Tänään meidän piti mummun ja isoäidin kanssa lähteä Eskişehirin kaupunkiin hienolla erikoispikajunalla. Toisin kuitenkin kävi. Olin varannut ja maksanut kortilla ensimmäisen luokan matkaliput netistä, mutta asemalla meille kerrottiin, että liput, jotka olivat sähköpostiini tulleet, olivatkin vain varausliput. En ole varma, kuinka oikeat liput olisi sitten pitänyt lunastaa. Infopisteen englantia puhuva virkailija ei valitettavasti oikein osannut englantia. Luulin, että meidän olisi pitänyt vaihtaa asemalla varausliput oikeisiin. Saimme kuitenkin kuulla, että ”keç kaldınız”. Tulimme siis ”myöhässä”. Lipussa näkyvää varaustamme ei myöskään löytynyt tietokoneelta. Olisimme voinet ostaa uudet liput, mutta vasta puolen päivän junaan, ja paluu olisi lähtenyt vasta kahdeksan aikaan illalla. Suunnitelma A täytyi siis vaihtaa suunnitelma B:hen, joka oli modernin taiteen museo.

Etsimme varmasti tunnin tuota modernin taiteen museota (jonka nimeä en tietystikään juuri silloin muistanut!) aseman liepeiltä, jossa sen tietoni mukaan piti sijaita. Kysyimme sekä taksikuskeilta että aseman turisti-infosta, joiden molempien uskoimme olevan tietoisia lähiseudun nähtävyyksistä ja turistipaikoista. Turisti-infosta meidät neuvottiin Atatürkin kotimuseoon asemahallin kupeeseen; taksikuskit neuvoivat tien Ankaran linnalle ja Anadolu-museoon – joissa molemmissa kävimme edellisenä päivänä ja jotka sijaitsivat ihan muualla kuin rautatieaseman liepeillä. Suunnitelma B:kin siis petti.

Otimme suunnitelma C:n käyttöömme ja ajelimme taksilla Anıtkabiriin Atatürkin muistomerkille, joka on yksi Ankaran tärkeimpiä nähtävyyksiä. Alueen sisääntulon kohdalla tarkastettiin ensin taksimme, sitten meidän piti nousta ylös taksista, laittaa laukkumme läpivalaisuun ja kulkea itse metallinpaljastimen läpi. Sen jälkeen taksi pääsi jatkamaan matkaa perille saakka.

Anıtkabiriä voi mielestäni parhaiten kuvailla sanalla ”valtaisa”, monumentaalinen. Kuvat kertokoot, miksi.

Anıtkabirin rakennelmaan kuuluu neljä osaa. Ensimmäisen osan muodostaa tuloväylä, joka on 262 m pitkä ”Leijonien tie”, joka päättyy 129 m x 84 m laajaan ”Seremonia-aukioon” (jonne mahtuu 15 000 ihmistä).

Kolmas osa on Kunniasali, jossa sijaitsee Atatürkin symbolinen hauta eli 40 tonnia painava sarkofagi (Atatürkin ruumis on oikeasti haudattu rakennelman pohjakerrokseen muistomerkin alle).

Neljäs osa on rakennusta ympäröivä Rauhanpuisto. Rauhanpuistossa on, ainakin Mielikki Ivalon kirjoitusten mukaan 1960-luvulla istutettuja suomalaisia koivuja, joita näimme Kunniasalia ympäröivän Atatürkin museon ikkunoista.

Kunniasalista poistuessamme kajahti portailta kunnioitusta herättävää komentohuutoa. Oli vahdinvaihto meneillään. Pojat tepastelivat paikaltaan paikalle tasatahtiin, ja vartija tarkasti vielä vaihdon jälkeen, että uniformut olivat siististi päällä. Muutan kerran ainakin joutui nykäisemaan takinlievettä lähimmältä vartijapojalta.

Ei lainkaan huono aamupäivä, vaikka se pohjautuikin suunnitelma C:hen.

Anıtkabirin monumentaalisuus kuvastaa hyvin henkilökulttia, jota Atatürk nauttii nyky-Turkissakin. Atatürkin suuria kuvia näkee katukuvassa ja toimistojen seinillä, hiukan samaan tapaan kuin Thaimaan kuninkaan kuvia Thaimaassa. Thaimaan kuningas on kutenkin virallisten tietojen mukaan edelleen elossa. Lisäksi Turkin jokaisessa yliopistossa on muun muassa Atatürkin muistoa kunnioittava muistonurkkaus ja jokaisessa kaupungissa on hänen mukaansa nimetty katu, hyvin usein Atatürk caddesi tai bulvarı.