Autoilimme viikonloppuna ystäväpariskunnan kanssa Ankarasta Kappadokiaan. Matkalla pysähdyimme pariin otteeseen: ensin tienvarren ravintolassa tankkaamassa itseämme çorballa ja köftellä, sitten Suolajärvellä toteamassa, että sen vesi on melkoisen suolaista, vaikkei se ihan Kuolleenmeren suolapitoisuuteen ylläkään. Parantavaa suolaa lähti kuitenkin valmiiksi pakatuissa purkeissa, laventelin tuoksuisena, mukaamme.
Kun saavuimme illansuussa Kappadokiaan, ei voinut ihastukseltaan kuin haukkoa henkeään. On helppo ymmärtää, miksi Kappadokia kuuluu Unescon maailmanperintökohteiden joukkoon.
Huikeat maisemat ovat syntyneet, kun valtavat tulivuorenpurkaukset ja rajut luonnonvoimat ovat aikoinaan peittäneet Kappadokian alueen laavan ja tuhkan alle. Tulivuoren tuhkasta syntyneestä kiviaineksesta rakennetut asumukset muistuttavat arkkitehtuuriltaan lähinnä valtavia sokeritoppia. Matkallamme näimme myös Kapadokian kuuluisia keijukaisten savupiippuja.
Kappadokian historia liittyy kristittyjen vainoihin ensimmäisillä vuosisadoilla ajanlaskun alkamisen jälkeen. 100-luvun loppuun mennessä Kappadokian Göremen laakso kasvoi kristittyjen keskukseksi, jonka luolakaupungeista kymmenettuhannet uskontonsa vuoksi vainotut saapuivat etsimään turvapaikkaa. Göremen ulkoilmamuseosta löytyy noin 30 muinaista luolakirkkoa, joista puolestaan löytyvät koko Kappadokian parhaiten säilyneet freskot. Valitettavasti kirkoissa ei saanut ottaa valokuvia. Paikka oli todella upea ja ilma loistava luolakiipeilyyn 🙂
Kappadokian alueelta löytyy myös kymmeniä vanhoja maanalaisia kaupunkeja, yer altı şehirleri. Alueen asutuksen syntyajankohdasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta maanalaisissa kaupungeissa uskotaan olleen elämää ainakin 4000 vuotta sitten. Suuremmista luolakaupungeista löytyvät kaivot, varastot, kirkot, keittiöt, verstaat, eläinsuojat, viinikellarit ja jopa ilmastointikanavat. Kaymaklı on luolakaupungeista laajimmalle levittäytynyt, kun taas 11-kerroksinen Derinkuyu ulottuu syvimmälle. Viimeisin merkittävä maanalainen labyrinttikaupunki löytyi Göremesta loppuvuodesta 2014. Kaupungin kaivaukset ja tutkimukset ovat edelleen kesken, mutta sen uskotaan olevan noin 5000 vuotta vanha ja mitoiltaan noin 65 jalkapallokentän kokoinen ja 100 metriä syvä! Kaupunki löydettiin, kun alueelle oltiin tekemässä uuden asuntoalueen perustuksia.
Luolakaupungit tarjosivat suojaa paitsi vihollisilta, myös Kappadokian kylmiltä talvilta. Kappadokia sijaitsee ylängöllä, jolla keväisin ja kesäisin on aurinkoista ja lämmintä, mutta jossa lämpötila laskee talvella reippaasti miinuksen puolelle ja luntakin nähdään usein. Mattokauppiaamme kertoi, että edellisenä vuonna lämpötila oli laskenut jopa 18 pakkasasteeseen. Meidän reissumme aikana päivälämpötilat olivat hiukan päälle 20 astetta; illaksi viileni sen verran, että kevyttoppatakki ei ollut ulkona liikaa, vaikka mittari olikin plussan puolella.
Luolakaupungeista vierailimme Kaymaklıssa, joka avattiin turisteille jo vuonna 1964. Kaymaklın luolakaupunki käsittää lähes sata tunnelia ja kahdeksan kerrosta, joista turisteille on avoinna neljä ensimmäistä. Alun perin ajattelimme kiertää luolastossa ihan itseksemme, mutta luolaston suulla oli paikallinen opas, joka onnistui myymään meille palvelunsa. Oppaamme oli omien sanojensa mukaan pienikokoinen ja siksi hyvin soveltuva luolaoppaaksi. Omien sanojensa mukaan hän on myös paikallinen ja jo lapsena leikkinyt luolissa ystäviensä kanssa – sen tosin varmaan kertoivat kaikki oppaat. Takanamme tuleva opas kuului kertovan omalle ryhmälleen, että hän oli opastanut ensimmäiset kertansa kynttilän valossa, koska alueella ei ollut sähköjä. Mene, tiedä. Oppaamme meni kuitenkin eteenpäin kuin pieni kärppä pitkin sokkeloisia tunneleita ja huoneita, joten reitti oli hänelle ennestään erittäin tuttu.
