Kirsikkahilloa korkeuksissa

Kevään ihanat kirsikkapuut ovat viimein alkaneet tuottaa satoa. Kirsikoiden kilohinta on ihan viime päiviin saakka ollut aika korkealla, mutta viime viikolla se putosi Ankaran kaupoissakin jo alle 10 liiraan. Luomutorilla keltaisten kirsikoiden hinta oli toissaviikonloppuna 6 liiraa; viikonloppuna Beypazarıssa kirsikoita sai 5 liiralla kilo. Varmasti ne vielä tästä halpuvat, mutta jo nyt kirsikoita on tullut ostettua ja syötyä aikalailla: tummanpunaisia, vaaleamman punaisia, keltaisia, kelta-puna-oransseja… Naminami!

Noille kirsikoillemme löytyy varmasti myös nimiä, mutta ei ainakaan netistä eikä aina edes kaupoista. Kaupoissa ja torilla kirsikoita myydään muun muassa yerli-, yayla- tai sarı kiraz –nimillä eli ”paikallisia tai alkuperäisiä”, ”tasankokirsikoita” (lähes koko maahan on Anatolian tasankoa) tai ”keltaisia kirsikoita”. Kirsikkalajikkeita on Turkissa melkoisen monta, mutta minulle riittää ainakin se, että tunnistan ne ulkonäöltä ja tiedän, miltä ne maistuvat – hyvältä 🙂 Keskemmällä kesää tulee kauppaan vişne-kirsikoita eli hapankirsikoita, joista tehdään muun muassa hilloa ja maustetaan lokumeita. Turkki on noilla monilla lajikkeillansa maailman suurin kirsikoiden tuottaja. Viime vuonna sen kaupallinen kirsikkasato oli 535 000 tonnia.

Tämän vuoden sadosta meille on kaupoista ja toreilta kulkeutunut jo muutaman kilo. Suuri osa on syöty, mutta reippaasta kilosta, joka oli tänään vielä jääkaapissa, päätin tehdä hilloa. En ole enne tehnyt kirsikkahilloa, joten kävin netissä katsomassa reseptejä. Erään reseptin lopussa oli merkintä: Tämä resepti toimii maksimissaan 1000 jalan korkeudessa. Että mitä? Ei ole koskaan tullut mieleenikään, mutta näin netti väittää: ruuanlaitto ja leipominen korkeissa olosuhteissa vaativat perusreseptien tuunaamista.

Tuo 1000 jalkaa vastaa mittamuuntimen mukaan 304,8 metriä. Tosin muiden kuin tuon hilloreseptin kanssa korkean olosuhteen rajaksi asetetaan yleensä 3000 jalkaa, joka vastaa 914,4 metriä. Ankaran keskikorkeushan on 938 metriä, emmekä me asu lähelläkään matalinta Ankaraa, joten tuunaus siis täälläkin lie paikallaan.

Korkeammalla on pienempi ilmanpaine ja matalampi kiehumispiste (tämän taidan joskus testata, kunhan saan kunnollisen mittarin), korkealla hiiva ja sokeri alkavat käydä nopeammin ja matalan kosteusprosentin vuoksi esimerkiksi Ankarassa ruoka-aineet yksinkertaisesti kuivuvat helposti. Jotta yllätyksiltä välttyisi, yli 3000 jalkaa merenpinnan yläpuolella kannattaa kokatessa kuulemma joko a) lisätä nestettä ruokiin, b) käyttää vähemmän hiivaa ja/tai c) käyttää vähemmän sokeria.

Tämä tieto voisi ehkä selittää muutaman epäonnistuneen tai yllätyksellisen kokkaustuokion. Kuten, että miksi kaurahiutaleet kärähtivät ennen aikojaan uunissa, kun yritin tehdä mysliä ja miksi riisiä keittäessäni siihen joutuu lisäämään välillä vettä, ettei se kuivu. Ja että miksi pullataikina ja leipätaikina nousevat nopeasti (mikä ei ole ollenkaan huono asia) ja miksi leivonnaisista, joissa käytetään kohottajana vain leivinjauhetta, puolestaan tahtoo tulla kuivia.

