Kategoria: Turistina Turkissa

Assosiaalista ja viiniturismia

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Ruokajuttuja, Turistina Turkissa, Yleinen2 kommenttia

Googlasimme kotona ennen lomaa majoitusvaihtoehtoja reissullemme. Rannikolta Bergamon ja Çanakkalen välistä, Lesbos-saaren kohdalta, löytyi pieni Assoksen kylä (Behramkale) ja sieltä hotelli nimeltään Assosyal. Emme voineet ohittaa tilaisuutta! Miljoonakaupungissa asuva suomalainen minämme kaipaa välillä omaa rauhaa ilman sosiaalisen kanssakäymisen paineita 🙂

Hotelli oli nappi valinta! Ensimmäistä kertaa lomallamme saimme todeta olevamme huomattavasti sosiaalisempia kuin koko henkilökunta yhteensä! Henkilökunta oli toki ystävällistä, he vastasivat ja auttoivat ystävällisesti, kun kysyttiin, mutta asukkaita ei todellakaan häiritty edes small-talkilla.  Hotelli oli muutenkin mukava ja sieltä oli päiväaikaan aivan huikeat näköalat ja iltaisin katselimme terassillamme yllämme hohtavaa tähtitaivasta.

Ainoat sosiaaliset ihmiset hotellissa olivat yllättäen kaikki suomea puhuvia: ravintolan tarjoilijatyttö ja eräs hotellin asukas. Tarjoilijatytön tarina oli, että hän on opiskellut suomea yliopistossa Venäjällä; asukas oli ollut naimisissa suomalaisen kanssa. Tuo asukas kertoi ylpeänä olevansa suomalaisen popparin Sini Yazeminin isä. Hotellin netti oli sen verran hidas, että isä ei saanut soitettua meille Sini Yazeminin biisiä, mutta se löytyy tästä linkistä. Sini Yazemin kuulemma sanoo, että isä ei osaa puhua suomea, mutta se on kyllä höpö puhetta! Suomenkielistä puhetta tuli solkenaan.

Ajoimme tullessamme ensin hiukan liian pitkälle ja jouduimme kapealle serpentiinitielle, joka johti alas vanhaan satamaan. Ihan kapeimmilla paikoilla en uskaltanut edes istua auton kyydissä, vaan jouduin kävelemään osan matkasta. Paikalle oli nimittäin matkalla muutama muukin auto, joiden ohitus oli aika hurja kokemus. Perillä odotti muutama kymmenen autoa lisää, sillä satamassa oli kalaravintoloita ja uimapaikka. Saimme onneksi käännettyä automme ja palattua takaisin.

Assos on ollut asuttuna jo heettiläisten aikaan 700 eKr. Apostolien aikana Assos oli satamakaupunki, jonne Paavalin matkatoverit purjehtivat noutamaan Paavalia (Apt.20:13-14): ”Menimme sitten laivaan ja purjehdimme kohti Assosta, jossa meidän oli määrä ottaa Paavali mukaamme; näin hän oli päättänyt, koska halusi mennä sinne jalan.” Tänä päivänä paikan tärkein nähtävyys on kukkulan laella oleva Athenen temppeli, jonne mekin kiipesimme.

Assos oli selvästi turkkilaisten turistien suosiossa, osaksi noiden kalaravintoloiden ja uimapaikan ansiosta. Kapeita kivikatuja reunustivat pienet liikkeet, joissa myytiin jos jonkinlaista muistoesinettä, pöytäliinoja, vaatteita ja paikallisia herkkuja.

Kävimme illalla syömässä Assos köyüm -ravintolassa, koska halusimme syödä kalaa ja juoda paikallista viiniä sen kanssa. Assos köyüm oli kylän ainoa ravintola, jossa sai molempia. Ravintolan ruoka oli oikein hyvää, mutta tarjoilijapoika niin poissaoleva, hidas ja räjähtäneen näköinen, että päättelimme hänen olevan krapuloissaan.

Päätimme seuraavana iltana antaa Lonely planet Turkey -kirjallemme mahdollisuuden, vaikka se on tähän saakka tuottanut pelkkiä ihmetyksen aiheita ja pettymyksiä, ja käydä syömässä Ehl-i-keyf -ravintolassa, jossa kirjan mukaan tarjoillaan ”excellent, fresh food”. Sekä excellent että fresh loistivat poissaolollaan: emme ole koskaan ennen niin mautonta ruokaa Turkissa saaneet.

Kävimme Assosista reissun Bozcaadan eli Tenedoksen saarella, jota myös Turkin viinisaareksi kutsutaan. Saari on ollut viininviljelykeskus jo 800 eKr. Nykyään noin kolmasosa saaren pinta-alasta käytetään viinirypäleviljelyyn, joista kaikista ei toki viiniä valmisteta. Osa syödään ihan rypäleinä tai kuivataan rusinoiksi.

Saari on historian kulussa kuulunut Kreikan, Persian, Rooman ja Bysantin valtakunnille ennen kuin osmanit valtasivat sen 1455. Saari on ollut tärkeä paikka: jos halusi meren kautta Istanbuliin, joutui ensin kohtaamaan Bozcaadan saaren laivaston. Oletettavasti Troijan hevonenkin rakennettiin Bozcaadassa, jonne spartalaiset pysähtyivät ennen yllätyshyökkäystään Troijaan.

Matkasimme saarelle lautalla, joka lähti Geyiklin satamasta. Geyiklistä lähtevään lauttaan ei tarvinnut varata paikkaa etukäteen ja siihen olisi voinut ottaa autonkin mukaansa. Päätimme kuitenkin jättää auton maihin, koska sekä ystäviemme että hotellin omistajan mukaan saarelta voi olla vaikea saada paluumatkalle lauttapaikkaa autolle, ainakaan juuri siihen aikaan kuin itse haluaisi.

Kulkuneuvoksi saarelle arvoimme perillä hiukan dolmuşbussien, polkupyörien ja mopon välillä. Päädyimme lopulta mopoon, mikä oli loistava ratkaisu! Huristimme saaren ympäriinsä ja olo oli kuin 1980-luvulla interrailillä!

Oli todella lämmin päivä, ja rannoilla näkyi uimareita. Ajatuksen oli meilläkin ollut käydä pulahtamassa Egeanmereen, mutta sen verran kylmältä vesi näin syyskuussa tuntui, että päätimme tyytyä vain varpaiden kasteluun.

IMG_7750Saaren alkuperäisiä rypälelajikkeita ovat karakız (kuntra), karalahna ja vasilaki. Viinejä valmistaa kuusi paikallista viinitaloa: Amadeus, Ataol, Corvus, Gülerada, Talay ja Yunatçılar. Koska oli loma-aika, osa viinitaloista oli suljettuina. Kävimme kuitenkin ostamassa muutaman pullon kotiin vietäväksi saaren keskustassa olevasta Yunatçılarin viinitalon liikkeestä ja vierailulla pienellä Güleradan ja suurella Corvuksen viinitilalla. Viinitalon liikkeessä ei puhuttu englantia, mutta molemmilla viinitiloilla esittely hoitui sujuvasti englanniksi.

Güleradan tilalla maistelimme paria paikallisista rypäleistä tehtyä viiniä, jotka olivat tosi mielenkiintoisen makuisia. Ostimme neljä pulloa mukaamme – enempää ei mopon kyytiin mahtunut 🙂

Corvuksen tila on saaren suurin ja varmaan parhaiten tunnettu. Siellä oli paneuduttu viininmaisteluun ja myyntiin ihan eri mittakaavassa kuin pikkutiloilla. Heillä oli valmiita maistelumenuita ja niihin sopivia naposteluannoksia. Tilan seinältä löytyi kyltti, jossa kerrottiin, että Paavi XVI Benedictus, kuningatar Elisabeth II ja Amerikan presidentti Barack Obama (”and you…”) ovat vierailleet Corvuksen viinitilalla. Corvuksen viinejä ostimme mukaamme vasta keskustasta, missä heillä on viiniliike.

Lautta oli iltapäivällä takaisin tullessamme aika täynnä, joten auton mantereelle jättäminen tuntui hyvältä ratkaisulta. Pakkasimme ostoksemme autoon ja huristimme takaisin Assokseen.

Aamulla lähtiessämme jatkamaan matkaamme, Assosyalin omistaja heittäytyi sosiaaliseksi ja heitti automme jälkeen kannulla vettä toivottaen veden lailla virtaavaa nopeaa matkaa seuraavaan määränpäähämme.

Advertisement

Troijan Helenan asuinsijoilla

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Myyttejä ja legendoja, Turistina Turkissa, YleinenJätä kommentti

Bergamasta oli tarkoituksemme ajella Çanakkaleen, mutta muutimme matkalla mieltämme ja suuntasimme automme Troijaan eli Truvaan.

Tarunhohtoisen kaupungin historia on 4000-vuotinen, vaikka 1800-luvulle saakka uskottiin, että kaupunki on todellakin olemassa vain taruissa. Troijan rauniot löydettiin ensimmäisen kerran vuonna 1822. Olemassaolonsa aikana Troija on ehditty tuhota ja rakentaa edellisten raunioiden päälle useita kertoja. Arkeologiset kaivaukset ovat paljastaneet eri aikakausilta yhdeksän eri kaupungin raunioita.

Tarunhohtoista kaupunkia ei kuitenkaan vieläkään ole onnistuttu kaivamaan esiin kuin palasina, siitä on suurelti kiittäminen saksalaista itseoppinutta arkeologi ja aarteenetsijä Schliemannia. Hän onnistui 20 vuoden kaivaustöidensä tuloksena tuhoamaan arvokkaan ympäristön ja siirtämään arvoesineet turvaan Saksaan. Osa aarteista katosi myöhemmin Saksasta, ja niiden arveltiin häipyneen toisen maailman sodan aikana venäläisten mukana rajan taakse. Venäläiset tietysti kielsivät kaiken, kunnes osa aarteista löytyi moskovalaisesta museosta. Nykyään Troijan helmistä saa nauttia paitsi Berliinissä, myös Moskovassa ja Pietarissa. Turkki on turhaan yrittänyt saada Troijan löytöjä takaisin.

