Suomen mallia ja lomailua Izmirissä

Sain elokuussa suurlähetystömme kautta kutsun koulutustapahtumaan Izmiriin. Kutsussa minua pyydettiin puhumaan Suomen koulutusjärjestelmästä paikallisen koulutussäätiön lukukauden avajaisviikolla. Googlasin järjestäjän (EÇEV), ja kun sen arvomaailma ja tavoitteet näyttivät sopivan omiini, vastasin myöntävästi. Mikäpäs siinä; mukavaa, kun suomalainen koulutusjärjestelmä kiinnostaa – ja erityisesti Izmirissä, johon ihastuimme jo ensi kerran siellä käydessämme vuosi sitten.

Egitim Bulusmalari Afis.jpgOlin alussa siinä uskossa, että olen mukana yhtenä puhujana useammasta. Järjestäjä kuitenkin päätti, että yksi ”keynote-speaker” riittää, ja koulutustapahtuman nimeksi laitettiin ”Finlandiya modeli”. Järjestäjä lupasi maksaa lentoliput, hotellimajoituksen ja kuljetukset lentokentälle. Ei, kun esitystä hiomaan ja pakkaamaan! Päätimme lähteä nauttimaan Izmiristä koko viikonlopuksi.

Tilaisuuden pitopaikaksi oli alun perin varattu eräs keskustan hotellin juhlahuone, mutta ilmoittautumisia alkoi tulla heti alkupäivinä siinä määrin, että tilaisuus siirrettiin Atatürkin kulttuuripuiston tiloihin, jonne mahtuu kuulemma noin 800 ihmistä. Ilmoittautuneita oli rutkasti enemmän, mutta koska kaikki eivät ilmoittautumisestaan huolimatta saapuneet paikalle (turkkilainen tapa, näin minulle kerrottiin), mahduimme hyvin uuteen saliin.

Yleisön joukossa oli kuulemma säätiön henkilökuntaa, opetusalan ihmisiä, opettajia ja vanhempia – ja ainakin kaksi lasta vanhempiensa kanssa. Ja ainakin kolme suomalaista itseni lisäksi – kaunis kiitos heille kannustuksesta! Koska osa yleisöstä ei ymmärtänyt englantia, teimme yhteistyötä paikallisen tulkin kanssa, joka käänsi lähes kaiken sanomani turkiksi. Olin aika yllättynyt, kuinka hyvin koko kuulijajoukko jaksoi kuunnella kahdella kielellä puolentoista tunnin esitystä, joka koostui enimmäkseen faktoista ja koulutusjärjestelmän ja suomalaisen koulutusympäristön kuvaamisesta. Asia selvästi kiinnosti.

Loppuun oli varattu aikaa kysymyksille, ja minulle oli etukäteen kerrottu, että niitä tulee korkeintaan pari kappaletta. Toisin kävi, mikä oli oikein mukavaa. Suurin osa kysymyksistä koski opetuksen käytännön toteutusta Suomessa. Turkin kouluopetus ei tämän hallituksen aikana ole ainakaan mennyt eteenpäin, ja tästä oltiin myös selvästi huolissaan. Sain jälkeen päin vielä sähköpostilla pyynnön vastata, mitä vanhemmat ja opettajat voivat annetuissa puitteissa Turkissa tehdä. Olisiko  James A. Banksin transformatiivinen toiminta paikallaan? Se olisi aika rohkeaa, sillä sillon ryhdytään toimiin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämiseksi, vaikka oma toiminta haastaisi olemassa olevia lakeja ja rakenteita…

Tilaisuus loppui virallisesti neljältä, mutta vielä viiden aikoihin vastailin kysymyksiin ja poseerasin osallistujien selfieissä ja ryhmäkuvissa. Tilaisuus kuvattiin, ja esitys pitäisi tulla lähipäivinä näkyviin säätiön nettisivuille.

Izmir on siitä ihana turisteilukaupunki, että keskustasta ja sen liepeiltä löytyy hyvin näkemistä ja tekemistä muutamaksi päiväksi. Hotellimme oli keskustan rantabulevardin varrella Pasaportissa. Loppukesäistä merituulta ja auringonpaistetta, kalastajien seurailu rantalaiturilla, perheitä sunnuntaikävelyllä, kaveriporukoita piknikillä puistossa, rantaravintoloissa tuoretta ruokaa suoraan mereltä…

… vanhan kaupungin kapeita kujia ja vanhoja rakennuksia, aivan mahtava Arkas-taidemuseo ja siellä hieno vesiaiheinen näyttely, Atatürkin museo, arkeologinen museo ja Agoran museoalue, Kemeraltın basaarialue – näistä oli Izmir meille viime viikonloppuna tehty. Kyllä mieli lepäsi 🙂

Mainokset

Seppeleenlaskua ja fanfaari

IMG_7889.JPGSaimme lauantaina mukavan puhelun: ystävämme kysyi, haluaisimmeko lähteä hänen mukaansa Anıtkabirin mausoleumiin. He olivat menossa sinne koko perheen voimin. Ystävämme opiskeluaikaiset ystävät järjestävät mausoleumissa joka vuosi suunnilleen samaan aikaan yhteisen kunnianosoituksen edesmenneelle johtajalleen Atatürkille. Kunnianosoituskäynnit ovat tarkan protokollan mukaisia seppeleenlaskuineen ja virallisine tervehdyksineen ja vieraskirjan allekirjoituksineen. Halusimme mukaan, ehdottomasti! Anıtkabirissa on pari kertaa ollut vastaavia seremonioita, kun olen vieraillut siellä.

Ystävämme on kotoisin Izmiristä, ja he ovat järjestäytyneet opiskeluaikaisten ystäviensä kanssa ja perustaneet eräänlaisen Izmir-klubin. Vuoden mittaan he järjestävät myös huomattavasti epävirallisempia kokoontumisia, muun muassa hyvän ruuan ja rakın parissa. Porukalla kuulemma syödään, juodaan rakıa ja lauletaan izmiriläisiä lauluja. Ja loppuillasta aina joku, tai joskus kaikki, itkevät koti-ikäväänsä.

IMG_7891.JPG

Kaikki klubin jäsenet eivät toki asustele Ankarassa, vaan jäseniä tulee yhteisiin kokoontumisiin pitkien matkojenkin takaa. Tälle mausoleumireissulle tuli muun muassa pikkubussillinen izmiriläisiä Istanbulista.

Kunnianosoituskäynnin klubi järjestää joka vuosi mahdollisimman lähellä Turkin itsenäisyyteen johtaneen Izmirin taistelun muistopäivä, joka on syyskuun 9. päivä. Tänä vuonna se sattui viime lauantaiksi. Päivä on suuri juhlapäivä, ja vapaapäivä, Izmirissä. Päivää kutustaan myös Izmirin vapautuspäiväksi, İzmir’in Kurtuluşu. Taistelusta on kirjoittanut myös muun muassa Ernest Hemingway novellissaan ”On the Quai at Smyrna”.

Lauantai oli kaunis aurinkoinen päivä, joten mausoleumille oli tulossa melkoisesti muutakin porukkaa – autojonot olivat sen mukaiset. Protokollaan kuului kuitenkin myös lista autoista, jotka tuovat ihmisiä viralliseen Izmir-seremoniaan. Meidät ohjattiin autojonon ohitse.

