Kävimme toukokuun viimeisenä viikonloppuna sunnuntaiajelulla. Suuntanamme oli Üçlerkayası köyü ja siellä peribacalarit, aikojen saatossa muodostuneet kivitornit eli “keijukaisten savupiiput”. Alue on muinaisten fryygialaisten seutuja, jotka saapuivat sinne noin 2000 eKr. Fryygialaiset asustelivat luolissa, kuten muinaiset Kappadokyan alueenkin ihmiset eli reissu oli maisemiltaan ikäänkuin Kappadokyan reissun korvike.

Ankaran kodistamme pääsee helposti ulos kaupungista, ja maisemat ovat heti alkumetreiltä ihanan kukkulaiset. Tähän aikaan vuodesta kukkulat ovat vielä vihreinä ja monet pensaat ja kasvit täydessä kukassaan, joten katseltavaa riitti automatkallamme.

Maalaismaisemassa oli pitkin matkaa juomapisteitä, joista lehmä-, lammas- ja vuohilaumat kävivät nauttimassa virvoittavaa. Varmaan virvoitusta haki myös paimen, joka näkyi olevan jokaisen lauman mukana. Parin tunnin ajomatka vei meidät keskelle Länsi-Turkin maalaismaisemia, jossa pysähdyimme syömään eväitämme ihanissa kesän tuoksuissa.

Määränpäämme sijaitsi Afyonin maakunnassa (vuodesta 2004 kaupunki on löytynyt myös uudella pidemmällä nimellänsä: Afyonkarahisar). Afyon tarkoittaa suomeksi oopiumia, jota siellä viljeltiin laajemminkin aina vuoteen 1971 saakka. Edelleenkin alueella viljellään unikkoja, mutta rajoitetusti lääketieteellisiin tarkoituksiin. Unikkopellot yllättivät meidät, sillä ne olivat puhtaan valkoisia, vain muutaman violetti kukka joukossaan! Kerrassaan ihastuttavia! Afyonin seutu on osa Keski-Anatolian vilja-aittaa, ja alueelta saadaan myös korkealaatuista marmoria, josta todistuksena monet mermer-liikkeet matkamme varrella.

Üçlerkayasın kylään saavuimme alkuiltapäivästä. Kyse oli selkeästi maalaiskylästä: kaduilla juoksenteli ankkoja, kukko komensi ja paimensi kanojaan. Hiukan yllättävää oli, että kylän naisia istuskeli talon seinustalla juttelemassa ja mitä ilmeisimmin syömässä jotain pientä, ja että osa nuorista tytöistä kulki ilman päähuivia. Pohjoisen reissullamme näimme kylissä vain miesporukoita teelasien ääressä, tupakilla tai pelaamassa. Samoin huivit olivat tytöillä enemmän sääntö kuin poikkeus.

Itse kylässä ja kylän ympärillä olevat peribacalarit ja luolarakennukset olivat vaikuttavan näköisiä. Erään keijukaisen savupiipun päälle oli haikarapariskunta tehnyt pesänsä!

Kylästä johti viitoitettu tie laajemman peribacalari-ryppään näköalapaikalle.

Paluumatkallamme meidät pysäytettiin noin 80 km ennen Ankaraa. Poliisi ohjasi meidät tien sivuun ja kertoi, että takarenkaamme oli puhjennut. Yllättäen juuri nämä sanat kuuluivat sanavarastooni, kiitos Bangkokin turkin opettajani! Poliisi pyysi nähdä kimlikimme, ja tuumasi ne näytettyämme ystävällisesti hymyillen, että ”Finlandiya? Süper!”, ja antoi korttimme takaisin.

Pysäytyskohdassa oli parikin rengasliikettä, mutta koska oli sunnuntai, olivat ne molemmat kiinni. Vaihdoimme renkaan ja jatkoimme matkaamme vararenkaalla kotiin. Kotona olimme illansuussa roppakaupalla uusia kokemuksia ja näkemyksiä rikkaampana.

Lähdimme Ankarasta Atat­­­­­­­­­­ürkin muisto-, nuoriso- ja urheilupäivän aamuna. Kaupunki oli komeasti koristeltu valtavilla Atatürkin kuvilla ja Turkin lipuilla, joita hulmusi upeina talojen seinustoilla ja suurten kerrostalojen välissäkin vaijeriin pingotettuina. Vieläkin harmittaa, ettemme löytäneet hyvää paikkaa pysähtyä ottamaan kuvia. Jotain sentään tallentui kamerallekin.

