Kategoria: Turistina Turkissa

Vinkaran reissulla

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Ruokajuttuja, Turistina Ankarassa, Turistina Turkissa, YleinenJätä kommentti

Kävimme lauantaina ankaransuomalaisten retkellä Vinkaran viinitilalla Kalecikissa. Olemme itse aiemmin käyneet Kalecikissa pienellä Kalecik karasın viinitilalla, Kalecik chateaussa, toukokuussa 2016. Nyt matkasimme porukalla hiukan suuremman mittakaavan viinitehtaaseen.

Kokoonnuimme lauantaiaamupäivällä lähetystömme eteen, josta lähdimme pikkubussilla reilun tunnin reissulle kohti Kalecikia. Hiukan ihmettelimme alkumatkan suuntaa, sillä kuski porhalteli startattuaan suoraan länteen; Kalecikhan on Ankarasta katsottuna aika tarkkaan suoraan itään päin. Syy selvisi pian, kun poimimme mukaamme tien varrelta neljä turkkilaista nuorta naista. Ja syy naisten poimimiseenkin selvisi. Matkan hintaan piti kuulua bussimatkan ja viinitilakierroksen lisäksi englantia osaava opas. Oppaan saimme matkaamme jo lähetystön edestä, mutta koska hän ei osannut englantia, oli hän pyytänyt mukaansa (ymmärtääksemme) sukulaisensa, joka oli pyytänyt mukaansa kolme ystäväänsä. Tilanne lähes järkytti syvään juurtunutta sääntöjen noudattamisen kulttuuriamme! Oppaan sukulainen käänsikin autossa hiukan Turkin historian havinaa, jota oppaamme turkiksi meille selitti. Tai selitti sen, minkä osasi: tulkki kertoi, ettei hän osaa kääntää turkin kieltä englanniksi 🙂

Kalecikin alue on vanhaa heettiläisten asuinaluetta eli sinne on muuttanut pysyvää asutusta jo 3 500 – 4000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Nykyään Kalecikin tärkein elinkeino on maanviljely, mukaan lukien viininviljely. Alueen ilmasto onkin mitä sopivin viininviljelylle. Kalecikin vuorten ympäröimä tasanko sijaitsee noin 650 m meren pinnan yläpuolella ja sitä halkoo Turkin pisin joki, Kızılırmak (1 182 km), mikä takaa Kalecikille ympärivuotisen kostean mikroilmaston. Kalecikista löytyy alkuperäiskoti turkkilaiselle kalecik karası -rypäleelle, mikä edustaa 60 %:a Vinkarankin rypäleistä.

Perillä Vinkarassa meitä odotti Vinkara-viinejä tuottavan B-BAK Şarapcılıkin työntekijä. Kello oli perille päästyämme jo puoli yksi, joten aloitimme vierailumme buffet-lounaalla, joka oli meille valmiiksi katettuna. Lounaaseen piti kulua pari lasia viiniä. Ne kuuluivat – ja aika monta ylimääräistäkin, jos vain halusi. Ikään kuin palaten avaamiseksi meille tarjoiltiin ensin maistiaisiksi kahta tilan kuohuviiniä, Vinkara yaşasın, joita kutsuttiin vaatimattomasti şampanyoiksi. Şampanyansa Vinkara tekee perinteisestä tummasta kalecik karasısta.

Tervetuliaisjuoman (tai juomien) jälkeen saimme valita ruuan kanssa valkoista tai punaista viiniä pulloista, joita henkilökunta pöytäämme kantoi. Ruoka oli maittavaa ainakin heille, joilla oli jo nälkä. Viinit olivat, ainakin suurin osa, maittavia kaikille.

Ruokailun ja viininmaisteluun jälkeen aloitimme viinitehdaskierroksen oikein mukavan, pelkkää turkkia puhuvan, B-Bakin työntekijän kanssa. Ei-kielenkääntäjäoppaamme koetti alussa kääntää muutaman lauseen, mutta aika paljon taisi mennä ”lost in translation”, koska hänhän ei ollut kielenkääntäjä.  Onneksi meillä oli mukana ankaransuomalainen, joka hallitsee sujuvan suomen lisäksi sujuvan turkin. Vaihdoimme tulkkauksen sujuvasti turkki-suomeksi.

Vinkara on aloittanut toimintansa viitisentoista vuotta sitten, kun ensimmäiset viiniköynnökset istutettiin viinitilan silloiselle noin 10 hehtaarin alueelle. Ensimmäinen rypälesato kerättiin kymmen vuotta sitten, jolloin myös Vinkaran varsinainen viinituotanto alkoi. Tänä päivänä viinirypäleitä viljellään noin 80 hehtaarin alueella.

Vinkara on erikoistunut paikallisiin rypälelajikkeisiin, joista tärkein on Kalecikin natiivirypäle kalecik karası. Muita tilalla viljeltäviä alkuperäislajikkeita ovat öküzgözü, boğazkere, hasandede ja narince. Tilan tavoitteenaan on tehdä alkuperäisiä turkkilaisia rypäleitä tunnetuksi myös Turkin ulkopuolella, ja B-Bok on ansiokkaasti osallistunut muutamiin kansainvälisiin viinikilpailuihinkin. Tila tuottaa viinejä myös ulkomaisista cabernet sauvignon, merlot, sauvignon blanc, chardonnay ja riesling-rypäleistä. Kaiken kaikkiaan viinejä tuotetaan nykyään reilu miljoona litraa vuodessa. Pullotusaikaan tilan pullotuskone on kovassa käytössä: se suoltaa maksimissaan 3 000 pulloa päivässä.

WP_20180303_012.jpg

Lounaalla tarjottava viinimäärä sai minut jo uumoilemaan Vinkaran business-tavoitteita: sen arvomaailma on todellakin kaukana Suomen, saatikka Turkin, alkoholipolitiikasta! Vinkaran arvomaailman mukaan (joka löytyi heidän nettisivuiltansa) viinin kulutus ei saisi rajoittua vain ruokailutapahtumiin, erikoistilaisuuksin ja juhliin, vaan viinin kulutuksen tulisi rikastuttaa elämämme kaikkia puolia, koska viini vaikuttaa spontaaniuteemme ja edistää terveellistä elämää. Vinkaralla on valikoimissa myös 25 cl kierrekorkkisia pulloja, jotka on suunnattu erityisesti rentoihin, ”kolayca ve keyif”, tilanteisiin – kotona tai ulkona, ilman ruokaa tai ruuan kanssa 🙂

Viinitehtaan jälkeen saimme vielä kiertoajelun viinitarhassa traktorin vetämällä avolavalla. Tähän aikaan keväästä viiniköynnöksissä ei tietysti ole juurikaan katsottavaa, sillä ne elävät vielä lepoaikaansa. Kalecik on kuitenkin kaunista seutua viljavine peltoineen, kauniisti kohoavien vuorten ympäröimällä tasanteella.

Alkuperäisen ohjelman mukaan olisi kiertoajelumme jälkeen ollut viininmaistelun vuoro. Olimme kuitenkin jo ruualla saaneet maistettavaksemme, şampanyan lisäksi, tilan reserva (mahzen)-viinejä, winehouse-viinejä ja nuorempia doruk-sarjan ruokaviinejäkin, joten lopetimme kierroksemme lasillisiin puna- ja valkoviiniä. Jonka jälkeen saimme retkipakettiimme kuuluvat kolme pulloa tilan viiniä – suurin osa meistä osti vielä mukaamme ylimääräisiä viinipulloja, joita sai tilalta edulliseen hintaan. Omat suosikkini löytyivät vaaleanpunaisesta şampanyasta, winehouse-sarjan hasandedestä ja reservan boğazkerestä, joita lähti myös mukanamme kotiin.

Paluumatkalla koukkasimme vanhan Rooman vallan aikaisen sillan, Develioğlu Köprüsün, kautta, jonka läheisyydessä olisi ymmärtääkseni ollut myös vanha kilometrimerkki, joka näyttää matkaa Roomaan… Mielenkiintoinen, mutta ei ehkä ihan riittävä syy matkustaa Kalecikiin…

Sen verran spontaaneiksi Vinkaran viinitila meidät sai, että päätimme jatkaa hyvin alkanutta matkaa ja siirtyä porukalla illalliselle Speak easy -ravintolaan syömään porsaanlihaa 🙂

Viikonloppu Pohjois-Kyproksen turkkilaisessa tasavallassa

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Myyttejä ja legendoja, Turistina Turkissa, Turkista, YleinenJätä kommentti

Tutustuimme viikonloppuna Pohjois-Kyproksen turkkilaiseen tasavaltaan (Kuzey Kıbrıs Türk Cumhuriyeti), jonne lensimme perjantaina Ankaran ulkomaan terminaalista. Saari ei koskaan ole ollut ”tämä täytyy tässä elämässä vielä kokea”-listallamme, mutta olemme kuulleet täällä Turkissa siitä niin paljon positiivista, että päätimme käydä itsekin katsomassa, mikä Pohjois-Kyproksessa vetää.

Matkatoimistojen mukaan Pohjois-Kypros yksi Euroopan aurinkovarmimmista lomakohteista, sillä siellä on noin 300 aurinkoista päivää vuodessa ja talvisinkin lämpötilat pysyvät 20 asteen tuntumassa. Auringon suhteen olimme hiukan epäonnekkaita, sillä sää pysytteli koko viikonlopun puolipilvisenä tai kokonaan pilvisenä. Lämpötilat sen sijaan olivat nuo mukavat 20 astetta.

