Thain kieli on tonaalinen kieli eli sen opettelussa oli sävelkorvasta suurta apua. Turkin kielessä on omat haasteensa, jotka liittyvät enimmäkseen äänteisiin ja äänteiden välisiin eroihin. Esimerkiksi ”kış” on talvi ja ”kiş” on quiche-piirakka; ”kişi” taas tarkoittaa ihmistä ja ”kız” soinnillisella z:lla tyttöä. Suhisevat ässät ja soinnillinen z menevät sekä kuunnellen että puhuen, mutta turkkilaisen ala-i:n eli ı:n lausuminen vaatii joissain sanoissa keskittymistä, samoin eron tekeminen ç:n ja c:n välillä…

Takseissa ja kaupoissa ei kieliongelmia enää juuri ole; kielioppia olen silloin tällöin opiskellut itsekseni, kun on ollut ylimääräistä aikaa. Koska puhuminen jää itse opiskellen hyvin vähäiseksi, olen jatkanut turkin kielen opiskeluja jo muutaman viikon Kavaklıderen Sosiaali- ja kulttuuriklubilla (Sosyal ve kültür kulübü). Ryhmätuntimme ovat kerran viikossa, ja meidän ryhmämme keskittyy kieliopin opiskelun ohella nimenomaan puhumiseen. Tällä viikolla puhuimme turkin kielestä ja kielen opiskelusta, johon liittyen luimme Bernd Brunnerin artikkelin “How To Say No in Turkish? Navigating a new language”, jossa mainittiin myös Geoffrey Lewisin teos “The Turkish Language Reform: a Catastrophic success” (linkit löytyvät alta, jos kiinnostaa lukea).

Vaikka Turkin kieliuudistuksen onnistuminen voitaisiinkin luokitella katastrofiksi, on suomalaiselle joka tapauksessa mukavaa, että turkin kielen kirjoitusasu aikoinaan muutettiin arabialaisista kirjaimista latinalaisille aakkosille. Kieliuudistuksen eräs tarkoitus oli nimenomaan kommunikaation helpottaminen länsimaiden ja Turkin välillä, jossa lie aika hyvin onnistuttu.

Muita uudistuksen syitä olivat muun muassa uuden modernin turkin puhdistaminen vieraiden kielten vaikutuksista sekä pesäeron tekeminen modernin ja vanhan islamilaisen Osmaanien valtakunnan kielen välille – tässäpä ne kaksi katastrofin ainesta. Joissain teksteissä kieliuudistuksen yhteydessä viitataan myös turkin kielen erityisasemaan maailman kielten joukossa: Atatürkin teorian mukaan turkin kieli oli maailman ensimmäinen kieli. Perusteena tälle oli, että kielet ovat syntyneet, kun primitiivi-ihminen katsoi ylös aurinkoon ja sano: “Aa!” (mikä turkiksi kirjoitetaan ”ağ”), josta puolestaan tuli turkin kielen kantasana. Ei ehkä ihan tieteellinen pohja kieliteorialle 🙂

Turkin kieliyhdistys perustettiin 1932. Sen tehtävänä oli kerätä Turkin eri alueilta puhekielisiä turkin sanoja, joita se kirjasikin ylös noin 35 000. Lisäksi sanoja löytyi lisää noin 90 000 vanhoista kirjoituksista ja sanakirjoista. Osmanien aikaisella arabian kielellä kirjoittamisesta tuli rangaistavaa 1929.

Alkuaikana kirjoitusuudistus oli melkoista kaaosta. Lewisin artikkelin mukaan esimerkiksi sanalle ”älykkyys” kirjattiin 26 vaihtoehtoa, sanalle ”lahja” jopa 77 eri versiota. Koska uusi turkki oli vasta tekeillä, joutuivat kirjoittajat alussa kirjoittamaan sanottavansa edelleen vanhalla arabian ja persian lainasanoja vilisevällä turkilla, jonka jälkeen tekstit ”käännettiin” uudelle turkille. Koska kunkin tekstin kääntäjä valitsi omasta mielestään sopivimman sanan korvaamaan lainasanat, voi vain kuvitella, miten erilaisia juttuja he saivat aikaan samasta pohjatekstistä! Jos sanoja ei listoilta löytynyt, kääntäjät myös keksivät itse uusia turkin kielen sanoja – vailla sen kummempaa ohjeistusta – mikä ei tietystikään kaaosta helpottanut. Erään tuotteliaimman sanojen keksijän Nurullah Ataçin sanotaan sanoneen, että “tietämättömyyteni on loputon, eikä sitä saa minusta elinaikanani kitkettyä”.

Lopulta tehtiin päätös, jonka mukaan yleisessä käytössä olevat lainasanat saivat jäädä uuteenkin kieleen. Muun muassa Turkin Kansalliskirjasto on edelleen nimeltään Milli Kütüphane, joka on osaksi persiaa, osaksi arabiaa; uudella turkilla nimi olisi Ulusal kitaplık. Syy mahtaa kuulemma olla kuitenkin siinä, että kirjaston perustamiskirjassa oli vanha nimi, jota ei reformihässäkässä huomattu, eikä sitä enää jälkeenpäin voi muuttaa.

Turkin kirjallisuus on kärsinyt kieliuudistuksesta, koska kaikkia vanhoja mestariteoksia ei ole käännetty uudelle turkille, eikä niistä siten ole otettu enää uusintapainoksia. Vanha osmanien aikainen turkki, jolla teokset on kirjoitettu, on tänä päivänä kuollut kieli.

Vaikka turkin kieli haluttiin aikoinaan puhdistaa lainasanoista, ei nyky-turkista sen ”puhtaampaa” tullut. Useat vanhat arabian ja persian lainasanat jäivät kieleen, ja myöhemmin turkin kieltä ovat rikastuttaneet englanti ja varsinkin ranska. Turkin kielessä on noin 5000 sanaa, jotka on joko suoraan lainattu tai johdettu ranskasta. Turkistettu ranska on monelle suomalaiselle huomattavasti helpompi lukea kuin ranska, eikä kurkku-r:stä tarvitse välittää: kuaför, şoför, pedikür, garaj, radyatör…

Toisaalta turkissa on myös sanoja, jotka näyttävät erehdyttävästi ranskalta tai englannilta, tai jopa suomelta, mutta tarkoittavat jotain ihan muuta. Esimerkiksi ”engel” tarkoittaa estettä (invapaikoilla on kyltti: ”engelli”), ”paha” hintaa ja ”tabak” lautasta.

Vaikka suuri osa ankaralaisista sanookin tavatessaan ”Merhaba!”, on ”Selâm!”-toivotus alkanut yleistyä, koska Turkissa elokuvia dubataan. Suun liikkeet näyttävät paremmin “helloulta” “selâmissa” kuin “merhabassa”… molemmat sanat ovat arabialaista alkuperää, joten kielen puhtauden kannalta lie sama, kumpaa käytetään.

Eräs ystävättäreni kertoi, että hän on toistaiseksi pärjännyt Ankarassa sanoilla ”evet” ja ”yok” – ne kun ovat vielä helppoja lausuakin englanninkieliselle. ”Evet” tarkoittaa ”kyllä”, ”niin” ja ”aivan”; ”yok” puolestaan, että ”ei ole”, ”en halua” ja ”ei tarvitse”.

http://www.turkofoni.org/files/turkish_language_reform-geoffrey_levis.pdf

http://www.theparisreview.org/blog/2015/10/20/how-to-say-no-in-turkish/