Olemme näiden kahden Turkin vuotemme aikana olleet aika paljon tekemisissä paikallisten ihmisten kanssa. Joistakin tekemisistä olen naputellut tässä blogissakin. Yllätykseksemme ovat yhden käden sormilla laskettavissa ne tapaamamme turkkilaiset, jotka voisin helposti sulauttaa kategoriaan ”ystävälliset, avuliaat ja vieraanvaraiset”, joista ainakin turkin kielen oppikirjojen mukaan turkkilaiset ovat ihan kuuluisia.

On tietysti aika uskaliasta laittaa koko Turkin kansaa yhden kategorian alle, koska tämä reilu 70-miljoonainen kansa koostuu monesta kielellisestä, kulttuurisesta, etnisestä ja uskonnollisesta ryhmästä. Kansallisella mentaliteetilla ja kulttuurilla ei voi edes kuvata yksilöitä, mutta koska sosiologisten tutkimusten mukaan samaan viiteryhmään kuuluvat ihmiset omaavat keskimäärin enemmän yhteisiä piirteitä keskenään kuin muiden viiteryhmien kanssa, kirjoittelen tässä hyvällä omatunnolla ”turkkilaisesta mentaliteetista”. Samaa pakettia – vieraanvaraisuutta, ystävällisyyttä ja avuliaisuutta – turkkilaisuuden selittäjänä tarjoavat meille ulkomaalaisille turkkilaiset itsekin.

Mutta miksi turkkilaisten määrittelemä ”turkkilainen mentaliteetti” ei näy ulkomaalaiselle samanlaisena kuin se näkyy heille? Miksi kuvailisin kohtaamaamme mentaliteettia, poikkeuksia lukuun ottamatta, paremminkin sanoilla ”välinpitämätön”, ”töykeä”, toisinaan jopa ”aggressiivinen”, jota eräässä turkin kirjassa kutsuttiin termillä ”sıcakkan” (kuumaverisyys). Ei kovinkaan montaa niitä kädet levälleen ja hali ja ilmapusut, että moiskahtaa! Ja börekiä ja teetä tässä, buyurun, käykääpäs peremmälle, että onpa mukava tavata! Paitsi mattokauppiaat…

Koitin etsiä turkkilaista mentaliteettia Googlesta hakusanoilla “Turkish mentality” ja löysin muun muassa seuraavat sivut: ”The Turkish male mentality”, ”Turkish people and mentality” ja ”The problem of Turkish mentality” – ja 487 000 muuta osumaa. Joku muukin on siis miettinyt samaa…

Nettisivuilta löytyi – noiden ystävällisyyden, avuliaisuuden ja vieraanvaraisuuden – lisäksi muun muassa tieto, että turkkilaiset avaavat hymyillen kotinsa oven kaikille vieraille, antavat auliisti talon parhaan istuimen ja kokkaavat tulijalle parasta turkkilaista kotiruokaansa. Nettitiedon mukaan turkkilaiset myös ymmärtävät, että ulkomaalaisilla on erilaisia tapoja kuin heillä, ja niinpä he tekevät parhaansa auttaakseen vieraitaan sopeutumaan ja tuntemaan itsensä tervetulleiksi. Mentaliteetin kokemuksen ongelmalleni ei netistä löytynyt siis selitystä. Noissa ”male mentality” ja ”problems” -osastoissa puhuttiin kulttuurien välisistä avioliitoista, joista ei tässä sen enempää.

Netissä kerrottiin myös, että Turkissa ystävät, sukulaiset ja naapurit kyläilevät usein toistensa luona ja että turkkilaista kulttuuria pidetään kovin yhteisöllisenä ja perhekeskeisenä. Kansainvälisten kulttuurien tutkijan Hofsteden mukaan yksi kulttuureita toisistaan erottava piirre on juuri yhteisöllisyys vs. yksilöllisyys, jotka vaikuttavat yksilön minäkuvaan, elämänkuvaan, perheen sisäisiin ihmissuhteisiin sekä suhteisiin lähiympäristön kanssa. Tässä siis mahdollinen mentaalitekijä. Kehityspsykologitkin uskovat, että lapsilla on jo 10-vuotiaana muodostunut perusarvojärjestelmä, jota on vaikea myöhempinä vuosina muuttaa. Ehkä kyse on noista perusarvoistakin.

