Istanbulin taideantia

Ankaran taideanti turkkia taitamattomalle on osoittautunut aika olemattomaksi. Syynä voi tietysti myös olla, että koska taidetapahtumia mainostetaankin vain turkiksi, emme edes tiedä, mitä kaikkea taiteen alalla täällä tapahtuu. Olisikohan tietoa facebookissa (jota lähetystömmekin kuulemma päivittää säännöllisesti; lähetystömme facebook-sivun nimikin on turkiksi!)? Vai löytyisiköhän tietoa turkkilaisista lehdistä? Cer Modernin taidekeskukseen ja Çağdaş sanat merkezille olen jättänyt sähköpostiosoitteeni, joten saan niiltä postia molempien tulevan kuukauden tapahtumista. Muut tapahtumamainokset olemme huomanneet, kun olemme ajelleet Ankaran liikenteessä. Nekin kaikki turkiksi.

Kuvagallerioita ja taidemuseoita Ankarassa on riittämiin, mutta suuret näyttelyt ja musiikkiesitykset löytyvät aina Istanbulin, Turkin de facto pääkaupungin, tapahtumalistalta. Istanbulin reissumme tavoitteena olikin nähdä siellä parhaillaan meneillä oleva maailman laajimmaksi mainostettu Da Vinci -näyttely ja kiinalaisen Ai Weiwein taidenäyttely. Pari muutakin hienoa museota tuli Istanbulissa viikonlopun aikana kierrettyä.

Suunnittelimme taidereissumme logistiikan Istanbulin kartan mukaan, koska emme halunneet tuhlata turhaa aikaa kaupungin kaoottiseksikin haukutussa liikenteessä (mikä ei ainakaan lentokenttämatkojemme ja Peran puolella ajelumme perusteella vetänyt missään mittakaavassa vertoja vanhalle kotikaupungillemme Bangkokille).

IMG_7929.JPG

Aloitimme lauantaiaamumme suunnistamalla metrolla Suomen kunniapääkonsulaattiin, jossa käytimme kansalaisoikeuttamme piirtämällä äänestyslappuihimme presidenttiehdokkaamme numeron. Konsulaatti oli hyvä pysähdyspaikka: tarjolla oli mukavaa seuraa ja vaalikahvit ja se oli mukavasti museomatkamme varrella.

Lähetystöstä suuntasimme ensiksi Ai Weiwein näyttelyyn, joka oli pystytetty Sakıp Sabancın yliopiston kauniiseen museoon. Turkiksi sitä mainostettiin posliininäyttelynä, mutta tuo nimi ei kyllä tehnyt taiteilijalle oikeutta. Olimme kuulleet näyttelystä kovasti kehuja, mutta se onnistui siltikin yllättämään meidät positiivisesti. Positiivisesti on kyllä mieto sananvalinta, sillä näyttely oli järisyttävän hieno leikkaus taiteilijan elämäntaipaleesta: poliittisesta vuoropuhelusta, kansainvälisistä tunnustuksista, kotimaansa vainoista ja pidätyksistä… Kerrassaan upea taidekokemus!

IMG_7950.JPGNäyttelyn jälkeen sulattelimme kokemustamme Bosporinsalmen rannan kahvilassa turkkilaisella aamiaisella, mikä jälkeen jatkoimme UNIQ-museoon. Siellä oli, ainakin mainoksien mukaan, maailman toistaiseksi kattavin Da Vinci -näyttely, joka jäi ainakin meille hienoiseksi pettymykseksi. Jälkiviisaana oli ehkä virhe tehdä taidekierros tässä järjestyksessä: Ai Weiwein näyttelyn jälkeen mikä tahansa olisi ollut kakkosluokan näyttely.

Paluumatkalla koukkasimme vielä Istanbul Moderniin, Turkin ensimmäiseen yksityiseen nykytaiteen museoon Bosporinsalmen rantaan. Museossa oli mielenkiintoinen turkkilaisten nykytaiteilijoiden näyttely. Muutama työ ihastutti, muutama – kuten nykytaiteen museossa meille aina käy – jätti mielen pohjukoille enemmänkin kysymysmerkin kaltaisen tunteen… Istanbul Modernin jälkeen päätimme, että taidekiintiömme lauantaille on täynnä.

Jatkoimme museokierrostamme sunnuntaina ennen lentokentälle lähtöämme. Suuntasimme ensin hotellimme lähellä olevaan yksityiseen 1800-luvun lopulla rakennettuun Pera-museoon, joka toimi aikanaan Bristol-hotellina. Museo on erikoistunut 1800-luvun orientalismiin. Yläkerrassa oli mielenkiintoinen nykytaiteilijoiden ”Look at me!”-näyttely. Mukava taidekokemus, jonka jälkeen nautimme museon kahvilassa toistaiseksi kalleimmat turkkilaiset kahvimme, 10TL per kuppi.

IMG_7977

Oriental-puolen näyttelyssä oli mielenkiintoisia tauluja, jotka liittyivät 1700-luvun tapahtumiin, kun Ruotsin Kaarle XII pakeni Pultavan tappion jälkeen osmanien leiriin. Ruotsin kuningas eli leirissä suhteellisen leveästi ja maksoi osan ylellisestä menostaan turkkilaisilta ottamillaan lainoilla. Lainoja käytiin myöhemmin perimässä Ruotsista pariinkin otteeseen, mutta vaikka osmani-vieraat otettiin vastaan ylellisin seremonioin ja heitä eräänkin kerran kestittiin koko 15-kuukautisen vierailun ajan, ei velkoja saatu  ruotsalaisilta takaisin. Kuningas Fredrik I:n hovimaalari Schröder sen sijaan maalasi rahanperijöistä monumentaalisia muotokuvatauluja, joista oli esillä Pera-museossa.

Pera-museosta kävelimme vanhan Peran halki Orhan Pamukin samannimiseen kirjaan perustuvaan Viattomuuden museoon, Masumiyet müzesiin. Matkanvarrella tapasimme nuoren kirjailijan, joka oli matkalla samaan osoitteeseen. Hän oli kuulemma lukenut Pamukin teoksen jo pari vuotta sitten, ja haaveillut museokäynnistä aina siitä saakka. Museossa kirjailija kaivoi kassistaan Pamukin kirjan ja aloitti pyhiinvaellusmatkansa.

Viattomuuden museo -teos on Istanbuliin sijoittuva kertomus Kemalista ja hänen rakkautensa kohteesta Füsunista. Kahdeksan vuotta Kemal käy tapailemassa Füsunia kaukaisen sukulaisen roolissa. Hän ei kuitenkaan saa vastakaikua rakkaudelleen, joten hän alkaa kerätä, oikeammin näpistellä, Füsuniin liittyviä esineitä, joista alkaa pikkuhiljaa muodostua hänen rakkautensa museo: viattomuuksien museo. Pamuk on kertonut luoneensa ajatuksen museosta jo kirjaa kirjoittaessaan. Museosta nauttiakseen ei kirjaa tarvitse kuitenkaan välttämättä lukea. Museo on siltikin aivan uskomattoman, ihastuttavan hieno kokemus!

IMG_7987

Huomasimme, että Istanbulin taidemuseoissa kannattaa tarkistaa, ovatko pääsylipun hinnan samat ulkomaalaisille ja turkkilaisille. Monissa museoissa hinta oli paikallisille reilustikin edullisempi. Paikallisella henkilökortillamme, kimlikillä, saimme liput aina paikalliseen hintaan.