Maantieteellisesti ja ilmastollisesti Kypros lasketaan Lähi-itään, mutta kulttuurisesti se on lähempänä Etelä-Eurooppaa; pohjoisosa selkeästi turkkilaisella silauksella. Pohjoisessa pärjää hyvin turkin kielellä ja ainakin hotelleissa, kaupoissa ja ravintoloissa myös englannilla.

Heti lentokentällä tuli selväksi, mikä on saaren turistien ykkösvetonaula (auringon lisäksi): kasinot. Niitä oli rakennettu kaupunkeihin ja kaupunkien laitamille melkoinen määrä. Osa oli kai pelkkää kasinoa, osa kasino-hotellia, osa kasino-hotelli-kylpylää. Passasimme ne kaikki.

Olimme varanneet hotellihuoneen Kemeri konakin butiikkihotellista Girnestä eli Kyreniasta – saaren muidenkin paikkojen nimet löytyivät tien varren kylteistä aina kaksikielisinä. Hotelli oli hyvällä paikalla, todella mukava ja kaunis.

Jos Kyproksen historiasta on aikanaan ollut koulussa juttua, oli kaikki se onnellisesti unohtunut. Emme tienneet oikeastaan muuta kuin että saari on jakautunut aseellisen selkkauksen kautta kahtia: etelä kuuluu Kreikalle, pohjoinen Turkille. Teimme siis pienen historiansurffailun netissä ennen lähtöämme.

Kyproksella on ollut asutusta lähestulkoon aina: netti osasi kertoa, että saaren asutus, historia ja kulttuuri ovat kehittyneet epipaleoliittisen, neoliittisen, kalkoliittisen, pronssikauden, geometrisen, arkaaisen ja klassisen antiikin, hellenistisen, roomalaisen, bysanttilaisen, Rikhard Leijonanmielen ja temppeliritarien kauden, lusignanien, venetsialaisten ja osmanien kautta nykyiseen Kyprokseen…

Kyproksen sijainti kolmen mantereen välillä teki siitä aikanaan merkittävän kauppapaikan. Se on ollut myös kautta aikojen merkittävä kuparin tuottaja. Kyproksen nimelle on olemassa erilaisia etymologisia selityksiä, mutta oletettavasti nimi juontaa juurensa rauta-ajalla Kyproksella puhutun kielen sanaan ”kupari”, josta kaupankäynnin kautta kulkeutui klassiseen latinaan sana ”cyprium” eli ”Kyproksen metalli”. Saarelta on kotoisin myös herkullinen halloumi-juusto, hellim peyniri, jota maistelimme grillattuna aamupalalla, lounaalla ja illallisella ja jota ostimme muutaman palasen myös mukaamme.

Aikojen kuluessa Kyprosta ovat miehittäneet monet maat ja kansat. Vuonna 1573 saari antautui osmaneille, joiden hallussa saari säilyi noin 300 vuotta. Osmanien sulttaani panttasi Kyproksen briteille lainaa vastaan, ja luovutti lopulta saaren Isolle-Britannialle vuonna 1878 Turkin sodan jälkeen (sen, jossa Suomen kaartikin oli mukana Balkanin vuorilla, toisella puolella Tonavan… josta kirjoittelin huhtikuussa 2016) Muodollisesti Kypros kuului edelleen Osmanien valtakuntaan, kunnes osmanit liittyivät ensimmäiseen maailmansotaan Saksan puolelle. Iso-Britannia miehitti tällöin saaren kokonaan. Lausannen sopimuksessa vuonna 1923 Turkki luopui kaikista oikeuksistaan Kyprokseen, ja saari julistettiin brittiläiseksi kruununsiirtomaaksi.

Kiista saaren hallintomuodosta ja turkkilaisen vähemmistön oikeuksista juontaa juurensa jo 1960-luvun alkuun, jolloin saari itsenäistyi Britannian vallasta. Saaren kreikkalaisväestön kansallismieliset piirit eivät hyväksyneet Kyproksen turkkilaisvähemmistölle perustuslaissa annettuja oikeuksia. Perustuslakikriisi johti väkivaltaisuuksiin kreikkalaisten hyökätessä turkkilaiskyliin ja murhaamalla jouluna 1963 satoja turkkilaissiviilejä. Tapahtuman seurauksena YK lähetti rauhanturvajoukkonsa Kyprokselle maaliskuussa 1964 (Suomikin osallistui YK:n rauhanturvaoperaatioon vuoteen 2005 saakka).

Kyproksen saari jakautui viimein Etelä- ja Pohjois-Kyprokseen, kun Kreikan sotilasjuntan tukemat ja Kyproksen yhdistämistä Kreikkaan ajaneet tahot hyökkäsivät saaren turkkilaisvähemmistön kimppuun vuonna 1974. Sen jälkeen Turkki miehitti Pohjois-Kyproksen.

Taksikuskimme hotellilta lentokentälle kertoi asuneensa aina 1974 saakka saaren eteläosassa. Hyökkäysten alkaessa perhe oli joutunut jättämään kotinsa ja pakenemaan henkensä uhalla pohjoiseen turkkilaisten turvaan. Lähtö ei ollut normaali evakkoretki, vaan kreikkalaiset olivat kuulemma ajaneet pakenevia perheitä takaa. Taksikuskimme perheen auto oli sammunut rajalla, ja auto oli pitänyt työntää viimeiset metrit turkkilaisten valvomalle puolelle saarta. Kuski oli tuolloin ollut 13-vuotias, joten tapahtuma on hyvin muistissa.

Vuonna 1983 pohjoisen kyproksenturkkilaisyhteisö julistautui itsenäiseksi Pohjois-Kyproksen turkkilaiseksi tasavallaksi, jossa me nyt siis vierailimme. Sen itsenäisyyden on toistaiseksi tunnustanut vain Turkki. Joka tapauksessa YK:n hallinnoima puskurivyöhyke, niin sanottu vihreä linja, jakaa Kyproksen edelleen konkreettisesti kahteen osaan. Vuonna 2004 pidetyssä kansanäänestyksessä 65 % kyproksenturkkilaisista kannatti YK:n pääsihteeri Kofi Annanin ehdottamaa yhdistämistä, mutta kyproksenkreikkalaiset torjuivat sen 76 % enemmistöllä.

Käveleskelimme perjantai-iltapäivän ja illan Girnen kaupungissa. Sieltä sanotaan löytyvän ehdottomasti Pohjois-Kyproksen parhaat ostospaikat, mikä oletettavasti piti paikkansa. Vaativammallekin kasinomatkaajalle löytyi merkkiliikkeitä, kello- ja korukauppoja.

IMG_8018

Kaupunki oli aikanaan vauras kreikkalainen kaupunkivaltio ja Girnen satama oli tärkeässä asemassa myös roomalaisten vallan aikaan. Bysanttilaisten aikana 600-luvulla kaupunkilaisia vaadittiin tekemään kaupunkiin kiviset muurit suojaksi arabien hyökkäyksiltä. Muurin pätkiä löytyy saarelta edelleen ja niiden välille rakennetut Pyhän Hilarion, Kyrenian, Buffaventon ja Kantaran linnat ovat saaren turistinähtävyyksiä.

Aloitimme linnakierroksemme perjantaina Kyrenian linnasta, joka löytyi Girnen satamasta. Linnan museosta löytyy maailman ainoa meidän päiviimme saakka säilynyt Kreikan klassisen ajan laivan hylky. Kun Alekstanteri Suuri valloitti maailmaa (noin 300 eaa), laiva haaksirikkoutui Girnen edustalle. Laivan hylky löydettiin vuonna 1967, ja laivasta ja sen säilyneestä irtaimistosta tuli Pohjois-Kyproksen tärkein turistinähtävyys. Museosta löytyy myös lastissa olleet 400 amforaa, joiden sisällä on meren pohjassa hyvin säilöttyjä parituhatvuotisia manteleita.

Lauantaina vuokrasimme auton, tarkoituksenamme ajella kohti saaren itäkärkeä. Toisin kuitenkin kävi, sillä Pohjois-Kyproksella oli suuri pyöräilytapahtuma, jonka vuoksi teitä oli laitettu poikki. Meille kävi niin kuin ilman karttaa suunnistaessa usein käy: kiertelimme autolla etelä-pohjoinen-akselilla lähinnä ympyrää 🙂 Matkanvarrella oli kuitenkin muutama mukava pikkukylä ja upeat vuoristotiemaisemat, jotka olisivat ilman eksymistä jääneet näkemättä. Kuten myös kauniisti kukkivat mantelipuut ja sitruunapuut, joiden oksat aivan notkuivat kypsistä hedelmistä.

Päätimme jättää itäkolkan katsomatta ja suuntasimme kännykkämme karttapalvelun avulla Buffaventon linnaan. Linnan tarkkaa rakentamisvuotta ei tiedetä, mutta oletettavasti Buffaventokin on peräisin Bysantin aikakaudelta. Vuonna 1191 sen otti haltuunsa Rikhard Leijonanmieli, kun hän taisteli saaren johtajaa, Bysantin keisaria vastaan. Koska linna palveli lähinnä vartiotornina ja vankilana, siihen ei ole juurikaan kohdistunut hyökkäyksiä – mitä emme todellakaan ihmetelleet kiivettyämme vuoren rinteeseen tehtyjä jyrkkiä kapeita askelmia linnalle, reilun 900 metrin korkeuteen!

Vuoren laelle kiipeäminen oli aika rankkaa, mutta se kannatti. Matkalla avautuivat aivan upeat näköalat alas laaksoon!

Päivä oli puolipilvinen ja vuoren laki sen verran korkealla, että kävelimme ihan kirjaimellisesti pilvissä. Koska pilvet kerääntyivät meren puolelta, sen puoleista rinnettä ei nähnyt juuri lainkaan – paitsi, että kannatti edetä varoen, sillä putous oli melkoisen jyrkkä. Linna peittyi välillä kokonaan pilviverhoon, välillä tuuli hajotti pilviä sen verran, että linnan rauniot tulivat näkyviin. Olo oli kuin olisi ollut keskellä kummitustarinaa!

