Autoilimme viime viikonloppuna esikoisemme kanssa Kappadokiaan; meille tämä oli jo toinen reissu, esikoisellemme ensimmäinen. Matkalla pysähdyimme jälleen Suolajärvellä ja totesimme, että sen suola on edelleen hyvin suolaista – veden ääreen emme tällä kertaa viitsineet kävellä, siksi kauas vesiraja oli kesän ja alkusyksyn kuivuudessa kaikonnut.

Saapuessamme Göremen kylä kylpi laskevassa auringossa oli aivan yhtä kaunis kuin viimeksikin. Göremestä ja Kappadokiasta ei sen enempää tällä kertaa: niistä tuli kirjoiteltua jo huhtikuun reissun jälkeen. Muutama iltakuva kuitenkin malliksi.

Tällä kertaa uskaltauduimme kokeilemaan myös kuumailmapallomatkailua, joka oli kyllä maineensa veroinen kokemus. Näin syksyllä herätys oli vasta reippasti viiden jälkeen, jolloin Royal-palloyhtiön pikkubussi tuli hakemaan meidät hotelliltamme. Nautimme ensin yhtiön tiloissa seisovasta pöydästä maittavan turkkilaisen aamiaisen, jonka jälkeen ajelimme pikkubussilla kuumailmapallomme lähtöpaikkaan. Palloa oli jo lähes täytetty, joten pääsimme aamuhämärässä aika pian matkaan.

Koriin olisi mahtunut 12 henkilöä, mutta tällä reissulla meitä oli lentäjämme Tolgan lisäksi vain seitsemän matkustajaa. Pieni määrä matkustajia tarkoitti sitä, että meno oli hiljaista ja rauhallista ja näimme hyvin maisemat joka suunnasta. Kappadokiassa on useita kuumailmapalloyrityksiä; omamme valitsimme positiivisten (osa jopa ylistävien) nettiarvostelujen pohjalta, eikä valinta mennyt pieleen meilläkään.

Pallot nousevat ilmaan suunnilleen samoihin aikoihin aamuhämärässä. Olimme hiukan erillämme muista palloista ja saimme heti alkuun esteettömän aitiopaikan auringonnousun seuraamiselle.

Lentäjämme Tolga kertoili hiukan alueen historiasta ja palloilusta yleensä, muutoin keskityimme lähinnä auringonnousun katselemiseen, maisemien ihasteluun, valokuvien ottamiseen ja ihan vain uudesta olotilasta nauttimiseen. Lensimme koko puolitoistatuntisen retkemme enimmäkseen Göremen ulkoilmamuseon päällä, joten jätimme tuon patikointikierroksen tällä kertaa väliin.

Laskeuduttuamme meille tarjoiltiin suklaamansikoita ja kuohuviiniä, jolla kippistimme ensimmäistä kuumailmapallolentoamme. Kerrassaan mahtava kokemus!

Hotellimme oli tällä kertaa Artemis; sekin hyvin kappadokialainen eli osaksi Göremen toppakiviin hakattu. Huoneemme oli siisti ja tilava, patjat ja tyynyt miellyttävän pehmeät, aamupala maittava ja palvelu ystävällistä. Kaikin puolin siis hyvä kokemus.

Göremessä on useita hyviä ruokapaikkoja. Me kävimme hotellin managerin suosituksesta testaamassa Sultan-ravintolan ja edellisen kerran hyväksi toteamamme Old Cappadocia -ravintolan. Herkullista oli ruoka, molemmissa. Hotellimme lähellä oli varmaan Göremen paras iltapaikka, Pasha-kahvila. Illat olivat melkoisen viileitä, joten Pashan lämmin hedelmäviin ja vesipiipullinen avotulen loisteessa, elävän musiikin ryydittäminä toimivat hyvin iltamyssyinä.

Teimme tällä kertaa päivämatkan Ihlaran laaksoon, joka viimeksi jäi näkemättä. Laakso tunnetaan paitsi vihreänä keitaana, erityisesti yli 100:sta vanhasta bysanttilaisesta kirkostaan. Moni tekee Ihralan päivämatkansa patikoiden; me päätimme jättää patikoimisen esikoisen flunssan ja aikaisen herätyksen vuoksi väliin ja kulkea suurimman osan autolla.

Pysähdyimme aika alkumatkasta Star Wars –kahvilassa, jonka omistajalta saimme hyviä vinkkejä kiertomatkallemme. Kahvila on varmasti saanut nimensä samannimisestä elokuvasta, joka tarinan mukaan on kuvattu Kappadokiassa. Tietääkseni näin ei kuitenkaan ole.