Kirsikkahillostani tuli tänään oikein maukasta, vaikka varsinaisia hillokirsikoita eivät olleetkaan ja vaikka hillosokeriakin oli niukanlaisesti. Vai tuunautuikohan hillo hyväksi itsestään nimenomaan vähemmällä sokerilla?

Mainokset

Imaami pyörtyi

Päätimme eilen tehdä sunnuntaipäivälliseksi jotain munakoisoruokaa lampaanfileen kaveriksi. Päädyimme turkkilaiseen imam bayıldı- eli imaami pyörtyi -ruokaan. Hallenberg & Perhon ruokakulttuurikirjan mukaan ruuan nimestä on monia arvailuja:”Joko ruokaa syönyt imaami pyörtyi ihastuksesta tai sitten kauhusta kuultuaan, miten paljon sen aineet olivat maksaneet…Turkkilaisten mukaan munakoison muoto esittää pyörtynyttä, maassa makaavaa imaamia ja munakoison kanta on imaamin turbaani”. Tuohon viimeiseen mielikuvaan saa kyllä käyttää aika paljon mielikuvitusta, sanoisin.

Vaikka ruokakulttuurikirjasta löytyi myös annoksen resepti, päädyimme kuitenkin Kotilieden nettisivun reseptiversioon, koska se näytti vielä pyörryttävämmän herkulliselta. Lopputulos oli jotain taivaallisen hyvää! Kannattaa kokeilla, rakkaat ystävät ja sukulaiset. Tässä resepti kuvien kera kahdelle  ruokailijalle:

IMG_5714Imaami pyörtyi

Ainekset:

1 suuri munakoiso
½ rkl suolaa
½ l vettä

IMG_5713Täyte:
munakoisojen malto
öljyä
pieni nippu tuoretta lehtipersiljaaIMG_5715
½ rkl silputtua tilliä
1 sipuli
2 silputtua valkosipulinkynttä
100 g tomaattimurskaa
suolaa
mustapippuria
½ tl kanelia
2 kuivattua viikunaa tai 1 rkl korintteja
1 rkl pinjansiemeniä
muutama kirsikkatomaatti

IMG_5719Kypsentämiseen:

½ dl vettä
1 dl oliiviöljyä
½ sitruunan raastettu kuori ja mehu
½ rkl ruokosokeria tai hunajaa

1. Halkaise munakoisot. IMG_5721Koverra malto varovasti kuorista, älä riko kuoria. Pane malto ja kuoret suolaveteen noin 15 minuutiksi, valuta ja kuivaa. Leikkaa malto kuutioiksi.

2. Silppua sipuli ja valkosipulinkynnet, kuullota IMG_5723öljyssä. Lisää joukkoon munakoisokuutiot
ja reiluhkosti öljyä. Paista kuultaviksi. Lisää muut täytteen ainekset ja hauduta noin 20 minuuttia.

3. Täytä munakoisojen kuoret täytteellä ja lado ne uunivuokaan. Sekoita vesi, öljy, sitruunankuoriraaste ja mehu. Kaada seos vuokaan ja ripota pinnalle sokeria tai hunajaa. Kypsennä tunti 150 asteessa. Anna jäähtyä liemessä ja tarjoa huoneenlämpöisininä.

Ja nauti!

 

 

Damla sakızlı

Iltaherkkuihini on jo vuosia kuulunut jäätelö, yleensä vanilja-sellainen, joko marjojen tai suomalaisen mustikkasiirapin tai tervasiirapin kera. Olemme täällä ostaneet yleensä Atatürk Orman Çifliğin ”sade”-dondurmaa eli maustamatonta maitojäätelöä, jota näin keväällä herkuttelemme tuoreiden mansikoiden kanssa.

IMG_5396.JPG

Viime viikolla huomasin kaupassa kuitenkin saman firman vaaleansinisen purkin ”damla sakızlı” -makujäätelöä. Damlasta tiesin, että se on turkiksi ”pisara”, mutta ”sakızlısta” minulla ei ollut aavistustakaan. Jäätelöpurkki päätyi kuitenkin ostoskoriini.

