Kävimme ihanan rentouttavalla ja virkistävällä viikonloppureissulla Çeşmen niemimaalla, İzmirin maakunnassa. Tavoitteenamme oli päästä vähäksi aikaa pois Ankaran ankeaksi muuttuneesta poliittisesta ilmapiiristä (liittyen lähinnä tulevaan kansaäänestykseen perustuslakimuutoksesta). Reissuajan valitsimme viime viikonlopuksi, sillä niemimaan pienessä Alaçatın kaupungissa järjestettiin tuolloin vuotuiset yrttifestivaalit.

Asustelimme ihanassa Kapari-butiikkihotellissa. Hotellimme manageri Hakan suunnitteli kanssamme meille päiväretkiä ja antoi vinkkejä alueen hyvistä vierailukohteista, ravintoloista, näköalapaikoista jne. Huoneemme oli kuulemma morsiussviitti 🙂

Ankarassa on selkeästi vielä alkukevät, mutta Egeanmeren rannalla kevät oli jo kääntymässä kesään. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja lämpöä oli päivisin 20 asteen kieppeillä. Vaikka niemimaalla tuulee noin 330 päivää vuodesta, tarkeni noilla lämpölukemilla välillä ilman takkiakin. Sopivien tuulten vuoksi alueen kukkuloille on pystytetty erinäisiä tuulimyllyjä; oppaamme Orhanin mukaan niitä on 154.

Tuulten vuoksi alue on myös suosittu purjeurheilupaikka, ja Çeşmen alue on kesäisin täynnä erityisesti Istanbulin high-so-ihmisiä purjeveneineen ja -lautoineen. Osa asustelee hotelleissa, mutta rannikolle on rakennettu, ja rakennetaan parhaillaan lisää, luksus-loma-asuntoja omilla purjevenepaikoillaan.

Kapari-hotellimme oli loistava valinta myös siksi, että se sijaitsi kaupungin ulkopuolella Alaçatın marinassa eli satamassa (jonne oli myös rakenteilla noita luksus-loma-asuntoja). Yrttifestivaalien aikana kaupungin kapeat noppakivikadut ovat nimittäin tupaten täynnä myyntipöytiä ja turisteja. Tupaten täynnä tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että kaduilla ei pääse toisinaan kulkemaan lainkaan – tarjolla on vain seisomapaikkoja. Turisteja tuli tosiaankin bussilasteittain; lauantaina ei kaupungin laidoillakaan tahtonut päästä autolla eteenpäin.

Festivaalit ovat onneksi kolmipäiväiset ja matkasimme Alaçatıin jo torstai-iltana. Perjantaipäivä oli normaali arkipäivä, joten suurin osa vierailijoista saapui paikalle vasta viikonlopuksi. Saimme aika rauhassa kuljeskella ja nautiskella kaupungin pienistä kahviloista, antiikkikaupoista, myyntipöytien antimista ja yrttitoreista. Matkaan lähti jos jonkinlaista matkamuistoa itsellemme. Ja vatsassamme mukavia ruokamuistoja.

Kuten monet muutkin Egeanmeren vanhat rannikkokaupungit, on Alaçatıkin ollut alun perin kreikkalaisten asuttama. Kun läheinen Khios-saari tuhoutui paljolti 1830-luvun maanjäristyksessä, siirtyivät saaren asukkaat Turkin mantereen puolelle. Alaçatın alue oli tuolloin vielä suota, ja kreikkalaisilla riitti alueella kaivaus- ja rakennustöitä. Suurin osa kaupungin rakennuksista on kauniisti restauroituja kreikkalaistyylisiä parikerroksisia kalkkikivitaloja.

Çeşmen alueen väestöpohja muuttui radikaalisti, kun kaksi miljoonaa ihmistä pakkosiirrettiin Turkin itsenäisyyssodan aikaan 1920-luvulla. Kreikanturkkilaiset muslimit siirrettiin Turkkiin ja turkinkreikkalaiset ortodoksit heivautettiin Kreikkaan – siis ne, joita ei itsenäisyystaistelun viimeisinä vuosina tapettu.

Nykyään niemimaan Urlan alue on yksi Turkin seitsemästä viininviljelyalueesta, ja siellä käy surffaajien lisäksi paljon enoturisteilijoita ympäri vuoden. Yhdyimme heidän joukkoonsa, ja vuokrasimme lauantaipäiväksi auton ja kuljettajineen. Kuljettajamme Orhan toimi meille myös erinomaisena paikallisena turistioppaana. Ajelimme aamusella ensin reissun Iskelen rantakylään, josta jatkoimme pitkin Urlan kuuluisaa viinitietä eli şarap yolua, jonka varrella pysähdyimme kahdella viinitilalla.

Olen aikaisemmin jo kirjoitellut, että Turkista löytyvät maailman vanhimmat viinitilat tuhansien vuosien takaa. Nykyisillä DNA-tutkimuksillakin on todettu, että eurooppalaisten viinien juuret ovat Turkissa, Georgiassa ja Armeniassa. Osa niemimaan viinitarhoistakin on yli 1000 vuotta vanhoja. Tällaisista ajanjaksoista puhuttaessa eivät viinitarhat tietysti ole yhtäjaksoisesti olleet toiminnassa. Alue on ollut melkoisen sotaista tienoota, ja kansojen valtakausia ja kulttuureita on aikojen saatossa tullut ja mennyt, samoin viinitarhoja. Historian tutkimusten mukaan 1830-luvulla alueelle muuttaneet kreikkalaisetkin perustivat alueelle omia viinitarhojaan, joiden jäänteitä on löytynyt kaivauksissa.

