Mutta filosofeja hän ei armahtanut…

Olemme turkin kielen tunneilla useasti keskustelleet kirjoista ja kirjailijoista. Suurin osa ryhmäläisistäni on lukenut jonkun turkkilaisen kirjailijan kirjan, suosituimpina ehkä Elif Safakin teokset, joita on helposti saatavilla englanniksi. Meidän Turkkiin liittyvät hyvät lukukokemuksemme löytyvät tämän blogin yläreunasta Kirjallisuutta-otsikon alta. Niistä puuttuvat vielä turkinkieliset opukset, sillä vaikka selkoturkki alkaa jo olla hanskassa, tuntuu kirjallisuuden lukeminen turkin kielellä vielä melkoisen haastavalta. Opettajamme suosituksesta voisi kuitenkin kuulemma koettaa jotain Ayşe Kulinin romaania, ja Ahmet Ümitin dekkareistakin opettaja uskoi meidän kunnialla selviytyvän.

Tähän saakka teokset, joista olemme turkin tunnilla keskustelleet, olemme siis lukeneet joko omalla äidinkielellämme tai englanniksi. Tällä hetkellä meillä on menossa kirjallisuussanaston kertaus, ja sitä varten jokainen vuorollaan esittelee lukemansa kirjan. Minä esittelin tänään Mika Waltarin Johannes Angeloksen.

Sinuhen olen lukenut ja siitä kovasti pidinkin, mutta Johannes Angelos on minulta jostakin syystä jäänyt lukematta. Paikkasin tuon aukon ja olen siitä tosi tyytyväinen. ”Johannes Angelos – Hänen päiväkirjansa Konstantinopolin valloituksesta v. 1453 Kristuksen maailmanajan päättyessä” oli todella vaikuttava teos. Lukukokemukseeni vaikutti tietysti se, että Turkissa asuvana jo aihe kiinnosti kovasti.

Teos on käännetty ainakin 25 kielelle, muun muassa turkiksi jo viisi vuotta sen jälkeen, kun teos ensi kerran ilmestyi suomeksi vuonna 1952. Turkiksi romaani löytyy nimillä ”Bizans’ın son nefesinde”, “Kara melek” ja “Bizanslı aşıklar”: Bysantin viimeinen henkäys, Musta enkeli ja Bysantin rakastavaiset. Aika hyvä kokoelma nimiä kirjan teemoja ajatellen.

Romaani kertoo päiväkirjamuodossa Johannes Angeloksen elämästä Konstantinopolissa joulukuusta 1452 toukokuuhun 1453. Tarina alkaa ortodoksikirkon ja katolisen kirkon yhdistävästä julistuksesta, joka luetaan pyhän Sofian kirkossa ja päättyy Konstantinopolin valloitukseen, joka päättää Bysantin tuhatvuotisen valtakunnan.

Romaani on kuitenkin paljon muutakin kuin historiallisiin tapahtumiin pohjautuva teos. Tarinaa kantaa eteenpäin myös Johanneksen ja Konstantinopolin megaduxin tyttären Annan myrskyisä rakkaustarina. Historia- ja rakkausteemojen lisäksi teoksella on filosofinen ulottuvuus, mikä erityisesti kolahti minuun: siinä pohditaan ja kyseenalaistetaan elämän tarkoitusta ja tarkoituksettomuutta, jumalan olemusta ja olemassaoloa, kirkkopolitiikkaa ja kirkkoa instituutiona, suurvaltapolitiikkaa, valtaa ja vallanhimoa, idealismia ja realismia.

Tarinassa on paljolti Waltaria itseään, kuten Panu Rajala kirjoittaa Waltari-seuran sivulla: ”Hän ei uskonut ihmisjärjen voivan ratkaista kaikki olevaisen ongelmat, eikä hän kieltänyt yliluonnollisen olemassaoloa. Hänen elämännäkemyksensä kiteytyi kolmeen arvoon: inhimillisyys, suvaitsevaisuus ja kaunis turhuus”.

Romaanissa ei ole turhia henkilöiden tai aikakauden esittelyjä, vaan kerronta alkaa ensimmäisestä päiväkirjamerkinnästä joulukuun 12. päivänä 1452, kun Johannes on ensi kerran tavannut Annan: ”Näin sinut ensimmäisen kerran ja puhuttelin sinua. Oli kuin maanjäristys olisi käynyt ylitseni. Kaikki minussa myllersi, sydämeni haudat aukenivat enkä enää tuntenut itsenäni. Olin täyttänyt neljäkymmentä ja luulin ehtineeni elämäni syksyyn”.

Waltari kuitenkin kirjoitti henkilö- ja aikakausiesittelynsä kokonaisen teoksen verran, joka julkaistiin Waltarin kuoleman jälkeen teoksena ”Nuori Johannes”. Luin sen heti Johannes Angeloksen jälkeen, ja ainakin minun mielestäni tämä järjestys toimi loistavasti. Verryttelynä Johannes Angelokseen taas luin Waltarin matkakertomuksen ”Lähdin Istanbuliin, Totta ja tarua Euroopasta 1947”.

Johannes Angeloksessa on sanottu olevan historiallisia yhtäläisyyksiä toisen maailmansodan, ja kylmän sodankin, tapahtumiin erityisesti Suomen näkökulmasta. Waltari kuitenkin muistuttaa teoksensa esipuheessa: ”Jos lukija kerran toisensa jälkeen joutuu yllättävästi toteamaan rinnakkaisuutta oman aikamme tapausten kanssa, se ei suinkaan johdu kirjailijan mielikuvituksesta, vaan siitä, että historia pelottavalla tavalla toistaa itseään.”

Johannes Angeloksen viimeiset virkkeen kuuluvat: ”Sulttaani armahti vain köyhää kansaa sallien sen ryhtyä tekemään työtä valtakunnan rikastuttamiseksi kunkin oppimassaan ammatissa. Myös oppineet maanviljelijät, historian tutkijat ja keisarin teknikot hän armahti palvelukseensa. Mutta filosofeja hän ei armahtanut”.

Siinäpä mietittävää tämänkin päivän maailmantilanteeseen, erityisesti täältä päin maailmaa.

 

Olemmeko uuden Turkin kynnyksellä?

