Mutta filosofeja hän ei armahtanut…

Olemme turkin kielen tunneilla useasti keskustelleet kirjoista ja kirjailijoista. Suurin osa ryhmäläisistäni on lukenut jonkun turkkilaisen kirjailijan kirjan, suosituimpina ehkä Elif Safakin teokset, joita on helposti saatavilla englanniksi. Meidän Turkkiin liittyvät hyvät lukukokemuksemme löytyvät tämän blogin yläreunasta Kirjallisuutta-otsikon alta. Niistä puuttuvat vielä turkinkieliset opukset, sillä vaikka selkoturkki alkaa jo olla hanskassa, tuntuu kirjallisuuden lukeminen turkin kielellä vielä melkoisen haastavalta. Opettajamme suosituksesta voisi kuitenkin kuulemma koettaa jotain Ayşe Kulinin romaania, ja Ahmet Ümitin dekkareistakin opettaja uskoi meidän kunnialla selviytyvän.

Tähän saakka teokset, joista olemme turkin tunnilla keskustelleet, olemme siis lukeneet joko omalla äidinkielellämme tai englanniksi. Tällä hetkellä meillä on menossa kirjallisuussanaston kertaus, ja sitä varten jokainen vuorollaan esittelee lukemansa kirjan. Minä esittelin tänään Mika Waltarin Johannes Angeloksen.

Sinuhen olen lukenut ja siitä kovasti pidinkin, mutta Johannes Angelos on minulta jostakin syystä jäänyt lukematta. Paikkasin tuon aukon ja olen siitä tosi tyytyväinen. ”Johannes Angelos – Hänen päiväkirjansa Konstantinopolin valloituksesta v. 1453 Kristuksen maailmanajan päättyessä” oli todella vaikuttava teos. Lukukokemukseeni vaikutti tietysti se, että Turkissa asuvana jo aihe kiinnosti kovasti.

Teos on käännetty ainakin 25 kielelle, muun muassa turkiksi jo viisi vuotta sen jälkeen, kun teos ensi kerran ilmestyi suomeksi vuonna 1952. Turkiksi romaani löytyy nimillä ”Bizans’ın son nefesinde”, “Kara melek” ja “Bizanslı aşıklar”: Bysantin viimeinen henkäys, Musta enkeli ja Bysantin rakastavaiset. Aika hyvä kokoelma nimiä kirjan teemoja ajatellen.

Romaani kertoo päiväkirjamuodossa Johannes Angeloksen elämästä Konstantinopolissa joulukuusta 1452 toukokuuhun 1453. Tarina alkaa ortodoksikirkon ja katolisen kirkon yhdistävästä julistuksesta, joka luetaan pyhän Sofian kirkossa ja päättyy Konstantinopolin valloitukseen, joka päättää Bysantin tuhatvuotisen valtakunnan.

Romaani on kuitenkin paljon muutakin kuin historiallisiin tapahtumiin pohjautuva teos. Tarinaa kantaa eteenpäin myös Johanneksen ja Konstantinopolin megaduxin tyttären Annan myrskyisä rakkaustarina. Historia- ja rakkausteemojen lisäksi teoksella on filosofinen ulottuvuus, mikä erityisesti kolahti minuun: siinä pohditaan ja kyseenalaistetaan elämän tarkoitusta ja tarkoituksettomuutta, jumalan olemusta ja olemassaoloa, kirkkopolitiikkaa ja kirkkoa instituutiona, suurvaltapolitiikkaa, valtaa ja vallanhimoa, idealismia ja realismia.

Tarinassa on paljolti Waltaria itseään, kuten Panu Rajala kirjoittaa Waltari-seuran sivulla: ”Hän ei uskonut ihmisjärjen voivan ratkaista kaikki olevaisen ongelmat, eikä hän kieltänyt yliluonnollisen olemassaoloa. Hänen elämännäkemyksensä kiteytyi kolmeen arvoon: inhimillisyys, suvaitsevaisuus ja kaunis turhuus”.

Romaanissa ei ole turhia henkilöiden tai aikakauden esittelyjä, vaan kerronta alkaa ensimmäisestä päiväkirjamerkinnästä joulukuun 12. päivänä 1452, kun Johannes on ensi kerran tavannut Annan: ”Näin sinut ensimmäisen kerran ja puhuttelin sinua. Oli kuin maanjäristys olisi käynyt ylitseni. Kaikki minussa myllersi, sydämeni haudat aukenivat enkä enää tuntenut itsenäni. Olin täyttänyt neljäkymmentä ja luulin ehtineeni elämäni syksyyn”.

Waltari kuitenkin kirjoitti henkilö- ja aikakausiesittelynsä kokonaisen teoksen verran, joka julkaistiin Waltarin kuoleman jälkeen teoksena ”Nuori Johannes”. Luin sen heti Johannes Angeloksen jälkeen, ja ainakin minun mielestäni tämä järjestys toimi loistavasti. Verryttelynä Johannes Angelokseen taas luin Waltarin matkakertomuksen ”Lähdin Istanbuliin, Totta ja tarua Euroopasta 1947”.

Johannes Angeloksessa on sanottu olevan historiallisia yhtäläisyyksiä toisen maailmansodan, ja kylmän sodankin, tapahtumiin erityisesti Suomen näkökulmasta. Waltari kuitenkin muistuttaa teoksensa esipuheessa: ”Jos lukija kerran toisensa jälkeen joutuu yllättävästi toteamaan rinnakkaisuutta oman aikamme tapausten kanssa, se ei suinkaan johdu kirjailijan mielikuvituksesta, vaan siitä, että historia pelottavalla tavalla toistaa itseään.”

Johannes Angeloksen viimeiset virkkeen kuuluvat: ”Sulttaani armahti vain köyhää kansaa sallien sen ryhtyä tekemään työtä valtakunnan rikastuttamiseksi kunkin oppimassaan ammatissa. Myös oppineet maanviljelijät, historian tutkijat ja keisarin teknikot hän armahti palvelukseensa. Mutta filosofeja hän ei armahtanut”.

Siinäpä mietittävää tämänkin päivän maailmantilanteeseen, erityisesti täältä päin maailmaa.

 

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Mutta filosofeja hän ei armahtanut…

  1. Hienoja tulkintoja naissa sinun blogimerkinnöissa, oikein odotan aina naita! Luin itse ensimmaisina turkinkielisina opuksina juuri Kulinin ja Ümitin kirjoja, ja palaan aina noihin Waltarin Turkkia kasitteleviin kirjoihin, historia ei taida meita ihmisia sitten kuitenkaan opettaa kun virheita vaan toistetaan.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s