Bergamassa

Päätimme jatkaa kurban bayram -matkaamme Soman kautta, koska nimi oli niin soma. Siihen se soma sitten jäikin. Yhden aika soman kahvilan löysimme kaupungin laitamilta, jossa nautimme turkkilaiset kahvit ja juustogözlemen. Sitten suuntasimme eteenpäin.

Seuraava yöpymispaikkamme löytyi Izmirin maakunnasta Bergamasta, vanhasta Pergamonista. Paikka on lisätty Unescon maailmanperintökohteiden listalle vuonna 2014, mikä ei ole ihme: se oli aikanaan Vähä-Aasian suurimpia kulttuurikeskuksia. Sen mukaan on saanut nimensä myös eläinten nahasta valmistettu pergamentti, jolle kirjoitettiin aikanaan kokonaisia kirjoja. Pergamon on myös yksi Raamatun Ilmestyskirjan kirjeiden kohteista.

Olimme varanneet hotellihuoneen Hera-hotellista vanhasta Bergamasta, Akropolin kukkulan juurelta. Meillä oli hotellillemme hyvät ajo-ohjeet, mutta ihan viime metreillä tuli toppi: autosilta ikivanhaan Bergamaan oli tietyön vuoksi poikki. Koitimme läheistä sivukatua, mutta autollamme ei yksinkertaisesti mahtunut sitä ajamaan. Siispä auto parkkiin ja kävellen (1,4 km luki viitassa) ylös hotellille.

Hotellilta mukaamme lähti vastaanoton tyttö, joka nappasi vielä paikallisen nuoren pojan oppaaksemme. Poika kuulemma tiesi parhaiten ikivanhan kaupungin kujat, kadut ja kiertotiet. Porukalla saimme ajettua automme perille ja pääsimme viimein kirjautumaan sisään Turkin matkojemme erääseen parhaimpaan hotelliin.

Hotellirakennus oli pieteetillä restauroitu 200 vuotta vanha bergamolainen kivitalo. Hotellin sisäpihalla kasvoi suuri granaattiomenapuu – yksi Hera-jumalan symboleista. Hotellin hanavettä sai juoda! Hotellin huoneet oli nimetty Kreikan jumalien mukaan; meidän huoneemme oli Zeus.

Tarinan mukaan Zeus iski silmänsä kauniiseen sisareensa Heraan (Zeus iski yleensäkin silmänsä kauniisiin naisiin, jumalattariin tai nuoriin miehiin), mutta Hera ei ollutkaan helposti otettavissa. Zeus joutui piirittämään Heraa pitkään ja onnistui saamaan Heran omakseen vasta katalalla tempulla: Zeus muunsi itsensä käeksi ja nostatti samalla lumimyrskyn. Käkenä Zeus haki suojaa Heralta, joka auliisti otti käenpoikasen suojiinsa. Heran syleilyssä Zeus muutti itsensä takaisin itsekseen ja makasi Heran kanssa. Hera kreikkalaisille taruille luonnollisesti rakastui Zeukseen.

Heran ja Zeuksen häät olivat suureelliset, niihin oli kutsuttu kaikki jumalat, ihmiset ja eläimet. Sisarusten intohimon sanotaan olleen niin suurta, että yksistään heidän kuherruskuukautensa kesti 300 vuotta. Herasta tuli kreikkalaisessa mytologiassa avioliiton ja aviollisen rakkauden, hedelmällisyyden ja synnytyksen jumalatar. Siinäpä hotellillemme ja huoneellemme taustatarua.

Hotellin omistajapariskunta, tai oikeammin omistajapariskunnan isovanhemmat ja vanhemmat kuuluvat niihin kahteen miljoonaan, jotka pakkomuutettiin Turkin itsenäisyyssodan aikana. Nämä suvut siirrettiin Bergamoon Thessalonikista.

Koska jatkoimme matkaamme jo seuraavana päivänä, emme aikailleet kulttuurikierroksemme kanssa. Suuntasimme heti kukkulan huipulle Akropolin ja Athenen temppelin raunioille. Sinne pääsi kätevästi kaapelihissillä (hiihtohissillä), jota olin etukäteen päättänyt olla kokeilematta. Toisin kuitenkin kävi.

IMG_7653

Päivä oli erityisen tuulinen, ja lipun myyjä kertoi hissin juurella, että koppi heiluu aika lailla. ”Jos pelkäätte, ette voi mennä hissillä”. ”Ei pelota lainkaan”, valehtelimme hymyillen ja maksoimme lipun.

Koppi todellakin heilui korkeuksissa. Lähes koko hissimatkan istuin silmät kiinni ja laskin sekunteja (yks’ sattaa-kaks’ sattaa-kolme sattaa…) – jokainen sekunti vei meidät lähemmäksi määränpäätämme. Kyllä kannatti!

IMG_7664

Vuoren laella sijaitsi ennen myös Zeuksen alttari, jota tutkijat myös Paholaisen alttariksi nimittävät.  Ilmestyskirjan (2:12-17) kirjeessä Pergamonin seurakunnalle sanotaan, että ”Pergamonin seurakunnan enkelille kirjoita: Näin sanoo hän, jolla on kaksiteräinen, terävä miekka: Minä tiedän, missä sinä asut: siellä, missä Saatanalla on valtaistuimensa”. Laella on tänä päivänä vain alttarin perustusrauniot, sillä itse alttari ja kaikki arvokas on jo aikaa sitten siirretty museoon Berliiniin.

IMG_7668

Alaspäin päätimme jättää hissimatkan väliin ja tulla kävellen. Kävelymatka olikin todella hieno ja näimme paljon vanhan Akropolin paikkoja, joita emme olisi hissimatkailijoina nähneetkään.

Alhaalla meitä odotti kuitenkin pieni ylläri, sillä museoalueen portti oli lukossa. Ehdimme jo tehdä suunnitelman portin alitse ryömimiseen, kun paikalle tuli vartija, joka aukaisi meille lukon ja opasti meidät oikealle kujalle kohti kaupunkia.

Ilta oli jo saapunut, kun olimme alhaalla kylässä, joten pazarit ja kaupat sulkivat jo oviaan. Kävimme maittavalla iltakebabilla ja talsimme takaisin hotelliimme.

Aamulla pistäydyimme vielä Bergamon ehkä tärkeimmän nähtävyyden, Asklepioksen, raunioilla. Asklepios on temppelialue, jonne pyhiinvaeltajia saapui pitkienkin taipaleiden takaa hakemaan parannusta sairauksiinsa.

Suurin osa Asklepioninkin aarteista löytyy Berliinin Pergamon-museosta. Niistä, mitkä ovat jääneet Turkkiin, on suurin osa siirretty Izmirin arkeologiseen museoon. Hera-hotellimme omistaja kertoi käyneensä Berliinin museossa – ja purskahtaneensa itkuun. Tosin hän myös myönsi, että kallisarvoisista esineistä on Saksassa pidetty hyvää huolta, toisin kuin ehkä olisi tehty Turkissa.

Kohti myyttejä ja legendoja II

Seurailimme vuosi sitten Turkin kurban bayramin eli uhrijuhlan aikana muun muassa Kroisoksen, kuningas Midaksen ja apostoli Johanneksen jalanjälkiä. Tänä vuonna suuntasimme kohti satumaisen kauniin Troijan Helenan asuinseutuja. Matka oli pitkä, joten ajattelin kirjoitella siitä tähän blogiin useamman jutun.

Matkamme ensimmäinen etappi oli Eskişehir (”Vanha kaupunki”), joka on kuuluisa valkeasta sepioliitti-kivestä eli merenvahasta, jota myös valkoiseksi kullaksi kutsutaan. Valkoisen kullan vuoksi emme kuitenkaan Eskişehiriin ajelleet, vaan syynä oli, että koska pääsimme lähtemään Ankarasta matkaan vasta iltapäivällä, oli kaupunki mukavasti matkamme varrella.

Sepioliitti osoittautui kuitenkin aika mielenkiintoiseksi tuttavaksi. Sitä löytyy vain muutamasta paikasta maapallolta; yksi parhaista on juuri Turkin Eskişehir. Valkoista kultaa kaivetaan syvältä maan uumenista: näimme esitekyltin, jossa kerrottiin, että jopa 380 m syvyydestä. Sepioliitti on syntynyt serpentiinikiven rapautumistuotteena, sen kemiallinen kaava on Mg4Si6O152 6H2O ja kovuus Mohsin asteikolla 2 – mikäli joku myös noita faktoja tarvitsee.

Turkiksi sepioliitti tunnetaan nimillä ”aktaş” ja ”lületşı”; saksaksi ”meerchaum” eli meren vaahto, joista jälkimmäistä jostakin syystä näkee kaikkein useimmin ulkomaankielisissä teksteissä. Menen tässä nyt sepioliitilla, kun en saksaa muutenkaan oikein hyvin taida.

Sepioliitista valmistetaan Eskişehirissä enimmäkseen koruja ja koriste-esineitä, erityisesti niin kutsuttuja meerchaum-piippuja, eskişehiriksi ”lületaşı pipo”, jollaisia mekin ostimme kaksi kappaletta. Ja saimme yhden lületaşıjääkaappimagneettipöllön kaupan päälle. Eli uskoakseni maksoimme kauppiaalle melko hyvin kauniista pipoistamme.

Kauppias kehui, että hänellä on valikoimissaan 2000 erilaista pipoa ja että hänen sukunsa on niitä valmistanut jo noin 200 vuotta. Totta vai tarua – me ainakin uskoimme.