Paluumatkalla kävimme kauniissa Bellapaisin eli Beylerbeyn vuoristokylässä, joka sijaitsee noin 700 metrin korkeudessa. Bellapaisin asukkailla on kuulemma sanonta, jonka mukaan matkailija ei voi kertoa käyneensä Kyproksella, jos ei ole käynyt Bellapaisissa. Me kävimme. Kuuluisimpia kävijöitä lie englantilainen kirjailija Lawrence Durrell, joka asui Bellapaisissa 1950-luvulla. Hän nimesi pääaukion puun “Toimettomuuden puuksi” ja asetti sen varjoon henkilöhahmonsa teoksestaan “Katkerat sitruunat”.

”Katsele ympärillesi ja toista kaikkien niiden kuninkaiden nimet, jotka ovat hallinneet Kyprosta. Luettele kaikki valloittajat, jotka ovat astuneet tänne jalallaan tai vaikkapa vain ne harvat, joiden käynnistä historian lehdet kertovat! Mitä merkitystä sillä on että me elämme ja he ovat kuolleet – meidät on tuupittu tuokioksi ramppivaloon nauttimaan näistä kukista ja tästä kevättuulesta, joka… näinkö vain kuvittelen… tuoksuu sitruunoille, sitruunankukille.” (Suomennos T.A. Tengström)

Bellapaisin nähtävyys, itse kylän lisäksi, on sen 1200-luvulta oleva luostari, jota kutsutaan goottilaisen rakennustaiteen ihmeeksi. Saapuessamme kylään oli jo iltapäivä ja luostari oli ehtinyt mennä kiinni, joten emme päässeet sisälle saakka. Rauniot olivat kuitenkin kauniit myös ulkopuolelta katsottuina. Luostari on ollut aikanaan pyhiinvaelluspaikkana. Lukuisat kristityt vaelsivat sinne, koska siellä säilytettiin ilmeisesti pyhän ristin palasta.

Ennen lähtöä lentokentälle kävimme vielä sunnuntaiaamuna kiipeämässä Pyhän Hilarionin linnalla. Lähdimme liikkeelle hiukan liian aikaisin, sillä linnalle nouseva tie kulkee sotilastukikohdan viertä, eikä sitä saa jatkaa ennen kahdeksaa, jolloin linna virallisesti avataan vierailijoille. Odottelimme pääportin edessä olevalla parkkipaikalla autossamme. Pari minuuttia vaille kahdeksan kävi nuori sotilaspoika antamassa meille luvan jatkaa matkaamme.

Pyhän Hilarion linna oli upea: sen rakentaminen on aloitettu 600-luvulla bysanttilaisen luostarin ympärille, ja se on osittain louhittu vuoren rinteeseen. Linnan sanotaan olleen inspiraationa Walt Disneyn Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvalle ja sen seurauksena myös muille prinsessaelokuville. Sen kyllä helposti uskon. Vaikka linna oli suureksi osaksi raunioina, on selvää, että sen on täytynyt olla todella kaunis rakennus. Tältäkin linnavuorelta oli aivan huikeat näkymät.

Meren elävät ovat Ankarassa harvinaista ja kallista herkkua, joten testasimme ravintoloista vain pari, joista sai kalaruokia. Perjantaina söimme Girnen sataman Set Fish -ravintolassa ja lauantaina rannan tuntumassa olevassa Azuressa. Molemmat olivat hyviä valintoja. Set Fishin ruokalista oli merenelävien osalta laaja ja ruoka oli erinomaisen herkullista; Azuren ruoka oli ihan hyvää, palvelu molemmissa todella ystävällistä, sekä englanniksi että turkiksi.

Kreikalle ja Turkille tyypillisesti myös Kyprokseen liittyy vanhoja legendoja. Eräs niistä liittyy rakkaudenjumalatar Afroditeen, joka tuli kylpemään Kyproksen lähdevesiluolaan. Rannalle saapui myös Adonis. Kun Adonis joi Afroditen kylpylähteestä, hän rakastui tähän silmittömästi. Kylpypaikka olisi löytynyt Kreikan puoleisesta Kyproksesta, joten jätimme sen tällä matkallamme näkemättä ja kokematta.

Viikonloppureissumme jälkeen ymmärrämme hyvin, mikä Pohjois-Kyprokselle turisteja vetää: erittäin ystävälliset asukkaat, hyvä palvelu, erinomaisen hyvä ruoka, alhainen hintataso, upeat vanhat linnat, huikeat vuoristo- ja merinäkymät – ja jos olisi ollut lämpimämpää olisimme testanneet vielä yhden turistien vetonaulan: puhtaat hiekkarannat.

Istanbulin taideantia

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Kirjallisuus, Turistina Turkissa, Yleinen2 kommenttia

Ankaran taideanti turkkia taitamattomalle on osoittautunut aika olemattomaksi. Syynä voi tietysti myös olla, että koska taidetapahtumia mainostetaankin vain turkiksi, emme edes tiedä, mitä kaikkea taiteen alalla täällä tapahtuu. Olisikohan tietoa facebookissa (jota lähetystömmekin kuulemma päivittää säännöllisesti; lähetystömme facebook-sivun nimikin on turkiksi!)? Vai löytyisiköhän tietoa turkkilaisista lehdistä? Cer Modernin taidekeskukseen ja Çağdaş sanat merkezille olen jättänyt sähköpostiosoitteeni, joten saan niiltä postia molempien tulevan kuukauden tapahtumista. Muut tapahtumamainokset olemme huomanneet, kun olemme ajelleet Ankaran liikenteessä. Nekin kaikki turkiksi.

Kuvagallerioita ja taidemuseoita Ankarassa on riittämiin, mutta suuret näyttelyt ja musiikkiesitykset löytyvät aina Istanbulin, Turkin de facto pääkaupungin, tapahtumalistalta. Istanbulin reissumme tavoitteena olikin nähdä siellä parhaillaan meneillä oleva maailman laajimmaksi mainostettu Da Vinci -näyttely ja kiinalaisen Ai Weiwein taidenäyttely. Pari muutakin hienoa museota tuli Istanbulissa viikonlopun aikana kierrettyä.

Suunnittelimme taidereissumme logistiikan Istanbulin kartan mukaan, koska emme halunneet tuhlata turhaa aikaa kaupungin kaoottiseksikin haukutussa liikenteessä (mikä ei ainakaan lentokenttämatkojemme ja Peran puolella ajelumme perusteella vetänyt missään mittakaavassa vertoja vanhalle kotikaupungillemme Bangkokille).

IMG_7929.JPG

Aloitimme lauantaiaamumme suunnistamalla metrolla Suomen kunniapääkonsulaattiin, jossa käytimme kansalaisoikeuttamme piirtämällä äänestyslappuihimme presidenttiehdokkaamme numeron. Konsulaatti oli hyvä pysähdyspaikka: tarjolla oli mukavaa seuraa ja vaalikahvit ja se oli mukavasti museomatkamme varrella.

Lähetystöstä suuntasimme ensiksi Ai Weiwein näyttelyyn, joka oli pystytetty Sakıp Sabancın yliopiston kauniiseen museoon. Turkiksi sitä mainostettiin posliininäyttelynä, mutta tuo nimi ei kyllä tehnyt taiteilijalle oikeutta. Olimme kuulleet näyttelystä kovasti kehuja, mutta se onnistui siltikin yllättämään meidät positiivisesti. Positiivisesti on kyllä mieto sananvalinta, sillä näyttely oli järisyttävän hieno leikkaus taiteilijan elämäntaipaleesta: poliittisesta vuoropuhelusta, kansainvälisistä tunnustuksista, kotimaansa vainoista ja pidätyksistä… Kerrassaan upea taidekokemus!

IMG_7950.JPGNäyttelyn jälkeen sulattelimme kokemustamme Bosporinsalmen rannan kahvilassa turkkilaisella aamiaisella, mikä jälkeen jatkoimme UNIQ-museoon. Siellä oli, ainakin mainoksien mukaan, maailman toistaiseksi kattavin Da Vinci -näyttely, joka jäi ainakin meille hienoiseksi pettymykseksi. Jälkiviisaana oli ehkä virhe tehdä taidekierros tässä järjestyksessä: Ai Weiwein näyttelyn jälkeen mikä tahansa olisi ollut kakkosluokan näyttely.

Paluumatkalla koukkasimme vielä Istanbul Moderniin, Turkin ensimmäiseen yksityiseen nykytaiteen museoon Bosporinsalmen rantaan. Museossa oli mielenkiintoinen turkkilaisten nykytaiteilijoiden näyttely. Muutama työ ihastutti, muutama – kuten nykytaiteen museossa meille aina käy – jätti mielen pohjukoille enemmänkin kysymysmerkin kaltaisen tunteen… Istanbul Modernin jälkeen päätimme, että taidekiintiömme lauantaille on täynnä.

Jatkoimme museokierrostamme sunnuntaina ennen lentokentälle lähtöämme. Suuntasimme ensin hotellimme lähellä olevaan yksityiseen 1800-luvun lopulla rakennettuun Pera-museoon, joka toimi aikanaan Bristol-hotellina. Museo on erikoistunut 1800-luvun orientalismiin. Yläkerrassa oli mielenkiintoinen nykytaiteilijoiden ”Look at me!”-näyttely. Mukava taidekokemus, jonka jälkeen nautimme museon kahvilassa toistaiseksi kalleimmat turkkilaiset kahvimme, 10TL per kuppi.

