Kävimme viikon reissulla valkoliljojen maassa, tuossa ”väestöltään vähäisessä, mutta kulttuurihengeltään suuressa ja voimakkaassa” Suomessa – tai näin ainakin maata kuvaili 1900-luvun alussa Suomeen tutustunut venäläissyntyinen Grigori Petrov. Reissu oli mukava, kuten Suomen reissut yleensä tuppaavat olemaan, kiitos ihanien sukulaistemme ja ystäviemme!

Sain ennen reissua käsiini Grigori Petrovin kirjan, jota olin koettanut kalastaa jo reilun vuoden päivät. Kuulin teoksesta muistaakseni ensimmäisen kerran, kun kerroin anopilleni, että olemme muuttamassa Turkkiin. Sain kirjan lainaan entiseltä suurlähetystömme virkailijalta, suurkiitos hänelle!

Kirjan nimi kokonaisuudessaan on: Valkoliljojen maa – Suomi. Se kertoo nuoresta valtiosta, joka ”pienestä ja köyhästä”, takapajuisesta ”soiden maasta” rakentaa itselleen täydellisen yhteiskunnan. ”Maltillisen kauniina, loistavana esimerkkinä” kirjailija käyttää tällaisesta uskomattomasta voimainponnistuksesta Suomea, jonka ”… ihmiset eivät ole muiden ihmisten kaltaisia… He muistuttavat ’valkoisia liljoja’, joista Raamattu puhuu”. Siitä siis teoksen nimi.

Maltillisen kauniina esimerkkinä kerrotaan Suomen kansallinen herääminen, johon on aiheestakin liitetty J.V. Snellman. Tosiasioita aikakaudesta ja Snellmanista kirjasta saa kuitenkin hakemalla hakea, eikä se kirjan varsinainen tarkoitus olekaan. Suomi on kirjailijan tarkoitusperille ja ajatuksille vain loistava konkreettinen esimerkki, jonne kansallisen heräämisen ja uuden kansakunnan rakentamisen idean voi helposti sijoittaa. Teos on, Suomen ylistyksen ohella, yhteiskunnallinen ja poliittinen teos: siinä koulutettu väestö ja ylempi yhteiskuntaluokka johtavat poliittista ja sosiaalista kansakunnan rakennustyötä.

Teos rakentuu vertauskuville ja tarinoille, joiden kertojana on ensinnäkin Snellman, tuo ”nuorten oppineiden paras edustaja, ristiretkiä kansanjoukkojen opettamiseksi ja sivistämiseksi tekevä”, joka ”kulki Suomea päästä päähän, talvella suksin, keväällä ja kesällä veneellä tai jalkaisin”. Lisäksi oppejaan jakavat makeiskuningas Järvinen, puutteesta ja köyhyydestä noussut kirjailija-tohtori, jolle ei ole annettu nimeä, ja ruotsalaistaustainen pappi Luukas Makdonald.

Snellman yhdessä muiden loistavien puhujien ja kirjoittajien kanssa kohdisti sanansa koko kansalle: osansa saivat niin opettajat, virkailijat, papit, nuoriso, varusmiehet, kapiaiset kuin äidit ja isätkin. Koko yhteiskunta mobilisoitiin yhteiseen projektiin.

Aikakauden valossa on Snellmanin mukaan ottaminen hyvin ymmärrettävää. Ehkä Petrov löysi Snellmanissa myös sukulaissielunsa. Petrov oli itse ammatiltaan pappi, loistava puhuja ja tuottelias kirjailija, joka vapaamielisenä ja yksilön vapautta puolustavana joutui kirkon epäsuosioon ja menetti pappisoikeutensa ja jopa oikeuden asua Pietarissa tai Moskovassa. Hän piti lukuisia luentoja aikanaan myös Suomessa.