20180120_192448

Museoiden ja hotellimme lisäksi nautimme Istanbulissa turkkilaisesta ruuasta. Kävimme veneellä Kadıköyn puolella illallisella Çıya sofrası -ravintolassa testaamassa gaziantepeläistä ruokaa. Tarkoituksemme on pitkään ollut matkustaa itse Gaziantepeen, Turkin kulinaarimekaksi kutsuttuun kaupunkiin, nauttimaan ruuasta autenttisessa ympäristössä. Turkin poliittisen tilanteen vuoksi matkustaminen tuolle alueelle kuitenkin arveluttaa. Ruoka Çıya sofrasıssa oli oikein hyvää ja palvelu nopeaa ja ystävällistä – suosittelemme lämpimästi!

IMG_20180120_181206Beyoğlun puoli oli mukavaa seutua ja ihan hotellimme vierestä löytyi kahviloita, ravintoloita ja baareja. Istiklal-kadullekin oli vain muutaman minuutin kävelymatka. Kadıköy oli tunnelmaltaan hyvin erilainen ihmisvilinöineen, basaareineen ja myyntikojuineen. Oikein mukavaa vaihtelua.

Perusturkkilaisen sunnuntaiaamiaisemme nautimme Galata-tornin kupeessa olevassa (1964 avatussa) Güney-ravintolassa, jonka jälkeen kiipesimme hissillä Galata-torniin. Tarkoituksemme oli käydä ihailemassa näköalatasanteelta 360⁰ Istanbulia, mutta asteet jäivät meillä hyvin paljon pienemmiksi. Tornia ympäröivä maisematasanne oli nimittäin kovin kapoinen ja liikkeellä oli aamutuimaan muitakin turisteja sekä suuri määrä lokkeja, jotka ovat oletettavasti tottuneet saamaan jotain murkinaa näköalaturisteilta. Tyydyimme ottamaan muutaman valokuvan ja katselemaan maisemia ylätasanteen ravintolan ikkunoiden läpi.

Istiklalta löysimme sunnuntaina vielä kivan kahvipaikan Ravouna-hotellin alakerrasta. Art nouveauta edustavalla talolla oli mielenkiintoinen historia: sen on rakennettu vuonna 1906 italialaiselle Ravouna-perheelle. Historian kirjat eivät kerro, milloin ja miksi Ravouna-perhe muutti talosta, mutta talo on sen jälkeen toiminut ainakin kirjakauppana, antiikkikauppana ja jalokiviliikkeenä. Todella kaunis talo ja kahvila! Tänä päivänä Ravounasta löytyy kahdeksan sviittiä. Sviittejä emme käyneet katsomassa, mutta kattotasanteen hotellin vieraille tarkoitetusta ravintolasta sen sijaan kävimme ihailemassa näköaloja. Pikavisiitin perusteella potentiaalinen yöpymispaikka seuraavalle kerralle…

Ensimmäinen viikonloppu näistä viimeisistämme saa nyt merkintänsä: tehty!

Mainokset

Istanbulin ja Pera Palacen tunnelmissa

Kasehegen aika Ankarassa alkaa olla loppusuoralla… Tulimme tänne tammikuussa 2016 ”toistaiseksi”, ja tuo toistainen näyttää tällä kertaa kestävän enää muutaman kuukauden. Listasimme pari viikonloppua sitten paikkoja ja paikkakuntia, joissa haluaisimme vielä Turkin aikanamme käydä. Kalenteri täyttyi melko nopeasti, eivätkä kaikki paikat edes mahtuneet mukaan!

IMG_7907.JPG

Aloitimme loppurutistuksen viime viikonloppuna Istanbulista, josta olemme aikaisemmin ehtineet nauttia vain lyhyellä visiitillämme matkalla Bangkokista Helsinkiin. Silloin kolusimme kultaisen sarven Sultanahmetin aluetta, nyt oli vuorossa vanha Peran puoli eli Beyoğlu.

Yöpymispaikaksemme Peran puoleiseen Istanbuliin valitsimme komeasti historiallisen Pera Palacen Hemingway-sviitin, joka hotellin nettisivujen mukaan on sisustettu Hemingwayn tyyliin: jaden vihreää viittaamaan Hemingwayn rakkautta mereen ja ruskeaa muistuttamaan hänen intohimostaan hyviin sikareihin. Sviitti oli komea ja tilava kolmannen kerroksen kulmahuoneisto.

Pera Palacella on pitkä historia Istanbulin vieraiden majoittamisessa. Se on rakennettu vuonna 1891 majoituspaikaksi vieraille, jotka saapuivat ”Idän pikajunalla” Pariisin Gare de l’Estistä Istanbulin Sirkeci-junaterminaaliin. Aikanaan vieraat kannettiin asemalta hotellille kantotuolilla, joka nyt seisoo näytillä hotellin ala-aulassa.

IMG_7915Pera Palace on Istanbulin vanhin hotelli, joka saa kunnian olla myös Istanbulin ensimmäinen hotelli, jossa vierashuoneisiin tuli hanasta kuumaa vettä. Hotelli oli aikanaan osmanien palatsin lisäksi ainoa rakennus, jossa oli sähköt, ja sieltä löytyy lisäksi Euroopan toiseksi vanhin (ensimmäinen asennettiin Eiffel-torniin) sähköllä toimiva hissi. Hissi ei ole enää yleisessä käytössä, mutta pyynnöstä meille tarjoiltiin ihanaa vanhan ajan tunnelmaa ajeluttamalla meidät hissillä ylös viidenteen kerrokseen ja takaisin alas. Vanhalla hissillä olisi voinut olla mielenkiintoisia tarinoita kerrottavanaan, sillä Pera Palace oli aikoinaan vakoilijoiden ja poliittisten pakoilijoiden ja vehkeilijöiden tapaamispaikka 🙂

Pera Palace on merkittävä myös itsenäiselle Turkille: ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1922, kun miehitysjoukot olivat miehittäneet Istanbulin, turkkilaiset nationalistit neuvottelivat Atatürkin johdolla englantilaisten kanssa juuri Pera Palacessa kaupungin luovuttamisesta Turkin uudelle tasavallalle.

Pera Palacessa on Hemingway-sviittimme lisäksi viisitoista muuta sviittiä, jotka ovat kaikki saaneet nimensä hotellin asukkaiden tai jollakin muulla lailla hotelliin liittyvien kuuluisuuksien mukaan. Hotellissa on vieraillut kuninkaallisia, valtionpäämiehiä ja taiteilijoita ympäri maailmaa, muun muassa Agatha Christie, Mustafa Kemal Atatürk, Yrjö V, Vilhelm II, Frans Joosef I, Nikolai II, Edvard VIII, Ferdinand I, Kaarle I, Josip Broz Tito, Valéry Giscard d’Estaing, Mata Hari, Yehudi Menuhin, Jacqueline Kennedy Onassis, Rita Hayworth, Zsa Zsa Gábor ja Mika Waltari. Ja nyt siis myös Kasehege. Sviiteille nimensä ovat antaneet Hemingwayn lisäksi ranskalainen kirjailija Pierre Loti (oikealta nimeltään Julien Viaud), nuorturkkilainen itsenäisyysmies Celal Bayar, Turkin järjestyksessä toinen presidentti İsmet İnönü sekä kuningas Edward VIII ja keisari Franz Josef. Agatha Christie ja Greta Garbo ovat saaneet hotelliin nimikkohuoneensa.