Saapuessamme perille alkoi paikalla juuri vahdinvaihto, mikä on aina jotensakin mielenkiintoista katsottavaa. Melkoista akrobatiajumppaa pojilta.

Kokoonnuimme mausoleumin aukiolle, jossa meille neuvottiin oikea paikka, johon järjestäytyä. Askelmerkit merkattiin kuparilaatoilla. Seppele oli tilattu etukäteen, ja sen toivat paikalle kaksi mausoleumin vartijoista, eli kaksi sotilasta. He myös kantoivat seppeleen sisään mausoleumiin ja laskivat sen hautamuistomerkille. Kolmas sotilas ohjasi kulkuettamme. Seppeleenlaskun jälkeen soi sen verran mahtipontinen torvimusiikki, että se sai suomalaisenkin ihon kananlihalle.

IMG_7882.JPG

Torvifanfaarin jälkeen marssimme järjestyksessä takaisin aukiolle, josta jatkoimme matkaan sisätiloihin, jossa Izmirin klubin puheenjohtaja luki ryhmän viestin ja allekirjoitti mausoleumin päiväkirjan. Virallinen seremonia oli ohitse. Puheenjohtajan viesti oli tietysti turkiksi, joten paljon jäi arvailun varaan. Ystävämme käänsi kuitenkin sen verran, että sanoissa osoitettiin myös kritiikkiä uudelle, muuttuneelle opetussuunnitelmalle. Peukkua sille!

Pääsimme kuitenkin vielä pitkän jonon ohitse sisään varsinaiseen mausoleumin museoon, joka on omistettu Atatürkille ja Turkin itsenäisyystaistelulle, myös tuolle Izmirin vapautustaistelulle.

IMG_7886

Wiki on täällä taas!

Ainakin minua on kovasti harmittanut, että Turkissa on huhtikuusta saakka estetty pääsy kaikilla kielillä Wikipediaan, tuohon kaiken kansan ilmaiseen tietosanakirjaan. Syyksi hallitus antoi kansallisen turvallisuuden suojelemisen.

Kuten kirjoittelin jo kesäkuussa, yrittäessäni klikata itseni Wikiin, esille tulee viesti, että ”hyökkääjät saattavat yrittää varastaa tietojani (esimerkiksi salasanojani, viestejäni tai luottokorttitietojani)”. Näinköhän?

Blokkauksia nettisivuille ja sosiaalisiin medioihin on tehty aiemminkin, mutta hallitus on aiemmin kieltänyt tehneensä mitään; syyksi on annettu, että suurten tapahtumien jälkeen sosiaalinen media, kuten facebook ja Youtube vain tukkeutuvat, koska niitä käyttää niin moni yhtä aikaa.

Uskokoon ken uskoo. Huhtikuussahan Wikipediassa julkaistiin artikkeli Syyrian asekuljetuksista, jota hallitus yritti sieltä turhaan poistaa useamman kerran, koska sen mielestä juttu saattoi Turkin samaan valoon terroristien kanssa. Huhtikuussa pidettiin myös paljon kritiikkiä saanut kansaäänestys presidentin valtaoikeuksien laajentamisesta.

Mutta nyt Wikiin pääsee siis taas! Ei tosin hallituksen toimesta, sillä se ei ole purkanut estoa, vaan piraattinettisivun kautta – sekä turkiksi että englanniksi: en(piste)turkcewikipedia(piste)org

Piraattisivu, jota myös wikin “peilisivuksi” kutsutaan, on rekisteröity Ankaraan. Sivulla ei ole mitään yhteyttä Wikimedia-säätiöön, joka pitää yllä oikeaa Wikipedia-sivustoa. Tuolta piraattisivulta kuitenkin pääsee sekä turkinkielisille että englanninkielisille oikeille Wikipedian sivuille.

Myös Syyrian asekuljetusjuttu löytyy näiltä piraattisivuilta… Saa siis nähdä, kuinka kauan ne toimivat…

Ystävyyskaupunkimme Bursa

Kurban bayram -lomamatkamme viimeinen etappi ennen kotia oli Oulun ystävyyskaupunki Bursa. Oulu ja Bursa ovat olleet ystäviä jo vuodesta 1978 saakka. Oulun vuosina en muista koskaan Bursaan törmänneeni, mutta vuonna 2009 siellä netin mukaan vietettiin Bursa-viikkoa ja vastavuoroisesti vuonna 2010 Bursassa vietettiin Oulu-viikkoja. Bursa löytyy nimikyltistä Oulun ”Leeverin” puistosta yhdessä muiden Oulun ystävyyskaupunkien kanssa.

Olimme varannet majoituksen Kitap Evi -hotellista, Osmangazin Kavaklısta. Matkalla hotellillemme hoksasimme Kükürtlün kaupunginosassa Oulu caddesi -kyltin! Eläköön ystävyys!

Hotellimme oli tosi kaunis, osmani-arkkitehtuuria edustava vanha kirjakauppa-kahvila kaupungin vanhan muurin kupeessa, josta oli hienot näköalat Bursan kaupungin ylle. Heti aluksi meidät ohjattiin hotellin sisäpuutarhaan, jossa meille tarjoiltiin tervetuliaisjuomina kylmät turkkilaiset oluet. Pyysin kyllä kahvit, mutta saimme hiukan kummeksuvan katseen ja ehdotuksen, että jos nyt kuitenkin pitkän ajomatkan jälkeen olutta tai viiniä…

Ehdottoman ihana hotelli! Huoneen hintaan kuuluva aamupala oli loistava. Ainoa miinus oli ilmastointi, jota ei saanut säätää huoneesta itse – siis lämpimämmälle. Lupasivat kyllä aamulla seuraavalle asukkaalle korjata lämpöasteita ylöspäin. Yöt kun ovat jo kovin vilpoisia, vaikka päivisin lämpöä riittääkin välillä reippaat 30 astetta. Hotellin ravintolassa laskut tuotiin kirjakauppateemaisesti vanhan kirjan välissä.

Bursa on ei-bursalaisille ehkä tunnetuin kuumista lähteistä, kylpylöistä ja läheisestä 2534 m korkeasta Uludağ-vuorestaan, josta löytyy iso laskettelukeskus ja josta tulee meidänkin Erikli-juomavetemme. Bursan kaupunki on kuitenkin merkittävä ihan itsessäänkin. Se oli Osmanien valtakunnan ensimmäinen pääkaupunki ja Turkin silkkikaupan keskus: ensimmäiset silkkiperhosen toukat tuotiin silkkitietä pitkin nimenomaan Bursaan.

Bursa on Ankaraan verrattuna vilkas ja eläväinen bayraminkin aikaan. Kaupunki oli siisti ja kaunis; ihastelimme erityisesti kauniita mosaiikkikoristeluja, joita oli tehty aitoihin, muureihin, seiniin, katuun, portaisiin…

Orhan Gazi, osmanivallan perustajan Osman Gazin poika, valtasi Bursan bysanttilaisilta vuonna 1326. Hän teki Bursasta osmanien pääkaupungin, ja se oli koko Osmanien valtakunnan ajan merkittävä hallinnollinen ja taloudellinen keskus. Sekä Orhanin että Osmanin hautamausoleumit löytyvät hotellimme lähellä olevasta puistosta. Turkin historiaa lukeneena ihan hirvitti katsella isien hauta-arkkujen takana olevia pikkuisia arkkuja.