Turkin sunnuntainen kansanäänestys ei koskettanut minua henkilökohtaisesti, ainakaan vielä – toisin kuin monia tuttaviani ja ystäviäni.

Kuten medioista ympäri maailmaa olemme saaneet kuulla ja lukea, presidenttijohtoiselle valtiomuodolle sanoi ”kyllä” viime sunnuntaina Turkin korkeimman vaalilautakunnan YSK:n mukaan 51,4 % äänestäjistä (Turkissa on noin 55 miljoonaa äänestyskelpoista ja äänestysprosentti oli 86). Luonnollisestikin Presidentti ja valtapuolue yhdessä tukipuolueensa kanssa ovat tyytyväisiä tulokseen.

Hiuksen hienoon voittoon murskatappion sijasta yltänyt Presidentti kommentoi, ettei häntä kiinnosta, paljonko voitettiin: “Minulla on jalkapallotausta. Aivan sama, oliko voitto 1-0 vai 5-0. Pääasia on että voittaa”. Siitäkin huolimatta, että Turkin 17 suurta kaupunkia äänestivät “ei”, mukaan lukien Istanbul, Ankara, Izmir ja Alanya. “Uusi sivu on käännetty poliittisessa historiassamme. Tämä uusi sivu lupaa ihanaa tulevaisuutta maallemme. Vaalien voittajia ovat Turkki ja kaikki turkkilaiset. Näissä vaaleissa ei ollut häviäjiä”, hehkutti pääministeri heti vaalien jälkeen.

CNN:n haastattelussa Presidentti kertoo, että presidentti Trump on onnitellut häntä pääsiäispäivänä, mikä on erityisen merkittävää – hän varmaan ajattelee pääsiäisen olevan länsimaalaiselle Trumpille erityisen merkittävä päivä. Presidentin mukaan Trump ei ole olleenkaan samanlainen kuin Euroopan johtajat, vaan saa ”meidät” (Presidentin, hallituksen, valtapuolueen, ”kyllä”-sanojat?) toiveikkaiksi ja onnellisiksi. Myös Putin on kuulemma onnitellut Presidenttiä.

Turkissa on kuitenkin ainakin nuo 48,6%, jotka eivät ole hyväksyneet äänestyksen tulosta lainkaan, saatikka rientäneet onnittelemaan ketään. Tuhannet ihmiset ovat osoittaneet mieltään ja jättäneet yksityisiä valituksia vaaleista, pääoppositiopuolue syyttää hallitusta vaalivilpistä ja yhdessä kolmanneksi suurimman hallituspuolueen kanssa se vaati YSK:tä kumoamaan vaalituloksen. Myös kansainväliset vaalivalvojat ovat antaneet Turkille kritiikkiä sekä vaalien hoitamisesta että vaalitulosten laskemisesta. Vaalivalvojina toimivat Euroopan neuvoston edustajat, OSCE:n edustajat (Organization for Security and Co-operation in Europe), ODIHR:n edustajat  (Office for Democratic Institutions and Human Right) ja PACE:n edustajat (Parliamentary Assembly of the Council of Europe). Muun muassa Euroopan komissio kehotti Turkkia tekemään ”läpinäkyvän” tutkimuksen vaalituloksista, ennen kuin vahvistaa ne lopullisina.

YSK:n päätöksistä ei lain mukaan voi valittaa. Joka tapauksessa se tällä kertaa suostui tarkistamaan kantansa ja otti paineen alla valitukset käsittelyyn. Lopullinen päätös, äänin 10-1, kuitenkin oli, että äänestystulosta ei tulla mitätöimään. Päätös ei ollut suuri yllätys, vaikka se tämän hetkisten tietojen mukaan sinetöi perustuslain ja vaalilain rikkomisen.

Ulkoministeri vastasi eurooppalaisten kriittiseen vaaliraporttiin, että Eurooppa ei vaan pysty hyväksymään, että Turkki sanoi ”kyllä”. Presidentti taas sanoi, että eurooppalaiset ovat puolueellisia ja ennakkoluuloisia, eikä häntä juuri kiinnosta, mitä mieltä Eurooppa asiasta on: ”… emme tule näkemään, kuulemaan, emmekä tietämään poliittisia raporttejanne… Turkki on käynyt läpi kakkien aikojen demokraattisimmat vaalinsa”. Ja sille piste. Hallitus on jatkanut olemassa olevaa poikkeustilaa heinäkuuhun 2019 saakka. Tarkoitus on silloin järjestää seuraavat vaalit ja saattaa perustuslakimuutokset lopullisesti käytäntöön. Osa muutoksista varmasti jo ennen sitä.

Pääministeri kiitteli erityisesti kurdienemmistöisiä maakuntia, joissa ”kyllä”-äänet saivat ”yllättävän paljon” kannatusta; se on Pääministerin mukaan tulkittava hallituksen tukemiseksi ja terrorismin vastaiseksi taisteluksi. Se voi sitä noilla alueilla jossakin määrin ollakin, sillä hallitus lupaili – tosin hiukan ympäripyöreästi – juuri ennen äänestyspäivää kurdienemmistöisille maakunnille uutta mahdollisuutta keskusteluun vaikkapa esimerkiksi jostain ”autonomiaan” viittaavasta ratkaisusta, vähän niin kuin ”baskien ETA”…

Toisaalta… kolmanneksi suurin hallituspuolue on väittänyt, että paikallisjohtajia on kiristetty erityisesti kurdienemmistöisissä maakunnissa. Mikäli äänestystulos olisi niissä ollut “ei”, olisi johtajia pidetty vastuullisena “vääristä” äänistä. Niinpä jotkut johtajat menivät kuulemma vaalikoppeihin auttamaan kyläläisiä leimaamaan oikean kohdan äänestyslipukkeesta. Turkissa on kyllä paljon lukutaidottomia, mutta tässä äänestyksessähän kyse oli yksinkertaisesti ”kyllä”- ja ”ei”-äänestyksestä – jompikumpi äänestyslipukkeessa oleva sana vain leimattiin. Nuo kaksi sanaa olisi ehkä ehtinyt opettaa kyläläisille, sen verran pitkään näitäkin vaaleja valmisteltiin.

