Ruokaohjelmista

Muutettuamme Ankaraan aloitin puheturkkiin tutustumisen seuraamalla paria saippuasarjaa ja muutamia ruokaohjelmia. Niihin riitti aloittelevankin kielitaito. Saippuasarjojen katselu on jäänyt (ei edes kielen oppiminen jaksanut ylläpitää motivaatiota), mutta ruokaohjelmia katson edelleen harva se ilta, kun odottelen oman iltaruokamme valmistumista.

Television ruokaohjelmista ehdoton suosikkini on Planet Mutfaktalta tuleva Danilo Zannan İtalyan işi. Ei niinkään Danilon ruokareseptien erinomaisuuden vuoksi, vaan siksi, että Danilon kokkausesitys on yleensä hulvattoman hauskaa katsottavaa. Katsokaa vaikka itse 🙂 Ben Danilo Zanna, bu İtalyan işi, hoşgeldiniz arkadaşlar! Netistä löytyy useita muitakin Danilon kokkausjaksoja.

Viimeksi Danilo tekin ihania yrttiuuniperunoita ja hampurilaisia kotitekoisella majoneesikastikkeella. En tiedä, oliko siinä mitään kovin italialaista, mutta parasta Danilossa onkin viihdyttävyys. Toisinaan häneltä saa myös hyviä ruuanlaittoon liittyviä vinkkejä, kuten mitä tehdä, kun keitosta tulee vahingossa liian suolaista tai kun ei tiedä, ovatko kaikki jääkaapissa olevat kananmunat takuutuoreita.

Danilon lisäksi olen seurannut Yağız İzgülin Mutfakta tek başına (Yksin keittiössä) –kokkiohjelmaa, sekin Planet Mutfaktalla. Mies on aika flegmaattisen oloinen Danilon jälkeen (kukapa ei olisi?), mutta ruuat ovat useasti mielenkiintoisempia. Ja Yağız huiskuttaa aina lopussa heipat katsojilleen 🙂

Viime viikolla Yağız teki jauhottomia pizzapohjia, yhden munakoisosta, toisen kukkakaalista. Molempia aion testata omassa keittiössäni. Yağız İzgül laittoi munakoisopizzan päälle ensin tomaattipuretta (nykyään kai suositellaan kirjoitettavan ”pyreetä”, mutta onko se sen suomempaa?), sitten lihaisia makkarasiivuja ja herkkusieniviipaleita. Kukkakaalipizza sai päällensä sipulia, sieniä, maissia ja mustia oliiveja. Tässä pohjien ohjeet jakoon:

Munakoisopizzapohja

1 munakoiso
700 g mantelijauhetta
2 rkl kookoshiutaleita
1 rkl pellavansiemeniä
suolaa, mustapippuria
1 kananmuna

Kuori ja raasta munakoiso, anna vetäytyä hetken aikaa ja puristele lopuksi ylimääräinen neste pois. Lisää munakoisoraasteen joukkoon manteli- ja kookosjauhe. Lisää pellavansiemenet, suola ja pippuri. Sekoita hyvin. Lisää muna ja vaivaa taikinaksi.  Muovaa taikinasta pizzapohja. Paista uunin keskitasolla 10-15 minuuttia. Laita täytteet ja paista 5-10 min. lisää.

Kukkakaalipizzapohja

400 g kukkakaalta
200 g mozzarellajuustoa
100 g parmesanjuustoa
2 munaa
1-2 kynttä valkosipulia
1 rkl oreganoa
1 tl cajun-maustetta

Soseuta kukkakaali monitoimikoneessa, höyrytä sose ja puristele ylimääräinen neste pois. Lisää kukkakaaliin juustot raasteina. Lisää mausteet ja sekoita. Lisää munat yksi kerrallaan ja vaivaa taikina hyvin. Muovaa taikinasta pizzapohja ja paista uunin keskitasossa 5 min. Laita täytteet ja jatka paistamista 5-10 min.

Mainokset

Viikonloppu Pohjois-Kyproksen turkkilaisessa tasavallassa

Tutustuimme viikonloppuna Pohjois-Kyproksen turkkilaiseen tasavaltaan (Kuzey Kıbrıs Türk Cumhuriyeti), jonne lensimme perjantaina Ankaran ulkomaan terminaalista. Saari ei koskaan ole ollut ”tämä täytyy tässä elämässä vielä kokea”-listallamme, mutta olemme kuulleet täällä Turkissa siitä niin paljon positiivista, että päätimme käydä itsekin katsomassa, mikä Pohjois-Kyproksessa vetää.

Matkatoimistojen mukaan Pohjois-Kypros yksi Euroopan aurinkovarmimmista lomakohteista, sillä siellä on noin 300 aurinkoista päivää vuodessa ja talvisinkin lämpötilat pysyvät 20 asteen tuntumassa. Auringon suhteen olimme hiukan epäonnekkaita, sillä sää pysytteli koko viikonlopun puolipilvisenä tai kokonaan pilvisenä. Lämpötilat sen sijaan olivat nuo mukavat 20 astetta.

Maantieteellisesti ja ilmastollisesti Kypros lasketaan Lähi-itään, mutta kulttuurisesti se on lähempänä Etelä-Eurooppaa; pohjoisosa selkeästi turkkilaisella silauksella. Pohjoisessa pärjää hyvin turkin kielellä ja ainakin hotelleissa, kaupoissa ja ravintoloissa myös englannilla.

Heti lentokentällä tuli selväksi, mikä on saaren turistien ykkösvetonaula (auringon lisäksi): kasinot. Niitä oli rakennettu kaupunkeihin ja kaupunkien laitamille melkoinen määrä. Osa oli kai pelkkää kasinoa, osa kasino-hotellia, osa kasino-hotelli-kylpylää. Passasimme ne kaikki.

Olimme varanneet hotellihuoneen Kemeri konakin butiikkihotellista Girnestä eli Kyreniasta – saaren muidenkin paikkojen nimet löytyivät tien varren kylteistä aina kaksikielisinä. Hotelli oli hyvällä paikalla, todella mukava ja kaunis.

Jos Kyproksen historiasta on aikanaan ollut koulussa juttua, oli kaikki se onnellisesti unohtunut. Emme tienneet oikeastaan muuta kuin että saari on jakautunut aseellisen selkkauksen kautta kahtia: etelä kuuluu Kreikalle, pohjoinen Turkille. Teimme siis pienen historiansurffailun netissä ennen lähtöämme.

Kyproksella on ollut asutusta lähestulkoon aina: netti osasi kertoa, että saaren asutus, historia ja kulttuuri ovat kehittyneet epipaleoliittisen, neoliittisen, kalkoliittisen, pronssikauden, geometrisen, arkaaisen ja klassisen antiikin, hellenistisen, roomalaisen, bysanttilaisen, Rikhard Leijonanmielen ja temppeliritarien kauden, lusignanien, venetsialaisten ja osmanien kautta nykyiseen Kyprokseen…

Kyproksen sijainti kolmen mantereen välillä teki siitä aikanaan merkittävän kauppapaikan. Se on ollut myös kautta aikojen merkittävä kuparin tuottaja. Kyproksen nimelle on olemassa erilaisia etymologisia selityksiä, mutta oletettavasti nimi juontaa juurensa rauta-ajalla Kyproksella puhutun kielen sanaan ”kupari”, josta kaupankäynnin kautta kulkeutui klassiseen latinaan sana ”cyprium” eli ”Kyproksen metalli”. Saarelta on kotoisin myös herkullinen halloumi-juusto, hellim peyniri, jota maistelimme grillattuna aamupalalla, lounaalla ja illallisella ja jota ostimme muutaman palasen myös mukaamme.

Aikojen kuluessa Kyprosta ovat miehittäneet monet maat ja kansat. Vuonna 1573 saari antautui osmaneille, joiden hallussa saari säilyi noin 300 vuotta. Osmanien sulttaani panttasi Kyproksen briteille lainaa vastaan, ja luovutti lopulta saaren Isolle-Britannialle vuonna 1878 Turkin sodan jälkeen (sen, jossa Suomen kaartikin oli mukana Balkanin vuorilla, toisella puolella Tonavan… josta kirjoittelin huhtikuussa 2016) Muodollisesti Kypros kuului edelleen Osmanien valtakuntaan, kunnes osmanit liittyivät ensimmäiseen maailmansotaan Saksan puolelle. Iso-Britannia miehitti tällöin saaren kokonaan. Lausannen sopimuksessa vuonna 1923 Turkki luopui kaikista oikeuksistaan Kyprokseen, ja saari julistettiin brittiläiseksi kruununsiirtomaaksi.

Kiista saaren hallintomuodosta ja turkkilaisen vähemmistön oikeuksista juontaa juurensa jo 1960-luvun alkuun, jolloin saari itsenäistyi Britannian vallasta. Saaren kreikkalaisväestön kansallismieliset piirit eivät hyväksyneet Kyproksen turkkilaisvähemmistölle perustuslaissa annettuja oikeuksia. Perustuslakikriisi johti väkivaltaisuuksiin kreikkalaisten hyökätessä turkkilaiskyliin ja murhaamalla jouluna 1963 satoja turkkilaissiviilejä. Tapahtuman seurauksena YK lähetti rauhanturvajoukkonsa Kyprokselle maaliskuussa 1964 (Suomikin osallistui YK:n rauhanturvaoperaatioon vuoteen 2005 saakka).

Kyproksen saari jakautui viimein Etelä- ja Pohjois-Kyprokseen, kun Kreikan sotilasjuntan tukemat ja Kyproksen yhdistämistä Kreikkaan ajaneet tahot hyökkäsivät saaren turkkilaisvähemmistön kimppuun vuonna 1974. Sen jälkeen Turkki miehitti Pohjois-Kyproksen.