Muiden oppi-isien alkuperää voin vain arvailla. Makeiskuningas ja hänen tarinansa ainakin korostavat yhteiskunnan rakenteen ja sen toimien vaikutusta yksilön valintoihin ja samalla koko tämän elämänkaareen: ”Jos minä olen kaikkien kunnioittama ja tuntema ihminen, ei se johdu minun erinomaisuudestani ja hyvyydestäni. Jos rakkaasta lapsuudenystävästäni Karokepista tuli jo nuoruudessaan rosvo ja murhaaja, ei se ole hänen syytään… Järvinen ja Karokep ovat mitalin kaksi puolta. He ovat saman rungon kaksi ohutta oksaa. Runko taas on kansa, miljoonaiset kansan massat.”

Snellmanista Petrov tekee kirjassaan paljasjalkaisen suomalaisen sijoittamalla hänen synnyinkaupunkinsa Savon sydämeen Kuopioon, mutta Makdonaldin esi-isät olivat skotteja, joten rakennusurakkaan osallistuivat symbolisesti myös ruotsalaistaustaiset ja maahanmuuttajat.

Kirja on täynnä valmiita kansan moraalin kohottamispuheita, joiden pohjalle yhteiskuntaa aletaan rakentaa. Moraalipuheiden ja julistusten jälkeen ”Suomen perheet alkoivat herätä, kehittyä ja varttua nopeasti”, ”kasarmit kehittyivät ja edistyivät moraalisesti paremmiksi ja järkevimmiksi, ”kansan henkinen taso alkoi kohota kuin taikina, johon on pantu hyvää hiivaa”, ”koko suomalainen virkamiehistö oli… viisaampi ja moraalisempi. Se nousi esimerkilliseen asemaan. Kansa ylisti ja rukoili heidän puolestaan”. ”Oli kuin kansanjoukot olisivat liikahtaneet, lähteneet kulkemaan kohti hyvyyttä. Monet saivat sytyttää toistensa sieluja. Sydämet sulautuivat yhteen. Silmät katsoivat avoimemmin ja hellemmin”. Snellmanin suulla kerrotaan, että ”tällaisia ihmeteltäviä asioita voidaan saada aikaan jokaisessa valtiossa, jokaisessa läänissä ja jokaisessa unohdetussa kolkassa… työ vaatii ainoastaan ihmisiä, joilla on eläviä ajatuksia ja avara sydän ja jotka ovat väsymättömiä tässä kulttuurityössä”.

Turkkiin kirja liittyy siten, että Atatürk määräsi teoksen sotaoppilaitoksissaan pakollisena luettavaksi, jollaisena se säilyi vuosikymmeniä. Turkkilaisen Vikipedian mukaan ensimmäisestä painoksesta vuonna 1928 vuoteen 2008 kirjasta on otettu ainakin 41 painosta, ja se on myös eräs Turkin eniten julkaistuista käännöskirjoista. Viimeisin painos on viime vuodelta Karanfilin julkaisemana nimellä Beyaz zambaklar ülkesinde – Finlandiya.

Lukijoita turkkilaisella käännöksellä on siis riittänyt. Kirjaan on myös viitattu aina silloin tällöin. Jo ensipainos innoitti turkkilaisen naisasialiikkeen pioneerin Şükufe Nihalin matkustamaan Suomeen, mistä hän kirjoitti matkakertomuksensa ”Finlandiya”. Lähimenneisyydessä teos on mainittu muun muassa sanomalehti Hürriyetin PISA-tuloksista kertovassa artikkelissa 2014. Viittauksena silloin nimenomaan Suomi.

Suurlähetystömme aikoo ottaa kirjasta Suomen 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi vielä uuden turkinkielisen painoksen. Jotenkin tuntuu, että teko saattaa olla aika uskalias. Niin sanottua idealistista yhteiskuntaahan Turkissakin rakennetaan, ainakin valtaapitävien poliittisessa retoriikassa, mutta se ei todellakaan näytä olevan koko kansan rakennustyö, jonka tiennäyttäjäksi olisi valjastettu nimenomaan oppinut ja valistunut kansanluokka.

