Koirista 2

Eilen jutustelin naapurin lemmikkikoirista, nyt ovat vuorossa Ankaran katukoirat. Turkissa on tänä vuonna julkaistu tutkimus, jonka mukaan Ankaran kaduilla kuljeskelee irrallaan arviolta 17 839 koiraa ja 10 191 kissaa*. Se on monta.

Ankaran katukoirat ovat korkeajalkaisia ja suurikokoisia. Mietin alkuvuodesta, miksi. Ison kokonsa vuoksihan ne tarvitsevat enemmän ruokaa, ne ovat kömpelömpiä ja niiden on vaikeampi liikkua laumoissa kuin pienten koirien. Uskoakseni Kemalin ”Haukkani Memed” -kirjasta löytyy jonkinlainen vastaus. Kirjan erään päähenkilön Kopek-koira oli korkeajalkainen ja suurikokoinen (ja muutenkin pelottavan näköinen), koska sen tarkoitus oli vuoristossa suojata lammaslaumaa susilta ja muilta villieläimiltä, ei niinkään pitää lammaslaumaa koossa. Se oli ikään kuin valikoitunut tehtäväänsä. Vaikka Ankaran kaduilla ei tarvitse pelotella susia, eikä täällä ole niitä lampaitakaan kuin puistossa patsaina, katukoirat ovat selkeästi Kopekin rotua.

Turkin eläinsuojelulain mukaan, joka tuli voimaan 2006, kunnat ovat velvoitettuja ratkaisemaan katukoiraongelmansa ensin kastroimalla, sitten vapauttamalla koirat takaisin ”luontoon” eli käytännössä vaeltelemaan vapaana kaupungille. EU myönsi Turkille ison tukun rahaa koirien rabies-rokotuksille, jonka se toivoi tehtävän samalla, kun kastrointi pantaisiin täytäntöön. (Muhammedkinhan saattoi varoittaa ihmisiä nimenomaan vesikauhusta.) Rokotuksista oli vastuussa Turkin maatalousministeriö, jonka kuitenkin sanotaan olevan kastrointia ja vapauttamista vastaan – sen mukaan olisi parempaa päästä katukoirista eroon.

Ankarassa katukoirat, joilla on korvamerkki ja yleensä vielä panta kaulassa, on sekä kastroitu että rokotettu Ankaran kunnan puolesta. Ankaran puistoissa on eläinten juomapaikkoja, ja ruokkimisesta huolehtivat muutamat ankaralaiset, joiden joukossa on niin turkkilaisia kuin ulkomaalaisiakin. Aina ei ruokittavien ja ruokkijien välille synny kovinkaan tiivistä ja uskollista sidettä, ja aina toisinaan saa uutisista lukea, kuinka vihainen kulkukoiralauma on hyökännyt paitsi lenkkeilijöiden ja kävelijöiden, myös ruokkijien kimppuun.

Keskustelimme katukoirista tällä viikolla myös latteleidien kanssa. Jos koira (tai koiralauma, kuten yleensä tapahtuu) hyökkää kohti, ohjeena on suunnata katse maahan tai poispäin koirasta ja hitaasti peräytyä vastakkaiseen suuntaan. Tämän ovat käytännössä jotkut latteleidit kokeneetkin, ja toistaiseksi se on toiminut hyvin. Tätä ei kuitenkaan Mummu Ankarassa lomaillessaan tiennyt, vaan komensi koiralaumaa suomeksi pysähtymään. Hyvin toimi tuossa tilanteessa sekin. Itse en ole vielä koiralaumaa tavannut muualla kuin puistossamme, yksittäisiä katukoiria sen sijaan paljonkin.

Eräänä aamuna ruskea paimenkatukoira lähestyi puistossa minua häntäänsä heilutellen. En ottanut riskiä, vaan heiluttelin kävelysauvojani takaisin ja hushussutelin koiran jatkamaan matkaansa. Se ei kuitenkaan lähtenyt minnekään vaan seuraili parin metrin päästä perässä, kunnes sivukujalta saapui keski-ikäinen nainen kassi kädessään. Koira pinkaisi iloisella juoksulla naisen luo, joka avasi kassinsa ja asetteli koiralle maahan vähän aamupalaa. Koira oli oletettavasti alussa erehtynyt henkilöstä.