Atatürk asui Istanbulissa ollessaan Pera Palacen alimman  asuinkerroksen hotellihuoneessa numero 101, joka muutettiin museoksi vuonna 1981. Huone on maalattu auringonlaskun vaaleanpunaiseksi, joka oli kuulemma Atatürkin lempiväri. Saimme kuuluisaan huoneeseen yksityisesittelyn. Alimman kerroksen kulmahuoneiston Atatürk oli kuulemma valinnut siitä syystä, että hotellissa asusti sodan aikana paljon vieraiden valtojen sotilaita: alimman kerroksen ranskalaisten parvekkeiden kautta olisi näppärä paeta kadulle, jos tarve vaatisi.

IMG_7989.JPG

Museohuoneen näyttelyesineisiin kuuluu muun muassa Atatürkin intialaiselta maharajalta lahjaksi saama käsin kultalangalla kirjailtu rukousmatto. Maton sanotaan sisältävät ennustuksen, joka tosin osattiin tulkita vasta Atatürkin kuoleman jälkeen. Mattoon on kirjailtu kellonaika 9.07, joka on Atatürkin biologinen kuolinaika. Myös kuolinpäivä löytyy matosta: kellon alle on kirjailtu 10 krysanteemia – Atatürk kuoli marraskuun 10. päivä.

Atatürkiakin kuuluisampi hotellin vieras on varmasti dekkarikirjailija Agatha Christie, jonka sanotaan kirjoittaneen hotellissa teoksensa Idän pikajunan arvoitus. Agatha Christien suosikkihuone numero 411 kulkee nimellä Agathan Christie -huone, joka oli toinen majoitusvaihtoehto meille. Päädyimme kuitenkin dekkarin sijasta meri-sikari-teemaan.

Hemingway ei itse asiassa kai koskaan majoittunut Pera Palacessa, mutta hänen novellinsa The Snows of Kilimanjaron päähenkilö Harry sen sijaan oleili siellä palvellessaan 1. maailmansodassa ympärysvaltoja Konstantinopolin valloituksen aikana. Ja melko varmasti Hemingway itse Istanbulissa ollessaan kävi Oriental-baarissa naukkaamassa muutaman viskin sikarin kera.

IMG_7908

Hotellin omistaja on vuosien mittaan vaihtunut. Hotelliin tehtiin vuosina 2008-2010 mittava 23 miljoonan euroa maksava restaurointi. Restauroinnin aikana löytyi keittiön kaapin takaa yllättäen lukollinen kaappi, josta puolestaan löytyi 50 vuotta kadoksissa olleet Pera Palacen alkuperäiset hopea-aterimet! Aterimet puhdistettiin ja ne ovat nyt käytössä hotellin Agatha Christie -ravintolassa ja Kubbeli-aulakahvilassa, jossa tarjoillaan hotellin kuuluisa kello viiden tee flyygelimusiikin tunnelmissa.

IMG_7957

Hotelli oli juuri niin kaunis ja palvelu juuri niin hyvää kuin olimme etukäteen ystäviltämme saaneet kuulla. Istanbulin viikonloppumme oli hotellin ihastelumme ja nautiskelumme lisäksi niin tapahtumarikas, että kirjoittelen siitä lisää erikseen…

Kun Hodjan aasi katosi ja löytyi

Avasin aamulla Hürriyet Daily Newsin nettiversion, ja klikkasin näkyviin sosiaalipoliittiset kolumnit, joista melkein joka kerta löytyy joku, mikä kiinnostaa ja jää pohdituttamaan pidempäänkin. Tällä kertaa se oli Yusuf Kanlın ”Hodjan aasi” (The Donkey of Hodja).

Hodjan nimi oli tuttu jo ennestään. Mulla Nasreddin Hodja (tai turkimmasti Hoca eli kunnioitettu opettaja) on Lähi-idän kansanperinteen tunnetuimpia veijarihahmoja. Turkissa hänet tunnetaan nimellä Hodja; arabimaissa häntä kutsutaan Dzuhaksi (kirjoitetaan myös ”Juha”). Vaikka Hodjan tarinat ovat huumorilla höystettyjä, on niissä yleensä jokin syvempi moraalinen opetus. Kuten seuraavassa:

hodja.jpgHodja ja hänen aasinsa ovat erottamaton parivaljakko. Eräänä tarinan mukaan Hodjan ystävä tuli kerran pyytämään häneltä aasia lainaksi pariksi päivää. Tuntien ystävänsä Hodja ei ollut kovin innostunut ja sanoi ystävälle, että hän oli jo lainannut aasinsa jollekulle toiselle. Juuri kun hän oli lopettanut, alkoi hänen aasina kiljua takapihalla. Ystävä katsoi Hodjaa syyttävästi, jolloin tämä totesi: ”En halua olla missään tekemisissä sellaisen kanssa, joka uskoo enemmän aasin kuin ystävän sanaa!”

Hodjan elämästä on olemassa erilaisia tarinoita, mutta oletettavasti hän on oikea ihminen, joka on elänyt 1200-1300-luvulla Turkissa. Turkin Vikipedin sivuilta löytyy jopa tarkka tieto sekä syntymävuodesta että kuolinvuodesta: 1208 ja 1284.

Hodjan hautakivi löytyy Akşehiristä, ja siihen on kaiverrettu luku 386. Hodjan veijaritarinoiden valossa päiväyksen voi jonkun tulkinnan mukaan käsittää väärinpäin eli islamilaiseksi vuodeksi 683, mikä puolestaan vastaa meidän gregoriaanisen kalenterimme vuotta 1284-1285. Hodjan haudan seinästä taas löytyy kaiverrus 798 eli meidän vuotemme 1383.

Hodjan tarinoita on kulkenut suullisina jo kauan ennen kuin niitä on alettu kirjoittaa ylös 1400-luvun alussa. Vanhimman Hodjan käsikirjoituksen sanotaan olevan vuodelta 1571. Suomeksikin Hodjan tarinoita voi lukea Hämeen-Anttilan käännöksinä, Basam Booksin painamina: ”Valkoisen kaupungin viisas mulla. Kertomuksia mulla Nasraddinista” (1996) ja ”Laajennettu laitos: Viisas narri. Kertomuksia mulla Nasraddinista” (2007).

Mutta takaisin Yusuf Kanlın kolumniin ja Hodjan aasiin: Eräänä päivänä Nasreddin Hodjan aasi katosi. Koska Hodja tarvitsi aasiaan päästäkseen kulkemaan paikasta toiseen, Hodja vaipui lähes epätoivoon. Hän koputteli oville ja kyseli naapureiltaan, ovatko he nähneet hänen aasiaan. Aasi kuitenkin pysyi kadoksissa, eikä kenelläkään ollut aavistustakaan, mihin se oli kadonnut.

Jonkin ajan kuluttua Hodja kuitenkin huomasi aasinsa läheisellä pellolta ja alkoi kiitollisena huudella: “Luojalle kiitos, Luojalle kiitos!” Ohikulkija ihmetteli, mitä oli tapahtunut ja miksi Hodja kiitteli suureen ääneen Luojaansa.

Hymyillen Hodja vastasi: “Siihen on kaksikin tärkeää syytä. Ensinnäkin olen kiitollinen, että en kadonnut yhtä aikaa aasini kanssa, koska silloin olisin itsekin ollut hukassa!” Naapuri purskahti nauruun ja sanoi: ”Aikuisten oikeasti, Hodja, mikä on toinen syy?” Hodjan hymy sen kuin leveni ja hän vastasi: ”Olen kiitollinen, koska tapaus osoitti minulle, kuinka siunattu olen. Luoja näki, että olin epätoivoinen, avuton ja onneton. Hän sai minut kadottamaan aasini, jotta voisin löytää sen uudelleen ja riemuita… olen siunattu ihminen!”