Kaymaklın ulkopuolella saimme yksityisen turkkilaisen dondurma-jäätelö-show’n. Dondurma oli oikein maittavaa ja show’kin näin ensikertalaisille hauska turistiyllätys.
Ensimmäisenä aamuna heräsimme aamuvarhaisella katsomaan Kappadokian kuuluisia kuumailmapallolentoja, jotka päätimme itse jättää tältä erää väliin. Osa palloista leijaili niin korkealla, että en ehkä olisi mukaan edes halunnut. Näky oli kuitenkin hieno, ja hotellihuoneidemme parveketila pallojen katselemiseen kerrassaan mainio.
Hotellimme oli muutenkin hyvin kappadokialainen: se oli rakennettu Kappadokian sokeritoppiin eli käytävät olivat sokkeloisia, pieniä terassimaisia oleskelutiloja oli paljon, jotkut huoneet oli rakennettu kahteen kerrokseen ja huoneiden seinät olivat paksua kiveä. Ainakin yhdessä huoneessa, jonne ystävämme pääsi kurkistamaan, oli jopa oma takka.
Göremestä lähti mukaan konyalainen villamatto, kilim, ja muutama tyynynpäällinen, jotka mattokauppias oli tehnyt vanhasta kilimistä. Kilim etsii vielä paikkaansa kotona, tyynynpäälliset ovat jo sohvatyynyjen koristeena. Paluumatkalla pysähdyimme pienessä Avanosin kaupungissa, josta mukaan lähti savipajasta turkkilaiskuvioinen savivati.
Avanosista ajoimme muinaisten heettiläisten (suuruudenaika 14. vuosisata eaa) vanhan pääkaupungin Hattuşan kautta kotiin. Hattuşa löytyy myös Unescon maailmanperintöluettelosta. Alue tunnetaan tänä päivänä paremmin nimellä Boğazkale.
Heettiläisten muinaisen pääkaupungin alueelle ei ollut vaikea löytää. Portilla oli pieni infokoppi, jossa meille annettiin kännykkä, jonka toisessa päässä ystävällinen turkkilainen herra esitteli itsensä englanniksi kaupungin pormestariksi. Pormestari kertoi, että meille annetaan kohta alueen kartta ja opaskirja, joista jälkimmäinen täytyy pois lähtiessä palauttaa. Ja näin kävi eli saimme alueelle kartan ja opaskirjan, joiden avulla kiertelimme upeaa, laajaa rauniokaupunkia. Turkissa kun ollaan, oli aika yllättävää, että paikalla ei ollut yhtään juoma- tai ruokakaupustelijaa, eikä ensialkuun näkynyt matkamuistojen myyjiäkään. Matkamuistojen myyjä kuitenkin ilmaantui paikalle, kun jaloittelimme ensimmäisessä etapissamme. Hän jutusteli englanniksi ensin hiukan niitä näitä, kaivoi sitten taskustaan erilaisia kivieläimiä, jotka kertoi tehneensä itse. Kolme päivää menee aina yhtä kaivertaessa. Mukaamme lähti pieni kivileijona.
Hattuşasta ajelimme tienvarren mukavan kebap-ravintolan kautta kotiin. Periaatteessa aika oli jo turistiaikaa, mutta Turkin toistuvat pommi-iskut ja poliittinen levottomuus on pitänyt turistivirran toistaiseksi melkoisen pienenä. Meille se tarkoitti, että turistikohteissa ei ollut ruuhkaa, emme joutuneet jonottelemaan minnekään ja palvelua oli hyvin saatavilla joka paikassa. Kerrassaan loistava reissu ja loistavaa matkaseuraa!
Suomen loman aikana piti asuntomme vuokranantajan remontoida terassin lattia ja korjata terassin ovet, jotka valskaavat. Ei ollut kuitenkaan syystä tai toisesta onnistunut, ja omistaja oli päättänyt siirtää remontin siihen, kunnes olemme itse kotona. Harmittavaa, sillä remontti siirtyi nyt loppuviikolle ja alkuviikolle – viikonlopun terassi on kuivumassa. Grillikauden aukaisu saa siis vielä odottaa, vaikka testasimmekin vanhan sähkögrillimme illemmalla. Sitä ei kuitenkaan varsinaiseksi grillaamiseksi lasketa.
Kasehege Ankarassa 