Englantia puhuvista ja kun tapasin vanhan tuttavan

Olen muutaman kerran tavannut yllättävissä paikoissa englantia puhuvia turkkilaisia, kuten erään taksikuskin (joka oma-aloitteisesti alkoi puhua minulle englantia), sairaalan röntgenhoitajan avustajan (lääkäri ja hoitaja eivät englantia puhuneet) ja katumme puhtaanapitäjän. Röntgenhoitajan avustajan englannin kielen taustasta en tiedä, muut kaksi sen sijaan kertoivat lyhykäisesti tarinansa.

Sain viime syksynä ystävällisen englantia puhuvan taksikuskin palatessani kahvikoneen korjausreissulta laakson toiselta puolelta. Kuskin englanti oli kovin turkkilaisaksenttista ja sanoja hiukan vähemmän kuin siihen aikaan minulla turkin sanoja, mutta englantia pystyimme kuitenkin jutustelemaan. Kun ihmettelin hänen englannintaitoaan, kuski kertoi, että hän tuli vasta Istanbulista, jossa hänellä on kangasbisnes. Istanbulissa ja bisneksessä ei kuulemma pelkällä turkilla pärjää.

Taksikuskin istanbulilainen yhtiö tekee ja myy kankaita merkkivaatefirmoille, joilla on tehtaita Turkissa. Ankaraan hän oli päätynyt hiljattain siksi, että täällä asusteleva isä oli sairastunut. Muuta työtä ei kuulemma toistaiseksi ollut löytynyt kuin taksikuskin pesti. Taksikuski tiesi, että naapurissamme asuu Ankaran kuvernööri, joka on kuulemma hyvää pataa presidentin kanssa. Ja hänellä oli molemmista vahva mielipidekin, josta en nyt sen enempää tähän kirjoittele…

Kotikatumme puhtaanapitäjään tutustuin viime vuonna alkuvuodesta. Hän tervehti joka kerta tavatessamme sekä turkiksi että englanniksi ja jatkoi muutaman sanan vielä englanniksi, yleensä säästä, tuosta suomalaisellekin turvallisesta puheenaiheesta. Turkkilaisittain puhtaanapitäjä puhui erittäin hyvää englantia, mitä joka kerta itsekseni kummastelin.

Pysähdyin kerran kauppamatkalla juttelemaan hänen kanssaan hiukan pidemmäksi aikaa ja kysyin, mistä tuo hyvä englanti on peräisin. Se on kuulemma perua vuosikymmenien asumisesta Amerikassa, jonne hän muutti sisarensa mukana 1981. Sisar rakastui aikanaan Turkissa amerikkalaiseen ilmavoimien lentäjään, jonka kanssa hän avioitui. Muutaman vuoden kierreltyäään eri tukikohdissa ulkomailla, lentäjä ja sisar kutsuttiin takaisin Amerikkaan. Ja veli lähti mukana.

Veli oli muuttanut takaisin vasta viime vuonna ja asuu näillä samoilla seuduilla “kahden bensa-aseman” takana “tuonne päin”. Paluumuuttoon oli sama syy kuin taksikuskillani, tällä kertaa tosin äiti. Teimme sinukaupat ja hän esitteli itsensä Bobiksi. Hänen turkkilainen nimensä on kuulemma niin pitkä ja vaikea, ettei sitä ulkomaalainen jaksa muistaa. Katumme turvamiehet kutsuivat häntä “amerikkalaiseksi pojaksi”. Nimitys on sikäli hauska, että ikänsä ja ulkoisten piirteidensä vuoksi häntä veikkaisi ennemmin “vaariksi”.

Moni oli kuulemma ihmetellyt, miksi Bob lakaiseee katuja, kun voisi olla töissä paremmin palkatussa ja helpommassa turistibusineksessä, kielitaitoinen kun on. Raha ja kravatti eivät kuulemma häntä kuitenkaan kiinnosta, vaan luonnossa ja ulkona oleminen on mukavampaa. Turkissa pärjää kuulemma hyvin pienelläkin palkalla, koska maa ei ole niin kallis. Pienelläkin palkalla voi hoitaa vuokran ja saa hyvin syödäkseen.

Tapasimme Bobin myös poikiemme kanssa, joka olivat täällä lomalla. Hän muisti aina kysyä tavatessamme, mitä pojille kuuluu ja lähettää heille terveisiä. Vähän harmitti kuulemma, ettei ehtinyt äitiäni tavata, vaikka hänkin oli täällä käynyt lomailemassa.

Palattuamme joululomalta Suomesta oli Bob kadonnut, tai oikeammin vaihtunut uuteen katusiivoojaan, jota ei juuri alueella näy ja joka ei tervehdi silloinkaan kun näkyy. Ihmettelimme, onkohan Bob siirretty jonnekunne, onko hänet irtisanottu vai onko Bob sittenkin päättänyt laittaa kravatin kaulaansa.

Tänään tullessani turkin tunnilta Kavaklıderestä Bob tuli minua vastaan leveästi hymyillen! Bobilla oli edelleen katusiivoojan vaatteet, joten hän oli siis saanut vain siirron toiseen paikkaan, Çankaya-kadun pätkälle, jossa hän oli tekemässä kevätsiivousta. Olo oli kuin olisi vanhan ystävän tavannut! On vain sattumaa, ettemme ole aikaisemmin tuolla pätkällä tavanneet, sillä kuljen sitä edestakaisin viikoittain ainakin kerran.

Bobilla on nyt paljon pienempi alue huollettavana, mistä hän oli tyytyväinen. Hyvä hänelle. Hän kuitenkin kaipaa juttuseuraa, jota meidän liepeiltä löytyi päivittäin. Ja pyysi taas sanomaan terveisiä pojilleni.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s