Ruuista ja juomista

Hyvä ruoka ja hyvät juomat ovat aina olleet lähellä sydäntämme. Sen suhteen Turkki on mitä ihanin maa asua. Monen ruuan koti löytyy Turkista, tosin osa on jalkautunut tänne ajan saatossa iranilaisten mukana. Ihan hiljattain opimme, että kebapien lisäksi ovat turkkilaisista ruuista Suomeen tiensä löytäneet jo aikoja sitten muun muassa kaalikääryleet. Jälkimmäiset ilman turkkilaisia mahanmuuttajia.

Kaikki turkkilaiset, joita tapasimme Bangkokin päässä ennen muuttoamme, kysyivät meiltä lähes ensimmäisenä kysymyksenään, pidämmekö turkkilaisesta ruuasta. Sama kysymys esitettiin meille täällä Turkin päässä. Kun sanoimme, että ”kyllä”, meitä varoitettiin pitämään varamme, sillä turkkilainen ruoka lihottaa. Kieltämättä turkkilainen ruoka, jota olemme ravintoloissa saaneet, tuntuu aika täyttävältä.

Turkin tammikuisen brändäyksen yksi tarkoitus on näyttää maailmalle, että Turkki on muutakin kuin kebapeja (ja Idän pikajunaa). Vaikka näin onkin, on ainakin Ankarassa huomattava määrä kebap-ravintoloita, ihan kävelymatkan päässä kotoakin ainakin kymmenen. Ensimmäiset kebapimme söimme täällä (uskoakseni olimme Gaziosmanpaşassa) alkuvierailullamme lokakuussa. Silloin myös opimme, että kebap-ravintolassa tilataan vain varsinainen ruoka ja alkupalat eli ”mezeler” tulevat automaattisesti. Tähän saakka alkupaloina on ollut kebap-paikoissa aina tuoresalaattia ja jugurtti-kurkkukeittoa. Jugurttikurkkukeittoa tarjotaan toisinaan myös päivän keittona ravintola-kahviloissa. Ei kovin lihottavaa siis 🙂 Samalla salaatti-kurkku-kaavalla toimii myös Türk Havayolların alkupalatarjoilu. Itse kebap-annos on kyllä aikamoinen energiapommi lihoineen, kastikkeinee ja leipineen – ja yleensä vielä ranskalaisine perunoineenkin. Ensimmäiseen kebap-tilaukseemme kuului munakoisokebap, jota olemme tehneet kotonakin. Lähikaupan lampaan fileettä, munakoisoa ja sipulia tikkuihin, tomaattikastikkeeseen turkkilaisia mausteita ja ruoka uuniin! Todellista herkkua!

Turkkilainen ruokakulttuuri, samoin kuin moni muukin lähialueen ruokakulttuuri, on saanut paljon vaikutteita Iranista. Turkin oppikirjassani oli laaja kappale turkkilaisista ruuista, johon kuuluvat muun muassa erilaiset kebapit (döner, şiş, iskender, adana), köftet, baklavat ja lahmacunit. Opin myös, että ”pasta” tarkoittaa leivosta ja ”makarna” pastaa, ja että perusruokaa on pilav-riisi tai bulgur ja ekmek eli leipä. Niiden kanssa syödään eri tavoin laitettuja lihoja, kaloja ja vihanneksia. Leipä on turkkilaiselle yhtä tärkeä kuin riisi thaimaalaiselle. Kaikissa lähialueemme kaupoissa on oma ekmek-leipomo, josta saa ostaa tuoretta leipää ja simit-rinkeleitä. Myös täysjyväleipiä löytyy ja jopa leipiä, joissa on käytetty ruisjauhoja! Carrefourista löytyy küçük çavdar –leipää, jossa on 30% ruista, Cağdaşista rukiista maalaisleipää ja Ayrancın luomu-torilta löysimme isoja luomuruislimppuja.

Olemme molemmat ihastuneet turkkilaisiin sitruunoihin ja appelsiinitkin hupenevat aika vauhtia. Sitruunoita saa halvalla kilon pusseissa. Kilo on kuitenkin aika paljon sitruunaa, joten meillä jäi ensimmäisestä aika monta syömättä. En raskinut heittää pois, vaan tein niistä hilloa juustojen kanssa syötäväksi. Aikamoista värkkäämistä hillon tekeminen oli, sillä kuorimiseen ei ollut kuin juustoveitsi, eikä sitruunanpuristinkaan ollut vielä saapunut Bangkokista Ankaraan. Kannatti kuitenkin, sillä hillosta tuli tosi herkkua. Sitä riittää nyt joksikin aikaa, sillä sitä tuli ainakin puoli litraa.