Suuntanamme oli ensimmäiseksi Safranbolu. Kuten aikaisemmin jo kirjoittelin, Safranbolun nimi viittaa sahramiin, jota viljeltiin alueella sekä mausteeksi että lääke- ja väriteollisuuden raaka-aineeksi. Safranbolun kaupunki on Unescon maailmaperintölistalla, ja sitä kuvataan sanalla “ulkoilmamuseo”. Sillä on pitkä historia antiikin ajasta tähän päivään ja muun muassa Homeros mainitsee Safranbolun Ilias-teoksessaan.

Kaupunki oli nimensä veroinen. Safranbolusta löytyy netin mukaan 1008 kulttuurihistoriallisesti merkittävää rakennusta, joista suuri osa on restauroitu – ja joita mekin saimme ihailla.

Meillä oli hiukan ongelmia löytää majapaikkaamme, koska sekä auton että nokialaisemme gps:t kadottivat signaalinsa ja ajattivat meitä ympäri vanhan kaupungin sokkeloisia, kapeita katuja. Leila-rouvan kaunis entisöity osmanien aikainen majatalo löytyi kuitenkin lopulta. Majapaikkamme oli saanut vuonna 2012 Kansainvälisten dokumenttifilmifestivaalien (kaupungin mukaan nimetty ”Kultainen sahrami”), ”Parhaiten restauroitu majatalo” -palkinnon. Kyllä Leila-rouvan majatalo olikin kaunis sekä sisältä että ulkoa. Suojelutalossa kun oltiin, sisällä kaikki kulkivat joko sukkasillaan, majatalon sisätossuilla tai laittoivat kenkiensä päälle ”kalossit” eli muovisuojukset.

Osmanien aikaan Safranbolu oli tärkeä kauppakeskus Istanbulista Sinopiin, jonne meidänkin matkamme sieltä jo seuraavana päivänä jatkui. Matkamme kulki kristalliterassi-näköalapaikan kautta. Kristalliterassin oli asettanut päivän päämääräkseen myös iso joukko turkkilaisia turisteja. Testasimme terassin, mutta päätimme siirtää aiotun kahvitteluhetken hiljaisempaan paikkaan. Terassi itsessään oli ehkä hienoinen pettymys, koska siitä ei oikein edes nähnyt läpi, mutta sieltä levittäytyvät maisemat olivat upeat.

Sinopiin saavuimme illansuussa. Varaamastamme majapaikasta saimme matkalla viestin, jossa kyseltiin, tulemmeko varmasti lunastamaan huoneemme. Vastaamisessa, samoin kuin huoneen varaamisessakin, oli oma haasteensa, sillä hotellin väki ei osannut englantia ja keskustelu täytyi käydä turkiksi 🙂

Vaikka Turkissa onkin kalastuskielto meneillään, ainakin Sinopin kalaravintoloissa oli laaja kirjo mereneläviä ja kaloja tarjolla. Söimme Okyanus balık evissä herkkuamme hamsia ja skorpionikalaa. Vanhasta osmanien satamakaupungin uudesta kaupasta lähti mukaamme kopio osmanien aluksesta.

Sinopissa ei näin turisteille ollut kovasti tekemistä, mutta käytimme seuraavan aamupäivän kaupungin katuja haahuillen. Löysimme komeat linnan rauniot ja linnan tornin, josta oli hyvät näkymät kaupungin ylle. Etnografinen museo oli mukava yllätys: kauniisti entisöity vanha rakennus, jonka omistaja olivat luovuttaneet kaupungille museoksi.

 

Sinopista ajelimme katsastamaan Hamsilosin vuonon, joka on samalla Turkin ainoa vuono. Pysähdyimme itse asiassa jo ennen vuonoa meren rannalla ja ehdimme jo ihmetellä, että onpas turkkilaisilla erilainen käsitys vuonosta kuin Euroopan puolella 🙂 Meren rannalta löysimme elämämme pienimmät simpukat!

Itse vuono, kun perille pääsimme, olikin sitten komea ja komeat olivat myös näkymät vuonolta merelle.

Yövyimme seuraavan yön Ilgazin luonnonpuiston kupeessa vuoristoresortissa 1850 metrin korkeudessa. Korkein kohta seudulla olisi ollut kilometrin korkeammalla, mutta kyllä nuokin korkeudet avasivat melkoisen huikeat näkymät.

Ilgaz-vuoren eteläpuolelta kulkee Turkin pisin ja aktiivisin geologinen siirros, Pohjois-Anatolian siirros (eli lohkoliikunto eli maaperän jännitystilojen aiheuttama kallioperälohkojen siirtyminen toisiinsa nähden pysty- tai vaakasuuntaan halkeamaa pitkin).