Sepioliitin äärimmäisen keveyden ja huokoisuuden (imukyvyn) vuoksi materiaali toimii kuulemma ikään kuin filtterinä ja imee piipputupakasta tervaa ja nikotiinia. Terveyspiippuja siis 😉 (Hyvän huokoisuutensa vuoksi jossain muualla sepioliitista valmistetaan hygieenisiä kuivikkeita kissoille ja muille lemmikkieläimille.)

Eskişehirissä yövyimme Abaci konak -hotellissa Odunpazarin historiallisella alueella, mikä oli hyvä valinta näin lyhyelle pysähdykselle. Hotelli oli kaunis ja kauniisti entisöity majatalo ja ehdimme nähdä iltakävellen Vanhan kaupungin vanhan keskustan nähtävyyksiä ja toreja.

IMG_7624Turisteja ei ollut nimeksikään, vaikka oli loma-aika. Saimme juoda turkkilaiset kahvimme kahvilassa ihan kaksistaan. Kapeilla kujilla syntyi kuitenkin välillä hiukan kalabaliikkia, kun siinä käytiin kuvaamassa oletettavasti kuvia johonkin saippuasarjaan, pop-musiikkilevyn kanteen tai hääkuvaamon mainokseen – ainakin kuvauskohteista päätellen.

Eskişehiristä suuntasimme kohti Kütahyaa. Paikka ei ehkä muuten olisi päässyt mukaan matkasuunnitelmaamme, mutta ostimme viime keväänä Ankaran Bauhausista ihania osmanikuvioisia keittiön laattoja Suomen kotiimme. Laattoja ei ollut tarpeeksi keittiöremonttiin ja niiden valmistus on loppunut. Laatat on valmistettu Kütahyan Altın Çini ve Seramik –tehtaalla. Tehdas löytyi, mutta siellä ei ollut myymälää. Keramiikkatoriltakaan emme tuon valmistajan tuotteita löytäneet. Ei jäänyt harmittamaan. Ostamme myöhemmin Ankarasta joitain muita sieviä turkkilaisia laattoja, jotta remontti joskus valmistuisi – tai edes nyt alkaisi…

 

Lomalla ei tehdä politiikkaa…

Blogissani on ollut hiljaista ja päivitykset antaneet odottaa itseään. Olin pitkällä Suomen lomalla, josta palasin vasta toissailtana. Kirjoitteleminen jäi puutarhatöiden, remonttisiivousten ja Suomen kodin uudelleen organisoinnin jalkoihin.

Turun tragedia on juuri tapahtunut, enkä osaa siitä tässä sen enempää kirjoitella. Olen sanaton. Koko Suomen lomamme oli tällä kertaa kovasti erilainen aiempiin verrattuna. Siitä kirjoittelen varmasti myöhemmin. Aloitan tällä kertaa helpommasta aiheesta eli Turkista: elämme lomallakin toinen jalka toisessa kotimaassamme, niin kuin ulkosuomalaisille tuppaa käymään.

Heinäkuussa vierähti vuosi Turkin verisestä vallankaappausyrityksestä. Uutisissa kerrottiin, että Ankarassa aloitettiin suuroikeudenkäynti vallankaappauksen oletettuja toteuttajia vastaan. Syytettyjä oli minimaalisen vähän siihen nähden, että vallankaappauksen jälkeen on Turkissa pidätetty noin 60 000 ihmistä ja noin 150 000 on menettänyt työnsä valtion palveluksessa. Toimittajat ilman rajoja -järjestön viimeisimmässä indeksissä Turkki oli Valko-Venäjän ja Kongon demokraattisen tasavallan jälkeen sijalla 155. Joka tapauksessa ainakin uutisten mukaan noin puolet turkkilaisista kannattaa edelleen istuvaa hallitustaan.

Suomen lehdistössä kerrottiin myös, että Turkin hallituksen toiminta ei vaikuta ainakaan kaikkien suomalaisturistien lomavalintoihin: ”Tulen tänne lomalle, en politiikkaa tekemään”, siteerattiin Alanyan suomalaisturistia. Turistin näkökulmasta ymmärrettävää. Ainakin itse haen lomalta irtiottoa arjesta, rentoutumista, akkujen latausta, nautintoja, mukavia uusia virikkeitä, ehkä jopa jonkun uuden asian oppimista. Politiikkaa en neuvoisi ulkomaalaisena itsekään Turkissa julkisesti tekemään, edes loman ulkopuolella. Toinen asia tietysti on, mitä tuo ”politiikan tekeminen” kullekin pitää sisällään.

Juttelin alkukesästä Ankarassa muutaman vuoden diplomaattikomennuksella olevan ei-työssäkäyvän puolison kanssa. Turkin komennus oli hänelle niin mukava kokemus, että hänen teki mieli lähteä Turkin jälkeen johonkin uuteen kivaan maahan… vaikka Italiaan. Vastasin, että minusta taas tuntuu, että en enää haluaisi asumaan yhteenkään maahan, jossa ihmisoikeusasiat ovat rempallaan, yksilön perusoikeuksia uhattuna ja korruptio niin törkeää ja hyväksyttyä. Sellaisessa maassa eläminen vailla kansalaisoikeuksia kuten sananvapautta, on tosi raskasta. ”Kansalaisoikeudet” tahtovat monilla ulkomaalaisilla rajoittua lähinnä verojen maksamiseen. Teenkö politiikkaa seuraamalla ja pohtimalla harjoitettua politiikkaa?

Thaimaassa asuessamme sain neuvoja olla katsomatta uutisia ja lukematta sanomalehtiä – siten elämä olisi kuulemma paljon helpompaa ja mukavampaa. Katsoimme ja luimme kuitenkin. Ja katsomme ja luemme myös Turkin uutisia. Samoin Suomen. Emme me sielläkään ole halunneet ehdoin tahdoin elää kuplassa. Ovatko valintojen tekeminen, niistä ääneen puhuminen ja kirjoittaminen politiikan tekemistä?

Turkissa emme oikein näin lyhyen ajan jälkeen ole kansalaisoikeuksiamme edes ajatelleet, mutta tietynlainen politiikan tekeminen kyllä kiinnostaa kovasti. Itse asiassa kaikki, jotka ovat mukana opetustyössä, tekevät tahtomattaankin politiikkaa. Opetus on lähtökohtaisesti poliittista toimintaa, jota kannattaa tehdä tietoisesti eli tunnistaa, mihin se pohjautuu, miten se toimii ja mihin se tähtää. Eikä opetusala ole ainoa. Jos asuinmaassaan ei lainkaan ”tee politiikkaa”, eläisi elämäänsä jonkinlaisessa kuplassa.

Mutta turvallisesti kuplassahan me juuri komennuksella elämmekin, tuumasi tuo diplomaatin puoliso. Tuohon kuplaan sisältyy mukavia uusia virikkeitä, uusien ihmisten tapaamisia, uusien asioiden oppimista, nautintoja, mukavia uusia virikkeitä, irtiottoa siitä Suomen arjesta. ”Lomailu” on siis myös kutakuinkin joustava käsitys…

Ei kuplaelämiseen tarvitse kuitenkaan lomalle tai ulkomaille lähteä. Kuplaelämistä löytyy Suomestakin. Näyttelijä Kososen tokaisu 2015 vaalituloksesta, joka ei edusta hänen Suomeaan, tuli median kautta tunnetuksi jokaiselle.

Uudistunut välttämättömyyteen alistuja

Osallistuin kesäkuussa Ulkosuomalaisparlamentin 20-vuotisjuhlaistuntoon Helsingissä. Istunnon avajaispuheen piti eduskunnan puhemies Maria Lohela. Hänen puheensa teema osui loistavasti juhlan aiheeseen ja samalla myös omaan elämän tilanteeseeni – mikä oli itselleni hienoinen yllätys. En nimittäin odottanut poliitikolta näin osuvaa ja mielenkiintoista puhetta. Toisen kokouspäivän puhujan opetusministeri Grahn-Laasosen puhe olikin sitten enemmän odottamaani, ulkosuomalaiselle tuttua perusjuttua ja tuttua ulkosuomalaispolitiikkaa. Molemmat puheet löytyvät netistä Suomi-seuran jutusta klikkaamalla.

WP_20170617_004.jpg

Kyse oli merkittävästä tapahtumasta. Huomasitteko muuten tilaisuudesta kertovia juttuja suomalaisessa mediassa? En minäkään 😦

Opetusministerin puheesta en tässä sen enempää kommentoi, mutta Lohela oli rakentanut puheensa (tai joku oli sen hänelle rakentanut) niin mielenkiintoisen tutkimustuloksen ympärille, että sitä tekee mieli hiukan enemmän pohtia.

Lohela siteerasi puheessaan tutkimustulosta neljästä erilaisesta sopeutumiskeinosta, joita siirtolaiset käyttivät 1800-luvun Amerikoissa. Varsinaista tutkimusta en valitettavasti onnistunut tähän hakuyrityksistäni huolimatta löytämään. Tutkimuksessa siirtolaiset ryhmiteltiin ”odottajiin”, ”välttämättömyyteen alistujiin”, ”unohtajiin” ja ”uusiutujiin”. Veikkaanpa, että meidät tämänkin päivän ulkosuomalaiset saisi mahdutettua noihin ryhmiin, vaikka kukaan meistä ei välttämättä löydä itseään pelkästään yhdestä ryhmästä.