Vakavin ja voimakkain kritiikki kohdistuu kuitenkin leimaamattomien vaalilipukekuorten hyväksymiseen, mikä on vastoin maan perustuslakia. YSK:hän teki päätöksensä lipukekuorten hyväksymisestä vasta, kun tuloksia jo alettiin laskea. YSK puolusteli päätöstään sillä, että Turkin vaaleissa on aikaisemminkin laskettu leimaamattomia lipukkeita. Se ei puolustelussaan kuitenkaan ota kantaa siihen, että noissa vaaleissa nykyinen vaalilaki ei vielä ollut voimassa. Eikä myöskään siihen, että vuoden 2014 vaaleissa, kun laki oli voimassa, se hylkäsi lain mukaisesti kaikki leimaamattomat lipukkeet. Valituksen teki tuolloin nykyinen valtapuolue – siis se sama, jonka hyväksi tällä kertaa laskettiin leimaamattomat äänet. Leimaamattomia kuoria on median mukaan noin 2,5 miljoonaa. Presidentti ja hänen tukijansa voittivat vaalit 1,3 miljoonalla äänellä.

Kun YSK teki päätöksensä, leimaamattomat lipukkeet lisättiin pikaisesti hyväksyttyjen joukkoon, ja niidenkin äänet laskettiin. YSK on sanonut, että jos voidaan todistaa, että leimaamattomat kuoret on tuotu äänestyspaikan ulkopuolelta, se ottaa asian uudelleen käsittelyyn. Koska äänestyslipukkeet otettiin jo ääntenlaskennassa pois kuorista, on mahdotonta näin jälkikäteen tietää, millaisia lipukkeita noissa leimaamattomissa kuorissa oli.

Joitain äänestystilanteita on jaettu myös sosiaalisissa medioissa. Hürriet Daily Newsin kolumnistin mukaan hänen sukulaisensa kertoi, kuinka eräässä Istanbulin äänestyspaikassa toinen valvojista luki sen paikan äänestystuloksen ja toinen kirjoitti tuloksen ylös. “Ei”-ääniksi luettiin 175. Sukulainen oli kuitenkin ollut mukana laskemassa ääniä, ja korjasi, että ääniähän oli 275. Lukija ja kirjoittaja raapustivat nyreänä oikean luvun paperiin.

Istanbulin apulaisjohtaja taas jakoi Twitter-tilillään valokuvan ja siihen liittyvän tekstin: “Te revitte “ei”-äänet ja dumppaatte ne rakennustyömaalle, jonka jälkeen hyväksytte leimaamattomat “kyllä”-äänet ja kerrotte, että kurdit äänestivät meitä”.

Turkkilainen ystäväni kertoi, että häntä oli kielletty sulkemasta äänestyskuorta. Hän kieltäytyi tästä ja nuolaisi kuorensa kiinni vihaisten vaalivalvojien nenän alla. He antoivat kuitenkin leiman kuoreen ja ainakin tuo ääni on toivottavasti ollut mukana äänten laskennassa. Olin aika yllättynyt vaalilipukkeiden laskemista seuratessani, että kuoret näyttivät tosiaan olevan melkein kaikki valmiiksi auki.

Vaalipäivän aattona presidentti hoputti kansaa uurnille: ”Tehkäämme yhdessä sellainen uudistus, että länsimaat ja terroristit tulevat hulluksi!” Terroristeiksi Presidentti on koko kampanjansa aikana nimitellyt muun muassa ”ei”-äänestäjiä. Presidentin kannattajat lupasivat jo aiemmin, että vaaliviikolla presidentti vetää jäniksen hatustaan. Olisivatko nuo leimaamattomat vaalilipukkeet olleet se jänis vai toimivatko maaseudun kyläjohtajat ”jäniksinä”?

Turkkilaisten tuttavieni mielestä ”kyllä”-ulkoturkkilaisten pitäisi pikaisesti pakata laukkunsa ja tulla kokemaan, mitä ”kyllä”:n kanssa eläminen oikeasti merkitsee. Osa tuttavistani aikoo taistella täällä oikeuden puolesta ”ei”-turkkilaisten rinnalla, osa heistä pakkaa täällä päässä laukkujaan. Me emme ainakaan vielä.

Spontaania lintuhavainnointia Ankarassa

En tiedä miksi, mutta en ole koskaan ollut kauhean innostunut biologiasta. Kouluaineena voisin melkein listata sen luokkaan ”pakkobiologia” – maantieto ja historia sen sijaan ovat aina kiinnostaneet minua kovasti. Ehkä on olemassa biologiaihmisiä ja maantietohistoriaihmisiä?

Kaikenlainen ”lajituntemus”, mikä aikoinaan kuului pakollisena opiskeluihini, kesti vain viimeiseen lajituntemuksen tenttiin saakka eli muistaakseni kevääseen 1987. Kasveja en edelleenkään tunnista, mutta osaan kyllä nauttia kauniista sellaisista, ja minusta on mukava seurata niiden kasvamista ja muuttumista. Minulle luonnossa on yksinkertaisesti toinen toistaan kauniimpia ja ihmeellisimpiä isoja ja pieniä kukkia, kasveja ja eläimiä. Lintubongaus ei koskaan ole saanut minua innostumaan, ja luontoretkelläkin tärkeintä on minulle yleensä ollut hiljaisuuden kuunteleminen, mukava seura ja hyvät eväät. Enkä ole tästä haittaa elämälleni vuosien varrella huomannut.

Valitettavasti vähäinen kiinnostukseni lajituntemukseen on siirtynyt seuraavalle sukupolvelle… aikoinaan keskimmäisemme vastaus kysymykseen ”Miten lintu sanoo?” oli iloinen ”Kraak!”. Asuimme kaupungissa, se tietysti selittää jotain. Valokuvakirjasta kukkivista puista ja pensaista kokosin Bangkokissa asuessamme, mutta mitään wau-elämyksen kaltaista en niiden nimien oppimisesta saanut. Opin kuitenkin, minkä pensaan tai puun kukat ovat myrkyllisiä.