Eräs kohta kirjassa on itse asiassa kuin piikki suoraan Presidentille. Hänhän painotti viime vaalitulosten julkaisun yhteydessä useaan otteeseen omaa jalkapallotaustaansa. Teos kuitenkin lyttää ajatuksen täysin, sillä siinä jalkapalloa verrataan Snellmanin suulla ”kulkutautiin” ja ”englantilaisen urheilun kaikkien huonoimpaan muotoon”: yhtä palloa potkimalla pelattavaan peliin. Siinä pelaajille kehittyvät vain ”voimakkaat vesipuhvelinsääret” ja kaikkien tärkein eli ”Sokrateen pää” unohtuu. ”Älkää jääkö kovapäisiksi pässeiksi… Suomi ei tarvitse pallon perässä juoksevia ihmisiä”. Eikä niitä tarvitsisi nyt Turkkikaan.

Toisaalta teos kehottaa nimenomaan uskaliaisiin tekoihin: ”Milloin aloitatte elämän rakentamisen? Milloin te hyvät herrat ja rouvat maksatte velkanne elämälle?”, kysyy Makdonald ja Snellman muistuttaa: ”Älkää unohtako kansaanne. Te jokainen olette nousseet ja kasvaneet kansasta. Mitä teette nyt? Välttelettekö luku- ja kirjoitustaidottomia veljiänne? Vai tutkitteko ja etsittekö keinoja kansan elämän parantamiseksi? Mitä teette herättääksenne kansanjoukkojen sivistysharrastukset?” Tässäpä kysymyksiä rahojaan ulkomaille siirtäville ja oleskelulupaa ulkomailta hakeville…

Olisikohan aika julkaista uusi painos myös suomeksi? Viimeisin ja ainoa on ymmärtääkseni tämä 1978 opus, jonka itsekin käsiini sain. Kirjalla on melkoinen sosiaalipoliittinen viesti myös tämän päivän suomalaisille. Kirja on muillekin suomalaisille varmasti myös viihdyttävää lukemista, ylistetäänhän siinä pientä maata ja kansaa nimeltään Suomi 🙂 Oltakoon noista ”valkoliljoista” mitä mieltä tahansa, kyllä Suomi maana on tässäkin maailmanajassa aika hyvä paikka asua.

Kirjan käsikirjoitus on venäjänkielinen, ja se säilyi pöytälaatikkoversiona aina siihen sakka, kun Petrov luovutti sen tuttavalleen Božkoville. Božkovin toimesta käsikirjoitus käännettiin ensin serbiaksi vuonna 1923, sitten bulgariaksi vuonna 1925. Turkin kielelle se käännettiin ensimmäisen kerran bulgarialaisesta teoksesta lyhennellen vuonna 1928. Kokonaisuudessaan kirja on julkaistu ensimmäisen kerran turkiksi 1968, josta Karvanen vuonna 1978 käänsi tämän teoksen – ensimmäisen suomenkielisen version.

Kirjan julkaisuoikeudet suomeksi ovat olleet aikaisemmin Pohjoisella, mutta eivät enää. Valkoliljojen maan käsikirjoitus löytyi Sofiasta syksyllä 2000 kustantaja Božkovin tyttärenpojan arkistosta. Käsikirjoitus on nyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa. Jos osaisin venäjää, kääntäisin kirjan uudelleen itse.

Olemme turkin kielen tunneilla useasti keskustelleet kirjoista ja kirjailijoista. Suurin osa ryhmäläisistäni on lukenut jonkun turkkilaisen kirjailijan kirjan, suosituimpina ehkä Elif Safakin teokset, joita on helposti saatavilla englanniksi. Meidän Turkkiin liittyvät hyvät lukukokemuksemme löytyvät tämän blogin yläreunasta Kirjallisuutta-otsikon alta. Niistä puuttuvat vielä turkinkieliset opukset, sillä vaikka selkoturkki alkaa jo olla hanskassa, tuntuu kirjallisuuden lukeminen turkin kielellä vielä melkoisen haastavalta. Opettajamme suosituksesta voisi kuitenkin kuulemma koettaa jotain Ayşe Kulinin romaania, ja Ahmet Ümitin dekkareistakin opettaja uskoi meidän kunnialla selviytyvän.

