Jatkoimme kurban bayram -lomamatkaamme Sardesista Homeroksen kotipaikkaan, entiseen Smyrnaan, nykyiseen İzmirin kaupunkiin. Pitkästä historiastaan huolimatta İzmir tuntui varsin nuorelta ja tarjosi Ankaran jälkeen virkistävän (meri)tuulahduksen turkkilaista elämää!

Alueen vanhin asutus on peräisin ehkä jo 8000-luvulta eKr. , vaikka Smyrnan kaupunki mahdollisesti muodostui ”vasta” noin 3000 ekr. Arkeologisten löytöjen mukaan on arvioitu, että paikalle asettui ensimmäisenä kreikkalaisia, joiden tilalle sittemmin tuli joonialaisia. Kaupungin tuhosivat muutamaan otteeseen muun muassa lyydialaiset ja persialaiset. Valloitusten jälkeen Smyrnan asutus väheni huomattavasti, kunnes Aleksanteri Suuri perusti kaupungin uudelleen 300-luvulla, tosin uuteen paikkaan monta kilometriä etelään päin.

Smyrnassa sijaitsi alkukristillinen seurakunta, joka oli yksi seitsemästä seurakunnasta, joille Raamatun Ilmestyskirjassa on osoitettu kirje. Apostolien aikaan Smyrna oli tunnettu vauraudestaan ja loisteliaista rakennuksistaan. Smyrnan sijainti Hermos-joen suulla teki kaupungista luonnollisen kauppasataman. ”Egeanmeren helmi” oli vuosisatoja kosmopoliittinen satamakaupunki ja kukoistava kauppapaikka. Kauppakaupunkina se pystyi kilpailemaan jopa Efesoksen kanssa. Nykyinen kaupunki on rakennettu vanhan Smyrnan paikalle ja siksi vanhaa ei ole paljon jäljellä muutoin kuin museoissa.

Smyrna-nimelle on olemassa useita selityksiä. Eräs legenda kertoo, että Amatsoni Smyrna, nähdessään paikan kylpevän aamuauringossa, rakastui siihen niin, että antoi paikalle oman nimensä. İzmir-nimensä kaupunki on kuitenkin ihan oikeasti saanut ottomaanien turkin kielestä.

Vielä 1920-luvulle saakka kaupungin asukkaista noin puolet oli kreikkalaisia. Lisäksi siellä asui suuri turkkilais- ja armenialaisväestö sekä pieni määrä juutalaisia, amerikkalaisia ja eurooppalaista alkuperää olevia ns. levanttilaisia. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Sèvres’n rauhansopimuksen mukaan kaupunki ympäristöineen luovutettiin Kreikalle. Turkki ei kuitenkaan rauhansopimusta hyväksynyt. Syyskuussa 1922 Turkin armeija Atatürkin johdolla sytytti kaupungin kreikkalais- ja armenialaiskaupunginosat palamaan. Arviot vainoissa ja tuhopoltossa surmansa saaneista vaihtelevat 10 000:n ja 100 000:n välillä. Lausannen sopimuksen mukaan Kreikan ja Turkin välillä suoritettiin pakollinen väestönvaihto. Kun kreikkalaisten lisäksi myös tuhopoltosta selvinneet armenialaiset muuttivat pois kaupungista, siitä tuli etnisesti lähes puhtaasti turkkilainen. Muun muassa Louis de Bernièresin loistavasta fiktiivisestä tarinasta Birds without wings saa hyvän kuvan tapahtumista.

Kävimme Lonely planetin suosittelemana kaupungin Pegus-vuorella, josta piti olla ”komeat näköalat kaupunkiin ja merelle” sekä Aleksanteri Suuren rakennuttama Kadifekale (”samettilinna”). Otimme kaupungin rannasta taksin ja ajelimme paikalle. Näkymät olivat aika hienot, mutta muuten paikka oli enemmänkin ”epämääräinen” ja vähän ”laitapuolen” näköinen, eikä samettilinnan raunioiden lähelle edes päässyt. Muutama muurinpätkä näkyi, mutta ne oli aidattu kanaverkoin. Taksi odotteli mittari suristen, kun katselimme ympärillemme ja joimme näköalateehuoneessa turkkilaiset kahvit. Odottelimme kahvilassa lähes auringon laskuun saakka, jotta saisimme kuvan auringonlaskusta, joka oli opaskirjamme mukaan vuorelta katsottuna ”magnificent”.

Koska oli ensimmäinen kurban bayram -päivä, moni museo ja kauppa oli kiinni. Tarkoituksemme oli käydä kaupungin museossa ja arkistossa, joka Lonely planetin mukaan oli ”pieni, mutta hyvä”. Pieneksi se tosiaan typistyi ainakin meille, sillä vain rakennuksen takana oleva sali oli avoinna. Siellä oli näyttely ensimmäisen maailman sodan tapahtumista 9.9.1922 – ainoastaan turkiksi selitettynä.

Pääsimme kuitenkin sisään kaupungin Historia- ja taidemuseoon, Tarihi ve sanat muzesiin, joka oli oikeastikin pieni mutta todella hyvä. Olimme ostaneet jo Sardisista Museo-kortit, joilla pääsimme ilmaiseksi paitsi tähän museoon, lähes kaikkiin muihinkin, joissa matkamme aikana kävimme.

Tuttaviemme suosittelemana kävimme katsastamassa kaupungin Konak-aukiolla sijaitsevan kaupungin symbolin, 100-vuotiaan kellotornin, saat kulesin. Sukelsimme myös läheiseen Kemeraltı-bazaariin, joka on toiminut kaupungin sydämenä ja sieluna 1600-luvulta saakka. Hisarönü camiita emme löytäneet, vaikka kysyimme sinne tietäkin, mutta Kızlarağası hanıssa, joimme turkkilaiset kahvit pienten turkkilaisten makeisten ”lokumien” kanssa. Izmirin erikoisruokaa, söğüş, olisi hanıssa saanut, mutta emme olleet nälkäisiä. Ehkä se olisi ollut kuitenkin uhrijuhlan kunniaksi paikallaan, sillä sanakirjamme kertoi sen olevan paloiteltua keitettyä lihaa. Luultavasti olisimme saaneet aika tuoretta sellaista.

İzmirin toinen sydän ja sielu, rantabulevardi, oli myös mukava paikka seurailla kaupungin elämää. Elämä tosin oli aika hiljaista, koska oli loma-aika ja suuri osa izmiriläisistä oletettavasti myös omilla lomillaan. Laiturilla oli kuitenkin kalastajia ja rantaravintoloissa ruokailijoita ja juomailijoita. Tilasimme juomiemme kanssa maittavan midiye dolması eli annoksen maustetulla riisillä täytettyjä simpukoita. Nami!

Toista rantaravintolaherkkua buzlu bademeita eli jäähdytettyjä manteleita maistoimme Urlan niemimaalla, jossa söimme myös loistavan mereneläväillallisen ja joimme loistavaa Urlan valkoviiniä Yosun-rantaravintolassa. Matka İzmiristä Urlaan taittui helposti taksilla. Taksari laittoi ruokailumme ajaksi (joka kesti pari tuntia) taksamittarin kiinni.