Bursa on myös kuuluisien turkkilasten kansantaruhahmojen, Karagözin and Hacivatin varjonukkien kotikaupunki, mutta näin bayramin aikaan varjonukkien kauppa ja paja olivat harmittavasti kiinni. Jotain jäi siis seuraavaan kertaan.

Kuljeskelimme vanhan keskustan basaarialueella, jossa bayramin vuoksi katetun basaarin kaupat olivat, myös harmittavasti, kiinni, samoin keskustan käsityöpazaari. Silkkikaupoista emme nähneet jälkeäkään, mutta jos jonkinlaista pyyhettä, rihkamaa ja vaatetta sekä useampi yaprak kebabiaan mainostavaa kahvilaa löysimme. Yhteen ulkokahvilaan pysähdyimme pikalounaalle.

Ilma oli aurinkoinen, kuuma ja kuiva ja kävely alkoi tuntua jaloissa. Nokialaisemme äpillä ja pikku kahvilasta kysymällä löysimme Bursan luultavasti ainoan kahvila-baarin, jossa sai tilattua lomailtapäiväoluen 🙂 Bursaan matkaa suunnitteleville: Müsadenizle pub eli M Pub & Lounge (joka on saanut nimensä Barış Mançon Müsadenizle çocuklar -kappaleesta) löytyy Altıparmak caddesilta.

Löysimme viimein, reissun päätteeksi, oikean kalaravintolankin, Arap Şükrü Altıparmak caddesin sivukujalta. Joltain nettisivulta luin ennen lähtöämme, että se on ”more than a dinner; it’s an experience”, ja niinpä se olikin! Koko kuja oli täynnä pieniä kadulle levittäytyviä ravintoloita (joista suurimman osan omisti kylläkin sama henkilö). Saavuimme ensimmäisten illallistajien joukossa, joten onnistuimme saamaan hyvän pöydän. Palvelu oli nopeaa ja ystävällistä, ruoka oli tuoretta ja hyvää ja sitä oli runsaasti.

Tuo ”experience” viittasi varmasti soittajaporukoihin, joita alkoi jo alkupalojemme aikaan saapua kujalle. Kukin porukka luritteli antoisasti turkkilaista musiikkia vaihdellen paikkaa aina sellaiseen pöytään, jossa oli tilaa istua alas soittimien kanssa. Kaikki eivät näyttäneet aluksi olevan mielissään suhteellisen kovaäänisestä musiikista korvansa juuressa, mutta parin kappaleen jälkeen lauleskelivat jo mukana itsekin. Ja lopuksi poltettiin yhdessä tupakit.

Palasimme takaisin Istanbul-Ankara moottoritietä, mutta emme edelleenkään tiedä, mitä se maksaa. Ücretsiz, iyi bayraminiz – Ilmainen, hyvää bayramia – luki maksupisteellä.

Oli mukava palata kotiin. Kiertoajelimme viiden päivän aikana yhteensä 1951 km, plus mopoajelut Bozcaadan saarella.

Assosiaalista ja viiniturismia

Googlasimme kotona ennen lomaa majoitusvaihtoehtoja reissullemme. Rannikolta Bergamon ja Çanakkalen välistä, Lesbos-saaren kohdalta, löytyi pieni Assoksen kylä (Behramkale) ja sieltä hotelli nimeltään Assosyal. Emme voineet ohittaa tilaisuutta! Miljoonakaupungissa asuva suomalainen minämme kaipaa välillä omaa rauhaa ilman sosiaalisen kanssakäymisen paineita 🙂

Hotelli oli nappi valinta! Ensimmäistä kertaa lomallamme saimme todeta olevamme huomattavasti sosiaalisempia kuin koko henkilökunta yhteensä! Henkilökunta oli toki ystävällistä, he vastasivat ja auttoivat ystävällisesti, kun kysyttiin, mutta asukkaita ei todellakaan häiritty edes small-talkilla.  Hotelli oli muutenkin mukava ja sieltä oli päiväaikaan aivan huikeat näköalat ja iltaisin katselimme terassillamme yllämme hohtavaa tähtitaivasta.

Ainoat sosiaaliset ihmiset hotellissa olivat yllättäen kaikki suomea puhuvia: ravintolan tarjoilijatyttö ja eräs hotellin asukas. Tarjoilijatytön tarina oli, että hän on opiskellut suomea yliopistossa Venäjällä; asukas oli ollut naimisissa suomalaisen kanssa. Tuo asukas kertoi ylpeänä olevansa suomalaisen popparin Sini Yazeminin isä. Hotellin netti oli sen verran hidas, että isä ei saanut soitettua meille Sini Yazeminin biisiä, mutta se löytyy tästä linkistä. Sini Yazemin kuulemma sanoo, että isä ei osaa puhua suomea, mutta se on kyllä höpö puhetta! Suomenkielistä puhetta tuli solkenaan.

Ajoimme tullessamme ensin hiukan liian pitkälle ja jouduimme kapealle serpentiinitielle, joka johti alas vanhaan satamaan. Ihan kapeimmilla paikoilla en uskaltanut edes istua auton kyydissä, vaan jouduin kävelemään osan matkasta. Paikalle oli nimittäin matkalla muutama muukin auto, joiden ohitus oli aika hurja kokemus. Perillä odotti muutama kymmenen autoa lisää, sillä satamassa oli kalaravintoloita ja uimapaikka. Saimme onneksi käännettyä automme ja palattua takaisin.

Assos on ollut asuttuna jo heettiläisten aikaan 700 eKr. Apostolien aikana Assos oli satamakaupunki, jonne Paavalin matkatoverit purjehtivat noutamaan Paavalia (Apt.20:13-14): ”Menimme sitten laivaan ja purjehdimme kohti Assosta, jossa meidän oli määrä ottaa Paavali mukaamme; näin hän oli päättänyt, koska halusi mennä sinne jalan.” Tänä päivänä paikan tärkein nähtävyys on kukkulan laella oleva Athenen temppeli, jonne mekin kiipesimme.

Assos oli selvästi turkkilaisten turistien suosiossa, osaksi noiden kalaravintoloiden ja uimapaikan ansiosta. Kapeita kivikatuja reunustivat pienet liikkeet, joissa myytiin jos jonkinlaista muistoesinettä, pöytäliinoja, vaatteita ja paikallisia herkkuja.

Kävimme illalla syömässä Assos köyüm -ravintolassa, koska halusimme syödä kalaa ja juoda paikallista viiniä sen kanssa. Assos köyüm oli kylän ainoa ravintola, jossa sai molempia. Ravintolan ruoka oli oikein hyvää, mutta tarjoilijapoika niin poissaoleva, hidas ja räjähtäneen näköinen, että päättelimme hänen olevan krapuloissaan.

Päätimme seuraavana iltana antaa Lonely planet Turkey -kirjallemme mahdollisuuden, vaikka se on tähän saakka tuottanut pelkkiä ihmetyksen aiheita ja pettymyksiä, ja käydä syömässä Ehl-i-keyf -ravintolassa, jossa kirjan mukaan tarjoillaan ”excellent, fresh food”. Sekä excellent että fresh loistivat poissaolollaan: emme ole koskaan ennen niin mautonta ruokaa Turkissa saaneet.