Kanlı vertaa tarinaa tämän viikon uutiseen toimittaja Kadri Gürselin vapauttamisesta. Hän pohtii, ovatkohan turkkilaisetkin nyt siunattuja, kun toimittaja ensin kaikkien suureksi suruksi ”katosi”, sitten median ja läheisten riemuksi ”löytyi”… Ehkä turkkilaiset eivät kuitenkaan yhtä siunattuja kuin Hodja, sillä hehän eivät vielä ole ”löytäneet” kaikkia hallituksen pidättämiä kansalaisiaan. Vaikka Gürsel vapautettiinkin, on vankiloissa “kadonneena” vielä 153 toimittajaa. Saa nähdä, ”löytyvätköhän” hekin, sillä toimittajan ammatti ei Turkissakaan täytä rikoksen nimikettä…

Valkoliljojen maassa

Kävimme viikon reissulla valkoliljojen maassa, tuossa ”väestöltään vähäisessä, mutta kulttuurihengeltään suuressa ja voimakkaassa” Suomessa – tai näin ainakin maata kuvaili 1900-luvun alussa Suomeen tutustunut venäläissyntyinen Grigori Petrov. Reissu oli mukava, kuten Suomen reissut yleensä tuppaavat olemaan, kiitos ihanien sukulaistemme ja ystäviemme!

Sain ennen reissua käsiini Grigori Petrovin kirjan, jota olin koettanut kalastaa jo reilun vuoden päivät. Kuulin teoksesta muistaakseni ensimmäisen kerran, kun kerroin anopilleni, että olemme muuttamassa Turkkiin. Sain kirjan lainaan entiseltä suurlähetystömme virkailijalta, suurkiitos hänelle!

Kirjan nimi kokonaisuudessaan on: Valkoliljojen maa – Suomi. Se kertoo nuoresta valtiosta, joka ”pienestä ja köyhästä”, takapajuisesta ”soiden maasta” rakentaa itselleen täydellisen yhteiskunnan. ”Maltillisen kauniina, loistavana esimerkkinä” kirjailija käyttää tällaisesta uskomattomasta voimainponnistuksesta Suomea, jonka ”… ihmiset eivät ole muiden ihmisten kaltaisia… He muistuttavat ’valkoisia liljoja’, joista Raamattu puhuu”. Siitä siis teoksen nimi.

valkoliljojen maa

Maltillisen kauniina esimerkkinä kerrotaan Suomen kansallinen herääminen, johon on aiheestakin liitetty J.V. Snellman. Tosiasioita aikakaudesta ja Snellmanista kirjasta saa kuitenkin hakemalla hakea, eikä se kirjan varsinainen tarkoitus olekaan. Suomi on kirjailijan tarkoitusperille ja ajatuksille vain loistava konkreettinen esimerkki, jonne kansallisen heräämisen ja uuden kansakunnan rakentamisen idean voi helposti sijoittaa. Teos on, Suomen ylistyksen ohella, yhteiskunnallinen ja poliittinen teos: siinä koulutettu väestö ja ylempi yhteiskuntaluokka johtavat poliittista ja sosiaalista kansakunnan rakennustyötä.

Teos rakentuu vertauskuville ja tarinoille, joiden kertojana on ensinnäkin Snellman, tuo ”nuorten oppineiden paras edustaja, ristiretkiä kansanjoukkojen opettamiseksi ja sivistämiseksi tekevä”, joka ”kulki Suomea päästä päähän, talvella suksin, keväällä ja kesällä veneellä tai jalkaisin”. Lisäksi oppejaan jakavat makeiskuningas Järvinen, puutteesta ja köyhyydestä noussut kirjailija-tohtori, jolle ei ole annettu nimeä, ja ruotsalaistaustainen pappi Luukas Makdonald.

Snellman yhdessä muiden loistavien puhujien ja kirjoittajien kanssa kohdisti sanansa koko kansalle: osansa saivat niin opettajat, virkailijat, papit, nuoriso, varusmiehet, kapiaiset kuin äidit ja isätkin. Koko yhteiskunta mobilisoitiin yhteiseen projektiin.

Aikakauden valossa on Snellmanin mukaan ottaminen hyvin ymmärrettävää. Ehkä Petrov löysi Snellmanissa myös sukulaissielunsa. Petrov oli itse ammatiltaan pappi, loistava puhuja ja tuottelias kirjailija, joka vapaamielisenä ja yksilön vapautta puolustavana joutui kirkon epäsuosioon ja menetti pappisoikeutensa ja jopa oikeuden asua Pietarissa tai Moskovassa. Hän piti lukuisia luentoja aikanaan myös Suomessa.

Muiden oppi-isien alkuperää voin vain arvailla. Makeiskuningas ja hänen tarinansa ainakin korostavat yhteiskunnan rakenteen ja sen toimien vaikutusta yksilön valintoihin ja samalla koko tämän elämänkaareen: ”Jos minä olen kaikkien kunnioittama ja tuntema ihminen, ei se johdu minun erinomaisuudestani ja hyvyydestäni. Jos rakkaasta lapsuudenystävästäni Karokepista tuli jo nuoruudessaan rosvo ja murhaaja, ei se ole hänen syytään… Järvinen ja Karokep ovat mitalin kaksi puolta. He ovat saman rungon kaksi ohutta oksaa. Runko taas on kansa, miljoonaiset kansan massat.”

Snellmanista Petrov tekee kirjassaan paljasjalkaisen suomalaisen sijoittamalla hänen synnyinkaupunkinsa Savon sydämeen Kuopioon, mutta Makdonaldin esi-isät olivat skotteja, joten rakennusurakkaan osallistuivat symbolisesti myös ruotsalaistaustaiset ja maahanmuuttajat.

Kirja on täynnä valmiita kansan moraalin kohottamispuheita, joiden pohjalle yhteiskuntaa aletaan rakentaa. Moraalipuheiden ja julistusten jälkeen ”Suomen perheet alkoivat herätä, kehittyä ja varttua nopeasti”, ”kasarmit kehittyivät ja edistyivät moraalisesti paremmiksi ja järkevimmiksi, ”kansan henkinen taso alkoi kohota kuin taikina, johon on pantu hyvää hiivaa”, ”koko suomalainen virkamiehistö oli… viisaampi ja moraalisempi. Se nousi esimerkilliseen asemaan. Kansa ylisti ja rukoili heidän puolestaan”. ”Oli kuin kansanjoukot olisivat liikahtaneet, lähteneet kulkemaan kohti hyvyyttä. Monet saivat sytyttää toistensa sieluja. Sydämet sulautuivat yhteen. Silmät katsoivat avoimemmin ja hellemmin”. Snellmanin suulla kerrotaan, että ”tällaisia ihmeteltäviä asioita voidaan saada aikaan jokaisessa valtiossa, jokaisessa läänissä ja jokaisessa unohdetussa kolkassa… työ vaatii ainoastaan ihmisiä, joilla on eläviä ajatuksia ja avara sydän ja jotka ovat väsymättömiä tässä kulttuurityössä”.

Turkkiin kirja liittyy siten, että Atatürk määräsi teoksen sotaoppilaitoksissaan pakollisena luettavaksi, jollaisena se säilyi vuosikymmeniä. Turkkilaisen Vikipedian mukaan ensimmäisestä painoksesta vuonna 1928 vuoteen 2008 kirjasta on otettu ainakin 41 painosta, ja se on myös eräs Turkin eniten julkaistuista käännöskirjoista. Viimeisin painos on viime vuodelta Karanfilin julkaisemana nimellä Beyaz zambaklar ülkesinde – Finlandiya.

