Suomi 100 -hypetystä

Kirjoittelin toukokuussa blogiini juttua ulkosuomalaisuudesta ja käynnistäni Ylen ulkosuomalaisuushaastattelussa. Yle mainosti tuolloin, että se haluaa kuulla ulkosuomalaisten tarinoita ja rakentaa niiden pohjalta Suomi-imperiumin. Yle on nyt saanut Suomi-imperiuminsa valmiiksi.

Ylen sivulla oli kesän ja syksyn ajan lomake, jonne saattoi käydä kertomassa omia ulkosuomalaistarinoitansa. Minäkin kirjoittelin sinne muutaman rivin. Olin yksi 6 532 vastaajasta.

Lomakkeessa kysyttiin kotipaikkaa ja muutamia perustietoja. Lisäksi avoimessa kentässä sai kirjoittaa, millaisia asioita itse kertoo Suomesta ulkomailla. Vastausten perusteella kaksi asiaa korostuu ylitse muiden: koulutus ja luonto.

Koulutuksesta minäkin kerron usein, mutta syy siihen on se, että olen alan ammattilainen ja että minulta kysellään siitä jatkuvasti. Suomalainen koulutus ja kouluopetus kiinnostavat tällä hetkelle kovasti ainakin Turkissa. Minulle on alkanut tulla kyselyjä niin paljon, että päätin aloittaa koulutukseemme perehdyttämisen tosissaan ja perustin koulutuskonsultointipalvelut suomeksi ja englanniksi: KOKO 100 kokonaisvaltaista koulutuskonsultointia. Kyllä: tuo sata viittaa paitsi 100 %:iin, myös 100-vuotisjuhlaamme – olen mukana hypettämässä 🙂

Takaisin Ylen Suomi-imperiumiin: meitä ulkosuomalaisia löytyi Ylen haastattelussa 123 maasta, 1 787 eri paikkakunnalta. Vastaajista 41 % on asunut ulkomailla yli 10 vuotta. Ylivoimaisesti suurin osuus vastaajista, noin 3 000, asuu ulkomailla töidensä takia. Seuraavaksi suurin ryhmä olivat opiskelijat, joita on vastaajien joukossa runsaat 10 %.

Avoimessa kentässä moni kertoi huomanneensa, että oma Suomi-kuva oli ulkomailla asuessa muuttunut ”vaaleanpunaisemmaksi” eli jonkinlaiseksi nostalgiseksi kuvaksi maasta, josta aikoinaan on lähtenyt. Osalle taas on käynyt päinvastoin: Suomeen kiukkuisimmin suhtautuvat kyselyn perusteella lämpimissä maissa asuvat – erityisesti Espanjan ja Thaimaan ulkosuomalaiset. Suurimmassa osassa vastauksia sävy on Ylen mukaan kuitenkin siltä väliltä: moni korostaa haluavansa antaa Suomesta realistisen kuvan, eli kehuvansa ja haukkuvansa aiheesta ilman maalailuja. Melkoisen suuri oli myös ryhmä, johon kuuluvat painottavat kertovansa Suomesta vain silloin kun kysytään. Ja sanovat silloinkin mahdollisimman vähän. Tähän ei voi olla assosioimatta Jorma Ettoa: ”Suomalainen on sellainen joka vastaa kun ei kysytä, kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään…” 🙂

Hyvin moni, erityisesti ulkomailla pitkään asunut kipuilee kahden tai useamman maan välissä. Joidenkin työyhteisöt taas olivat Ylen mukaan niin kansainvälisiä, että kansalaisuus ja alkuperäinen kotimaa eivät tunnu merkittäviltä asioilta. Eli meistä taitaa löytyä, kuten Maria Lohela puheessaan Ulkosuomalaisparlamentin juhlaistunnossa kesäkuussa viittasi: odottajia, unohtajia, välttämättömyyteen alistujia ja uusiutujia. Ehkä vähiten kuitenkin odottajia, sillä vastanneista vain noin 10 % aikoo muuttaa takaisin Suomeen; lähes puolet meistä vastaajista ei aio palata Suomeen takaisin lainkaan.

Näin vastasivat Turkin ulkosuomalaiset:

Vastauksia tuli 11 paikkakunnalta, 36 ihmiseltä. Kotona meistä vastaajista on 9, eläkkeellä 9, töissä 8, yrittäjiä 5, etätöissä 2 ja ”etsimässä itseään” 2 (yksi meistä ”ei tiedä”, mitä tekee ja yksi valitsi ”muu”-vaihtoehdon).

Työpaikat hajosivat aikalailla, mikä ei ole ihme, jos vastaajista puolet on joko kotona tai eläkkeellä: ei tietoa 23, muu 4, kaupallinen työ 3, matkailu- ja ravitsemisala 2, lakiala 1, kiinteistöpalvelut 1, kulttuuri ja viestintä 1, maa- ja metsätaloustyö 1.

Turkin vastaajista puolet on asustellut ulkomailla yli kymmenen vuotta, alle kymmenen vuotta on asustellut 7, alle viisi vuotta 4, alle vuoden 2 ja vastaajista on ulkomailla syntynyt 1. Vain osan vuodesta Turkissa viettää 4 vastaajaa.