Tähän saakka teokset, joista olemme turkin tunnilla keskustelleet, olemme siis lukeneet joko omalla äidinkielellämme tai englanniksi. Tällä hetkellä meillä on menossa kirjallisuussanaston kertaus, ja sitä varten jokainen vuorollaan esittelee lukemansa kirjan. Minä esittelin tänään Mika Waltarin Johannes Angeloksen.

Sinuhen olen lukenut ja siitä kovasti pidinkin, mutta Johannes Angelos on minulta jostakin syystä jäänyt lukematta. Paikkasin tuon aukon ja olen siitä tosi tyytyväinen. ”Johannes Angelos – Hänen päiväkirjansa Konstantinopolin valloituksesta v. 1453 Kristuksen maailmanajan päättyessä” oli todella vaikuttava teos. Lukukokemukseeni vaikutti tietysti se, että Turkissa asuvana jo aihe kiinnosti kovasti.

Teos on käännetty ainakin 25 kielelle, muun muassa turkiksi jo viisi vuotta sen jälkeen, kun teos ensi kerran ilmestyi suomeksi vuonna 1952. Turkiksi romaani löytyy nimillä ”Bizans’ın son nefesinde”, “Kara melek” ja “Bizanslı aşıklar”: Bysantin viimeinen henkäys, Musta enkeli ja Bysantin rakastavaiset. Aika hyvä kokoelma nimiä kirjan teemoja ajatellen.

Romaani kertoo päiväkirjamuodossa Johannes Angeloksen elämästä Konstantinopolissa joulukuusta 1452 toukokuuhun 1453. Tarina alkaa ortodoksikirkon ja katolisen kirkon yhdistävästä julistuksesta, joka luetaan pyhän Sofian kirkossa ja päättyy Konstantinopolin valloitukseen, joka päättää Bysantin tuhatvuotisen valtakunnan.

Romaani on kuitenkin paljon muutakin kuin historiallisiin tapahtumiin pohjautuva teos. Tarinaa kantaa eteenpäin myös Johanneksen ja Konstantinopolin megaduxin tyttären Annan myrskyisä rakkaustarina. Historia- ja rakkausteemojen lisäksi teoksella on filosofinen ulottuvuus, mikä erityisesti kolahti minuun: siinä pohditaan ja kyseenalaistetaan elämän tarkoitusta ja tarkoituksettomuutta, jumalan olemusta ja olemassaoloa, kirkkopolitiikkaa ja kirkkoa instituutiona, suurvaltapolitiikkaa, valtaa ja vallanhimoa, idealismia ja realismia.

Tarinassa on paljolti Waltaria itseään, kuten Panu Rajala kirjoittaa Waltari-seuran sivulla: ”Hän ei uskonut ihmisjärjen voivan ratkaista kaikki olevaisen ongelmat, eikä hän kieltänyt yliluonnollisen olemassaoloa. Hänen elämännäkemyksensä kiteytyi kolmeen arvoon: inhimillisyys, suvaitsevaisuus ja kaunis turhuus”.

Romaanissa ei ole turhia henkilöiden tai aikakauden esittelyjä, vaan kerronta alkaa ensimmäisestä päiväkirjamerkinnästä joulukuun 12. päivänä 1452, kun Johannes on ensi kerran tavannut Annan: ”Näin sinut ensimmäisen kerran ja puhuttelin sinua. Oli kuin maanjäristys olisi käynyt ylitseni. Kaikki minussa myllersi, sydämeni haudat aukenivat enkä enää tuntenut itsenäni. Olin täyttänyt neljäkymmentä ja luulin ehtineeni elämäni syksyyn”.

Waltari kuitenkin kirjoitti henkilö- ja aikakausiesittelynsä kokonaisen teoksen verran, joka julkaistiin Waltarin kuoleman jälkeen teoksena ”Nuori Johannes”. Luin sen heti Johannes Angeloksen jälkeen, ja ainakin minun mielestäni tämä järjestys toimi loistavasti. Verryttelynä Johannes Angelokseen taas luin Waltarin matkakertomuksen ”Lähdin Istanbuliin, Totta ja tarua Euroopasta 1947”.