Turkin katukoiria löytyy Suomestakin, vaikka se ei suurin Turkin katueläinten tuontimaa olekaan. Yksittäisen koiran tuonti voi pelastaa yksittäisen koiran ja estää sitä lisäämästä katukoirien määrää lähtömaassa. Yksittäisten koirien vienti ulkomaille ei kuitenkaan poista katukoiraongelmaa siellä, tai täällä, lähtömaassa. Vain koirien sterilisointi voi pitää katukoirien lukumäärät hallinnassa ja vain rabies-rokottaminen voi pitää vesikauhun aisoissa. Ja kuten sanottu, Turkin maatalousministeriön mukaan ainoastaan koirien hävittäminen voi poistaa katukoiraongelman kokonaan.

Jälleen siis asioita, jotka ovat Turkissa vähän vaiheessa…

* Özen, Böhning & Gürcan: Estimation of stray dog and cat populations in metropolitan Ankara, Turkey. Turk J Vet Anim Sci (2016) 40: 7-12.

Mainokset

Kurban bayramista

Matkalla Metro-tukkukauppaa ja Nata Vegan tehtaanmyymälöihin näkyy tienvarressa ruskeita opastemerkkejä Elmadağ Kayak Merkeziin eli Elmadağn hiihtokeskukseen. Viime lauantaina päätimme ajella kameran kanssa katsastamaan paikan.

Elmadağ eli Omenavuori kyllä löytyi hiihtohisseineen, mutta odottamaamme hiihtokeskusta siellä ei näkynyt. Sen sijaan sieltä löytyi Ankaran yliopiston talviurheilukeskus, joka näytti olevan kiinni – mikä ei tietystikään näin syyskuun alussa ole ihme. Alimmillaankin lämpötila on öisin vielä plus 15 kieppeillä. Huippu, jonne hissit vievät, on 1980 metrissä, alastulo 1825 metrissä, joten ihan mahdottoman pitkä ei liuku ole. Talvella tuon paikan voisi siltikin käydä katsastamassa uudelleen.

Hiihtokeskus ei siis kovasti sykähdyttänyt, mutta matka sinne oli kyllä muuten ajamisen arvoinen. Maisemat tuolta korkeuksista olivat aika hulppeat, koska tuo puoli Ankaraa on hyvin harvaan asuttua. Muutama yksityinen loma-asunto (özel mülkü) ja yksi ihan loma-asuntoaluekin oli ihan laskettelukeskuksen kupeessa, piikkilanka-aidoilla aidattuna.

IMG_5941

Matkalla ajelimme pienehkön kylän lävitse, jossa oli tien varressa aitauksissa lammaslaumoja ja teltoissa härkiäkin. Hetken ihmettelimme, mutta kun näimme kyltit ”Kurbanlık”, muistimme, että Kurban bayram eli uhrijuhla alkaa ensi viikolla. Tästä kylästä lähtee ainakin muutama sata uhrilahjaa.

IMG_5944.JPG

Uhrijuhlaa vietetään 70 päivää ramazanin jälkeen ja se kestää neljä ja puoli päivää. Puoli päivää ajoittuu juhlan alkupäähän, ja se käytetään juhlan valmisteluihin. Kurban bayram -päiviä vietetään Turkissa kansallisina lomapäivinä. Kurban bayramina tehdään myös vuosittaiset pyhiinvaellukset Mekkaan. Me suuntaamme noina päivinä Izmiriin ja sieltä etelään Fethiyeen.

Uhrijuhlan vietto perustuu kertomukseen, jonka mukaan Jumala koetteli profeetta Ibrahamia pyytämällä häntä uhraamaan ainoa poikansa Ismael. Myös Raamatun kertomuksessa Aabraham oli valmis uhraamaan poikansa osoittaakseen tottelevansa Jumalan käskyä (tosin pojan nimi oli Raamatun mukaan Iisak). Muslimien kertomuksen mukaan Ibraham sitoi pojaltaan kädet ja jalat, jonka jälkeen hän sitoi itselleen siteen silmille ja viilsi poikansa kurkun auki kuten Jumala oli määrännyt uhrilahjat teloitettavaksi. Ibrahamin poistaessa siteen silmiltään, hän näki ihmeekseen Ismaelin vahingoittumattomana vieressään. Pojan tilalla olikin lammas teurastettuna.