IMG_7977

Oriental-puolen näyttelyssä oli mielenkiintoisia tauluja, jotka liittyivät 1700-luvun tapahtumiin, kun Ruotsin Kaarle XII pakeni Pultavan tappion jälkeen osmanien leiriin. Ruotsin kuningas eli leirissä suhteellisen leveästi ja maksoi osan ylellisestä menostaan turkkilaisilta ottamillaan lainoilla. Lainoja käytiin myöhemmin perimässä Ruotsista pariinkin otteeseen, mutta vaikka osmani-vieraat otettiin vastaan ylellisin seremonioin ja heitä eräänkin kerran kestittiin koko 15-kuukautisen vierailun ajan, ei velkoja saatu  ruotsalaisilta takaisin. Kuningas Fredrik I:n hovimaalari Schröder sen sijaan maalasi rahanperijöistä monumentaalisia muotokuvatauluja, joista oli esillä Pera-museossa.

Pera-museosta kävelimme vanhan Peran halki Orhan Pamukin samannimiseen kirjaan perustuvaan Viattomuuden museoon, Masumiyet müzesiin. Matkanvarrella tapasimme nuoren kirjailijan, joka oli matkalla samaan osoitteeseen. Hän oli kuulemma lukenut Pamukin teoksen jo pari vuotta sitten, ja haaveillut museokäynnistä aina siitä saakka. Museossa kirjailija kaivoi kassistaan Pamukin kirjan ja aloitti pyhiinvaellusmatkansa.

Viattomuuden museo -teos on Istanbuliin sijoittuva kertomus Kemalista ja hänen rakkautensa kohteesta Füsunista. Kahdeksan vuotta Kemal käy tapailemassa Füsunia kaukaisen sukulaisen roolissa. Hän ei kuitenkaan saa vastakaikua rakkaudelleen, joten hän alkaa kerätä, oikeammin näpistellä, Füsuniin liittyviä esineitä, joista alkaa pikkuhiljaa muodostua hänen rakkautensa museo: viattomuuksien museo. Pamuk on kertonut luoneensa ajatuksen museosta jo kirjaa kirjoittaessaan. Museosta nauttiakseen ei kirjaa tarvitse kuitenkaan välttämättä lukea. Museo on siltikin aivan uskomattoman, ihastuttavan hieno kokemus!

IMG_7987

Huomasimme, että Istanbulin taidemuseoissa kannattaa tarkistaa, ovatko pääsylipun hinnan samat ulkomaalaisille ja turkkilaisille. Monissa museoissa hinta oli paikallisille reilustikin edullisempi. Paikallisella henkilökortillamme, kimlikillä, saimme liput aina paikalliseen hintaan.

20180120_192448

Museoiden ja hotellimme lisäksi nautimme Istanbulissa turkkilaisesta ruuasta. Kävimme veneellä Kadıköyn puolella illallisella Çıya sofrası -ravintolassa testaamassa gaziantepeläistä ruokaa. Tarkoituksemme on pitkään ollut matkustaa itse Gaziantepeen, Turkin kulinaarimekaksi kutsuttuun kaupunkiin, nauttimaan ruuasta autenttisessa ympäristössä. Turkin poliittisen tilanteen vuoksi matkustaminen tuolle alueelle kuitenkin arveluttaa. Ruoka Çıya sofrasıssa oli oikein hyvää ja palvelu nopeaa ja ystävällistä – suosittelemme lämpimästi!

IMG_20180120_181206Beyoğlun puoli oli mukavaa seutua ja ihan hotellimme vierestä löytyi kahviloita, ravintoloita ja baareja. Istiklal-kadullekin oli vain muutaman minuutin kävelymatka. Kadıköy oli tunnelmaltaan hyvin erilainen ihmisvilinöineen, basaareineen ja myyntikojuineen. Oikein mukavaa vaihtelua.

Perusturkkilaisen sunnuntaiaamiaisemme nautimme Galata-tornin kupeessa olevassa (1964 avatussa) Güney-ravintolassa, jonka jälkeen kiipesimme hissillä Galata-torniin. Tarkoituksemme oli käydä ihailemassa näköalatasanteelta 360⁰ Istanbulia, mutta asteet jäivät meillä hyvin paljon pienemmiksi. Tornia ympäröivä maisematasanne oli nimittäin kovin kapoinen ja liikkeellä oli aamutuimaan muitakin turisteja sekä suuri määrä lokkeja, jotka ovat oletettavasti tottuneet saamaan jotain murkinaa näköalaturisteilta. Tyydyimme ottamaan muutaman valokuvan ja katselemaan maisemia ylätasanteen ravintolan ikkunoiden läpi.

Istiklalta löysimme sunnuntaina vielä kivan kahvipaikan Ravouna-hotellin alakerrasta. Art nouveauta edustavalla talolla oli mielenkiintoinen historia: sen on rakennettu vuonna 1906 italialaiselle Ravouna-perheelle. Historian kirjat eivät kerro, milloin ja miksi Ravouna-perhe muutti talosta, mutta talo on sen jälkeen toiminut ainakin kirjakauppana, antiikkikauppana ja jalokiviliikkeenä. Todella kaunis talo ja kahvila! Tänä päivänä Ravounasta löytyy kahdeksan sviittiä. Sviittejä emme käyneet katsomassa, mutta kattotasanteen hotellin vieraille tarkoitetusta ravintolasta sen sijaan kävimme ihailemassa näköaloja. Pikavisiitin perusteella potentiaalinen yöpymispaikka seuraavalle kerralle…

Ensimmäinen viikonloppu näistä viimeisistämme saa nyt merkintänsä: tehty!

Istanbulin ja Pera Palacen tunnelmissa

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Kirjallisuus, Turistina Turkissa, Turkista, YleinenJätä kommentti

Kasehegen aika Ankarassa alkaa olla loppusuoralla… Tulimme tänne tammikuussa 2016 ”toistaiseksi”, ja tuo toistainen näyttää tällä kertaa kestävän enää muutaman kuukauden. Listasimme pari viikonloppua sitten paikkoja ja paikkakuntia, joissa haluaisimme vielä Turkin aikanamme käydä. Kalenteri täyttyi melko nopeasti, eivätkä kaikki paikat edes mahtuneet mukaan!

IMG_7907.JPG

Aloitimme loppurutistuksen viime viikonloppuna Istanbulista, josta olemme aikaisemmin ehtineet nauttia vain lyhyellä visiitillämme matkalla Bangkokista Helsinkiin. Silloin kolusimme kultaisen sarven Sultanahmetin aluetta, nyt oli vuorossa vanha Peran puoli eli Beyoğlu.

Yöpymispaikaksemme Peran puoleiseen Istanbuliin valitsimme komeasti historiallisen Pera Palacen Hemingway-sviitin, joka hotellin nettisivujen mukaan on sisustettu Hemingwayn tyyliin: jaden vihreää viittaamaan Hemingwayn rakkautta mereen ja ruskeaa muistuttamaan hänen intohimostaan hyviin sikareihin. Sviitti oli komea ja tilava kolmannen kerroksen kulmahuoneisto.

Pera Palacella on pitkä historia Istanbulin vieraiden majoittamisessa. Se on rakennettu vuonna 1891 majoituspaikaksi vieraille, jotka saapuivat ”Idän pikajunalla” Pariisin Gare de l’Estistä Istanbulin Sirkeci-junaterminaaliin. Aikanaan vieraat kannettiin asemalta hotellille kantotuolilla, joka nyt seisoo näytillä hotellin ala-aulassa.

IMG_7915Pera Palace on Istanbulin vanhin hotelli, joka saa kunnian olla myös Istanbulin ensimmäinen hotelli, jossa vierashuoneisiin tuli hanasta kuumaa vettä. Hotelli oli aikanaan osmanien palatsin lisäksi ainoa rakennus, jossa oli sähköt, ja sieltä löytyy lisäksi Euroopan toiseksi vanhin (ensimmäinen asennettiin Eiffel-torniin) sähköllä toimiva hissi. Hissi ei ole enää yleisessä käytössä, mutta pyynnöstä meille tarjoiltiin ihanaa vanhan ajan tunnelmaa ajeluttamalla meidät hissillä ylös viidenteen kerrokseen ja takaisin alas. Vanhalla hissillä olisi voinut olla mielenkiintoisia tarinoita kerrottavanaan, sillä Pera Palace oli aikoinaan vakoilijoiden ja poliittisten pakoilijoiden ja vehkeilijöiden tapaamispaikka 🙂

Pera Palace on merkittävä myös itsenäiselle Turkille: ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1922, kun miehitysjoukot olivat miehittäneet Istanbulin, turkkilaiset nationalistit neuvottelivat Atatürkin johdolla englantilaisten kanssa juuri Pera Palacessa kaupungin luovuttamisesta Turkin uudelle tasavallalle.

Pera Palacessa on Hemingway-sviittimme lisäksi viisitoista muuta sviittiä, jotka ovat kaikki saaneet nimensä hotellin asukkaiden tai jollakin muulla lailla hotelliin liittyvien kuuluisuuksien mukaan. Hotellissa on vieraillut kuninkaallisia, valtionpäämiehiä ja taiteilijoita ympäri maailmaa, muun muassa Agatha Christie, Mustafa Kemal Atatürk, Yrjö V, Vilhelm II, Frans Joosef I, Nikolai II, Edvard VIII, Ferdinand I, Kaarle I, Josip Broz Tito, Valéry Giscard d’Estaing, Mata Hari, Yehudi Menuhin, Jacqueline Kennedy Onassis, Rita Hayworth, Zsa Zsa Gábor ja Mika Waltari. Ja nyt siis myös Kasehege. Sviiteille nimensä ovat antaneet Hemingwayn lisäksi ranskalainen kirjailija Pierre Loti (oikealta nimeltään Julien Viaud), nuorturkkilainen itsenäisyysmies Celal Bayar, Turkin järjestyksessä toinen presidentti İsmet İnönü sekä kuningas Edward VIII ja keisari Franz Josef. Agatha Christie ja Greta Garbo ovat saaneet hotelliin nimikkohuoneensa.