Ensimmäinen ryhmä eli odottajat ovat ihmisiä, jotka ajattelevat tulevansa uuteen maahan vain muutamaksi vuodeksi. He eivät halua ja tunne tarvetta pahemmin sulautua paikalliseen kulttuuriin. He ovat uudessa maassaan pääsääntöisesti vain käymässä ja tavallaan odottavat alusta saakka kotiinpaluutaan. Kieli- ja kulttuuriopinnoista ei juuri kannata heidän kohdallaan puhua. Tavoitteena on tehdä elämä mahdollisimman mukavaksi ja hoitaa ”keikka” kunnialla kotiin. Näitä ihmisiä olen tavannut useitakin, moni heistä muutaman vuoden diplomaattikomennuksella olevia, tai oikeammin heidän puolisoitaan.

Välttämättömyyteen alistujat taas ovat jo ajatuksissaan tulleet uuteen asuinmaahansa pidemmäksi aikaa. Uusiin olosuhteisiin on paras siis sopeutua, ainakin siinä määrin kuin on välttämätöntä. Välttämättömyyteen alistujat alkavat rakentaa uutta elämää uudessa kotimaassaan, vaikkakin kiinnittyvät mielellään toisiin suomalaisiin niin tiiviisti, etteivät hekään aina tunne tarvetta tutustua syvemmin uuden asuinmaansa kulttuuriin tai opiskella maan kieltä. Suomalaisporukoissa pärjää mukavasti suomella, ulkomaailmassa toisella kotimaisella eli olemassa olevalla englannin taidolla. Näitäkin olen tavannut vuosien aikana useita, monet heistä nauttivat ulkomailla eläkepäivistään.

Unohtajat eivät kuitenkaan halua pelkästään sopeutua, vaan pyrkivät omaksumaan valtakulttuurin mahdollisimman täydellisesti, jopa oman kulttuurinsa ja kielensä kustannuksella. Jos on tarpeen, he ovat valmiita katkaisemaan siteensä ja juurensa Suomeen vaikka kokonaan. ”Maassa maan tavalla” tulkitaan kirjaimellisesti. Unohtajiakin olen maailmalla tavannut. Osa ulkomaille muuttanut umpisuomalaisperhekin on unohtanut niin aktiivisesti suomen kieltään, etteivät perheen lapsetkaan tule suomella toimeen. Ulkomaillahan siihen ei välttämättä ole tarvettakaan, mutta isovanhempien ja sukulaisten kanssa kommunikointi on usein vaikeaa.

Uusiutujat taas ovat uuden identiteetin luojia, joissa suomalainen kulttuuri ja uusi kulttuuri elävät rinnakkain. He tulevat toimeen paikallisella kielellä ja tuntevat uuden kulttuurinsa, he asustavat paikallisten asuinalueella ja lusikoivat niin paikallista ruokaa kuin hernekeittoakin Iittalan astioistaan – ja nukkuvat yönsä sikeästi Marimekon lakanoissaan. Uusiutujiakin tunnen useita, osa heistä oikein hyviä ystäviäni 🙂

Entä minä? Kuinka olen sopeutunut ulkosuomalaiseksi? Unohtajaa en ainakaan löydä itsestäni pisaraakaan. Odottajiksikin lähdimme maailmalle liian avoimin mielin. Välttämättömyyteen alistujaksi kyllä tunnistan itseni tietyssä määrässä: arkielämän sujuvuuden takaamiseksi tiettyihin kulttuurillisiin olosuhteisiin on ollut alistuttava ja suomalaiskontaktit suomen kielellä ovat olleet minulle tärkeitä.

Sielultani olen kuitenkin läheisimmin tuntenut itseni uusiutujaksi, niissä Marimekon lakanoissani ja popsien syömäpuikoilla Iittalan kulhosta riisiä. Olen opiskellut sekä thain että turkin kielen, pyrkinyt pääsemään sisälle maiden kulttuureihin sekä kahlannut läpi maiden historiaa. Ja koittanut valistaa noita myös muille kanssasuomalaisille. Sanotaan että tieto lisää tuskaa, mutta kyllä se myös poistaa sitä arkielämässä. Tieto ja ymmärrys kulttuurisista tavoista auttavat muun muassa ymmärtämään, miksi joissain tilanteissa suomalainen ”valkoinen valhe” tai jopa pelkkä ”valhe” on ainoa kulttuurisesti hyväksytty toimintamuoto.

Odottaja on kuitenkin etenkin viime vuosina saanut minusta yllättäen otetta. Siihen lie syynä ikä ja nykyinen elämäntilanne. Tulevaisuuden suunnitelmiin alkaa pikkuhiljaa jo kuulua eläkepäivien miettiminen. Missä aion ne viettää uusiutuneen identiteettini kanssa? Thaimaahan ei mieli tee palata lopullisesti ja Turkissa olomme on alusta alkaen ollut ”toistaiseksi”, eikä mieli ole siitä tämän puolentoista vuoden aikana muuttunut. Olen tavallaan jo odottamassa muuttoa uuteen maahan tai paluuta lähtöruutuun eli Suomeen.

Kumman tahansa valitsemme, on minun tulevaisuudessa alistuttava uuden identiteettini kanssa välttämättömyyteen. Elämä Suomessakin on rakennettava uudelleen, vanhaan ei ole ollut paluuta aikoihin. Minulla ei ole nostalgisia kuvitelmia Suomessa asumisesta, olemme jo kertaalleen kokeilleet paluumuuton ankeuden.

Nykysuomen sanakirjan mukaan nostalgia on menneen ikävöintiä, kaihoa ja haikeutta. En allekirjoita. Vielä parisataa vuotta sitten nostalgiaa hoidettiin kuulemma sairautena ja siitä kärsivät erityisesti kotoaan tahtomattaan pois joutuneet. Me lähdimme tahtoen. Tahtoen myös palaamme, jos sen vaihtoehdon valitsemme.

Sananmukainen merkitys sanalle nostalgia on kuitenkin ”koti-ikävä”, ”kotimaan kaipuu”. Sana on nimittäin johdettu kreikan kielen sanoista ”nostos”, kotiinpaluu ja ”algos”, tuska. Kaipaanko ”kotimaahani”? Onko minulle tullut iän mittaan ”koti-ikävä”? Ehkä. Vaikka se sitten paljastuisikin kotiinpaluun tuskaksi, jota on hoidettava uusiutumalla ja välttämättömyyteen alistumalla jälleen kerran.

Kansallinen koulutus: uhka ja mahdollisuus

Turkin uusi opetussuunnitelma valmistui tämän vuoden alussa ja se otetaan käyttöön uuden lukuvuoden alkaessa ensi syyskuussa. Uusi lukuvuosi on tuomassa isoja muutoksia oppilaiden ja opettajien arkeen. Eräs uudistus on huomioitu Suomenkin mediassa: evoluutioteorian poistaminen lukio-opetuksesta.

Evoluutioteorian poistaminen ei tullut ihan puun takaa. Jo 2013 hallitus päätti, että “älykäs suunnittelu” otetaan evoluutioteorian rinnalle. Älykäs suunnittelu (intelligent design) on Wikipedian mukaan ”näennäistieteellinen näkemys, jonka mukaan tietyt kaikkeuden ja elollisten olentojen ominaisuudet ovat parhaiten selitettävissä älyllisellä syyllä, ei ohjaamattomalla tapahtumasarjalla kuten luonnonvalinnalla”. Tähän mahtaa liittyä myös pari kesää sitten muutaman maahanmuuttajan Oulun torilla jakama ”tieteellinen tieto uskonnosta”.

Evoluutioteorian täydelliseen poistamiseen annettu syy on yksiselitteinen: Turkin opetusministeriön mukaan oppilailla ei ole tarpeeksi tieteellistä tietoa eikä saatavilla olevaa informaatiota evoluutiosta, jotta he voisivat sen oikein ymmärtää. Vasta-argumenttien mukaan syytä on kuitenkin etsittävä jostakin muusta kuin käytettävissä olevan tiedon puutteesta. Esimerkkinä on annettu muun muassa Suomi, jossa evoluutio-opetuksen perusteita aloitetaan jo esikoulussa.

Evoluutioteorian poistaminen ei ole ainoa muutos opetussuunnitelmaan, vaan muutoksia on tehty koko yhteiskuntatieto-ainekokonaisuuteen ja jonkin verran myös kieliin ja matemaattisiin aineisiin. Toivottavasti opettajat saavat uuden opetussuunnitelman sisältöön ja käyttöön ohjausta, koska ainakin minä epäilen, että kaikki eivät välttämättä kesän aikana jaksa kahlata läpi lähes 39 000 sivun opusta. Tosin Turkissakin ovat koulukirjat ahkerassa käytössä, ja parhaillaan käynnissä on pikainen koulukirjojen uudistus. Opetussuunnitelmassahan sanotaan, että ”opettaja opettaa oppilaille, että…” eli käytännössä opettaja sanoo, kuinka asia on; oppilaiden tehtävä on muistaa ja uskoa, mitä opettaja on sanonut. Muistamista mitataan usein monivalintatehtävien kautta. Prosessi on tehty suhteellisen helpoksi oppikirjojen ja valmiin opetusmateriaalin avulla. Opettajat eivät Turkissa saa vapaasti valita käyttämäänsä opetusmateriaalia, vaan opetusministeriö valmistaa oppimateriaalin kaikkiin oppiaineisiin; yksityisten painotalojen materiaalit täytyy ennen käyttöönottoa hyväksyttää opetushallituksella.