Taksikuskimme hotellilta lentokentälle kertoi asuneensa aina 1974 saakka saaren eteläosassa. Hyökkäysten alkaessa perhe oli joutunut jättämään kotinsa ja pakenemaan henkensä uhalla pohjoiseen turkkilaisten turvaan. Lähtö ei ollut normaali evakkoretki, vaan kreikkalaiset olivat kuulemma ajaneet pakenevia perheitä takaa. Taksikuskimme perheen auto oli sammunut rajalla, ja auto oli pitänyt työntää viimeiset metrit turkkilaisten valvomalle puolelle saarta. Kuski oli tuolloin ollut 13-vuotias, joten tapahtuma on hyvin muistissa.

Vuonna 1983 pohjoisen kyproksenturkkilaisyhteisö julistautui itsenäiseksi Pohjois-Kyproksen turkkilaiseksi tasavallaksi, jossa me nyt siis vierailimme. Sen itsenäisyyden on toistaiseksi tunnustanut vain Turkki. Joka tapauksessa YK:n hallinnoima puskurivyöhyke, niin sanottu vihreä linja, jakaa Kyproksen edelleen konkreettisesti kahteen osaan. Vuonna 2004 pidetyssä kansanäänestyksessä 65 % kyproksenturkkilaisista kannatti YK:n pääsihteeri Kofi Annanin ehdottamaa yhdistämistä, mutta kyproksenkreikkalaiset torjuivat sen 76 % enemmistöllä.

Käveleskelimme perjantai-iltapäivän ja illan Girnen kaupungissa. Sieltä sanotaan löytyvän ehdottomasti Pohjois-Kyproksen parhaat ostospaikat, mikä oletettavasti piti paikkansa. Vaativammallekin kasinomatkaajalle löytyi merkkiliikkeitä, kello- ja korukauppoja.

IMG_8018

Kaupunki oli aikanaan vauras kreikkalainen kaupunkivaltio ja Girnen satama oli tärkeässä asemassa myös roomalaisten vallan aikaan. Bysanttilaisten aikana 600-luvulla kaupunkilaisia vaadittiin tekemään kaupunkiin kiviset muurit suojaksi arabien hyökkäyksiltä. Muurin pätkiä löytyy saarelta edelleen ja niiden välille rakennetut Pyhän Hilarion, Kyrenian, Buffaventon ja Kantaran linnat ovat saaren turistinähtävyyksiä.

Aloitimme linnakierroksemme perjantaina Kyrenian linnasta, joka löytyi Girnen satamasta. Linnan museosta löytyy maailman ainoa meidän päiviimme saakka säilynyt Kreikan klassisen ajan laivan hylky. Kun Alekstanteri Suuri valloitti maailmaa (noin 300 eaa), laiva haaksirikkoutui Girnen edustalle. Laivan hylky löydettiin vuonna 1967, ja laivasta ja sen säilyneestä irtaimistosta tuli Pohjois-Kyproksen tärkein turistinähtävyys. Museosta löytyy myös lastissa olleet 400 amforaa, joiden sisällä on meren pohjassa hyvin säilöttyjä parituhatvuotisia manteleita.

Lauantaina vuokrasimme auton, tarkoituksenamme ajella kohti saaren itäkärkeä. Toisin kuitenkin kävi, sillä Pohjois-Kyproksella oli suuri pyöräilytapahtuma, jonka vuoksi teitä oli laitettu poikki. Meille kävi niin kuin ilman karttaa suunnistaessa usein käy: kiertelimme autolla etelä-pohjoinen-akselilla lähinnä ympyrää 🙂 Matkanvarrella oli kuitenkin muutama mukava pikkukylä ja upeat vuoristotiemaisemat, jotka olisivat ilman eksymistä jääneet näkemättä. Kuten myös kauniisti kukkivat mantelipuut ja sitruunapuut, joiden oksat aivan notkuivat kypsistä hedelmistä.

Päätimme jättää itäkolkan katsomatta ja suuntasimme kännykkämme karttapalvelun avulla Buffaventon linnaan. Linnan tarkkaa rakentamisvuotta ei tiedetä, mutta oletettavasti Buffaventokin on peräisin Bysantin aikakaudelta. Vuonna 1191 sen otti haltuunsa Rikhard Leijonanmieli, kun hän taisteli saaren johtajaa, Bysantin keisaria vastaan. Koska linna palveli lähinnä vartiotornina ja vankilana, siihen ei ole juurikaan kohdistunut hyökkäyksiä – mitä emme todellakaan ihmetelleet kiivettyämme vuoren rinteeseen tehtyjä jyrkkiä kapeita askelmia linnalle, reilun 900 metrin korkeuteen!

Vuoren laelle kiipeäminen oli aika rankkaa, mutta se kannatti. Matkalla avautuivat aivan upeat näköalat alas laaksoon!

Päivä oli puolipilvinen ja vuoren laki sen verran korkealla, että kävelimme ihan kirjaimellisesti pilvissä. Koska pilvet kerääntyivät meren puolelta, sen puoleista rinnettä ei nähnyt juuri lainkaan – paitsi, että kannatti edetä varoen, sillä putous oli melkoisen jyrkkä. Linna peittyi välillä kokonaan pilviverhoon, välillä tuuli hajotti pilviä sen verran, että linnan rauniot tulivat näkyviin. Olo oli kuin olisi ollut keskellä kummitustarinaa!

Paluumatkalla kävimme kauniissa Bellapaisin eli Beylerbeyn vuoristokylässä, joka sijaitsee noin 700 metrin korkeudessa. Bellapaisin asukkailla on kuulemma sanonta, jonka mukaan matkailija ei voi kertoa käyneensä Kyproksella, jos ei ole käynyt Bellapaisissa. Me kävimme. Kuuluisimpia kävijöitä lie englantilainen kirjailija Lawrence Durrell, joka asui Bellapaisissa 1950-luvulla. Hän nimesi pääaukion puun “Toimettomuuden puuksi” ja asetti sen varjoon henkilöhahmonsa teoksestaan “Katkerat sitruunat”.

”Katsele ympärillesi ja toista kaikkien niiden kuninkaiden nimet, jotka ovat hallinneet Kyprosta. Luettele kaikki valloittajat, jotka ovat astuneet tänne jalallaan tai vaikkapa vain ne harvat, joiden käynnistä historian lehdet kertovat! Mitä merkitystä sillä on että me elämme ja he ovat kuolleet – meidät on tuupittu tuokioksi ramppivaloon nauttimaan näistä kukista ja tästä kevättuulesta, joka… näinkö vain kuvittelen… tuoksuu sitruunoille, sitruunankukille.” (Suomennos T.A. Tengström)

Bellapaisin nähtävyys, itse kylän lisäksi, on sen 1200-luvulta oleva luostari, jota kutsutaan goottilaisen rakennustaiteen ihmeeksi. Saapuessamme kylään oli jo iltapäivä ja luostari oli ehtinyt mennä kiinni, joten emme päässeet sisälle saakka. Rauniot olivat kuitenkin kauniit myös ulkopuolelta katsottuina. Luostari on ollut aikanaan pyhiinvaelluspaikkana. Lukuisat kristityt vaelsivat sinne, koska siellä säilytettiin ilmeisesti pyhän ristin palasta.

Ennen lähtöä lentokentälle kävimme vielä sunnuntaiaamuna kiipeämässä Pyhän Hilarionin linnalla. Lähdimme liikkeelle hiukan liian aikaisin, sillä linnalle nouseva tie kulkee sotilastukikohdan viertä, eikä sitä saa jatkaa ennen kahdeksaa, jolloin linna virallisesti avataan vierailijoille. Odottelimme pääportin edessä olevalla parkkipaikalla autossamme. Pari minuuttia vaille kahdeksan kävi nuori sotilaspoika antamassa meille luvan jatkaa matkaamme.

Pyhän Hilarion linna oli upea: sen rakentaminen on aloitettu 600-luvulla bysanttilaisen luostarin ympärille, ja se on osittain louhittu vuoren rinteeseen. Linnan sanotaan olleen inspiraationa Walt Disneyn Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvalle ja sen seurauksena myös muille prinsessaelokuville. Sen kyllä helposti uskon. Vaikka linna oli suureksi osaksi raunioina, on selvää, että sen on täytynyt olla todella kaunis rakennus. Tältäkin linnavuorelta oli aivan huikeat näkymät.

Meren elävät ovat Ankarassa harvinaista ja kallista herkkua, joten testasimme ravintoloista vain pari, joista sai kalaruokia. Perjantaina söimme Girnen sataman Set Fish -ravintolassa ja lauantaina rannan tuntumassa olevassa Azuressa. Molemmat olivat hyviä valintoja. Set Fishin ruokalista oli merenelävien osalta laaja ja ruoka oli erinomaisen herkullista; Azuren ruoka oli ihan hyvää, palvelu molemmissa todella ystävällistä, sekä englanniksi että turkiksi.

Kreikalle ja Turkille tyypillisesti myös Kyprokseen liittyy vanhoja legendoja. Eräs niistä liittyy rakkaudenjumalatar Afroditeen, joka tuli kylpemään Kyproksen lähdevesiluolaan. Rannalle saapui myös Adonis. Kun Adonis joi Afroditen kylpylähteestä, hän rakastui tähän silmittömästi. Kylpypaikka olisi löytynyt Kreikan puoleisesta Kyproksesta, joten jätimme sen tällä matkallamme näkemättä ja kokematta.

Viikonloppureissumme jälkeen ymmärrämme hyvin, mikä Pohjois-Kyprokselle turisteja vetää: erittäin ystävälliset asukkaat, hyvä palvelu, erinomaisen hyvä ruoka, alhainen hintataso, upeat vanhat linnat, huikeat vuoristo- ja merinäkymät – ja jos olisi ollut lämpimämpää olisimme testanneet vielä yhden turistien vetonaulan: puhtaat hiekkarannat.

