Osallistuin kesäkuussa Ulkosuomalaisparlamentin 20-vuotisjuhlaistuntoon Helsingissä. Istunnon avajaispuheen piti eduskunnan puhemies Maria Lohela. Hänen puheensa teema osui loistavasti juhlan aiheeseen ja samalla myös omaan elämän tilanteeseeni – mikä oli itselleni hienoinen yllätys. En nimittäin odottanut poliitikolta näin osuvaa ja mielenkiintoista puhetta. Toisen kokouspäivän puhujan opetusministeri Grahn-Laasosen puhe olikin sitten enemmän odottamaani, ulkosuomalaiselle tuttua perusjuttua ja tuttua ulkosuomalaispolitiikkaa. Molemmat puheet löytyvät netistä Suomi-seuran jutusta klikkaamalla.

Kyse oli merkittävästä tapahtumasta. Huomasitteko muuten tilaisuudesta kertovia juttuja suomalaisessa mediassa? En minäkään 😦

Opetusministerin puheesta en tässä sen enempää kommentoi, mutta Lohela oli rakentanut puheensa (tai joku oli sen hänelle rakentanut) niin mielenkiintoisen tutkimustuloksen ympärille, että sitä tekee mieli hiukan enemmän pohtia.

Lohela siteerasi puheessaan tutkimustulosta neljästä erilaisesta sopeutumiskeinosta, joita siirtolaiset käyttivät 1800-luvun Amerikoissa. Varsinaista tutkimusta en valitettavasti onnistunut tähän hakuyrityksistäni huolimatta löytämään. Tutkimuksessa siirtolaiset ryhmiteltiin ”odottajiin”, ”välttämättömyyteen alistujiin”, ”unohtajiin” ja ”uusiutujiin”. Veikkaanpa, että meidät tämänkin päivän ulkosuomalaiset saisi mahdutettua noihin ryhmiin, vaikka kukaan meistä ei välttämättä löydä itseään pelkästään yhdestä ryhmästä.

Ensimmäinen ryhmä eli odottajat ovat ihmisiä, jotka ajattelevat tulevansa uuteen maahan vain muutamaksi vuodeksi. He eivät halua ja tunne tarvetta pahemmin sulautua paikalliseen kulttuuriin. He ovat uudessa maassaan pääsääntöisesti vain käymässä ja tavallaan odottavat alusta saakka kotiinpaluutaan. Kieli- ja kulttuuriopinnoista ei juuri kannata heidän kohdallaan puhua. Tavoitteena on tehdä elämä mahdollisimman mukavaksi ja hoitaa ”keikka” kunnialla kotiin. Näitä ihmisiä olen tavannut useitakin, moni heistä muutaman vuoden diplomaattikomennuksella olevia, tai oikeammin heidän puolisoitaan.

Välttämättömyyteen alistujat taas ovat jo ajatuksissaan tulleet uuteen asuinmaahansa pidemmäksi aikaa. Uusiin olosuhteisiin on paras siis sopeutua, ainakin siinä määrin kuin on välttämätöntä. Välttämättömyyteen alistujat alkavat rakentaa uutta elämää uudessa kotimaassaan, vaikkakin kiinnittyvät mielellään toisiin suomalaisiin niin tiiviisti, etteivät hekään aina tunne tarvetta tutustua syvemmin uuden asuinmaansa kulttuuriin tai opiskella maan kieltä. Suomalaisporukoissa pärjää mukavasti suomella, ulkomaailmassa toisella kotimaisella eli olemassa olevalla englannin taidolla. Näitäkin olen tavannut vuosien aikana useita, monet heistä nauttivat ulkomailla eläkepäivistään.

Unohtajat eivät kuitenkaan halua pelkästään sopeutua, vaan pyrkivät omaksumaan valtakulttuurin mahdollisimman täydellisesti, jopa oman kulttuurinsa ja kielensä kustannuksella. Jos on tarpeen, he ovat valmiita katkaisemaan siteensä ja juurensa Suomeen vaikka kokonaan. ”Maassa maan tavalla” tulkitaan kirjaimellisesti. Unohtajiakin olen maailmalla tavannut. Osa ulkomaille muuttanut umpisuomalaisperhekin on unohtanut niin aktiivisesti suomen kieltään, etteivät perheen lapsetkaan tule suomella toimeen. Ulkomaillahan siihen ei välttämättä ole tarvettakaan, mutta isovanhempien ja sukulaisten kanssa kommunikointi on usein vaikeaa.