Johannes Angeloksessa on sanottu olevan historiallisia yhtäläisyyksiä toisen maailmansodan, ja kylmän sodankin, tapahtumiin erityisesti Suomen näkökulmasta. Waltari kuitenkin muistuttaa teoksensa esipuheessa: ”Jos lukija kerran toisensa jälkeen joutuu yllättävästi toteamaan rinnakkaisuutta oman aikamme tapausten kanssa, se ei suinkaan johdu kirjailijan mielikuvituksesta, vaan siitä, että historia pelottavalla tavalla toistaa itseään.”

Johannes Angeloksen viimeiset virkkeen kuuluvat: ”Sulttaani armahti vain köyhää kansaa sallien sen ryhtyä tekemään työtä valtakunnan rikastuttamiseksi kunkin oppimassaan ammatissa. Myös oppineet maanviljelijät, historian tutkijat ja keisarin teknikot hän armahti palvelukseensa. Mutta filosofeja hän ei armahtanut”.

Siinäpä mietittävää tämänkin päivän maailmantilanteeseen, erityisesti täältä päin maailmaa.

Sain tällä viikolla mukavan kutsun: liittyä kirjakerhoon eli book clubiin. Kerho kokoontuu kuukausittain aina jonkun jäsenensä kotona, nyt perjantaina mukavasti tässä ihan kotimme lähistöllä. Luettavana teoksena oli hienosti naisenpäiväviikolle natsahtava Sabahattin Âlin ”Kürk mantolu Madonna” eli “Madonna in a fur coat” (suomeksi tuota teosta ei lie vielä käännetty. Syytä kyllä olisi!). Kävin keskiviikkona hakemassa kirjan lainaan samalta ystävältäni, joka kutsui minut mukaan kerhoon. Ja luin sen melkein yhdeltä istumalta. Ja lopussa itkin.

Ilman kirjakerhoa en välttämättä olisi kirjaa löytänyt. Tästä löytyi myös hyvä aihe turkin kielikurssin keskusteluaiheeksi ensi maanantaille! Jokainen vuorollaan valmistelee alustuksen aiheesta, josta keskustellaan. Uskoisin aiheen kiinnostavan muitakin.

Kürk mantolu Madonna on ensi kerran julkaistu alkuperäiskielellä jo 1943, jolloin sen vastaanotto oli hyvin nuiva. Kirja on “löydetty” uudelleen, ja se on median mukaan ollut Turkin “best-seller”-listalla 2014 saakka. Sitä ennen monet koululaiset kirjan nimen kuullessaan luulivat sen kertovan amerikkalaisesta pop-idolista… mutta eivät onneksi siis enää.

Kirja on rakkauskertomus. Omana aikanaan kirjaa moitittiin tavanomaiseksi rakkaushöpinäksi – jos “kioskikirjallisuus” olisi keksitty, varmaan sitä olisi haukuttu tuolla nimellä. Pelkän juonensa perusteella kirja ehkä nuo moitteet ansaitsisi: nuori poika etsii itseään, hän tapaa tytön, joka myös etsii itseään, ja rakastuu tyttöön; tyttökin rakastuu poikaan ja sitten he eroavat. Nyyh! Myös kirjailijan tyttären mukaan teoksen kantavana teemana on “vilpittömyys rakkaudessa… pyyteetön rakkaus… rakastaminen itse rakkauden vuoksi”. Varmasti. Kirjailija Âlin tyttären mukaan hän sai vasta jokin aika sitten tietää, että teoksen päähenkilö Maria, Madonna, oli oikea ihminen. Tytär oli saanut käsiinsä kirjeitä, joissa Âli kertoi rakkaussuhteestaan Saksan vuosinaan tapaamaansa naiseen ulkomailla asuvalle ystävälleen.