IMG_5418

Kotona tartuin sanakirjaan, joka antoi sakızlılle käännökseksi kaksi sanaa: chewing gum ja mastic. Purkalta jäätelö ei maistunut, eikä tuntunut, joten maun täytyy olla tuo mastic. Eudict-nettikääntäjä kertoi sen tarkoittavan kiviliimaa, kittiä tai gum-etuliitteellä mastiksihartsia. Kiviliimaa tai kittiä tuskin söimme, enkä oikein jaksa uskoa, että turkkilaiset niitä ruokaan laittaisivatkaan, mutta jotensakin hartsimaisen rakeista jäätelö oli.

Netin Suomisanakirja kertoi, että määritelmää sanalle ei löytynyt, mutta että ”mastiksi rimmaa näiden kanssa: ensiksi, ikipäiviksi, krusifiksi, kylliksi, käsiksi, lossiksi, mieliksi, miksi, niksi, pahimmoiksi…” Mukava vinkki, mutta en ollut ajatellut runoja rustata. Suomisanakirja myös kysyi, tarkoitinko: ”masto, mastodontti, massoittelu”? En tarkoittanut.

Wikipedia kertoi, että mastiksi on sumakkikasveihin kuuluva ikivihreä, nahkealehtinen puu.  Joululahjakirjamme Ruokakulttuuri islamin maissa puolestaan kertoo, että mastiksi on pistaasin sukuinen aromaattinen puu, jonka kumihartsia tai kumipihkaa käytetään mausteena ja lääkinnässä. Sakızlı on siis mastiksipistaasipuun pihkaa eli söimme pihkajäätelöä!

Äitini kertoi meille, että hän on syönyt lapsena männynpihkaa purkkana. Mekin maistoimme tuota ainetta lapsena, ja siitä mausta oli kyllä tuttu jenkkipurkka kaukana. Pihkan pureskelu ei Turkissakaan ole outo asia, sillä jo antiikin kreikkalaiset pureskelivat täällä mastiksia. Pihkan pureskelu on hyväksi: samoin kuin äitini, myös Metsäwiki kertoo, että pihka desinfioi hampaat ja ikenet. Valitettavasti sen kerääminen ei Suomessa kuulu jokamiehenoikeuksiin.

Etsin samalla tietoa pihkajäätelömme alkuperäpaikasta eli Atatürk Orman Çiftliğistä, “metsämaatilasta”. Sen perusidea muistuttaa Bangkokin Chitraladaa: Molemmat ovat syntyneet maan hallitsijan aloitteesta kokeilumaatiloiksi. Molemmat ovat erikoistuneet maanviljelykseen ja maanviljelyksessä käytettävien koneiden tutkimukseen ja kehittämiseen. Siihenpä yhtäläisyydet taitavatkin pysähtyä.

Atatürk perusti Atatürk Orman Çiftliğin (AOÇ) 1920-luvulla ja lahjoitti sen Turkin valtiolle 1937. Nykyään alueeseen kuuluu myös eläintarha eli hayvanat bahçesi, kasvihuone, ravintoloita ja olutpanimo. Toisin kuin Chitralada, AOÇ on avoinna yleisölle. Vierailijoilla on myös mahdollisuus maistaa tilan tuotteita alueen eri ravintoloissa ja ruokapaikoissa. Eläintarhasta voi ostaa maailman vanhimpiin kissarotuihin kuuluvia angora-kissoja ja kasvihuoneista saa ostaa kasveja ja joulun lähestyessä myös joulukuusia. Sinne siis retkelle viimeistään loppuvuodesta.

Perinteinen turkkilainen dondurma eroaa sekä koostumukseltaan että maultaan perinteisestä länsimaisesta maitojäätelöstä. Se on kiinteämpää ja sitkeämpää. Oikeaoppinen koostumus ja maku saadaan aikaiseksi jäätelömassan ahkerasta vaivaamisesta ja käyttämällä valmistuksessa tärkkelyspitoista salep-juurta, jota saadaan miehenkämmekästä. Miehenkämmekkä kuuluu orkideakasveihin ja se on saanut nimensä pyöreistä, kiveksiä muistuttavista juurimukuloistaan – ei ihme, että salepilla sanotaan olevan myös potenssia kohottava vaikutus.