Troijan rauniot eivät ole kaikkein vaikuttavimmat, joita Turkin alueelta on kaivettu esiin. Schliemannin tee-se-itse Indiana Jonesin aarteenetsimisistä huolimatta paikka on jo historialtaan, ja taruiltaan, niin mielenkiintoinen, ettei sitä voinut matkallamme sivuuttaa. Monissa paikoissa oli onnistuttu kaivamaan ja tunnistamaan useamman aikakauden raunioita, ja ne oli myös hyvin merkattu kartoin ja tekstein.

Troijan merkittävimpiin taruihin kuuluu tietysti Troijan sota ja tietysti sotaretken syy: tuo kaikkien miesten unelmien kohde, kuvankaunis Helena. Tarinan tausta menee kutakuinkin näin:

Spartan kuninkaalla Tyndareoksella oli äärettömän kaunis puoliso Leda, johon Zeus iski silmänsä. Päästäkseen läheisiin kanssakäymisiin Ledan kanssa Zeus joutui jälleen käyttämään vippaskonstia. Hän muutti itsensä joutseneksi ja pyysi tytärtään Afroditea muuttamaan itsensä kotkan hahmoon ja ajamaan Zeus-joutsenta takaa. Afrodite suostui juoneen ja näin Zeus-joutsen pääsi hakemaan turvaa joessa kylpevän Ledan sylistä. Kanssakäymisen seurauksena Leda muni yhdeksän kuukautta myöhemmin kuninkaalle kaksi munaa. Toisesta kuoriutuivat esiin Polydeukes ja Helena, toisesta Kastor ja Klytaimestra.

Helenasta kasvoi niin kaunis, että häntä kutsutaan taruissa jopa maailman kauneimmaksi naiseksi. Ei siis ihme, että Helenalla riitti kilpakosijoita. Kuningas Tyndareoksella oli vaikeuksia päättää, kenelle kuvankauniin tyttärensä luovuttaa, jottei saisi hylkäämistään kosijoista leppymättömiä vihamiehiä itselleen.

Kaikki paitsi Ithakan kuningas Odysseus olivat tuoneet mukanaan myötäjäislahjoja. Kun Odysseus huomasi, että hänen mahdollisuutensa rikkaiden ja urheiden kosijoiden joukossa olivat aika heikot, hän päätti Helenan sijaan yrittää kuningas Tyndareoksen veljentytärtä Penelopea. Odysseus kertoi kuninkaalle keksineensä keinon, millä välttää loukkaamasta hyljättyjä kosijoita. Korvauksena neuvostaan hän halusi Penelopen käden, mihin kuningas oitis suostui.

Odysseus kutsui kosijat koolle ja vannotti heidät hyväksymään Helenan tekemän valinnan, osui se sitten kehen hyvänsä. Helena valitsi Spartan kuninkaan Menelaoksen. Kilpakosijat hyväksyivät tappionsa ja Odysseus vei Penelopen mukanaan.

Helenan ja Menelaoksen avio-onni kesti useita vuosia, kunnes Spartaan saapui troijalainen prinssi Paris, jolle jumalatar Afrodite oli luvannut palkinnoksi maailman kauneimman naisen eli Helenan.

Troijan prinssi Paris oli nimittäin joutunut ratkaisemaan, kuka voittaisi kolmen jumalattaren välisen kauneuskilpailun. Kilpailu oli saanut alkunsa Peleuksen ja Thetiin häistä, joissa Zeus järjesti juhla-aterian kutsuen paikalle lähes kaikki jumalat, lukuun ottamatta Eristä, epäsovun jumalaa, koska hänen tiedettiin aiheuttavan eripuraa. Eris saapui kuitenkin raivostuneena paikalle ja heitti osallistujien keskelle kultaisen omenan, johon oli kaiverrettu sana ”Kauneimmalle”. Hera, Pallas Athene ja Afrodite vaativat kukin omenaa itselleen. Koska Zeus ei halunnut suosia ketään ehdokkaista, siirsi hän vastuun prinssi Parikselle. Kylvettyään vuoristolähteessä kolme naista kokeili vuorollaan voimiaan Parikseen: Hera ehdotti tekevänsä tästä Euroopan ja Aasian hallitsijan, Pallas Athene antaisi viisautta ja taitoa sodankäyntiä varten, kun taas Afrodite tarjosi tälle maailman kauneimman naisen rakkautta. Paris teki pariksen tuomion ja kallistui Afroditen tarjoukseen. Hän sai niin paitsi Helenan rakkauden myös kreikkalaisten ja ennen kaikkea Pallas Athenen ja Heran vihat niskoilleen.

Kun Menelaos oli matkoilla, sai Paris houkuteltua Afroditen avulla Helenan mukanaan Troijaan. Menelaos sai palatessaan huomata, että Paris oli hänen poissa ollessaan ryöstänyt hänen paitsi hänen vaimonsa, myös suuren määrän aarteita. Tästä alkaa Kreikan taruston merkittävin sotaretki, Troijan sota.

Saadakseen takaisin Helenansa kuningas Menelaos kutsui puolelleen kaikki liittolaisensa ja ystävänsä. Urhein sotaretkelle osallistujista oli Akhilleus. Akhilleusta sanottiin kuolemattomaksi, koska hänen äitinsä oli kastanut hänet suojelevaan Styksin veteen. Mutta hänelläkin oli haavoittuva kohta: kantapää, josta äiti oli pidellyt kiinni kastaessaan poikansa.

Noin kymmenen vuoden sotimisen jälkeen Troija (yksi niistä) tuhottiin ja Menelaos vei Helenan takaisin kotiin.

IMG_7697

Bergamassa

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Myyttejä ja legendoja, Turistina Turkissa, Uskonnoista, YleinenJätä kommentti

Päätimme jatkaa kurban bayram -matkaamme Soman kautta, koska nimi oli niin soma. Siihen se soma sitten jäikin. Yhden aika soman kahvilan löysimme kaupungin laitamilta, jossa nautimme turkkilaiset kahvit ja juustogözlemen. Sitten suuntasimme eteenpäin.

Seuraava yöpymispaikkamme löytyi Izmirin maakunnasta Bergamasta, vanhasta Pergamonista. Paikka on lisätty Unescon maailmanperintökohteiden listalle vuonna 2014, mikä ei ole ihme: se oli aikanaan Vähä-Aasian suurimpia kulttuurikeskuksia. Sen mukaan on saanut nimensä myös eläinten nahasta valmistettu pergamentti, jolle kirjoitettiin aikanaan kokonaisia kirjoja. Pergamon on myös yksi Raamatun Ilmestyskirjan kirjeiden kohteista.

Olimme varanneet hotellihuoneen Hera-hotellista vanhasta Bergamasta, Akropolin kukkulan juurelta. Meillä oli hotellillemme hyvät ajo-ohjeet, mutta ihan viime metreillä tuli toppi: autosilta ikivanhaan Bergamaan oli tietyön vuoksi poikki. Koitimme läheistä sivukatua, mutta autollamme ei yksinkertaisesti mahtunut sitä ajamaan. Siispä auto parkkiin ja kävellen (1,4 km luki viitassa) ylös hotellille.

Hotellilta mukaamme lähti vastaanoton tyttö, joka nappasi vielä paikallisen nuoren pojan oppaaksemme. Poika kuulemma tiesi parhaiten ikivanhan kaupungin kujat, kadut ja kiertotiet. Porukalla saimme ajettua automme perille ja pääsimme viimein kirjautumaan sisään Turkin matkojemme erääseen parhaimpaan hotelliin.

Hotellirakennus oli pieteetillä restauroitu 200 vuotta vanha bergamolainen kivitalo. Hotellin sisäpihalla kasvoi suuri granaattiomenapuu – yksi Hera-jumalan symboleista. Hotellin hanavettä sai juoda! Hotellin huoneet oli nimetty Kreikan jumalien mukaan; meidän huoneemme oli Zeus.

Tarinan mukaan Zeus iski silmänsä kauniiseen sisareensa Heraan (Zeus iski yleensäkin silmänsä kauniisiin naisiin, jumalattariin tai nuoriin miehiin), mutta Hera ei ollutkaan helposti otettavissa. Zeus joutui piirittämään Heraa pitkään ja onnistui saamaan Heran omakseen vasta katalalla tempulla: Zeus muunsi itsensä käeksi ja nostatti samalla lumimyrskyn. Käkenä Zeus haki suojaa Heralta, joka auliisti otti käenpoikasen suojiinsa. Heran syleilyssä Zeus muutti itsensä takaisin itsekseen ja makasi Heran kanssa. Hera kreikkalaisille taruille luonnollisesti rakastui Zeukseen.

Heran ja Zeuksen häät olivat suureelliset, niihin oli kutsuttu kaikki jumalat, ihmiset ja eläimet. Sisarusten intohimon sanotaan olleen niin suurta, että yksistään heidän kuherruskuukautensa kesti 300 vuotta. Herasta tuli kreikkalaisessa mytologiassa avioliiton ja aviollisen rakkauden, hedelmällisyyden ja synnytyksen jumalatar. Siinäpä hotellillemme ja huoneellemme taustatarua.

Hotellin omistajapariskunta, tai oikeammin omistajapariskunnan isovanhemmat ja vanhemmat kuuluvat niihin kahteen miljoonaan, jotka pakkomuutettiin Turkin itsenäisyyssodan aikana. Nämä suvut siirrettiin Bergamoon Thessalonikista.

Koska jatkoimme matkaamme jo seuraavana päivänä, emme aikailleet kulttuurikierroksemme kanssa. Suuntasimme heti kukkulan huipulle Akropolin ja Athenen temppelin raunioille. Sinne pääsi kätevästi kaapelihissillä (hiihtohissillä), jota olin etukäteen päättänyt olla kokeilematta. Toisin kuitenkin kävi.

IMG_7653

Päivä oli erityisen tuulinen, ja lipun myyjä kertoi hissin juurella, että koppi heiluu aika lailla. ”Jos pelkäätte, ette voi mennä hissillä”. ”Ei pelota lainkaan”, valehtelimme hymyillen ja maksoimme lipun.

Koppi todellakin heilui korkeuksissa. Lähes koko hissimatkan istuin silmät kiinni ja laskin sekunteja (yks’ sattaa-kaks’ sattaa-kolme sattaa…) – jokainen sekunti vei meidät lähemmäksi määränpäätämme. Kyllä kannatti!