Turkin ulkosuomalaisista vastaajista aikoo palata Suomeen vain 5, puolet eivät aio palata Suomeen lainkaan, 7 ei tiedä ja 3 ei kertonut aikomuksistaan. Vastaajista 2 aikoo muuttaa toiseen ulkomaahan ja 1 toiseen kaupunkiin.

Turkin vastaajien ikäjakauma: 12 vastaajista on 41–50-vuotiaita, 7 meistä on 51–60-vuotias, 6 on iältään 31–40-vuotias, yli 60-vuotiaita on 5, 20–30-vuotiaita 5 ja 1 on alle 20-vuotias. Naisia vastaajista on 32 eli lähes kaikki. Miehiä on 3 ja 1 ei ilmoittanut sukupuoltaan.

Tämä kysely nyt on tietysti osa Suomi 100 -hypetystä, jota tänä vuonna on harrastettu ihan urakalla, eikä välttämättä anna oikeaa kuvaa Turkin ulkosuomalaisista – puhumattakaan koko noin kaksimiljoonaisesta ”Suomi-imperiumista”. Mutta päätin naputella jotain tännekin, kun imperiumin sivuille eksyin. Suomi-imperiumia voi käydä tarkastelemassa Ylen sivuilla.

Mainokset

Zumba-yhteisöllisyyttä

Tässä kuussa julkaistiin uusi tutkimus suomalaisista ja suomalaisuudesta. Arvot 360 -tutkimus perustuu noin neljän tuhannen 18-79-vuotiaan suomalaisen haastattelun ja eri taustamuuttujien analysointiin. Tutkimuksen teki Kotimaa-konserniin kuuluva Insight 360 -yhtiö.

Insight 360 -yhtiön vanhempi asiantuntija Mikko Hormion mukaan tutkimus osoittaa, että vanhat yhteiskuntaluokkakäsitykset ovat muuttuneet zumba-yhteisöllisyydeksi. Ne ovat Hormion mukaan nopeasti kiinnostuksen ympärille syntyviä ja kuolevia yhteisöjä, joiden olemassaolo perustuu oikeastaan yksilöiden tarpeisiin, ei aatteeseen tai perinteeseen: ”Olen yhteisöllinen miten minusta tällä viikolla tuntui hyvältä”.

Tällainen uusyhteisöllisyys ei varmasti ole pelkästään suomalainen ilmiö, vaan tätä voi soveltaa vaikka meidän Ankaran latte leideihin. Vuoden alussa 2016 viikoittaisissa tapaamisissamme oli joka kerta porukkaa niin, ettei yksi pöytä aina tahtonut riittää. Aktiivista tapailua kesti vielä viime vuoden syksylle, jonka jälkeen paikalle saapui yleensä vain muutama henkilö, kunnes tänä syksynä olen pari kertaa käynyt tapaamassa itse itseäni. Osa aktiivisista leideistä muutti viime vuonna, osa tämän vuoden alkupuoliskolla, pois Ankarasta. Zumbaa riitti niin kauan kun täällä olevilla latte leidi -yksilöillä oli tarvetta tavata. Tällä viikolla, tällä yksilöporukalla, tällainen yhteisöllisyys ei tunnukaan enää niin tärkeältä.

Tuon Insight 360 -tutkimuksen mukaan suomalaiset zumbalaiset pystytään jakamaan kuuteen eri ryhmään elämäntapojensa, arvojensa ja asenteidensa perusteella: samankaltaisia elämäntapoja, arvoja ja asenteita jakavat ihmiset asuvat samoilla alueilla. Voiko tästä päätellä, että asuinpaikka muokkaa ihmisten asenteita, arvoja ja tapoja samaan suuntaan? Vai muuttavatko samankaltaiset ihmiset jostakin syystä samoille alueille? Tavat, arvot ja asenteet kun muodostuvat yleensä pidemmän ajan kuluessa ja tahtovat yleensä olla aika pysyväisiä.

Minulla oli itselläni vaikeuksia kuuluttaa itseäni mihinkään tutkimuksen ryhmistä. Tarkoittaako se, että olen vähemmän zumbasuomalainen, koska olen ollut vähemmän suomalaisten kanssa tekemisissä eli en ole aikoihin asunut heidän kanssaan samoilla asuinalueilla? Aika kaukaa olisi haettu, että suurin osa samantapaisia asenteita, arvoja ja tapoja jakavista ihmisistä muuttaa samoille asuinseuduille ulkomaille.  Minun elämäntapojani, arvojani ja asenteitani ovat kuitenkin muokanneet aivan muunlaiset asuinalueet – ulkozumbasuomalaiseen suuntaan.

Tutkimuksessa kuvaillaan suomalaisten ryhmiä näin:

Kokeilunhaluiset individualistit, joita on 23 %, suurin osa heistä Helsingissä. Muualla Suomessa heitä löytyy eniten isoimmista kaupungeista. He ovat suurimmaksi osaksi alle 45-vuotiaita ja ajatusmaailmaltaan liberaaleja. Avio- tai avoliitto ovat yhtä hyväksyttyjä parisuhteen muotoja, ja tasa-arvoinen avioliittolaki saa kannatusta. Heitä luonnehditaan kansainvälisesti isänmaalliseksi: vaikka maailma on avoinna, eivät he välttämättä ole lähdössä pois Suomesta.