Salep-juurta oli varmasti käytetty Kappadokian jäätelössä, jota meille myytiin hienon show’n kera. Meidän damla sakızlıssämme sitä ei ainakaan mainittu valmistustuotteissa. Sen sijaan siellä mainittiin maidon lisäksi karrageeni, guarkumi, karobikumiliima ja natriumalginaatti eli samoja aineita kuin Suomen jäätelöissä – ja lisäksi se damla sakızlı. Mielenkiintoinen makuelämys, mutta taidan seuraavalla kerralla siirtyä takaisin sade-dondurmaan.

Sahramista mausteisiin

Saamme parin viikon kuluttua molemmat äiti-anopit tänne vieraaksemme. Vierailu on suunniteltu mukavasti paikallisen lomapäivän yhteyteen, joten saamme pitkän viikonlopun viettää lomaillen. Tarkoitus on tällä kertaa lähteä kohti Mustanmeren maisemia.

Tein reittisuunnitelmaa ja etsiskelin valmiiksi vähän tietoa eri kaupungeista ja kylistä, joissa kannattaisi matkallamme pysähtyä. Ja kävi samalla tavalla kuin viimeksi reissutietoa etsiessäni: nettisurffailu vei taas mennessään. Kaikki alkoi ensimmäisestä suunnitellusta etappipaikastamme: Safranbolusta.

Safranbolulla on pitkä historia antiikin ajasta tähän päivään ja mm. Homeros mainitsee Safranbolun Ilias-teoksessaan. Tämä tieto ei vielä herpaannuttanut reittisuunnitelmaan keskittymistä, mutta seuraava tiedot veivät jo mennessään: Safranbolun nimi viittaa sahramiin, joka oli muinoin tärkeä viljelykasvi alueella, ja tietoon, että osmanien aikaan Safranbolu oli tärkeä kauppakeskus Istanbulista Sinopin satamakaupunkiin. Tiedoilla oli siis suora linja silkkitiehen ja turkkilaiseen keittiöön.

Tammikuussa kirjoittelin jo kimyonista ja sumakista ja vähän myöhemmin tuoreiden yrttien löytämisen haasteesta Ankarassa. Tällä hetkellä maustekaappimme on hyvin varustettu paikallisilla mausteilla, ja tuoreita yrttimausteita kasvaa tuuheana terassillamme. Tuoreyrttipusseja on myös jo päätynyt pieniin pussiin pakkaseen.

Mutta nyt siis silkkitielle ja turkkilaiseen keittiöön… Osmanien valtakunta syntyi kansainvälisesti kukoistavan maustekaupan, ja paljon muunkin kaupan, keskeiselle reitille eli vanhalle idän silkkitielle. Mausteilla käytiin globaalia kauppaa: karavaanit kuljettivat niitä kasoittain Intiasta maata pitkin ja laivat Intian valtameren kautta Arabian maiden satamakaupunkeihin.

Mausteet eivät tietystikään vain kulkeneet paikasta A paikkaan B, vaan maustereittien varren maat ja kansat löysivät ja nappasivat mausteista mieleisensä rikastuttamaan paikallisia keittiöitään. Koska osmanit nappasivat oman leijonan osansa maustekaupasta, eurooppalaiset alkoivat etsiä uusia teitä päästäkseen mausteiden lähteille. Jo ala-asteen historiankirjoista olemme saaneet lukea eurooppalaisten rahoittamista laivamatkoista ”uuteen maailmaan” intiaanien asuinsijoille ja matkoista Afrikan kärjen kautta Itä-Intiaan. Löytöretketkin ovat siis osaksi turkkilaisten aikaansaamia!

Istanbul oli osmanien pääkaupunki ja sinne kulkeutui, tai tarkemmin tietysti tuotiin, läjäpäin mausteita. Mausteet olivat kalliita, monet ihan ylellisyystavaraa. Istanbul oli kuitenkin varakas kaupunki, siellä piti majapaikkaansa sulttaanin suuri hovi ja siellä asui myös muita varakkaita ihmisiä, myös ulkomaalaisia, joille mausteiden ostaminen ei ollut ongelma.

