Sain jokin aika sitten suomalaiselta ystävältäni lainaan turkin kielioppikirjan suomeksi. Kirja on suhteellisen iäkäs, vuodelta 1986, mutta kieliopin se osaa selittää niin, että suomalainen sen ongelmitta ymmärtää. Oi, onnen päivää! Turkin opetteleminen englannin kautta ei aina ole ollut kovin helppoa, siksi erilaisia kielet ovat keskenään.

Tähän saakka on turkin opiskeluni mennyt välillä matkimiseksi ja ulkoa opetteluksi. Puheen matkiminen on tietysti luonnollinen tapa oppia kieltä, mutta se on ollut kovin hidasta: lähinnä lause kerrallaan. Toisaalta lause kerrallaan matkimisessa on ollut hyötynsäkin, kuten Ulkosuomalainen äiti blogissaan muistuttaa: erilaiset fraasit ja toivotukset ovat turkissa ja Turkissa äärimmäisen tärkeitä.

Välillä olen kuitenkin tuskastunut, kun en saa jotain turkin kielioppijuttua mahtumaan mihinkään ennestään osaamaani kieleen. Esimerkiksi eräs turkin verbin aikamuoto selvisi minulle vasta, kun sain suomenkielisen kielioppikirjan käteeni. Bangkokin opettajani yritti selventää aikamuotoa kertomalla, että sitä käytetään silloin, kun ei oikein tiedä, kuinka asia on tapahtunut tai kuinka on joutunut johonkin tilanteeseen, jossa huomaa yhtäkkiä olevansa. Esimerkkinä hän antoi lauseen: ”I was suddenly somewhere and I had no idea how I got there”. Opettajani kysyi, onko suomessa vastaavaa aikamuotoa. Kerroin, että periaatteessa on, mutta että meillä Suomessa tuo liittyy yleensä alkoholin liikakayttöön, eikä sitä oikein voi selittää yhdellä sanalla 😉 Turkilla sen sijaan siis voi. Tuumasin, että turkin kielessä tuolle aikamuodolle on selvästi ollut tarvetta, koskapa sellainen sen kieliopista löytyy.

Suomenkielinen kielioppikirjani kertoo, että suomeksi tuo erikoinen aikamuoto on ”narratiivimuoto” eli jonkinlainen kertomusmuoto. Olemme siis tehneet tuosta verbimuodosta sosiyal kulübun turkin kurssilla harjoituksiakin! Opettajamme käyttää siitä oikeaoppisesti sanaa ”narratiivimuoto”.

Nyt tiedän, että narratiivimuotoja on turkissa useampia: aoristin narratiivi, preesensin narratiivi, indefiniittiperfektin narratiivi, futuurin narratiivi, konditionaalin narratiivi, optatiivin narratiivi ja nesessiivin narratiivi. Koska tekijä liitetään verbiin päätteellä kuten suomessakin, kaikkiin muotoihin riittää turkissa yksi sana.

Aoristin narratiivilla voi ihmetellä esimerkiksi, että ”Oho, näyn käyttäneeni (kullanırmışsım) kaikki rahani!” Preesensin narratiivilla taas voi kertoa esimerkiksi, että ”He olivat kuulemma syömässä (yiyorlarmış)”. Indefiniittiperfektin narratiivilla voi sanoa, että ”Ai, olenkin jo lähettänyt (göndermişmişim) sen ja futuurin narratiivilla, että ”Myytte kuulemma (satacakmışsınız) talonne”. Konditionaalin narratiivilla voi huudahtaa, että ”Olisinpa tullut (gelseymişim) aikaisemmin!” ja optatiivin narratiivilla sanoa, että “Voi, että! Olisinpa ajatellut (düşüneymişim) tuota aikaisemmin!” Nesessiivin narratiivilla taas voi todeta esimerkiksi, että ”Hän ei olisi saanut sanoa (söylememeliymiş) noin”.

Narratiivi ei siis ole ihan aikamuoto, joka kertoo yhtäkkisestä, mystisestä tilanteesta, johon puhuja joutuu tai on joutunut. Kielioppikirjan mukaan narratiivimuodot liittyvät sellaisen asian kertomiseen, josta puhuja vain välillisesti tietää tai jonka todenperäisyydestä hänellä ei ainakaan kertomistilanteessa ole varmuutta. Tosin matematiikan opettajalleni pisteet kotiin selityksen yrityksestä, sillä narratiivi tarkoittaa myös tilanteita, joissa ikään kuin yllättäen kertoja huomaa tekevänsä tai tehneensä jotain… niin kuin että ”hups!” tai ”ohoh!”

Pitkien liittoverbien opettelussa on omat haastensa, mutta sijamuotojen opettelu ei sen sijaan ole ollut vaikeaa, siksi lähellä ne ovat omia sijamuotojamme. Ja niitä on turkissa lisäksi huomattavasti vähemmän.

Omat oppikirjani ovat maininneet viisi sijamuotoa, ja ne löytyvät myös netin turkin kielen kursseista: akkusativii, genetiivi, lokatiivi, ablatiivi ja datiivi. Eräässä nettikursseista sijoja kutsutaan englanniksi nimillä ”nothing state”, ”-i state”, ”-e state”, ”-de state” ja ”-den state”. Innovatiivisia, mutta eivät ehkä kovin valaisevia nimiä. Toinen nettikurssi kertoo sijoja olevan kuusi ja nimeää ne seuraavasti: 1. absolute/nominative, 2. accusative/direct object, 3. genitive/possessive/owner-of, sekä paikallissijat 4. dative/indirect object/motion toward, 5. locative ja 6. ablative/comparison/motion from. Nämä ovat jo selkeitä, ja kun noihin vielä lisätään kielioppikirjani nimeämä 7. instrumentaali, on turkin perussijamuotopaketti valmis.

Turkin oppikirjat, joita olen käyttänyt, on tosin tehty tällaisia tavallisia ekspatriaatteja ja turkin kielestä harrastusmielessä kiinnostuneita ajatellen. Voihan olla, että narratiivit, ablatiivit ja lokatiivit vain sekoittaisivat suurinta osaa… Mutta kuten sanottu: kielioppikirjan löytyminen oli onnenpäivä minulle 🙂