Mutta Madonna oli kyllä paljon enemmän: syvä tarina syvän tarinan sisässä. Itse kirjailija on jo kuollut – tämän vuoden helmikuussa vietettiin hänen 110-vuotismuistopäiväänsä – joten häneltä ei haastatteluja enää saa. Kirjailijan oman elämän tutkiminen kuitenkin sai minut uskomaan, että teoksella on myös sosiaalinen ja poliittinen ulottuvuutensa.

Sabahattin Âlin elämässä on yhtymäkohtia romaanin päähenkilön Raifin elämään. Âli syntyi osmanien valtakunnan aikana, nykyisessä Bulgariassa, ja hän lähti nuorena miehenä Berliiniin, jonne päähenkilökin parikymppisenä matkustaa. Âli palasi matkaltaan puolentoista vuoden kuluttua saksankielentaitoisena, mukanaan kasa kirjoja ja roppakaupalla uusia ajatuksia. Kielitaitoisena hänet palkattiin valtion virkaan ja lähetettiin opettamaan saksaa Aydıniin.

Hän joutui pian ajatustensa vuoksi hankaluuksiin. Tai hankaluus on kyllä lievä sana, sillä Âli joutui vankilaan. Häntä syytettiin oppilaidensa ajatusten myrkyttämisestä kommunistisella propagandalla. Vapauduttuaan vankilasta hän muutti Konyaan, jossa hänet tuomittiin pian uudelleen vankilaan. Tällä kertaan runon vuoksi, jonka katsottiin kritisoivan Atatürkia. Âli sai ukaasin, että ellei hän pysty todistamaan, että hän on muuttanut ajatuksiaan, hän ei tule koskaan enää saamaan opettajan paikkaa Turkissa. Âli teki työtä käskettyä ja julkaisi uuden runon Atatürkista, jolle antoi nimeksi Benim aşkım (Rakkauteni/Intohimoni).

Eikä tämä vankilareissu jäänyt ainoaksi. Âli joutui julkaisujensa ja puheidensa vuoksi istumaan useampia kertoja vankilassa. Yksi vankiloista oli Sinopin rantakaupungin (jossa mekin vierailimme Mummun ja Isoäidin kanssa viime keväänä) linnan vankila, Sinop Kale Cezaevi, jota myös Turkin Alcatzariksi kutsutaan. Kertonee varmaan aika paljon. Vankila suljettiin 6.12. 1997 (en malttanut olla laittamatta päivämäärääkin), se luovutettiin 1999 Turkin kulttuuri- ja turismiministeriölle , jonka toimesta siitä tehtiin museon. Vankilan suosio on kasvanut Sabahatti Âlin “uudelleen löytymisen” myötä: Âlin vankiselli on yksi vierailluimmista kohteista. Âlin lisäksi vankilassa on istunut muitakin turkkilaisia runoilijoita ja kirjailijoita, ainakin  Refik Halit Karay, Ahmet Bedevi Kuran, Refii Cevat Ulunay, Kerim Korcan ja Zeyyat Selimoğlu. Eivätkä kynäniekat ole Turkin vankiloissa outoa porukkaa tänäkään päivänä…

Kürk mantolu Madonnalla on myös yhteiskunnallinen teemansa: kuinka ihmiset hahmottavat ja ymmärtävät itsensä osana ympäristöään, kuinka sosiaaliset suhteet, ja sosiaaliset paineet, toimivat ja kuinka ne muokkaavat yksilöä. Teos myös kyseenalaistaa traditionaaliset sukupuoliroolit, joita esimerkiksi Turkin presidentti koittaa yhtenä missioistaan kansaansa juurruttaa. Ei ihme, että kirja on erityisesti turkkilaisten nuorten suosiossa.

Âli oli myös omistajana ja päätoimittajana satiirisessa viikkolehdessä nimeltään Marco Pasha. Poliittisten pääkirjoitustensa vuoksi lehdestä tuli hallituksen sensorin kohden. Âli sai niistäkin vankeusrangaistuksia. 1948 vankeusrangaistuksen jälkeen tuli selväksi, että Âlin kirjallinen ura oli Turkissa loppu. Hän päätti muuttaa pois maasta.