Sitrushedelmien lisäksi lähikaupoista saa tähän vuodenaikaan omenoita, päärynöitä ja banaaneja, monista myös kiivejä. Päärynöitä alussa vähän syrjimme, kun ne eivät ole olleet oikein sievän näköisiä – ja ihan turhaan. Viikonloppuna ostimme pieniä vihreitä vähän muhkuraisia Ankara-päärynöitä ja ne olivat tosi maukkaita. Myös mansikoita ja avokadoja saa, mangojakin on näkynyt ja lähikaupassa oli viime viikolla kokonaisia pomeloitakin tarjolla.

Ankarasta saa hyvin ruokatarvikkeita ja pientenkin ruokakauppojen lihatiskeiltä kanaa, lammasta ja nautaa. Lähikadultamme löytyy myös kaksi kalakauppaa (joiden edessä on kalalaareja esillä) ja lihakauppa (jossa roikkuu ruhoja ikkunassa). Kalakaupoista löytyy erikseen merikaloja, Mustanmeren kaloja, jokikaloja ja norjalaista lohta. Microsista ja Carrefourista saa muun muassa Wasa-näkkileipää, saksalaista pumpernickel-leipää… ja norjalaista lohta. Mistähän norjalaista lohta EI löydy? Skotlannista? Tasmaniasta? Microsista ja Carrefoureista saa myös emmentalia, goudaa, brie-juustoa ja muita länsimaissa tuttuja juustoja. Myös paikallista rasvatonta maitoa, jugurttia ja ayrania löytyy sekä erilaisia luomutuotteita ja gluteenittomille ruuille löytyy hiukankin isommista kaupoista oma hyllynsä.

Kyllä länsiruuan saamisen hankaluus Ankarassa on liioiteltua. Tosin käsite länsiruoka määritellään varmasti eri lailla esim. Amerikassa ja Suomessa. Ainoa, mitä emme ole toistaiseksi onnistuneet löytämään, on valkopippuri ja tuoreet mausteyrtit lukuun ottamatta tilliä, lehtipersiljaa ja minttua. Mutta yrttejä löytyy kuivattuna, ja toivottavasti myös jostakin saisin taimia, joita voisin laittaa terassille kasvamaan jahka kevät saapuu. Viikonloppuna löysimme basilikan siemeniä, jotka nyt odottavat, että vielä löytäisimme ruokamultaa, johon ne istuttaa.

Porsaanlihalle ei Turkissa ole kovin suuria markkinoita, joten sitä ei kaupoista yleensä löydy lainkaan. Vaikka suuri osa Turkin kaupunkiväestöstä kuuluukin hyvin vapaamielisiin muslimeihin, hekin kieltäytyvät syömästä porsasta. Sitäkin kuulemma saa Ankarastakin joistain enemmän länsimaisille suunnatuista kaupoista, mutta vielä emme ole porsaanlihaan törmänneet. Tähänastiset ainoat pekonimme ostimme Brysselin reissulta itsellemme matkatuliaisina.

Ottomaanien aikaan silloisessa pääkaupungissa Istanbulissa oli jopa kiellettyä syödä porsaanlihaa, eikä sitä saanut edes tuoda kaupunkiin. Historiankirjat kuitenkin kertovat, että ulkomaalaiset lähettiläät saivat luvan tuoda sikoja Istanbulin Euroopan puolella sijaitsevaan Peraan (Beyoğlu) salaa. Siat ajettiin kaupunkiin yön pimeydessä ja kuljetettiin katuja pitkin lähetystön alueelle.

Opin turkin kielen CD-levyn alkukappaleista sanan ”ayran”, jota kirjan henkilöt tilasivat juomakseen kebap-ravintolassa. Tilasin sitä ensimmäisen kebap-annokseni kanssa ja tykästyin kovasti. Se on jugurtista tehtyä juomaa, joka muistuttaa suomalaista piimää, joskaan se ei ole niin paksua. Se on suosittu ruokajuoma, jota muun muassa turkkilaiset lentoyhtiöt tarjoavat lennoillaan, ja monilla pienemmillä kebap-ravintoloilla ainakin Ankarassa näyttää lounasaikaan olevan houkutustarjouksena ”kebap ve ayran”.

Ankaran vesijohtovettä ei suositella juotavaksi, vaan tämä on näitä vesipullokaupunkeja. Ensimmäiset viikot raahasimme viiden litran vesipulloja lähikaupoista harva se päivä, kunnes viimein saimme ostettua vesiautomaatin. Apulainen auttoi tekemään vesipullotilauksen puhelimella ja ainakin ensimmäisellä kerralla pullojen toimitus kesti noin 20 minuuttia. Nyt meillä on kaksi 19 litran vesipulloa sekä vesipullopumppu, jonka sai kaupanpäälle. Jee! Nyt ei tarvitse yrittää säästellä vettä ruuanlaitossa.