Kävimme Assosista reissun Bozcaadan eli Tenedoksen saarella, jota myös Turkin viinisaareksi kutsutaan. Saari on ollut viininviljelykeskus jo 800 eKr. Nykyään noin kolmasosa saaren pinta-alasta käytetään viinirypäleviljelyyn, joista kaikista ei toki viiniä valmisteta. Osa syödään ihan rypäleinä tai kuivataan rusinoiksi.

Saari on historian kulussa kuulunut Kreikan, Persian, Rooman ja Bysantin valtakunnille ennen kuin osmanit valtasivat sen 1455. Saari on ollut tärkeä paikka: jos halusi meren kautta Istanbuliin, joutui ensin kohtaamaan Bozcaadan saaren laivaston. Oletettavasti Troijan hevonenkin rakennettiin Bozcaadassa, jonne spartalaiset pysähtyivät ennen yllätyshyökkäystään Troijaan.

Matkasimme saarelle lautalla, joka lähti Geyiklin satamasta. Geyiklistä lähtevään lauttaan ei tarvinnut varata paikkaa etukäteen ja siihen olisi voinut ottaa autonkin mukaansa. Päätimme kuitenkin jättää auton maihin, koska sekä ystäviemme että hotellin omistajan mukaan saarelta voi olla vaikea saada paluumatkalle lauttapaikkaa autolle, ainakaan juuri siihen aikaan kuin itse haluaisi.

Kulkuneuvoksi saarelle arvoimme perillä hiukan dolmuşbussien, polkupyörien ja mopon välillä. Päädyimme lopulta mopoon, mikä oli loistava ratkaisu! Huristimme saaren ympäriinsä ja olo oli kuin 1980-luvulla interrailillä!

Oli todella lämmin päivä, ja rannoilla näkyi uimareita. Ajatuksen oli meilläkin ollut käydä pulahtamassa Egeanmereen, mutta sen verran kylmältä vesi näin syyskuussa tuntui, että päätimme tyytyä vain varpaiden kasteluun.

IMG_7750Saaren alkuperäisiä rypälelajikkeita ovat karakız (kuntra), karalahna ja vasilaki. Viinejä valmistaa kuusi paikallista viinitaloa: Amadeus, Ataol, Corvus, Gülerada, Talay ja Yunatçılar. Koska oli loma-aika, osa viinitaloista oli suljettuina. Kävimme kuitenkin ostamassa muutaman pullon kotiin vietäväksi saaren keskustassa olevasta Yunatçılarin viinitalon liikkeestä ja vierailulla pienellä Güleradan ja suurella Corvuksen viinitilalla. Viinitalon liikkeessä ei puhuttu englantia, mutta molemmilla viinitiloilla esittely hoitui sujuvasti englanniksi.

Güleradan tilalla maistelimme paria paikallisista rypäleistä tehtyä viiniä, jotka olivat tosi mielenkiintoisen makuisia. Ostimme neljä pulloa mukaamme – enempää ei mopon kyytiin mahtunut 🙂

Corvuksen tila on saaren suurin ja varmaan parhaiten tunnettu. Siellä oli paneuduttu viininmaisteluun ja myyntiin ihan eri mittakaavassa kuin pikkutiloilla. Heillä oli valmiita maistelumenuita ja niihin sopivia naposteluannoksia. Tilan seinältä löytyi kyltti, jossa kerrottiin, että Paavi XVI Benedictus, kuningatar Elisabeth II ja Amerikan presidentti Barack Obama (”and you…”) ovat vierailleet Corvuksen viinitilalla. Corvuksen viinejä ostimme mukaamme vasta keskustasta, missä heillä on viiniliike.

Lautta oli iltapäivällä takaisin tullessamme aika täynnä, joten auton mantereelle jättäminen tuntui hyvältä ratkaisulta. Pakkasimme ostoksemme autoon ja huristimme takaisin Assokseen.

Aamulla lähtiessämme jatkamaan matkaamme, Assosyalin omistaja heittäytyi sosiaaliseksi ja heitti automme jälkeen kannulla vettä toivottaen veden lailla virtaavaa nopeaa matkaa seuraavaan määränpäähämme.

Troijan Helenan asuinsijoilla

Bergamasta oli tarkoituksemme ajella Çanakkaleen, mutta muutimme matkalla mieltämme ja suuntasimme automme Troijaan eli Truvaan.

Tarunhohtoisen kaupungin historia on 4000-vuotinen, vaikka 1800-luvulle saakka uskottiin, että kaupunki on todellakin olemassa vain taruissa. Troijan rauniot löydettiin ensimmäisen kerran vuonna 1822. Olemassaolonsa aikana Troija on ehditty tuhota ja rakentaa edellisten raunioiden päälle useita kertoja. Arkeologiset kaivaukset ovat paljastaneet eri aikakausilta yhdeksän eri kaupungin raunioita.

Tarunhohtoista kaupunkia ei kuitenkaan vieläkään ole onnistuttu kaivamaan esiin kuin palasina, siitä on suurelti kiittäminen saksalaista itseoppinutta arkeologi ja aarteenetsijä Schliemannia. Hän onnistui 20 vuoden kaivaustöidensä tuloksena tuhoamaan arvokkaan ympäristön ja siirtämään arvoesineet turvaan Saksaan. Osa aarteista katosi myöhemmin Saksasta, ja niiden arveltiin häipyneen toisen maailman sodan aikana venäläisten mukana rajan taakse. Venäläiset tietysti kielsivät kaiken, kunnes osa aarteista löytyi moskovalaisesta museosta. Nykyään Troijan helmistä saa nauttia paitsi Berliinissä, myös Moskovassa ja Pietarissa. Turkki on turhaan yrittänyt saada Troijan löytöjä takaisin.

Troijan rauniot eivät ole kaikkein vaikuttavimmat, joita Turkin alueelta on kaivettu esiin. Schliemannin tee-se-itse Indiana Jonesin aarteenetsimisistä huolimatta paikka on jo historialtaan, ja taruiltaan, niin mielenkiintoinen, ettei sitä voinut matkallamme sivuuttaa. Monissa paikoissa oli onnistuttu kaivamaan ja tunnistamaan useamman aikakauden raunioita, ja ne oli myös hyvin merkattu kartoin ja tekstein.

Troijan merkittävimpiin taruihin kuuluu tietysti Troijan sota ja tietysti sotaretken syy: tuo kaikkien miesten unelmien kohde, kuvankaunis Helena. Tarinan tausta menee kutakuinkin näin:

Spartan kuninkaalla Tyndareoksella oli äärettömän kaunis puoliso Leda, johon Zeus iski silmänsä. Päästäkseen läheisiin kanssakäymisiin Ledan kanssa Zeus joutui jälleen käyttämään vippaskonstia. Hän muutti itsensä joutseneksi ja pyysi tytärtään Afroditea muuttamaan itsensä kotkan hahmoon ja ajamaan Zeus-joutsenta takaa. Afrodite suostui juoneen ja näin Zeus-joutsen pääsi hakemaan turvaa joessa kylpevän Ledan sylistä. Kanssakäymisen seurauksena Leda muni yhdeksän kuukautta myöhemmin kuninkaalle kaksi munaa. Toisesta kuoriutuivat esiin Polydeukes ja Helena, toisesta Kastor ja Klytaimestra.