Olimme saaneet ankaransuomalaiselta tuttavaltamme yhteystiedot hänen tuttavansa Mozaik-viinitilalle, jossa vierailimme ensin. Tilalla tuotetaan italialaisten asiantuntijoiden avustuksella Mahrem-viinejä. Meitä oli tilalla vastassa toinen paikan omistajista, joka pienen juttutuokion jälkeen joutui lähtemään muihin hommiin ja jätti esittelyn tilan myyntivastaavalle. Sen verran omistaja ehti kertoilla, että tila tuottaa noin 60 000 pulloa per vuosi ja että vaikka viljely tilalla on luonnonmukaista, eivät he kuitenkaan tuota varsinaista luomuviiniä, koska se ei omistajan mielestä ole ”hyvän makuista”. Myyntivastaavalta saimme kysellen tietää, että he viljelevät vain punaviiniin tarkoitettuja rypälalejikkeita: syrahia, sangioveseä, corintoa, montepulcianoa, petit verdota, tannatia, marselana, ekigaïnaa ja reboa. Osa rypälelajikkeista oli meille ihan uusia tuttavuuksia, vaikka viiniköynnökset onkin kuulemma alun perin tuotu Italiasta ja Ranskasta. Saimme maistaaksemme ekigaïna-viiniä sekä petit verdotista ja rebosta tehtyä viiniä. Erityisesti ensimmäinen oli miellyttävä uutuusmaku suussamme. Edellisestä kerrasta viisastuneena tilasimme viinikargomme eli laatikon viiniä kotiin kannettuna paikan päältä.

Enemmän pidimme kuitenkin pienestä Urlicen viinitilasta, jolla on kunnia olla alueen ensimmäinen viinitila. Urlicessa omistaja Reha Öğünlü esitteli (ja maistatti) meille viiniensä lisäksi myös viinintekotilansa ja viinikellarinsa, jossa viinit saavat rauhassa kypsyä tammitynnyreissään. Urlicessa viini tehdään vanhaa viinintekotekniikkaa kunnioitten luomuna, ilman kemikaaleja tai ylimääräistä kastelua, alusta loppuun saakka.

Urlicen viinitila on sananmukaisesti perhetila: koko viinintekoprosessi on omistajapariskunnan harteilla viininköynnösten istuttamisesta aina pullotukseen saakka. Tilan ensimmäinen vuosikerta tuli myyntiin 2008, ja nykyään tila tuottaa noin 12 000 pulloa vuodessa. Siitä riittää myyntiinkin, vaikka osa menee viinitilan ravintolaan ja osa omaan kulutukseen. Omistaja vitsaili meille, että heillä ei ole vuoden 2008 jälkeen ollut alkoholiongelmia: jos viiniä haluaa Turkissa ruuan kanssa tarjota päivittäin, on se ilman omaa viinitilaa ongelmallisen kallista. Paikka kuuluu myös “slow food”-liikkeeseen. Meidän vieraillessamme, uunista kannettiin herkullisen tuoksuisia pizzoja patiolla odottaville asiakkaille. Myös Urlicesta lähtee tällä viikolla pakettikargo kohti kotiamme.

On todella harmi, ettei turkkilaisia viinejä voi ostaa Suomesta. Turkin maaperässä ja ilmastossa kasvaessa tutuistakin rypäleistä saa hienoja uusia makuja, puhumattakaan turkkilaisten alkuperäisrypälelajikkeiden mauista, joita muualla ei edes kasvateta.

Iltapäiväksi palasimme hotelliimme, jossa yrttifestivaalien kunniaksi paikalle saapui Istanbulista kokki Mike Norman apulaisensa kanssa valmistamaan hotellin asukkaille maittavan yrttilounaan ja jälkiruuaksi ruusuvesi-yrttisorbettia. Eturuuaksi tilasimme lasilliset paikallista valkoviiniä, jotka tarjoiltiin tuoreiden mansikoiden kanssa. Nami!

Myöhäisen lounaan jälkeen jatkoimme autoilua vanhan osmanien aikaisen Germiyan kylän kautta Karaburun niemimaan Ildırıin, jossa kiipesimme katsastamaan vanhat Erythraen rauniot: amfiteatterin, Athenan temppelin ja Madronen kirkon. Ei ihme, että kirkko ja temppeli oli rakennettu juuri tänne, sillä näkymät kukkulan laelta olivat uskomattoman hienot!

Germiyan kylässä pysähdyimme pieneen paikalliseen kahvilaan nauttimaan turkkilaiset kahvit. Kahvilaa vastapäätä oli pieni kauppa, jota kävimme katsomassa. Omistaja, vanha papparainen, kutsui meidät peremmälle; buyrun, buyrun! Kaupan takaosassa oli museo, jonka hän oli itse rakentanut alueelta löytämistään esineistä. Osan hän on kuulemma kaivanut maasta, osan saanut vaihtokauppana (meidän vieraillessamme joku kantoi hänelle vanhan hopeatarjottimen, josta sai vaihtokaupassa ison pussin tomaatteja) ja osan löytänyt vanhoista hylätyistä taloista. Melkoinen kokoelma tavaroita, joista iso osa oli ihan oikeasti antiikkia ja varmaan aika arvokastakin. Esimerkiksi jokunen sata vuotta vanha painettu Koraani ja (kuulemma tuhat vuotta) vanha saviruukku, joka oli ollut löydettäessä täynnä hopearahoja. Hopearahat pappa oli kuulemma myynyt kreikkalaisille, joiden ruukku alun perin oli ollutkin. Liekö pakkomuutossa piilotettu maahan?

Illalla kävimme vielä syömässä Ildırın rannan kalaravintolassa, jossa nautimme ruuan kera kauniista aurinonlaskusta. Kerrassaan tervetullut ja ihana reissu!