Mannaryynihelvaa

Saimme tällä viikolla ystäviltämme rasiallisen kotitekoista mannahalvaa, turkiksi ”irmik helvası” – eli helvaa. Mannaryyneistä valmistettu helva on Turkissa tärkeä juhlajälkiruoka. Sitä tarjoillaan täällä muun muassa uuden suvunjäsenen syntymäjuhlassa, ympärileikkausjuhlassa, häissä, tupaantuliaisissa, hautajaisissa ja uskonnollisissa seremonioissa. Saamamme helva oli valmistettu ystävämme äidin hautajaisten vuosimuistopäivän kunniaksi.

Helvan sanotaan tuovan hyvää onnea sekä tekijälle että sen syöjille: saimme siis osamme onnesta. Onnellista oli myös helvan syöminen, sillä se oli todella namia! Kuvan rasiallisesta on puolet jo syöty 🙂

IMG_8005

Ruokailu on yleensäkin Turkissa sosiaalinen tapahtuma, mutta oikein erityisen sosiaaliseksi voi kutsua mannahelvaa. Jo mannahelvan valmistaminen itsessään on sosiaalinen tapahtuma. Vaikka kokit eri puolilla vannovat hiukan erilaisten reseptien nimeen, ovat he yhtä mieltä, että helvan tekeminen vaatii kärsivällisyyttä ja jotta helvasta tulisi hyvää, sitä täytyy koko valmistamisen ajan hämmennellä, joten sen tekeminen vaatii enemmän kuin yhden ihmisen. Helvan tekeminen on parhaimmillaan siis porukalla kokkaamista. Myös ystäväperheemme oli keitellyt helvan koko perheen voimin.

Erityisesti hautajaishelvan ja hautajaisten muistojuhlahelvan tekeminen on sosiaalinen tapahtuma, uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta. Muistohelvaa hämmennettäessä muistellaan yhdessä poismennyttä. Hautajaishelvalla on Turkissa myös sarkastinen lisämerkityksensä, jota käytetään turkkilaisissa sanonnoissa: “Toivottavasti saamme pian syödä hänen helvaansa” sanotaan ihmisestä, jonka toivotaan pian poistuvan keskuudestamme… “Kuolleet olettavat, että elävät syövät helvaa joka päivä!” tarkoittaa, että kuolleiden sielut odottavat alituiseen rukouksia ja huomiota eläviltä sukulaisiltaan. ”Suusi ei koskaan tule makeaksi, jos jatkuvasti jankkaat helvasta” tarkoittaa, että sanat eivät tee sinusta hyvää ihmistä. Joissakin kalaruokiin erikoistuneissa ravintoloissa tarjotaan jälkiruokana helvaa: ainakin vitsiniekkojen mukaan se johtuu siitä, että silloin kalakin varmasti tietää, että se on kuollut.

Helva-traditio ei ole vain turkkilainen ilmiö, vaan helva-traditioita löytyy vähän ympäri maailmaa. Helva on oletettavasti kotoisin Lähi-idästä, ja helvan nimen sanotaankin tulevan arabian halwasta, mikä tarkoittaa makeaa. Lähi-idästä helva on satojen vuosien aikana kulkeutunut eri resepteillä vähän joka ilmansuuntaan. Helvan ovat Turkin lisäksi omineet ainakin Intia ja osa Balkanin maista. Ja juutalaisten sanotaan vieneen yhdenlaisen version mukanaan Amerikkaan 1900-luvun alussa. Turkissa traditio on kuitenkin huomattavasti vanhempi, sillä Konstantinopolin Topkapı-palatsissa oli sulttaani Suleiman Suuren aikana, 1500-luvulla, erillinen helvahane-rakennus, joka oli pyhitetty helvan nauttimiselle.

Mannahelva ei suomalaisille ole niin yleisesti tunnettu kuin esimerkiksi tahinihelva, jota myös betonihelvaksi kutsutaan. Siis se kovahko helva, jota saa ostaa muun muassa lentokentiltä ja joka säilyy pitkiä aikoja huoneenlämmössäkin. Helvasta on Turkissa olemassa myös juustohelva- ja jauhohelvaversiot. Ja helvasta löytyy YouTubesta myös Mahmut Tuncerin hauska Bakkal amca -helvalaulu.

Vaikka mannahelvan tekemiseen ei tarvitse kummoisia aineita, sen valmistus vaatii paitsi kärsivällisyyttä, myös taitoa. Hyvin onnistunut mannahelva on usean kokin mielestä kulinaarinen mestariteos. Kuten sanottu, mannahelvalla ei ole yhtä ainoaa reseptiä. Tässä kuitenkin ehdotukseksi yksi, jota voitte tuunailla itsellenne sopivaksi – suosittelen lämpimästi joskus kokeilemaan! Seuraava ohje on 6-8 hengelle:

100 g voita
½ dl extra virgin oliiviöljyä
3 dl mannaryynejä
3 rkl pinjansiemeniä (tai manteleita tai saksanpähkinöitä)
4 dl täysmaitoa (tai 2 dl maitoa ja 2 dl vettä)
2,5 dl sokeria
2 tl kanelijauhetta koristeluun

Sulata voi ja oliiviöljy paksupohjaisessa kattilassa, sekoita mukaan pinjansiemenet ja mannaryynit ja anna kiehua alhaisella lämmöllä koko ajan sekoitellen, kunnes siemenet ja ryynit muuttuvat kullanruskeiksi.

Pinjansiementen ja mannaryynien kiehuessa lämmitä erillisessä astiassa maito ja sekoita siihen sokeri niin, että sokeri liukenee maitoon.

Kaada maito-sokeriliuos pinjansiemen-mannaryyniseokseen ja alenna lämpöä.

Sekoittele ja anna kiehua pienellä lämmöllä hiljalleen kunnes maito on haihtunut. Tässä menee noin 15 min, jonka jälkeen laita levy pois päältä.

Laita kattilan päälle talouspapaeria ja sen päälle kattilan kansi. Anna helvan asettua noin 10 min. Talouspaperi imee keitoksesta liian nesteen.

Lusikoi mannahelva pieniin kulhoihin jokaiselle ruokailijalle ja tarjoile kanelijauheen kanssa. Päälle voi myös lusikoida pallon vaniljajäätelöä. Helva kanattaa syödä lämpimänä porukalla ja ylimääräisen helvan voi jakaa ystäville ja naapureille onnea tuomaan 🙂

Valkoliljasta

Piirtelin loppuvuodesta logoehdotuksia vuoden ikäiselle suomalaisyhdistyksellemme. Syksyn kokouksessamme oli esillä muutama ehdotus, joista päädyimme kukka-aiheeseen: logomme tulee olemaan joko valkolilja tai tulppaani. Näistä piirtelin ehdotuksiani. Valkolilja viittaa Suomen ja Turkin erikoislaatuisiin suhteisiin Petrovin teoksen ”Valkoliljojen maa” kautta, ja tulppaani viittaa tietysti Turkin kansalliskukkaan.

Kirjoittelin Valkoliljojen maasta blogissani viime toukokuussa. Teoshan kertoo nuoresta valtiosta, joka rakentaa itselleen täydellisen yhteiskunnan. Esimerkkinä kirjailija käyttää tällaisesta uskomattomasta voimainponnistuksesta Suomea, jonka ”… ihmiset eivät ole muiden ihmisten kaltaisia… He muistuttavat ’valkoisia liljoja’, joista Raamattu puhuu”.

Valkoliljojen maa on monelle turkkilaiselle, erityisesti vanhemman polven edustajalle, tuttu. Teos oli pitkään pakollisena lukuteoksena Turkin sotilaskouluissa. Ja vaikka Petrovin teos on lähes täysin fiktiivinen, valkoinen lilja samaistetaan Suomeen ja suomalaisiin. Oma suurlähettiläämme on kertonut kerran saaneensa ihastuneen kommentin vanhalta turkkilaisdiplomaatilta: ”Olette Valkoliljojen maan suurlähettiläs!”

Yllätyksekseni törmäsin Istanbulin reissullamme lähestulkoon samanlaiseen liljalogoon kuin olin itse piirtänyt! Liljalogo oli kyltissä, joka roikkui erään vanhan talon edessä Beyoğlun kaupunginosassa. Valkoliljan näköinen kukka ei tietysti ole ihan outo logomotiivi, mutta yllätyin siltikin. Miksiköhän he ovat valinneet juuri valkoliljan?

Otin liljakyltistä kuvan ja kotiin päästyäni googlasin sen tekstin “The White Lily Project”. Kyse on Beyoğlun kaupunginosan ja Johnson Diversen yhteisestä projektista, jonka tarkoituksena on kohottaa kaupunginosan ravintoloiden hygieniatasoa kouluttamalla ravintoloiden henkilökuntaa ja tekemällä ravintoloihin tarkastuksia. Netin mukaan tähän mennessä tarkastuksia on tehty 500 kohteeseen, joista 154 on saanut Valkoinen lilja -laatuluokituksen.

Valkoinen lilja, lilium candidum, on erityisesti roomalaiskatolisten symboli neitsyt Marian puhtaudelle. Siitä lie Boyoğlun projektin nimikin johdateltu.

Valkoinen lilja löytyy myös vanhoista kreikkalaisista taruista, joissa se liitetään jumalten kuningattareen Heraan. Kun Hera imetti Hercules-vauvaansa, maitoa tuli niin runsaasti, että sitä alkoi tippua aina maahan saakka. Osa maidosta muodosti matkallaan Linnunradan; tipoista, jotka saapuivat maahan saakka, kasvoi valkoisia liljoja. Vanhan roomalaisen legendan mukaan Venus oli niin kateellinen valkoliljan kauneudesta, että hän lisäsi liljan keskelle emit rikkomaan täydellisen valkoisen puhtauden.