Muslimeille kertomuksessa olennaista on Ibrahamin antama esikuva Jumalan tahdon ehdottomasta noudattamisesta. Kristityille kertomus taas ennakoi Jumalan ainoan pojan tulevaa uhrikuolemaa ristillä: ”… Jumalan karitsa, joka pois ottaa maailman synnin…”

Nykyään juhlan aikana jokainen perhe, jolla on varaa, uhraa joko vähintään vuoden ikäisen lampaan tai karitsan (taloutta kohden) tai lehmän (seitsemää taloutta kohden). Kolmasosan lihasta jää perheelle itselleen; jäljelle jäävät osat jaetaan köyhille ja annetaan lahjaksi sukulaisille ja ystäville. Hyvinkin miesmuistiin kuuluvat kuulemma ajat, jolloin eläimiä sai uhrata ihan kaupunkialueillakin, mutta nykyään eläinten teurastus kaduilla ja pihoilla on kielletty lailla. Tuttavamme kertoi, että uhraustapahtumat ja niiden tuoma sotku ja haju ovat melkoisen vahvoina edelleen mielessä…

Nykyään ei tarvitse välttämättä tehdä uhrausta itse, vaan uhrilahjaan käytettävän rahan voi kuulemma myös lahjoittaa organisaatioille, jotka suorittavat oikeaoppisen teurastuksen lahjoittajan nimissä ja jakavat lihat köyhille. Eläinsuojeluaktivisteja löytyy myös Turkista, ja jotkut organisaatiot eivät teurasta, vaan jakavat lahjoittajien antamista rahoista avustuksia suoraan köyhille. Lähikatumme mainoksissa uhrilahjan sai 400 turkin liiran hintaan, joten ihan halpaa touhu ei ole.

Paluumatkalla ajelimme Metro-tukkukaupan kautta kotiin. Sieltä haimme tarvikkeita sitruunahillon ja juures-vihannespikkelsseihin. Kokeilimme kolme erilaista reseptiä. Tuloksen tietää vasta muutaman päivän jälkeen, mutta hilloa pystyi maistamaan jo tänään. Siitä ainakin tuli loistavaa! Suomen hillosokeri oli loppunut, mutta ostimme kaupasta recelyapiä eli teehilloa-ainetta, jota sekoitetaan tavalliseen sokeriin.

Suunnitelma C: Anıtkabir

Tänään meidän piti mummun ja isoäidin kanssa lähteä Eskişehirin kaupunkiin hienolla erikoispikajunalla. Toisin kuitenkin kävi. Olin varannut ja maksanut kortilla ensimmäisen luokan matkaliput netistä, mutta asemalla meille kerrottiin, että liput, jotka olivat sähköpostiini tulleet, olivatkin vain varausliput. En ole varma, kuinka oikeat liput olisi sitten pitänyt lunastaa. Infopisteen englantia puhuva virkailija ei valitettavasti oikein osannut englantia. Luulin, että meidän olisi pitänyt vaihtaa asemalla varausliput oikeisiin. Saimme kuitenkin kuulla, että ”keç kaldınız”. Tulimme siis ”myöhässä”. Lipussa näkyvää varaustamme ei myöskään löytynyt tietokoneelta. Olisimme voinet ostaa uudet liput, mutta vasta puolen päivän junaan, ja paluu olisi lähtenyt vasta kahdeksan aikaan illalla. Suunnitelma A täytyi siis vaihtaa suunnitelma B:hen, joka oli modernin taiteen museo.

Etsimme varmasti tunnin tuota modernin taiteen museota (jonka nimeä en tietystikään juuri silloin muistanut!) aseman liepeiltä, jossa sen tietoni mukaan piti sijaita. Kysyimme sekä taksikuskeilta että aseman turisti-infosta, joiden molempien uskoimme olevan tietoisia lähiseudun nähtävyyksistä ja turistipaikoista. Turisti-infosta meidät neuvottiin Atatürkin kotimuseoon asemahallin kupeeseen; taksikuskit neuvoivat tien Ankaran linnalle ja Anadolu-museoon – joissa molemmissa kävimme edellisenä päivänä ja jotka sijaitsivat ihan muualla kuin rautatieaseman liepeillä. Suunnitelma B:kin siis petti.