Atatürk asui Istanbulissa ollessaan Pera Palacen alimman  asuinkerroksen hotellihuoneessa numero 101, joka muutettiin museoksi vuonna 1981. Huone on maalattu auringonlaskun vaaleanpunaiseksi, joka oli kuulemma Atatürkin lempiväri. Saimme kuuluisaan huoneeseen yksityisesittelyn. Alimman kerroksen kulmahuoneiston Atatürk oli kuulemma valinnut siitä syystä, että hotellissa asusti sodan aikana paljon vieraiden valtojen sotilaita: alimman kerroksen ranskalaisten parvekkeiden kautta olisi näppärä paeta kadulle, jos tarve vaatisi.

IMG_7989.JPG

Museohuoneen näyttelyesineisiin kuuluu muun muassa Atatürkin intialaiselta maharajalta lahjaksi saama käsin kultalangalla kirjailtu rukousmatto. Maton sanotaan sisältävät ennustuksen, joka tosin osattiin tulkita vasta Atatürkin kuoleman jälkeen. Mattoon on kirjailtu kellonaika 9.07, joka on Atatürkin biologinen kuolinaika. Myös kuolinpäivä löytyy matosta: kellon alle on kirjailtu 10 krysanteemia – Atatürk kuoli marraskuun 10. päivä.

Atatürkiakin kuuluisampi hotellin vieras on varmasti dekkarikirjailija Agatha Christie, jonka sanotaan kirjoittaneen hotellissa teoksensa Idän pikajunan arvoitus. Agatha Christien suosikkihuone numero 411 kulkee nimellä Agathan Christie -huone, joka oli toinen majoitusvaihtoehto meille. Päädyimme kuitenkin dekkarin sijasta meri-sikari-teemaan.

Hemingway ei itse asiassa kai koskaan majoittunut Pera Palacessa, mutta hänen novellinsa The Snows of Kilimanjaron päähenkilö Harry sen sijaan oleili siellä palvellessaan 1. maailmansodassa ympärysvaltoja Konstantinopolin valloituksen aikana. Ja melko varmasti Hemingway itse Istanbulissa ollessaan kävi Oriental-baarissa naukkaamassa muutaman viskin sikarin kera.

IMG_7908

Hotellin omistaja on vuosien mittaan vaihtunut. Hotelliin tehtiin vuosina 2008-2010 mittava 23 miljoonan euroa maksava restaurointi. Restauroinnin aikana löytyi keittiön kaapin takaa yllättäen lukollinen kaappi, josta puolestaan löytyi 50 vuotta kadoksissa olleet Pera Palacen alkuperäiset hopea-aterimet! Aterimet puhdistettiin ja ne ovat nyt käytössä hotellin Agatha Christie -ravintolassa ja Kubbeli-aulakahvilassa, jossa tarjoillaan hotellin kuuluisa kello viiden tee flyygelimusiikin tunnelmissa.

IMG_7957

Hotelli oli juuri niin kaunis ja palvelu juuri niin hyvää kuin olimme etukäteen ystäviltämme saaneet kuulla. Istanbulin viikonloppumme oli hotellin ihastelumme ja nautiskelumme lisäksi niin tapahtumarikas, että kirjoittelen siitä lisää erikseen…

Myytti, legenda ja joulupukki

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Myyttejä ja legendoja, Turistina Turkissa, Uskonnoista, YleinenJätä kommentti

Olen aikaisemminkin kirjoitellut Turkin mahtavista arkeologisista kaivauksista, historiallisista ja esihistoriallisista museoalueista ja museoista, myyteistä ja legendoista, jotka ovat sotkeutuneet Turkin virallisempaan historiaan. Lokakuun alussa luin Hürriyet Daily Newsistä artikkelit kahdesta merkittävästä uudesta löydöstä: Amasyan alueella suoritetuissa kaivauksissa oli löytynyt 11 esinettä, joiden uskotaan kuluneen kuningas Salomonille (muslimit tuntevat kuninkaan nimellä profeetta Suleiman). Toinen merkittävä löytö on hauta, jonka Turkin arkeologit ovat löytäneet Pyhä Nikolauksen kirkon alta Turkin Antalyan alueen Demrestä. Kirkon alla olevassa temppelissä uskotaan olevan haudattuna Pyhä Nikolaus eli joulupukkimme esi-isä.

Legendat ainakin tukevat arkeologien uskomuksia: Nikolaus syntyi 200-luvun lopulla Lyykian Patarassa eli juuri Lounais-Turkin Antalyan alueella. Hän toimi aikuisiällään Demren, silloisen Myran, piispana. Kun keisari Diocletianus 300-luvun taitteessa käynnisti viimeiset kristittyjen vainot, Nikolaus joutui lähtemään maanpakoon. Kahdeksan vuotta myöhemmin hän kuitenkin palasi virkaansa, kun keisari Konstantinus I Suuri palautti kristityille kansalaisoikeudet.

Tähän saakka on uskottu että Nikolauksen luut siirrettiin keskiajalla Turkista Italiaan. Monet katoliset ja ortodoksit uskovat, että Pyhän Nikolauksen jäänteet ovat Basilica di San Nicolassa. 1950-luvulla tehtyjen tieteellisten mittausten perusteella saatiin vuonna 2005 selville, että basilikan Nikolaus oli ollut noin 1,5 metriä pitkä ja että hänellä oli ollut murtunut nenä. Turkkilaiset asiantuntijat kuitenkin sanovat nyt, että Italiaan on aikanaan siirretty väärät luut, jotka kuuluvat tuntemattomalle papille. Oikea joulupukin esi-isä odottelee Turkin Demressä tunnistusta – ja sitä odottelee myös Antalyan turistisektori. Joulupukki on hyvä vetonaula kaikkialla maailmassa.

saint nikolaus

Pyhä Nikolaus on, paitsi joulupukkimme esi-isä, monien maiden ja kaupunkien suojeluspyhimys ja muun muassa merenkävijöiden, kalastajien, asianajajien, apteekkarien, oikeusmurhien uhrien ja lapsien suojeluspyhimys.

Nikolaus kuvataan aina piispan asussa tunnuskuvanaan joko kolme kultakimpaletta tai kolme sammiossa olevaa päätä. Molemmat viittaavat Nikolaukseen liitettyihin legendoihin.

Pyhän Nikolauksen elämään liittyivät jo varhain erilaiset salassa tehdyt hyvät teot. Erään legendan mukaan hän pelasti merimiehiä myrskyn keskeltä ja auttoi nälänhädän uhreja jakamalla heille vehnää. Toisen legendan mukaan hän auttoi kolmea nuorta tyttöä, jotka olivat vaarassa joutua porttolaan, heittämällä heille salaa yöllä kultakimpaleita ikkunasta. Legendoihin liittyy myös kertomus kolmesta opiskelijasta, jotka ilkeä majatalon isäntä surmasi, paloitteli ja kätki suolatynnyriin, mutta jotka pyhimys ihmeellisellä tavalla pelasti.

Länsimaihin Nikolaus-kultti levisi 800-luvulla, kun napolilainen Johannes Diaconus kirjoitti kreikkalaisiin legendoihin perustuvan elämäkerran Vita S. Nicolai. Elämäkerrassa kerrotaan myös Nikolauksen lapsuuden ajoistaan, muun muassa siitä, kuinka hän kieltäytyi imemästä äitinsä rintaa keskiviikkoisin ja perjantaisin, jolloin kunnon kristityn tuli paastota.

Pyhän Nikolauksen suosio kasvoi räjähdysmäisesti lännessä, kun hänen ruumiinsa (tai se, minkä uskottiin olevan hänen ruumiinsa) siirrettiin vuonna 1087 eteläitalialaiseen Barin kaupunkiin. Joidenkin tarinoiden mukaan italialaiset merirosvot ryöstivät ruumiin, toisten tarinoiden mukaan muslimien valloitettua Myran Nikolauksen jäännökset tuotiin Bariin turvaan.

Nikolauksesta tuli erityisen suosittu Hollannissa, jossa lapsille jaettiin lahjoja Nikolauksen päivänä 5.12. Tapa levisi hollantilaisten protestanttien mukana Pohjois-Amerikkaan, jossa Pyhä Nikolaus koki vuosisatojen kuluessa muodonmuutoksen ja alkoi 1930-luvulta saakka pukeutua Coca-Cola Santa Clausin vaatteisiin (pukin muuten piirsi Coca-Colalle amerikkalainen Haddon Sundblom, jonka isä oli Ahvenanmaalta ja äiti Ruotsista). Suomalainen vanha joulupukki pukeutui vielä perinteisesti harmaaseen turkkiin, mutta toisen maailmansodan jälkeen sekin vaihtoi asunsa, coca-colan hengessä, punaiseen takkiin ja kasvatti pitkän vitivalkoisen parran.

Meyhanessa

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Ruokajuttuja, Turistina Turkissa, Yleinen2 kommenttia

Meillä on ollut aikomuksena jo pitkään käydä turkkilaisten ystäviemme kanssa meyhanessa eli ”juomatalossa”. Ongelmanamme on ollut hyvän meyhanen löytäminen Ankarasta. Izmiriläinen ystävämme löytäisi sellaisia helposti kuulemma Izmiristä, jonne joku päivä toivottavasti vielä yhdessä päädymme. Siis Izmiriin.