Periaatteessa moni opetussuunnitelman kohta näyttää paperilla hyvältä. Muun muassa arvopohjasta löytyvät ”oikeudenmukaisuus, perheen yhtenäisyyden merkitys, itsenäisyys, rauha, tieteellisyys, ahkeruus, solidaarisuus, herkkyys, rehellisyys, estetiikan taju, suvaitsevaisuus, vieraanvaraisuus, vapaus, terveyden merkitys, kunnioitus, rakkaus, velvollisuus, puhtaus, isänmaallisuus, hyväntekeväisyys”. Myös opetussuunnitelman perustaan on listattu ”kriittinen ajattelu, luova ajattelu, kommunikaatiotaidot, tutkimusote, ongelmanratkaisu, päätöksenteko, informaatiotekniikan käyttö, yrittäjyys, hyvä ja tehokas turkin kielen käyttäminen, havainnointi, ympäristöllinen taju, ajan ja kronologian taju, muutoksen ja luonnon itseisarvon taju, sosiaalinen osallistuminen ja empatia”. Vallan hienoja sanoja ja käsitteitä!

Matemaattisiin aineisiin on uuteen opetussuunnitelmaan lisätty ”tiede, teknologia, tekniikka, matematiikka ja koodaus”. Uuteen yhteiskuntatieteiden kokonaisuuteen on osa-alueina listattu ”historian läpikäyminen, maantiede, taloustiede, sosiologia, antropologia, psykologia, filosofia, poliittinen tiede, laki ja kansallisuus”. Kaikki osa-alueet eivät kuitenkaan saa samanlaista painotusta ja esimerkiksi filosofian kurssien määriä on vähennetty. Uudessa opetussuunnitelmassa on säilytetty vain poliittisen filosofian ja tieteen filosofian kurssit. Filosofian tuntimäärä pysyy samana kuin vanhassa eli 72 h per lukukausi, mutta oppimista mittaavissa testeissä filosofian oppimistavoitteita on vähennetty yli puolella.

Presidentin yrityksistä huolimatta osmanien turkin kieltä ei siis saatu pakolliseksi, mutta vallinnaisena se kuitenkin yläasteen uudesta opetussuunnitelmasta löytyy. Samoin kuin “uskonnon perusopetus”, johon kuuluu muun muassa “jihad” osana “uskonnollisia arvoja”. Positivismi ja sekularismi löytyvät “uskon ongelmia” otsikon alta, mikä puolestaan keskittyy ”individualismiin ja valtion ja uskonnon erottamisen edistämiseen”. Uskonnon ongelmiin kuuluvat uudessa opetussuunnitelmassa myös ”deismi, agnostiikka, ateismi, nihilismi, satanismi, uudelleen syntyminen ja väärät profeetat”. Uskonnon opetuksen merkityksestä nykyhallitukselle kertonee myös, että vuonna 2012 uskonnon viikkotuntien määrää lisättiin kahdesta kuuteen.

Itse asiassa useat muutokset koskevat, ja ne myös perustellaan, ”maailmankuvalla”. Vasta-argumentoijillekin syy on yksiselitteinen: hallituksen turkistamisprojektin rinnalla kulkeva islamistamisprojekti. Ankarassa projekti näkyy myös muun muassa moskeijojen rakennusurakoina: niitä on noussut ja nousee parhaillaan vauhdilla ympäri kaupunkia ja sen liepeitä. Ihan kotikatumme alkupäähän on myös tulossa yksi, melkoisen suuri sellainen.

Turkissa avattiin alkuvuodesta nettipohjainen sovellus, jossa kansalaiset (oppilaat, vanhemmat, opettajat, koulutuksen asiantuntijat) saivat antaa ehdotuksiaan opetussuunnitelmaluonnokseen, lukuun ottamatta uskonnollista kasvatusta ja moraalikasvatusta. Suomessahan käytettiin vastaavaa nykyisen opetussuunnitelman suunnitteluvaiheessa. En ole varma, kuinka hyvin Suomessa ehdotukset otettiin huomioon – ainakaan itse kritisoimani ”paluumuuttaja”-termin täydellinen puuttuminen ei saanut minkäänlaista vastakaikua. Jotenkin minusta tuntuu, että Turkissakaan ei kovin moni ehdotus tai kritiikki mennyt läpi.

Median mukaan kommenttien keräämisen ja yhdistelemisen jälkeen opetusministeriön työryhmä tekee lopullisen opetussuunnitelman. Nyt se on siis valmis.

Oppiaineina uuteen opetusohjelmaan kuuluvat biologia, kemia, vieras kieli, maantieto, terveystieto, historia, matematiikka, sotilastiede, filosofia, liikunta, fysiikka, uskonto ja etiikka sekä turkin kieli ja kirjallisuus. Opetussisällöt keskittyvät entistä laajemmin opetukseen ”kansallisen ja moraalisen opetuksen näkökulmasta”.

Opetushallituksen edustajan mukaan tarkoitus on karsia historian opiskelusta Euro-keskeisyyttä. Historian opetukseen onkin lisätty kuuluisia turkkilaisia ja muslimiuskoisia tieteilijöitä länsimaisten tieteentekijöiden rinnalle. Tieteilijöiden lisäksi oppilaille opetetaan myös turkkilaisista taiteilijoista, musiikissa opiskellaan ”Turkin musiikin koko värikirjo”. Näin kirjattuna karsiminen ja muutos saa minultakin kannatusta.

Asia ei kuitenkaan välttämättä ole niin kuin paperilla näyttää. Kaikki eivät ole taputtaneet uudelle opetussuunnitelmalle edes sen valmisteluvaiheessa. Turkin opettajien yhdistyksen edustaja on huolestunut, että uusi opetussuunnitelma rohkaisee uskonnollista ja nationalistista ajatusmaailmaa erityisesti turkkilaisuuden ja sunnalaisuuden näkökulmasta. Oppositiopuolueen edustaja on taas ollut tuohduksissaan Turkin perustajan Atatürkin “pyyhkimisestä” historian sivuilta. Yliopistojen akateemiset kritisoivat opetusministeriötä, että evoluutioteoria on poistettu kouluista ainoastaan Saudi-Arabiassa.

Kansallisen koulutuksen tasoa voidaan tietysti mitata eri tavoin, mutta hyvin laajasti hyväksytty mittari on PISA-tutkimus, joista viimeisimmässä Turkin sijoitus oli matematiikassa 49., lukutaidossa 50. ja luonnontieteissä 52. Maita oli mukana 72, joten kovin hyvää tulos ei kerro Turkin koulutusjärjestelmästä, opetussuunnitelmasta ja opetuksen tasosta yleensä. Toisaalta epäilen suuresti, että uusi opetussuunnitelma toisi tähän positiivisen muutoksen. Uudessa opetussuunnitelmassa muutokset ovat kohdistuneet lähinnä opetussisältöihin ja opetusperspektiivin kansallistamiseen ja uskonnollistamiseen. Näillä eväillä ei lie koskaan ole opetuksen tasoa kohotettu.

Nykyinen hallitus on muuttanut paitsi opetussuunnitelmaa, myös koko koulujärjestelmää uudella opetuslailla jo vuonna 2012, jolloin kansallinen opetus muutettiin muotoon 4+4+4: neljä vuotta alakoulua, neljä vuotta keskiastetta ja neljä vuotta lukiota. Oppivelvollisuus alkaa seuraavan syyskuun ensimmäisenä päivänä lapsen täytettyä kuusi vuotta ja loppuu sinä kouluvuonna, kun lapsi täyttää 14.

Nykyään lapset voivat Turkissa hakea teknisiin tai ammattioppilaitoksiin neljännen luokan jälkeen eli noin 9-10-vuotiaina – tai lopettaa opiskelut siihen, mitä kuulemma maassa tapahtuu edelleen oppivelvollisuuslaista huolimatta. Uuden opetuslain mukaisesti Turkissa avattiin virallisesti jälleen myös osmanien aikana suosittuja “İmam Hatip”-keskikouluja. Koulujen tavoitteena on koulutta ja kasvattaa ”hyviä muslimeja”. Turkissa tehdyn İmam-Hatip Alumni Foundation (TİMAV) tutkimuksen mukaan suurimmalla osalla turkkilaisista on kouluista ”positiivinen näkemys”.

Vuoden 2012 opetuslakimuutos tehtiin kuulematta opetusministeriön virkamiehiä, jotka kritisoivat sitä “pikaisesti kyhätyksi, takapajuiseksi ja nykyajattelun vastaiseksi”. Aika näyttää, mitä uusi opetussuunnitelma saa aikaan.

Turkki siivoaa kieltään

Turkin kieli-instituutti ja hallitus aikovat siivota kielensä. Sama tapahtui viimeksi 1920-luvulla, kun Atatürkin toimesta luotiin turkille arabian kirjoituksen tilalle latinalainen aakkosjärjestelmä, kieltä puhdistettiin arabian ja persian lainasanoista sekä persialaisista lauserakenteista ja turkin oikeinkirjoitus standardoitiin. Jotain tuosta bloggailinkin viime joulukuussa.

Nyky-turkista ei kuitenkaan tullut sen ”puhtaampaa”, ja kieli vilisee edelleen lainasanoja, minkä ovat viimeistään nyt havainneet myös Turkin valtaapitävät. Tällä kertaa muutosta haetaan kielen uudistuksen sijaan enemmänkin vanhastuksesta.