Yleisimmän selityksen mukaan mausteilla oli muinoin suuri merkitys ruuan säilömisessä. Niitä käytettiin myös lääkkeiksi, joillakin uskottiin olevan jopa sukuviettiä kiihottavia ominaisuuksia. Ihan varmasti monet myös yksinkertaisesti vain tykkäsivät niiden mausta tai ostivat, koska halusivat erottua naapureista tai koska eivät halunneet näyttää naapuriaan varattomammalta.

Turkkilaista keittiötä ei mausteiden puolesta ehkä voi verrata Intiaan, mutta Turkissa, erityisesti vanhan maustereitin alueilla, käytetään mausteita takuulla enemmän kuin Euroopassa. Turkkilaisissa ruuissa käytetään yleisemmin kuitenkin yrttejä ja maut ovat mietoja – jopa erittäin mietoja verrattuna esim. intialaisiin ja thaimaalaisiin ruokiin. Myös maan sisällä on eroja. Pohjois-, Länsi- ja Keski-Turkin keittiöön kuuluu vähemmän mausteita kuin Kaakkois-Turkin ja itäisen Välimeren alueiden keittiöön. Poikkeuksen tekee suurkaupunki Istanbul, jossa ruokakulttuuri on saanut ehkä enemmän vaikutteita paitsi osmaneilta, myös kansainvälisistä keittiöistä.

Ja takaisin sahramiin, josta lähdin liikkeelle. Safranbolussa sahramia ei enää viljellä, mutta parinkymmenen kilometrin päässä olevassa Davutobasissa sitä viljellään edelleen. Davutobasilaisen sahramin sanotaan olevan parasta sahramia maailmassa.

Sahrami saadaan krookuksen kukan luotista. Jokaisella kukalla on vain kolme luottia, joten tässä syy sahramin kalliiseen hintaan. Oikea sahrami on tummanpunaista. Usein oikeaan sahramiin lisätään kuitenkin krookuksen kukan terälehtiä, jolloin väri hiukan muuttuu – ja hinta tippuu roimasti. Joskus ”sahramia” tehdään värjäämällä, joskus ”sahrami” myydään valmiiksi jauhettuna. ”Sahrameista” on mahdotonta tietää, mitä maustelaarissa tai pussissa oikeastaan on. Istanbulissa saa myös ”intialaista sahramia”, joka on yleensä jauhettua kurkumaa.  Oikeaa sahramia tuodaan nykyään Turkkiin myös Iranista, joten iranilainen sahrami saattaa hyvinkin olla ihan oikeaa sahramia. Yleensä oikean ja väärän mausteen erottaa helposti hinnasta: viidellä Turkin liiralla ei voi saada pussillista oikeaa sahramia.

Omat mausteemme olemme toistaiseksi ostaneet lähikaupoistamme, joissa niitä on tarjolla laaja valikoima. Sahramiakin löytyy joistakin kaupoista pienissä pusseissa; hintaa en ole edes katsonut, koska vielä ei ole ollut sahramin tarvetta. Emme edelleenkään ole Ankarasta löytäneet Istanbulin maustetorin veroista maustekauppaa, josta saa myös sitä sahramia – tai oikeammin ”sahrameja” eli noita erilaisia sahramin nimellä varustettuja mausteita. Maustetorin kuvaa en siis tähän saa, mutta käyköön Ankaran linnan kupeessa olevan pähkinätorin kuva sen sijaan – sielläkin sentään joitan mausteita myytiin.

WP_20160419_004

Istanbulin maustebasaarista saa myös ”osmanien mausteseosta”, johon on sekoitettu vähän kutakin osmanien aikaan suosittua maustetta. Sellaista mausteseosta ei kuitenkaan ole ollut olemassakaan. Hovin kokit kyllä käyttivät runsain mitoin mausteita keittiössään, mutta eivät he suinkaan laittaneet niitä kaikkia samaan ruokaan. ”Osmanien valtakunta” kuitenkin myy, erityisesti sen jälkeen, kun Turkki sai TV-saippuaoopperansa Muhteşem Yüzyıl (Mahtava vuosisata) myytyä yli 20 maahan. Sarja kertoo nimenomaan osmanien ajan sulttaanin palatsista ja sen elämästä haaremeineen. Hyvä tarina myy hyvin.

