Lähdimme viime sunnuntaina ajelulle määränpäänämme useamman astiakaupan tehtaanmyymälä Ankaran Altındağ:ssa. Kauppa oli kuitenkin sunnuntaina kiinni, joten astiat jäivät tällä kertaa ostamatta. Tehtaanmyymälän vieressä huomasimme aidatun rakennuksen, jonka portissa luki Ankara Kent Müzesı eli käännettynä Kaupunginmuseo. Portinpielessä luki myös isolla Ulucanlar Kültür & Sanat Merkezi eli Kulttuuri- ja taidekeskus. Päätimme poiketa sisään.

Kyseessä oli kyllä kaupunginmuseo, mutta “kulttuuri- ja taidekeskus” olisi hiukan makaaberi ilmaisu paikalle. Kyse oli nimittäin vankilasta.

Vankila oli aika hurja paikka. Se oli hyvin restauroitu ja se antoi rakennuksen varsinaisesta käyttötarkoituksesta melkoisen realistisen kuvan. Turkin entinen pääministeri Abdullah Gül on käyntinsä jälkeen kuulemma twiitannut, että “Ulucanlar muistuttaa tosiasiasta, että kun maasta puuttuu oikeus ja demokratia, jäljelle jää vain julmuus”. Tuota julmuutta – taiteen ja kulttuurin sijaan – me siis kävimme museoituna katselemassa.

Varsinaiset “näytteillepanot” keskittyvät 1970-luvulle, jolloin Turkin poliittinen tilanne oli lyhyesti sanottuna kaaoksessa. Näytteillä oli sanomalehtien etusivuja uutisineen, vankien kirjoittamia runoja, kirjeitä, piirustuksia ja henkilökohtaisia esineitä, joita oli kerätty vankien sukulaisilta ja vapautetuilta vangeilta. Virallisia dokumentteja vankilasta ei ole olemassa, sillä ne ovat kaikki palaneet vankilan tulipaloissa.

Vankilassa oli useita osastoja. Osa oli kymmenien vankien yhteismajoituksia, osa muutaman vangin huoneista koostuvia, kuten Hilton-nimiset vankitilat, joista oli näkymä yli Ankaran, Atakuleineen kaikkineen.

Joidenkin huoneiden näytteillepanoon kuuluivat myös vankien mukaan tehdyt vahanuket, jotka makoilivat pedeillänsä, istuivat selliensä lattioilla, soittivat musiikkia, söivät lounasta tai keittivät teetä eli kuluttivat arkista aikaansa vankilassa. Vahanuket oli tehty taidolla ja ne näyttivät ihan oikeilta, mikä teki vierailusta entistä vaikuttavamman.

Välillä kuljimme pitkin hämärää vankisellikäytävää, jonka viereisistä selleistä kuului kuulusteltavien ja kuulustelijoiden ääniä – osa selvästi kidutusääniä. Joihinkin selleihin pääsi kurkistamaan luukusta sisälle. Sisällä istui vahanukkevanki lattian nurkassa tai patjallaan.

Olimme tuona päivänä oletettavasti museon ainoat ei-turkkilaiset vierailijat. Osa turkkilaisista pysähtyi tarkkaan lukemaan vankihuoneissa ja jopa yksittäisen sängyn päässä olevia tauluja, joissa oli valokuvien kera kerrottu kunkin huoneen tai yksittäisen sängyn asukkaasta, hänen rikoksestaan ja tuomiostaan. Joidenkin vierailijoiden ilmeistä ja keskustelunpätkistä päätellen kyse ei aina ollut heille täysin vieraasta henkilöstä.

Juuri ennen poismenoa oli vankilan pihalla esillä hirttopaikka ja niiden 19 vangin nimet, jotka paikalla oli hirtetty. Hirttopaikka oli puinen teline, jossa roikkui hirttosilmukka. Silmukan alla oli puujakkara, joka oli oletettavasti hirttotapahtumassa potkaistu vangin alta pois.

Löysin netistä käyntimme jälkeen uutisen, että syyskuussa 1999 vankilassa oli puhjennut mellakka, kun vankilasta muualle siirrettävät vangit olivat kieltäytyneet ruumiintarkastuksista. Suomessa tapahtuma uutisoitiin seuraavasti: “Kymmenen vankia, useimmat heistä vasemmistolaisia, sai surmansa yhteenotoissa vanginvartijoiden kanssa tänään Turkissa. Ainakin 24 vankia ja turvallisuusjoukkojen sotilasta haavoittui, osa vakavasti, ja 90 vartijaa on vielä kapinoivien vankien panttivankeina. Väkivaltaisuudet levisivät Ulucanlarin vankilasta Ankarasta myös useisiin muihin Turkin vankiloihin. Turkin pääministeri Bülent Ecevit kuvasi vankilamellakoita virkavallan uhmaamiseksi. Laillinen järjestys säilytetään mihin hintaan tahansa, Ecevit sanoi”.

Yhteiskunnallisen elokuvan & taiteen festivaaleilla (Lens Politica) Helsingissä on esitetty turkkilaisen Murat Özçelikin Ölücanlar-niminen (Englanniksi Dead souls) ohjaajan omaan elämään perustuva dokumenttielokuva vuodelta 2010. Özçelik tuomittiin Ulucanlarin vankilaan 17-vuotiaana poliittisten mielipiteidensä vuoksi. Elokuvan intron mukaan Ulucanlarin vankilan mellakka vuonna 1999 oli vartijoiden järjestämä ”verilöyly”, jossa vankilan 776 pidäteystä ja vangitusta todellakin kymmenen kuoli, 28 haavoittui ja useita vankiosastoja tuhoutui. Elokuvaa kuvataan todistukseksi turkkilaisten vankiloiden väkivaltaisesta historiasta.

Wikipedia tiesi kertoa, että Ulucanlarin vankilassa voi pientä lisämaksua vastaan päästä kokemaan, millaista on olla eristyssellissä. Sellissäoloaikansa voi valita 15 minuutista yhteen tuntiin. Vierailijan on ensin luovutettava vartijalle kellonsa ja kännykkänsä. Sen jälkeen vartija laittaa hänet käsirautoihin ja kuljettaa selliin. Vaikka vierailija tulisi jossakin vaiheessa katumapäälle, eristysselliä ei avata ennen määräajan päättymistä. Meille riitti ihan vain ovelta eristyselliin kurkkaaminen.

Tulipas loppujenlopuksi hurja astiakauppareissu. Ja natsahtaa hyvin viimekertaiseen jutusteluuni…