Yhteisölliselle kulttuurille on Hofsteden mukaan tyypillistä yhteisön edun meneminen yksilön edun edelle: yhteisöllisessä kulttuurissa yksilö on aina jonkin ryhmän jäsen. Näin siis keskimäärin Turkinkin viitekehyksessä. Suomen viitekehyksessä, ja ehkä länsimaisissa yleensäkin, on taas pitkään puhuttu yhteisöllisyyden puutteesta, sen arvostamisesta ja kaipuusta. Suomen yksilöllistä kulttuuria moititaan minäkeskeiseksi: yksilöllisyyden korostuminen jättää muista huolehtimisen yhteiskunnan tehtäväksi.

Yhteisöllinen ja yksilöllinen kulttuuri suhtautuvat eri tavalla myös kasvatukseen ja koulutukseen. Yksilöllisessä kulttuurissa, kuten Suomessa, päämääränä on valmistaa yksilö ottamaan paikkansa yhdessä muiden yksilöiden kanssa muodostetussa yhteisössä. Tarkoitus on oppia mukautumaan uusiin, toisinaan yllättäviinkin, tilanteisiin, joihin yksilöinä yhteisössä joudutaan. Oppiminen on lähtökohtaisesti jatkuvaa, koska ympäristö muuttuu koko ajan. Tilanteet muuttuvat ja sitä mukaa täytyy oppia mukautumaan uudelleen. Yhteisöllisessä kulttuurissa kasvatuksen ja koulutuksen päämääränä taas on oppia, kuinka asiat tehdään niin, että saadaan yhteisön hyväksyntä: kun tekee asiat ”oikein”, sulautuu ryhmään. Oppiminen on oikeastaan kertaluontoista. Jos et saa hyväksyntää etkä sulaudu, et ole vielä oppinut.

Hyvin harva kulttuuri on tänä päivänä pelkästään yhteisöllinen tai yksilöllinen, mutta jotain osviittaa ja keinoja käsitellä ongelmaa sosiologit ja kulttuuritutkimukset kuitenkin antavat.

Omalla kohdallani veikkaan, että minä en osaa tehdä asioita oikein, vaikka olen kovasti koettanut paneutua turkkilaisiin kulttuureihin ja kieleen. Ehkä en ole sillä lailla Turkin viitekehyksessä yhteisöllinen. Enkä toisaalta ole päässyt sisälle mihinkään turkkilaiseen viitekehysryhmään, paitsi jos suurin osa siinä on ulkomaalaistaustaisia.

Ryhmään kuuluminen tai kuulumattomuus määrittelee, kuinka sinuun suhtaudutaan yhteisöllisessä kulttuurissa. Yhteisön etu menee aina yksilön edun edelle ja yhteisöön kuuluvan yksilön etu aina yhteisöön kuulumattoman yksilön edelle, koska tämä jo lähtökohtaisesti kuuluu johonkin toiseen ryhmään. Hän ei ole ”me”, vaan kuuluu ”niihin toisiin”. Maassa jo lähtökohtaisesti rajallisen ajan asuvan on turha havitella kuuluvansa ”meidän” ryhmään.

Minulta kysyttiin hiljan, kuinka olen viihtynyt Ankarassa. Minusta Ankarassa asumisessa on kyse enemmänkin välttämättömyyteen sopeutumisesta kuin viihtymisestä. Tai ehkä enemmänkin selviytymisvietistä? Voisiko sitä kutsua sisuksi?

Toisaalta matkustellessamme olemme huomanneet suuriakin eroja eri paikkakuntien ja kaupunkien välillä. Ehkä juuri Ankaran kulttuuri kuvastaa keskimäärin paremmin yhteisöllistä kulttuuria kuin meille myytyä turkkilaista mentaliteettia?