Logovalinta

Valkoinen lilja löytyy nyt myös Ankaran historiasta:  Suomen 100-vuotiskunniaksi lähetystömme katuosoite on tämän vuoden alusta saanut uuden nimen: Beyaz Zabaklar sokak eli Valkoliljojen kuja. Eikö ole ihana kunnianosoitus!

Lilja löytyy myös suomalaisesta perinteestä: Lilja on toukokuun syntymäpäiväkukka ja suomalaisessa almanakassa Lilja viettää nimipäiväänsä toukokuun 20. päivä – mikä sattuu olemaan oma syntymäpäiväni! Ja Ankaran suomalaisten vuosikokouskin on toukokuussa 🙂

Päätimme tammikuun kokouksessamme, että emme anna hygienialuokituslogon vaikuttaa omaan logopäätökseemme. Valinta kohdistui valkoiseen liljaan. Piirustus odottaa nyt, että se saa digitaalisen muotonsa…

Istanbulin taideantia

Ankaran taideanti turkkia taitamattomalle on osoittautunut aika olemattomaksi. Syynä voi tietysti myös olla, että koska taidetapahtumia mainostetaankin vain turkiksi, emme edes tiedä, mitä kaikkea taiteen alalla täällä tapahtuu. Olisikohan tietoa facebookissa (jota lähetystömmekin kuulemma päivittää säännöllisesti; lähetystömme facebook-sivun nimikin on turkiksi!)? Vai löytyisiköhän tietoa turkkilaisista lehdistä? Cer Modernin taidekeskukseen ja Çağdaş sanat merkezille olen jättänyt sähköpostiosoitteeni, joten saan niiltä postia molempien tulevan kuukauden tapahtumista. Muut tapahtumamainokset olemme huomanneet, kun olemme ajelleet Ankaran liikenteessä. Nekin kaikki turkiksi.

Kuvagallerioita ja taidemuseoita Ankarassa on riittämiin, mutta suuret näyttelyt ja musiikkiesitykset löytyvät aina Istanbulin, Turkin de facto pääkaupungin, tapahtumalistalta. Istanbulin reissumme tavoitteena olikin nähdä siellä parhaillaan meneillä oleva maailman laajimmaksi mainostettu Da Vinci -näyttely ja kiinalaisen Ai Weiwein taidenäyttely. Pari muutakin hienoa museota tuli Istanbulissa viikonlopun aikana kierrettyä.

Suunnittelimme taidereissumme logistiikan Istanbulin kartan mukaan, koska emme halunneet tuhlata turhaa aikaa kaupungin kaoottiseksikin haukutussa liikenteessä (mikä ei ainakaan lentokenttämatkojemme ja Peran puolella ajelumme perusteella vetänyt missään mittakaavassa vertoja vanhalle kotikaupungillemme Bangkokille).

IMG_7929.JPG

Aloitimme lauantaiaamumme suunnistamalla metrolla Suomen kunniapääkonsulaattiin, jossa käytimme kansalaisoikeuttamme piirtämällä äänestyslappuihimme presidenttiehdokkaamme numeron. Konsulaatti oli hyvä pysähdyspaikka: tarjolla oli mukavaa seuraa ja vaalikahvit ja se oli mukavasti museomatkamme varrella.

Lähetystöstä suuntasimme ensiksi Ai Weiwein näyttelyyn, joka oli pystytetty Sakıp Sabancın yliopiston kauniiseen museoon. Turkiksi sitä mainostettiin posliininäyttelynä, mutta tuo nimi ei kyllä tehnyt taiteilijalle oikeutta. Olimme kuulleet näyttelystä kovasti kehuja, mutta se onnistui siltikin yllättämään meidät positiivisesti. Positiivisesti on kyllä mieto sananvalinta, sillä näyttely oli järisyttävän hieno leikkaus taiteilijan elämäntaipaleesta: poliittisesta vuoropuhelusta, kansainvälisistä tunnustuksista, kotimaansa vainoista ja pidätyksistä… Kerrassaan upea taidekokemus!

IMG_7950.JPGNäyttelyn jälkeen sulattelimme kokemustamme Bosporinsalmen rannan kahvilassa turkkilaisella aamiaisella, mikä jälkeen jatkoimme UNIQ-museoon. Siellä oli, ainakin mainoksien mukaan, maailman toistaiseksi kattavin Da Vinci -näyttely, joka jäi ainakin meille hienoiseksi pettymykseksi. Jälkiviisaana oli ehkä virhe tehdä taidekierros tässä järjestyksessä: Ai Weiwein näyttelyn jälkeen mikä tahansa olisi ollut kakkosluokan näyttely.

Paluumatkalla koukkasimme vielä Istanbul Moderniin, Turkin ensimmäiseen yksityiseen nykytaiteen museoon Bosporinsalmen rantaan. Museossa oli mielenkiintoinen turkkilaisten nykytaiteilijoiden näyttely. Muutama työ ihastutti, muutama – kuten nykytaiteen museossa meille aina käy – jätti mielen pohjukoille enemmänkin kysymysmerkin kaltaisen tunteen… Istanbul Modernin jälkeen päätimme, että taidekiintiömme lauantaille on täynnä.

Jatkoimme museokierrostamme sunnuntaina ennen lentokentälle lähtöämme. Suuntasimme ensin hotellimme lähellä olevaan yksityiseen 1800-luvun lopulla rakennettuun Pera-museoon, joka toimi aikanaan Bristol-hotellina. Museo on erikoistunut 1800-luvun orientalismiin. Yläkerrassa oli mielenkiintoinen nykytaiteilijoiden ”Look at me!”-näyttely. Mukava taidekokemus, jonka jälkeen nautimme museon kahvilassa toistaiseksi kalleimmat turkkilaiset kahvimme, 10TL per kuppi.

IMG_7977

Oriental-puolen näyttelyssä oli mielenkiintoisia tauluja, jotka liittyivät 1700-luvun tapahtumiin, kun Ruotsin Kaarle XII pakeni Pultavan tappion jälkeen osmanien leiriin. Ruotsin kuningas eli leirissä suhteellisen leveästi ja maksoi osan ylellisestä menostaan turkkilaisilta ottamillaan lainoilla. Lainoja käytiin myöhemmin perimässä Ruotsista pariinkin otteeseen, mutta vaikka osmani-vieraat otettiin vastaan ylellisin seremonioin ja heitä eräänkin kerran kestittiin koko 15-kuukautisen vierailun ajan, ei velkoja saatu  ruotsalaisilta takaisin. Kuningas Fredrik I:n hovimaalari Schröder sen sijaan maalasi rahanperijöistä monumentaalisia muotokuvatauluja, joista oli esillä Pera-museossa.

Pera-museosta kävelimme vanhan Peran halki Orhan Pamukin samannimiseen kirjaan perustuvaan Viattomuuden museoon, Masumiyet müzesiin. Matkanvarrella tapasimme nuoren kirjailijan, joka oli matkalla samaan osoitteeseen. Hän oli kuulemma lukenut Pamukin teoksen jo pari vuotta sitten, ja haaveillut museokäynnistä aina siitä saakka. Museossa kirjailija kaivoi kassistaan Pamukin kirjan ja aloitti pyhiinvaellusmatkansa.

Viattomuuden museo -teos on Istanbuliin sijoittuva kertomus Kemalista ja hänen rakkautensa kohteesta Füsunista. Kahdeksan vuotta Kemal käy tapailemassa Füsunia kaukaisen sukulaisen roolissa. Hän ei kuitenkaan saa vastakaikua rakkaudelleen, joten hän alkaa kerätä, oikeammin näpistellä, Füsuniin liittyviä esineitä, joista alkaa pikkuhiljaa muodostua hänen rakkautensa museo: viattomuuksien museo. Pamuk on kertonut luoneensa ajatuksen museosta jo kirjaa kirjoittaessaan. Museosta nauttiakseen ei kirjaa tarvitse kuitenkaan välttämättä lukea. Museo on siltikin aivan uskomattoman, ihastuttavan hieno kokemus!

IMG_7987

Huomasimme, että Istanbulin taidemuseoissa kannattaa tarkistaa, ovatko pääsylipun hinnan samat ulkomaalaisille ja turkkilaisille. Monissa museoissa hinta oli paikallisille reilustikin edullisempi. Paikallisella henkilökortillamme, kimlikillä, saimme liput aina paikalliseen hintaan.

20180120_192448

Museoiden ja hotellimme lisäksi nautimme Istanbulissa turkkilaisesta ruuasta. Kävimme veneellä Kadıköyn puolella illallisella Çıya sofrası -ravintolassa testaamassa gaziantepeläistä ruokaa. Tarkoituksemme on pitkään ollut matkustaa itse Gaziantepeen, Turkin kulinaarimekaksi kutsuttuun kaupunkiin, nauttimaan ruuasta autenttisessa ympäristössä. Turkin poliittisen tilanteen vuoksi matkustaminen tuolle alueelle kuitenkin arveluttaa. Ruoka Çıya sofrasıssa oli oikein hyvää ja palvelu nopeaa ja ystävällistä – suosittelemme lämpimästi!

IMG_20180120_181206Beyoğlun puoli oli mukavaa seutua ja ihan hotellimme vierestä löytyi kahviloita, ravintoloita ja baareja. Istiklal-kadullekin oli vain muutaman minuutin kävelymatka. Kadıköy oli tunnelmaltaan hyvin erilainen ihmisvilinöineen, basaareineen ja myyntikojuineen. Oikein mukavaa vaihtelua.