Ilgazista asetimme matkaoppaaseemme kohteeksi Kalecik chateau, ja oppaamme johdattikin meidät suoraan Kaecik karasin viinitilalle. Kalecikista on kotoisin meidän yksi turkkilaisista suosikkirypäleistämme, Kalecik karası, joka kasvaa siellä Kızıl-joen varrella. Rypäle on saavuttanut paikkansa viinin tuntijoiden joukossa, kiitos turkkilaisten ja ranskalaisten yhteistyöstä Ankaran yliopiston maanviljelyksen tiedekunnassa. Rypäleestä tehdyt viinit ovat saaneet mitaleita kansainvälisissä viinikilpailuissa, ja niitä viljellään nykyään myös alkuperäisalueen ulkopuolella. Rypäleestä saa rubiininpunaista mehua ja viinintuntijoiden sanoin ”punaisen hedelmän, vaniljan ja kaakaon aromeja”. Viinitilalla saimme maistaa tilan viinejä, myös tuota kalecik karasıa.

Autoilimme viikonloppuna ystäväpariskunnan kanssa Ankarasta Kappadokiaan. Matkalla pysähdyimme pariin otteeseen: ensin tienvarren ravintolassa tankkaamassa itseämme çorballa ja köftellä, sitten Suolajärvellä toteamassa, että sen vesi on melkoisen suolaista, vaikkei se ihan Kuolleenmeren suolapitoisuuteen ylläkään. Parantavaa suolaa lähti kuitenkin valmiiksi pakatuissa purkeissa, laventelin tuoksuisena, mukaamme.

Kun saavuimme illansuussa Kappadokiaan, ei voinut ihastukseltaan kuin haukkoa henkeään. On helppo ymmärtää, miksi Kappadokia kuuluu Unescon maailmanperintökohteiden joukkoon.

Huikeat maisemat ovat syntyneet, kun valtavat tulivuorenpurkaukset ja rajut luonnonvoimat ovat aikoinaan peittäneet Kappadokian alueen laavan ja tuhkan alle. Tulivuoren tuhkasta syntyneestä kiviaineksesta rakennetut asumukset muistuttavat arkkitehtuuriltaan lähinnä valtavia sokeritoppia. Matkallamme näimme myös Kapadokian kuuluisia keijukaisten savupiippuja.

Kappadokian historia liittyy kristittyjen vainoihin ensimmäisillä vuosisadoilla ajanlaskun alkamisen jälkeen. 100-luvun loppuun mennessä Kappadokian Göremen laakso kasvoi kristittyjen keskukseksi, jonka luolakaupungeista kymmenettuhannet uskontonsa vuoksi vainotut saapuivat etsimään turvapaikkaa. Göremen ulkoilmamuseosta löytyy noin 30 muinaista luolakirkkoa, joista puolestaan löytyvät koko Kappadokian parhaiten säilyneet freskot. Valitettavasti kirkoissa ei saanut ottaa valokuvia. Paikka oli todella upea ja ilma loistava luolakiipeilyyn 🙂

Kappadokian alueelta löytyy myös kymmeniä vanhoja maanalaisia kaupunkeja, yer altı şehirleri. Alueen asutuksen syntyajankohdasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta maanalaisissa kaupungeissa uskotaan olleen elämää ainakin 4000 vuotta sitten. Suuremmista luolakaupungeista löytyvät kaivot, varastot, kirkot, keittiöt, verstaat, eläinsuojat, viinikellarit ja jopa ilmastointikanavat. Kaymaklı on luolakaupungeista laajimmalle levittäytynyt, kun taas 11-kerroksinen Derinkuyu ulottuu syvimmälle. Viimeisin merkittävä maanalainen labyrinttikaupunki löytyi Göremesta loppuvuodesta 2014. Kaupungin kaivaukset ja tutkimukset ovat edelleen kesken, mutta sen uskotaan olevan noin 5000 vuotta vanha ja mitoiltaan noin 65 jalkapallokentän kokoinen ja 100 metriä syvä! Kaupunki löydettiin, kun alueelle oltiin tekemässä uuden asuntoalueen perustuksia.

Luolakaupungit tarjosivat suojaa paitsi vihollisilta, myös Kappadokian kylmiltä talvilta. Kappadokia sijaitsee ylängöllä, jolla keväisin ja kesäisin on aurinkoista ja lämmintä, mutta jossa lämpötila laskee talvella reippaasti miinuksen puolelle ja luntakin nähdään usein. Mattokauppiaamme kertoi, että edellisenä vuonna lämpötila oli laskenut jopa 18 pakkasasteeseen. Meidän reissumme aikana päivälämpötilat olivat hiukan päälle 20 astetta; illaksi viileni sen verran, että kevyttoppatakki ei ollut ulkona liikaa, vaikka mittari olikin plussan puolella.