Olen nyt päättänyt tehdä jotain olemattomalle lajituntemukselleni. Viime viikonloppuna nimittäin luin Anadolujetin asiakaslehdestä artikkelin, jossa kerrottiin, että yli puolet Turkin lähes 450 lintulajista voi bongata Ankarassa! Ensimmäinen ajatus oli tietysti, että mitä ihmettä? En ole nähnyt täällä kuin kolmenlaisia lintuja: variksia ja puluja ja jokusen varpusen (tai ainakin uskoakseni ne niitä ovat). Mutta jo heti toinen ajatus oli, että tietysti! Monet muuttolinnuthan matkaavat Euroopan ja Afrikan väliä juuri Turkin kautta, ja nähtävästi siis nimenomaan Ankaran maakunta on sopivasti niiden kulkureitillä. Potentiaalia lintulajibongaukselle siis on.

Ajatuksesta innostuneena naputtelin Googlelle ”Ankara bird” ja löysin nettisivun, jossa tuon hurjan lintumäärän on listannut joku asiaan huomattavasti paremmin perehtynyt. Listaa hoitaa Denis Lepage ja sitä ylläpitää Bird Studies Canada, BirdLife Internationalin yhteistyökumppani. Listalta löytyy paljon tuttuja nimiä ja myös kesän tulon loruttelulinnut: kiuru, peippo, västäräkki ja pääskynen. Anadolujetin asiakaslehdessä kerrottiin myös, että Ankaran parhaita bongauspaikkoja ovat Eymir-järvi, Nallıhan, Gölbaşın Mogan-järvi, Kızılcahamamin metsät ja Beybazarin İnözü-laakso. Sinne siis.

Nettisivulta löytyi myös klikkaamalla linnuista kuvat, mikä on bongausharrastusta ajatellen tosi hyvä. Häpeäkseni tunnustan, että vielä opiskeluaikanani jouduin käyttämään HV-muistisääntöä isoille kaupunkilinnuille: H niin kuin harmaa eli se, jossa on harmaata, on varis; V niin kuin valkoinen eli se, jossa on valkoista harakka… toimi aina. Pulun muistin ilman muistisääntöjäkin.

Lintujen ääniäkään en paljoa enempää tunnista kuin keskimmäisemme pienenä. Ainoa, jonka tunnistan varmasti äänestä on peipponen, jota lapsena kuuntelin kesät mökillämme. Musiikkia harrastava tuttavamme kertoi joskus ylpeillen, että hän tuntee äänestä ainakin puolet Suomen linnuista. Peippo- ja uuni- eli pajulintumäärä yhdessä kuulemma muodostavat määrällisesti puolet linnustostamme. Peippo laulaa laulunsa duurissa, pajulintu saman lurituksen mollissa. Eli minäkin siis tunnen äänestä puolet Suomen linnuista!

Kävin kirjautumassa Denis Lepagen Avibase-lintubongaustietokantaohjelmaan ja avasin sinne oman bongauslistani. Wikipedian mukaan kyse on ”bongauksesta”, kun käydään havainnoimassa jotakin lintua, jonka joku muu on ilmoittanut oleilevan jollakin tietyllä paikalla tai olevan muuttolennossa; kaikki muut havaitut ja määritetyt linnut ovat ”spontaaneja havaintoja”.

Tämän blogin kuvat ovat naapurin talon katolta – niitä ei kukaan ilmoittanut siellä oleilevan, joten ihan spontaanisti ne siellä siis havaitsin. Voi olla, että loputkin joudun samalla lailla spontaanisti havaitsemaan, koska en ole varma, voiko Anadolujetin asiakaslehden artikkelitietoja käsittää ilmoituksena. Tai jospa tuolta Avibasesta löytyisi bongausilmoituksia? Tuo seikka ei tosin näin noviisiharrastajaa häiritse lainkaan. Itse asiassa uskon, että tuo spontaani havainnointi sopiikin minulle paremmin 🙂

Viikonlopunviettoa Egeanmeren rannikolla

Kävimme ihanan rentouttavalla ja virkistävällä viikonloppureissulla Çeşmen niemimaalla, İzmirin maakunnassa. Tavoitteenamme oli päästä vähäksi aikaa pois Ankaran ankeaksi muuttuneesta poliittisesta ilmapiiristä (liittyen lähinnä tulevaan kansaäänestykseen perustuslakimuutoksesta). Reissuajan valitsimme viime viikonlopuksi, sillä niemimaan pienessä Alaçatın kaupungissa järjestettiin tuolloin vuotuiset yrttifestivaalit.

Asustelimme ihanassa Kapari-butiikkihotellissa. Hotellimme manageri Hakan suunnitteli kanssamme meille päiväretkiä ja antoi vinkkejä alueen hyvistä vierailukohteista, ravintoloista, näköalapaikoista jne. Huoneemme oli kuulemma morsiussviitti 🙂

Ankarassa on selkeästi vielä alkukevät, mutta Egeanmeren rannalla kevät oli jo kääntymässä kesään. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja lämpöä oli päivisin 20 asteen kieppeillä. Vaikka niemimaalla tuulee noin 330 päivää vuodesta, tarkeni noilla lämpölukemilla välillä ilman takkiakin. Sopivien tuulten vuoksi alueen kukkuloille on pystytetty erinäisiä tuulimyllyjä; oppaamme Orhanin mukaan niitä on 154.

Tuulten vuoksi alue on myös suosittu purjeurheilupaikka, ja Çeşmen alue on kesäisin täynnä erityisesti Istanbulin high-so-ihmisiä purjeveneineen ja -lautoineen. Osa asustelee hotelleissa, mutta rannikolle on rakennettu, ja rakennetaan parhaillaan lisää, luksus-loma-asuntoja omilla purjevenepaikoillaan.

Kapari-hotellimme oli loistava valinta myös siksi, että se sijaitsi kaupungin ulkopuolella Alaçatın marinassa eli satamassa (jonne oli myös rakenteilla noita luksus-loma-asuntoja). Yrttifestivaalien aikana kaupungin kapeat noppakivikadut ovat nimittäin tupaten täynnä myyntipöytiä ja turisteja. Tupaten täynnä tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että kaduilla ei pääse toisinaan kulkemaan lainkaan – tarjolla on vain seisomapaikkoja. Turisteja tuli tosiaankin bussilasteittain; lauantaina ei kaupungin laidoillakaan tahtonut päästä autolla eteenpäin.