IMG_7664

Vuoren laella sijaitsi ennen myös Zeuksen alttari, jota tutkijat myös Paholaisen alttariksi nimittävät.  Ilmestyskirjan (2:12-17) kirjeessä Pergamonin seurakunnalle sanotaan, että ”Pergamonin seurakunnan enkelille kirjoita: Näin sanoo hän, jolla on kaksiteräinen, terävä miekka: Minä tiedän, missä sinä asut: siellä, missä Saatanalla on valtaistuimensa”. Laella on tänä päivänä vain alttarin perustusrauniot, sillä itse alttari ja kaikki arvokas on jo aikaa sitten siirretty museoon Berliiniin.

IMG_7668

Alaspäin päätimme jättää hissimatkan väliin ja tulla kävellen. Kävelymatka olikin todella hieno ja näimme paljon vanhan Akropolin paikkoja, joita emme olisi hissimatkailijoina nähneetkään.

Alhaalla meitä odotti kuitenkin pieni ylläri, sillä museoalueen portti oli lukossa. Ehdimme jo tehdä suunnitelman portin alitse ryömimiseen, kun paikalle tuli vartija, joka aukaisi meille lukon ja opasti meidät oikealle kujalle kohti kaupunkia.

Ilta oli jo saapunut, kun olimme alhaalla kylässä, joten pazarit ja kaupat sulkivat jo oviaan. Kävimme maittavalla iltakebabilla ja talsimme takaisin hotelliimme.

Aamulla pistäydyimme vielä Bergamon ehkä tärkeimmän nähtävyyden, Asklepioksen, raunioilla. Asklepios on temppelialue, jonne pyhiinvaeltajia saapui pitkienkin taipaleiden takaa hakemaan parannusta sairauksiinsa.

Suurin osa Asklepioninkin aarteista löytyy Berliinin Pergamon-museosta. Niistä, mitkä ovat jääneet Turkkiin, on suurin osa siirretty Izmirin arkeologiseen museoon. Hera-hotellimme omistaja kertoi käyneensä Berliinin museossa – ja purskahtaneensa itkuun. Tosin hän myös myönsi, että kallisarvoisista esineistä on Saksassa pidetty hyvää huolta, toisin kuin ehkä olisi tehty Turkissa.

Kohti myyttejä ja legendoja II

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Turistina Turkissa, YleinenJätä kommentti

Seurailimme vuosi sitten Turkin kurban bayramin eli uhrijuhlan aikana muun muassa Kroisoksen, kuningas Midaksen ja apostoli Johanneksen jalanjälkiä. Tänä vuonna suuntasimme kohti satumaisen kauniin Troijan Helenan asuinseutuja. Matka oli pitkä, joten ajattelin kirjoitella siitä tähän blogiin useamman jutun.

Matkamme ensimmäinen etappi oli Eskişehir (”Vanha kaupunki”), joka on kuuluisa valkeasta sepioliitti-kivestä eli merenvahasta, jota myös valkoiseksi kullaksi kutsutaan. Valkoisen kullan vuoksi emme kuitenkaan Eskişehiriin ajelleet, vaan syynä oli, että koska pääsimme lähtemään Ankarasta matkaan vasta iltapäivällä, oli kaupunki mukavasti matkamme varrella.

Sepioliitti osoittautui kuitenkin aika mielenkiintoiseksi tuttavaksi. Sitä löytyy vain muutamasta paikasta maapallolta; yksi parhaista on juuri Turkin Eskişehir. Valkoista kultaa kaivetaan syvältä maan uumenista: näimme esitekyltin, jossa kerrottiin, että jopa 380 m syvyydestä. Sepioliitti on syntynyt serpentiinikiven rapautumistuotteena, sen kemiallinen kaava on Mg4Si6O152 6H2O ja kovuus Mohsin asteikolla 2 – mikäli joku myös noita faktoja tarvitsee.

Turkiksi sepioliitti tunnetaan nimillä ”aktaş” ja ”lületşı”; saksaksi ”meerchaum” eli meren vaahto, joista jälkimmäistä jostakin syystä näkee kaikkein useimmin ulkomaankielisissä teksteissä. Menen tässä nyt sepioliitilla, kun en saksaa muutenkaan oikein hyvin taida.

Sepioliitista valmistetaan Eskişehirissä enimmäkseen koruja ja koriste-esineitä, erityisesti niin kutsuttuja meerchaum-piippuja, eskişehiriksi ”lületaşı pipo”, jollaisia mekin ostimme kaksi kappaletta. Ja saimme yhden lületaşıjääkaappimagneettipöllön kaupan päälle. Eli uskoakseni maksoimme kauppiaalle melko hyvin kauniista pipoistamme.

Kauppias kehui, että hänellä on valikoimissaan 2000 erilaista pipoa ja että hänen sukunsa on niitä valmistanut jo noin 200 vuotta. Totta vai tarua – me ainakin uskoimme.

Sepioliitin äärimmäisen keveyden ja huokoisuuden (imukyvyn) vuoksi materiaali toimii kuulemma ikään kuin filtterinä ja imee piipputupakasta tervaa ja nikotiinia. Terveyspiippuja siis 😉 (Hyvän huokoisuutensa vuoksi jossain muualla sepioliitista valmistetaan hygieenisiä kuivikkeita kissoille ja muille lemmikkieläimille.)

Eskişehirissä yövyimme Abaci konak -hotellissa Odunpazarin historiallisella alueella, mikä oli hyvä valinta näin lyhyelle pysähdykselle. Hotelli oli kaunis ja kauniisti entisöity majatalo ja ehdimme nähdä iltakävellen Vanhan kaupungin vanhan keskustan nähtävyyksiä ja toreja.

IMG_7624Turisteja ei ollut nimeksikään, vaikka oli loma-aika. Saimme juoda turkkilaiset kahvimme kahvilassa ihan kaksistaan. Kapeilla kujilla syntyi kuitenkin välillä hiukan kalabaliikkia, kun siinä käytiin kuvaamassa oletettavasti kuvia johonkin saippuasarjaan, pop-musiikkilevyn kanteen tai hääkuvaamon mainokseen – ainakin kuvauskohteista päätellen.

Eskişehiristä suuntasimme kohti Kütahyaa. Paikka ei ehkä muuten olisi päässyt mukaan matkasuunnitelmaamme, mutta ostimme viime keväänä Ankaran Bauhausista ihania osmanikuvioisia keittiön laattoja Suomen kotiimme. Laattoja ei ollut tarpeeksi keittiöremonttiin ja niiden valmistus on loppunut. Laatat on valmistettu Kütahyan Altın Çini ve Seramik –tehtaalla. Tehdas löytyi, mutta siellä ei ollut myymälää. Keramiikkatoriltakaan emme tuon valmistajan tuotteita löytäneet. Ei jäänyt harmittamaan. Ostamme myöhemmin Ankarasta joitain muita sieviä turkkilaisia laattoja, jotta remontti joskus valmistuisi – tai edes nyt alkaisi…

 

Lomalla ei tehdä politiikkaa…

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Turistina Turkissa, Turkista, Ulkosuomalaisuudesta, YleinenJätä kommentti

Blogissani on ollut hiljaista ja päivitykset antaneet odottaa itseään. Olin pitkällä Suomen lomalla, josta palasin vasta toissailtana. Kirjoitteleminen jäi puutarhatöiden, remonttisiivousten ja Suomen kodin uudelleen organisoinnin jalkoihin.

Turun tragedia on juuri tapahtunut, enkä osaa siitä tässä sen enempää kirjoitella. Olen sanaton. Koko Suomen lomamme oli tällä kertaa kovasti erilainen aiempiin verrattuna. Siitä kirjoittelen varmasti myöhemmin. Aloitan tällä kertaa helpommasta aiheesta eli Turkista: elämme lomallakin toinen jalka toisessa kotimaassamme, niin kuin ulkosuomalaisille tuppaa käymään.

Heinäkuussa vierähti vuosi Turkin verisestä vallankaappausyrityksestä. Uutisissa kerrottiin, että Ankarassa aloitettiin suuroikeudenkäynti vallankaappauksen oletettuja toteuttajia vastaan. Syytettyjä oli minimaalisen vähän siihen nähden, että vallankaappauksen jälkeen on Turkissa pidätetty noin 60 000 ihmistä ja noin 150 000 on menettänyt työnsä valtion palveluksessa. Toimittajat ilman rajoja -järjestön viimeisimmässä indeksissä Turkki oli Valko-Venäjän ja Kongon demokraattisen tasavallan jälkeen sijalla 155. Joka tapauksessa ainakin uutisten mukaan noin puolet turkkilaisista kannattaa edelleen istuvaa hallitustaan.

Suomen lehdistössä kerrottiin myös, että Turkin hallituksen toiminta ei vaikuta ainakaan kaikkien suomalaisturistien lomavalintoihin: ”Tulen tänne lomalle, en politiikkaa tekemään”, siteerattiin Alanyan suomalaisturistia. Turistin näkökulmasta ymmärrettävää. Ainakin itse haen lomalta irtiottoa arjesta, rentoutumista, akkujen latausta, nautintoja, mukavia uusia virikkeitä, ehkä jopa jonkun uuden asian oppimista. Politiikkaa en neuvoisi ulkomaalaisena itsekään Turkissa julkisesti tekemään, edes loman ulkopuolella. Toinen asia tietysti on, mitä tuo ”politiikan tekeminen” kullekin pitää sisällään.

Juttelin alkukesästä Ankarassa muutaman vuoden diplomaattikomennuksella olevan ei-työssäkäyvän puolison kanssa. Turkin komennus oli hänelle niin mukava kokemus, että hänen teki mieli lähteä Turkin jälkeen johonkin uuteen kivaan maahan… vaikka Italiaan. Vastasin, että minusta taas tuntuu, että en enää haluaisi asumaan yhteenkään maahan, jossa ihmisoikeusasiat ovat rempallaan, yksilön perusoikeuksia uhattuna ja korruptio niin törkeää ja hyväksyttyä. Sellaisessa maassa eläminen vailla kansalaisoikeuksia kuten sananvapautta, on tosi raskasta. ”Kansalaisoikeudet” tahtovat monilla ulkomaalaisilla rajoittua lähinnä verojen maksamiseen. Teenkö politiikkaa seuraamalla ja pohtimalla harjoitettua politiikkaa?