Lukijoita turkkilaisella käännöksellä on siis riittänyt. Kirjaan on myös viitattu aina silloin tällöin. Jo ensipainos innoitti turkkilaisen naisasialiikkeen pioneerin Şükufe Nihalin matkustamaan Suomeen, mistä hän kirjoitti matkakertomuksensa ”Finlandiya”. Lähimenneisyydessä teos on mainittu muun muassa sanomalehti Hürriyetin PISA-tuloksista kertovassa artikkelissa 2014. Viittauksena silloin nimenomaan Suomi.

Suurlähetystömme aikoo ottaa kirjasta Suomen 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi vielä uuden turkinkielisen painoksen. Jotenkin tuntuu, että teko saattaa olla aika uskalias. Niin sanottua idealistista yhteiskuntaahan Turkissakin rakennetaan, ainakin valtaapitävien poliittisessa retoriikassa, mutta se ei todellakaan näytä olevan koko kansan rakennustyö, jonka tiennäyttäjäksi olisi valjastettu nimenomaan oppinut ja valistunut kansanluokka.

Eräs kohta kirjassa on itse asiassa kuin piikki suoraan Presidentille. Hänhän painotti viime vaalitulosten julkaisun yhteydessä useaan otteeseen omaa jalkapallotaustaansa. Teos kuitenkin lyttää ajatuksen täysin, sillä siinä jalkapalloa verrataan Snellmanin suulla ”kulkutautiin” ja ”englantilaisen urheilun kaikkien huonoimpaan muotoon”: yhtä palloa potkimalla pelattavaan peliin. Siinä pelaajille kehittyvät vain ”voimakkaat vesipuhvelinsääret” ja kaikkien tärkein eli ”Sokrateen pää” unohtuu. ”Älkää jääkö kovapäisiksi pässeiksi… Suomi ei tarvitse pallon perässä juoksevia ihmisiä”. Eikä niitä tarvitsisi nyt Turkkikaan.

Toisaalta teos kehottaa nimenomaan uskaliaisiin tekoihin: ”Milloin aloitatte elämän rakentamisen? Milloin te hyvät herrat ja rouvat maksatte velkanne elämälle?”, kysyy Makdonald ja Snellman muistuttaa: ”Älkää unohtako kansaanne. Te jokainen olette nousseet ja kasvaneet kansasta. Mitä teette nyt? Välttelettekö luku- ja kirjoitustaidottomia veljiänne? Vai tutkitteko ja etsittekö keinoja kansan elämän parantamiseksi? Mitä teette herättääksenne kansanjoukkojen sivistysharrastukset?” Tässäpä kysymyksiä rahojaan ulkomaille siirtäville ja oleskelulupaa ulkomailta hakeville…

Olisikohan aika julkaista uusi painos myös suomeksi? Viimeisin ja ainoa on ymmärtääkseni tämä 1978 opus, jonka itsekin käsiini sain. Kirjalla on melkoinen sosiaalipoliittinen viesti myös tämän päivän suomalaisille. Kirja on muillekin suomalaisille varmasti myös viihdyttävää lukemista, ylistetäänhän siinä pientä maata ja kansaa nimeltään Suomi 🙂 Oltakoon noista ”valkoliljoista” mitä mieltä tahansa, kyllä Suomi maana on tässäkin maailmanajassa aika hyvä paikka asua.

Kirjan käsikirjoitus on venäjänkielinen, ja se säilyi pöytälaatikkoversiona aina siihen sakka, kun Petrov luovutti sen tuttavalleen Božkoville. Božkovin toimesta käsikirjoitus käännettiin ensin serbiaksi vuonna 1923, sitten bulgariaksi vuonna 1925. Turkin kielelle se käännettiin ensimmäisen kerran bulgarialaisesta teoksesta lyhennellen vuonna 1928. Kokonaisuudessaan kirja on julkaistu ensimmäisen kerran turkiksi 1968, josta Karvanen vuonna 1978 käänsi tämän teoksen – ensimmäisen suomenkielisen version.

Kirjan julkaisuoikeudet suomeksi ovat olleet aikaisemmin Pohjoisella, mutta eivät enää. Valkoliljojen maan käsikirjoitus löytyi Sofiasta syksyllä 2000 kustantaja Božkovin tyttärenpojan arkistosta. Käsikirjoitus on nyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa. Jos osaisin venäjää, kääntäisin kirjan uudelleen itse.

Mutta filosofeja hän ei armahtanut…

Olemme turkin kielen tunneilla useasti keskustelleet kirjoista ja kirjailijoista. Suurin osa ryhmäläisistäni on lukenut jonkun turkkilaisen kirjailijan kirjan, suosituimpina ehkä Elif Safakin teokset, joita on helposti saatavilla englanniksi. Meidän Turkkiin liittyvät hyvät lukukokemuksemme löytyvät tämän blogin yläreunasta Kirjallisuutta-otsikon alta. Niistä puuttuvat vielä turkinkieliset opukset, sillä vaikka selkoturkki alkaa jo olla hanskassa, tuntuu kirjallisuuden lukeminen turkin kielellä vielä melkoisen haastavalta. Opettajamme suosituksesta voisi kuitenkin kuulemma koettaa jotain Ayşe Kulinin romaania, ja Ahmet Ümitin dekkareistakin opettaja uskoi meidän kunnialla selviytyvän.

Tähän saakka teokset, joista olemme turkin tunnilla keskustelleet, olemme siis lukeneet joko omalla äidinkielellämme tai englanniksi. Tällä hetkellä meillä on menossa kirjallisuussanaston kertaus, ja sitä varten jokainen vuorollaan esittelee lukemansa kirjan. Minä esittelin tänään Mika Waltarin Johannes Angeloksen.

Sinuhen olen lukenut ja siitä kovasti pidinkin, mutta Johannes Angelos on minulta jostakin syystä jäänyt lukematta. Paikkasin tuon aukon ja olen siitä tosi tyytyväinen. ”Johannes Angelos – Hänen päiväkirjansa Konstantinopolin valloituksesta v. 1453 Kristuksen maailmanajan päättyessä” oli todella vaikuttava teos. Lukukokemukseeni vaikutti tietysti se, että Turkissa asuvana jo aihe kiinnosti kovasti.

Teos on käännetty ainakin 25 kielelle, muun muassa turkiksi jo viisi vuotta sen jälkeen, kun teos ensi kerran ilmestyi suomeksi vuonna 1952. Turkiksi romaani löytyy nimillä ”Bizans’ın son nefesinde”, “Kara melek” ja “Bizanslı aşıklar”: Bysantin viimeinen henkäys, Musta enkeli ja Bysantin rakastavaiset. Aika hyvä kokoelma nimiä kirjan teemoja ajatellen.

Romaani kertoo päiväkirjamuodossa Johannes Angeloksen elämästä Konstantinopolissa joulukuusta 1452 toukokuuhun 1453. Tarina alkaa ortodoksikirkon ja katolisen kirkon yhdistävästä julistuksesta, joka luetaan pyhän Sofian kirkossa ja päättyy Konstantinopolin valloitukseen, joka päättää Bysantin tuhatvuotisen valtakunnan.