Festivaalit ovat onneksi kolmipäiväiset ja matkasimme Alaçatıin jo torstai-iltana. Perjantaipäivä oli normaali arkipäivä, joten suurin osa vierailijoista saapui paikalle vasta viikonlopuksi. Saimme aika rauhassa kuljeskella ja nautiskella kaupungin pienistä kahviloista, antiikkikaupoista, myyntipöytien antimista ja yrttitoreista. Matkaan lähti jos jonkinlaista matkamuistoa itsellemme. Ja vatsassamme mukavia ruokamuistoja.

Kuten monet muutkin Egeanmeren vanhat rannikkokaupungit, on Alaçatıkin ollut alun perin kreikkalaisten asuttama. Kun läheinen Khios-saari tuhoutui paljolti 1830-luvun maanjäristyksessä, siirtyivät saaren asukkaat Turkin mantereen puolelle. Alaçatın alue oli tuolloin vielä suota, ja kreikkalaisilla riitti alueella kaivaus- ja rakennustöitä. Suurin osa kaupungin rakennuksista on kauniisti restauroituja kreikkalaistyylisiä parikerroksisia kalkkikivitaloja.

Çeşmen alueen väestöpohja muuttui radikaalisti, kun kaksi miljoonaa ihmistä pakkosiirrettiin Turkin itsenäisyyssodan aikaan 1920-luvulla. Kreikanturkkilaiset muslimit siirrettiin Turkkiin ja turkinkreikkalaiset ortodoksit heivautettiin Kreikkaan – siis ne, joita ei itsenäisyystaistelun viimeisinä vuosina tapettu.

Nykyään niemimaan Urlan alue on yksi Turkin seitsemästä viininviljelyalueesta, ja siellä käy surffaajien lisäksi paljon enoturisteilijoita ympäri vuoden. Yhdyimme heidän joukkoonsa, ja vuokrasimme lauantaipäiväksi auton ja kuljettajineen. Kuljettajamme Orhan toimi meille myös erinomaisena paikallisena turistioppaana. Ajelimme aamusella ensin reissun Iskelen rantakylään, josta jatkoimme pitkin Urlan kuuluisaa viinitietä eli şarap yolua, jonka varrella pysähdyimme kahdella viinitilalla.

Olen aikaisemmin jo kirjoitellut, että Turkista löytyvät maailman vanhimmat viinitilat tuhansien vuosien takaa. Nykyisillä DNA-tutkimuksillakin on todettu, että eurooppalaisten viinien juuret ovat Turkissa, Georgiassa ja Armeniassa. Osa niemimaan viinitarhoistakin on yli 1000 vuotta vanhoja. Tällaisista ajanjaksoista puhuttaessa eivät viinitarhat tietysti ole yhtäjaksoisesti olleet toiminnassa. Alue on ollut melkoisen sotaista tienoota, ja kansojen valtakausia ja kulttuureita on aikojen saatossa tullut ja mennyt, samoin viinitarhoja. Historian tutkimusten mukaan 1830-luvulla alueelle muuttaneet kreikkalaisetkin perustivat alueelle omia viinitarhojaan, joiden jäänteitä on löytynyt kaivauksissa.

Urlan viinireitti

IMG_7238Olimme saaneet ankaransuomalaiselta tuttavaltamme yhteystiedot hänen tuttavansa Mozaik-viinitilalle, jossa vierailimme ensin. Tilalla tuotetaan italialaisten asiantuntijoiden avustuksella Mahrem-viinejä. Meitä oli tilalla vastassa toinen paikan omistajista, joka pienen juttutuokion jälkeen joutui lähtemään muihin hommiin ja jätti esittelyn tilan myyntivastaavalle. Sen verran omistaja ehti kertoilla, että tila tuottaa noin 60 000 pulloa per vuosi ja että vaikka viljely tilalla on luonnonmukaista, eivät he kuitenkaan tuota varsinaista luomuviiniä, koska se ei omistajan mielestä ole ”hyvän makuista”. Myyntivastaavalta saimme kysellen tietää, että he viljelevät vain punaviiniin tarkoitettuja rypälalejikkeita: syrahia, sangioveseä, corintoa, montepulcianoa, petit verdota, tannatia, marselana, ekigaïnaa ja reboa. Osa rypälelajikkeista oli meille ihan uusia tuttavuuksia, vaikka viiniköynnökset onkin kuulemma alun perin tuotu Italiasta ja Ranskasta. Saimme maistaaksemme ekigaïna-viiniä sekä petit verdotista ja rebosta tehtyä viiniä. Erityisesti ensimmäinen oli miellyttävä uutuusmaku suussamme. Edellisestä kerrasta viisastuneena tilasimme viinikargomme eli laatikon viiniä kotiin kannettuna paikan päältä.

Enemmän pidimme kuitenkin pienestä Urlicen viinitilasta, jolla on kunnia olla alueen ensimmäinen viinitila. Urlicessa omistaja Reha Öğünlü esitteli (ja maistatti) meille viiniensä lisäksi myös viinintekotilansa ja viinikellarinsa, jossa viinit saavat rauhassa kypsyä tammitynnyreissään. Urlicessa viini tehdään vanhaa viinintekotekniikkaa kunnioitten luomuna, ilman kemikaaleja tai ylimääräistä kastelua, alusta loppuun saakka.

Urlicen viinitila on sananmukaisesti perhetila: koko viinintekoprosessi on omistajapariskunnan harteilla viininköynnösten istuttamisesta aina pullotukseen saakka. Tilan ensimmäinen vuosikerta tuli myyntiin 2008, ja nykyään tila tuottaa noin 12 000 pulloa vuodessa. Siitä riittää myyntiinkin, vaikka osa menee viinitilan ravintolaan ja osa omaan kulutukseen. Omistaja vitsaili meille, että heillä ei ole vuoden 2008 jälkeen ollut alkoholiongelmia: jos viiniä haluaa Turkissa ruuan kanssa tarjota päivittäin, on se ilman omaa viinitilaa ongelmallisen kallista. Paikka kuuluu myös “slow food”-liikkeeseen. Meidän vieraillessamme, uunista kannettiin herkullisen tuoksuisia pizzoja patiolla odottaville asiakkaille. Myös Urlicesta lähtee tällä viikolla pakettikargo kohti kotiamme.

On todella harmi, ettei turkkilaisia viinejä voi ostaa Suomesta. Turkin maaperässä ja ilmastossa kasvaessa tutuistakin rypäleistä saa hienoja uusia makuja, puhumattakaan turkkilaisten alkuperäisrypälelajikkeiden mauista, joita muualla ei edes kasvateta.