Helenasta kasvoi niin kaunis, että häntä kutsutaan taruissa jopa maailman kauneimmaksi naiseksi. Ei siis ihme, että Helenalla riitti kilpakosijoita. Kuningas Tyndareoksella oli vaikeuksia päättää, kenelle kuvankauniin tyttärensä luovuttaa, jottei saisi hylkäämistään kosijoista leppymättömiä vihamiehiä itselleen.

Kaikki paitsi Ithakan kuningas Odysseus olivat tuoneet mukanaan myötäjäislahjoja. Kun Odysseus huomasi, että hänen mahdollisuutensa rikkaiden ja urheiden kosijoiden joukossa olivat aika heikot, hän päätti Helenan sijaan yrittää kuningas Tyndareoksen veljentytärtä Penelopea. Odysseus kertoi kuninkaalle keksineensä keinon, millä välttää loukkaamasta hyljättyjä kosijoita. Korvauksena neuvostaan hän halusi Penelopen käden, mihin kuningas oitis suostui.

Odysseus kutsui kosijat koolle ja vannotti heidät hyväksymään Helenan tekemän valinnan, osui se sitten kehen hyvänsä. Helena valitsi Spartan kuninkaan Menelaoksen. Kilpakosijat hyväksyivät tappionsa ja Odysseus vei Penelopen mukanaan.

Helenan ja Menelaoksen avio-onni kesti useita vuosia, kunnes Spartaan saapui troijalainen prinssi Paris, jolle jumalatar Afrodite oli luvannut palkinnoksi maailman kauneimman naisen eli Helenan.

Troijan prinssi Paris oli nimittäin joutunut ratkaisemaan, kuka voittaisi kolmen jumalattaren välisen kauneuskilpailun. Kilpailu oli saanut alkunsa Peleuksen ja Thetiin häistä, joissa Zeus järjesti juhla-aterian kutsuen paikalle lähes kaikki jumalat, lukuun ottamatta Eristä, epäsovun jumalaa, koska hänen tiedettiin aiheuttavan eripuraa. Eris saapui kuitenkin raivostuneena paikalle ja heitti osallistujien keskelle kultaisen omenan, johon oli kaiverrettu sana ”Kauneimmalle”. Hera, Pallas Athene ja Afrodite vaativat kukin omenaa itselleen. Koska Zeus ei halunnut suosia ketään ehdokkaista, siirsi hän vastuun prinssi Parikselle. Kylvettyään vuoristolähteessä kolme naista kokeili vuorollaan voimiaan Parikseen: Hera ehdotti tekevänsä tästä Euroopan ja Aasian hallitsijan, Pallas Athene antaisi viisautta ja taitoa sodankäyntiä varten, kun taas Afrodite tarjosi tälle maailman kauneimman naisen rakkautta. Paris teki pariksen tuomion ja kallistui Afroditen tarjoukseen. Hän sai niin paitsi Helenan rakkauden myös kreikkalaisten ja ennen kaikkea Pallas Athenen ja Heran vihat niskoilleen.

Kun Menelaos oli matkoilla, sai Paris houkuteltua Afroditen avulla Helenan mukanaan Troijaan. Menelaos sai palatessaan huomata, että Paris oli hänen poissa ollessaan ryöstänyt hänen paitsi hänen vaimonsa, myös suuren määrän aarteita. Tästä alkaa Kreikan taruston merkittävin sotaretki, Troijan sota.

Saadakseen takaisin Helenansa kuningas Menelaos kutsui puolelleen kaikki liittolaisensa ja ystävänsä. Urhein sotaretkelle osallistujista oli Akhilleus. Akhilleusta sanottiin kuolemattomaksi, koska hänen äitinsä oli kastanut hänet suojelevaan Styksin veteen. Mutta hänelläkin oli haavoittuva kohta: kantapää, josta äiti oli pidellyt kiinni kastaessaan poikansa.

Noin kymmenen vuoden sotimisen jälkeen Troija (yksi niistä) tuhottiin ja Menelaos vei Helenan takaisin kotiin.

IMG_7697

Bergamassa

Päätimme jatkaa kurban bayram -matkaamme Soman kautta, koska nimi oli niin soma. Siihen se soma sitten jäikin. Yhden aika soman kahvilan löysimme kaupungin laitamilta, jossa nautimme turkkilaiset kahvit ja juustogözlemen. Sitten suuntasimme eteenpäin.

Seuraava yöpymispaikkamme löytyi Izmirin maakunnasta Bergamasta, vanhasta Pergamonista. Paikka on lisätty Unescon maailmanperintökohteiden listalle vuonna 2014, mikä ei ole ihme: se oli aikanaan Vähä-Aasian suurimpia kulttuurikeskuksia. Sen mukaan on saanut nimensä myös eläinten nahasta valmistettu pergamentti, jolle kirjoitettiin aikanaan kokonaisia kirjoja. Pergamon on myös yksi Raamatun Ilmestyskirjan kirjeiden kohteista.

Olimme varanneet hotellihuoneen Hera-hotellista vanhasta Bergamasta, Akropolin kukkulan juurelta. Meillä oli hotellillemme hyvät ajo-ohjeet, mutta ihan viime metreillä tuli toppi: autosilta ikivanhaan Bergamaan oli tietyön vuoksi poikki. Koitimme läheistä sivukatua, mutta autollamme ei yksinkertaisesti mahtunut sitä ajamaan. Siispä auto parkkiin ja kävellen (1,4 km luki viitassa) ylös hotellille.

Hotellilta mukaamme lähti vastaanoton tyttö, joka nappasi vielä paikallisen nuoren pojan oppaaksemme. Poika kuulemma tiesi parhaiten ikivanhan kaupungin kujat, kadut ja kiertotiet. Porukalla saimme ajettua automme perille ja pääsimme viimein kirjautumaan sisään Turkin matkojemme erääseen parhaimpaan hotelliin.

Hotellirakennus oli pieteetillä restauroitu 200 vuotta vanha bergamolainen kivitalo. Hotellin sisäpihalla kasvoi suuri granaattiomenapuu – yksi Hera-jumalan symboleista. Hotellin hanavettä sai juoda! Hotellin huoneet oli nimetty Kreikan jumalien mukaan; meidän huoneemme oli Zeus.

Tarinan mukaan Zeus iski silmänsä kauniiseen sisareensa Heraan (Zeus iski yleensäkin silmänsä kauniisiin naisiin, jumalattariin tai nuoriin miehiin), mutta Hera ei ollutkaan helposti otettavissa. Zeus joutui piirittämään Heraa pitkään ja onnistui saamaan Heran omakseen vasta katalalla tempulla: Zeus muunsi itsensä käeksi ja nostatti samalla lumimyrskyn. Käkenä Zeus haki suojaa Heralta, joka auliisti otti käenpoikasen suojiinsa. Heran syleilyssä Zeus muutti itsensä takaisin itsekseen ja makasi Heran kanssa. Hera kreikkalaisille taruille luonnollisesti rakastui Zeukseen.

Heran ja Zeuksen häät olivat suureelliset, niihin oli kutsuttu kaikki jumalat, ihmiset ja eläimet. Sisarusten intohimon sanotaan olleen niin suurta, että yksistään heidän kuherruskuukautensa kesti 300 vuotta. Herasta tuli kreikkalaisessa mytologiassa avioliiton ja aviollisen rakkauden, hedelmällisyyden ja synnytyksen jumalatar. Siinäpä hotellillemme ja huoneellemme taustatarua.