Uusiutujat taas ovat uuden identiteetin luojia, joissa suomalainen kulttuuri ja uusi kulttuuri elävät rinnakkain. He tulevat toimeen paikallisella kielellä ja tuntevat uuden kulttuurinsa, he asustavat paikallisten asuinalueella ja lusikoivat niin paikallista ruokaa kuin hernekeittoakin Iittalan astioistaan – ja nukkuvat yönsä sikeästi Marimekon lakanoissaan. Uusiutujiakin tunnen useita, osa heistä oikein hyviä ystäviäni 🙂

Entä minä? Kuinka olen sopeutunut ulkosuomalaiseksi? Unohtajaa en ainakaan löydä itsestäni pisaraakaan. Odottajiksikin lähdimme maailmalle liian avoimin mielin. Välttämättömyyteen alistujaksi kyllä tunnistan itseni tietyssä määrässä: arkielämän sujuvuuden takaamiseksi tiettyihin kulttuurillisiin olosuhteisiin on ollut alistuttava ja suomalaiskontaktit suomen kielellä ovat olleet minulle tärkeitä.

Sielultani olen kuitenkin läheisimmin tuntenut itseni uusiutujaksi, niissä Marimekon lakanoissani ja popsien syömäpuikoilla Iittalan kulhosta riisiä. Olen opiskellut sekä thain että turkin kielen, pyrkinyt pääsemään sisälle maiden kulttuureihin sekä kahlannut läpi maiden historiaa. Ja koittanut valistaa noita myös muille kanssasuomalaisille. Sanotaan että tieto lisää tuskaa, mutta kyllä se myös poistaa sitä arkielämässä. Tieto ja ymmärrys kulttuurisista tavoista auttavat muun muassa ymmärtämään, miksi joissain tilanteissa suomalainen ”valkoinen valhe” tai jopa pelkkä ”valhe” on ainoa kulttuurisesti hyväksytty toimintamuoto.

Odottaja on kuitenkin etenkin viime vuosina saanut minusta yllättäen otetta. Siihen lie syynä ikä ja nykyinen elämäntilanne. Tulevaisuuden suunnitelmiin alkaa pikkuhiljaa jo kuulua eläkepäivien miettiminen. Missä aion ne viettää uusiutuneen identiteettini kanssa? Thaimaahan ei mieli tee palata lopullisesti ja Turkissa olomme on alusta alkaen ollut ”toistaiseksi”, eikä mieli ole siitä tämän puolentoista vuoden aikana muuttunut. Olen tavallaan jo odottamassa muuttoa uuteen maahan tai paluuta lähtöruutuun eli Suomeen.

Kumman tahansa valitsemme, on minun tulevaisuudessa alistuttava uuden identiteettini kanssa välttämättömyyteen. Elämä Suomessakin on rakennettava uudelleen, vanhaan ei ole ollut paluuta aikoihin. Minulla ei ole nostalgisia kuvitelmia Suomessa asumisesta, olemme jo kertaalleen kokeilleet paluumuuton ankeuden.

Nykysuomen sanakirjan mukaan nostalgia on menneen ikävöintiä, kaihoa ja haikeutta. En allekirjoita. Vielä parisataa vuotta sitten nostalgiaa hoidettiin kuulemma sairautena ja siitä kärsivät erityisesti kotoaan tahtomattaan pois joutuneet. Me lähdimme tahtoen. Tahtoen myös palaamme, jos sen vaihtoehdon valitsemme.

Sananmukainen merkitys sanalle nostalgia on kuitenkin ”koti-ikävä”, ”kotimaan kaipuu”. Sana on nimittäin johdettu kreikan kielen sanoista ”nostos”, kotiinpaluu ja ”algos”, tuska. Kaipaanko ”kotimaahani”? Onko minulle tullut iän mittaan ”koti-ikävä”? Ehkä. Vaikka se sitten paljastuisikin kotiinpaluun tuskaksi, jota on hoidettava uusiutumalla ja välttämättömyyteen alistumalla jälleen kerran.