Iltapäiväksi palasimme hotelliimme, jossa yrttifestivaalien kunniaksi paikalle saapui Istanbulista kokki Mike Norman apulaisensa kanssa valmistamaan hotellin asukkaille maittavan yrttilounaan ja jälkiruuaksi ruusuvesi-yrttisorbettia. Eturuuaksi tilasimme lasilliset paikallista valkoviiniä, jotka tarjoiltiin tuoreiden mansikoiden kanssa. Nami!

Myöhäisen lounaan jälkeen jatkoimme autoilua vanhan osmanien aikaisen Germiyan kylän kautta Karaburun niemimaan Ildırıin, jossa kiipesimme katsastamaan vanhat Erythraen rauniot: amfiteatterin, Athenan temppelin ja Madronen kirkon. Ei ihme, että kirkko ja temppeli oli rakennettu juuri tänne, sillä näkymät kukkulan laelta olivat uskomattoman hienot!

Germiyan kylässä pysähdyimme pieneen paikalliseen kahvilaan nauttimaan turkkilaiset kahvit. Kahvilaa vastapäätä oli pieni kauppa, jota kävimme katsomassa. Omistaja, vanha papparainen, kutsui meidät peremmälle; buyrun, buyrun! Kaupan takaosassa oli museo, jonka hän oli itse rakentanut alueelta löytämistään esineistä. Osan hän on kuulemma kaivanut maasta, osan saanut vaihtokauppana (meidän vieraillessamme joku kantoi hänelle vanhan hopeatarjottimen, josta sai vaihtokaupassa ison pussin tomaatteja) ja osan löytänyt vanhoista hylätyistä taloista. Melkoinen kokoelma tavaroita, joista iso osa oli ihan oikeasti antiikkia ja varmaan aika arvokastakin. Esimerkiksi jokunen sata vuotta vanha painettu Koraani ja (kuulemma tuhat vuotta) vanha saviruukku, joka oli ollut löydettäessä täynnä hopearahoja. Hopearahat pappa oli kuulemma myynyt kreikkalaisille, joiden ruukku alun perin oli ollutkin. Liekö pakkomuutossa piilotettu maahan?

Illalla kävimme vielä syömässä Ildırın rannan kalaravintolassa, jossa nautimme ruuan kera kauniista aurinonlaskusta. Kerrassaan tervetullut ja ihana reissu!

Pikajunamatka Konyaan

Kävimme lauantaina pikajunamatkalla Konyassa. Sinne on Ankarasta noin 300 km, ja pikajunalla eli yüksek hızlı trenillä matkaan meni tasan tunti ja 55 minuuttia. Liput sai ostettua netin kautta; edestakainen hinta business-luokassa yhdeltä henkilöltä oli noin 17 euroa. Samaan hintaan tarjoiltiin vielä mennessä aamupala ja palatessa iltapala.

Pikajuna lähti Ankaran uudelta ultramodernilta rautatieasemalta. Ultramoderni oli myös juna ja sen business-osaston mustine nahkapenkkeineen ja multimedianäyttöineen. Multimedianäyttö toimi moitteettomasti ja ehdimme mennen tullen katsoa elokuvan, molemmat alkuperäiskielellä englanniksi.

Ennen matkaamme sain konyalaiselta tuttavaltani hänen ystävillensä kirjoittaman pikku opasvihkosen päivämatkalle Konyaan. Tuttavani vakuutti, että vaikka Konya on reippaan miljoonan asukkaan kaupunki, pystyy sen keskustan päivässä koluamaan kävelemällä. Niin kuin pystyikin.

Konyasta emme ennalta tienneet juuri muuta kuin että se on kuuluisa matoista (meilläkin niitä on kaksi) ja että pyörivät dervissit ovat sieltä kotoisin. Nettisurffailulla löytyi lisätieto, että Konya on vanha seldzukkien hallitseman Rûmin sultanaatin pääkaupunki, ja että suurin osa kaupungin museoista keskittyy tuolle kaudelle eli 1200-luvulle. Pyöriviin dervisseihin olin tutustunut jo Bangkokissa ensimmäisen turkin kirjani kültür köşesissä. Kirja esitteli turkkilaisia kuuluisuuksia, ja heidän joukossaan oli seldzukkien aikaan elänyt Mevlâna Celâleddin Rûmi, suuri suufilainen filosofi, islamilainen teologi, mietiskelijä, runoilija ja pyörivien dervissien oppi-isä. Kirjan mukaan hänen merkittävin teoksensa on nimeltään Mesnevi, jota Rumi itse kutsui ”(islamin) uskonnon juurien juurien juuriksi ja Koraanin selittäjäksi”.

Konya on Turkin seitsemänneksi suurin kaupunki reippaalla miljoonalla asukkaallaan. Se tuntui kuitenkin huomattavasti pienemmältä, kuin maaseutukaupungilta. Ensimmäisenä miellyttävänä yllätyksenä oli, että se oli, päinvastoin kuin Ankaramme, täysin tasainen – ei siis suuria ylämäkiä kiivettävänä.  Toinen yllätys ei ehkä ollut niin miellyttävä, sillä se liittyi tulevaan kansanäänestykseen. Hallituksen tukema ”Kyllä”-kampanja oli prahaillaan menossa ja näkyvästi esillä kadunvarsimainoksissa, lentolehtisissä ja tien varteen pystytetyissä vaaliteltoissa. Ihan vasta Konya oli uutisissa tupakanvastaisen kampanjansa vuoksi. Keski-Anatolian terveysministeriön lanseeraama kampanja piti keskeyttää, koska sen julisteissa ja lehtisissä luki “Ei” tupakoinnille ja sen haittavaikutuksille! Hallituksen mukaan ihmiset voivat sekoittaa kampanjan tulevaan kansanäänestykseen, jossa äänestetään perustuslain muutoksesta ja presidentin valtaoikeuksien laajentamisesta. Mitään muutakaan ”Ei”-kampanjaa emme Konyassa nähneet.