Perusturkkilaisen sunnuntaiaamiaisemme nautimme Galata-tornin kupeessa olevassa (1964 avatussa) Güney-ravintolassa, jonka jälkeen kiipesimme hissillä Galata-torniin. Tarkoituksemme oli käydä ihailemassa näköalatasanteelta 360⁰ Istanbulia, mutta asteet jäivät meillä hyvin paljon pienemmiksi. Tornia ympäröivä maisematasanne oli nimittäin kovin kapoinen ja liikkeellä oli aamutuimaan muitakin turisteja sekä suuri määrä lokkeja, jotka ovat oletettavasti tottuneet saamaan jotain murkinaa näköalaturisteilta. Tyydyimme ottamaan muutaman valokuvan ja katselemaan maisemia ylätasanteen ravintolan ikkunoiden läpi.

Istiklalta löysimme sunnuntaina vielä kivan kahvipaikan Ravouna-hotellin alakerrasta. Art nouveauta edustavalla talolla oli mielenkiintoinen historia: sen on rakennettu vuonna 1906 italialaiselle Ravouna-perheelle. Historian kirjat eivät kerro, milloin ja miksi Ravouna-perhe muutti talosta, mutta talo on sen jälkeen toiminut ainakin kirjakauppana, antiikkikauppana ja jalokiviliikkeenä. Todella kaunis talo ja kahvila! Tänä päivänä Ravounasta löytyy kahdeksan sviittiä. Sviittejä emme käyneet katsomassa, mutta kattotasanteen hotellin vieraille tarkoitetusta ravintolasta sen sijaan kävimme ihailemassa näköaloja. Pikavisiitin perusteella potentiaalinen yöpymispaikka seuraavalle kerralle…

Ensimmäinen viikonloppu näistä viimeisistämme saa nyt merkintänsä: tehty!

Istanbulin ja Pera Palacen tunnelmissa

Kasehegen aika Ankarassa alkaa olla loppusuoralla… Tulimme tänne tammikuussa 2016 ”toistaiseksi”, ja tuo toistainen näyttää tällä kertaa kestävän enää muutaman kuukauden. Listasimme pari viikonloppua sitten paikkoja ja paikkakuntia, joissa haluaisimme vielä Turkin aikanamme käydä. Kalenteri täyttyi melko nopeasti, eivätkä kaikki paikat edes mahtuneet mukaan!

IMG_7907.JPG

Aloitimme loppurutistuksen viime viikonloppuna Istanbulista, josta olemme aikaisemmin ehtineet nauttia vain lyhyellä visiitillämme matkalla Bangkokista Helsinkiin. Silloin kolusimme kultaisen sarven Sultanahmetin aluetta, nyt oli vuorossa vanha Peran puoli eli Beyoğlu.

Yöpymispaikaksemme Peran puoleiseen Istanbuliin valitsimme komeasti historiallisen Pera Palacen Hemingway-sviitin, joka hotellin nettisivujen mukaan on sisustettu Hemingwayn tyyliin: jaden vihreää viittaamaan Hemingwayn rakkautta mereen ja ruskeaa muistuttamaan hänen intohimostaan hyviin sikareihin. Sviitti oli komea ja tilava kolmannen kerroksen kulmahuoneisto.

Pera Palacella on pitkä historia Istanbulin vieraiden majoittamisessa. Se on rakennettu vuonna 1891 majoituspaikaksi vieraille, jotka saapuivat ”Idän pikajunalla” Pariisin Gare de l’Estistä Istanbulin Sirkeci-junaterminaaliin. Aikanaan vieraat kannettiin asemalta hotellille kantotuolilla, joka nyt seisoo näytillä hotellin ala-aulassa.

IMG_7915Pera Palace on Istanbulin vanhin hotelli, joka saa kunnian olla myös Istanbulin ensimmäinen hotelli, jossa vierashuoneisiin tuli hanasta kuumaa vettä. Hotelli oli aikanaan osmanien palatsin lisäksi ainoa rakennus, jossa oli sähköt, ja sieltä löytyy lisäksi Euroopan toiseksi vanhin (ensimmäinen asennettiin Eiffel-torniin) sähköllä toimiva hissi. Hissi ei ole enää yleisessä käytössä, mutta pyynnöstä meille tarjoiltiin ihanaa vanhan ajan tunnelmaa ajeluttamalla meidät hissillä ylös viidenteen kerrokseen ja takaisin alas. Vanhalla hissillä olisi voinut olla mielenkiintoisia tarinoita kerrottavanaan, sillä Pera Palace oli aikoinaan vakoilijoiden ja poliittisten pakoilijoiden ja vehkeilijöiden tapaamispaikka 🙂

Pera Palace on merkittävä myös itsenäiselle Turkille: ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1922, kun miehitysjoukot olivat miehittäneet Istanbulin, turkkilaiset nationalistit neuvottelivat Atatürkin johdolla englantilaisten kanssa juuri Pera Palacessa kaupungin luovuttamisesta Turkin uudelle tasavallalle.

Pera Palacessa on Hemingway-sviittimme lisäksi viisitoista muuta sviittiä, jotka ovat kaikki saaneet nimensä hotellin asukkaiden tai jollakin muulla lailla hotelliin liittyvien kuuluisuuksien mukaan. Hotellissa on vieraillut kuninkaallisia, valtionpäämiehiä ja taiteilijoita ympäri maailmaa, muun muassa Agatha Christie, Mustafa Kemal Atatürk, Yrjö V, Vilhelm II, Frans Joosef I, Nikolai II, Edvard VIII, Ferdinand I, Kaarle I, Josip Broz Tito, Valéry Giscard d’Estaing, Mata Hari, Yehudi Menuhin, Jacqueline Kennedy Onassis, Rita Hayworth, Zsa Zsa Gábor ja Mika Waltari. Ja nyt siis myös Kasehege. Sviiteille nimensä ovat antaneet Hemingwayn lisäksi ranskalainen kirjailija Pierre Loti (oikealta nimeltään Julien Viaud), nuorturkkilainen itsenäisyysmies Celal Bayar, Turkin järjestyksessä toinen presidentti İsmet İnönü sekä kuningas Edward VIII ja keisari Franz Josef. Agatha Christie ja Greta Garbo ovat saaneet hotelliin nimikkohuoneensa.

Atatürk asui Istanbulissa ollessaan Pera Palacen alimman  asuinkerroksen hotellihuoneessa numero 101, joka muutettiin museoksi vuonna 1981. Huone on maalattu auringonlaskun vaaleanpunaiseksi, joka oli kuulemma Atatürkin lempiväri. Saimme kuuluisaan huoneeseen yksityisesittelyn. Alimman kerroksen kulmahuoneiston Atatürk oli kuulemma valinnut siitä syystä, että hotellissa asusti sodan aikana paljon vieraiden valtojen sotilaita: alimman kerroksen ranskalaisten parvekkeiden kautta olisi näppärä paeta kadulle, jos tarve vaatisi.

IMG_7989.JPG

Museohuoneen näyttelyesineisiin kuuluu muun muassa Atatürkin intialaiselta maharajalta lahjaksi saama käsin kultalangalla kirjailtu rukousmatto. Maton sanotaan sisältävät ennustuksen, joka tosin osattiin tulkita vasta Atatürkin kuoleman jälkeen. Mattoon on kirjailtu kellonaika 9.07, joka on Atatürkin biologinen kuolinaika. Myös kuolinpäivä löytyy matosta: kellon alle on kirjailtu 10 krysanteemia – Atatürk kuoli marraskuun 10. päivä.

Atatürkiakin kuuluisampi hotellin vieras on varmasti dekkarikirjailija Agatha Christie, jonka sanotaan kirjoittaneen hotellissa teoksensa Idän pikajunan arvoitus. Agatha Christien suosikkihuone numero 411 kulkee nimellä Agathan Christie -huone, joka oli toinen majoitusvaihtoehto meille. Päädyimme kuitenkin dekkarin sijasta meri-sikari-teemaan.

Hemingway ei itse asiassa kai koskaan majoittunut Pera Palacessa, mutta hänen novellinsa The Snows of Kilimanjaron päähenkilö Harry sen sijaan oleili siellä palvellessaan 1. maailmansodassa ympärysvaltoja Konstantinopolin valloituksen aikana. Ja melko varmasti Hemingway itse Istanbulissa ollessaan kävi Oriental-baarissa naukkaamassa muutaman viskin sikarin kera.

IMG_7908

Hotellin omistaja on vuosien mittaan vaihtunut. Hotelliin tehtiin vuosina 2008-2010 mittava 23 miljoonan euroa maksava restaurointi. Restauroinnin aikana löytyi keittiön kaapin takaa yllättäen lukollinen kaappi, josta puolestaan löytyi 50 vuotta kadoksissa olleet Pera Palacen alkuperäiset hopea-aterimet! Aterimet puhdistettiin ja ne ovat nyt käytössä hotellin Agatha Christie -ravintolassa ja Kubbeli-aulakahvilassa, jossa tarjoillaan hotellin kuuluisa kello viiden tee flyygelimusiikin tunnelmissa.

IMG_7957

Hotelli oli juuri niin kaunis ja palvelu juuri niin hyvää kuin olimme etukäteen ystäviltämme saaneet kuulla. Istanbulin viikonloppumme oli hotellin ihastelumme ja nautiskelumme lisäksi niin tapahtumarikas, että kirjoittelen siitä lisää erikseen…

Kun löysin voimaruokaa

Tämänkertainen jutusteluni ei varsinaisesti liity Turkkiin kuin mutkan kautta. Se liittyy kuitenkin Suomeen ja ulkosuomalaisen ruokakauppailuun, joten naputtelen siitä teillekin… toivottavasti aihe kiinnostaa jotakuta muutakin.