Hotellin omistajapariskunta, tai oikeammin omistajapariskunnan isovanhemmat ja vanhemmat kuuluvat niihin kahteen miljoonaan, jotka pakkomuutettiin Turkin itsenäisyyssodan aikana. Nämä suvut siirrettiin Bergamoon Thessalonikista.

Koska jatkoimme matkaamme jo seuraavana päivänä, emme aikailleet kulttuurikierroksemme kanssa. Suuntasimme heti kukkulan huipulle Akropolin ja Athenen temppelin raunioille. Sinne pääsi kätevästi kaapelihissillä (hiihtohissillä), jota olin etukäteen päättänyt olla kokeilematta. Toisin kuitenkin kävi.

IMG_7653

Päivä oli erityisen tuulinen, ja lipun myyjä kertoi hissin juurella, että koppi heiluu aika lailla. ”Jos pelkäätte, ette voi mennä hissillä”. ”Ei pelota lainkaan”, valehtelimme hymyillen ja maksoimme lipun.

Koppi todellakin heilui korkeuksissa. Lähes koko hissimatkan istuin silmät kiinni ja laskin sekunteja (yks’ sattaa-kaks’ sattaa-kolme sattaa…) – jokainen sekunti vei meidät lähemmäksi määränpäätämme. Kyllä kannatti!

IMG_7664

Vuoren laella sijaitsi ennen myös Zeuksen alttari, jota tutkijat myös Paholaisen alttariksi nimittävät.  Ilmestyskirjan (2:12-17) kirjeessä Pergamonin seurakunnalle sanotaan, että ”Pergamonin seurakunnan enkelille kirjoita: Näin sanoo hän, jolla on kaksiteräinen, terävä miekka: Minä tiedän, missä sinä asut: siellä, missä Saatanalla on valtaistuimensa”. Laella on tänä päivänä vain alttarin perustusrauniot, sillä itse alttari ja kaikki arvokas on jo aikaa sitten siirretty museoon Berliiniin.

IMG_7668

Alaspäin päätimme jättää hissimatkan väliin ja tulla kävellen. Kävelymatka olikin todella hieno ja näimme paljon vanhan Akropolin paikkoja, joita emme olisi hissimatkailijoina nähneetkään.

Alhaalla meitä odotti kuitenkin pieni ylläri, sillä museoalueen portti oli lukossa. Ehdimme jo tehdä suunnitelman portin alitse ryömimiseen, kun paikalle tuli vartija, joka aukaisi meille lukon ja opasti meidät oikealle kujalle kohti kaupunkia.

Ilta oli jo saapunut, kun olimme alhaalla kylässä, joten pazarit ja kaupat sulkivat jo oviaan. Kävimme maittavalla iltakebabilla ja talsimme takaisin hotelliimme.

Aamulla pistäydyimme vielä Bergamon ehkä tärkeimmän nähtävyyden, Asklepioksen, raunioilla. Asklepios on temppelialue, jonne pyhiinvaeltajia saapui pitkienkin taipaleiden takaa hakemaan parannusta sairauksiinsa.

Suurin osa Asklepioninkin aarteista löytyy Berliinin Pergamon-museosta. Niistä, mitkä ovat jääneet Turkkiin, on suurin osa siirretty Izmirin arkeologiseen museoon. Hera-hotellimme omistaja kertoi käyneensä Berliinin museossa – ja purskahtaneensa itkuun. Tosin hän myös myönsi, että kallisarvoisista esineistä on Saksassa pidetty hyvää huolta, toisin kuin ehkä olisi tehty Turkissa.

Kohti myyttejä ja legendoja II

Seurailimme vuosi sitten Turkin kurban bayramin eli uhrijuhlan aikana muun muassa Kroisoksen, kuningas Midaksen ja apostoli Johanneksen jalanjälkiä. Tänä vuonna suuntasimme kohti satumaisen kauniin Troijan Helenan asuinseutuja. Matka oli pitkä, joten ajattelin kirjoitella siitä tähän blogiin useamman jutun.

Matkamme ensimmäinen etappi oli Eskişehir (”Vanha kaupunki”), joka on kuuluisa valkeasta sepioliitti-kivestä eli merenvahasta, jota myös valkoiseksi kullaksi kutsutaan. Valkoisen kullan vuoksi emme kuitenkaan Eskişehiriin ajelleet, vaan syynä oli, että koska pääsimme lähtemään Ankarasta matkaan vasta iltapäivällä, oli kaupunki mukavasti matkamme varrella.

Sepioliitti osoittautui kuitenkin aika mielenkiintoiseksi tuttavaksi. Sitä löytyy vain muutamasta paikasta maapallolta; yksi parhaista on juuri Turkin Eskişehir. Valkoista kultaa kaivetaan syvältä maan uumenista: näimme esitekyltin, jossa kerrottiin, että jopa 380 m syvyydestä. Sepioliitti on syntynyt serpentiinikiven rapautumistuotteena, sen kemiallinen kaava on Mg4Si6O152 6H2O ja kovuus Mohsin asteikolla 2 – mikäli joku myös noita faktoja tarvitsee.

Turkiksi sepioliitti tunnetaan nimillä ”aktaş” ja ”lületşı”; saksaksi ”meerchaum” eli meren vaahto, joista jälkimmäistä jostakin syystä näkee kaikkein useimmin ulkomaankielisissä teksteissä. Menen tässä nyt sepioliitilla, kun en saksaa muutenkaan oikein hyvin taida.

Sepioliitista valmistetaan Eskişehirissä enimmäkseen koruja ja koriste-esineitä, erityisesti niin kutsuttuja meerchaum-piippuja, eskişehiriksi ”lületaşı pipo”, jollaisia mekin ostimme kaksi kappaletta. Ja saimme yhden lületaşıjääkaappimagneettipöllön kaupan päälle. Eli uskoakseni maksoimme kauppiaalle melko hyvin kauniista pipoistamme.

Kauppias kehui, että hänellä on valikoimissaan 2000 erilaista pipoa ja että hänen sukunsa on niitä valmistanut jo noin 200 vuotta. Totta vai tarua – me ainakin uskoimme.

Sepioliitin äärimmäisen keveyden ja huokoisuuden (imukyvyn) vuoksi materiaali toimii kuulemma ikään kuin filtterinä ja imee piipputupakasta tervaa ja nikotiinia. Terveyspiippuja siis 😉 (Hyvän huokoisuutensa vuoksi jossain muualla sepioliitista valmistetaan hygieenisiä kuivikkeita kissoille ja muille lemmikkieläimille.)

Eskişehirissä yövyimme Abaci konak -hotellissa Odunpazarin historiallisella alueella, mikä oli hyvä valinta näin lyhyelle pysähdykselle. Hotelli oli kaunis ja kauniisti entisöity majatalo ja ehdimme nähdä iltakävellen Vanhan kaupungin vanhan keskustan nähtävyyksiä ja toreja.

IMG_7624Turisteja ei ollut nimeksikään, vaikka oli loma-aika. Saimme juoda turkkilaiset kahvimme kahvilassa ihan kaksistaan. Kapeilla kujilla syntyi kuitenkin välillä hiukan kalabaliikkia, kun siinä käytiin kuvaamassa oletettavasti kuvia johonkin saippuasarjaan, pop-musiikkilevyn kanteen tai hääkuvaamon mainokseen – ainakin kuvauskohteista päätellen.