Thaimaassa asuessamme sain neuvoja olla katsomatta uutisia ja lukematta sanomalehtiä – siten elämä olisi kuulemma paljon helpompaa ja mukavampaa. Katsoimme ja luimme kuitenkin. Ja katsomme ja luemme myös Turkin uutisia. Samoin Suomen. Emme me sielläkään ole halunneet ehdoin tahdoin elää kuplassa. Ovatko valintojen tekeminen, niistä ääneen puhuminen ja kirjoittaminen politiikan tekemistä?

Turkissa emme oikein näin lyhyen ajan jälkeen ole kansalaisoikeuksiamme edes ajatelleet, mutta tietynlainen politiikan tekeminen kyllä kiinnostaa kovasti. Itse asiassa kaikki, jotka ovat mukana opetustyössä, tekevät tahtomattaankin politiikkaa. Opetus on lähtökohtaisesti poliittista toimintaa, jota kannattaa tehdä tietoisesti eli tunnistaa, mihin se pohjautuu, miten se toimii ja mihin se tähtää. Eikä opetusala ole ainoa. Jos asuinmaassaan ei lainkaan ”tee politiikkaa”, eläisi elämäänsä jonkinlaisessa kuplassa.

Mutta turvallisesti kuplassahan me juuri komennuksella elämmekin, tuumasi tuo diplomaatin puoliso. Tuohon kuplaan sisältyy mukavia uusia virikkeitä, uusien ihmisten tapaamisia, uusien asioiden oppimista, nautintoja, mukavia uusia virikkeitä, irtiottoa siitä Suomen arjesta. ”Lomailu” on siis myös kutakuinkin joustava käsitys…

Ei kuplaelämiseen tarvitse kuitenkaan lomalle tai ulkomaille lähteä. Kuplaelämistä löytyy Suomestakin. Näyttelijä Kososen tokaisu 2015 vaalituloksesta, joka ei edusta hänen Suomeaan, tuli median kautta tunnetuksi jokaiselle.

Pikajunamatka Konyaan

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Myyttejä ja legendoja, Turistina Turkissa, YleinenJätä kommentti

Kävimme lauantaina pikajunamatkalla Konyassa. Sinne on Ankarasta noin 300 km, ja pikajunalla eli yüksek hızlı trenillä matkaan meni tasan tunti ja 55 minuuttia. Liput sai ostettua netin kautta; edestakainen hinta business-luokassa yhdeltä henkilöltä oli noin 17 euroa. Samaan hintaan tarjoiltiin vielä mennessä aamupala ja palatessa iltapala.

Pikajuna lähti Ankaran uudelta ultramodernilta rautatieasemalta. Ultramoderni oli myös juna ja sen business-osaston mustine nahkapenkkeineen ja multimedianäyttöineen. Multimedianäyttö toimi moitteettomasti ja ehdimme mennen tullen katsoa elokuvan, molemmat alkuperäiskielellä englanniksi.

Ennen matkaamme sain konyalaiselta tuttavaltani hänen ystävillensä kirjoittaman pikku opasvihkosen päivämatkalle Konyaan. Tuttavani vakuutti, että vaikka Konya on reippaan miljoonan asukkaan kaupunki, pystyy sen keskustan päivässä koluamaan kävelemällä. Niin kuin pystyikin.

Konyasta emme ennalta tienneet juuri muuta kuin että se on kuuluisa matoista (meilläkin niitä on kaksi) ja että pyörivät dervissit ovat sieltä kotoisin. Nettisurffailulla löytyi lisätieto, että Konya on vanha seldzukkien hallitseman Rûmin sultanaatin pääkaupunki, ja että suurin osa kaupungin museoista keskittyy tuolle kaudelle eli 1200-luvulle. Pyöriviin dervisseihin olin tutustunut jo Bangkokissa ensimmäisen turkin kirjani kültür köşesissä. Kirja esitteli turkkilaisia kuuluisuuksia, ja heidän joukossaan oli seldzukkien aikaan elänyt Mevlâna Celâleddin Rûmi, suuri suufilainen filosofi, islamilainen teologi, mietiskelijä, runoilija ja pyörivien dervissien oppi-isä. Kirjan mukaan hänen merkittävin teoksensa on nimeltään Mesnevi, jota Rumi itse kutsui ”(islamin) uskonnon juurien juurien juuriksi ja Koraanin selittäjäksi”.

Konya on Turkin seitsemänneksi suurin kaupunki reippaalla miljoonalla asukkaallaan. Se tuntui kuitenkin huomattavasti pienemmältä, kuin maaseutukaupungilta. Ensimmäisenä miellyttävänä yllätyksenä oli, että se oli, päinvastoin kuin Ankaramme, täysin tasainen – ei siis suuria ylämäkiä kiivettävänä.  Toinen yllätys ei ehkä ollut niin miellyttävä, sillä se liittyi tulevaan kansanäänestykseen. Hallituksen tukema ”Kyllä”-kampanja oli prahaillaan menossa ja näkyvästi esillä kadunvarsimainoksissa, lentolehtisissä ja tien varteen pystytetyissä vaaliteltoissa. Ihan vasta Konya oli uutisissa tupakanvastaisen kampanjansa vuoksi. Keski-Anatolian terveysministeriön lanseeraama kampanja piti keskeyttää, koska sen julisteissa ja lehtisissä luki “Ei” tupakoinnille ja sen haittavaikutuksille! Hallituksen mukaan ihmiset voivat sekoittaa kampanjan tulevaan kansanäänestykseen, jossa äänestetään perustuslain muutoksesta ja presidentin valtaoikeuksien laajentamisesta. Mitään muutakaan ”Ei”-kampanjaa emme Konyassa nähneet.

Mutta takaisin reissuumme… suuntasimme rautatieasemalta Atatürkin patsaan ohitse Atatürk-bulevardille ja sieltä Alâeddin tepesille eli kukkulalle. Kukkulan liepeillä oli parikin mukavaa pikku museota, joissa pistäydyimme. Ince minare taş ve ahşap esler müzesiin on nimensä mukaisesti kerätty kivi- ja puutaidetta pääasiassa seldzukkien aikakaudelta eli 1200-luvulta; Karatay müzesissa taas on esillä samaisilta aikakausilta posliiniesineitä. Itse museorakennukset olivat vanhoja kouluja ja hienoja arkkitehtuurisia taidonnäytteitä.

Museoista pääkohteenamme oli kuitenkin Mevlana-museo, joka opaskirjojemme mukaan on myös Turkin toiseksi suosituin museo Istanbulin Hagia Sofian jälkeen. Niin ikään opaskirjamme mukaan Rumin mausoleumin ovessa on kirjoitus: “Jotka astuvat sisään vajavaisina, tulevat ulos täydellisinä” – emme halunneet jättää mahdollisuutta käyttämättä 🙂

Leveän Mevlana-bulevardin sijaan päätimme koukata museolle pikkukujien kautta, jotka johtivat meidän suoraan sokkeloisille kävelykauppakaduille. Kujat olivat kukin erikoistuneet myymään tiettyjä tavaroita, ihan alkupäässä nimenomaan kenkiä, loppupäässä enimmäkseen kuivattuja hedelmiä, kahvia ja mausteita. Kujien loputtua putkahdimme aukiolle, jossa seisoi komea osmanien aikainen Aziziyen moskeija.

Meillä alkoi olla jo nälkä, joten päätimme tuttavamme opas kirjasen suosituksesta käydä testaamassa läheistä Mithat tirit salonua. Onneksi tuttavamme oli ennalta kertonut meille, kuinka konyalaiset ruokalistattomat ravintolat toimivat. Tarjoilija nimittäin tuli pöytäämme, toivotti tervetulleeksi ja kysyi ystävällisesti, mutta hyvin lyhyesti: ”Tek? Bir bucuk?” Eli: ”Yksi? Puolitoista?” Tilata sai siis joko yhden tai puolitoistakertaisen annoksen ruokaa. Luulimme vielä tuossa vaiheessa, että saisimme eteemme kuuluisaa konyalaista etliekmekiä eli eräänlaista lahmancu-jauhelihapizzaa. Nimensä
mukaisesti ravintolassa tietysti kuitenkin tarjottiin tiritiä eli sumakilla maustettua paistettua liha-leipä-sipuli-jugurttivuokaa. Ei harmittanut yhtään, sillä ruoka oli mielettömän herkullista! Konyan kuuluisaa etliekmekiä kävimme sitten syömässä Konevi fırınissä paluumatkallamme rautatieasemalle.

Vatsat täynnä jatkoimme matkaamme pyörivien dervissien kehtoon eli Mevlana-museoon. Konyan kadut olivat melkoisen tyhjiä ja ihmettelimme jo, missä kaikki ihmiset ovat lauantaipäivänä. Asia selvisi: täällä. Rumille pyhitetyssä museossa vierailee vuosittain noin 1,5-2 miljoonaa ihmistä, osa heistä pyhiinvaeltajia.

Museon tärkein nähtävyys on tietysti Rumin hautamuistomerkki. Sen vieressä komeilee hänen poikansa sulttaani Veledin arkku ja niiden takana muiden merkittävien dervissien haudat. Rumin ja hänen poikansa hauta-arkkujensa päällä olevat suuret turbaanit kuvaavat heidän ylemmyyttään dervissien keskuudessa. Museossa oli myös esillä reliikkinä Muhammedin partakarvoja ja niin pieni Koraani, että sen kirjoittajan sanotaan sokeutuneen sitä kirjoittaessaan.

Tarkoituksemme oli jatkaa matkaamme Rumin hengellisen inspiraation, Shamsin, muistomerkille. Pääsimme kuitenkin vasta takaisin Mevlana-kadulle, kun meidät jo pysäytti paikallinen mies. ”You are tourists. I saw you in Mithat tirit restaurant. Where you come from?” ”You have visited Mevlana museum? Then you have seen the most important place in Konya. You know what is second important place? My shop!” “Do you know what is cicim? Come, I will show you!” Ja niin me olimme ikään kuin vahingossa matkalla turkkilaiseen mattokauppaan viereisen rakennuksen toiseen kerrokseen. ”So you are from Finland? From Helsinki? Tampere? Vaasa? Oulu?”