Kävimme tänään Next Level -ostoskeskuksen ruokakaupassa, jossa on vähän paremmat valikoimat erikoisruokatuotteita, jos haluaa tehdä vaihteeksi muutakin kuin turkkilaistyyppistä ruokaa. Käyn yleensä läpi lähes kaikki ruokahyllyt ja tutkiskelen, onko valikoimiin tullut lisäyksiä. Usein on. Tälläkin kertaa silmiini osui uusi tuote: kiteinen ksilitol eli ksylitoli. Paketin takaa löytyi tieto, että tämän ksilitolin raaka-aineen alkuperämää, hammadde mensei, on Suomi!

IMG_0002

Jotenkin on aina yhtä ilahduttavaa löytää kaupasta suomalaisia tuotteita 🙂 Yleisimpiä suomalaisia tuotteita ovat tähän saakka olleet Finn crisp -hapankorput, pienet pyöreät näkkileivät (joita saa Ikeasta) ja erilaiset Finland tai Finnish bread -nimillä myytävät ruisleipäset. Kiteiseen, sokerin näköiseen ksylitoliin en Suomessakaan ole koskaan törmännyt, vaikka ksylitolia suomalaisena tuotteena usein mainostetaankin. Laitoin yhden ksilitol-paketin ostoskärryihini – jospa suomalaisena keksisin sille käyttöä.

Kiteinen ksylitoli kiinnosti sen verran, että googlasin kotona hakusanalla ”koivusokeri”. Yllätyksekseni löysin sivukaupalla suomenkielisiä keskustelusivuja ja verkkokauppoja, joissa ksylitolia kutsuttiin voimaruuaksi. ”Ksylitoli”-haulla taas löytyi asiatietoa muun muassa Suomen hammaslääkäriliitolta, xylitol.net ja tietysti ksylitolin wikipedia-sivu. Tällaista sain sivuilta kiteisestä ksylitolista selville:

Ksylitoli eli koivusokeri ei ole itse asiassa ole sokeria, vaan sokerialkoholia, jonka kemiallinen kaava on C5H12O5. Ksylitolin E-koodi on E 967, mikä löytyy myös ksilitol-pakettini sisältötiedoista. Ksylitoli on hyväksytty EU:n alueella elintarvikkeiden lisäaineeksi. Sokeria ei tietääkseni EU:n säädöksillä lisäaineeksi luokitella, vaikka sitäkin valmistetaan teollisesti.

Ksylitolia saadaan paitsi koivusta, myös pyökistä ja maissista. Elintarvikekäyttöön ksylitolia valmistetaan noiden kasvien kuitumateriaalista eli ksylaanista. Ksilitol-paketissani lukee, että se on saatu koivun ja pyökin kaarnasta.

Ksylitolia esiintyy pieninä pitoisuuksina lukuisissa sellaisinaan syötävissäkin kasveissa, kuten mansikassa ja banaanissa. Makeudeltaan ksylitoli on lähellä sakkaroosia eli tavallista pöytäsokeria. Pöytäsokeriin verrattuna sillä on kuitenkin rutkasti etuja.

Ensinnäkin ksylitoli sisältää 40 % vähemmän kaloreita kuin tavallinen sokeri 🙂 Sen glykeeminen indeksi on vain 7 (sokerilla 68), mikä tarkoittaa, että se kohottaa verensokeria hyvin hitaasti ja on siksi aivan hyvä vaihtoehto esimerkiksi karppaajille, laihduttajille ja diabeetikoille. Suomalaisissa tutkimuksissa ksylitolin on havaittu ehkäisevän hampaiden reikiintymistä ja lasten korvatulehduksia, koska sokereista happoja tuottavat bakteerit eivät kykene hyödyntämään ksylitolia hapon muodostamiseen, kasvuun tai lisääntymiseen.

Ksylitoli sopii mainiosti myös leivontaan. Se on täsmälleen yhtä makeaa kuin sokeri, se kestää kuumentamisen, ja sillä on hyvä jälkimaku. Se ei kuitenkaan karamellisoidu eikä hajoa paiston aikana, joten se ei paistettaessa muodosta leivonnaisiin ruskeaa väriä pöytäsokerin tapaan. Ksylitoli ei myöskään herätä hiivaa kuten tavallinen sokeri, joten sillä leipoessa kannattaa käyttää leivinjauhetta tai ruokasoodaa.

Ksylitoli ei muuten ole suomalainen keksintö, vaan saksalaiset ja ranskalaiset kemistit löysivät sen jo 1800-luvun lopulla. Hammasystävälliset ominaisuudet keksittiin kuitenkin vasta 1970-luvun alussa Turun yliopistossa. Ensimmäiset kaupalliset ksylitolipurkat tulivat markkinoille vuonna 1975 samaan aikaan Suomessa (Xylitol-Jenkki) ja Amerikassa. Maailman ensimmäinen ksylitolilla makeutettu pastilli taas oli Xylitol Plus (nykyinen Läkerol Dents), joka lanseerattiin Suomen markkinoille vuonna 1990.

Sellainenkin maininta netistä löytyi, että ksylitolituotteet vapautettiin makeisverosta joulukuussa 1994 Vatialan koulun 4-luokkalaisen kolmen vuoden Xylitol-projektin tuloksena. Euroopan unioni antoi Suomelle kuitenkin huomautuksen ksylitolin verottomuudesta, ja eduskunta ratkaisi asian luopumalla makeisverosta vuoden 2000 alusta. Makeisvero oli kuitenkin uudelleen käytössä vuosina vuoden 2011 alusta vuoden 2016 loppuun saakka.

Hinta Turkkiin tuotuna ja pussitettuina 250 g pusseihin on 13 euroa kilo; Suomessa vastaavan määrän kilohinta lähentelee 30 euroa.

Koivusokeri haittoja on sen laksatiivinen vaikutus, mutta ripuliin sitä kyllä pitää syödä aikalailla: aikuisen vatsa sietää ksylitolia jopa 100 g päivässä. Erittäin tärkeä tieto ksylitolista on, että se ei sovellu eläimille ja esimerkiksi koirille se voi olla tappavan myrkyllistä! Ksylitoli saa koiran elimistössä aikaan voimakkaan insuliinierityksen eli koiran verensokeri laskee vauhdilla, mikä voi johtaa pahaan hypoglykemiaan.

Kiteiselle ksylitolille löytyi  netistä myös käyttöohjeita. The Queen of delicious food jakoi sivullaan ksylitolimokkapalojen ohjeen:

3 dl kahvia
200 g voita
3 kananmunaa
5 dl vehnäjauhoja
½ dl kaakaojauhetta
2 tl leivinjauhetta
1 ½ dl koivusokeria eli xylitolia

Laita uuni lämpiämään 180 asteeseen. Keitä kahvi. Myös kuuma vesi ja pikakahvi toimivat tähän.

Sulata voi ja yhdistä kahvin kanssa. Jäähdytä sen verran, että voit lisätä kananmunat ilman, että ne alkavat kypsymään. Lisää kananmunat ja sekoita hyvin. Sekoita kaikki kuivat aineet keskenään ja sekoita ne kahvi-voiseokseen. Vuoraa uunivuoka (20×30 cm) leivinpaperilla ja kaada taikina vuokaan.

Paista noin 40 minuuttia. Voit tehdä koivusokerista tomusokeria tehosekoittimessa ja sirotella sitä hieman jäähtyneiden mokkapalojen päälle.

Web dentosta löytyi ohje rahkalätyille:

250 g (1 purkki) maitorahkaa
2 kananmunaa
½ dl koivusokeria
½ dl vehnäjauhoja (tai manteli- tai kaurajauhoja)

Ksylitolimokkapaloja taidan tehdä kokeeksi seuraavalle kirjakerhomme tapaamiselle. Terveysvoimaruoan luulisi maistuvan kaikille 🙂

Tieteellistä tietoa Nooan arkista

Blogissani on ollut viime aikoina hiljaista, mutta eilen sattui silmääni niin herkullinen uutinen, ettei sitä voi sivuuttaa kommenteitta. Istanbulin yliopiston lehtori Yavuz Örnek, harras muslimi, on nimittäin kertonut televisiossa tutkimustuloksistaan, joiden mukaan Nooalla ei ollutkaan laivassaan kyyhkysiä, vaan hän hänellä oli käytössään korkeampaa teknologiaa, nimittäin kännykkä!

“Kun ottaa huomioon, että aallot olivat valtavia, 300–400 metriä korkeita, ja Nooa oli kilometrien päässä pojastaan, kuinka on mahdollista, että Nooa keskusteli tämän kanssa? Näinhän Koraanissa sanotaan. Oliko se kenties ihme? Mahdollisesti, mutta me uskomme, että hän keskusteli poikansa kanssa kännykällä”, väitti Örnek. Hän väitti myös, että Nooa oli rakentanut laivansa metallilevyistä ja että se kävi ydinvoimalla. “Olen tutkija, joten puhun tieteellisestä tiedosta”, hän julisti.

Nooan arkkiin liittyy muitakin tieteellisiä yrityksiä ja virityksiä. Tutkijat ja tutkimusmatkailijat ovat yrittäneet selvittää kadonneen Nooan arkin paikkaa jo vuosisatoja: laivan jäänteitä on etsitty Ararat-vuorelta tai sen lähistöltä noin vuoden 300 aikoihin eläneen Eusebiuksen ajoista lähtien. Etsijöinä on ollut juutalaisia, kristittyjä ja muslimeja, joiden pyhien kirjojen joukkoon kuuluu Vanha Testamentti, josta merkintä Nooan arkista löytyy.