Hyväntahtoiset hengelliset, joita on 19 %. Heihin kuuluu miltei pelkästään naisia. He asuvat yleensä pienissä kaupungeissa ja maaseudulla ja ovat yleensä yli 45-vuotiaita. Kaikki auttaminen ja aatteellisten järjestöjen tukeminen on tälle ryhmälle tärkeää. He arvostavat kirkkoa ja ovat mukana luterilaisen kirkon toiminnassa.

Yhteisen hyvän puolustajat, joita löytyy 17 %. Kyseessä on varsin kaupunkilainen ilmiö, ja he asuvat yleensä kerrostaloissa. Heidän joukossaan on runsaasti korkeasti koulutettuja yli 55-vuotiaita ja korostuneesti kokoomuslaisia. Ryhmä muistuttaa avarakatseisuudessa kokeilunhaluisia individualisteja, mutta perinteisiä arvoja kunnioitetaan huomattavasti enemmän. Vieraat uskonnot eivät heitä pelota ja tämä ryhmä lahjoittaa hyväntekeväisyyteen.

Turvallisuushakuiset patriootit, joita kansastamme on 15 %. He ovat yleiseensä ikääntyviä miehiä, sanomalehtien suurkuluttajia ja avaavat aina television Ylen puoli yhdeksän uutisten aikaan. Heitä löytää maaseutukaupungeista, kokoluokasta Mikkeli ja Joensuu. Turvallisuushakuiset patriootit kertovat itsestään isänmaallisina ja puhuvat Suomesta hyvää. Kuluttajina turvallisuushakuiset patriootit ovat nuukia ja shoppailu ei kiinnosta.

Passiiviset minäkeskeiset, joita on 14 %. Heistä valtaosa on yli 35-vuotiaita miehiä, jotka eivät ole kiinnostuneita yhteisistä asioista eivätkä äänestä, vaikka heissä korostuu perussuomalaisuus. He ovat ajautuneet nyky-yhteiskunnan ulkopuolelle ja kokevat olevansa syrjäytetty, ja suurin osa heistä asuu pienillä paikkakunnilla. Maailmassa puhutaan heidän mielestään aivan vääristä asioista, ja vieras on negatiivista.

Tiedonhaluiset vetäytyjät, joita on 12 %. Heihin kuuluu kaikenikäisiä suomalaisia. Usein he ovat vähätuloisia ja työttömiä, joilla on vain vähän verkostoja. He elävät usein yksin ja ovat sitä mieltä, ettei Suomi ole 1980-luvun jälkeen kehittynyt hyvään suuntaan. Ryhmään kuuluu yhtä paljon naisia kuin miehiä eri koulutustasoilta. Heitä on huomattavan vähän alle 30 000 asukkaan paikkakunnilla. Nämä ihmiset ovat kiinnostuneita kirjoista, musiikista ja tieteestä.

Varmasti noista ryhmistä moni suomalainen itsensä löytää, koska ryhmäjaottelu on tutkimustulosta. Mutta kuten sanottu, ulkosuomalaisena olisi vaikea zumbata täysillä yhdenkään ryhmän kanssa. Jonnekin tuonne keskelle kuitenkin lie jossain vaiheessa palattava ja tehtävä kuten Amerikan siirtolaiset aikanaan: uusiutumalla ja välttämättömyyteen alistumalla.

Lomalla ei tehdä politiikkaa…

Blogissani on ollut hiljaista ja päivitykset antaneet odottaa itseään. Olin pitkällä Suomen lomalla, josta palasin vasta toissailtana. Kirjoitteleminen jäi puutarhatöiden, remonttisiivousten ja Suomen kodin uudelleen organisoinnin jalkoihin.

Turun tragedia on juuri tapahtunut, enkä osaa siitä tässä sen enempää kirjoitella. Olen sanaton. Koko Suomen lomamme oli tällä kertaa kovasti erilainen aiempiin verrattuna. Siitä kirjoittelen varmasti myöhemmin. Aloitan tällä kertaa helpommasta aiheesta eli Turkista: elämme lomallakin toinen jalka toisessa kotimaassamme, niin kuin ulkosuomalaisille tuppaa käymään.

Heinäkuussa vierähti vuosi Turkin verisestä vallankaappausyrityksestä. Uutisissa kerrottiin, että Ankarassa aloitettiin suuroikeudenkäynti vallankaappauksen oletettuja toteuttajia vastaan. Syytettyjä oli minimaalisen vähän siihen nähden, että vallankaappauksen jälkeen on Turkissa pidätetty noin 60 000 ihmistä ja noin 150 000 on menettänyt työnsä valtion palveluksessa. Toimittajat ilman rajoja -järjestön viimeisimmässä indeksissä Turkki oli Valko-Venäjän ja Kongon demokraattisen tasavallan jälkeen sijalla 155. Joka tapauksessa ainakin uutisten mukaan noin puolet turkkilaisista kannattaa edelleen istuvaa hallitustaan.