IMG_7157.JPGTarkoituksenamme ei missään nimessä ollut ostaa lisää mattoja. Toisin kuitenkin kävi, kun myyjän puhekone pääsi vauhtiin. ”Miss Finland, you like this one? Maybe? Yes? No? I show you something else? My price is very cheap, in Istanbul you will have to pay at least 700 TL, I only ask 300. How may you take? Three? When I tell you my price you say: pack them all for me!” “Do you want tea?” ”Miss Finland knows the quality. Are you a teacher?” Matot olivat kauniita ja hyvin säilyneitä, ja hinnat olivat kieltämättä alhaisia. Kun sytyttimellä vielä näytettiin, että loimilangatkin ovat villaa, lopun matkaa raahasimme muutaman kilon painoista mattokassia mukanamme.

Sitten takaisin Rumiin ja hänen hengelliseen inspiraatioonsa. Sanotaan, että Rumin elämän käännekohta oli tutustuminen nelikymppisenä itseään vanhempaan vaeltavaan mystikko Shams Tabriziin. Rumin tekstien perusteella jotkut tutkijat kutsuvat Rumin ja Shamsin suhdetta ”vahvaksi ystävyyssuhteeksi”, toiset viittaavat persialaisen runouden perinteestä kumpuavaan ”poikarakkausteemaan”.

IMG_7159.JPG

Tarinan mukaan Rumin seuraajat murhasivat Shamsin, koska kokivat, että heidän oma hengellinen johtajansa oli heidät vanhemman mystikon tähden hyljännyt. Ei ole varmaa, murhattiinko Shams ihan oikeasti ja onko hänen ruumiinsa siten edes muistomerkillä olevassa arkussa – ehkä tämäkin tarina, kuten Rumin tekstit yleensä, on käsitettävä enemmän symbolien ja metaforien kautta. Eräässä Mevlana-museon kuvataulussa luki, että Shams saattoi myös yksinkertaisesti ”haihtua ilmaan”. Runokokoelmassaan “Divan-i Shams-i Tabrizi” Rumi kuvaa rakkauttaan sekä jumalaan että Shamsiin – metaforien ja symbolismin vuoksi kahta rakkauden kohdetta on toisinaan kuulemma jopa mahdoton erottaa.

Rumin edustaman suufilaisuus on Wikipedian mukaan islamin mystinen suuntaus, jossa korostetaan suoran, henkilökohtaisen jumalasuhteen saavuttamista ja Jumalan henkisen totuuden tavoittamista jumalalliseen rakkauteen perustuvien harjoitusten kautta. Tuohon tavoitteeseen dervissit eli maallisesta mammonasta luopuneet askeettisuufilaiset pyrkivät ekstaasin ja tanssin avulla sema-seremonioissaan. Mattokauppiaamme ehti myös kertoa, että koska oli lauantaipäivä, olisi museon takana ollut illalla ilmainen sematanssiesitys. Junamme lähti kuitenkin takaisin Ankaraan ennen sitä, joten esitys jäi tällä kertaa näkemättä. Saimme tyytyä nauttimaan tuosta maagisesta tanssista vain netin välityksellä*.

dervissiPyörivien dervissien pääesitys on joulukuussa järjestettävissä Rumin kuolinpäivän (jota myös hänen hääyökseen kutsutaan) muistotilaisuuksissa. Suomalaiset ystävämme olivat kerran päässeet seuraamaan tuota kuulemma lähes kolmen tunnin pyörimisesitystä ihan paikan päältä. Ystävämme eivät kuitenkaan onnistuneet vaipumaan tanssijoiden kanssa uskonnolliseen ekstaasiin, vaan jopa heidän seurueensa turkkilaiset olivat tuumanneet, että tunninkin lyhyempi pyöriminen olisi riittänyt…

Netin arvostelusivuilla konyalaiset sematanssit saavat kuitenkin loistavia arvosanoja. Seremoniassa dervissit pyörivät vasemman jalan varassa aina vastapäivään, samaan suuntaan kuin planeetat kiertävät aurinkoa. Oikea käsi kerää kämmenpuoli ylöspäin jumalalta siunauksia ja vasen käsi välittää kämmenpuoli alaspäin siunaukset maan päälle. Dervissien pää on taivutettuna sivulle, jotta taivainen voima pääsee vapaasti virtaamaan kämmenten välitse.

Vaikka suufilaisuus on kannattajien mukaan islaminuskon syvällisintä tulkintaa, voi hyvin ymmärtää, miksi se islaminuskoisten vastustajien mielestä on vieraista filosofioista ja uskonnoista vaikutteita saanut harhaoppi. Harhaoppisiksi islaminuskonnossa tosin luokitellaan monia muitakin uskonnollisia ja filosofisia suuntauksia… Dervismi oli kuitenkin suosittua osmaanien ajan Turkissa, ja vasta Turkkia maallistaneen ja modernisoineen Atatürkin kiellettyä dervismin harjoittamisen sen kannattajat alkoivat vähetä, kunnes se sai luvan jatkaa toimintaansa kulttuuriorganisaatio-nimikkeen alla. Vuosi 2007 oli Unescon julistama “Mevlanan vuosi” Rumin kuoleman 800-vuotisjuhlan kunniaksi. Uutisten mukaan Rumista ollaan tekemässä myös Hollywood-elokuvaa.

*Esimerkiksi vuoden 2015 reilun tunnin mittainen muistotilaisuus löytyy YouTubesta: https://www.youtube.com/watch?v=Mb2XGnxsu8k. Vähän lyhyempi “arki”versio (vajaa 10 minuuttia) löytyy: https://www.youtube.com/watch?v=_h1wayIgn8o

Joidenkin lähteiden mukaan Rumi lausui runonsa ääneen tanssinsa huimissa pyörteissä. Varsinaisen kirjoitustyön tekivät Rumin pyörintää seuraavat oppilaat, ja mestari korjaili säkeitä jälkikäteen antaen niille niiden lopullisen rumilaisen runomuotonsa. Runot on alun perin kirjoitettu persian (farsin) ja arabian kielellä, joten sekä afganistanilaiset, turkkilaiset että iranilaiset pitävät Rumia kansallisrunoilijanaan.

Runoja on käännetty vuosien mittaan useaan otteeseen eri kielille. Koska osa kääntäjistä ei ole osannut sen enempää farsia kuin arabiaakaan, ovat he kääntäneet tekstejä jo käännetyistä teksteistä – ja jotain oleellista on toisinaan “lost in translation”. Suomeksi Rumia on tarjolla Jaakko Hämeen-Anttilan kääntämänä (alkuperäiskielestä!) teoksessa “Mawlana Jalaladdin Rumi: Rakkaus on musta leijona” (Basam Books 2002). Hämeen-Anttilan on myös kirjoittanu­t kirjan (mielestäni todella osuva nimi!) “Jumalasta juopuneet”, jossa hän tarkastelee lähemmin suufimystiikkaa (Basam Books 2002).

Suuntasimme Konyaan vajavaisine kokemuksinemme, tietoinemme ja ymmärryksinemme, ja jos ei nyt ihan täydellisinä ulos tultukaan, ainakin yhtä kokemusta rikkaampana 🙂

Löysin tähän loppuun netistä (useammalta sivulta) rumilaisen runon “Vierasmaja”, josta pidän kovasti (ja jonka uskoakseni on englanninkielestä suomentanut Soili Takkala):

Ihmisenä oleminen on vierasmaja
joka aamu tulee uusi vieras.

Ilo, masennus, ilkeys,
äkillinen tietoisuuden hetki, kaikki
tulevat kuin odottamattomat vieraat.

Toivota tervetulleeksi ja viihdytä niitä kaikkia!
Vaikka ne olisivat murheiden joukkio,
joka raastaa talosi raivokkaasti
tyhjäksi huonekaluista

kohtele silti jokaista vierasta kunnioittavasti.
He voivat olla tyhjentämässä sinua
uutta iloa varten

Synkkä ajatus, häpeä, kauna –
ota ne vastaa nauraen
ja kutsu ne sisään.

Ole kiitollinen kaikista tulijoista
sillä niistä jokainen on lähetetty
oppaaksi tuonpuoleisesta.

 

Kapadokyan lomalla

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Turistina Turkissa, Turkista, YleinenJätä kommentti

Autoilimme viime viikonloppuna esikoisemme kanssa Kappadokiaan; meille tämä oli jo toinen reissu, esikoisellemme ensimmäinen. Matkalla pysähdyimme jälleen Suolajärvellä ja totesimme, että sen suola on edelleen hyvin suolaista – veden ääreen emme tällä kertaa viitsineet kävellä, siksi kauas vesiraja oli kesän ja alkusyksyn kuivuudessa kaikonnut.

Saapuessamme Göremen kylä kylpi laskevassa auringossa oli aivan yhtä kaunis kuin viimeksikin. Göremestä ja Kappadokiasta ei sen enempää tällä kertaa: niistä tuli kirjoiteltua jo huhtikuun reissun jälkeen. Muutama iltakuva kuitenkin malliksi.

Tällä kertaa uskaltauduimme kokeilemaan myös kuumailmapallomatkailua, joka oli kyllä maineensa veroinen kokemus. Näin syksyllä herätys oli vasta reippasti viiden jälkeen, jolloin Royal-palloyhtiön pikkubussi tuli hakemaan meidät hotelliltamme. Nautimme ensin yhtiön tiloissa seisovasta pöydästä maittavan turkkilaisen aamiaisen, jonka jälkeen ajelimme pikkubussilla kuumailmapallomme lähtöpaikkaan. Palloa oli jo lähes täytetty, joten pääsimme aamuhämärässä aika pian matkaan.

Koriin olisi mahtunut 12 henkilöä, mutta tällä reissulla meitä oli lentäjämme Tolgan lisäksi vain seitsemän matkustajaa. Pieni määrä matkustajia tarkoitti sitä, että meno oli hiljaista ja rauhallista ja näimme hyvin maisemat joka suunnasta. Kappadokiassa on useita kuumailmapalloyrityksiä; omamme valitsimme positiivisten (osa jopa ylistävien) nettiarvostelujen pohjalta, eikä valinta mennyt pieleen meilläkään.