Merkittävimpiin tieteellisiin yrityksiin todistaa Nooan arkin olemassaolo kuuluu vuonna 1948 Itä-Turkissa tapahtuneen suuren maanjäristyksen paljastama laivaa muistuttava muodostuma. Lokakuussa vuonna 1959 Turkin ilmavoimat kartoitti alueen, ja lentäjän ottamia kuvia analysoinut kapteeni Durupinar huomasi kuvista sukkulamaisen muodostuman. Kuva muistutti haaksirikkoutunutta laivaa ja oli kooltaan täsmälleen Raamatussa ilmoitettua Nooan arkin kokoinen. Durupinar oli mukana vuonna 1960 amerikkalaisten adventististen tiedemiesten ja Turkin sotilaiden retkikunnassa, joka muun muassa räjäytti auki osan muodostumaa ja tuli siihen tulokseen, että kyse olikin savi- ja kalliomuodostumasta, joka vain sattumalta muistuttaa laivaa.

Toistaiseksi ehkä sinnikkäin arkin löytäjistä on ollut, jälleen syvästi uskonnollinen, Ronald Wyatt, joka keräsi seudulta 1970- ja 80-luvuilla kivinäytteitä, joiden hän väitti olevan Nooan arkin kivettyneitä puulankkuja ja rautanauloja. Paikalla kahdeksan kertaa käyneen kristityn, kreationistin, geofysiikan ja avaruusfysiikan tutkijan John Baumgardnerin vuonna 1996 antaman ilmoituksen mukaan kyse ei kuitenkaan ole Nooan arkista. Baumgardnerin mukaan Wyatt oli väärentänyt kaikki muodostuman ihmistekoisuutta suoraan tukevat todisteet eli tehnyt valetiedettä.

Viimeksi arkin ”löysi” kiinalais-turkkilainen evankelisten tutkimusmatkailijoiden ryhmä huhtikuussa 2010. Arkki löytyi noin 4 000 metrin korkeudesta Ararat-vuoren rinteeltä. Arkin jäänteiden iäksi tutkimusmatkailijat arvioivat 4 800 vuotta. Tosin heidän mukaansa ei ole ihan 100-prosenttisen varmaa, että löydös on Nooan arkki, mutta ainakin 99,9- prosenttisen varmaa se kuulemma on. Tutkimusryhmän 99,9-prosenttisesti varmat laivan jäänteet ovat kuitenkin puuta, eivät metallia, kuten Örnek väittää.

Omatekoisia tieteilijöitä löytyy tietysti ympäri maailmaa, mutta voiko olla sattumaa, että tällaisia kännykkäuutisia julkaistaan tieteen nimissä sen jälkeen, kun Turkissa on pidätettynä ja viralta pantuna satoja yliopistoprofessoreja?

Tieteen ja valetieteen raja tuntuu hämärtyvät erityisesti sosiaalisessa mediassa. Valetiedettä on vaikea tieteellisesti todistaa vääräksi, koska sitä ei ole alunperinkään tieteellisesti todistettu oikeaksi. Esimerkiksi Örnekin tapauksessa ei käy ilmi, kuinka hän on väitteisiinsä päässyt ja millaisiin tieteellisiin tutkimuksiin ne perustuvat. Koska tieteellisiä perusteluja ei löytynyt, päätin etsiä, millainen tieteellinen auktoriteettiasema Örnekillä Turkissa oikein on.

Googlaamalla ”Yavuz Örnek” löysin haun ”Yavuz Örnek kimdir?” eli ”Kuka on Yavuz Örnek?” Joku muukin on siis ollut utelias… Örnek on tohtorismies, syntynyt vuonna 1958 Erzurumissa. Hän on opiskellut muun muassa New Yorkissa ja väitellyt tohtoriksi Washingtonissa. Oletettavasti auktoriteetti kumpuaa ulkomailla suoritetusta tutkinnosta. Tuskinpa Amerikassakaan tieteelliseksi tiedoksi riittävät näin heppoiset todisteet. Klassisen tiedon määritelmän mukaan tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus – siihen Örnekin väittämä lähestulkoon yltää.

Örnekin esittämää tietoa voisi parhaimmillaankin kutsua arkitiedoksi: arkitietoon kuuluvat epäluotettavat ja valikoivat havainnot, kuten liiallinen yleistäminen omien kokemustensa, uskomustensa tai havaintojensa perusteella, epäjohdonmukaisuus ja logiikan puute, lyhytjänteisyys eli tyytyminen ensimmäiseen selitykseen sekä asioiden tarkastelu irrallaan yhteyksistään. Tästähän kaikessa hupaisuudessaan Nooan kännykässäkin on kyse.

”Olen tieteilijä, siksi tulostan tiedettä” ei ole riittävä kriteeri tieteelliselle tiedolle. Tieteellinen tieto on tieteellisesti havainnoitua, mitattua, tuotettua ja perusteltua. Tieteellisen tiedon ja ajattelun eräs tunnuspiirre on kriittisyys. Tutkimustuloksista tulee tiedettä vasta, kun ne ovat läpikäyneet tutkijayhteisön kritiikin ja osoittautuneet kestäviksi. Uskallanpa veikata, että Örnekin Nooan kännykälle ja ydinvoimalle ei tule käymään näin.

 

Turkkilaista mentaliteettia etsimässä

Olemme näiden kahden Turkin vuotemme aikana olleet aika paljon tekemisissä paikallisten ihmisten kanssa. Joistakin tekemisistä olen naputellut tässä blogissakin. Yllätykseksemme ovat yhden käden sormilla laskettavissa ne tapaamamme turkkilaiset, jotka voisin helposti sulauttaa kategoriaan ”ystävälliset, avuliaat ja vieraanvaraiset”, joista ainakin turkin kielen oppikirjojen mukaan turkkilaiset ovat ihan kuuluisia.

IMG_0044.JPG

On tietysti aika uskaliasta laittaa koko Turkin kansaa yhden kategorian alle, koska tämä reilu 70-miljoonainen kansa koostuu monesta kielellisestä, kulttuurisesta, etnisestä ja uskonnollisesta ryhmästä. Kansallisella mentaliteetilla ja kulttuurilla ei voi edes kuvata yksilöitä, mutta koska sosiologisten tutkimusten mukaan samaan viiteryhmään kuuluvat ihmiset omaavat keskimäärin enemmän yhteisiä piirteitä keskenään kuin muiden viiteryhmien kanssa, kirjoittelen tässä hyvällä omatunnolla ”turkkilaisesta mentaliteetista”. Samaa pakettia – vieraanvaraisuutta, ystävällisyyttä ja avuliaisuutta – turkkilaisuuden selittäjänä tarjoavat meille ulkomaalaisille turkkilaiset itsekin.

Mutta miksi turkkilaisten määrittelemä ”turkkilainen mentaliteetti” ei näy ulkomaalaiselle samanlaisena kuin se näkyy heille? Miksi kuvailisin kohtaamaamme mentaliteettia, poikkeuksia lukuun ottamatta, paremminkin sanoilla ”välinpitämätön”, ”töykeä”, toisinaan jopa ”aggressiivinen”, jota eräässä turkin kirjassa kutsuttiin termillä ”sıcakkan” (kuumaverisyys). Ei kovinkaan montaa niitä kädet levälleen ja hali ja ilmapusut, että moiskahtaa! Ja börekiä ja teetä tässä, buyurun, käykääpäs peremmälle, että onpa mukava tavata! Paitsi mattokauppiaat…

Koitin etsiä turkkilaista mentaliteettia Googlesta hakusanoilla “Turkish mentality” ja löysin muun muassa seuraavat sivut: ”The Turkish male mentality”, ”Turkish people and mentality” ja ”The problem of Turkish mentality” – ja 487 000 muuta osumaa. Joku muukin on siis miettinyt samaa…

Nettisivuilta löytyi – noiden ystävällisyyden, avuliaisuuden ja vieraanvaraisuuden – lisäksi muun muassa tieto, että turkkilaiset avaavat hymyillen kotinsa oven kaikille vieraille, antavat auliisti talon parhaan istuimen ja kokkaavat tulijalle parasta turkkilaista kotiruokaansa. Nettitiedon mukaan turkkilaiset myös ymmärtävät, että ulkomaalaisilla on erilaisia tapoja kuin heillä, ja niinpä he tekevät parhaansa auttaakseen vieraitaan sopeutumaan ja tuntemaan itsensä tervetulleiksi. Mentaliteetin kokemuksen ongelmalleni ei netistä löytynyt siis selitystä. Noissa ”male mentality” ja ”problems” -osastoissa puhuttiin kulttuurien välisistä avioliitoista, joista ei tässä sen enempää.

Netissä kerrottiin myös, että Turkissa ystävät, sukulaiset ja naapurit kyläilevät usein toistensa luona ja että turkkilaista kulttuuria pidetään kovin yhteisöllisenä ja perhekeskeisenä. Kansainvälisten kulttuurien tutkijan Hofsteden mukaan yksi kulttuureita toisistaan erottava piirre on juuri yhteisöllisyys vs. yksilöllisyys, jotka vaikuttavat yksilön minäkuvaan, elämänkuvaan, perheen sisäisiin ihmissuhteisiin sekä suhteisiin lähiympäristön kanssa. Tässä siis mahdollinen mentaalitekijä. Kehityspsykologitkin uskovat, että lapsilla on jo 10-vuotiaana muodostunut perusarvojärjestelmä, jota on vaikea myöhempinä vuosina muuttaa. Ehkä kyse on noista perusarvoistakin.