Presidentti on usein ilmaissut, että turkkilaisten tulisi kunnioittaa enemmän maan historiaa ja traditioita ja sen pitäisi myös näkyä nykykulttuurissa. Hän on myös useampaan otteeseen viitannut osmanien suurvalta-aikaan. Osmanien ajan ihannointi meni niin pitkälle, että Presidentti halusi osmanien arabian kirjaimilla kirjoitetun vanhan turkin pakolliseksi kouluaineeksi. Pakolliseksi hän ei onnistunut sitä saamaan, mutta valinnaisena aineena se lisättiin uuteen valtion opetussuunnitelmaan, joka otetaan käyttöön ensi syksynä. Valinnaisuudelle on hyvänä puolustuksena, että koska vanha osmanin turkki on kuollut kieli, on sen taitajia niin vähän, että kaikkia vanhoja mestariteoksiakaan ei vielä ole saatu käännettyä uudelle turkille. Toivottavasti tähän saadaan tulevaisuudessa muutos.

Osmanien turkkiin ei nykyisessä kieliuudistuksessa sentään ole tarkoitus palata, vaan ainakin uutisten mukaan Turkin kieli-instituutti haluaa vain siivota turkin kielestä vierasperäiset sanat, joille on olemassa turkinkielisiä vastineita. Kielen puhtaana pitäminen turhista lainasanoista saa kyllä kannatukseni! Kotimaisten kielten keskus Kotus tekee Suomessa tärkeää työtä. Turkin kieli-instituutin ja Presidentin perustelut kielivanhastukselle ovat mielestäni kuitenkin hiukan ontuvia, samoin osa ehdotetuista keinoista tuntuu aika äärimmäisiltä.

Daily Sabah -lehden mukaan kieli-instituutin johtaja on muun muassa sanonut, että ”jotta voisimme kilpailla Saksan kanssa täytyy meidän keskittyä ennemminkin kieleemme kuin teknologiaan” – perustelu ei ainakaan minulle oikein auennut. Lehti myös uutisoi, että instituutin johtajan mukaan kielimuutoksessa on kyse “elämästä ja kuolemasta”, koska ”kieltämme pommitetaan joka päivä samalla tavalla kuin parlamenttitaloamme pommitettiin heinäkuun vallankaappausyrityksessä”. Aikamoinen veto, josta hallitus otti kuitenkin kopin: Daily Sabahin mukaan hallitus on määrännyt Turkin kaupungit, kansalaisjärjestöt ja ministeriöt taistelemaan “ulkomaalaisten sanojen korruptiovirtaa vastaan”. Taistelu kohdistuu nimenomaan sanoihin, joita jotkut yrittävät ”pakottaa turkkilaisille ylhäältä” (eli pommittaa?).

Instituutin ja hallituksen lisäksi kielivanhastukseen pyritään saamaan mukaan koko kansa. Kieli-instituutti ei kuulemma voi korjailla Turkin 80 miljoonan ihmisen kielivirheitä, joita heille on ylhäältä pakotettu; se voi suojella kieltä vain, jos kaikki valtion virastot ja laitokset tukevat sitä ja kaikki turkkilaiset yhtyvät taistoon.

Koko kansa ei ehkä kieli-instituutin palloa käsiinsä nappaa, mutta pohjaa ”oikean” turkin kielen käytölle kansan keskuudesta löytyy jo valmiiksi, tosin ei ehkä siinä muodossa kuin valtaapitävät toivovat. Juttelimme nimittäin viime viikonloppuna illallisella turkkilaisten ystäviemme kanssa turkin kielestä. He eivät millään muotoa ole valtapuolueen kannattajia, mutta sanoivat käyttävänsä mieluummin aina turkinkielisiä sanoja, jos sellaisia on olemassa. Esimerkiksi kiitoksena mieluummin ”sağolun” kuin ”teşekkürler”, koska jälkimmäinen on arabian laina – ja peräisin osmanien ajalta. Osmanin ajan turkkihan vilisi arabian ja persian lainasanoja.

Hallituksen ja kieli-instituutin mukaan luutaa tulevat saamaan kuulemma nimenomaan länsikieliset sanat, kuten ”arena”, ”tower” ja ”mall”. Eräänä hallituksen ehdotuksena on, että kunnalta kerätään ylimääräisiä veroja, jos jossakin sen alueen julkisissa kylteissä käytetään noita sanoja. Itse jäin esimerkit luettuani miettimään, olisiko kyse enemmänkin Istanbulista, koska Ankarassa en noita ole vielä nähnyt. Täällä kylteissä lukee, ja myös sanotaan, stadyum, kule ja alışverışmerkezi tai AVM (aa-vee-mee). Englanninkielisiä sanoja olen nähnyt oikeastaan vain ravintoloiden ja baarien nimissä. Nekin yleensä ulkomaalaisia ketjuravintoloita – eivät kuitenkaan kaikki 🙂

karaoke minna

Istanbulilainen Galatasarayn jalkapallojoukkue on jo ilmoittanut nimenneensä kotistadioninsa uudelleen. ”Türk Telekom Arena” on muutettu muotoon ”Ali Sami Yen Spor Kompleksi Türk Telekom Stadyumu”. Kun tietää, että Ali Sami Yen on Galatasarayn jalkapallojoukkueen perustaja, turkkia osaamattomallekin uusi nimi aukeaa ihan yhtä hyvin kuin vanha ”areena”. Pointti tässä tapauksessa on kuitenkin siinä, että (ainakin Presidentin mukaan) areena-sana muistuttaa Rooman valtakunnan gladiaattoreista: areenoilla ihmisiä revittiin palasiksi; stadyumeilla ei. Kieli-instituutin johtajankin mukaan spoor, stadyum ja kompleksi ovat jo käytössä turkkilaistuneet eli osa ”oikeaa turkkia” (ne ovat siis osuneet ja uponneet?).  Samoin kuin ne noin 5000 ranskan lainasanaa, joita kielessä kuulemma on. Wikipediasta löytyisi koko lista turkin lainasanoista, mutta tällä hetkellä pääsy Wikipediaan on estetty, koska ”Hyökkääjät saattavat yrittää varastaa tietojasi (esimerkiksi salasanoja, viestejä tai luottokorttitietoja) osoitteesta wikipedia.org”.

Ranskassa yritettiin joskus 1980-luvulla vastaavaa kielenpuhdistustempausta. Muistan, kun siellä yritettiin kieltää sakon uhalla esimerkiksi sanan ”walkman” käyttö (korvalappustereot olivat kovassa huudossa tuolloin); suositeltavaa oli ranskantaa se muotoon ”baladeur”. Ranskassa oli kyse ainakin silloisten uutisten mukaan myös puhutusta kielestä. Siihen eivät valtaapitävät ole ainakaan vielä Turkissa puuttuneet… sanoille ja kielelle ei lie niin väliä, kunhan puhuttu on aiheeltaan ”oikea” ja mielipiteet aiheesta ovat ”oikeita”. Puhuttua ja painettua puhetta siivotaankin täällä sitten ihan erilaisella luudalla.

Ramazan bayramınız mübarek olsun!

Heräsin viime yönä rummutukseen klo 2.20. Asialla olivat tietysti ramazan-rumpalit, jotka herättelivät ihmisiä sahurille ennen auringon nousua. En noussut, vaan nukuskelin sen jälkeen koiran unta sen aikaa, että ehdin kuulla mineraatin kutsuhuudotkin, jotka alkoivat kaikua klo 3.19. Paastokuukauden aamupalalle jäi kunnon muslimilla aikaa siis tunti. Seuraava ateria onkin sitten vasta iltapala, joka syödään auringonlaskun jälkeen, mikä tänään tarkoittaa klo 20.15.

Koraanin mukaan ramazanin aikana saa aamulla syödä ja juoda ”… kunnes vaalea lanka selvästi erottuu mustasta”. Eli periaatteessa paastonaika vaihtelee paljonkin eri puolella maailmaa. Tänä vuonna lyhyin islamilainen paastonaika on Chilessä, noin 10 tuntia; pisin Grönlannissa, noin 21 tuntia.

Koraanin mukaan Jumala ei tarkoita paastoa ihmisille taakaksi, vaan paastoamisen tarkoitus on ”ylistää Jumalaa Hänen johdatuksensa tähden sekä olla Hänelle kiitollinen”. Paasto on määrätty Koraanissa, jotta ihmiset muistaisivat ”karttaa pahaa”.

21 tuntia päivässä on hyvä aika karttaa pahaa, mutta kyllä aika hurja aika olla ilman ruokaa ja juomaa kuukauden päivät. Monet pohjoisen maapallon muslimit noudattavatkin esimerkiksi Mekan paastonaikaa, jossa langat erottuvat selvästi tänä vuonna noin 15 tuntia. Ankarassa vastaava aika on siis noin 17 tuntia.

Turkkilainen tuttavani, joka on muslimi, sanoi, että ramazanin vietosta on ainakin Turkissa monilta kadonnut uskonnollinen tarkoitus, vaikka he paastoa noudattavatkin. Ramazanin aikaan ihmisten pitäisi kunnioittaa islamin opetuksia tavallista huolellisemmin, rukoilla ja ajatella hyviä ajatuksia. Tärkeintä ei monelle kuulemma ole kuitenkaan henkinen kasvu, vaan ruualla mässäily yhdessä muiden kanssa aamulla ja illalla. Päivän he ovat nälissään ja janoissaan – ja äkäisiä. Paastokuukauden aikana monen paino kuulemma itse asiassa nousee, eikä paaston varsinaiseen merkitykseen uhrata kovinkaan montaa ajatusta.