Pallot nousevat ilmaan suunnilleen samoihin aikoihin aamuhämärässä. Olimme hiukan erillämme muista palloista ja saimme heti alkuun esteettömän aitiopaikan auringonnousun seuraamiselle.

Lentäjämme Tolga kertoili hiukan alueen historiasta ja palloilusta yleensä, muutoin keskityimme lähinnä auringonnousun katselemiseen, maisemien ihasteluun, valokuvien ottamiseen ja ihan vain uudesta olotilasta nauttimiseen. Lensimme koko puolitoistatuntisen retkemme enimmäkseen Göremen ulkoilmamuseon päällä, joten jätimme tuon patikointikierroksen tällä kertaa väliin.

Laskeuduttuamme meille tarjoiltiin suklaamansikoita ja kuohuviiniä, jolla kippistimme ensimmäistä kuumailmapallolentoamme. Kerrassaan mahtava kokemus!

Hotellimme oli tällä kertaa Artemis; sekin hyvin kappadokialainen eli osaksi Göremen toppakiviin hakattu. Huoneemme oli siisti ja tilava, patjat ja tyynyt miellyttävän pehmeät, aamupala maittava ja palvelu ystävällistä. Kaikin puolin siis hyvä kokemus.

Göremessä on useita hyviä ruokapaikkoja. Me kävimme hotellin managerin suosituksesta testaamassa Sultan-ravintolan ja edellisen kerran hyväksi toteamamme Old Cappadocia -ravintolan. Herkullista oli ruoka, molemmissa. Hotellimme lähellä oli varmaan Göremen paras iltapaikka, Pasha-kahvila. Illat olivat melkoisen viileitä, joten Pashan lämmin hedelmäviin ja vesipiipullinen avotulen loisteessa, elävän musiikin ryydittäminä toimivat hyvin iltamyssyinä.

Teimme tällä kertaa päivämatkan Ihlaran laaksoon, joka viimeksi jäi näkemättä. Laakso tunnetaan paitsi vihreänä keitaana, erityisesti yli 100:sta vanhasta bysanttilaisesta kirkostaan. Moni tekee Ihralan päivämatkansa patikoiden; me päätimme jättää patikoimisen esikoisen flunssan ja aikaisen herätyksen vuoksi väliin ja kulkea suurimman osan autolla.

Pysähdyimme aika alkumatkasta Star Wars –kahvilassa, jonka omistajalta saimme hyviä vinkkejä kiertomatkallemme. Kahvila on varmasti saanut nimensä samannimisestä elokuvasta, joka tarinan mukaan on kuvattu Kappadokiassa. Tietääkseni näin ei kuitenkaan ole.

Ensimmäinen suositeltu pysähdyspaikka oli kiveen hakattu Selimen luostarialue ja katedraali. Todella pysähtymisen ja kiipeämisen arvoinen paikka! 2D-kuvat eivät tee oikeutta tälle vaikuttavalle 3D-rakennelmalle, mutta laitan tähän kuitenkin muutaman malliksi. Tämä täytyy itse nähdä ja kokea. Katedraali on rakennettu (tai kaivettu) 700-800 lukujen aikana; sen freskot ovat 900-100-luvulta.

Selimestä jatkoimme Melendiz-joen vartta Belisırmaan, jossa söimme joenvarren lauttaravintolassa maittavan turkkilaisen lounaan ayran-jugurttijuomien kera. Omistaja jakoi meille käyntikorttejaan ja kehotti esikoista tulemaan uudelleen reppumatkaajana kavereidensa kanssa; he saisivat yöpyä ravintolalautoilla.

Vatsat täynnä hyvää ruokaa suuntasimme kohti Güzelyurtia, jossa nautimme, jälleen kerran, turkkilaiset kahvit, tällä kertaa simit-rinkelin kera. Kylästä olisi alkanut opastettu museoreitti laaksoon, mutta koska oli jo iltapäivä, päätimme suunnata suoraan viimeiseen etappipaikkaamme, Derinkuyun maanalaiseen kaupunkiin eli yer altı şehiriin. Yksitoistakerroksinen Derinkuyu on avattu turisteille vuonna 1965 ja se ulottuu 85 metrin syvyyteen – näillä metriluvuilla se pitää toistaiseksi ykköspaikkaa Kappadokian luolakaupunkien syyvyysmittauksissa.

Kuten muistakin luolakaupungeista, ja muinaisista maanpäällisistäkin kaupungeista, Derinkuyusta löytyvät kaivot, ruokavarastot, kirkot, keittiöt, verstaat, eläinsuojat, viinintekohuoneet, ilmastointikanavat ja kiveen kaivetut kommunikointi kanavat – luultavimmin ensimmäiset ihmisten käyttämät langattomat puhelimet. Derinkuyussa oli myös koulu ja sen yhteydessä oppilaiden nukkumispaikka – muinainen sisäoppilaitos. Arkeologit uskovat, että luolasto oli suunniteltu jopa yli 20 000 hengelle.

Tuntuu aika hurjalta, että kaupunki on ollut unohduksissa aina vuoteen 1963 saakka, jolloin se löytyi ikään kuin vahingossa. Ainakin tarina kertoo sen tapahtuneen näin: Paikallinen mies halusi remontoida talonsa, ja päätti aloittaa urakan kellarista. Hän purki kellarin seinää ja yllätyksekseen löysi seinän takaa toisen huoneen. Mies jatkoi kaivamistaa, ja esiin tuli yhä uusia luolamaisia huoneita.

Monet kaupungeista ovat olleet yhteyksissä toisiinsa luolakäytävien avulla, ja esimerkiksi Derinkuyu on yhdistetty 10 kilometrin pituisella tunnelilla Kaymaklın luolakaupunkiin, jossa kävimme viime reissullamme. Tunnelit, ja luolaston suuaukotkin, pystyi aikanaan sulkemaan suurilla kiviovilla; nykyään tunneli on kokonaan suljettu turvallisuussyistä. Ja vaikka ei olisi ollutkaan, ei minua tässä elämässä olisi tuohon tunneliin saanut. Vaikka kaupunki oli vaikuttava ja maan alla kulkeminen mielenkiintoistakin, oli se myös aika hurjan tuntoista ja vaati jatkuvaa aivotyötä: “älä ajattele, että tässä on kymmeniä metrejä maata pään päällä…” Ahtaanpaikan kammoiselle paikkaa en suosittele. Yksi käytävä johti hautausmaalle – tai huoneeseen, jota vartijaoppaamme kutsui hautausmaaksi. Toisen ryhmän oppaan mukaan siellä kuitenkin säilytettiin vain hautamuistomerkkejä, vaikka yksi hautaa muistuttava kaivanne huoneessa olikin.

Oppaanamme oli yritteliäs luolavartija, joka myi meille palvelunsa 50 Turkin liiran hintaan. Hänen englanninkielensä ei ehkä ollut kovin vahva, mutta elekielen ja viuh-viuh-äänteiden ansiosta saimme jonkin verran kuitenkin selkoa Derinkuyun historiasta. Oikeat luolaoppaat kuulostivat selittävän hiukan pitempiä tarinoita turistiryhmilleen ihan englanniksi ja sanallisesti, ja nappasimme aina vähän lisätietoa, kun heidän kanssaan samaan paikkaan osuimme. Elekieli ja viuhviuhuttelu oli totta puhuen aika koomista, mutta sen verran maan alla olo jänskätti, että nauru remahti vasta illalla ravintolassa, kun muistelimme vartijaoppaamme juttuja.

Taurus-vuorten kautta kotiin

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Turistina Turkissa, Turkista, YleinenJätä kommentti

Fethiyestä suuntasimme sisämaahan, kohti Taurus-vuoristoa ja Turkin suurta järvialuetta, Göller bölgesiä. Auton navigaattorille annoimme suunnaksi Ağlasun ja siellä Sagalassos Lodge & Spa. Maisemat olivat matkalla aivan uskomattoman hienot, kun nousimme rannikolta pikkuhiljaa ylös päin.

Matkalla huomasimme tienviitan, joka ohjasi meidät İnsuyun luolaan. Luolasta tuli mieleen Korean Jeju-saarella vierailemamme tulivuoren laavan muodostama valtavan pitkä luola. İnsuyu ei kuitenkaan ole muodostunut laavavirran seurauksena, vaan kalkkikiviluolan rakenteissa olevan kalsiumkarbonaatin liukenemisen seurauksena. Vaikka paikalliset olivat tienneet luolasta useamman sukupolven ajan, se ”löydettiin” vasta 1952, ja avattiin turisteille 1965.  Luolan pituus on kokonaisuudessaan 8100 metriä ja siinä oli useita erillisiä lampia ja tippukivien koristelemia kammioita. Löytämisensä aikana luolan järvissä oli niin paljon vettä, että niissä voi veneillä; nykyään luolaa uhkaa vesipula. Nykyään luolasta on avoinna turisteille 525 metriä, joka sekin oli aika vaikuttavan näköinen reitti.

Sagalassoksen majapaikan olimme varanneet Sagalassoksen arkeologisen alueen vuoksi, joka sijaitsi vain muutaman kilometrin päässä hotelliltamme. Hotelli oli kuitenkin iloinen yllätys. Se sijaitsi noin 1500 metrin korkeudessa, joten sieltä oli melkoisen komeat näköalat vuorille ja ympäröiviin laaksoihin. Hotelli oli muutakin hyvä valinta, sillä sen seisovapöytä-illallinen ja -aamupala olivat aivan loistavat. Hotellin kylpyläosastoa tai uima-allasta emme ehtineet testata.

img_6378

Arkeologisten löytöjen perusteella Sagalassoksessa on ollut asutusta jo tuhansia vuosia, mutta kaupunki perustettiin ”vasta” noin 1200 eKr. Se oli kasvanut yhdeksi muinaisen Pisidian alueen rikkaimmista kaupungeista, kun Aleksanteri Suuri valloitti sen 333 eKr. matkallaan Persiaan. Rooman vallan aikana kaupunki nimettiin ”Pisidian ensimmäiseksi kaupungiksi”, ja se oli myös sen aikaisen hallitsijakultin keskus. Hallitsijakultti ei välttämättä liittynyt keisarin itsensä palvomiseen jumalana, vaan sillä oli ennemminkin poliittinen ulottuvuus: Rooman vallan symbolinen tunnustaminen.

