Kävin tänään aamupäivällä ensin sauvakävelyllä puistossa ja sitten kamerakävelyllä ympäristössämme. Hiljaista oli, eikä poliittisesta myllerryksestä ollut merkkiäkään. Business as usual.

Istanbulissa järjestettiin kuitenkin eilen maan toistaiseksi suurin mielenosoitus, jolle hallitus oli antanut nimeksi “Kansallinen yhtenäisyys ja demokratia”. Paikalla oli medialähteestä riippuen mukana joko satoja tuhansia tai jopa yli kolme miljoonaa ihmistä, joista jälkimmäinen Turkin väkilukuun suhteutettuna vastaisi 4% maan väestöstä. Osa Suomen ja muiden länsimaiden mediasta kutsuu tapahtumaa presidentin ja hänen puolueensa tukimielenosoitukseksi. Se saattaa olla yksi totuus.

Mielenosoitus oli suunnattu epäonnistunutta sotilasvallankaappausta (ja sitä yrittäneitä) vastaan, se oli kannatusmielenilmaus demokratian ja “uuden Turkin” puolesta –  mitä tuo uusi Turkki sitten kullekin sadoille tuhansille tai jopa kolmelle miljoonalle parhaimmillaan merkitseekin.

Mielenilmaisuun oli kutsuttu kolme suurinta puoluetta, mukaan lukien oppositiopuolue. Jo etukäteen oli annettu ohjeet, että tilaisuudessa saa liehutella vain Turkin lippuja, ei puolueiden lippuja, koska kyse on yhtenäisestä Turkin kansasta. Koko kansan yhtenäiseen mielenilmaisuun ei kuitekaan ollut kutsuttu mukaan muun muassa kurdien työväenpuolueen edustajia.

On oikeastaan aika yllättävää, kuinka vapaasti ja kriittisesti monet kolumnistit kirjoittavat täällä Turkin harjoittamasta politiikasta ja poliittisesta tilanteesta.

Hallitus uskoo Amerikassa maanpaossa olevan islamisti Fetullah Gülenin nimeä kantavan järjestön olevan epäonnistuneen vallankaappausyrityksen takana. Joidenkin medioiden mukaan Gülen on vedenjakaja: ”oikea” turkkilainen voi olla vain joko hänen kannattajansa tai vastustajansa. Vastustajien taas katsotaan olevan lähes automaattisesti istuvan hallituksen puolella. Moni tavallinen turkkilainen kokee tilanteen kuulemma äärimmäisen hankalaksi. Vaikka Turkki onkin islamilainen maa, eivät kaikki turkkilaiset ole muslimeja, eivätkä kaikki määrittele itseään uskonnon mukaan – kaikilla ei ole edes kovin vahvaa sidettä uskontoonsa.

Ankarassa ei ihan Istanbulin veroisia mielenosoituksia ole haluttu järjestää. Kızılayn kaupunginosassa on kuitenkin vallankaappauksen kukistamisen jälkeen myös kokoonnuttu iltaisin presidentin ohjeiden mukaan osoittamaan mieltä kansan yhtenäisyyden ja demokratian puolesta. Ajelimme taksilla tuon alueen laitamia, kun tulimme lentokentältä heinäkuun viimeisenä päivänä. Lyhyin matka kotiin olisi ollut alueen läpi, mutta se oli nyt varattu mielenosoittajille. Leipää ja sirkushuveja täälläkin. Bangkokissa mukana oli selkeämmin ”sanuk”-tunnelma: ruuan ja juoman lisäksi kansalle oli tarjolla (kovalla, niin kuin Thaimaassa on tapana) musiikkia, erilaisia esiintyjiä ja muuta aktiviteettia, demokratia-matkamuistoja (itsellänikin on edelleen tallessa pienen pieni pilli)… Kun asuu vieraana kotimaassaan, ei oikein halua ja uskalla julkisesti ottaa kantaa maan politiikkaan. Bangkokissa koitimme mahdollisuuksiemme mukaan välttää mielenosoitusalueita, täällä mielenosoitusalueelle meneminen ei olisi edes vaihtoehto C.

Vallankaappausyrityksellä on varmasti Turkille kauaskantoiset seuraukset. Media (ne, joita ei ole suljettu) on pitänyt ihmiset hyvin perillä kaappausyrityksen jälkeisistä toimenpiteistä. Toimenpiteiden seuraukset näkyvät jossain määrin asuntomme ympäristössä. Alueellamme kulkee, ja on välillä parkkeerattukin, entistä enemmän poliisiautoja, kadullamme näyttää olevan entistä enemmän turvamiehiä, sekä siviilejä että virkapuvuissaan. Joidenkin asuntojen ja toimistojen ikkunoista liehuu entistä suurempia Turkin lippuja. Kameran kanssa sain kuitenkin tänään käveleskellä ihan rauhassa, kukaan ei tullut kyselemään edes kimlikiä. Koitin tosin olla tähtäilemättä kamerallani suoraan ihmisiin ja julkisiin rakennuksiin…