Saamme ensi viikonloppuna vieraaksemme ystäviämme Suomesta. Tarkoitus on lähteä heidän kanssaan ajelemaan Ankaran ulkopuolelle, ensimmäisenä suuntana Kappadokia. Etsin vinkkejä ja tietoa mukavista mahdollisista pysähdyspaikoista, kun törmäsin nettisivuun, jossa puhuttiin Osmanien valtakunnan ja Venäjän keisarikunnan välisestä sodasta. Sotaa kutsutaan myös muun muassa Romanian itsenäisyyssodaksi ja Bulgarian itsenäisyyssodaksi. En yleensä ole kauhean kiinnostunut sodista, mutta tämä sota kiinnitti huomioni, koska se liittyi suoraan suomalaisiin. Kappadokian kanssa sodalla ei ole mitään tekemistä.

Aihe liittyy 623-vuotisen Osmanien valtakunnan loppuaikaan eli valtakunnan murenemisen aikaan. Sotaa edeltänyt Balkanin kriisi eli itämaan kriisi sai alkunsa, kun Balkanin kristitty slaavilaisväestö nousi kapinaan aluetta hallinneita islamilaisia osmaneja vastaan. Vuonna 1876 osmanit kukistivat bulgarialaisten kapinan, jolloin Euroopan lehdistössä nostettiin meteli turkkilaisjoukkojen Bulgariassa tekemistä hirmuteoista. Venäjä päätyi hyökkäämään maahan, ainakin nimellisesti tukeakseen ja suojellakseen eteläslaavilaisia veljeskansojaan, mutta myös turvatakseen Venäjän etuja Mustallamerellä sekä hakeakseen hyvitystä häviölleen Krimin sodassa.

Balkanin kriisin laukaisemassa sodassa taisteli myös suomalaisia Venäjän keisarillisen armeijan riveissä. Joukkoihin kuului muun muassa Suomen kaarti, joka kunnostautui erityisesti Gornyi Dubnjakin taistelussa. Sodan peruja on Suomen kaartin paluulaulu. ”Kauan on kärsitty vilua ja nälkää Balkanin vuorilla taistellessa”, sanotaan soineen, kun suomalaiset joukot palasivat kotiin… ”Musiikki se pelasi, kun pojat ne marssi Gornij Dubnjakin valleilla… Poikia on haudattuna Balkanin santaan toiselle puolelle Tonavan… Hurraa nyt komppania kotiamme kohti…!”

Muistan, kun pappani lauloi tuota marssilaulua joskus, kun olin pieni. En kuitenkaan koskaan nähnyt sen sanoja painettuina, enkä koskaan aiemmin tullut tarkistaneeksi, mistä Balkanin sodassa oikein oli kysymys. Ehkä luin siitä myöhemmin koulussa, mutta olen autuaasti unohtanut kaiken.

Jätin Kappadokian sikseen ja naputtelin Suomen kaartin paluulaulun Googlen hakukenttään. Sieltä löytyikin hyvä linkki Suomi-Turkki kulttuurisseuran 1/2016 Puolikuu-lehteen, josta puolestaan löytyi Jouni Suistolan artikkeli (Suistola & Tiilikainen: Sodassa vieraalla maalla. Suomalaiset Turkin sodassa 1877 – 1878. Atena 2014). Ei voinut kuin ihmetellä, opimmeko historiasta mitään? Onko historian muistimme tosiaan näin lyhyt?  Ovatko väärän opin äänet ja opin hirmuvalta vain vaihtaneet paikkaa? Kuka rankaisee ketä ja mistä?

Alla lainauksia Suistolan artikkelista.

– Jopa avoimen uteliaasti ympäristöään tarkkaillut vääpeli Janne Jernvall kertoo kaartin lähdöstä Edirnestä, kuinka hän katsoo vielä kerran taakseen ja ihailee kaupungin moskeijoiden ja minareettien sävyttämää siluettia. Kuitenkin minareeteista ”kaikuivat väärän opin äänet ja jonka opin hirmuvaltaa rankaisemaan mekin olimme näin kauaksi kotimaastamme joutuneet”.

– Joskus vieraskammokin sai otteen. Kun Jernvall käy tutustumassa tovereineen Konstantinopoliin, kaikki sujuu erinomaisesti, mutta silti hän summaa vierailun: ”Kiittäen onneamme, että pääsimme ehjinä pois semmoisesta sotajoukosta, jossa ei kauan katsella ennen kuin joutuu salamurhaajan käsiin.” Myös kaupungin verhotut neidot tuntuvat heittävän sotureihin vihaisia katseita, koska he olivat kurittaneet neitosten sulhoja sotatantereella.

– Uusi Suometar kertoi 13. toukokuuta, että viipurilaiset olivat suurin joukoin olleet vastaanottamassa sodasta palaavia:” … saadakseen edes wilaukselta nähdä niitä urhoja, jotka oliwat antaneet selkään bashi-bozukeille ja muille heidän kaltaisilleen turkkilais-wintiöille”.

– Kuitenkin kaartilaiset samaan aikaan tekivät parhaansa luodakseen ympärilleen tuttua ja turvallista: kenttähartaus pidetään ”selvällä suomenkielellä näin kaukaisellakin sotatantereella”, San Stefanoon tehdään sauna; soturien telttakylän kadut ”Marmorameren rantaäyräällä” nimetään muun muassa”Fapiani-kaduksi” ja ”Kasarmi kaduksi” ja teltat ”Jukolaksi” ja ”Rajamäeksi”.

– Von Alfthan kertoo tapauksen, jossa hän estää ratsupiiskallaan bulgaareja ryöstämästä köyhän muslimiperheen laihaa härkää. Hän lopettaa kertomuksensa: ”Niin kristillisiä olivat nämä kristityt veljet.”

– Wallin kertoo, kuinka he nälissään toteavat turkkilaisten syövän herkullisen näköisiä keksejä ja päättävät ryhtyä keksinostoon. Hinnaksi sovitaan neljä kopeekkaa keksiltä, mutta kun turkkilaiset huomaavat, ettei kaikilla ole rahaa, he antavat keksit ilmaiseksi.

– Toukokuussa 1878 Karjalatar julkaisi kaartilaisen kirjeen San Stefanosta. Hän kirjoittaa muun muassa: ”Rauhan jälkeen on sowinto meidän ja Turkin sotureiden wälillä ollut niin hywä, että jääkäriketjulla käymme toistemme luona tupakalla.”

Ja siltikin piti rankaista.