Yhteisölliselle kulttuurille on Hofsteden mukaan tyypillistä yhteisön edun meneminen yksilön edun edelle: yhteisöllisessä kulttuurissa yksilö on aina jonkin ryhmän jäsen. Näin siis keskimäärin Turkinkin viitekehyksessä. Suomen viitekehyksessä, ja ehkä länsimaisissa yleensäkin, on taas pitkään puhuttu yhteisöllisyyden puutteesta, sen arvostamisesta ja kaipuusta. Suomen yksilöllistä kulttuuria moititaan minäkeskeiseksi: yksilöllisyyden korostuminen jättää muista huolehtimisen yhteiskunnan tehtäväksi.

Yhteisöllinen ja yksilöllinen kulttuuri suhtautuvat eri tavalla myös kasvatukseen ja koulutukseen. Yksilöllisessä kulttuurissa, kuten Suomessa, päämääränä on valmistaa yksilö ottamaan paikkansa yhdessä muiden yksilöiden kanssa muodostetussa yhteisössä. Tarkoitus on oppia mukautumaan uusiin, toisinaan yllättäviinkin, tilanteisiin, joihin yksilöinä yhteisössä joudutaan. Oppiminen on lähtökohtaisesti jatkuvaa, koska ympäristö muuttuu koko ajan. Tilanteet muuttuvat ja sitä mukaa täytyy oppia mukautumaan uudelleen. Yhteisöllisessä kulttuurissa kasvatuksen ja koulutuksen päämääränä taas on oppia, kuinka asiat tehdään niin, että saadaan yhteisön hyväksyntä: kun tekee asiat ”oikein”, sulautuu ryhmään. Oppiminen on oikeastaan kertaluontoista. Jos et saa hyväksyntää etkä sulaudu, et ole vielä oppinut.

Hyvin harva kulttuuri on tänä päivänä pelkästään yhteisöllinen tai yksilöllinen, mutta jotain osviittaa ja keinoja käsitellä ongelmaa sosiologit ja kulttuuritutkimukset kuitenkin antavat.

Omalla kohdallani veikkaan, että minä en osaa tehdä asioita oikein, vaikka olen kovasti koettanut paneutua turkkilaisiin kulttuureihin ja kieleen. Ehkä en ole sillä lailla Turkin viitekehyksessä yhteisöllinen. Enkä toisaalta ole päässyt sisälle mihinkään turkkilaiseen viitekehysryhmään, paitsi jos suurin osa siinä on ulkomaalaistaustaisia.

Ryhmään kuuluminen tai kuulumattomuus määrittelee, kuinka sinuun suhtaudutaan yhteisöllisessä kulttuurissa. Yhteisön etu menee aina yksilön edun edelle ja yhteisöön kuuluvan yksilön etu aina yhteisöön kuulumattoman yksilön edelle, koska tämä jo lähtökohtaisesti kuuluu johonkin toiseen ryhmään. Hän ei ole ”me”, vaan kuuluu ”niihin toisiin”. Maassa jo lähtökohtaisesti rajallisen ajan asuvan on turha havitella kuuluvansa ”meidän” ryhmään.

Minulta kysyttiin hiljan, kuinka olen viihtynyt Ankarassa. Minusta Ankarassa asumisessa on kyse enemmänkin välttämättömyyteen sopeutumisesta kuin viihtymisestä. Tai ehkä enemmänkin selviytymisvietistä? Voisiko sitä kutsua sisuksi?

Toisaalta matkustellessamme olemme huomanneet suuriakin eroja eri paikkakuntien ja kaupunkien välillä. Ehkä juuri Ankaran kulttuuri kuvastaa keskimäärin paremmin yhteisöllistä kulttuuria kuin meille myytyä turkkilaista mentaliteettia?

 

Suomi 100 -hypetystä

Kirjoittelin toukokuussa blogiini juttua ulkosuomalaisuudesta ja käynnistäni Ylen ulkosuomalaisuushaastattelussa. Yle mainosti tuolloin, että se haluaa kuulla ulkosuomalaisten tarinoita ja rakentaa niiden pohjalta Suomi-imperiumin. Yle on nyt saanut Suomi-imperiuminsa valmiiksi.

Ylen sivulla oli kesän ja syksyn ajan lomake, jonne saattoi käydä kertomassa omia ulkosuomalaistarinoitansa. Minäkin kirjoittelin sinne muutaman rivin. Olin yksi 6 532 vastaajasta.

Lomakkeessa kysyttiin kotipaikkaa ja muutamia perustietoja. Lisäksi avoimessa kentässä sai kirjoittaa, millaisia asioita itse kertoo Suomesta ulkomailla. Vastausten perusteella kaksi asiaa korostuu ylitse muiden: koulutus ja luonto.

Koulutuksesta minäkin kerron usein, mutta syy siihen on se, että olen alan ammattilainen ja että minulta kysellään siitä jatkuvasti. Suomalainen koulutus ja kouluopetus kiinnostavat tällä hetkelle kovasti ainakin Turkissa. Minulle on alkanut tulla kyselyjä niin paljon, että päätin aloittaa koulutukseemme perehdyttämisen tosissaan ja perustin koulutuskonsultointipalvelut suomeksi ja englanniksi: KOKO 100 kokonaisvaltaista koulutuskonsultointia. Kyllä: tuo sata viittaa paitsi 100 %:iin, myös 100-vuotisjuhlaamme – olen mukana hypettämässä 🙂

Takaisin Ylen Suomi-imperiumiin: meitä ulkosuomalaisia löytyi Ylen haastattelussa 123 maasta, 1 787 eri paikkakunnalta. Vastaajista 41 % on asunut ulkomailla yli 10 vuotta. Ylivoimaisesti suurin osuus vastaajista, noin 3 000, asuu ulkomailla töidensä takia. Seuraavaksi suurin ryhmä olivat opiskelijat, joita on vastaajien joukossa runsaat 10 %.

Avoimessa kentässä moni kertoi huomanneensa, että oma Suomi-kuva oli ulkomailla asuessa muuttunut ”vaaleanpunaisemmaksi” eli jonkinlaiseksi nostalgiseksi kuvaksi maasta, josta aikoinaan on lähtenyt. Osalle taas on käynyt päinvastoin: Suomeen kiukkuisimmin suhtautuvat kyselyn perusteella lämpimissä maissa asuvat – erityisesti Espanjan ja Thaimaan ulkosuomalaiset. Suurimmassa osassa vastauksia sävy on Ylen mukaan kuitenkin siltä väliltä: moni korostaa haluavansa antaa Suomesta realistisen kuvan, eli kehuvansa ja haukkuvansa aiheesta ilman maalailuja. Melkoisen suuri oli myös ryhmä, johon kuuluvat painottavat kertovansa Suomesta vain silloin kun kysytään. Ja sanovat silloinkin mahdollisimman vähän. Tähän ei voi olla assosioimatta Jorma Ettoa: ”Suomalainen on sellainen joka vastaa kun ei kysytä, kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään…” 🙂

Hyvin moni, erityisesti ulkomailla pitkään asunut kipuilee kahden tai useamman maan välissä. Joidenkin työyhteisöt taas olivat Ylen mukaan niin kansainvälisiä, että kansalaisuus ja alkuperäinen kotimaa eivät tunnu merkittäviltä asioilta. Eli meistä taitaa löytyä, kuten Maria Lohela puheessaan Ulkosuomalaisparlamentin juhlaistunnossa kesäkuussa viittasi: odottajia, unohtajia, välttämättömyyteen alistujia ja uusiutujia. Ehkä vähiten kuitenkin odottajia, sillä vastanneista vain noin 10 % aikoo muuttaa takaisin Suomeen; lähes puolet meistä vastaajista ei aio palata Suomeen takaisin lainkaan.

Näin vastasivat Turkin ulkosuomalaiset:

Vastauksia tuli 11 paikkakunnalta, 36 ihmiseltä. Kotona meistä vastaajista on 9, eläkkeellä 9, töissä 8, yrittäjiä 5, etätöissä 2 ja ”etsimässä itseään” 2 (yksi meistä ”ei tiedä”, mitä tekee ja yksi valitsi ”muu”-vaihtoehdon).

Työpaikat hajosivat aikalailla, mikä ei ole ihme, jos vastaajista puolet on joko kotona tai eläkkeellä: ei tietoa 23, muu 4, kaupallinen työ 3, matkailu- ja ravitsemisala 2, lakiala 1, kiinteistöpalvelut 1, kulttuuri ja viestintä 1, maa- ja metsätaloustyö 1.

Turkin vastaajista puolet on asustellut ulkomailla yli kymmenen vuotta, alle kymmenen vuotta on asustellut 7, alle viisi vuotta 4, alle vuoden 2 ja vastaajista on ulkomailla syntynyt 1. Vain osan vuodesta Turkissa viettää 4 vastaajaa.

Turkin ulkosuomalaisista vastaajista aikoo palata Suomeen vain 5, puolet eivät aio palata Suomeen lainkaan, 7 ei tiedä ja 3 ei kertonut aikomuksistaan. Vastaajista 2 aikoo muuttaa toiseen ulkomaahan ja 1 toiseen kaupunkiin.

Turkin vastaajien ikäjakauma: 12 vastaajista on 41–50-vuotiaita, 7 meistä on 51–60-vuotias, 6 on iältään 31–40-vuotias, yli 60-vuotiaita on 5, 20–30-vuotiaita 5 ja 1 on alle 20-vuotias. Naisia vastaajista on 32 eli lähes kaikki. Miehiä on 3 ja 1 ei ilmoittanut sukupuoltaan.

Tämä kysely nyt on tietysti osa Suomi 100 -hypetystä, jota tänä vuonna on harrastettu ihan urakalla, eikä välttämättä anna oikeaa kuvaa Turkin ulkosuomalaisista – puhumattakaan koko noin kaksimiljoonaisesta ”Suomi-imperiumista”. Mutta päätin naputella jotain tännekin, kun imperiumin sivuille eksyin. Suomi-imperiumia voi käydä tarkastelemassa Ylen sivuilla.