPG

Koitin etsiä tietoa Turkin rukoustavoista myös muualta netistä. Suomenkielisiä sivujakin löytyi, niiden mukana Suomi24-keskustelupalsta, jossa joku suomalainen Alanyan turisti oli kovin tuohtunut paikallisten moskeijojen rukouskutsuhuudoista, koska ”alueella on paljon normaaleja eurooppalaisia jotka haluaisivat nukkua enemmän kuin sen kaksi tuntia per night”. Hän kutsui rukouskutsuja ”rääkynöiksi”.

Meitä nämä jokapäiväiset kajahdukset eivät häiritse, ovathan ne osa tätä maata. Rukous on yksi islamin viidestä peruspilareista, ja sitä pidetään uskonnon perusasiana.

Rukouskutsujen aika määräytyy auringon mukaan eli kutsut eivät kuulu koskaan tasan samaan  aikaan. Alanyan turistilla lie univaikeuksiensa lisäksi vaikeuksia hahmottaa kellonaikoja, sillä ainoa parin tunnin rukouskutsuväli on aamun sarastuksen ja auringon nousun välinen aika. Virallisten sivujen mukaan tänään eli 10.4.2016 Ankarassa kuuluu kuusi rukouskutsua eli ezania:

aamun sarastus eli imsak (arabiaksi fajr) klo 4.42
auringon nousu eli güneş (shuruq) klo 6.11
keskipäivä eli öğle (dhuhr) klo 12.57
iltapäivä eli ikindi (asr) klo 16.34
auringon lasku eli akşam (magrib) 19.30
pimeyden laskeutuminen eli yatsı (isha) klo 20.52.

Kunnon muslimi ehtii Ankarassa näin huhtikuun alussa nukkua yössä siis noin seitsemän ja puoli tuntia.

En ole varma, huuteleeko noista minareeteista joku ihan persoonassaan vai tuleeko kutsu nauhalta. Monissa minareeteissa on ainakin kovaäänisiä ulkopuolella osoittamassa joka ilmansuuntaan. Näin minareeteista kuusi kertaa suomeksi käännettynä kajahtaa:

Jumala on suurin (Allahu akbar) (toistetaan kaksi kertaa). Todistan, ettei ole muuta Jumalaa kuin Jumala (kaksi kertaa). Todistan, että Muhammed on Jumalan sanansaattaja (kaksi kertaa). Kiirehtikää rukoukseen! (kaksi kertaa). Kiirehtikää pelastukseen! (kaksi kertaa). Jumala on suurin (kaksi kertaa). Ei muuta Jumalaa kuin Jumala (kerran).

IMG_5170.JPG

Kunnon muslimi rukoilee viisi kertaa päivässä (aamuyön kutsuhuuto on ymmärtääksemme herättelyhuuto), ja rukoussuunta eli qibla on tietysti Mekka ja siellä Kaaban musta kivi. Jos Mekan suuntaa on vaikea määritellä esim. matkoillla, voi ottaa mukaan erityisen qiblakompassin, jonka avulla suunnan voi helposti selvittää.

Alkukesä on täällä!

Olimme pääsiäisen ja sitä seuraavan viikon Suomessa. Sinä aikana oli Ankaraan tullut alkukesä! Puistossa ovat koivut jo saaneet hiirenkorvia ja koko laakso näyttää niin kauniin alkukesän vaaleanvihreältä. Lämpöä oli eilen  auton mittarissa 26 ja tänään oma mittarimme kotona näyttää varjossa 20. Vaikka Ankara arvaamaton säiden suhteen onkin, takatalven todennäköisyys on pudonnut jo 8 prosenttiin.

IMG_5150.JPG

Tällaiset kelit ovat lomakelejä: parhaita kesälomakelejä Suomessa ja parhaita talvilomakelejä Thaimaassa! Ja minä istun ja makaan sisällä flunssa kourissa, vaikka pitäisi nöyränä ja nopeana rientää ulos luontoon.

Kesän tulo näky myös kaupoissa. Jo maaliskuulla tuli kauppoihin Antalyan mansikoita, joita myytiin kaupoissa 7,95 TL kilo. Hinta tuntui ensimmäisiksi mansikoiksi kohtuulliselta – joutuuhan Suomessa maksamaan vastaavasta saman verran euroissa. Oikean kevään tuleminen näkyy myös mansikoiden hinnassa: ne olivat laskeneet Suomen loman aikana lähikaupassa 2,95 TL:aan. Laitoimme ison kasan niitä pakkaseen.

Turkin hedelmä- ja marjasatojen huippukaudet ovat vielä meille vähän arvoitus. Toisaalta Turkki on niin suuri maa, että täällä voi olettaa saavansa aika lailla ympäri vuoden eri aikoina eri paikoista jotain hedelmiä ja/tai marjoja. Turkki jaetaan yhdeksään kasvualueeseen. Subtrooppiset ja trooppiset hedelmät kasvavat luonnollisestikin lähinnä Etelä-Turkissa, kun taas pohjoisessa viihtyvät paremmin esimerkiksi sitrushedelmät.

Maassa kasvavia ”suomalaistyyppisiä” marjoja löytyy tuskin kovinkaan montaa lajia, koska turkin opettajani Bangkokissa ei tiennyt muille marjoille kuin mansikalle nimeäkään. Nimiä ei kuulemma kielessä ole, koska Turkissa ei kasva marjoja eikä marjojen nimiä siis tarvita. Eikä itse sanaa ”marjakaan”, vaan sekä marjat että hedelmät voidaan sisällyttää sanaan ”meyveler”.

Ehkä juuri niille marjoille ei nimeä löydy, joita kysyin, mutta Turkista löytyy kuitenkin 85 erilaista meyveleriä… Täällä kasvaa ainakin jujube-marjoja, kirsikoita, vadelmia sekä musta- ja punaviinimarjoja. Hedelmistä olemme tutustuneet ja ihastuneet jo sitruunoihin, appelsiineihin, mandariineihin, omenoihin (joita Turkista löytyy yli 600 eri lajiketta!), granaattiomenoihin (joita en enää koskaan osta kuorimattomina), päärynöihin, kiiveihin, viikunoihin ja aprikooseihin (tosin kuivattuina tähän aikaan vuodesta), viinirypäleisiin, persikoihin ja oliiveihin (ovatko ne öljymarjoja vai oliivipuun hedelmiä?) ja erilaisiin pähkinöihin. Tuoreena on paikallisia meyvelereitä odotettavissa vielä ainakin meloneja, vesimeloneja, luumuja sekä päärynän sukuisia mispelejä ja kvitteneitä. Viimeisimpiä kasvattivat jo muinaiset kreikkalaiset ja roomalaiset, jotka omistivat ne Venukselle ja Afroditelle eli ne ovat rakkauden ja hedelmällisyyden symboleja.

IMG_5153Suomen loman aikana piti asuntomme vuokranantajan remontoida terassin lattia ja korjata terassin ovet, jotka valskaavat. Ei ollut kuitenkaan syystä tai toisesta onnistunut, ja omistaja oli päättänyt siirtää remontin siihen, kunnes olemme itse kotona. Harmittavaa, sillä remontti siirtyi nyt loppuviikolle ja alkuviikolle – viikonlopun terassi on kuivumassa. Grillikauden aukaisu saa siis vielä odottaa, vaikka testasimmekin vanhan sähkögrillimme illemmalla. Sitä ei kuitenkaan varsinaiseksi grillaamiseksi lasketa.