Suomen lehdistössä kerrottiin myös, että Turkin hallituksen toiminta ei vaikuta ainakaan kaikkien suomalaisturistien lomavalintoihin: ”Tulen tänne lomalle, en politiikkaa tekemään”, siteerattiin Alanyan suomalaisturistia. Turistin näkökulmasta ymmärrettävää. Ainakin itse haen lomalta irtiottoa arjesta, rentoutumista, akkujen latausta, nautintoja, mukavia uusia virikkeitä, ehkä jopa jonkun uuden asian oppimista. Politiikkaa en neuvoisi ulkomaalaisena itsekään Turkissa julkisesti tekemään, edes loman ulkopuolella. Toinen asia tietysti on, mitä tuo ”politiikan tekeminen” kullekin pitää sisällään.

Juttelin alkukesästä Ankarassa muutaman vuoden diplomaattikomennuksella olevan ei-työssäkäyvän puolison kanssa. Turkin komennus oli hänelle niin mukava kokemus, että hänen teki mieli lähteä Turkin jälkeen johonkin uuteen kivaan maahan… vaikka Italiaan. Vastasin, että minusta taas tuntuu, että en enää haluaisi asumaan yhteenkään maahan, jossa ihmisoikeusasiat ovat rempallaan, yksilön perusoikeuksia uhattuna ja korruptio niin törkeää ja hyväksyttyä. Sellaisessa maassa eläminen vailla kansalaisoikeuksia kuten sananvapautta, on tosi raskasta. ”Kansalaisoikeudet” tahtovat monilla ulkomaalaisilla rajoittua lähinnä verojen maksamiseen. Teenkö politiikkaa seuraamalla ja pohtimalla harjoitettua politiikkaa?

Thaimaassa asuessamme sain neuvoja olla katsomatta uutisia ja lukematta sanomalehtiä – siten elämä olisi kuulemma paljon helpompaa ja mukavampaa. Katsoimme ja luimme kuitenkin. Ja katsomme ja luemme myös Turkin uutisia. Samoin Suomen. Emme me sielläkään ole halunneet ehdoin tahdoin elää kuplassa. Ovatko valintojen tekeminen, niistä ääneen puhuminen ja kirjoittaminen politiikan tekemistä?

Turkissa emme oikein näin lyhyen ajan jälkeen ole kansalaisoikeuksiamme edes ajatelleet, mutta tietynlainen politiikan tekeminen kyllä kiinnostaa kovasti. Itse asiassa kaikki, jotka ovat mukana opetustyössä, tekevät tahtomattaankin politiikkaa. Opetus on lähtökohtaisesti poliittista toimintaa, jota kannattaa tehdä tietoisesti eli tunnistaa, mihin se pohjautuu, miten se toimii ja mihin se tähtää. Eikä opetusala ole ainoa. Jos asuinmaassaan ei lainkaan ”tee politiikkaa”, eläisi elämäänsä jonkinlaisessa kuplassa.

Mutta turvallisesti kuplassahan me juuri komennuksella elämmekin, tuumasi tuo diplomaatin puoliso. Tuohon kuplaan sisältyy mukavia uusia virikkeitä, uusien ihmisten tapaamisia, uusien asioiden oppimista, nautintoja, mukavia uusia virikkeitä, irtiottoa siitä Suomen arjesta. ”Lomailu” on siis myös kutakuinkin joustava käsitys…

Ei kuplaelämiseen tarvitse kuitenkaan lomalle tai ulkomaille lähteä. Kuplaelämistä löytyy Suomestakin. Näyttelijä Kososen tokaisu 2015 vaalituloksesta, joka ei edusta hänen Suomeaan, tuli median kautta tunnetuksi jokaiselle.

Uudistunut välttämättömyyteen alistuja

Osallistuin kesäkuussa Ulkosuomalaisparlamentin 20-vuotisjuhlaistuntoon Helsingissä. Istunnon avajaispuheen piti eduskunnan puhemies Maria Lohela. Hänen puheensa teema osui loistavasti juhlan aiheeseen ja samalla myös omaan elämän tilanteeseeni – mikä oli itselleni hienoinen yllätys. En nimittäin odottanut poliitikolta näin osuvaa ja mielenkiintoista puhetta. Toisen kokouspäivän puhujan opetusministeri Grahn-Laasosen puhe olikin sitten enemmän odottamaani, ulkosuomalaiselle tuttua perusjuttua ja tuttua ulkosuomalaispolitiikkaa. Molemmat puheet löytyvät netistä Suomi-seuran jutusta klikkaamalla.

WP_20170617_004.jpg

Kyse oli merkittävästä tapahtumasta. Huomasitteko muuten tilaisuudesta kertovia juttuja suomalaisessa mediassa? En minäkään 😦

Opetusministerin puheesta en tässä sen enempää kommentoi, mutta Lohela oli rakentanut puheensa (tai joku oli sen hänelle rakentanut) niin mielenkiintoisen tutkimustuloksen ympärille, että sitä tekee mieli hiukan enemmän pohtia.