WP_20171108_001[1].jpgMeyhane-ongelmamme on nyt kuitenkin ratkaistu: Kävin viime perjantaina pitkästä aikaa kävelyllä lähiseutumme pikkukatuja, ja kuinkas ollakaan: naapurissa oli avattu meyhane! Päätimme käydä kaksistaan edeltäkäsin tarkastamassa Müstesna-nimisen meyhanen heti perjantai-iltana. Oikein oli mukava paikka.

Meyhanessa oli saapuessamme jo jonkin verran porukkaa, neljän miehen bändi soitti turkkilaista musiikkia, ihmiset napostelivat mezelereitä, ryypiskelivät väliin rakıa ja tupruttelivat aina välillä pari tupakkia. Tupakanpolttohan on Turkissa ravintoloiden sisätiloissa kielletty, mutta kieltoa onnistutaan näköjään kiertämään täälläkin – ainakin meyhanessa.

Henkilökunta puhui tietysti vain turkkia, mutta sisällä ei kovin laajaa sanavarastoa tarvittu: merhaba, iyi akşamlar, pieni pullo rakıa, lütfen, tarjoilijapojan kantamalta suurelta tarjottimelta muutaman pikku lautanen naposteltavaa, sağolun – ja antauduimme mukaan meyhane-tunnelmaan.

Serdeniz

Kymmenen aikaan paikalle saapui illan pääesiintyjä Serdeniz. ”Entré” oli sen verran komea, että kyse täytyi olla hiukan tunnetummasta persoonasta: sisään purjehti kauniisti meikattu Taiteilija, lyhyt tukka hulmuten, kädet kauniisti levällään, liuta ihailijoita vanavedessään. Ja saimme hetken kuluttua kuulla uutta, tuoretta meyhane-musiikkia.

Kokemus oli sen verran mukava, että päätimme käydä paikalla uudelleen seuraavana iltana. Olimme jo aiemmin varanneet pöydän Oranin Kalbur-kalaravintolasta, jonne suuntasimme iltapäivällä Suomesta tulleiden ystäviemme ja turkkilaisten ystäviemme kanssa. Erikoisella konseptilla toimivasta Kalburista olen kirjoitellut jo aiemmin. Tällä kertaa emme onnistuneet tekemään muita mokia kuin tilaamaan lopussa vähän juustoa. ”Kotonanne voitte syödä juustoa; tämä on kalaravintola!”, tuumasi omistaja ja toi meille vielä yhden herkullisen kala-annoksen.

Kalburista suuntasimme porukalla Müstesnaan. Omistaja tuli kädet levällään ottamaan meidät vastaan. Olimme kaksistaan varmistaneet jo edellisenä päivänä, mihin aikaan musiikki lauantaina alkaisi ja luvanneet tulla paikalle ystäviemme kanssa. Hymy leveni entisestään, kun hän kuuli, että mukana oli tällä kertaa myös turkkilaisia: ”Tänään onkin paljon helpompi kommunikoida” 🙂

Vaikka meyhane kääntyykin suomeksi juomatalo, kyse ei missään nimessä ole suomalaiskansallisesta tavasta ”juoda”. Meyhane on osa turkkilaista kulttuuria ja siihen kuuluu erinäisiä kirjoittamattomia sääntöjä, eräänä niistä tämä: Tarkoitus ei missään nimessä ole humaltua liikaa! Liian humalassa olevaa seurueen jäsentä ei kutsuta seuraavalla kerralla mukaan lainkaan.

Meyhanessa juodaan, kuten mekin, yleisesti nimenomaan rakıa ja syödään pieniä ruoka-annoksia; varsinaisia ruoka-annoksia siellä ei saakaan. Varsinkin izmiriläisille meyhane-kulttuuri on yhtä kuin rakı sofrası -kulttuuri eli rakı-pöytäkulttuuri.

Rakı-pöytäkulttuurista olemme turkkilaisten ystäviemme kanssa jutustellet muutamaan otteeseen. Googlasin myös netistä kulttuurisia käyttäytymisohjeita ja aikalailla tarkkaan tähän tapaan iltamme sujuikin:

– Rakı-pöytään kuuluu oleellisena osana mezejen eli pienten alkupala-annosten syöminen, jutustelu, huumori ja iloinen lasin pohjilla kippistely: Afiyet olsun! Şerefe!
– Rakı pöydässä kuunnellaan turkkilaista, mielellään meyhane-musiikkia.
– Rakı juodaan yleisesti veden kanssa. Tek, double tai triple annos rakıa, loput vettä.
– Juomaa ei koskaan kulauteta kurkkuun, vaan siemaillaan nautiskellen.
– Rakı-pöydässä parannetaan yhdessä maailmaa. Jutustelu alkaa yleensä helpoista jokapäiväisistä aiheista, siirtyy toisen rakı-lasin jälkeen syvempiin mietiskelyihin ja lopulta politiikkaan – jonka jälkeen siirrytään tanssimaan pöydille (tämän me jätimme väliin – tanssimme ihan vain lattialla, myös turkkilaista kotka-tanssia, josta muun muassa Atatürk kovasti piti)
– Toisinaan rakı sofrasıa kutsutaan myös çilingir sofrasıksi eli lukkosepän pöydäksi, jolla on jo alkujaankin terapiatarkoitus: paitsi parantaa maailmaa, eritoten auttaa pidättyväisiä läsnäolijoita avaamaan sisimpiään.
– Toista ei saa keskeyttää, kiroilua ei katsota hyvällä, eikä puhelimeen koskaan vastata kesken rakı-jutustelun.
– Jos joku alkaa itkeä, häntä ei lohduteta, vaan siirrytään sujuvasti uuteen aiheeseen (meitä ei onneksi itkettänyt lainkaan)
– Ja vielä eräs erittäin tärkeä sääntö: Se, mitä on sanottu tai tehty rakı-pöydässä, myös jää rakı-pöytään!

IMG_7051

Rakı ei ole vain meyhanejen juoma, vaan muutenkin kulttuurisesti tärkeä juoma. Turkkilaiset siemailevat yhteensä 60 miljoonaa litraa rakıa joka vuosi, yleensä ruuan kanssa. Juoman vahvuuden ja värin vuoksi turkkilaiset kutsuvat sitä myös nimellä leijonan maito, aslan sütü. Samoin kuin ouzo, pastis tai arabialainen arrak, rakı muuttuu valkoiseksi, kun siihen lisää vettä.

Rakıa löytyy useaa merkkiä, joiden alkoholipitoisuus vaihtelee jonkin verran, samoin kuulemma maku. Tosin ainakaan meidän turkkilaiset ystävämme eivät kuulemma erota yhtä juomaa toisesta. Rakıa myydään erikokoisia pulloja tai kannuja: bir kadeh (lasi), bir otuzbeşlik (35ml) tai bir şişe (pullo) eli yetmişlik (70ml).

Rakı, kuten muutkin alkoholijuomat, on suhteellisen kallista Turkissa. Reilut puolet pullon hinnasta koostuu veroista. Alkoholiveroja korotettiin nykyisen hallituspuolueen tultua valtaan vuonna 2002. Tuolloin rakı-pullon sai 9,15 Turkin liiralla; kymmenen vuotta myöhemmin se maksoi 51 liiraa. Nyt rakipullon hinta on 100 liiran hujakoilla. Samantapaisia korotuksia tuli muihinkin alkoholijuomiin. Olutvero nousi ensin huimat 737 %, mutta kun sekään ei lopettanut oluen kulutusta, nostettiin sitä vielä 43 %.

Vuonna 2013 hallitus sääti uuden alkoholilain, jonka mukaan alkoholia ei saa myydä klo 22.00-6.00. Alkoholitarjouksia ei myöskään saa enää mainostaa, eikä alkoholijuomia myydä 100 m lähempänä kouluja ja uskonnollisia rakennuksia. Presidentti ilmoitti vuonna 2013 myös, että Turkin kansallisjuoma ei tästä lähtien ole enää rakı, vaan jugurttijuoma ayran.

Ovat tainneet Turkissa tehdä yhteistyötä thaimaalaisten päättäjien kanssa: siellähän tuli samoihin aikoihin voimaan samantapainen laki.  Ja kuten Thaimaassa: hallitus puolustaa lakia ”suojelemalla suurta yleisöä alkoholismin vaaroilta”. Alkoholin kulutus on kuitenkin Turkissa eri mittakaavoissa kuin Thaimaassa. Tilastojen mukaan turkkilaisista vain 8 % käyttää alkoholia ja alkoholin vuosikulutus on 2,7 litraa per capita.

Turkkilaisen sanonnan mukaan: “Jos haluat todella tuntea toisen, tee hänen kanssaan yhteinen matka tai nauti hänen kanssaan rakıa”. Suomalaisten ystäviemme kanssa olemme nyt tehneet molemmat 🙂 Turkkilaisten ystäviemme kanssa olemme myös suunnitelleet yhteistä matkaa Turkin ruokapääkaupungiksi kutsuttuun Gaziantepiin, mutta sitä odotellessa nautimme siis yhdessä rakıa. Hyvin meni! Kyllä uskallamme yhteiseen reissuunkin lähteä.

Marraskuisella autoreissulla

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Myyttejä ja legendoja, Turistina Turkissa, YleinenJätä kommentti

Saimme viikonlopuksi ystäväpariskuntamme tänne Oulusta. Kävimme lauantaina kävelyreissulla Ankaran linnalla ihanan auringonpaisteisessa syyskelissä. Linnan tienoilta olen kirjoitellut aikaisemminkin: juttuja löytyy ”turistina Ankarassa”-kategoriasta. Sunnuntaina suuntasimme automme kohti Beypazarıa eli herrasmiesten toria, noin 1,5 h automatkan päähän kotoamme.