Eskişehiristä suuntasimme kohti Kütahyaa. Paikka ei ehkä muuten olisi päässyt mukaan matkasuunnitelmaamme, mutta ostimme viime keväänä Ankaran Bauhausista ihania osmanikuvioisia keittiön laattoja Suomen kotiimme. Laattoja ei ollut tarpeeksi keittiöremonttiin ja niiden valmistus on loppunut. Laatat on valmistettu Kütahyan Altın Çini ve Seramik –tehtaalla. Tehdas löytyi, mutta siellä ei ollut myymälää. Keramiikkatoriltakaan emme tuon valmistajan tuotteita löytäneet. Ei jäänyt harmittamaan. Ostamme myöhemmin Ankarasta joitain muita sieviä turkkilaisia laattoja, jotta remontti joskus valmistuisi – tai edes nyt alkaisi…

 

Lomalla ei tehdä politiikkaa…

Blogissani on ollut hiljaista ja päivitykset antaneet odottaa itseään. Olin pitkällä Suomen lomalla, josta palasin vasta toissailtana. Kirjoitteleminen jäi puutarhatöiden, remonttisiivousten ja Suomen kodin uudelleen organisoinnin jalkoihin.

Turun tragedia on juuri tapahtunut, enkä osaa siitä tässä sen enempää kirjoitella. Olen sanaton. Koko Suomen lomamme oli tällä kertaa kovasti erilainen aiempiin verrattuna. Siitä kirjoittelen varmasti myöhemmin. Aloitan tällä kertaa helpommasta aiheesta eli Turkista: elämme lomallakin toinen jalka toisessa kotimaassamme, niin kuin ulkosuomalaisille tuppaa käymään.

Heinäkuussa vierähti vuosi Turkin verisestä vallankaappausyrityksestä. Uutisissa kerrottiin, että Ankarassa aloitettiin suuroikeudenkäynti vallankaappauksen oletettuja toteuttajia vastaan. Syytettyjä oli minimaalisen vähän siihen nähden, että vallankaappauksen jälkeen on Turkissa pidätetty noin 60 000 ihmistä ja noin 150 000 on menettänyt työnsä valtion palveluksessa. Toimittajat ilman rajoja -järjestön viimeisimmässä indeksissä Turkki oli Valko-Venäjän ja Kongon demokraattisen tasavallan jälkeen sijalla 155. Joka tapauksessa ainakin uutisten mukaan noin puolet turkkilaisista kannattaa edelleen istuvaa hallitustaan.

Suomen lehdistössä kerrottiin myös, että Turkin hallituksen toiminta ei vaikuta ainakaan kaikkien suomalaisturistien lomavalintoihin: ”Tulen tänne lomalle, en politiikkaa tekemään”, siteerattiin Alanyan suomalaisturistia. Turistin näkökulmasta ymmärrettävää. Ainakin itse haen lomalta irtiottoa arjesta, rentoutumista, akkujen latausta, nautintoja, mukavia uusia virikkeitä, ehkä jopa jonkun uuden asian oppimista. Politiikkaa en neuvoisi ulkomaalaisena itsekään Turkissa julkisesti tekemään, edes loman ulkopuolella. Toinen asia tietysti on, mitä tuo ”politiikan tekeminen” kullekin pitää sisällään.

Juttelin alkukesästä Ankarassa muutaman vuoden diplomaattikomennuksella olevan ei-työssäkäyvän puolison kanssa. Turkin komennus oli hänelle niin mukava kokemus, että hänen teki mieli lähteä Turkin jälkeen johonkin uuteen kivaan maahan… vaikka Italiaan. Vastasin, että minusta taas tuntuu, että en enää haluaisi asumaan yhteenkään maahan, jossa ihmisoikeusasiat ovat rempallaan, yksilön perusoikeuksia uhattuna ja korruptio niin törkeää ja hyväksyttyä. Sellaisessa maassa eläminen vailla kansalaisoikeuksia kuten sananvapautta, on tosi raskasta. ”Kansalaisoikeudet” tahtovat monilla ulkomaalaisilla rajoittua lähinnä verojen maksamiseen. Teenkö politiikkaa seuraamalla ja pohtimalla harjoitettua politiikkaa?

Thaimaassa asuessamme sain neuvoja olla katsomatta uutisia ja lukematta sanomalehtiä – siten elämä olisi kuulemma paljon helpompaa ja mukavampaa. Katsoimme ja luimme kuitenkin. Ja katsomme ja luemme myös Turkin uutisia. Samoin Suomen. Emme me sielläkään ole halunneet ehdoin tahdoin elää kuplassa. Ovatko valintojen tekeminen, niistä ääneen puhuminen ja kirjoittaminen politiikan tekemistä?

Turkissa emme oikein näin lyhyen ajan jälkeen ole kansalaisoikeuksiamme edes ajatelleet, mutta tietynlainen politiikan tekeminen kyllä kiinnostaa kovasti. Itse asiassa kaikki, jotka ovat mukana opetustyössä, tekevät tahtomattaankin politiikkaa. Opetus on lähtökohtaisesti poliittista toimintaa, jota kannattaa tehdä tietoisesti eli tunnistaa, mihin se pohjautuu, miten se toimii ja mihin se tähtää. Eikä opetusala ole ainoa. Jos asuinmaassaan ei lainkaan ”tee politiikkaa”, eläisi elämäänsä jonkinlaisessa kuplassa.

Mutta turvallisesti kuplassahan me juuri komennuksella elämmekin, tuumasi tuo diplomaatin puoliso. Tuohon kuplaan sisältyy mukavia uusia virikkeitä, uusien ihmisten tapaamisia, uusien asioiden oppimista, nautintoja, mukavia uusia virikkeitä, irtiottoa siitä Suomen arjesta. ”Lomailu” on siis myös kutakuinkin joustava käsitys…

Ei kuplaelämiseen tarvitse kuitenkaan lomalle tai ulkomaille lähteä. Kuplaelämistä löytyy Suomestakin. Näyttelijä Kososen tokaisu 2015 vaalituloksesta, joka ei edusta hänen Suomeaan, tuli median kautta tunnetuksi jokaiselle.

Uudistunut välttämättömyyteen alistuja

Osallistuin kesäkuussa Ulkosuomalaisparlamentin 20-vuotisjuhlaistuntoon Helsingissä. Istunnon avajaispuheen piti eduskunnan puhemies Maria Lohela. Hänen puheensa teema osui loistavasti juhlan aiheeseen ja samalla myös omaan elämän tilanteeseeni – mikä oli itselleni hienoinen yllätys. En nimittäin odottanut poliitikolta näin osuvaa ja mielenkiintoista puhetta. Toisen kokouspäivän puhujan opetusministeri Grahn-Laasosen puhe olikin sitten enemmän odottamaani, ulkosuomalaiselle tuttua perusjuttua ja tuttua ulkosuomalaispolitiikkaa. Molemmat puheet löytyvät netistä Suomi-seuran jutusta klikkaamalla.

WP_20170617_004.jpg

Kyse oli merkittävästä tapahtumasta. Huomasitteko muuten tilaisuudesta kertovia juttuja suomalaisessa mediassa? En minäkään 😦

Opetusministerin puheesta en tässä sen enempää kommentoi, mutta Lohela oli rakentanut puheensa (tai joku oli sen hänelle rakentanut) niin mielenkiintoisen tutkimustuloksen ympärille, että sitä tekee mieli hiukan enemmän pohtia.