Lohela siteerasi puheessaan tutkimustulosta neljästä erilaisesta sopeutumiskeinosta, joita siirtolaiset käyttivät 1800-luvun Amerikoissa. Varsinaista tutkimusta en valitettavasti onnistunut tähän hakuyrityksistäni huolimatta löytämään. Tutkimuksessa siirtolaiset ryhmiteltiin ”odottajiin”, ”välttämättömyyteen alistujiin”, ”unohtajiin” ja ”uusiutujiin”. Veikkaanpa, että meidät tämänkin päivän ulkosuomalaiset saisi mahdutettua noihin ryhmiin, vaikka kukaan meistä ei välttämättä löydä itseään pelkästään yhdestä ryhmästä.

Ensimmäinen ryhmä eli odottajat ovat ihmisiä, jotka ajattelevat tulevansa uuteen maahan vain muutamaksi vuodeksi. He eivät halua ja tunne tarvetta pahemmin sulautua paikalliseen kulttuuriin. He ovat uudessa maassaan pääsääntöisesti vain käymässä ja tavallaan odottavat alusta saakka kotiinpaluutaan. Kieli- ja kulttuuriopinnoista ei juuri kannata heidän kohdallaan puhua. Tavoitteena on tehdä elämä mahdollisimman mukavaksi ja hoitaa ”keikka” kunnialla kotiin. Näitä ihmisiä olen tavannut useitakin, moni heistä muutaman vuoden diplomaattikomennuksella olevia, tai oikeammin heidän puolisoitaan.

Välttämättömyyteen alistujat taas ovat jo ajatuksissaan tulleet uuteen asuinmaahansa pidemmäksi aikaa. Uusiin olosuhteisiin on paras siis sopeutua, ainakin siinä määrin kuin on välttämätöntä. Välttämättömyyteen alistujat alkavat rakentaa uutta elämää uudessa kotimaassaan, vaikkakin kiinnittyvät mielellään toisiin suomalaisiin niin tiiviisti, etteivät hekään aina tunne tarvetta tutustua syvemmin uuden asuinmaansa kulttuuriin tai opiskella maan kieltä. Suomalaisporukoissa pärjää mukavasti suomella, ulkomaailmassa toisella kotimaisella eli olemassa olevalla englannin taidolla. Näitäkin olen tavannut vuosien aikana useita, monet heistä nauttivat ulkomailla eläkepäivistään.

Unohtajat eivät kuitenkaan halua pelkästään sopeutua, vaan pyrkivät omaksumaan valtakulttuurin mahdollisimman täydellisesti, jopa oman kulttuurinsa ja kielensä kustannuksella. Jos on tarpeen, he ovat valmiita katkaisemaan siteensä ja juurensa Suomeen vaikka kokonaan. ”Maassa maan tavalla” tulkitaan kirjaimellisesti. Unohtajiakin olen maailmalla tavannut. Osa ulkomaille muuttanut umpisuomalaisperhekin on unohtanut niin aktiivisesti suomen kieltään, etteivät perheen lapsetkaan tule suomella toimeen. Ulkomaillahan siihen ei välttämättä ole tarvettakaan, mutta isovanhempien ja sukulaisten kanssa kommunikointi on usein vaikeaa.

Uusiutujat taas ovat uuden identiteetin luojia, joissa suomalainen kulttuuri ja uusi kulttuuri elävät rinnakkain. He tulevat toimeen paikallisella kielellä ja tuntevat uuden kulttuurinsa, he asustavat paikallisten asuinalueella ja lusikoivat niin paikallista ruokaa kuin hernekeittoakin Iittalan astioistaan – ja nukkuvat yönsä sikeästi Marimekon lakanoissaan. Uusiutujiakin tunnen useita, osa heistä oikein hyviä ystäviäni 🙂

Entä minä? Kuinka olen sopeutunut ulkosuomalaiseksi? Unohtajaa en ainakaan löydä itsestäni pisaraakaan. Odottajiksikin lähdimme maailmalle liian avoimin mielin. Välttämättömyyteen alistujaksi kyllä tunnistan itseni tietyssä määrässä: arkielämän sujuvuuden takaamiseksi tiettyihin kulttuurillisiin olosuhteisiin on ollut alistuttava ja suomalaiskontaktit suomen kielellä ovat olleet minulle tärkeitä.

Sielultani olen kuitenkin läheisimmin tuntenut itseni uusiutujaksi, niissä Marimekon lakanoissani ja popsien syömäpuikoilla Iittalan kulhosta riisiä. Olen opiskellut sekä thain että turkin kielen, pyrkinyt pääsemään sisälle maiden kulttuureihin sekä kahlannut läpi maiden historiaa. Ja koittanut valistaa noita myös muille kanssasuomalaisille. Sanotaan että tieto lisää tuskaa, mutta kyllä se myös poistaa sitä arkielämässä. Tieto ja ymmärrys kulttuurisista tavoista auttavat muun muassa ymmärtämään, miksi joissain tilanteissa suomalainen ”valkoinen valhe” tai jopa pelkkä ”valhe” on ainoa kulttuurisesti hyväksytty toimintamuoto.