Sagalassos kärsi aikojen kuluessa maanjäristyksistä, epidemioista, kuten rutosta, ja vesipulasta, jotka pakottivat ihmiset hylkäämään kaupunkinsa ja muuttamaan vuorilta alas laakson kyliin. Hylättyä Sagalassoksen kaupunkia söi eroosio, ja se hautautui vuosisatojen kuluessa jopa useita metrejä maan uumeniin.

Sagalassoksen rauniot löysi ranskalainen tutkimusmatkailija jo 1700-luvulla, jonka jälkeen alueen löysivät myös historiasta kiinnostuneet turistit. Ensimmäinen varsinainen arkeologinen tutkimus siellä tehtiin kuitenkin vasta 1985, ja vasta 1990-luvulla belgialaisen arkeologin aloitteesta Sagalassoksessa on aloitettu mittavat kaivausprojektit. Neljä massiivista projektia on jo saatettu lähes päätökseen. Arkeologit ovat löytäneet kaivauksissa muun muassa portteja, temppeleitä, kirjaston, kauppahuoneita, valtavia hallitsijoiden patsaiden päitä, 1000 hehtaarin kokoisen roomalaisen kylpylän ja jopa 84 muinaisen sagalassolaisen luiden jäännökset. Vaikka iso osa löydöksistä on siirretty Burdurin museoon, rakennetaan osaa muinaisajan loistosta, ainakin osin alkuperäisestä materiaalista, uudelleen paikanpäälle. Sagalassos oli hieno paikka paitsi komeiden raunioidensa vuoksi, erityisesti sieltä avautuvien näköalojen vuoksi.

Sagalassoksesta ajelimme kotiin İspartan ja Eğirdirin kautta. Järvi-Turkin alue oli hyvin erilaista maisemaa kuin mitä löytyy järvi-Suomesta. Turkin järvet olivat suuria, Eğirdirissä oli oikein meren tuntua, mutta yllätykseksemme emme nähneet esimerkiksi yhtään kalastusvenettä, eikä niiden reunoilla näyttänyt olevan uimarantoja, vaikka joissain internetin turistisivuilla niin kerrottiin. Ensimmäisenä taaksemme jäi Burdur-järvi, sitten tiemme kulki Eğirdir-järven pohjukan viertä ja viimeisenä ohitimme Akşehir-järven. Maisemista voi tällä kertaa sanoa, että ne olivat henkeä salpaavan komeat. Tällaisten maisemien kuvaaminen voisi olla valokuvaajan paratiisi (toisin kuin pieni Şirincen kylä Selçukin kupeessa), jotta maiseman värit, syvyyden ja vaikuttavuuden saisi taltioitua ja edes jollakin tasolla tehtyä ymmärrettäväksi.

İspartan alue on kuuluisa ruusuistaan ja ruusutuotteistaan, ja kaupungin lähellä matkan varrella olikin jos jonkinlaista tehtaanmyymälää ja muuta ”luonnonruusutuotteiden” myymälää. Omat ruusutuotteemme, ruusulokumimme ja ruusuhillomme, ostimme Eğirdirin kaupungista, jonka rannassa pysähdyimme koivun katveeseen turkkilaiselle kahville.

Matkalla huomasi, että Taurus-vuorten tällä tienoolla oli selkeästi sadonkorjuuaika. Maalaiset toivat traktorinlavoillaan omenoita punnittavaksi myyntipaikkaan, tien vieressä oli vähän väliä kojuja, joissa myytiin omenoita, päärynöitä, vesimeloneita, hunajameloneita ja joissain myös tomaatteja. Akşehirin tienoilla pysähdyimme ostamaan omenoita ja päärynöitä mukaamme. Yhdestä tien varren katoksesta saimme vielä syksyn viimeisiä luomumansikoita rasiallisen.

img_6397

Taurus-vuorten ja järvien jäätyä taaksemme alkoi monen kymmenen kilometrin mittainen tasanko, jossa tie kulki aika-ajoin aivan kohtisuoraan. Olimme Anatolian puolikuivalla ylänkövyöhykkeellä. Vuoristoisen rannikkoseudun ja vehreiden laaksojen jälkeen maisemat tuntuivat aivan hurjilta. Ylänköalueella saadaan vuosittain 300 mm vettä, joillakin paikoilla vielä senkin alle. Vaikka tien varren pellontapaiset näyttivät kovin ruskeilta ja hiekkaisilta, alueella oli kuitenkin selvästi jotain viljaa koottu. Jokunen pelto (olisiko ollut pinaattia?), jossa oli kastelujärjestelmä, oli vielä vihreänä.

Polatlın kohdalla matkaympyrämme sulkeutui. Ankaraan ja kotiin palasimme aikalailla tasan viikkoa myöhemmin, kun olimme matkaan lähteneet eli hyvissä ajoin perjantai-iltapäivällä. Oli mahtava reissu. Turkki on todella antoisa matkailumaa!

Välimeren rannalla

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Turistina Turkissa, Turkista, YleinenJätä kommentti

Kurban bayram -lomamme sen kun jatkuu… Sanoimme Selçukille näkemiin ja jatkoimme matkaa Välimeren rannalle Fethiyen rantakaupunkiin. Sää oli mitä parhain autoajelulle, ja maisemat olivat matkalla aivan upeat! Sopivasti aurinkoa, vuoria, laaksoja ja aina väliin meren pilkahdusta. Autolla ylös ja alas vuoren rinteitä, välillä suurempaa, välillä vähän pienempää tietä.

Pysähdyimme matkalla tuttaviemme suosittelemana Dalyanin kalastajakylässä ja nautimme sen rantaravintolassa lounaaksi paikan kuuluisaa sinirapua ja täytetyn mustekalan. Rapu oli maineensa veroista herkkua.

Dalyan oli viihtyisä turistikylä lukemattomine pienine ravintoloineen ja hotelleineen. Turisteista päätellen se oli lapsiperheiden ja vanhempien pariskuntien suosiossa: rauhallinen, turvallinen ja suhteellisen hiljainen paikka, jossa perusmukavuudet olivat lähellä, mukaan lukien englannin kielen taito.

Hotellimme Villa Symbola sijaitsi Fethiyen keskustan ulkopuolella, vain pienen matkan päässä Ölüdenizin sinisestä laguunista. Hotellimme, tai pikemminkin pensionaattimme, oli aivan ihastuttava. Henkilökuntaa oli vähän: näimme vain talkkari-siivoojan, omistaja/manageri/kokin ja nuoren naishenkilön, jotka olivat kaikki todella mukavia. Kävimme eräänä iltana pyytämässä pari lasia illallistamme varten, ja saimme heiltä mukaamme kipon sütlaçia, turkkilaista jälkiruokaa, joka muistutti erehdyttävästi suomalaista riisipuroa. Siihen oli ripoteltu jopa kanelia päälle!

Fethiyessä purjehdimme päivän Kardeşlerin veneyhtiön 12 saaren venereissulla. Oli oikein rentouttava reissu ja oli ihanaa pitkästä aikaa uida merivedessä. Totesimme, että taisimme molemmat vasta nyt syyskuussa heittää talviturkkimme! Viimeksi uimme viime vuoden joulukuussa Bangkokin uima-altaassamme. Turkoosi merivesi oli lämmintä ja puhdasta, mutta snorkkelivesinä nämä Välimeren rannat eivät kyllä yltäneet Thaimaan tasolle. Muutama neontetra ja jokunen hiukan isompikin kala sekä hiukan kuollutta korallia.

Laivamatkalla näkyi hyvin Turkin maantieteellinen muoto eli että se on, lukuunottamatta rantaviivoja, kokonaisuudessaan Anatolian ylänköä. Mahtavat vuorenrinteet nousivat kuin suoraan merestä.

Henkilökuntaa ei laivassa ollut paljon, kapteenin lisäksi kaksi laivapoikaa (olisivatkohan olleet nuo kardeşlerit eli veljekset) ja kokki. Laivapojat ja kokki laittoivat meille maittavan lounaan taimenesta (tai kanasta joillekuille muille) ja tarjoilivat juotavia ja jäätelöä pientä maksua vastaan pitkin matkaa. Laivareissu oli hyvin järjestetty ja tehty helpoksi turisteille: toinen laivapojista kävi aamulla hakemassa meidät autolla hotellistamme. Takaisin pääsimme kapteenin kyydissä 🙂

Matkustajia olisi laivaan mahtunut 93, mutta meitä ei varmasti ollut 50 enempää, mikä oli meille tietysti mukavaa. Tuo luku kertoo Turkin turistitilanteesta, koska syyskuu on Etelä-Turkissa ollut perinteisesti vielä turistisesonkia. Suurin osa turisteista, joita matkallamme tapasimme, olivat turkkilaisia.

Fethiyen pensionaatissamme ei ollut ravintolaa, mutta omistaja/manageri/kokki tarjoili meille aamulla perusturkkilaisen aamupalan: oliiveja, valkoista juustoa, keitetyt kananmunat, leipää hillojen ja voin kanssa, appelsiinimehua ja kahvia. Niillä pärjäsi hyvin lounaasen saakka. Pensionaatissamme ei myöskään yllätykseksemme ollut shampoota ja saippuaa, jotka kävimme ostamassa Ölüdenizistä, samoin kuin iltaruokamme. Ölüdeniz näytti olevan turistiranta rantatuoleineen, baareineen, ravintoloineen, yökerhoineen, englanninkielisine mainoksineen, liitovarjoineen, veneineen… Olimme siis onnistuneet hotellivarauksemme suhteen loistavasti ja välttäneet tämän kalabaliikin! Laguunista löytyi kuitenkin pieni döner-kioski, josta ostimme mukavalta ustalta parina iltana herkullisen illallisen.

Ravintoloitakin olisi laguunista löytynyt, mutta majapaikassamme oli ihana terassi, josta oli mahtava näköala merelle ja laguuniin. Nautimme iltaruuaksi ostamamme kanadönerit turkkilaisen punaviinin kanssa terassilla ja seurailimme, kuinka viimeiset liitovarjolentäjät palailivat laguunin rantaan auringon laskiessa horisonttiin.