Beypazarı on vanhalla kauppareitillä Istanbulista ja Bagdadiin, ja sen sanotaan olevan myös osa muinaista silkkitietä. Sillä onkin pitkä historia ensin heettiläisten, sitten fryygialaisten, muinaisten roomalaisten, bysantin, seljuk-turkkilaisten ja osmanien valtakunnan alueena. Nykyään Beypazarı on pieni maaseutukaupunki, joka on kuuluista muun muassa porkkanoista (siellä viljellään lähes 60% Turkin porkkanoista), luonnonmineraalivedestä ja telkari-tekniikalla tehdyistä koruista.

Beypazarın ruokaa kehutaan erityisen hyväksi. Mekin aloitimme aamupäivämme herkullisella köy kahvaltılla eli maalaisaamupalalla yhdessä kaupungin vanhoista restauroiduista taloista. Aamupalapaikka oli lähes täynnä ja siellä kävi kova kuhina, kun ruokia ja astioita kannettiin oven suun keittiöstä ruokailuhalliin ja takaisin keittiöön.

Kuten odottaa saatoimme, kahvilassa puhuttiin vain turkkia. Onnistuimme alussa sekoittamaan kahvilanpitäjän, joka aamupalan sijasta olisi tuonut meille gözlemejä ja kahvia. Kahvilanpitäjä huuteli välillä vieraisiin pöytiinkin, osaisiko joku kertoa, mitä nämä ulkomaalaiset haluavat; että osaisiko joku heidän kieltään. Olimme nähtävästi osuneet tuiki tavalliseen aamupalapaikkaan, sillä ruokailusalissa näytti olevan meidän lisäksemme pelkästään tavallisia turkkilaisia perheitä aamupalaa nauttimassa. Ei osannut kukaan siis auttaa, mutta kovasti osaa asiakkaista tilanne nauratti. Olisikohan neljän ulkomaalaisen pölähtäminen paikalle yllättänyt omistajan niin, ettei kahvaltı-sanaa osannut puheestamme edes erottaa? Saimme kuitenkin aamupalamme, joka oli oikein herkullista kotitekoisine hilloineen ja uunituoreine leipineen.

IMG_0007 (2)

Vanhan kaupungin mukulakivikatujen varsilla on yhteensä noin 500 restauroitua osmanien aikaista asumusta, joista osa on kunnostettu, kuten aamupalapaikkammekin, kahviloiksi tai ravintoloiksi, osa taas myymälöiksi, joissa myydään korujen, luonnonmineraali- ja porkkanatuotteiden lisäksi vähän kaikenlaista, mitä turistien uskotaan mukaansa haluavan. Me halusimme muun muassa pinjansiemeniä, jotka maksavat Beypazarın kojuissa vain murto-osan Ankaran kauppojen hinnoista.

Kävimme myös ihailemassa telkari-koruja, jotka tehdään ohuesta hopealangasta kutomalla. Lopputulos muistuttaa hopeapitsiä. Ostin mukaani kaulakorun, joka tosin ei ollut kutomatekniikalla tehty, mutta beypazarılaista käsityötä kuitenkin.

Beypazarısta ajelimme Gordionin kautta kotiin. Gordionissa solmittiin se solmu, jonka Aleksanteri Suuri myöhemmin katkaisi miekallaan. Määränpäänämme oli pieni, mutta mukava Gordion-museo ja Midas Tümulüsü eli Midaksen hauta, joka oikeasti on oletettavasti Midaksen isän hauta.

Midaksesta tiedetään yleensä vain tarinat kultaisesta kosketuksesta, mutta hän on ollut ihan oikea historian hahmo. Joidenkin klassisten historian kirjojen mukaan hän on myös Ankaran perustaja. Midaksen persoonan uskotaan tarjonneen pohjaa meidän päiviimme saakka säilyneille Midas-tarinoille. Midaksen kerrotaan olleen satumaisen rikas ja ahne kuningas – siitä kultainen kosketus, jonka Midas sai kreikkalaiselta Dionysos-jumalalta.

IMG_0017.JPG

Midaksen kerrotaan myös olleen tuomarina Apollo-jumalan ja metsän hengen Panin välisessä soittokilpailussa. Kun Midas julisti Panin voittajaksi, Apollo muutti Midaksen korvat aasin korviksi. Midas onnistui peittämään myssyllä aasin korvansa kaikilta muilta paitsi parturiltaan. Salaisuus oli kuitenkin parturille liikaa yksin kannettavaksi. Hän kaivoi maahan reiän, jonne kuiskasi salaisuutensa ja peitti sen tiiviisti. Kuopan päälle kasvoi kuitenkin heinää, joka tuulisella säällä kuiskaili salaisuutta ympäriinsä. Gordionista löytyneen aasinkorvaisen miehen kuvan uskottiin kauan kuvaavan Midasta. Nykyään sen kuitenkin liitetään kreikkalaisiin taruihin ja metsän Satyyrin.

Hieno autoilureissupäivä: hyvää seuraa, hyvää ruokaa, ripaus historiaa ja kauniita maisemia ja auringonpaistetta.

Syysretkellä

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Turistina Ankarassa, Turistina Turkissa, YleinenJätä kommentti

IMG_7682.JPGAnkaran ruskan innoittamina teimme tänään syksyisen tutustu kotikuntaasi -retken Karagöliin (noin 70 km kotoamme). Tuttavamme kertoi jo viime vuonna, että siellä ruska-aika on erityisen kaunista katsottavaa. Jonakin vuonna tuo lie pitänyt paikkansa, mutta tällä kertaa kauneimmat näkymät olivat oikeastaan matkalla Karagöliin. Oli ihan pakko pysähtyä ottamaan kuvia, vaikka niitä ottaessaan jo tietää, että 2D:llä ei saa tallennettua 3D:tä – tai 4D:tä, sillä luonnon äänet eivät tallennu edes digikuviin. Mutta kaunista oli!

Kävimme menomatkalla katsastamassa Ankaran messukeskuksen tienoot, joita on aina lentokentälle/ltä mennen/tullen katseltu ja mietitty, mitähän tuollakin on. Siellä oli mukava, siisti puisto, jossa oli hyvin päällystetyt tiet vaikka pyöräilylle, leikkikenttiä, kahviloita (joissa olisi sanut turkkilaisen aamupalan), lampi ja polkuveneitä (kulpavolkkareita), törmäily- ja mikroautoiluradat, pystipuisto (olisikohan olleet entisiä Ankaran pormestareita?), tosi siistejä lintuhäkkejä…

Syksy näkyi myös tien varsilla, jossa kyläläiset myivät satoaan ja niistä tehtyjä tursuja eli säilykkeitä. Ostimme useita kassillisia satoa ja kolme purkillista erilaisia tursuja mukaamme. Maistiaiset saimme paikanpäällä, joten herkullisia ovat takuuvarmasti kaikki. Tursumyyjältä saimme kaupan päälle tosi komean kurpitsan.

Karagöl oli myös kaunis ruskaväreissänsä. Harmitti, että emme ottaneet kahvitermosta ja vaikka paria simitiä mukaan – paikka olisi ollut ihanteellinen pienelle kahvipiknikille. Paikalliset olivat kaukaa viisaampia, jotkut olivat jopa sytyttäneet pienen nuotion ja osalla oli hiilillä lämmitettävä teenkeitin mukanaan.

 

Paluumatkalla pysähdyimme Çubukin pikkukaupungissa turkkilaisilla kahveilla. Oli selkeästi kahvittelu ja teettely aika. Kahvilat, çay bahçesit, puiston penkit ja pienet piknik-alueet olivat täynnä asiakkaita. Ihanan rauhallista pikkukaupunkielämää, vaikka kahvi olikin Ankaran hinnoissa, tarjottuna ilman lokumeja.

Koukkasimme vielä Özel kasapimme kautta kotiin. Takuutuoretta lihaa jälleen. Lampaan jalat kasapimme leikkasi tuoreeltaan uudesta ruhosta.

Suomen mallia ja lomailua Izmirissä

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Turistina Turkissa, YleinenJätä kommentti

Sain elokuussa suurlähetystömme kautta kutsun koulutustapahtumaan Izmiriin. Kutsussa minua pyydettiin puhumaan Suomen koulutusjärjestelmästä paikallisen koulutussäätiön lukukauden avajaisviikolla. Googlasin järjestäjän (EÇEV), ja kun sen arvomaailma ja tavoitteet näyttivät sopivan omiini, vastasin myöntävästi. Mikäpäs siinä; mukavaa, kun suomalainen koulutusjärjestelmä kiinnostaa – ja erityisesti Izmirissä, johon ihastuimme jo ensi kerran siellä käydessämme vuosi sitten.

Egitim Bulusmalari Afis.jpgOlin alussa siinä uskossa, että olen mukana yhtenä puhujana useammasta. Järjestäjä kuitenkin päätti, että yksi ”keynote-speaker” riittää, ja koulutustapahtuman nimeksi laitettiin ”Finlandiya modeli”. Järjestäjä lupasi maksaa lentoliput, hotellimajoituksen ja kuljetukset lentokentälle. Ei, kun esitystä hiomaan ja pakkaamaan! Päätimme lähteä nauttimaan Izmiristä koko viikonlopuksi.