Istanbulin maustetorien historiasta sen verran, että kaupungin Egyptiläinen tori, Mısır çarsısı, rakennettiin 1600-luvulla uuden moskeijan kylkeen. Alkuperäinen nimi viittasi maahan, josta monet mausteet torille saapuivat – eurooppalaiset kutsuivat toria tuotteiden alkuperästä piittaamatta Maustebasaariksi. Monia Istanbulin maustebasaareja kutsutaan turkiksi kuitenkin edelleen nimellä mısır çarsısı.

Tämän päivän turkkilaisen keittiön yleisimpiä mausteita ovat timjami eli kekik, vahva punapippuri eli kırmızı pul piber ja minttu eli nane. Tuoretta timjamia on vaikea kaupoista ja toreilta löytää, mutta jokaisessa pikkumarketissakin sitä myydään pussissa kuivattuna (ja ihan aitona). Punapippuri on turkkilainen chilin vastike, miedompi sellainen mutta hyvin aromikas. Se ei polta suuta, mutta sitä saa mukavan chilisen potkun ruokaan. Minttua saa joistakin kaupoista tuoreena, mutta myös se myydään useimmiten kuivamausteena. Punapippuri- ja minttu-sirottimia on usein turkkilaisten ravintoloiden pöydällä, josta niitä ripotellaan valmiin ruuan päälle.

Tärkeitä mausteita turkkilaisessa keittiössä ovat myös leveälehtinen persilja eli maydanoz, tilli eli dereotu (joita molempia kasvaa terassillamme), mustapippuri eli karabiber ja oregano eli keklikotu (jota myös löytyy terassilta ruukusta). Kanelia eli tarçıniä (kuulostaa vähän kuin Tarzan), jauhettua muskottipähkinää küçük hindistan cevizi (pieni intialainen saksanpähkinä) ja neilikkaa eli karanfil käytetään makeissa ruuissa ja leivonnaisissa.

Thaimaassa totuimme chilin makuun ruuissa. Turkissa chiliä käytetään yleisimmin mausteena vain Kaakkois-Turkissa. Makea basilika eli fesleğen on çig köften, bulgurijauhelihapallojen, tärkeä mauste. Kuminaa eli kimyonia käytetään lihapullissa, humuksessa ja maksakebapeissa. Keskiturkkilasten kebabeista löytyy usein jauhettua korianteria, vaikka mauste ei yleinen muuten Turkissa olekaan. Tuoretta korianteria eli kişniş sen sijaan käytetään Turkissa kaukasialaisissa ja azerbaidzhanilaisissa ruuissa. Korianteria on vaikea löytää Ankaran kaupoista. Sahramia eli safrania ei juuri käytetä nykyturkkilaisessa keittiössä, kuten ei anista, kurkumaa tai kardemummaakaan. Kurkuma on kuitenkin edelleen tärkeä mauste zerde-riisivanukkaassa.

Kuten sanottu, sellaista maustetta kuin osmanien mausteseos ei ole olemassakaan. Muitakin valmiita mausteseoksia on vähän. Joitain olemme kuitenkin kaupoista löytäneet: curry eli köri, köfte baharatı eli lihapullamausteseos, tavuk baharatı eli kanamausteseos (jolla eilen maustoin herkullista uunikanaa) ja balık baharatı eli kalamausteseos. Kaupoista löytyy myös valmista kahvaltılık zahter -dippiseosta aamupalaleivälle (dipataan leipä ensin oliiviöljyyn, sitten maustejauheeseen – nam!) ja yoğurt çeşnisi eli jugurttimaustetta, josta saa herkullista jugurttidippiä.

IMG_5392.JPG

Tänne siis minut vei Safranbolu. Nyt seuraavaa matkaetappiamme surffailemaan…

Kalajuttua

Turkin opettajani sanoi eilen, että kalakausi alkaa olla lopuillaan. Kannattaa siis syödä kaloja, koska kohta niitä on vaikea saada ja ne, joita saa, ovat tosi kalliita. Nyt hamsia ja alabalıkia pakkaseen!