Jos olet itse joskus paastonnut, tiedät, miten paastoaminen vaikuttaa muun muassa hengityksesi ja hikesi hajuun. Eräs pienikokoinen tuttavani kertoi, että hän ei ramazanin aikaan käytä julkisia kulkuneuvoja, koska joutuisi aina seisomaan jonkun tangossa roikkuvan paastoajan kainalon alapuolella. Turkkilaisilla on normaalistikin erilainen käsitys kuin suomalaisilla ihon eritteiden hajuista – naturalia non sunt turbia – mutta ramazanin aikaan ero korostuu entisestään.

Turkkilaiset tuttavani ovat toisinaan puolustelleet valtaapitäviensä sanomisia ja kertoneet, että turkkilaiset ovat kuumaverisiä ja temperamenttisia ja aggressiiviselta kuulostava puhetapa on vain normaalia turkkilaista ”retoriikkaa”. Olen aiemmin kirjoitellut, että (edelleen turkkilaisten tuttaviemme mukaan) autoissa on pesäpallomaila takakontissa siltä varalta, ettei erimielisyyksissä pelkällä retoriikalla päästä yhteisymmärrykseen. Ramazanin aikana koetan aina parhaan kykyni mukaan välttää paitsi kohtaamasta turkkilaista retoriikkaa, myös kaikenlaista kanssakäymistä, jossa tarvitaan kuumaveristä temperamenttia.

Ramazan ajoittuu aina kuukalenterin yhdeksänteen kuun alkuun. Gregoriaanisessa kalenterissa, jota Suomessakin käytämme, kuun vaiheet ovat yleensä valmiiksi piirrettyinä, mutta monet muslimit edellyttävät, että kuunsirppi täytyy havaita taivaalta vähintään teleskoopilla ennen kuin pyhä paastokuukausi voidaan aloittaa. Ramazanin aloitus- ja lopetuspäivä ei ole aina selvä, sillä pilvinen sää voi siis viivästyttää ramazanin alkua.

Ramazanin kesto saattaa myös vaihdella, sillä islamilainen kalenteri on puhdas kuukalenteri. Koska Kuun vaiheiden kierto on 29,5 vuorokautta, ramazan voi kestää eri maissa joko 29 tai 30 päivää: ellei Kuuta näy ramazanin 29. yönä, paastotaan yksi päivä lisää.

Turkissa, Libanonissa, Jemenissä ja Irakissa kerrottiin jo ennalta, että paasto aloitetaan lauantaina 27.5., näkyipä taivaalla sitten kuunsirppiä tai ei, ja siitä jatketaan seuraavat 29 päivää, jolloin se päättyy tänä vuonna Suomen juhannuspäivänä eli lauantaina 24.6. Länsimaiden islamyhteisöt seuraavat Turkin ja kumppaneiden mallia.

Lankoja ei tarvitse kenenkään tuijotella tänäkään vuonna, vaan tarkat paasto- ja ruokailuajat löytyvät esimerkiksi Turkin valtion uskonnollisten asioiden sivuilta  tai hamariweb.comista.

Pessimistien kevättä rinnassa

Tänä vuonna ei pelkästään talvi ollut arvaamaton Ankarassa, vaan sitä on ollut myös kevät. Viime vuonna pääsimme 20 asteen päivälämpötiloihin jo maaliskuussa, ja 5.4. bloggailin, että ”Alkukesä on täällä!” Siitä ilma lämpeni pikkuhiljaa lämpimäksi kesäksi. Viime kevät oli lyhyen lumisen talven jälkeen omaan naismuistiini paras sellainen: lumi suli, päivät lämpenivät ja pitenivät, luonto heräsi ja puhkesi kukkaan! Auringonpaistetta, tuoksuja, kukkia, hyväntuulisia ja aktiivisia ihmisiä. Ihmiset kokoontuivat puistoihin lounastauoillensa. Ankara oli hieno paikka asua!

Tänä vuonna kirjoitin 5.4. sukulaisille, että ”Kevät on täällä!”, kun kirsikkapuut alkoivat kukintansa – mutta olikin ennenaikaista iloita. Vaikka kirsikkapuut aloittivat kukintansa ja ensimmäiset tulppaanitkin avasivat nuppunsa, en huhtikuun aikana uskaltanut laittaa edes yöhallaa kestäviä yrttejä ulos. Onneksi en laittanut, sillä 23.4. heräsimme lumisateeseen ja saimme muutaman päivän kestävän takatalven. Myöhäinen kevät näkyy siinäkin, että kun viime vuonna sai torilta jo maaliskuun alussa mausteyrttien ja mansikan taimia, tänä vuonna niitä ei vielä toukokuussakaan Ayrancıssa näkynyt.

IMG_7335

Toukokuun alkupäivien päivälämpötilat olivat jo 20 asteen tuntumassa, mutta ensimmäisen kerran tarkeni tänä keväänä istuskella illalla ulkona vasta 13.5., joka sattui olemaan suomalaisseuramme vuosikokousilta. Paransimme suomalaisporukalla maailmaa mukavasti parvekkeella istuskellen. ”Lämpöaalto” ei kuitenkaan ollut pysyvä, vaan ilmat jäähtyivät uudelleen, etenkin illat ja yöt.

Jos kevät ja alkukesä ovat olleet viileitä Ankarassa, ovat ne sitä olleet tänä vuonna myös Suomessa. Uutisissa kerrottiin, että Suomessa on vain 2-3 kertaa vuosisadassa näin kylmä kevät. Kesäkuun ensimmäisinä päivinä tuli muun muassa Oulussa Kalevan mukaan rakeita, räntää, lunta ja ”vähän kaikkea siltä väliltä”. Toivottavasti ei sentään niitä puukkoja!

Näillä kuitenkin mennään, mitä on annettu, niin Suomessa kuin täällä. Kesää odottelemme edelleen, mutta kyllä se sieltä tulee tänäkin vuonna. Lämpötilat nousevat pikkuhiljaa, aste kerrallaan…

Lähes lumettoman keskikylmän talven muuttumista viileäksi vähälumiseksi kevääksi ei tänä vuonna Ankarassa oikein edes huomannut. Jotenkin tämän talven ja kevään säät ja kelit ovat heijastelleet yleistä ilmapiiriä Ankarassa: harmaa ja kolea. Etenkin huhtikuisen kansanäänestyksen jälkeen on ilmapiiri ollut passiivinen, jopa masentunut ja pessimistinen. Osa on kertonut, että ihmisillä on selkeästi myös lyhyempi pinna kuin ennen, mikä kannattaa ottaa huomioon temperamenttisten turkkilaisten kanssa asioidessa.

Viime vuoteen verrattuna kadulla tapaa yleisesti ottaen paitsi vähemmän, myös vakavamman näköisiä ihmisiä. Parhaillaan menossa oleva ramazan-kuukausi tietysti verottaa ulkonaliikkujien ja kahvilassa kävijöiden määrää, mutta latteleidien rivitkin ovat harventuneet, ja toisinaan saa kahvinsa juoda yksi tai kaksin. Ehkäpä ihmiset tapaavat sosiaalisessa mediassa? Facebook ja Twitter toimivat edelleen (ainakin toistaiseksi), vaikka Turkin viranomaiset ovat (tällä kertaa) estäneet kaikilta pääsyn Wikipediaan ”yleisen järjestyksen suojelemiseksi, kansallisen turvallisuuden takia tai kansalaisten edun vuoksi”.

Passiiviseen, masentuneeseen ja pessimistiseen olotilaan vaikuttaa paitsi sää ja maan poliittinen tilanne, myös se, kuinka tilanteesta uutisoidaan maailmalla: ”Ankara” sanoo sitä ja ”Ankara” sanoo tätä. Tosiasiassahan sitä ja tätä sanovat Presidentti, Pääministeri ja Ulkoministeri omissa persoonissansa.

En voi olla vertaamatta Amerikan ja Turkin tämänhetkistä poliittista tilannetta ja ei-amerikkalaisten ja ei-turkkilaisten suhtautumista noihin tämänhetkisiin poliittisiin tilanteisiin puheissaan ja kirjoituksissaan.

Vaikka ääntenlasku vaaleissa onkin erilaista eri maissa, jotain niiden vertaaminen toisiinsa kuitenkin meille kertoo. Koetan valaista asiaani prosenteilla: Amerikoissahan presidentti asetettiin virkaansa äänin 306-232 eli kevyesti heitettynä hän voitti noin 42-58%. Viimeisimmissä parlamenttivaaleissa Turkissa nykyinen valtapuolue (ja sen de facto johtaja Presidentti) sai äänistä noin 49%. Viimeisimmän kansanäänestyksen puolue (ja sen de facto johtaja Presidentti) voitti noin 51% äänten enemmistöllä. Tulokset ovat samansuuntaiset, vaikka Turkissa näyttäisi näin laskettuna olevan vähemmän Presidentin ja valtapuolueen kannattajia kuin Amerikoissa, etenkin kun ottaa huomioon, että tämän maan tulokset ovat joidenkin lähteiden mukaan aikalailla yläkanttiin.

Puheissa ja kirjoituksissa Amerikoiden presidenttiä pidettäisi lähinnä vitsinä, jollei hänellä olisi maailmanlaajuisestikin niin paljon valtaa ja vaikutusta, joten häntä kommentoidaan lyhyesti muun muassa lauseella ”Se on ihan hullu!”. Puheissa ja kirjoituksissa Turkin Presidenttiä pidettäisi myös vitsinä, jollei Turkki olisi Nato-maa ja jolleivät valtavat pakolaisvirrat kulkisi sitä kautta Eurooppaan. Häntä kommentoidaan myös lyhyesti muun muassa lauseella ”Se on ihan hullu!”. Mikä tekee tilanteista täysin erilaisia on, että ensimmäisessä tapauksessa kukaan ei kritisoi kollektiivisesti amerikkalaisia, toisin kuin jälkimäisessä tapauksessa, jossa kaikki turkkilaiset saavat osansa kritiikistä.