Mutta takaisin reissuumme… suuntasimme rautatieasemalta Atatürkin patsaan ohitse Atatürk-bulevardille ja sieltä Alâeddin tepesille eli kukkulalle. Kukkulan liepeillä oli parikin mukavaa pikku museota, joissa pistäydyimme. Ince minare taş ve ahşap esler müzesiin on nimensä mukaisesti kerätty kivi- ja puutaidetta pääasiassa seldzukkien aikakaudelta eli 1200-luvulta; Karatay müzesissa taas on esillä samaisilta aikakausilta posliiniesineitä. Itse museorakennukset olivat vanhoja kouluja ja hienoja arkkitehtuurisia taidonnäytteitä.

Museoista pääkohteenamme oli kuitenkin Mevlana-museo, joka opaskirjojemme mukaan on myös Turkin toiseksi suosituin museo Istanbulin Hagia Sofian jälkeen. Niin ikään opaskirjamme mukaan Rumin mausoleumin ovessa on kirjoitus: “Jotka astuvat sisään vajavaisina, tulevat ulos täydellisinä” – emme halunneet jättää mahdollisuutta käyttämättä 🙂

Leveän Mevlana-bulevardin sijaan päätimme koukata museolle pikkukujien kautta, jotka johtivat meidän suoraan sokkeloisille kävelykauppakaduille. Kujat olivat kukin erikoistuneet myymään tiettyjä tavaroita, ihan alkupäässä nimenomaan kenkiä, loppupäässä enimmäkseen kuivattuja hedelmiä, kahvia ja mausteita. Kujien loputtua putkahdimme aukiolle, jossa seisoi komea osmanien aikainen Aziziyen moskeija.

Meillä alkoi olla jo nälkä, joten päätimme tuttavamme opas kirjasen suosituksesta käydä testaamassa läheistä Mithat tirit salonua. Onneksi tuttavamme oli ennalta kertonut meille, kuinka konyalaiset ruokalistattomat ravintolat toimivat. Tarjoilija nimittäin tuli pöytäämme, toivotti tervetulleeksi ja kysyi ystävällisesti, mutta hyvin lyhyesti: ”Tek? Bir bucuk?” Eli: ”Yksi? Puolitoista?” Tilata sai siis joko yhden tai puolitoistakertaisen annoksen ruokaa. Luulimme vielä tuossa vaiheessa, että saisimme eteemme kuuluisaa konyalaista etliekmekiä eli eräänlaista lahmancu-jauhelihapizzaa. Nimensä
mukaisesti ravintolassa tietysti kuitenkin tarjottiin tiritiä eli sumakilla maustettua paistettua liha-leipä-sipuli-jugurttivuokaa. Ei harmittanut yhtään, sillä ruoka oli mielettömän herkullista! Konyan kuuluisaa etliekmekiä kävimme sitten syömässä Konevi fırınissä paluumatkallamme rautatieasemalle.

Vatsat täynnä jatkoimme matkaamme pyörivien dervissien kehtoon eli Mevlana-museoon. Konyan kadut olivat melkoisen tyhjiä ja ihmettelimme jo, missä kaikki ihmiset ovat lauantaipäivänä. Asia selvisi: täällä. Rumille pyhitetyssä museossa vierailee vuosittain noin 1,5-2 miljoonaa ihmistä, osa heistä pyhiinvaeltajia.

Museon tärkein nähtävyys on tietysti Rumin hautamuistomerkki. Sen vieressä komeilee hänen poikansa sulttaani Veledin arkku ja niiden takana muiden merkittävien dervissien haudat. Rumin ja hänen poikansa hauta-arkkujensa päällä olevat suuret turbaanit kuvaavat heidän ylemmyyttään dervissien keskuudessa. Museossa oli myös esillä reliikkinä Muhammedin partakarvoja ja niin pieni Koraani, että sen kirjoittajan sanotaan sokeutuneen sitä kirjoittaessaan.

Tarkoituksemme oli jatkaa matkaamme Rumin hengellisen inspiraation, Shamsin, muistomerkille. Pääsimme kuitenkin vasta takaisin Mevlana-kadulle, kun meidät jo pysäytti paikallinen mies. ”You are tourists. I saw you in Mithat tirit restaurant. Where you come from?” ”You have visited Mevlana museum? Then you have seen the most important place in Konya. You know what is second important place? My shop!” “Do you know what is cicim? Come, I will show you!” Ja niin me olimme ikään kuin vahingossa matkalla turkkilaiseen mattokauppaan viereisen rakennuksen toiseen kerrokseen. ”So you are from Finland? From Helsinki? Tampere? Vaasa? Oulu?”

IMG_7157.JPGTarkoituksenamme ei missään nimessä ollut ostaa lisää mattoja. Toisin kuitenkin kävi, kun myyjän puhekone pääsi vauhtiin. ”Miss Finland, you like this one? Maybe? Yes? No? I show you something else? My price is very cheap, in Istanbul you will have to pay at least 700 TL, I only ask 300. How may you take? Three? When I tell you my price you say: pack them all for me!” “Do you want tea?” ”Miss Finland knows the quality. Are you a teacher?” Matot olivat kauniita ja hyvin säilyneitä, ja hinnat olivat kieltämättä alhaisia. Kun sytyttimellä vielä näytettiin, että loimilangatkin ovat villaa, lopun matkaa raahasimme muutaman kilon painoista mattokassia mukanamme.

Sitten takaisin Rumiin ja hänen hengelliseen inspiraatioonsa. Sanotaan, että Rumin elämän käännekohta oli tutustuminen nelikymppisenä itseään vanhempaan vaeltavaan mystikko Shams Tabriziin. Rumin tekstien perusteella jotkut tutkijat kutsuvat Rumin ja Shamsin suhdetta ”vahvaksi ystävyyssuhteeksi”, toiset viittaavat persialaisen runouden perinteestä kumpuavaan ”poikarakkausteemaan”.

IMG_7159.JPG

Tarinan mukaan Rumin seuraajat murhasivat Shamsin, koska kokivat, että heidän oma hengellinen johtajansa oli heidät vanhemman mystikon tähden hyljännyt. Ei ole varmaa, murhattiinko Shams ihan oikeasti ja onko hänen ruumiinsa siten edes muistomerkillä olevassa arkussa – ehkä tämäkin tarina, kuten Rumin tekstit yleensä, on käsitettävä enemmän symbolien ja metaforien kautta. Eräässä Mevlana-museon kuvataulussa luki, että Shams saattoi myös yksinkertaisesti ”haihtua ilmaan”. Runokokoelmassaan “Divan-i Shams-i Tabrizi” Rumi kuvaa rakkauttaan sekä jumalaan että Shamsiin – metaforien ja symbolismin vuoksi kahta rakkauden kohdetta on toisinaan kuulemma jopa mahdoton erottaa.