Luolakaupungeista vierailimme Kaymaklıssa, joka avattiin turisteille jo vuonna 1964. Kaymaklın luolakaupunki käsittää lähes sata tunnelia ja kahdeksan kerrosta, joista turisteille on avoinna neljä ensimmäistä. Alun perin ajattelimme kiertää luolastossa ihan itseksemme, mutta luolaston suulla oli paikallinen opas, joka onnistui myymään meille palvelunsa. Oppaamme oli omien sanojensa mukaan pienikokoinen ja siksi hyvin soveltuva luolaoppaaksi. Omien sanojensa mukaan hän on myös paikallinen ja jo lapsena leikkinyt luolissa ystäviensä kanssa – sen tosin varmaan kertoivat kaikki oppaat. Takanamme tuleva opas kuului kertovan omalle ryhmälleen, että hän oli opastanut ensimmäiset kertansa kynttilän valossa, koska alueella ei ollut sähköjä. Mene, tiedä. Oppaamme meni kuitenkin eteenpäin kuin pieni kärppä pitkin sokkeloisia tunneleita ja huoneita, joten reitti oli hänelle ennestään erittäin tuttu.

Kaymaklın ulkopuolella saimme yksityisen turkkilaisen dondurma-jäätelö-show’n. Dondurma oli oikein maittavaa ja show’kin näin ensikertalaisille hauska turistiyllätys.

Ensimmäisenä aamuna heräsimme aamuvarhaisella katsomaan Kappadokian kuuluisia kuumailmapallolentoja, jotka päätimme itse jättää tältä erää väliin. Osa palloista leijaili niin korkealla, että en ehkä olisi mukaan edes halunnut. Näky oli kuitenkin hieno, ja hotellihuoneidemme parveketila pallojen katselemiseen kerrassaan mainio.

Hotellimme oli muutenkin hyvin kappadokialainen: se oli rakennettu Kappadokian sokeritoppiin eli käytävät olivat sokkeloisia, pieniä terassimaisia oleskelutiloja oli paljon, jotkut huoneet oli rakennettu kahteen kerrokseen ja huoneiden seinät olivat paksua kiveä. Ainakin yhdessä huoneessa, jonne ystävämme pääsi kurkistamaan, oli jopa oma takka.

Göremestä lähti mukaan konyalainen villamatto, kilim, ja muutama tyynynpäällinen, jotka mattokauppias oli tehnyt vanhasta kilimistä. Kilim etsii vielä paikkaansa kotona, tyynynpäälliset ovat jo sohvatyynyjen koristeena. Paluumatkalla pysähdyimme pienessä Avanosin kaupungissa, josta mukaan lähti savipajasta turkkilaiskuvioinen savivati.

Avanosista ajoimme muinaisten heettiläisten (suuruudenaika 14. vuosisata eaa) vanhan pääkaupungin Hattuşan kautta kotiin. Hattuşa löytyy myös Unescon maailmanperintöluettelosta. Alue tunnetaan tänä päivänä paremmin nimellä Boğazkale.

Heettiläisten muinaisen pääkaupungin alueelle ei ollut vaikea löytää. Portilla oli pieni infokoppi, jossa meille annettiin kännykkä, jonka toisessa päässä ystävällinen turkkilainen herra esitteli itsensä englanniksi kaupungin pormestariksi. Pormestari kertoi, että meille annetaan kohta alueen kartta ja opaskirja, joista jälkimmäinen täytyy pois lähtiessä palauttaa. Ja näin kävi eli saimme alueelle kartan ja opaskirjan, joiden avulla kiertelimme upeaa, laajaa rauniokaupunkia. Turkissa kun ollaan, oli aika yllättävää, että paikalla ei ollut yhtään juoma- tai ruokakaupustelijaa, eikä ensialkuun näkynyt matkamuistojen myyjiäkään. Matkamuistojen myyjä kuitenkin ilmaantui paikalle, kun jaloittelimme ensimmäisessä etapissamme. Hän jutusteli englanniksi ensin hiukan niitä näitä, kaivoi sitten taskustaan erilaisia kivieläimiä, jotka kertoi tehneensä itse. Kolme päivää menee aina yhtä kaivertaessa. Mukaamme lähti pieni kivileijona.

Hattuşasta ajelimme tienvarren mukavan kebap-ravintolan kautta kotiin. Periaatteessa aika oli jo turistiaikaa, mutta Turkin toistuvat pommi-iskut ja poliittinen levottomuus on pitänyt turistivirran toistaiseksi melkoisen pienenä. Meille se tarkoitti, että turistikohteissa ei ollut ruuhkaa, emme joutuneet jonottelemaan minnekään ja palvelua oli hyvin saatavilla joka paikassa. Kerrassaan loistava reissu ja loistavaa matkaseuraa!