Alaçatıssa samassa hotellissa asustellut amerikkalaisnainen kertoi, että hän, samoin kuin hänen tuttavansa, häpeävät presidenttiään. Hän toivoi, että emme luule kaikkien amerikkalaisten olevan trumpisteja ja ”hulluja”. Vakuuttelimme naiselle, että emme koskaan ole sitä ajatellutkaan ja että tuttavapiiriimme mahtuu monta oikein mukavaa ja fiksua amerikkalaista. Moni muukin suomalainen varmaan ajattelee samalla tavalla.

Olen kuitenkin ihmetellyt, miksi niin monen kritiikki kohdistuu kollektiivisesti turkkilaisiin? Miksi kaikkien oletetaan täällä olevan erdoganisteja ja ”hulluja”? Turkkilaiset tuttavamme tuntevat tilanteestaan häpeää vähintään yhtä paljon kuin tuo amerikkalainen nainen. Maiden välinen suuri ja merkittävä ero on siinä, että toisessa maassa julkisesta kritiikistä valtaapitävää kohtaan ei joudu pidätetyksi terroristina. Julkisen kritiikin esittämättä jättäminen ei tarkoita, että hyväksyy tilanteen, eikä se myöskään tee ihmisestä ”hullua”. Mutta se vetää hiljaiseksi, se masentaa ja passivoittaa. Vähän niin kuin tämä sää ja lähes etenemätön kevät. Sen varmasti ainakin suomalaiset ymmärtävät.

Ulkosuomalaisuudesta

Kävin Suomessa Ylen Ajantasan toimittajan haastattelussa Suomi 100 -haastattelusarjaa varten. Haastattelun aiheena oli “ulkosuomalaisuus”. Tilastojen mukaan olen yksi noin kahdesta miljoonasta – tuo on arvioitu luku tämän hetken ulkosuomalaismäärällemme.

En Suomesta lähtiessäni ajatellut päätyväni ulkosuomalaiseksi. Lähdimme aikoinamme maailmalle kolmen pienen lapsen kanssa joulun alla 1996. Tarkoitus oli elellä ekspatriaattina kolme vuotta ja palata sitten takaisin lähtöruutuun. Toisin kuitenkin kävi. Palasimme Suomeen 2005 ja pakkasimme laukkumme uudestaan kahden nuorimman lapsen kanssa jo vaajan kolmen vuoden jälkeen.

Syitä ensimmäiseen lähtöömme oli monia. Elimme tuolloin Suomen 1990-luvun lamassa kolmen pienen lapsen kanssa, kahden asunnon loukussa, halvalla otettujen opintolainojen kalliit takaisinmaksut niskassamme. Minä olin pätkätöissä nollasopimuksella – sanoja, joita tuolloin ei edes tunnettu. Taloudelliset syyt saattoivat kyllä olla myös se viimeinen niitti – ulkomailla pysyvämmin asumisesta olimme haaveilleet jo jokaisella interrailillamme. Lopullinen lähtö oli kuitenkin oma valintamme. Valinta tuntui sillä hetkellä hyvältä, ja hyvältä se tuntuu reilun kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin.

Uskoakseni ulkomailla asumisemme ei kovasti poikennut muiden ulkosuomalaisten arjesta: aamulla töihin, lapset kouluun, kaupan kautta kotiin läksyjen tekoon ja mahdollisiin harrastuksiin. Myöhemmin, lasten palattua Eurooppaan, tuo koulu-vaihe jäi väliin ja nyt Turkissa myös minun töihin lähtemiseni. Turkissa on, yllättävää kyllä, työllistyminen tuntunut huomattavasti hankalammalta kuin Thaimaassa. Ilmaisena tekemieni koulutuskonsultointien lisäksi kalenterini täyttyy lähinnä harrastuksista.

Arkirutiineihin ei tietysti kummassakaan maassa sukellettu kuin kala veteen. Varsinkin alkuvaiheessa kohtasimme jos jonkinmoista pienempää ja isompaa ongelmaa. Kaikista on kuitenkin selvitty, joko omin avuin, paikallisten tai muiden ulkosuomalaisten avustuksella.

Vaikka jokainen ulkosuomalainen kantaa omanlaistaan suomalaisuutta mukanaan, asuinmaan kulttuuri on kuitenkin kohdattava viimeistään silloin, kun sulkee kotiovensa perässään. Englannin kielen vahvistuminen, uusien kielten, meidän tapauksessamme thain ja turkin, oppiminen on tuonut uutta näkökulmaa asuinmaamme kulttuureihin ja helpottanut niiden ymmärtämistä ja niissä luovimista.

Ylen haastattelun aikana juttelimme paljon omasta suomalaisuudestani, eikä sekään taida paljoa erota muiden ulkosuomalaisten suomalaisuudesta. Tosin suomalaisuus on itsessään abstrakti käsite, jonka jokainen meistä varmaan mieltää eri tavoin ja jonka jokainen voi mielensä mukaan tehdä näkyväksi konkreettisilla itselleen “suomalaisilla” asioilla. Jokaisella ulkosuomalaisella lie omat suomalaiset asiansa, joiden mukana kantamiseen ja näkyväksi tekemiseen vaikuttavat tietysti paitsi omat suomalaisena pitämänsä kokemukset, myös nykyisen asuinmaansa kulttuurinen ja sosiaalinen ympäristö.

Suomessa asuvien suomalaisia asioita on kartoitettu muun muassa tutkimuksella ”Onni olla suomalainen?” (kysymysmerkki kuuluu jo alkuperäiseen tutkimusnimeen), jonka tulokset eivät yllätyksekseni kovasti poikkea omistani. Tutkimusaineisto kertoo muun muassa, että vuosina 2003 ja 2004 kerätyn aineiston mukaan 88 % suomalaisista on ”aika ylpeä” suomalaisuudestaan ja yli 70 % nuorista (15-20-vuotiaat) on samaa mieltä seuraavan väittämän kanssa: ”Olisin mieluummin suomalainen kuin minkään muun maan kansalainen”. Suomessa asuvat suomalaiset määrittelivät suomalaiseksi sellaiseksi, joka ”tuntee itsensä suomalaiseksi”. Minä myös 🙂

Suomalaisuuteen liittyen löysin netistä tuusulalaisten alakoululaisten itsenäisyyspäivärunoja vuodelta 2012—vajaa 10 vuotta tuon suomalaisuustutkimuksen jälkeen. Kovasti ylpeältä tuntuu uusikin sukupolvi suomalaisuudestaan olevan. Vai mitä sanotte seuraavasta: ”Rakastan Suomea tässä ja nyt, siksi olen tähän maailmaan syntynyt!”

Suomalaisuustutkimus ei kohdistunut ulkosuomalaisiin, mutta saman kysymyksen voisi heittää myös meille! Kuinka me määrittelemme itsemme? Määrittelemmekö me kaikki noin kaksi miljoonaa itsekin itsemme ulkosuomalaisiksi? Vai ekspatriaateiksi vai peräti siirtolaisiksi – noitakin termejähän näkee ja kuulee?

Wikipedia ehdottaa ulkosuomalaisen, ekspatriaatin ja siirtolaisen rajan vetämistä kansalaisuuteen. Siirtolainen olisi tällöin uuden asuinmaansa kansalainen; ulkosuomalainen ja ekspatriaatti taas Suomen kansalaisia. Ulkosuomalainen ja ekspatriaatti eroavat kuitenkin siinä, että ulkosuomalainen on Suomen ulkopuolella lähtökohtaisesti pysyvästi asuva ja ekspatriaatti asuu ulkomailla yleensä työnsä vuoksi lähtökohtaisesti väliaikaisesti. Näin määriteltynä itse ajattelisin lähteneeni maailmalle ekspatriaattina ja päätyneeni ulkosuomalaiseksi. Siirtolaisiksi emme päätyneet Thaimaahan emmekä näillä näkymillä Turkkiinkaan. Määrittelen itseni siis ulkosuomalaiseksi – myös siksi, koska tunnen itseni sellaiseksi!

Tutkimuksen mukaan “suomalaisuudessa” tärkeää oli myös oivaltaa, että ”Suomessa tehdään niin kuin Suomessa tehdään”. Tämän olen kyllä minäkin lomillani oivaltanut! Muissakaan kansallisvaltioissa tuo ei ole mitenkään outoa: Thaimaassakin tehdään asiat niin kuin Thaimaassa tehdään; Turkissa niin kuin Turkissa. Osa turkkilaisista, ja thaimaalaisistakin, asioista tehdään tosin itsellenikin mukavammin kuin Suomessa, jossa viralliset kanavat ovat kovin jäykkiä ja sääntöjä noudatetaan lähestulkoon aina kirjaimellisesti. Jospa Suomessakin voisi joitain asioita tehdä välillä toisin ja oivaltaa, että tämähän meni hyvin näinkin!

Yhtä en kuitenkaan vaihda: käsitystäni demokratiasta. Thaimaassa saimme kuulla, että thaimaalainen demokratia on niin “erilaista” kuin länsimainen demokratia, ettei länsimaalainen voi sitä oikein edes ymmärtää, joten sitä ei kannata heille niin tarkkaan selittääkään. Eikä tuo käsite täällä Turkissakaan tarkoita välttämättä samaa kuin suomessa. Siihen on ollut tyytyminen, vaikken siitä niin iloissani ole aina ollutkaan. Siihen on varmasti yhtenä syynä suomalaisuuteni: tuon suomalaisuustutkimuksen mukaan yhtenä suomalaisuuden mittana, demokratiaamme liittyen, pidetään kunnioitusta poliittisiin päätöksentekoelimiin ja lakeihin.