Turkissa kalakanta rauhoitetaan 15.4- 15.9 väliseksi ajaksi, jolloin tarjolla on vain kasvatettua tai ongella pyydettyä kalaa. Turkkiin toimitetaan norjalaista lohta useamman kerran viikossa ja kaupoista saa myös mustanmerenlohta, joka on norjalaista serkkuaan huomattavasti edullisempaa. Kalaa on tarjolla kuitenkin sen verran vähän, että Ankarassa kuulemma moni kalakauppias sulkee ovensa rauhoitusajaksi.

Kalakauppoja löytyy jokaisesta kaupunginosasta ja suuremmissa kaupoissa on myös oma kalatiskinsä. Kalat ovat tarjolla kokonaisina, ja punnituksen jälkeen kalakauppias, balıkcı, puhdistaa, perkaa ja paloittelee tai fileoi haluamasi kalan haluamallasi tavalla samaan hintaan.

Koska kala kuuluu viikoittaiseen ruokavaliomme, turkin kielen kalasanavarastoa on kertynyt jo hyvin. Suosikkejamme ovat hamsi, alabalık ja levrek – sardelli/anjovis, taimen ja meriahven. Aika paljon kaloja näyttää tulevan kauppoihin Mustaltamereltä eli Karadenizestä.

WP_20160207_006

Googletin tänään Mustanmeren kaloja, koska ajattelin katsoa, ovatko ne puhtaampia kuin esim. Suomesta saatavat Pohjanlahden tai Itämeren kalat. Puhtaudesta en saanut tietoa, mutta Google kertoi, että Mustameri on syvimmillään 2200 metriä, mikä on aika mieltön syvyys! Vertailuna vaikka Itämeri, joka on syvimmilläänkin vain 459 metriä.

Opin myös, että sana kaviaari tulee alunperin oletettavasti turkista – eli jälleen yksi turkin sana lisää suomeen. Monet etymologiset sanakirjat nimittäin esittävät, että sanan alkuperä on turkin “havyar” (eli kaviaari). Joidenkin tietojen mukaan pohjana saattaisi kuitenkin olla persian kielen sana “khāye, khāi “ eli muna, kives tai mäti, johon liittyy johdin -dār, -yār (“kantava, omistava”). Sananmukaisesti khāviyār tarkoittaisi “mätiä sisältävää”. Kuulostaa loogiselta. Vaikka arvostetuin aito kaviaari on ja on ollut venäläistä, nimitys ei siis kuitenkaan ole venäläisperäinen. Venäjässä kaviaarin nimityskin on ikrá.

Googlen mukaan ei ole tiedossa, milloin kaviaari-sana on lainattu suomeen, mutta jo 16.6.1832 Oulun Wiikko-Sanomissa on ollut seuraava ilmoitus: ”Hyviä runsituita (skräädätyitä) Rukiisia jauhoja, ja Kaviaaria myöpi A. Niska.”

Nykyään kaviaari tarkoittaa nimenomaan sampikalojen suolattua mätiä. Se ei siis ole mädin yleisnimitys, sillä sampi ei kutiessaan laske kaviaaria, vaan mätiä 🙂

Olen ainakin kaksi kertaa saanut maistaa oikeaa kaviaaria: Ranskan Rouenissa määrin vastaanotolla 1982 ja siskoni 50-vuotispäivillä pari vuotta sitten. Kaviaaria ei turhaan kehuta varsinaiseksi herkuksi, se todella oli sitä! Kalliista arvostetusta herkusta on tullut eri kieleen sanontojakin: Jos annetaan jollekulle jotakin, jonka arvoa tämä ei tajua, englantilainen sanoo annettavan ”kaviaaria kansalle”; suomalainen ilmaise asian, ettei pidä heittää helmiä sioille.

Ruuista ja juomista

Hyvä ruoka ja hyvät juomat ovat aina olleet lähellä sydäntämme. Sen suhteen Turkki on mitä ihanin maa asua. Monen ruuan koti löytyy Turkista, tosin osa on jalkautunut tänne ajan saatossa iranilaisten mukana. Ihan hiljattain opimme, että kebapien lisäksi ovat turkkilaisista ruuista Suomeen tiensä löytäneet jo aikoja sitten muun muassa kaalikääryleet. Jälkimmäiset ilman turkkilaisia mahanmuuttajia.