Romaani on kuitenkin paljon muutakin kuin historiallisiin tapahtumiin pohjautuva teos. Tarinaa kantaa eteenpäin myös Johanneksen ja Konstantinopolin megaduxin tyttären Annan myrskyisä rakkaustarina. Historia- ja rakkausteemojen lisäksi teoksella on filosofinen ulottuvuus, mikä erityisesti kolahti minuun: siinä pohditaan ja kyseenalaistetaan elämän tarkoitusta ja tarkoituksettomuutta, jumalan olemusta ja olemassaoloa, kirkkopolitiikkaa ja kirkkoa instituutiona, suurvaltapolitiikkaa, valtaa ja vallanhimoa, idealismia ja realismia.

Tarinassa on paljolti Waltaria itseään, kuten Panu Rajala kirjoittaa Waltari-seuran sivulla: ”Hän ei uskonut ihmisjärjen voivan ratkaista kaikki olevaisen ongelmat, eikä hän kieltänyt yliluonnollisen olemassaoloa. Hänen elämännäkemyksensä kiteytyi kolmeen arvoon: inhimillisyys, suvaitsevaisuus ja kaunis turhuus”.

Romaanissa ei ole turhia henkilöiden tai aikakauden esittelyjä, vaan kerronta alkaa ensimmäisestä päiväkirjamerkinnästä joulukuun 12. päivänä 1452, kun Johannes on ensi kerran tavannut Annan: ”Näin sinut ensimmäisen kerran ja puhuttelin sinua. Oli kuin maanjäristys olisi käynyt ylitseni. Kaikki minussa myllersi, sydämeni haudat aukenivat enkä enää tuntenut itsenäni. Olin täyttänyt neljäkymmentä ja luulin ehtineeni elämäni syksyyn”.

Waltari kuitenkin kirjoitti henkilö- ja aikakausiesittelynsä kokonaisen teoksen verran, joka julkaistiin Waltarin kuoleman jälkeen teoksena ”Nuori Johannes”. Luin sen heti Johannes Angeloksen jälkeen, ja ainakin minun mielestäni tämä järjestys toimi loistavasti. Verryttelynä Johannes Angelokseen taas luin Waltarin matkakertomuksen ”Lähdin Istanbuliin, Totta ja tarua Euroopasta 1947”.

Johannes Angeloksessa on sanottu olevan historiallisia yhtäläisyyksiä toisen maailmansodan, ja kylmän sodankin, tapahtumiin erityisesti Suomen näkökulmasta. Waltari kuitenkin muistuttaa teoksensa esipuheessa: ”Jos lukija kerran toisensa jälkeen joutuu yllättävästi toteamaan rinnakkaisuutta oman aikamme tapausten kanssa, se ei suinkaan johdu kirjailijan mielikuvituksesta, vaan siitä, että historia pelottavalla tavalla toistaa itseään.”

Johannes Angeloksen viimeiset virkkeen kuuluvat: ”Sulttaani armahti vain köyhää kansaa sallien sen ryhtyä tekemään työtä valtakunnan rikastuttamiseksi kunkin oppimassaan ammatissa. Myös oppineet maanviljelijät, historian tutkijat ja keisarin teknikot hän armahti palvelukseensa. Mutta filosofeja hän ei armahtanut”.

Siinäpä mietittävää tämänkin päivän maailmantilanteeseen, erityisesti täältä päin maailmaa.

 

Turkistakkinen Madonna

Sain tällä viikolla mukavan kutsun: liittyä kirjakerhoon eli book clubiin. Kerho kokoontuu kuukausittain aina jonkun jäsenensä kotona, nyt perjantaina mukavasti tässä ihan kotimme lähistöllä. Luettavana teoksena oli hienosti naisenpäiväviikolle natsahtava Sabahattin Âlin ”Kürk mantolu Madonna” eli “Madonna in a fur coat” (suomeksi tuota teosta ei lie vielä käännetty. Syytä kyllä olisi!). Kävin keskiviikkona hakemassa kirjan lainaan samalta ystävältäni, joka kutsui minut mukaan kerhoon. Ja luin sen melkein yhdeltä istumalta. Ja lopussa itkin.

Ilman kirjakerhoa en välttämättä olisi kirjaa löytänyt. Tästä löytyi myös hyvä aihe turkin kielikurssin keskusteluaiheeksi ensi maanantaille! Jokainen vuorollaan valmistelee alustuksen aiheesta, josta keskustellaan. Uskoisin aiheen kiinnostavan muitakin.

Kürk mantolu Madonna on ensi kerran julkaistu alkuperäiskielellä jo 1943, jolloin sen vastaanotto oli hyvin nuiva. Kirja on “löydetty” uudelleen, ja se on median mukaan ollut Turkin “best-seller”-listalla 2014 saakka. Sitä ennen monet koululaiset kirjan nimen kuullessaan luulivat sen kertovan amerikkalaisesta pop-idolista… mutta eivät onneksi siis enää.

Kirja on rakkauskertomus. Omana aikanaan kirjaa moitittiin tavanomaiseksi rakkaushöpinäksi – jos “kioskikirjallisuus” olisi keksitty, varmaan sitä olisi haukuttu tuolla nimellä. Pelkän juonensa perusteella kirja ehkä nuo moitteet ansaitsisi: nuori poika etsii itseään, hän tapaa tytön, joka myös etsii itseään, ja rakastuu tyttöön; tyttökin rakastuu poikaan ja sitten he eroavat. Nyyh! Myös kirjailijan tyttären mukaan teoksen kantavana teemana on “vilpittömyys rakkaudessa… pyyteetön rakkaus… rakastaminen itse rakkauden vuoksi”. Varmasti. Kirjailija Âlin tyttären mukaan hän sai vasta jokin aika sitten tietää, että teoksen päähenkilö Maria, Madonna, oli oikea ihminen. Tytär oli saanut käsiinsä kirjeitä, joissa Âli kertoi rakkaussuhteestaan Saksan vuosinaan tapaamaansa naiseen ulkomailla asuvalle ystävälleen.

Mutta Madonna oli kyllä paljon enemmän: syvä tarina syvän tarinan sisässä. Itse kirjailija on jo kuollut – tämän vuoden helmikuussa vietettiin hänen 110-vuotismuistopäiväänsä – joten häneltä ei haastatteluja enää saa. Kirjailijan oman elämän tutkiminen kuitenkin sai minut uskomaan, että teoksella on myös sosiaalinen ja poliittinen ulottuvuutensa.

Sabahattin_AliSabahattin Âlin elämässä on yhtymäkohtia romaanin päähenkilön Raifin elämään. Âli syntyi osmanien valtakunnan aikana, nykyisessä Bulgariassa, ja hän lähti nuorena miehenä Berliiniin, jonne päähenkilökin parikymppisenä matkustaa. Âli palasi matkaltaan puolentoista vuoden kuluttua saksankielentaitoisena, mukanaan kasa kirjoja ja roppakaupalla uusia ajatuksia. Kielitaitoisena hänet palkattiin valtion virkaan ja lähetettiin opettamaan saksaa Aydıniin.

Hän joutui pian ajatustensa vuoksi hankaluuksiin. Tai hankaluus on kyllä lievä sana, sillä Âli joutui vankilaan. Häntä syytettiin oppilaidensa ajatusten myrkyttämisestä kommunistisella propagandalla. Vapauduttuaan vankilasta hän muutti Konyaan, jossa hänet tuomittiin pian uudelleen vankilaan. Tällä kertaan runon vuoksi, jonka katsottiin kritisoivan Atatürkia. Âli sai ukaasin, että ellei hän pysty todistamaan, että hän on muuttanut ajatuksiaan, hän ei tule koskaan enää saamaan opettajan paikkaa Turkissa. Âli teki työtä käskettyä ja julkaisi uuden runon Atatürkista, jolle antoi nimeksi Benim aşkım (Rakkauteni/Intohimoni).