Ylen haastattelussa puhuimme myös ”suomalaisesta identiteetistä”, jolla yleensä ulkosuomalaisiin viitatessa tarkoitetaan jonkinlaista “suomalaisuuden” julkituomista, esimerkiksi suomalaisina koettujen tapojen ja perinteiden vaalimisena ja yhteyksien ylläpitämistä Suomeen, Suomen olosuhteiden ja tapahtumien seuraamista sekä suomen kielen taidon ylläpitämistä ja siirtämistä seuraaville sukupolville. Kieltämättä kaikki nuo täyttyvät kohdallani paremmin kuin hyvin! Olen aikoinani ollut mukana perustamassa Bangkokin Suomi-koulua ja perustanut kaksi ulkosuomalaisseuraa, yhden Bangkokiin, toisen tänne Ankaraan. Sain kesällä 2015 Suomi-Seura ry:ltä hopeisen ansiomerkin ”suomalaisen kulttuuri ja ulkosuomalaisten kotimaanyhteyksien säilyttämisen hyväksi tehdystä työstä” – mistä olen ulkosuomalaisena oikein kiitollinen ja ylpeä 🙂

Entä, kun ulkosuomalainen muuttaa takaisin Suomeen—muuttuuko hän rajan ylittäessään takaisin pelkäksi suomalaiseksi suomalaisen identiteettinsä kanssa? Paluumuuttoyrityksen kokeneena tuntuu, että näin Suomessa ainakin oletetaan, kun kyse on syntyperäisistä Suomen kansalaisista, jotka palaavat kotimaahansa. Ottamatta huomioon sitä, että ulkomailla vietetty aika saattaa olla huomattavasti pidempi kuin kotimaassa ennen muuttoa vietetty aika. Tämä ajatus taitaa parhaiten selittää lyhyeksi jääneen paluumuuttoyrityksemme.

Pitkän Aasiassa asumisen jälkeen koimme, että ihmisten elämäntapa ja ihmisten välinen kanssakäyminen oli Suomessa muuttunut kovin aikataulutetuksi ja jäykäksi. Poikkeuksiakin tietysti koimme, mutta tuo oli siis päällimmäisenä tunteena. Suomemme oli muuttunut enemmän kuin osasimme odottaa.

Koimme myös, että ulkomailla asumistamme jollakin lailla väheksyttiin, enkä puhu tässä kansainvälisestä työkokemuksesta ja kielitaidosta, mitkä eivät todellakaan ole valttia Suomen työmarkkinoilla, vaan jokapäiväisen elämämme väheksymisestä. Välillä tuli tunne, että meidän sanomisiamme ja tekemisiämme tarkkailtiin ja niitä myös mielellään korjailtiin ”oikeaksi” eli uskoakseni ”suomalaiseksi”. Emme selvästikään osanneet tehdä asioita heti niin kuin Suomessa tehdään; ehkä emme suomalaisten mielestä osanneet rakastaa Suomea tarpeeksi tässä ja nyt. Suomen kielestäni ei yleensä piikitelty, mutta muutaman kerran minulle sanottiin, että ”ei tuollaista sanaa ole suomen kielessä”. Joskus mietin, olisiko minua niin kärkkäästi korjattu, jos vastapuhuja ei olisi tiennyt, että olen asunut ulkomailla. Korjattaviin sanoihin kuului muun muassa ”pitkähihainen t-paita”. En edelleenkään tiedä, mikä se suomeksi mahtaa olla. Toisinaan myös kiedoin kaulahuivini ”väärin”. Kaipa on olemassa erityinen suomalainen tapa kietoa kaulahuivi.

Ehkä paluumuuttomme vaikeus johtui siitäkin, että meidät paluumuuttajat on ikään kuin kirjoitettu ulos suomalaisesta yhteiskunnasta: meitä ei tavallaan virallisesti ollut edes olemassa. “Paluumuuttaja” on tällä hetkellä maahanmuuttoviraston käyttämä termi, mutta sitä ei mainita esimerkiksi ulkomaalais- eikä kansalaisuuslaissa, eikä edes uudessa perusopetuksen opetussuunnitelmassa, mistä aikanani annoin kriittistä palautetta opetussuunnitelmatyön aikana. Maahanmuuttovirastokin käsittää kaikki paluumuuttajat oleskeluluvan hakijoiksi eli termi ei sisällä meitä.

Suomalaisten tapojen ja perinteiden vaaliminen, tiiviiden yhteyksien ylläpitäminen Suomeen, sen olosuhteiden ja tapahtumien seuraaminen ei auttanut. Ei edes erinomainen suomen kielen taitomme.

Emme kuitenkaan aio lannistua, vaan haaveissamme on edelleenkin joskus palata Suomeen.

Myös Yle Uutiset haluaa kuulla ulkosuomalaisten tarinoita. Omien sanojensa mukaan se ryhtyy toukokuun lopulla rakentamaan kokonaista Suomi-imperiumia! Jos luet tätä ulkosuomalaisena, kerro Ylelle, missä maassa ja kaupungissa asut ja mitä siellä teet. Vastausten perusteella Ylellä selvitetään, miltä Suomi-imperium näyttää vuonna 2017. Kyselylomake julkaistaan keskiviikkona 24. toukokuuta Ylen verkkosivuilla.

Ankaran suomalaiset

Olen jo aikaisemminkin todennut, että meitä suomalaisia on täällä Ankarassa kovin vähän. Suurin osa täällä asuvista suomalaisista on muutaman vuoden työkomennuksella suurlähetystöllämme.

Tällaisille ei-diplomaattikomennuksella oleville ulkosuomalaisille Ankarassa ei suomalaiskontakteja ole valmiina lainkaan. Vahingossa en, reilun vuoden Ankarassa asumisen jälkeenkään, ole yhteenkään suomalaiseen täällä törmännyt.

Ennen muuttoamme koetin melko lailla tuloksettomasti löytää netin kautta tietoa Ankarassa asumisesta. Edes turisti-informaatiota ei kaupungista juurikaan ollut tarjolla. Onnekseni Ankaran uusi konsuli oli aiemmin asunut Bangkokissa. Hänestä löysin yhden konkreettisen suomalaiskontaktin. Toisen löysin InterNations Ankara -nettisivujen kautta. Näillä pääsimme alkuun.

Olemme asuneet vuosia ulkomailla, joten vieraassa maassa ja kulttuurissa asuminen ei ole tuntunut vaikealta. Lähes kaikki turkkilaiset ja ankaralaiset arkikäytännöt piti alussa kuitenkin oppia kantapään kautta. Joistakin olen kirjoitellut myös tässä blogissa.

Ongelmista on aina selvitty, mutta mielessäni alkoi kuitenkin kypsyä ajatus suomalaisseuran perustamisesta Ankaraan. Tärkeintä itselleni oli, että saisimme pienen suomalaisporukkamme kanssa luotua jonkinlaisen kontaktiryhmän, jonka puoleen tarpeen tullen kääntyä. Onpa tuo tarve sitten suomen kielellä rupattelu, elokuva- tai baariseura, parhaan ruisjauhokaupan löytäminen tai jotain muuta Ankaran ja Turkin arkielämään liittyvää. Toiveena on myös, että seuraavan ei-diplomaatin ei tarvitsisi ihan kaikkea kantapään kautta oppia.

Jo viime vuonna aloin tuumasta toimeen. Kutsuimme joulukuussa ankaransuomalaisen ystäväni kanssa kaikki suomalaiset, joille sähköpostiosoitteen löysimme, janssoninkiusaukselle. Porukalla päätimme perustaa tämän vuoden alussa itsellemme suomalaisseuran ikään kuin Suomi 100-juhlan kunniaksi.

Lähettelin kutsuja seuran perustamiskokoukseen tammikuussa. Kokoukseen meitä saapui kaksi: Kase ja Hege. Alku ei ollut lupaava, mutta seuran kuitenkin perustimme, koska olimme siihen mandaatin 10-henkiseltä suomalaisporukalta joulukuussa saaneet.

Seuran tarkoitukseksi kirjattiin “ylläpitää ja kehittää suomen kieltä ja suomalaista kulttuuria jäsentensä keskuudessa sekä toimia kanavana ankaransuomalaisten välillä. Yhdistys pyrkii myös auttamaan Ankaraan muuttavien suomalaisten sopeutumista uuteen asuinympäristöönsä”. Yhdistyksemme yhteystiedot löytyvät nyt myös Suurlähetystömme kotisivuilta. Jäseniä meillä on tällä hetkellä 14, joista kuudella on sähköpostinsa perässä formin.fi. Ensimmäisen vuosikokouksemme järjestimme viime lauantaina. Osanotto oli huomattavasti parempi: paikalle saapui kahdeksan jäsentä ja vielä yhden jäsenemme turkkilainen puolisokin!

Tämä on itse asiassa jo toinen suomalaisseuran, jonka olen maailmalla perustanut. Kertooko se jotain minusta? Ehkä. Bangkokissa sain suomalaisporukan innostumaan vuonna 2004, ja Krungthepin Suomalaiset sai alkunsa. Nyt oli vuorossa Ankaran suomalaiset – ihanaa, että saimme tämän seuran nimeen suomalaiset pienellä kirjaimella! Bangkokissa hävisimme nimiäänestyksessä 🙂