Lohela siteerasi puheessaan tutkimustulosta neljästä erilaisesta sopeutumiskeinosta, joita siirtolaiset käyttivät 1800-luvun Amerikoissa. Varsinaista tutkimusta en valitettavasti onnistunut tähän hakuyrityksistäni huolimatta löytämään. Tutkimuksessa siirtolaiset ryhmiteltiin ”odottajiin”, ”välttämättömyyteen alistujiin”, ”unohtajiin” ja ”uusiutujiin”. Veikkaanpa, että meidät tämänkin päivän ulkosuomalaiset saisi mahdutettua noihin ryhmiin, vaikka kukaan meistä ei välttämättä löydä itseään pelkästään yhdestä ryhmästä.

Ensimmäinen ryhmä eli odottajat ovat ihmisiä, jotka ajattelevat tulevansa uuteen maahan vain muutamaksi vuodeksi. He eivät halua ja tunne tarvetta pahemmin sulautua paikalliseen kulttuuriin. He ovat uudessa maassaan pääsääntöisesti vain käymässä ja tavallaan odottavat alusta saakka kotiinpaluutaan. Kieli- ja kulttuuriopinnoista ei juuri kannata heidän kohdallaan puhua. Tavoitteena on tehdä elämä mahdollisimman mukavaksi ja hoitaa ”keikka” kunnialla kotiin. Näitä ihmisiä olen tavannut useitakin, moni heistä muutaman vuoden diplomaattikomennuksella olevia, tai oikeammin heidän puolisoitaan.

Välttämättömyyteen alistujat taas ovat jo ajatuksissaan tulleet uuteen asuinmaahansa pidemmäksi aikaa. Uusiin olosuhteisiin on paras siis sopeutua, ainakin siinä määrin kuin on välttämätöntä. Välttämättömyyteen alistujat alkavat rakentaa uutta elämää uudessa kotimaassaan, vaikkakin kiinnittyvät mielellään toisiin suomalaisiin niin tiiviisti, etteivät hekään aina tunne tarvetta tutustua syvemmin uuden asuinmaansa kulttuuriin tai opiskella maan kieltä. Suomalaisporukoissa pärjää mukavasti suomella, ulkomaailmassa toisella kotimaisella eli olemassa olevalla englannin taidolla. Näitäkin olen tavannut vuosien aikana useita, monet heistä nauttivat ulkomailla eläkepäivistään.

Unohtajat eivät kuitenkaan halua pelkästään sopeutua, vaan pyrkivät omaksumaan valtakulttuurin mahdollisimman täydellisesti, jopa oman kulttuurinsa ja kielensä kustannuksella. Jos on tarpeen, he ovat valmiita katkaisemaan siteensä ja juurensa Suomeen vaikka kokonaan. ”Maassa maan tavalla” tulkitaan kirjaimellisesti. Unohtajiakin olen maailmalla tavannut. Osa ulkomaille muuttanut umpisuomalaisperhekin on unohtanut niin aktiivisesti suomen kieltään, etteivät perheen lapsetkaan tule suomella toimeen. Ulkomaillahan siihen ei välttämättä ole tarvettakaan, mutta isovanhempien ja sukulaisten kanssa kommunikointi on usein vaikeaa.

Uusiutujat taas ovat uuden identiteetin luojia, joissa suomalainen kulttuuri ja uusi kulttuuri elävät rinnakkain. He tulevat toimeen paikallisella kielellä ja tuntevat uuden kulttuurinsa, he asustavat paikallisten asuinalueella ja lusikoivat niin paikallista ruokaa kuin hernekeittoakin Iittalan astioistaan – ja nukkuvat yönsä sikeästi Marimekon lakanoissaan. Uusiutujiakin tunnen useita, osa heistä oikein hyviä ystäviäni 🙂

Entä minä? Kuinka olen sopeutunut ulkosuomalaiseksi? Unohtajaa en ainakaan löydä itsestäni pisaraakaan. Odottajiksikin lähdimme maailmalle liian avoimin mielin. Välttämättömyyteen alistujaksi kyllä tunnistan itseni tietyssä määrässä: arkielämän sujuvuuden takaamiseksi tiettyihin kulttuurillisiin olosuhteisiin on ollut alistuttava ja suomalaiskontaktit suomen kielellä ovat olleet minulle tärkeitä.

Sielultani olen kuitenkin läheisimmin tuntenut itseni uusiutujaksi, niissä Marimekon lakanoissani ja popsien syömäpuikoilla Iittalan kulhosta riisiä. Olen opiskellut sekä thain että turkin kielen, pyrkinyt pääsemään sisälle maiden kulttuureihin sekä kahlannut läpi maiden historiaa. Ja koittanut valistaa noita myös muille kanssasuomalaisille. Sanotaan että tieto lisää tuskaa, mutta kyllä se myös poistaa sitä arkielämässä. Tieto ja ymmärrys kulttuurisista tavoista auttavat muun muassa ymmärtämään, miksi joissain tilanteissa suomalainen ”valkoinen valhe” tai jopa pelkkä ”valhe” on ainoa kulttuurisesti hyväksytty toimintamuoto.

Odottaja on kuitenkin etenkin viime vuosina saanut minusta yllättäen otetta. Siihen lie syynä ikä ja nykyinen elämäntilanne. Tulevaisuuden suunnitelmiin alkaa pikkuhiljaa jo kuulua eläkepäivien miettiminen. Missä aion ne viettää uusiutuneen identiteettini kanssa? Thaimaahan ei mieli tee palata lopullisesti ja Turkissa olomme on alusta alkaen ollut ”toistaiseksi”, eikä mieli ole siitä tämän puolentoista vuoden aikana muuttunut. Olen tavallaan jo odottamassa muuttoa uuteen maahan tai paluuta lähtöruutuun eli Suomeen.

Kumman tahansa valitsemme, on minun tulevaisuudessa alistuttava uuden identiteettini kanssa välttämättömyyteen. Elämä Suomessakin on rakennettava uudelleen, vanhaan ei ole ollut paluuta aikoihin. Minulla ei ole nostalgisia kuvitelmia Suomessa asumisesta, olemme jo kertaalleen kokeilleet paluumuuton ankeuden.

Nykysuomen sanakirjan mukaan nostalgia on menneen ikävöintiä, kaihoa ja haikeutta. En allekirjoita. Vielä parisataa vuotta sitten nostalgiaa hoidettiin kuulemma sairautena ja siitä kärsivät erityisesti kotoaan tahtomattaan pois joutuneet. Me lähdimme tahtoen. Tahtoen myös palaamme, jos sen vaihtoehdon valitsemme.

Sananmukainen merkitys sanalle nostalgia on kuitenkin ”koti-ikävä”, ”kotimaan kaipuu”. Sana on nimittäin johdettu kreikan kielen sanoista ”nostos”, kotiinpaluu ja ”algos”, tuska. Kaipaanko ”kotimaahani”? Onko minulle tullut iän mittaan ”koti-ikävä”? Ehkä. Vaikka se sitten paljastuisikin kotiinpaluun tuskaksi, jota on hoidettava uusiutumalla ja välttämättömyyteen alistumalla jälleen kerran.