Eikä tämä vankilareissu jäänyt ainoaksi. Âli joutui julkaisujensa ja puheidensa vuoksi istumaan useampia kertoja vankilassa. Yksi vankiloista oli Sinopin rantakaupungin (jossa mekin vierailimme Mummun ja Isoäidin kanssa viime keväänä) linnan vankila, Sinop Kale Cezaevi, jota myös Turkin Alcatzariksi kutsutaan. Kertonee varmaan aika paljon. Vankila suljettiin 6.12. 1997 (en malttanut olla laittamatta päivämäärääkin), se luovutettiin 1999 Turkin kulttuuri- ja turismiministeriölle , jonka toimesta siitä tehtiin museon. Vankilan suosio on kasvanut Sabahatti Âlin “uudelleen löytymisen” myötä: Âlin vankiselli on yksi vierailluimmista kohteista. Âlin lisäksi vankilassa on istunut muitakin turkkilaisia runoilijoita ja kirjailijoita, ainakin  Refik Halit Karay, Ahmet Bedevi Kuran, Refii Cevat Ulunay, Kerim Korcan ja Zeyyat Selimoğlu. Eivätkä kynäniekat ole Turkin vankiloissa outoa porukkaa tänäkään päivänä…

sinop-prison

Kürk mantolu Madonnalla on myös yhteiskunnallinen teemansa: kuinka ihmiset hahmottavat ja ymmärtävät itsensä osana ympäristöään, kuinka sosiaaliset suhteet, ja sosiaaliset paineet, toimivat ja kuinka ne muokkaavat yksilöä. Teos myös kyseenalaistaa traditionaaliset sukupuoliroolit, joita esimerkiksi Turkin presidentti koittaa yhtenä missioistaan kansaansa juurruttaa. Ei ihme, että kirja on erityisesti turkkilaisten nuorten suosiossa.

Âli oli myös omistajana ja päätoimittajana satiirisessa viikkolehdessä nimeltään Marco Pasha. Poliittisten pääkirjoitustensa vuoksi lehdestä tuli hallituksen sensorin kohden. Âli sai niistäkin vankeusrangaistuksia. 1948 vankeusrangaistuksen jälkeen tuli selväksi, että Âlin kirjallinen ura oli Turkissa loppu. Hän päätti muuttaa pois maasta.

Âlille ei kuitenkaan myönnetty passia, vaan hän joutui turvautumaan ystäviensä apuun, jotka lupasivat salakuljettaa Âlin pois maasta. Viimeisessä kirjeessään vaimolleen hän kertoi, että seuraavan kerran hän kirjoittaa tälle ulkomailta.

Pitkään aikaan Âlista ei kuulunut mitään. Eräänä päivänä turkkilainen salakuljettaja tuli esiin ja tunnusti julkisesti kuljettaneensa Âlin Bulgarian rajalle. Tajutessaan, kuka kuljetettava oli, hän oli omien sanojensa mukaan isänmaallisessa raivossaan hakannut Âlin lapiolla kuoliaaksi. Virallisen tiedon mukaan Âlin luut kuljetettiin jonnekin, mistä niitä ei ole koskaan löydetty. Tarina on sinänsä uskottava yksityiskohtiaan myöten, mutta Âlin kuitenkin uskotaan kuolleen kansallisen turvallisuuspalvelun kuulusteluissa – salakuljettaja oli palkattu sijaiskärsijäksi. Tämä istui vankilassa vain muutaman viikon nelivuotisesta rangaistuksestaan, jonka taposta sai.

Âli oli kuolleessaan 41-vuotias, eikä hänen ruumistaan siis ole varmuudella koskaan löydetty. Hänen laukkunsa sisältöineen päivineen sen sijaan on julkistettu valokuvassa, joka julkaistiin kansallisessa sanomalehdessä jo 1949. Laukussa oli nahkatakki, rannekello, silmälasit, parranajovehkeet, cologne-pullo, muistikirja, kynäkotelo, Balzakin kirja, Pushkinin Onegin, sanomalehtisivuja ja valokuvia, joista saa selvää vain yhdestä – hänen vaimonsa Aliyen kuvasta, joka on taiteellisesti asetettu valokuvassa laukkua vasten näkyville. Laukun sisällön nykyisestä olinpaikasta ei ole tietoa, mutta ainakaan Âlin tyttärelle sitä ei vieläkään ole palautettu.

Ja vielä alle Âlin kuuluisa runo ”Benim aşkım ”Googlen, aina niin riemastuttavan, suomennoksen kera. Mutta kyllä siitä saa kuvan, mistä on kyse…

bir kalemin ucundan hislerimiz akınca
bir ince yol onları sıkıyor, daraltıyor;
beni anlayamazsan gözlerime bakınca
göğsümü parçala bak kalbim nasıl atıyor.
daha pek doymamışken yaşamın tadına
gönül bağlanmaz oldu ne kıza, ne kadına…
gönlüm yüz sürmek ister yalnız senin katına
senden başka her şeyi bir mangıra satıyor.
sensin, kalbim değildir, böyle göğsüme vuran,
sensin “ülkü” adıyla beynimde dimdik duran
sensin çeyrek asırlık günlerimi dolduran;
seni çıkarsam, ömrüm başlamadan bitiyor.
hem bunları ne çıkar anlatsam bir dizeye?
hisler kambur oluyor dökülünce yazıya
kısacası gönlümü verdim ulu gazi’ye
göğsümde şimdi yalnız onun aşkı yatıyor.

Mielestämme kynänkärki tulva
Hieno tapa ärsyttää niitä kaventuu;
Katso silmiini, jos et ymmärrä minua usko
Katso, miten sydämeni lyönnit repivät rintaani.
monet halusivat maistaa elämää
Mitä se ei ole ollut yhteydessä hänen sydämensä, mitä nainen …
Sydämeni haluaa vain ottaa kaksinkertainen kasvosi
Kaikki muu myyt kolikon.
et ole sydämeni, että osuma rintaani,
Sinä ”ihanteellinen” nimen kanssa aivoni kohoava
te täytti päivää neljännesvuosisadan;
Jos teen teille, aloitat loppumassa elämästäni.
ja heitä kiinnostaa kertoa merkkijono?
tunteet menee kyttyrä vuotanut Tyyppi
Lyhyesti, annoin sydämeni suureen veteraanit
rintani nyt vain on hänen rakkautensa.

 

Turkin kielestä ja kirjallisuudesta

Bangkokista oli todella vaikea löytää turkin opettajaa, mutta lopulta lähes parin kuukauden etsinnän jälkeen sellainen löytyi. Kieltenopettajaa tosin ei löytynyt silloinkaan, mutta aloitin turkin opinnot 29.9. natiivin turkkilaisen matematiikan opettaja johdolla. Aiemmin olivat turkkia Bangkokissa  opiskelleet kuulemma vain thaimaalaiset, joille opiskelumateriaali olikin suunnattu. 90 tunnin oppikirja 1:n kahlasimme läpi reilussa 20 tunnissa. Loput 40 tunnin kurssista kävimme läpi kirjaa 2.