Otimme suunnitelma C:n käyttöömme ja ajelimme taksilla Anıtkabiriin Atatürkin muistomerkille, joka on yksi Ankaran tärkeimpiä nähtävyyksiä. Alueen sisääntulon kohdalla tarkastettiin ensin taksimme, sitten meidän piti nousta ylös taksista, laittaa laukkumme läpivalaisuun ja kulkea itse metallinpaljastimen läpi. Sen jälkeen taksi pääsi jatkamaan matkaa perille saakka.

Anıtkabiriä voi mielestäni parhaiten kuvailla sanalla ”valtaisa”, monumentaalinen. Kuvat kertokoot, miksi.

Anıtkabirin rakennelmaan kuuluu neljä osaa. Ensimmäisen osan muodostaa tuloväylä, joka on 262 m pitkä ”Leijonien tie”, joka päättyy 129 m x 84 m laajaan ”Seremonia-aukioon” (jonne mahtuu 15 000 ihmistä).

Kolmas osa on Kunniasali, jossa sijaitsee Atatürkin symbolinen hauta eli 40 tonnia painava sarkofagi (Atatürkin ruumis on oikeasti haudattu rakennelman pohjakerrokseen muistomerkin alle).

WP_20160525_009

Neljäs osa on rakennusta ympäröivä Rauhanpuisto. Rauhanpuistossa on, ainakin Mielikki Ivalon kirjoitusten mukaan 1960-luvulla istutettuja suomalaisia koivuja, joita näimme Kunniasalia ympäröivän Atatürkin museon ikkunoista.

Kunniasalista poistuessamme kajahti portailta kunnioitusta herättävää komentohuutoa. Oli vahdinvaihto meneillään. Pojat tepastelivat paikaltaan paikalle tasatahtiin, ja vartija tarkasti vielä vaihdon jälkeen, että uniformut olivat siististi päällä. Muutan kerran ainakin joutui nykäisemaan takinlievettä lähimmältä vartijapojalta.

Ei lainkaan huono aamupäivä, vaikka se pohjautuikin suunnitelma C:hen.

WP_20160525_026

Anıtkabirin monumentaalisuus kuvastaa hyvin henkilökulttia, jota Atatürk nauttii nyky-Turkissakin. Atatürkin suuria kuvia näkee katukuvassa ja toimistojen seinillä, hiukan samaan tapaan kuin Thaimaan kuninkaan kuvia Thaimaassa. Thaimaan kuningas on kutenkin virallisten tietojen mukaan edelleen elossa. Lisäksi Turkin jokaisessa yliopistossa on muun muassa Atatürkin muistoa kunnioittava muistonurkkaus ja jokaisessa kaupungissa on hänen mukaansa nimetty katu, hyvin usein Atatürk caddesi tai bulvarı.

Tutustu kotikaupunkiisi -viikonloppu

Hiukan bloggailua näin sunnuntai-iltana odotellessamme saunan lämpiämistä…

Perjantai oli aurinkoinen, ja iltapäivällä oli jo 14 astetta lämmintä. Illalla alkoi kuitenkin pikkuhiljaa sadella taas lunta ja lauantaiaamuna lunta oli varmasti tullut jo 10 senttiä. Säätiedotus siis piti paikkansa.

Lunta satoi hiljalleen lisää koko lauantaiaamupäivän. Päätimme kuitenkin lähteä autoilemaan ja katselemaan kotikaupunkiamme vähän eri suunnasta. Suuntasimme aikalailla kohti itää ja suurta kauppakeskusta, josta löytyy myös Ankaran Ikea.

Meidän katumme oli juuri sellainen kuin asunnonvälittäjä syksyllä väitti, että se on lumipyryn jälkeen: sula ja puhdas. Heti, kun käännyimme seuraavalle kadulle, edellisen päivän ja saman aamun lumipyry ja parhaillaan taivaalta tiputteleva räntäsade olivat jo huomattavasti selkeämmin havaittavissa. Kaksisuuntaisilla, kapeilla, mutkittelevilla teillä oli van yksi ura keskellä, jota pystyi ajamaan – jännittävää!

WP_20160206_002.jpg

Kun pääsimme Oraniin sakka, alkoivat aivan mahtavat näköalat! Oran on aika uutta asuntoaluetta, jonka vierestä alkaa laaja luonnonpuistoalue, jonka takana ainakin silmämääräisesti jatkuu loputon vuoristoseutu. Harmi, että auton ikkunasta ei saanut otettua kuvia. Oli melkoista laaksoa ja kukkulaa ja lumihuippuiset vuoret kuulsivat edessäpäin.