Rumin edustaman suufilaisuus on Wikipedian mukaan islamin mystinen suuntaus, jossa korostetaan suoran, henkilökohtaisen jumalasuhteen saavuttamista ja Jumalan henkisen totuuden tavoittamista jumalalliseen rakkauteen perustuvien harjoitusten kautta. Tuohon tavoitteeseen dervissit eli maallisesta mammonasta luopuneet askeettisuufilaiset pyrkivät ekstaasin ja tanssin avulla sema-seremonioissaan. Mattokauppiaamme ehti myös kertoa, että koska oli lauantaipäivä, olisi museon takana ollut illalla ilmainen sematanssiesitys. Junamme lähti kuitenkin takaisin Ankaraan ennen sitä, joten esitys jäi tällä kertaa näkemättä. Saimme tyytyä nauttimaan tuosta maagisesta tanssista vain netin välityksellä*.

dervissiPyörivien dervissien pääesitys on joulukuussa järjestettävissä Rumin kuolinpäivän (jota myös hänen hääyökseen kutsutaan) muistotilaisuuksissa. Suomalaiset ystävämme olivat kerran päässeet seuraamaan tuota kuulemma lähes kolmen tunnin pyörimisesitystä ihan paikan päältä. Ystävämme eivät kuitenkaan onnistuneet vaipumaan tanssijoiden kanssa uskonnolliseen ekstaasiin, vaan jopa heidän seurueensa turkkilaiset olivat tuumanneet, että tunninkin lyhyempi pyöriminen olisi riittänyt…

Netin arvostelusivuilla konyalaiset sematanssit saavat kuitenkin loistavia arvosanoja. Seremoniassa dervissit pyörivät vasemman jalan varassa aina vastapäivään, samaan suuntaan kuin planeetat kiertävät aurinkoa. Oikea käsi kerää kämmenpuoli ylöspäin jumalalta siunauksia ja vasen käsi välittää kämmenpuoli alaspäin siunaukset maan päälle. Dervissien pää on taivutettuna sivulle, jotta taivainen voima pääsee vapaasti virtaamaan kämmenten välitse.

Vaikka suufilaisuus on kannattajien mukaan islaminuskon syvällisintä tulkintaa, voi hyvin ymmärtää, miksi se islaminuskoisten vastustajien mielestä on vieraista filosofioista ja uskonnoista vaikutteita saanut harhaoppi. Harhaoppisiksi islaminuskonnossa tosin luokitellaan monia muitakin uskonnollisia ja filosofisia suuntauksia… Dervismi oli kuitenkin suosittua osmaanien ajan Turkissa, ja vasta Turkkia maallistaneen ja modernisoineen Atatürkin kiellettyä dervismin harjoittamisen sen kannattajat alkoivat vähetä, kunnes se sai luvan jatkaa toimintaansa kulttuuriorganisaatio-nimikkeen alla. Vuosi 2007 oli Unescon julistama “Mevlanan vuosi” Rumin kuoleman 800-vuotisjuhlan kunniaksi. Uutisten mukaan Rumista ollaan tekemässä myös Hollywood-elokuvaa.

*Esimerkiksi vuoden 2015 reilun tunnin mittainen muistotilaisuus löytyy YouTubesta: https://www.youtube.com/watch?v=Mb2XGnxsu8k. Vähän lyhyempi “arki”versio (vajaa 10 minuuttia) löytyy: https://www.youtube.com/watch?v=_h1wayIgn8o

Joidenkin lähteiden mukaan Rumi lausui runonsa ääneen tanssinsa huimissa pyörteissä. Varsinaisen kirjoitustyön tekivät Rumin pyörintää seuraavat oppilaat, ja mestari korjaili säkeitä jälkikäteen antaen niille niiden lopullisen rumilaisen runomuotonsa. Runot on alun perin kirjoitettu persian (farsin) ja arabian kielellä, joten sekä afganistanilaiset, turkkilaiset että iranilaiset pitävät Rumia kansallisrunoilijanaan.

Runoja on käännetty vuosien mittaan useaan otteeseen eri kielille. Koska osa kääntäjistä ei ole osannut sen enempää farsia kuin arabiaakaan, ovat he kääntäneet tekstejä jo käännetyistä teksteistä – ja jotain oleellista on toisinaan “lost in translation”. Suomeksi Rumia on tarjolla Jaakko Hämeen-Anttilan kääntämänä (alkuperäiskielestä!) teoksessa “Mawlana Jalaladdin Rumi: Rakkaus on musta leijona” (Basam Books 2002). Hämeen-Anttilan on myös kirjoittanu­t kirjan (mielestäni todella osuva nimi!) “Jumalasta juopuneet”, jossa hän tarkastelee lähemmin suufimystiikkaa (Basam Books 2002).

Suuntasimme Konyaan vajavaisine kokemuksinemme, tietoinemme ja ymmärryksinemme, ja jos ei nyt ihan täydellisinä ulos tultukaan, ainakin yhtä kokemusta rikkaampana 🙂

Löysin tähän loppuun netistä (useammalta sivulta) rumilaisen runon “Vierasmaja”, josta pidän kovasti (ja jonka uskoakseni on englanninkielestä suomentanut Soili Takkala):

Ihmisenä oleminen on vierasmaja
joka aamu tulee uusi vieras.

Ilo, masennus, ilkeys,
äkillinen tietoisuuden hetki, kaikki
tulevat kuin odottamattomat vieraat.

Toivota tervetulleeksi ja viihdytä niitä kaikkia!
Vaikka ne olisivat murheiden joukkio,
joka raastaa talosi raivokkaasti
tyhjäksi huonekaluista

kohtele silti jokaista vierasta kunnioittavasti.
He voivat olla tyhjentämässä sinua
uutta iloa varten

Synkkä ajatus, häpeä, kauna –
ota ne vastaa nauraen
ja kutsu ne sisään.

Ole kiitollinen kaikista tulijoista
sillä niistä jokainen on lähetetty
oppaaksi tuonpuoleisesta.