Tilaisuuden pitopaikaksi oli alun perin varattu eräs keskustan hotellin juhlahuone, mutta ilmoittautumisia alkoi tulla heti alkupäivinä siinä määrin, että tilaisuus siirrettiin Atatürkin kulttuuripuiston tiloihin, jonne mahtuu kuulemma noin 800 ihmistä. Ilmoittautuneita oli rutkasti enemmän, mutta koska kaikki eivät ilmoittautumisestaan huolimatta saapuneet paikalle (turkkilainen tapa, näin minulle kerrottiin), mahduimme hyvin uuteen saliin.

Yleisön joukossa oli kuulemma säätiön henkilökuntaa, opetusalan ihmisiä, opettajia ja vanhempia – ja ainakin kaksi lasta vanhempiensa kanssa. Ja ainakin kolme suomalaista itseni lisäksi – kaunis kiitos heille kannustuksesta! Koska osa yleisöstä ei ymmärtänyt englantia, teimme yhteistyötä paikallisen tulkin kanssa, joka käänsi lähes kaiken sanomani turkiksi. Olin aika yllättynyt, kuinka hyvin koko kuulijajoukko jaksoi kuunnella kahdella kielellä puolentoista tunnin esitystä, joka koostui enimmäkseen faktoista ja koulutusjärjestelmän ja suomalaisen koulutusympäristön kuvaamisesta. Asia selvästi kiinnosti.

Loppuun oli varattu aikaa kysymyksille, ja minulle oli etukäteen kerrottu, että niitä tulee korkeintaan pari kappaletta. Toisin kävi, mikä oli oikein mukavaa. Suurin osa kysymyksistä koski opetuksen käytännön toteutusta Suomessa. Turkin kouluopetus ei tämän hallituksen aikana ole ainakaan mennyt eteenpäin, ja tästä oltiin myös selvästi huolissaan. Sain jälkeen päin vielä sähköpostilla pyynnön vastata, mitä vanhemmat ja opettajat voivat annetuissa puitteissa Turkissa tehdä. Olisiko  James A. Banksin transformatiivinen toiminta paikallaan? Se olisi aika rohkeaa, sillä sillon ryhdytään toimiin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämiseksi, vaikka oma toiminta haastaisi olemassa olevia lakeja ja rakenteita…

Tilaisuus loppui virallisesti neljältä, mutta vielä viiden aikoihin vastailin kysymyksiin ja poseerasin osallistujien selfieissä ja ryhmäkuvissa. Tilaisuus kuvattiin, ja esitys pitäisi tulla lähipäivinä näkyviin säätiön nettisivuille.

Izmir on siitä ihana turisteilukaupunki, että keskustasta ja sen liepeiltä löytyy hyvin näkemistä ja tekemistä muutamaksi päiväksi. Hotellimme oli keskustan rantabulevardin varrella Pasaportissa. Loppukesäistä merituulta ja auringonpaistetta, kalastajien seurailu rantalaiturilla, perheitä sunnuntaikävelyllä, kaveriporukoita piknikillä puistossa, rantaravintoloissa tuoretta ruokaa suoraan mereltä…

… vanhan kaupungin kapeita kujia ja vanhoja rakennuksia, aivan mahtava Arkas-taidemuseo ja siellä hieno vesiaiheinen näyttely, Atatürkin museo, arkeologinen museo ja Agoran museoalue, Kemeraltın basaarialue – näistä oli Izmir meille viime viikonloppuna tehty. Kyllä mieli lepäsi 🙂

Ystävyyskaupunkimme Bursa

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Turistina Turkissa, YleinenJätä kommentti

Kurban bayram -lomamatkamme viimeinen etappi ennen kotia oli Oulun ystävyyskaupunki Bursa. Oulu ja Bursa ovat olleet ystäviä jo vuodesta 1978 saakka. Oulun vuosina en muista koskaan Bursaan törmänneeni, mutta vuonna 2009 siellä netin mukaan vietettiin Bursa-viikkoa ja vastavuoroisesti vuonna 2010 Bursassa vietettiin Oulu-viikkoja. Bursa löytyy nimikyltistä Oulun ”Leeverin” puistosta yhdessä muiden Oulun ystävyyskaupunkien kanssa.

Olimme varannet majoituksen Kitap Evi -hotellista, Osmangazin Kavaklısta. Matkalla hotellillemme hoksasimme Kükürtlün kaupunginosassa Oulu caddesi -kyltin! Eläköön ystävyys!

Hotellimme oli tosi kaunis, osmani-arkkitehtuuria edustava vanha kirjakauppa-kahvila kaupungin vanhan muurin kupeessa, josta oli hienot näköalat Bursan kaupungin ylle. Heti aluksi meidät ohjattiin hotellin sisäpuutarhaan, jossa meille tarjoiltiin tervetuliaisjuomina kylmät turkkilaiset oluet. Pyysin kyllä kahvit, mutta saimme hiukan kummeksuvan katseen ja ehdotuksen, että jos nyt kuitenkin pitkän ajomatkan jälkeen olutta tai viiniä…

Ehdottoman ihana hotelli! Huoneen hintaan kuuluva aamupala oli loistava. Ainoa miinus oli ilmastointi, jota ei saanut säätää huoneesta itse – siis lämpimämmälle. Lupasivat kyllä aamulla seuraavalle asukkaalle korjata lämpöasteita ylöspäin. Yöt kun ovat jo kovin vilpoisia, vaikka päivisin lämpöä riittääkin välillä reippaat 30 astetta. Hotellin ravintolassa laskut tuotiin kirjakauppateemaisesti vanhan kirjan välissä.

Bursa on ei-bursalaisille ehkä tunnetuin kuumista lähteistä, kylpylöistä ja läheisestä 2534 m korkeasta Uludağ-vuorestaan, josta löytyy iso laskettelukeskus ja josta tulee meidänkin Erikli-juomavetemme. Bursan kaupunki on kuitenkin merkittävä ihan itsessäänkin. Se oli Osmanien valtakunnan ensimmäinen pääkaupunki ja Turkin silkkikaupan keskus: ensimmäiset silkkiperhosen toukat tuotiin silkkitietä pitkin nimenomaan Bursaan.

Bursa on Ankaraan verrattuna vilkas ja eläväinen bayraminkin aikaan. Kaupunki oli siisti ja kaunis; ihastelimme erityisesti kauniita mosaiikkikoristeluja, joita oli tehty aitoihin, muureihin, seiniin, katuun, portaisiin…

Orhan Gazi, osmanivallan perustajan Osman Gazin poika, valtasi Bursan bysanttilaisilta vuonna 1326. Hän teki Bursasta osmanien pääkaupungin, ja se oli koko Osmanien valtakunnan ajan merkittävä hallinnollinen ja taloudellinen keskus. Sekä Orhanin että Osmanin hautamausoleumit löytyvät hotellimme lähellä olevasta puistosta. Turkin historiaa lukeneena ihan hirvitti katsella isien hauta-arkkujen takana olevia pikkuisia arkkuja.

Bursa on myös kuuluisien turkkilasten kansantaruhahmojen, Karagözin and Hacivatin varjonukkien kotikaupunki, mutta näin bayramin aikaan varjonukkien kauppa ja paja olivat harmittavasti kiinni. Jotain jäi siis seuraavaan kertaan.

Kuljeskelimme vanhan keskustan basaarialueella, jossa bayramin vuoksi katetun basaarin kaupat olivat, myös harmittavasti, kiinni, samoin keskustan käsityöpazaari. Silkkikaupoista emme nähneet jälkeäkään, mutta jos jonkinlaista pyyhettä, rihkamaa ja vaatetta sekä useampi yaprak kebabiaan mainostavaa kahvilaa löysimme. Yhteen ulkokahvilaan pysähdyimme pikalounaalle.

Ilma oli aurinkoinen, kuuma ja kuiva ja kävely alkoi tuntua jaloissa. Nokialaisemme äpillä ja pikku kahvilasta kysymällä löysimme Bursan luultavasti ainoan kahvila-baarin, jossa sai tilattua lomailtapäiväoluen 🙂 Bursaan matkaa suunnitteleville: Müsadenizle pub eli M Pub & Lounge (joka on saanut nimensä Barış Mançon Müsadenizle çocuklar -kappaleesta) löytyy Altıparmak caddesilta.

Löysimme viimein, reissun päätteeksi, oikean kalaravintolankin, Arap Şükrü Altıparmak caddesin sivukujalta. Joltain nettisivulta luin ennen lähtöämme, että se on ”more than a dinner; it’s an experience”, ja niinpä se olikin! Koko kuja oli täynnä pieniä kadulle levittäytyviä ravintoloita (joista suurimman osan omisti kylläkin sama henkilö). Saavuimme ensimmäisten illallistajien joukossa, joten onnistuimme saamaan hyvän pöydän. Palvelu oli nopeaa ja ystävällistä, ruoka oli tuoretta ja hyvää ja sitä oli runsaasti.

Tuo ”experience” viittasi varmasti soittajaporukoihin, joita alkoi jo alkupalojemme aikaan saapua kujalle. Kukin porukka luritteli antoisasti turkkilaista musiikkia vaihdellen paikkaa aina sellaiseen pöytään, jossa oli tilaa istua alas soittimien kanssa. Kaikki eivät näyttäneet aluksi olevan mielissään suhteellisen kovaäänisestä musiikista korvansa juuressa, mutta parin kappaleen jälkeen lauleskelivat jo mukana itsekin. Ja lopuksi poltettiin yhdessä tupakit.

Palasimme takaisin Istanbul-Ankara moottoritietä, mutta emme edelleenkään tiedä, mitä se maksaa. Ücretsiz, iyi bayraminiz – Ilmainen, hyvää bayramia – luki maksupisteellä.

Oli mukava palata kotiin. Kiertoajelimme viiden päivän aikana yhteensä 1951 km, plus mopoajelut Bozcaadan saarella.