IMG_6225.JPG

Selçukissa

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Myyttejä ja legendoja, Turistina Turkissa, Turkista, YleinenJätä kommentti

Kurban bayram -lomamme jatkui İzmiristä kohti etelää ja pientä Selçukin kaupunkia. Kaupunki on historiansa aikana omistanut erinäisiä nimiä, mutta vuonna 1914 se sai nykyisen nimensä seldžukkien kunniaksi. Nuo seldžukit oli ensimmäinen turkkilaiskansa, joka saapui Keski-Aasiasta Vähä-Aasiaan.

Selçukissa yövyimme kaksi yötä sen vanhassa kaupungissa Nilya-hotellissa, joka oli kaikin puolin aivan loistava!

Selçukissa ei itsessään ollut kauheasti katseltavaa, emmekä valinneetkaan sitä varsinaiseksi määränpääksemme, vaan sen kupeessa olevan Efesoksen, maailman parhaiten säilyneen antiikin ajan kaupungin. Selçukista löytyi kuitenkin mukavia yllätyksiä, kuten Johanneksen kirkko ja monen katolisen pyhiinvaelluskohde Neitsyt Marian talo. Nuo riittävät tekemään Selçukista monen muunkin turkinmatkaajan ykköskohteen.

Johanneksen kirkon rauniot ja hautapaasi, jonka alle apostoli Johannes on haudattu, löytyi vanhan kaupungin kukkulalta. Kukkulalla sijaitsevat myös vanhan linnoituksen rauniot, ja sieltä on upeat näkymät kaupunkiin. Johanneksen kirkon alueella on myös basilika, jossa Johanneksen sanotaan kirjoittaneen merkittävimmät kirjalliset teoksensa jälkipolvilleen.

img_6156Kuriositeettina mainittakoon, että kukkulan rinteiltä löytyi ehkä Suomeen paremmin assosioituva käsite: pussikalja! Näihin emme Turkissa olleet aiemmin törmänneetkään. Pussikalja oli paikallista Efes-merkkistä, jota emme kuitenkaan Selçukin kahvilasta saaneet. Heillä oli tarjota vain Tuborgia ja Carlsbergiä –  tyydyin mieluummin turkkilaiseen teehen, jolla jano lähti varmasti yhtä hyvin.

Mutta sitten matkan varsinaiseen määränpäähän eli Efesokseen. Turhaan ei paikkaa kehuta ja ylistetä matkaoppaissa. Osin entisöityjen pylväsrivistöjen ja rakennusten lomitse kulkevia marmorikatuja astellessa on helppo aistia Efesoksen menneiden aikojen loisto. Efesos on listattu yhdeksi Unescon maailmanperintökohteista.

Vaikka Efesoksen aluella on tehty arkeologisia kaivauksia jo 1800-luvulta saakka, on osa sen historiasta edelleen maan uumenissa. Efesoksen rauniot ovat ovat antiikin Kreikan ja Rooman ajoilta, ja siellä on myös jäänteitä Bysantin valtakaudelta.

Efesoksessa tiedetään olleen asutusta jo neoliittisella kaudella eli noin 6500 vuotta eKr. Kreikkalaista asutusta seudulla on ollut jo 1000-900-luvulla eKr, mutta kuuluisaksi paikakunta tuli vasta 500-luvulla eKr, kun sinne rakennettiin Artemiin temppeli, yksi antiikin ajan seitsemästä ihmeestä. Artemiin temppeli oli aikanaan neljä kertaa Ateenan Parthenonin kokoinen; sen kattoa kannatteli sata 17 m:n korkuista pylvästä. Temppeli hävitettiin lopullisesti 262 jKr, ja loistavasta rakennuksesta on jäljellä enää kivikasoja ja yksi pylväs, jotka löytyvät Selçukin kaupungista.

Artemis on kreikkalaisessa mytologiassa metsästyksen jumalatar ja Apollonin kaksoissisar, Zeuksen ja Leton tytär. Artemis vastaa roomalaisten Dianaa, ja hallitsee kasvullisuutta ja varttuvaa elämää. Efesos oli aikanaan myös vähäaasialaisen äitijumalattaren kultin keskus, ja vähitellen palvontamenot sulautuivat Artemis-kulttiin. Efesoksen Artemis pysyi vähäaasialaisena hedelmällisyyden jumalattarena, monirintaisena maaemona.

Efesoksen kaupunki kuului aikanaan Persian, Aleksanteri Suuren ja Perganomin valtakuntiin, kunnes se vuonna 133 eKr. liitettiin Roomaan. Kulta-aikanaan Efesos oli tärkeä satamakaupunki ja kaupankäynnin keskus, ja siitä tulikin lopulta koko Rooman valtakunnan toiseksi suurin kaupunki, jonka väkiluvun arvioidaan kahden ensimmäisen vuosisadan aikana jKr. olleen noin 230 000.

Efesoksen merkittävimpiä rakennuksia ovat Artemin temppelin lisäksi roomalainen kirjasto Celsus ja 24000-paikkainen amfiteatteri. Kirjaston julkisivu on 1970-luvulla koottu alkuperäisistä rakennuskivistä alkuperäiselle paikalleen, ja se näyttää edelleen kertakaikkisen majesteettiselta. Antiikin aikaan vain miehet saivat käyttää kirjastoa, ja historian kirjojen mukaan siellä vierailtiinkin ahkerasti. Tarina kertoo, että kaikki efesolaiset eivät suinkaan tulleet sinne lukeakseen tai opiskellakseen, vaan he käyttivät kirjastosta lähtevää salakäytävää, josta pääsi huomaamattomasti läheiseen ilotaloon.

Efesoksen kukoistuskausi oli keisari Augustuksen aikakaudella, jolloin kaupunki sijaitsi vielä meren rannalla. Maanjäristykset ja tuhoisat hyökkäykset heikensivät vähitellen Efesosta, mutta vasta meren vetäytyminen ja kaupungille tärkeän sataman menettäminen aiheuttivat kaupungin lopullisen rappion. 1500-luvulla antiikin loistelias marmorikaupunki oli jo täysin hylätty. Selçukin Efes-museoon on koottu monia Efesoksen veistoksia – arvokkaimmat niistä löytyvät, valitettavasti, Lontoon British Museumista.

Legendan mukaan apostoli Johannes ja Neitsyt Maria muuttivat Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen Efesoksen kupeeseen. Legenda perustuu Raamatun kertomukseen, jossa Jeesus pyytää Johannesta huolehtimaan äidistään. Johannes itse muutti Jeesuksen kuoleman jälkeen lähelle Efesosta, pakoon kristittyjen vainoja. Saksalaisen nunnan 1800-luvulla näkemien näkyjen perusteella Neitsyt Marian viimeinen asuinsija löydettiin. Paikalla on nykyään Neitsyt Marialle pyhitetty kappeli, jonne monet katoliset siis tekevät pyhiinvaellusmatkojaan, erityisesti 15. elokuuta, jolloin siellä juhlitaan Marian muistoa. Kappelin vieressä voi sytyttää Marian muistoksi kynttilän ja hiukan alempana sitoa rukouksensa ristikkoseinään muiden rukousten jatkoksi. Rukouksia oli kirjoitettu paitsi paperilapuille, myös kankaanpalasiin, muovipussinpalasiin, pääsylippuihin, nenäliinoihin…

Lähellä Selçukia löytyy Şirincen kylä, jota Lonely planetimme kutsuu ”valokuvaajan paratiisiksi”. Vaikka paikka oli nätti ja maisemat kauniit, parempia paratiiseja valokuvaukselle löysimme pitkin matkaamme. Kylä sijaitsee noin 800 metrin korkeudessa, ja sinne noustaan kapeaa serpentiinitietä pitkin. Kylän pääelinkeino on hedelmien viljely. Hedelmistä valmistetaan ainakin kylän putiikkien myyntituotteiden perusteella jäätelöä, saippuoita ja erilaisia makeita viinejä, joista granaattiomena- ja persikkaviiniä ostimme mukaamme.

Selçukin eteläpuolelta löytyi viinitila Yedi Bilgeler (seitsemän tietäjää), jossa pistäydyimme. Tila on saanut nimensä antiikin Kreikan “seitsemästä viisaasta miehestä”, jotka vaikuttivat noin vuosina 620-550 eKr. Viisaat toimivat yhteisönsä moraalisina johtajina aikana, jolloin Kreikkaa koetteli sosiaalisista ja taloudellisista ongelmista johtuva moraalinen rappio. Miehet tunnettiin kuulemma käytännön viisaudestaan eli maalaisjärjestä ja ytimekkäistä aforismeistaan kuten ”hallitse vihasi”, ”suuntaa katseesi elämän loppupuolelle” ja ”suurin osa ihmisistä on pahoja”. Sokrates kertoo seitsemän viisaan kokoontuneen kerran Delfoihin sanellakseen viisautensa jopa Apollonille. Seurauksena Apollonin temppeliin kirjoitettiin tunnetut lauseet: ”tunne itsesi” ja ”ei mitään liikaa”. Viisaiden aforismeja pidetään kreikkalaisen filosofian pohjana. Tiedot viisaista miehistä, heidän tekemisistään ja sanomisistaan ovat Solonia lukuun ottamatta paljolti kaikenlaisten legendojen peitossa. Ainoa varma asia on, että he kaikki ovat oikeasti olleet olemassa.

Yedi Bilgeler -viinitila sijaitsee alueella, jossa jossa pistäydyimme. seitsemän viisaan sanotaan “syntyneen, eläneen, juoneen viiniä esitellen maailmalle filosofisia ajatuksiaan”. Vaikka viisaita sanotaan yleensä olevan seitsemän, heistä esiintyy useita erilaisia luetteloita. Viinitila on kuitenkin ottanut esikuvakseen seuraavan seitsemän miehen listauksen ja tilan viinit on nimetty heidän mukaansa: Anaxagoras, Bias, Khilon, Lassos, Pythagoras, Solon ja Thales. Tilan vuosittainen rypälesato tuottaa noin 40 000 pulloa viiniä. Vieraillessamme viinitilalla oli sadonkorjuu jo tehty ja tämän kauden viini oli tankeissa käymässä. Edellisestä sadosta oli Anaxagoras loppunut, muita ostimme mukaan pari pulloa kutakin.