Turkki on mielenkiintoinen kieli. Ymmärrän, miksi jotkut sanovat sitä suomen sukuiseksi. Sitähän se ei ole, mutta yhtäläisyyksiä löytyy sen verran, että turkin vaikeimmaksi ja haastavimmaksi puoleksi sanottua kielioppilogiikkaa on suomalaisen helppo ymmärtää. Kotitöitä kielen opetteleminen kuitenkin vaati. Koska opettajani ei ollut kielenopettaja, hän kutsui muun muassa kaikkia sanataivutuksia ja liitteitä ”suffikseiksi”. Onneksi oppikirjojen lopussa oli suurin osa kielioppiasioista selitettynä englanniksi.

Kuukauden päivät opiskelin turkkia lähes joka päivä kolme tuntia kerrallaan. Varsinainen suggestopedinen kielikurssi! Kaksi kertaa tuona aikana kävimme Ankarassa, jossa sain testata alkeistaitojani. Yöllä herätessäni mieleeni tuli turkin sanoja ja lauseita, enkä saanut jatkettua unta, ennen kuin sain kaikki päätteet ja sanat oikeaan järjestykseen.

Välillä sain turkkilaiselta opettajaltani turkkilaisia tarinoita läksyksi, kuvakirjoina CD-levyn kanssa. Tarinat olivat tosi surullisia ja aiheet vaikeita. Tässä muutama esimerkki. Opettavaista realismia?

Kasağı-tarina tapahtuu maaseudulla. Päähenkilöinä on kaksi nuorta veljestä. Perheen tallimestari opettaa pojat sukimaan hevosen. Kerran isompi pojista haluaa sukia hevosen ihan itse. Tallissa ei ole ketään muita, joten hän lähtee etsimään sukaa tallimestarin huoneesta ja löytääkin rautaisen sellaisen arkusta sängyn alta. Hevonen ei tietysti tykkää rautapiikeistä, joita poika koittaa sitten pehmittää hankaamalla sukaa ensin kiviseinään, sitten ulkona olevan juoma-altaan reunaan. Suka menee rikki, poika heittää se vesialtaaseen ja lähtee pois. Kun isä tulee paikalle ja näkee rikkinäisen suan, hän kysyy, kuka sen on rikkonut. Tallimestari ei tietysti tiedä ja iso veli valehtelee, että pikkuveli on sen tehnyt. Pikkuveli huudetaan paikalle, häntä torutaan ja isä antaa hänelle selkäsaunan. Pian pikkuveli sairastuu vakavasti. Isoveli katuu yöllä ja haluaa pyytää anteeksi valhettaan, mutta isosisko kehottaa odottamaan aamuun sakka. Aamulla pikkuveli on jo kuollut.

Ant-tarinassa vanha mies muistelee kouluaikojaan. Jotkut oppilaat tekivät verivaloja ja leikkivät aina toistensa kanssa. He ovat verivalalla luvanneet puolustaa aina toisiaan. Päähenkilö haluaa myös tehdä verivalan jonkun kanssa, mutta hänen äitinsä kieltää. Poika tekee sen kuitenkin ystävänsä kanssa. Eräänä päivänä kulkukoira jahtaa pokia ja hyökkää heidän kimppuunsa. Verivalan vannottamana ystävä suojelee päähenkilöä, ja koira puraisee ystävää. Koiralla on rabies, ja ystävä kuolee pian saatuaan tartunnan.

Turkin opettajani kysyi kerran, olenko lukenut turkin kansalliskirjailijoiden teoksia. Hiukan häpeillen tunnustin, että en. Löysin ilokseni Orhan Pamukin teoksen ”Lumi” (Tammen keltainen kirjasto) Leppävaaran Suomalaisesta kirjakaupasta. Kirja kertoo päähenkilö Kan kokemuksista Karsin kylässä. Kars on Turkki pienoiskoossa poliittisine, kulttuurisine ja sosiaalisine kerrostumineen. Koko kirja on hyvä, mutta muutama kohta pysähdytti pidemmäksi aikaa. Muun muassa seuraavat:

”Onko Saksassa ollut rankkaa?” İpek kysyi. ”Minua on suojannut se, etten ole oppinut saksaa”, Ka vastasi. ”Ruumiini vastusti saksaa, ja sen avulla onnistuin varjelemaan viattomuuttani ja sieluani.” (s.49) ”Ka … kuuli taas saman hiljaisuuden, tunsi olevansa kotonaan, koska ei alkuunkaan ymmärtänyt maan kieltä, ja kirjoitti runoja.” (s.50)

”… Jos kirjoitatte romaanin Karsista ja minä pääsen siihen mukaan, niin haluan että kerrotte lukijalle, ettei hän saa uskoa mitään mitä te sanotte minusta ja meistä. Ei kukaan voi ymmärtää meitä kaukaa.” (s. 531) (Fazıl)

Kirjoitin joulukuussa Ankarasta viestin turkin opettajalleni Bangkokiin, etten enää ehdi ottaa enempää turkin tunteja. Lisäopiskelu jää Ankaraan. Kirjoitin turkiksi ja tarkastin oikeinkirjoituksen turkkilaisen kodinkonemyyjän innoittamana Googlen käännösohjelmalla, koska jätin sanakirjani Bangkokiin. Ohjelma ei osannut taivuttaa kaikkia sanoja, erityisesti verbejä, eikä aina laittaa sanoja oikeaan järjestykseen lauseessa – ongelma on käännöskoneella sama suomen kielen kanssa. Kirjoitukseen tuli tietysti virheitä, koska minulla ei ollut turkin oppikirjoja mukanani, mutta se oli opettajan mielestä yrityksenä siltikin ”impressive”.

Joulukuun Ankaran reissulla kävin myös Espoossa ja Oulussa. Tuli viimein olo, että elämä kolmen kodin (Suomi-Thaimaa-Turkki) välillä on todellista. Kaikissa on kotonaan, mutta mihinkään ei ole täysin asettunut. Ovatkohan muut ihmiset täysin asettuneita johonkin maantieteellisesti rajattuun paikkaan? Kuinkahan rajattuun paikkaan? Olo ei ole juureton, sillä juuremme ovat Pohjois-Suomessa. Ne on varmaan kuitenkin repäisty mukaan – juuriahan kantaa aina mukanaan. Jos ne istuttaa vain kevyesti maahan uudessa asuinmaassaan, ne voi taas ottaa mukaansa, kun tulee tarve. Kaipa siitä juurakosta kuitenkin jotain maahan jää, koska vanhoissa asuinpaikoissa ”on kuin kotonaan”. Siksi toisen kerran Thaimaahan tulomme tuntui varmasti niin helpolta. Vähän jännityksellä odotamme, mitä tämä maa tuo meille tullessaan. Meitä ei ainakaan suojaa se, ettei opittaisi turkkia. Se on jo päätetty. Ei suojannut kielimuuri Thaimaassakaan. ”Viattomuus ja sielu” kärsivät, mutta se riski on otettava. Kielen avulla on ainakin helpompi yrittää ymmärtää uutta kotimaataan täältä läheltä.

Joulukuussa 2015 Ankarassa matkaseuranani  oli kälyltä saatu Mielikki Ivalon Istanbulista Intiaan –teos. ”… Meidän suomalaisten käsityksiä muhamettilaisesta maailmasta yleensä ja erityisesti turkkilaisista voitaneen sanoa sekaviksi ja ristiriitaisiksi…” sanoi Mielikin mukaan Asko Ivalo Suomen Kuvalehdessä vuonna 1951. (s.53-54).

Tällä hetkellä voin omasta puolestani yhtyä Askon ajatuksiin.