Fethiyestä suuntasimme sisämaahan, kohti Taurus-vuoristoa ja Turkin suurta järvialuetta, Göller bölgesiä. Auton navigaattorille annoimme suunnaksi Ağlasun ja siellä Sagalassos Lodge & Spa. Maisemat olivat matkalla aivan uskomattoman hienot, kun nousimme rannikolta pikkuhiljaa ylös päin.

Matkalla huomasimme tienviitan, joka ohjasi meidät İnsuyun luolaan. Luolasta tuli mieleen Korean Jeju-saarella vierailemamme tulivuoren laavan muodostama valtavan pitkä luola. İnsuyu ei kuitenkaan ole muodostunut laavavirran seurauksena, vaan kalkkikiviluolan rakenteissa olevan kalsiumkarbonaatin liukenemisen seurauksena. Vaikka paikalliset olivat tienneet luolasta useamman sukupolven ajan, se ”löydettiin” vasta 1952, ja avattiin turisteille 1965.  Luolan pituus on kokonaisuudessaan 8100 metriä ja siinä oli useita erillisiä lampia ja tippukivien koristelemia kammioita. Löytämisensä aikana luolan järvissä oli niin paljon vettä, että niissä voi veneillä; nykyään luolaa uhkaa vesipula. Nykyään luolasta on avoinna turisteille 525 metriä, joka sekin oli aika vaikuttavan näköinen reitti.

Sagalassoksen majapaikan olimme varanneet Sagalassoksen arkeologisen alueen vuoksi, joka sijaitsi vain muutaman kilometrin päässä hotelliltamme. Hotelli oli kuitenkin iloinen yllätys. Se sijaitsi noin 1500 metrin korkeudessa, joten sieltä oli melkoisen komeat näköalat vuorille ja ympäröiviin laaksoihin. Hotelli oli muutakin hyvä valinta, sillä sen seisovapöytä-illallinen ja -aamupala olivat aivan loistavat. Hotellin kylpyläosastoa tai uima-allasta emme ehtineet testata.

Arkeologisten löytöjen perusteella Sagalassoksessa on ollut asutusta jo tuhansia vuosia, mutta kaupunki perustettiin ”vasta” noin 1200 eKr. Se oli kasvanut yhdeksi muinaisen Pisidian alueen rikkaimmista kaupungeista, kun Aleksanteri Suuri valloitti sen 333 eKr. matkallaan Persiaan. Rooman vallan aikana kaupunki nimettiin ”Pisidian ensimmäiseksi kaupungiksi”, ja se oli myös sen aikaisen hallitsijakultin keskus. Hallitsijakultti ei välttämättä liittynyt keisarin itsensä palvomiseen jumalana, vaan sillä oli ennemminkin poliittinen ulottuvuus: Rooman vallan symbolinen tunnustaminen.

Sagalassos kärsi aikojen kuluessa maanjäristyksistä, epidemioista, kuten rutosta, ja vesipulasta, jotka pakottivat ihmiset hylkäämään kaupunkinsa ja muuttamaan vuorilta alas laakson kyliin. Hylättyä Sagalassoksen kaupunkia söi eroosio, ja se hautautui vuosisatojen kuluessa jopa useita metrejä maan uumeniin.

Sagalassoksen rauniot löysi ranskalainen tutkimusmatkailija jo 1700-luvulla, jonka jälkeen alueen löysivät myös historiasta kiinnostuneet turistit. Ensimmäinen varsinainen arkeologinen tutkimus siellä tehtiin kuitenkin vasta 1985, ja vasta 1990-luvulla belgialaisen arkeologin aloitteesta Sagalassoksessa on aloitettu mittavat kaivausprojektit. Neljä massiivista projektia on jo saatettu lähes päätökseen. Arkeologit ovat löytäneet kaivauksissa muun muassa portteja, temppeleitä, kirjaston, kauppahuoneita, valtavia hallitsijoiden patsaiden päitä, 1000 hehtaarin kokoisen roomalaisen kylpylän ja jopa 84 muinaisen sagalassolaisen luiden jäännökset. Vaikka iso osa löydöksistä on siirretty Burdurin museoon, rakennetaan osaa muinaisajan loistosta, ainakin osin alkuperäisestä materiaalista, uudelleen paikanpäälle. Sagalassos oli hieno paikka paitsi komeiden raunioidensa vuoksi, erityisesti sieltä avautuvien näköalojen vuoksi.

Sagalassoksesta ajelimme kotiin İspartan ja Eğirdirin kautta. Järvi-Turkin alue oli hyvin erilaista maisemaa kuin mitä löytyy järvi-Suomesta. Turkin järvet olivat suuria, Eğirdirissä oli oikein meren tuntua, mutta yllätykseksemme emme nähneet esimerkiksi yhtään kalastusvenettä, eikä niiden reunoilla näyttänyt olevan uimarantoja, vaikka joissain internetin turistisivuilla niin kerrottiin. Ensimmäisenä taaksemme jäi Burdur-järvi, sitten tiemme kulki Eğirdir-järven pohjukan viertä ja viimeisenä ohitimme Akşehir-järven. Maisemista voi tällä kertaa sanoa, että ne olivat henkeä salpaavan komeat. Tällaisten maisemien kuvaaminen voisi olla valokuvaajan paratiisi (toisin kuin pieni Şirincen kylä Selçukin kupeessa), jotta maiseman värit, syvyyden ja vaikuttavuuden saisi taltioitua ja edes jollakin tasolla tehtyä ymmärrettäväksi.

İspartan alue on kuuluisa ruusuistaan ja ruusutuotteistaan, ja kaupungin lähellä matkan varrella olikin jos jonkinlaista tehtaanmyymälää ja muuta ”luonnonruusutuotteiden” myymälää. Omat ruusutuotteemme, ruusulokumimme ja ruusuhillomme, ostimme Eğirdirin kaupungista, jonka rannassa pysähdyimme koivun katveeseen turkkilaiselle kahville.

Matkalla huomasi, että Taurus-vuorten tällä tienoolla oli selkeästi sadonkorjuuaika. Maalaiset toivat traktorinlavoillaan omenoita punnittavaksi myyntipaikkaan, tien vieressä oli vähän väliä kojuja, joissa myytiin omenoita, päärynöitä, vesimeloneita, hunajameloneita ja joissain myös tomaatteja. Akşehirin tienoilla pysähdyimme ostamaan omenoita ja päärynöitä mukaamme. Yhdestä tien varren katoksesta saimme vielä syksyn viimeisiä luomumansikoita rasiallisen.

Taurus-vuorten ja järvien jäätyä taaksemme alkoi monen kymmenen kilometrin mittainen tasanko, jossa tie kulki aika-ajoin aivan kohtisuoraan. Olimme Anatolian puolikuivalla ylänkövyöhykkeellä. Vuoristoisen rannikkoseudun ja vehreiden laaksojen jälkeen maisemat tuntuivat aivan hurjilta. Ylänköalueella saadaan vuosittain 300 mm vettä, joillakin paikoilla vielä senkin alle. Vaikka tien varren pellontapaiset näyttivät kovin ruskeilta ja hiekkaisilta, alueella oli kuitenkin selvästi jotain viljaa koottu. Jokunen pelto (olisiko ollut pinaattia?), jossa oli kastelujärjestelmä, oli vielä vihreänä.

Polatlın kohdalla matkaympyrämme sulkeutui. Ankaraan ja kotiin palasimme aikalailla tasan viikkoa myöhemmin, kun olimme matkaan lähteneet eli hyvissä ajoin perjantai-iltapäivällä. Oli mahtava reissu. Turkki on todella antoisa matkailumaa!