Mustanmeren reissu

Lähdimme Ankarasta Atat­­­­­­­­­­ürkin muisto-, nuoriso- ja urheilupäivän aamuna. Kaupunki oli komeasti koristeltu valtavilla Atatürkin kuvilla ja Turkin lipuilla, joita hulmusi upeina talojen seinustoilla ja suurten kerrostalojen välissäkin vaijeriin pingotettuina. Vieläkin harmittaa, ettemme löytäneet hyvää paikkaa pysähtyä ottamaan kuvia. Jotain sentään tallentui kamerallekin.

Suuntanamme oli ensimmäiseksi Safranbolu. Kuten aikaisemmin jo kirjoittelin, Safranbolun nimi viittaa sahramiin, jota viljeltiin alueella sekä mausteeksi että lääke- ja väriteollisuuden raaka-aineeksi. Safranbolun kaupunki on Unescon maailmaperintölistalla, ja sitä kuvataan sanalla “ulkoilmamuseo”. Sillä on pitkä historia antiikin ajasta tähän päivään ja muun muassa Homeros mainitsee Safranbolun Ilias-teoksessaan.

Kaupunki oli nimensä veroinen. Safranbolusta löytyy netin mukaan 1008 kulttuurihistoriallisesti merkittävää rakennusta, joista suuri osa on restauroitu – ja joita mekin saimme ihailla.

IMG_5438.JPG

Meillä oli hiukan ongelmia löytää majapaikkaamme, koska sekä auton että nokialaisemme gps:t kadottivat signaalinsa ja ajattivat meitä ympäri vanhan kaupungin sokkeloisia, kapeita katuja. Leila-rouvan kaunis entisöity osmanien aikainen majatalo löytyi kuitenkin lopulta. Majapaikkamme oli saanut vuonna 2012 Kansainvälisten dokumenttifilmifestivaalien (kaupungin mukaan nimetty ”Kultainen sahrami”), ”Parhaiten restauroitu majatalo” -palkinnon. Kyllä Leila-rouvan majatalo olikin kaunis sekä sisältä että ulkoa. Suojelutalossa kun oltiin, sisällä kaikki kulkivat joko sukkasillaan, majatalon sisätossuilla tai laittoivat kenkiensä päälle ”kalossit” eli muovisuojukset.

Osmanien aikaan Safranbolu oli tärkeä kauppakeskus Istanbulista Sinopiin, jonne meidänkin matkamme sieltä jo seuraavana päivänä jatkui. Matkamme kulki kristalliterassi-näköalapaikan kautta. Kristalliterassin oli asettanut päivän päämääräkseen myös iso joukko turkkilaisia turisteja. Testasimme terassin, mutta päätimme siirtää aiotun kahvitteluhetken hiljaisempaan paikkaan. Terassi itsessään oli ehkä hienoinen pettymys, koska siitä ei oikein edes nähnyt läpi, mutta sieltä levittäytyvät maisemat olivat upeat.

Sinopiin saavuimme illansuussa. Varaamastamme majapaikasta saimme matkalla viestin, jossa kyseltiin, tulemmeko varmasti lunastamaan huoneemme. Vastaamisessa, samoin kuin huoneen varaamisessakin, oli oma haasteensa, sillä hotellin väki ei osannut englantia ja keskustelu täytyi käydä turkiksi 🙂

Vaikka Turkissa onkin kalastuskielto meneillään, ainakin Sinopin kalaravintoloissa oli laaja kirjo mereneläviä ja kaloja tarjolla. Söimme Okyanus balık evissä herkkuamme hamsia ja skorpionikalaa. Vanhasta osmanien satamakaupungin uudesta kaupasta lähti mukaamme kopio osmanien aluksesta.

Sinopissa ei näin turisteille ollut kovasti tekemistä, mutta käytimme seuraavan aamupäivän kaupungin katuja haahuillen. Löysimme komeat linnan rauniot ja linnan tornin, josta oli hyvät näkymät kaupungin ylle. Etnografinen museo oli mukava yllätys: kauniisti entisöity vanha rakennus, jonka omistaja olivat luovuttaneet kaupungille museoksi.

 

IMG_5538
Sinopin iltakävelyn merimaisemia.

Sinopista ajelimme katsastamaan Hamsilosin vuonon, joka on samalla Turkin ainoa vuono. Pysähdyimme itse asiassa jo ennen vuonoa meren rannalla ja ehdimme jo ihmetellä, että onpas turkkilaisilla erilainen käsitys vuonosta kuin Euroopan puolella 🙂 Meren rannalta löysimme elämämme pienimmät simpukat!

Itse vuono, kun perille pääsimme, olikin sitten komea ja komeat olivat myös näkymät vuonolta merelle.

Yövyimme seuraavan yön Ilgazin luonnonpuiston kupeessa vuoristoresortissa 1850 metrin korkeudessa. Korkein kohta seudulla olisi ollut kilometrin korkeammalla, mutta kyllä nuokin korkeudet avasivat melkoisen huikeat näkymät.

Ilgaz-vuoren eteläpuolelta kulkee Turkin pisin ja aktiivisin geologinen siirros, Pohjois-Anatolian siirros (eli lohkoliikunto eli maaperän jännitystilojen aiheuttama kallioperälohkojen siirtyminen toisiinsa nähden pysty- tai vaakasuuntaan halkeamaa pitkin).

Ilgazista asetimme matkaoppaaseemme kohteeksi Kalecik chateau, ja oppaamme johdattikin meidät suoraan Kaecik karasin viinitilalle. Kalecikista on kotoisin meidän yksi turkkilaisista suosikkirypäleistämme, Kalecik karası, joka kasvaa siellä Kızıl-joen varrella. Rypäle on saavuttanut paikkansa viinin tuntijoiden joukossa, kiitos turkkilaisten ja ranskalaisten yhteistyöstä Ankaran yliopiston maanviljelyksen tiedekunnassa. Rypäleestä tehdyt viinit ovat saaneet mitaleita kansainvälisissä viinikilpailuissa, ja niitä viljellään nykyään myös alkuperäisalueen ulkopuolella. Rypäleestä saa rubiininpunaista mehua ja viinintuntijoiden sanoin ”punaisen hedelmän, vaniljan ja kaakaon aromeja”. Viinitilalla saimme maistaa tilan viinejä, myös tuota kalecik karasıa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s