Hürriyet Daily Newsissä oli tänään mielenkiintoinen artikkeli otiskolla ”Turkin onnellisuusaste on kohonnut 2016” (Turkey sees rise in happiness levels in 2016”). Artikkelissa siteerattiin Turkin Tilastokeskuksen (TÜİK) julkaisemaa vuoden 2016 Yaşam Memnuniyeti Araştırmasın eli Elämäntyytyväisyys-kyselytutkimuksen tuloksia. Tutkimuksen tavoitteena oli mitata yksilön yleistä tyytyväisyyttä elämäänsä sekä heidän yhteiskunnallisia arvojaan. Tutkimuksella pyrittiin myös kartoittamaan elämän erilaisten osatekijöihin vaikutusta yksilön onnellisuuteen sekä arvioimaan julkisia palveluja onnellisen elämän kannalta.

Artikkelin mukaan tutkimustuloksista käy ilmi, että 61,3% turkkilaisista on tyytyväisiä tämänhetkiseen elämäänsä. Jutussa kerrottiin myös, että tyytyväisten määrä on noussut viime vuodesta, sillä edellisen vuoden mittauksessa vastaava luku oli 56,6%. Vain 10,4% vastasi, että hän ei ole tyytyväinen elämäänsä. Lisäksi jopa 76,8% oli vastannut olevansa toiveikas tulevaisuutensa suhteen.

Vaikka kieltämättä hiukan skeptisesti suhtaudun tällaiseen kansallisten tutkimustulosten uutisointiin, ja toisinaan kansallisiin tutkimuksiinkin, ensimmäinen ajatukseni oli, että mahtavaa! Ensinnäkin: kerrankin positiivisia uutisia isolla otsikolla! Toiseksi: Toisin kuin tuntemani turkkilaiset, suuri osa ihmisistä näyttää täällä suhtautuvan positiivisesti elämäänsä ja tulevaisuuteensa jatkuvista maan sisäisistä terrori-iskuista, oman maan rajalla käytävästä sodasta, sisäpoliittisista vastakkainasetteluista, PISA:n masentavista tuloksista, EU:n ja Turkin välisistä ongelmista jne. huolimatta!

Artikkelissa annettujen tarkempien esimerkkien lukemisen jälkeen putosin kuitenkin mahtavasta takaisin maan pinnalle. Esimerkkien mukaan onnellisuusaste laski koulutustason mukana: koulupudokkaiden joukossa onnelliseksi elämänsä koki 63,5%, neljä vuotta koulua käyneiden joukossa onnellisia oli 62,9%, koko perusopetuksen käyneiden 60,2% ja lukion tai vastaavan käyneistä enää 57,8% tunsi elämänsä olevan onnellista.

Kuinka noihin onnellisuuslukuihin oli sitten päädytty? Tärkeimmiksi onnellisuuden osatekijöiksi kyselyyn osallistujat nimesivät julkisista palveluista (itselleni ainakin yllätysykkönen) joukkoliikenteen (78,4%),  turvallisuuspalvelut (75,5%), terveyspalvelut (75,4%), sosiaaliturvan (67,9%), koulutuksen (65,1%)ja lakipalvelut (57,9%). Muiden osatekijöiden järjestys oli terveys (72,1%), perhe (70,2 %), rakkaus (14,6%), menestys (7%), raha (3,2%) ja työ (2,3%). Luultavimmin vaihtoehdot oli annettu monivalintatehtävänä.

En onnistunut löytämään tutkimusta netistä, jotta olisin nähnyt, kuinka nuo onnellisuustekijöiksi valitut sitten tuovat onnellisuutta eli kuinka suurena osana ne ovat yksittäisen ihmisen elämää. Kävin ihan mielenkiinnosta katsomassa OECD:n sivuilta vastaavan onnellisuusmittauksen tulokset, jossa Turkki on ollut mukana. Mittauksen tuloksena on johdettu OECD:n Parempi elämä -indeksi.

OECD:n Parempi elämä -ideksin mukaan Turkki sijoittuu keskimääräisesti paremmin yhteiskunnallisessa aktiivisuudessa kaikissa sosiaaliluokissa (esimerkkinä viime vaalien osallistumisprosentti 85%), mutta keskimääräistä huonommin tulotasossa ja varakkuudessa, terveydessä, sosiaalisissa yhteyksissä, koulutuksessa, työtaidoissa, palkkauksessa, subjektiivisessa hyvinvoinnissa, ympäristön laadussa, työn ja vapaa-ajan suhteessa ja asumisessa. Harmittavia tuloksia TÜİK:n tutkimuksessa ilmenneitä onnellisuuden tärkeimpiä osatekijöitä ajatellen.

Aika yllättävää OECD:n tutkimuksessa mielestäni oli, että vaikka perhe koettiin TÜİK:n tutkimuksessa hyvin tärkeäksi osatekijäksi onnellisuudelle ja vaikka turkkilaista kulttuuria pidetään kovin yhteisöllisenä ja perhekeskeisenä, vain 84% ihmisistä kertoi tuntevansa jonkun, johon he voivat hädän tullen turvata. Esimerkiksi Suomessa, joka puolestaan ei ole tunnettu yhteisöllisenä kulttuurina, tuo luku oli 94%.

Vaikka työ oli TÜİK:n tutkimuksessa turkkilaisten onnellisuustekijöissä häntäpäässä, noin 39% työntekijöistä tekee OECD:n mukaan hyvin pitkää päivää (tuo on OECD:n korkein luku; keskimääräinen luku on 13%, Suomessa vain 4%). Terveyteen liittyen OECD:n tutkimuksessa oli mukana muun muassa veden laatu: Turkissa vain 63% oli tyytyväisiä veden laatuun.

Kansallisen koulutuksen tasoa voidaan tietysti mitata eri tavoi, mutta hyvin laajasti hyväksytty mittari on PISA-tutkimus, joista viimeisimmässä Turkin sijoitus oli matematiikassa 49., lukutaidossa 50. ja luonnontieteissä 52. Maita oli mukana 72, joten kovin hyvää tulos ei kerro Turkin koulutusjärjestelmästä, opetussuunnitelmasta ja opetuksen tasosta yleensä.

OECD:n tutkimuksessa turkkilaiset antoivat asteikolla 1-10 elämänsä onnellisuudelle arvosanaksi 5,5 (Suomi osallistui samaan tutkimukseen; suomalaisten arvosana onnellisuudelleen oli 7,4). OECD:n tutkimustuloksissa myös todettin, että Turkissa (samoin kuin Portugalissa ja Unkarissa) elämäänsä tyytyväisiä on suhteellisesti vähän. Tulos oli siis aikalailla erilainen kuin TÜİK:n tutkimuksen aikaansaama.

Edustivatko tutkimukset vaihtoehtoisia totuuksia? Mitä tutkimustulosten on tarkoitus palvella?