Odottaja on kuitenkin etenkin viime vuosina saanut minusta yllättäen otetta. Siihen lie syynä ikä ja nykyinen elämäntilanne. Tulevaisuuden suunnitelmiin alkaa pikkuhiljaa jo kuulua eläkepäivien miettiminen. Missä aion ne viettää uusiutuneen identiteettini kanssa? Thaimaahan ei mieli tee palata lopullisesti ja Turkissa olomme on alusta alkaen ollut ”toistaiseksi”, eikä mieli ole siitä tämän puolentoista vuoden aikana muuttunut. Olen tavallaan jo odottamassa muuttoa uuteen maahan tai paluuta lähtöruutuun eli Suomeen.

Kumman tahansa valitsemme, on minun tulevaisuudessa alistuttava uuden identiteettini kanssa välttämättömyyteen. Elämä Suomessakin on rakennettava uudelleen, vanhaan ei ole ollut paluuta aikoihin. Minulla ei ole nostalgisia kuvitelmia Suomessa asumisesta, olemme jo kertaalleen kokeilleet paluumuuton ankeuden.

Nykysuomen sanakirjan mukaan nostalgia on menneen ikävöintiä, kaihoa ja haikeutta. En allekirjoita. Vielä parisataa vuotta sitten nostalgiaa hoidettiin kuulemma sairautena ja siitä kärsivät erityisesti kotoaan tahtomattaan pois joutuneet. Me lähdimme tahtoen. Tahtoen myös palaamme, jos sen vaihtoehdon valitsemme.

Sananmukainen merkitys sanalle nostalgia on kuitenkin ”koti-ikävä”, ”kotimaan kaipuu”. Sana on nimittäin johdettu kreikan kielen sanoista ”nostos”, kotiinpaluu ja ”algos”, tuska. Kaipaanko ”kotimaahani”? Onko minulle tullut iän mittaan ”koti-ikävä”? Ehkä. Vaikka se sitten paljastuisikin kotiinpaluun tuskaksi, jota on hoidettava uusiutumalla ja välttämättömyyteen alistumalla jälleen kerran.

Ulkosuomalaisuudesta

Kävin Suomessa Ylen Ajantasan toimittajan haastattelussa Suomi 100 -haastattelusarjaa varten. Haastattelun aiheena oli “ulkosuomalaisuus”. Tilastojen mukaan olen yksi noin kahdesta miljoonasta – tuo on arvioitu luku tämän hetken ulkosuomalaismäärällemme.

En Suomesta lähtiessäni ajatellut päätyväni ulkosuomalaiseksi. Lähdimme aikoinamme maailmalle kolmen pienen lapsen kanssa joulun alla 1996. Tarkoitus oli elellä ekspatriaattina kolme vuotta ja palata sitten takaisin lähtöruutuun. Toisin kuitenkin kävi. Palasimme Suomeen 2005 ja pakkasimme laukkumme uudestaan kahden nuorimman lapsen kanssa jo vaajan kolmen vuoden jälkeen.

Syitä ensimmäiseen lähtöömme oli monia. Elimme tuolloin Suomen 1990-luvun lamassa kolmen pienen lapsen kanssa, kahden asunnon loukussa, halvalla otettujen opintolainojen kalliit takaisinmaksut niskassamme. Minä olin pätkätöissä nollasopimuksella – sanoja, joita tuolloin ei edes tunnettu. Taloudelliset syyt saattoivat kyllä olla myös se viimeinen niitti – ulkomailla pysyvämmin asumisesta olimme haaveilleet jo jokaisella interrailillamme. Lopullinen lähtö oli kuitenkin oma valintamme. Valinta tuntui sillä hetkellä hyvältä, ja hyvältä se tuntuu reilun kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin.

Uskoakseni ulkomailla asumisemme ei kovasti poikennut muiden ulkosuomalaisten arjesta: aamulla töihin, lapset kouluun, kaupan kautta kotiin läksyjen tekoon ja mahdollisiin harrastuksiin. Myöhemmin, lasten palattua Eurooppaan, tuo koulu-vaihe jäi väliin ja nyt Turkissa myös minun töihin lähtemiseni. Turkissa on, yllättävää kyllä, työllistyminen tuntunut huomattavasti hankalammalta kuin Thaimaassa. Ilmaisena tekemieni koulutuskonsultointien lisäksi kalenterini täyttyy lähinnä harrastuksista.

Arkirutiineihin ei tietysti kummassakaan maassa sukellettu kuin kala veteen. Varsinkin alkuvaiheessa kohtasimme jos jonkinmoista pienempää ja isompaa ongelmaa. Kaikista on kuitenkin selvitty, joko omin avuin, paikallisten tai muiden ulkosuomalaisten avustuksella.

Vaikka jokainen ulkosuomalainen kantaa omanlaistaan suomalaisuutta mukanaan, asuinmaan kulttuuri on kuitenkin kohdattava viimeistään silloin, kun sulkee kotiovensa perässään. Englannin kielen vahvistuminen, uusien kielten, meidän tapauksessamme thain ja turkin, oppiminen on tuonut uutta näkökulmaa asuinmaamme kulttuureihin ja helpottanut niiden ymmärtämistä ja niissä luovimista.