Âlille ei kuitenkaan myönnetty passia, vaan hän joutui turvautumaan ystäviensä apuun, jotka lupasivat salakuljettaa Âlin pois maasta. Viimeisessä kirjeessään vaimolleen hän kertoi, että seuraavan kerran hän kirjoittaa tälle ulkomailta.

Pitkään aikaan Âlista ei kuulunut mitään. Eräänä päivänä turkkilainen salakuljettaja tuli esiin ja tunnusti julkisesti kuljettaneensa Âlin Bulgarian rajalle. Tajutessaan, kuka kuljetettava oli, hän oli omien sanojensa mukaan isänmaallisessa raivossaan hakannut Âlin lapiolla kuoliaaksi. Virallisen tiedon mukaan Âlin luut kuljetettiin jonnekin, mistä niitä ei ole koskaan löydetty. Tarina on sinänsä uskottava yksityiskohtiaan myöten, mutta Âlin kuitenkin uskotaan kuolleen kansallisen turvallisuuspalvelun kuulusteluissa – salakuljettaja oli palkattu sijaiskärsijäksi. Tämä istui vankilassa vain muutaman viikon nelivuotisesta rangaistuksestaan, jonka taposta sai.

Âli oli kuolleessaan 41-vuotias, eikä hänen ruumistaan siis ole varmuudella koskaan löydetty. Hänen laukkunsa sisältöineen päivineen sen sijaan on julkistettu valokuvassa, joka julkaistiin kansallisessa sanomalehdessä jo 1949. Laukussa oli nahkatakki, rannekello, silmälasit, parranajovehkeet, cologne-pullo, muistikirja, kynäkotelo, Balzakin kirja, Pushkinin Onegin, sanomalehtisivuja ja valokuvia, joista saa selvää vain yhdestä – hänen vaimonsa Aliyen kuvasta, joka on taiteellisesti asetettu valokuvassa laukkua vasten näkyville. Laukun sisällön nykyisestä olinpaikasta ei ole tietoa, mutta ainakaan Âlin tyttärelle sitä ei vieläkään ole palautettu.

Ja vielä alle Âlin kuuluisa runo ”Benim aşkım ”Googlen, aina niin riemastuttavan, suomennoksen kera. Mutta kyllä siitä saa kuvan, mistä on kyse…

bir kalemin ucundan hislerimiz akınca
bir ince yol onları sıkıyor, daraltıyor;
beni anlayamazsan gözlerime bakınca
göğsümü parçala bak kalbim nasıl atıyor.
daha pek doymamışken yaşamın tadına
gönül bağlanmaz oldu ne kıza, ne kadına…
gönlüm yüz sürmek ister yalnız senin katına
senden başka her şeyi bir mangıra satıyor.
sensin, kalbim değildir, böyle göğsüme vuran,
sensin “ülkü” adıyla beynimde dimdik duran
sensin çeyrek asırlık günlerimi dolduran;
seni çıkarsam, ömrüm başlamadan bitiyor.
hem bunları ne çıkar anlatsam bir dizeye?
hisler kambur oluyor dökülünce yazıya
kısacası gönlümü verdim ulu gazi’ye
göğsümde şimdi yalnız onun aşkı yatıyor.

Mielestämme kynänkärki tulva
Hieno tapa ärsyttää niitä kaventuu;
Katso silmiini, jos et ymmärrä minua usko
Katso, miten sydämeni lyönnit repivät rintaani.
monet halusivat maistaa elämää
Mitä se ei ole ollut yhteydessä hänen sydämensä, mitä nainen …
Sydämeni haluaa vain ottaa kaksinkertainen kasvosi
Kaikki muu myyt kolikon.
et ole sydämeni, että osuma rintaani,
Sinä ”ihanteellinen” nimen kanssa aivoni kohoava
te täytti päivää neljännesvuosisadan;
Jos teen teille, aloitat loppumassa elämästäni.
ja heitä kiinnostaa kertoa merkkijono?
tunteet menee kyttyrä vuotanut Tyyppi
Lyhyesti, annoin sydämeni suureen veteraanit
rintani nyt vain on hänen rakkautensa.