Ensimmäinen suositeltu pysähdyspaikka oli kiveen hakattu Selimen luostarialue ja katedraali. Todella pysähtymisen ja kiipeämisen arvoinen paikka! 2D-kuvat eivät tee oikeutta tälle vaikuttavalle 3D-rakennelmalle, mutta laitan tähän kuitenkin muutaman malliksi. Tämä täytyy itse nähdä ja kokea. Katedraali on rakennettu (tai kaivettu) 700-800 lukujen aikana; sen freskot ovat 900-100-luvulta.

Selimestä jatkoimme Melendiz-joen vartta Belisırmaan, jossa söimme joenvarren lauttaravintolassa maittavan turkkilaisen lounaan ayran-jugurttijuomien kera. Omistaja jakoi meille käyntikorttejaan ja kehotti esikoista tulemaan uudelleen reppumatkaajana kavereidensa kanssa; he saisivat yöpyä ravintolalautoilla.

Vatsat täynnä hyvää ruokaa suuntasimme kohti Güzelyurtia, jossa nautimme, jälleen kerran, turkkilaiset kahvit, tällä kertaa simit-rinkelin kera. Kylästä olisi alkanut opastettu museoreitti laaksoon, mutta koska oli jo iltapäivä, päätimme suunnata suoraan viimeiseen etappipaikkaamme, Derinkuyun maanalaiseen kaupunkiin eli yer altı şehiriin. Yksitoistakerroksinen Derinkuyu on avattu turisteille vuonna 1965 ja se ulottuu 85 metrin syvyyteen – näillä metriluvuilla se pitää toistaiseksi ykköspaikkaa Kappadokian luolakaupunkien syyvyysmittauksissa.

Kuten muistakin luolakaupungeista, ja muinaisista maanpäällisistäkin kaupungeista, Derinkuyusta löytyvät kaivot, ruokavarastot, kirkot, keittiöt, verstaat, eläinsuojat, viinintekohuoneet, ilmastointikanavat ja kiveen kaivetut kommunikointi kanavat – luultavimmin ensimmäiset ihmisten käyttämät langattomat puhelimet. Derinkuyussa oli myös koulu ja sen yhteydessä oppilaiden nukkumispaikka – muinainen sisäoppilaitos. Arkeologit uskovat, että luolasto oli suunniteltu jopa yli 20 000 hengelle.

Tuntuu aika hurjalta, että kaupunki on ollut unohduksissa aina vuoteen 1963 saakka, jolloin se löytyi ikään kuin vahingossa. Ainakin tarina kertoo sen tapahtuneen näin: Paikallinen mies halusi remontoida talonsa, ja päätti aloittaa urakan kellarista. Hän purki kellarin seinää ja yllätyksekseen löysi seinän takaa toisen huoneen. Mies jatkoi kaivamistaa, ja esiin tuli yhä uusia luolamaisia huoneita.

Monet kaupungeista ovat olleet yhteyksissä toisiinsa luolakäytävien avulla, ja esimerkiksi Derinkuyu on yhdistetty 10 kilometrin pituisella tunnelilla Kaymaklın luolakaupunkiin, jossa kävimme viime reissullamme. Tunnelit, ja luolaston suuaukotkin, pystyi aikanaan sulkemaan suurilla kiviovilla; nykyään tunneli on kokonaan suljettu turvallisuussyistä. Ja vaikka ei olisi ollutkaan, ei minua tässä elämässä olisi tuohon tunneliin saanut. Vaikka kaupunki oli vaikuttava ja maan alla kulkeminen mielenkiintoistakin, oli se myös aika hurjan tuntoista ja vaati jatkuvaa aivotyötä: “älä ajattele, että tässä on kymmeniä metrejä maata pään päällä…” Ahtaanpaikan kammoiselle paikkaa en suosittele. Yksi käytävä johti hautausmaalle – tai huoneeseen, jota vartijaoppaamme kutsui hautausmaaksi. Toisen ryhmän oppaan mukaan siellä kuitenkin säilytettiin vain hautamuistomerkkejä, vaikka yksi hautaa muistuttava kaivanne huoneessa olikin.

Oppaanamme oli yritteliäs luolavartija, joka myi meille palvelunsa 50 Turkin liiran hintaan. Hänen englanninkielensä ei ehkä ollut kovin vahva, mutta elekielen ja viuh-viuh-äänteiden ansiosta saimme jonkin verran kuitenkin selkoa Derinkuyun historiasta. Oikeat luolaoppaat kuulostivat selittävän hiukan pitempiä tarinoita turistiryhmilleen ihan englanniksi ja sanallisesti, ja nappasimme aina vähän lisätietoa, kun heidän kanssaan samaan paikkaan osuimme. Elekieli ja viuhviuhuttelu oli totta puhuen aika koomista, mutta sen verran maan alla olo jänskätti, että nauru remahti vasta illalla ravintolassa, kun muistelimme vartijaoppaamme juttuja.