Ylen haastattelun aikana juttelimme paljon omasta suomalaisuudestani, eikä sekään taida paljoa erota muiden ulkosuomalaisten suomalaisuudesta. Tosin suomalaisuus on itsessään abstrakti käsite, jonka jokainen meistä varmaan mieltää eri tavoin ja jonka jokainen voi mielensä mukaan tehdä näkyväksi konkreettisilla itselleen “suomalaisilla” asioilla. Jokaisella ulkosuomalaisella lie omat suomalaiset asiansa, joiden mukana kantamiseen ja näkyväksi tekemiseen vaikuttavat tietysti paitsi omat suomalaisena pitämänsä kokemukset, myös nykyisen asuinmaansa kulttuurinen ja sosiaalinen ympäristö.

Suomessa asuvien suomalaisia asioita on kartoitettu muun muassa tutkimuksella ”Onni olla suomalainen?” (kysymysmerkki kuuluu jo alkuperäiseen tutkimusnimeen), jonka tulokset eivät yllätyksekseni kovasti poikkea omistani. Tutkimusaineisto kertoo muun muassa, että vuosina 2003 ja 2004 kerätyn aineiston mukaan 88 % suomalaisista on ”aika ylpeä” suomalaisuudestaan ja yli 70 % nuorista (15-20-vuotiaat) on samaa mieltä seuraavan väittämän kanssa: ”Olisin mieluummin suomalainen kuin minkään muun maan kansalainen”. Suomessa asuvat suomalaiset määrittelivät suomalaiseksi sellaiseksi, joka ”tuntee itsensä suomalaiseksi”. Minä myös 🙂

Suomalaisuuteen liittyen löysin netistä tuusulalaisten alakoululaisten itsenäisyyspäivärunoja vuodelta 2012—vajaa 10 vuotta tuon suomalaisuustutkimuksen jälkeen. Kovasti ylpeältä tuntuu uusikin sukupolvi suomalaisuudestaan olevan. Vai mitä sanotte seuraavasta: ”Rakastan Suomea tässä ja nyt, siksi olen tähän maailmaan syntynyt!”

Suomalaisuustutkimus ei kohdistunut ulkosuomalaisiin, mutta saman kysymyksen voisi heittää myös meille! Kuinka me määrittelemme itsemme? Määrittelemmekö me kaikki noin kaksi miljoonaa itsekin itsemme ulkosuomalaisiksi? Vai ekspatriaateiksi vai peräti siirtolaisiksi – noitakin termejähän näkee ja kuulee?

Wikipedia ehdottaa ulkosuomalaisen, ekspatriaatin ja siirtolaisen rajan vetämistä kansalaisuuteen. Siirtolainen olisi tällöin uuden asuinmaansa kansalainen; ulkosuomalainen ja ekspatriaatti taas Suomen kansalaisia. Ulkosuomalainen ja ekspatriaatti eroavat kuitenkin siinä, että ulkosuomalainen on Suomen ulkopuolella lähtökohtaisesti pysyvästi asuva ja ekspatriaatti asuu ulkomailla yleensä työnsä vuoksi lähtökohtaisesti väliaikaisesti. Näin määriteltynä itse ajattelisin lähteneeni maailmalle ekspatriaattina ja päätyneeni ulkosuomalaiseksi. Siirtolaisiksi emme päätyneet Thaimaahan emmekä näillä näkymillä Turkkiinkaan. Määrittelen itseni siis ulkosuomalaiseksi – myös siksi, koska tunnen itseni sellaiseksi!

Tutkimuksen mukaan “suomalaisuudessa” tärkeää oli myös oivaltaa, että ”Suomessa tehdään niin kuin Suomessa tehdään”. Tämän olen kyllä minäkin lomillani oivaltanut! Muissakaan kansallisvaltioissa tuo ei ole mitenkään outoa: Thaimaassakin tehdään asiat niin kuin Thaimaassa tehdään; Turkissa niin kuin Turkissa. Osa turkkilaisista, ja thaimaalaisistakin, asioista tehdään tosin itsellenikin mukavammin kuin Suomessa, jossa viralliset kanavat ovat kovin jäykkiä ja sääntöjä noudatetaan lähestulkoon aina kirjaimellisesti. Jospa Suomessakin voisi joitain asioita tehdä välillä toisin ja oivaltaa, että tämähän meni hyvin näinkin!

Yhtä en kuitenkaan vaihda: käsitystäni demokratiasta. Thaimaassa saimme kuulla, että thaimaalainen demokratia on niin “erilaista” kuin länsimainen demokratia, ettei länsimaalainen voi sitä oikein edes ymmärtää, joten sitä ei kannata heille niin tarkkaan selittääkään. Eikä tuo käsite täällä Turkissakaan tarkoita välttämättä samaa kuin suomessa. Siihen on ollut tyytyminen, vaikken siitä niin iloissani ole aina ollutkaan. Siihen on varmasti yhtenä syynä suomalaisuuteni: tuon suomalaisuustutkimuksen mukaan yhtenä suomalaisuuden mittana, demokratiaamme liittyen, pidetään kunnioitusta poliittisiin päätöksentekoelimiin ja lakeihin.