Olemme ensimmäisen kerran maistaneet turkkilaista alkoholipitoista kansanjuomaa rakıa 1980-luvun lopulla rannikkokaupungissa Kuşadasıssa (jossa kävimme laivamatkalla Samosin saarelta, jossa olimme häämatkalla). Ne muutamat kerrat, kun olemme syöneet täällä turkkilaisessa ravintolassa, on sitä nautittu monissa naapuripöydissä – sitä nauttivat niin seurueen naiset kuin miehetkin veden kanssa laimennettuna. Turkkilaiset viinit sen sijaan ovat olleet meille uudempia tuttavuuksia, enkä uskoakseni ole turkkilaisia viinejä Turkin ulkopuolella edes nähnyt.

Vaikka Turkkia harvoin lasketaan mukaan viinimaiden joukkoon, tiedetään muinaisten heettiläisten valmistaneen viiniä Anatolian alueella jopa 7000 vuotta sitten. Viinintuotanto ei tyrehtynyt edes ottomaanien valtakaudella, koska alkoholikiellot koskivat vain muslimeja. Tuota kieltoa osattiin myös taidokkaasti kiertää. Historian kirjojen mukaan korkea-arvoiset ottomaanit tulivat mielellään ruokailemaan eurooppalaisten vieraidensa pöytään ja samalla nauttimaan alkoholia – osa varmasti tuota salakuljetettua sikaakin 🙂 Aleppon muftin sanotaan selittäneen, että alkoholikielto ei koske viisaita miehiä, jotka tietävät, milloin lopettaa. Ja ainakin osa tiesi myös, miten aloittaa: Turkin silloisen wieniläisen lähettilään De Busbecqin sanotaan kertoneen eräästä ottomaani-vieraasta, joka huusi raivokkaasti joka kerta kaataessaan alkoholia kurkkuunsa. Näin hän teki varoittaakseen sieluaan, jotta se osaisi varata itselleen rauhallisen sopukan hänen ruumiissaan, jotta sielu ei olisi osallisena rikolliseen toimintaan, jonka hän on juuri aikeissa toimittaa!

Nykyiset Turkin suurimmat viinitehtaat, Kavaklıdere ja Doluca, aloittivat viinintuotantonsa Atatürkin aikana 1920-luvun lopulla. Suhtautuminen viiniin, ja alkoholiin yleensäkin, on Turkissa edelleen huomattavasti vapaampaa kuin monissa muissa islamilaisissa maissa. Lähes joka ruokakaupassa on oma viiniosastonsa; Beğendik-kaupoista sitä ei kuitenkaan löydy.

Viininkulutus on Turkissa kuitenkin edelleen väkilukuun nähden vähäistä. Turkissa ei saa mainostaa alkoholia, ja viini on suhteellisen kallista korkean verotuksensa vuoksi. Esimerkiksi Kavaklıderen perusviinit maksavat 30-45 liiraa, jotkut Dolucan DLC-viinit jopa yli 50 liiraa.

WP_20160212_007.jpg

Turkissa viljellään rypäleitä nykyään paljon, mutta toistaiseksi vain kolme prosenttia tuotetuista rypäleistä tehdään viiniksi – ruokakaupoista löytyy rypäleitä enemmänkin tuoreina, rusinoina, mehuna ja siirappina. Turkissa sanotaan kasvavan satoja erilaisia rypälelajikkeita (lähteestä riippuen haitarilla 600-1200), mutta ”vain” 60 niistä viljellään ruuaksi ja juomaksi. Kavaklıdere käyttää vain perinteisiä turkkilaisia rypälelajikkeita, Dolucan viinejä tehdään muuallakin maailmassa tunnetuista rypäleistä kuten cabernet sauvignonista ja merlotista. Turkissa viljellään myös paljon omia vanhoja rypälelajeja, joilla on tietysti hyvin turkkilaisia nimiä, kuten narince, kabarcık, öküzgözü (nimenä oma suosikkini) ja boğazkere. Tuo viimeinen on tärkeä rypäle esimerkiksi Buzbağ-viinien viljelyalueella, jota pidetään viinin syntymäpaikkana: uskotaan, että juuri tälle alueelle Nooan arkki aikoinaan vedenpaisumuksen jälkeen ajautui ja juuri tälle alueelle Nooa sitten istutti maailman ensimmäiset viiniköynnökset!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s