Ikea oli niin kuin Ikea on, ja sieltä löytyy aina jotain pientä kotiin. WP_20160206_008Hankittiin myös Ikean perhekortti, turkinkieliseltä koneelta. Ruokapuoli oli Ikeassa kovin turkkilainen, vaikka ruotsalainen lihapulla-annos sieltäkin löytyi, tosin ranskalaisilla eikä perunamuusilla.

WP_20160206_007

Kauppakeskuksen Carrefourin lihatiskiltä ostimme lihoja, herkkutiskiltä mezelereitä, turkiksi. Elektroniikkaliikkeestä tilasimme vesiautomaatin, turkiksi. Hyvin ymmärsivät meitä. Menimme ja tulimme kauppareissulle hiukan kiertotietä, joten olimme kotona aika myöhään. Iltaruoka syötiin eilen ranskalaisittain yhdeksän aikaan illalla.

Tänään kävimme sunnuntaitorilla Ayrancın kaupunginosassa, kävelymatkan päässä meiltä. Menomatka pudoteltiin alamäkeä, tulomatkan kiipesimme sitten takaisin kotiin. Kirkas auringonpaiste ja muutama aste lämmintä. Ihana reippailukeli 🙂

WP_20160207_004.jpg

Ayrancıssa on sunnuntaisin luomutori, organik pazarı, ja joka kuukauden ensimmäinen sunnuntai myös antiikkitori, antika bazarı. Tänään oli joka kuukauden ensimmäinen sunnuntai.

Antiikkitorilla oli myynnissä ihan oikeaa antiikkia, enemmänkin kirpparitavaran näköistä tavaraa ja kaikkea sen väliltä. Koitimme etsiä turkkilaisille teelaseillemme alusia, mutta vielä ei tärpännyt. Löysimme kuitenkin mukavan viinipullonavaajan kokoelmiimme. Söimme pasaarissa turkkilaisen pikalounaan: teetä ja juusto-pinaattigözlemeä. Maksoi yhteensä 7 liiraa.

Luomutorilla oli suuret määrät hedelmiä, vihanneksia, jauhoja ja niistä tehtyjä tuotteita. Löysimme ihana maalais-luomu-ruisleipää.

WP_20160207_005

Mausteita torilta ei löytynyt muita kuin tuoreita tillejä, lehtipersiljaa ja minttua, joita löytyy kaupoistakin. Vielä emme ole löytäneet yhtä ihanaa maustetoria kuin oli Istanbulin suuressa katetussa basaarissa. Netistä olemme kyllä jo surffaileet osoitteen maustetorille Ankarassa. Joku viikonloppu ajelemme katsastamaan paikan: Çıkrıkçılar Yokuşu Ulusin vanhassa kaupungissa.

Toistaiseksi olemme ostaneet kaikki mausteet lähikaupoista. Denizen kaupasta ostin viime viikolla sumakkia ja kimyonia. Sumakkiin olemme tutustuneet jo aiemmin Jordaniassa, mutta vasta nyt sain tietää, että sen nimi on sumak. Netin mukaan sumakki on happaman makuinen mauste jota ripotellaan valmiin ruoan päälle, kuten kebabiin, riisiin ja salaattiin. ”Happaman makuinen” ei ihan kauhean kuvaava ilmaisu ole, mutta myös Jordanian Ammanin maustebasaarin myyjä kehotti ripottelemaan sitä salaatin päälle. Sumakki maistuu sitrusmaiselle, siinä se ”hapan”. Sumakki tehdään sumakki-puun kuivatuista hedelmistä. Suositellaan erityisesti kebab-ruokiin. Kimyon on jeeraa eli juustokuminaa eli Rooman kuminaa, jota löytyy muun muassa munakoisokebabien ohjeesta.

Kiipesimme tänään kotiin kalakaupan kautta, josta nappasimme mukaamme anjovisfileitä ja meriahvenen. Meriahven meni pakkaseen, mutta anjovisfileistä tulee meille tänään alkupalaa.

WP_20160207_006

Toistaiseksi olemme tehneet suurimman osan ruuista kotona. Keittiömme on ihanan tilava, ja siellä on mukava kokkailla, vaikka suuri osa keittiötarvikkeista onkin vielä laivamatkalla.

Ja nyt saunaan!