Ylen haastattelussa puhuimme myös ”suomalaisesta identiteetistä”, jolla yleensä ulkosuomalaisiin viitatessa tarkoitetaan jonkinlaista “suomalaisuuden” julkituomista, esimerkiksi suomalaisina koettujen tapojen ja perinteiden vaalimisena ja yhteyksien ylläpitämistä Suomeen, Suomen olosuhteiden ja tapahtumien seuraamista sekä suomen kielen taidon ylläpitämistä ja siirtämistä seuraaville sukupolville. Kieltämättä kaikki nuo täyttyvät kohdallani paremmin kuin hyvin! Olen aikoinani ollut mukana perustamassa Bangkokin Suomi-koulua ja perustanut kaksi ulkosuomalaisseuraa, yhden Bangkokiin, toisen tänne Ankaraan. Sain kesällä 2015 Suomi-Seura ry:ltä hopeisen ansiomerkin ”suomalaisen kulttuuri ja ulkosuomalaisten kotimaanyhteyksien säilyttämisen hyväksi tehdystä työstä” – mistä olen ulkosuomalaisena oikein kiitollinen ja ylpeä 🙂

Entä, kun ulkosuomalainen muuttaa takaisin Suomeen—muuttuuko hän rajan ylittäessään takaisin pelkäksi suomalaiseksi suomalaisen identiteettinsä kanssa? Paluumuuttoyrityksen kokeneena tuntuu, että näin Suomessa ainakin oletetaan, kun kyse on syntyperäisistä Suomen kansalaisista, jotka palaavat kotimaahansa. Ottamatta huomioon sitä, että ulkomailla vietetty aika saattaa olla huomattavasti pidempi kuin kotimaassa ennen muuttoa vietetty aika. Tämä ajatus taitaa parhaiten selittää lyhyeksi jääneen paluumuuttoyrityksemme.

Pitkän Aasiassa asumisen jälkeen koimme, että ihmisten elämäntapa ja ihmisten välinen kanssakäyminen oli Suomessa muuttunut kovin aikataulutetuksi ja jäykäksi. Poikkeuksiakin tietysti koimme, mutta tuo oli siis päällimmäisenä tunteena. Suomemme oli muuttunut enemmän kuin osasimme odottaa.

Koimme myös, että ulkomailla asumistamme jollakin lailla väheksyttiin, enkä puhu tässä kansainvälisestä työkokemuksesta ja kielitaidosta, mitkä eivät todellakaan ole valttia Suomen työmarkkinoilla, vaan jokapäiväisen elämämme väheksymisestä. Välillä tuli tunne, että meidän sanomisiamme ja tekemisiämme tarkkailtiin ja niitä myös mielellään korjailtiin ”oikeaksi” eli uskoakseni ”suomalaiseksi”. Emme selvästikään osanneet tehdä asioita heti niin kuin Suomessa tehdään; ehkä emme suomalaisten mielestä osanneet rakastaa Suomea tarpeeksi tässä ja nyt. Suomen kielestäni ei yleensä piikitelty, mutta muutaman kerran minulle sanottiin, että ”ei tuollaista sanaa ole suomen kielessä”. Joskus mietin, olisiko minua niin kärkkäästi korjattu, jos vastapuhuja ei olisi tiennyt, että olen asunut ulkomailla. Korjattaviin sanoihin kuului muun muassa ”pitkähihainen t-paita”. En edelleenkään tiedä, mikä se suomeksi mahtaa olla. Toisinaan myös kiedoin kaulahuivini ”väärin”. Kaipa on olemassa erityinen suomalainen tapa kietoa kaulahuivi.

Ehkä paluumuuttomme vaikeus johtui siitäkin, että meidät paluumuuttajat on ikään kuin kirjoitettu ulos suomalaisesta yhteiskunnasta: meitä ei tavallaan virallisesti ollut edes olemassa. “Paluumuuttaja” on tällä hetkellä maahanmuuttoviraston käyttämä termi, mutta sitä ei mainita esimerkiksi ulkomaalais- eikä kansalaisuuslaissa, eikä edes uudessa perusopetuksen opetussuunnitelmassa, mistä aikanani annoin kriittistä palautetta opetussuunnitelmatyön aikana. Maahanmuuttovirastokin käsittää kaikki paluumuuttajat oleskeluluvan hakijoiksi eli termi ei sisällä meitä.

Suomalaisten tapojen ja perinteiden vaaliminen, tiiviiden yhteyksien ylläpitäminen Suomeen, sen olosuhteiden ja tapahtumien seuraaminen ei auttanut. Ei edes erinomainen suomen kielen taitomme.

Emme kuitenkaan aio lannistua, vaan haaveissamme on edelleenkin joskus palata Suomeen.

Myös Yle Uutiset haluaa kuulla ulkosuomalaisten tarinoita. Omien sanojensa mukaan se ryhtyy toukokuun lopulla rakentamaan kokonaista Suomi-imperiumia! Jos luet tätä ulkosuomalaisena, kerro Ylelle, missä maassa ja kaupungissa asut ja mitä siellä teet. Vastausten perusteella Ylellä selvitetään, miltä Suomi-imperium näyttää vuonna 2017. Kyselylomake julkaistaan keskiviikkona 24. toukokuuta Ylen verkkosivuilla.