Kaikki turkkilaiset, joita tapasimme Bangkokin päässä ennen muuttoamme, kysyivät meiltä lähes ensimmäisenä kysymyksenään, pidämmekö turkkilaisesta ruuasta. Sama kysymys esitettiin meille täällä Turkin päässä. Kun sanoimme, että ”kyllä”, meitä varoitettiin pitämään varamme, sillä turkkilainen ruoka lihottaa. Kieltämättä turkkilainen ruoka, jota olemme ravintoloissa saaneet, tuntuu aika täyttävältä.

Turkin tammikuisen brändäyksen yksi tarkoitus on näyttää maailmalle, että Turkki on muutakin kuin kebapeja (ja Idän pikajunaa). Vaikka näin onkin, on ainakin Ankarassa huomattava määrä kebap-ravintoloita, ihan kävelymatkan päässä kotoakin ainakin kymmenen. Ensimmäiset kebapimme söimme täällä (uskoakseni olimme Gaziosmanpaşassa) alkuvierailullamme lokakuussa. Silloin myös opimme, että kebap-ravintolassa tilataan vain varsinainen ruoka ja alkupalat eli ”mezeler” tulevat automaattisesti. Tähän saakka alkupaloina on ollut kebap-paikoissa aina tuoresalaattia ja jugurtti-kurkkukeittoa. Jugurttikurkkukeittoa tarjotaan toisinaan myös päivän keittona ravintola-kahviloissa. Ei kovin lihottavaa siis 🙂 Samalla salaatti-kurkku-kaavalla toimii myös Türk Havayolların alkupalatarjoilu. Itse kebap-annos on kyllä aikamoinen energiapommi lihoineen, kastikkeinee ja leipineen – ja yleensä vielä ranskalaisine perunoineenkin. Ensimmäiseen kebap-tilaukseemme kuului munakoisokebap, jota olemme tehneet kotonakin. Lähikaupan lampaan fileettä, munakoisoa ja sipulia tikkuihin, tomaattikastikkeeseen turkkilaisia mausteita ja ruoka uuniin! Todellista herkkua!

Turkkilainen ruokakulttuuri, samoin kuin moni muukin lähialueen ruokakulttuuri, on saanut paljon vaikutteita Iranista. Turkin oppikirjassani oli laaja kappale turkkilaisista ruuista, johon kuuluvat muun muassa erilaiset kebapit (döner, şiş, iskender, adana), köftet, baklavat ja lahmacunit. Opin myös, että ”pasta” tarkoittaa leivosta ja ”makarna” pastaa, ja että perusruokaa on pilav-riisi tai bulgur ja ekmek eli leipä. Niiden kanssa syödään eri tavoin laitettuja lihoja, kaloja ja vihanneksia. Leipä on turkkilaiselle yhtä tärkeä kuin riisi thaimaalaiselle. Kaikissa lähialueemme kaupoissa on oma ekmek-leipomo, josta saa ostaa tuoretta leipää ja simit-rinkeleitä. Myös täysjyväleipiä löytyy ja jopa leipiä, joissa on käytetty ruisjauhoja! Carrefourista löytyy küçük çavdar –leipää, jossa on 30% ruista, Cağdaşista rukiista maalaisleipää ja Ayrancın luomu-torilta löysimme isoja luomuruislimppuja.

Olemme molemmat ihastuneet turkkilaisiin sitruunoihin ja appelsiinitkin hupenevat aika vauhtia. Sitruunoita saa halvalla kilon pusseissa. Kilo on kuitenkin aika paljon sitruunaa, joten meillä jäi ensimmäisestä aika monta syömättä. En raskinut heittää pois, vaan tein niistä hilloa juustojen kanssa syötäväksi. Aikamoista värkkäämistä hillon tekeminen oli, sillä kuorimiseen ei ollut kuin juustoveitsi, eikä sitruunanpuristinkaan ollut vielä saapunut Bangkokista Ankaraan. Kannatti kuitenkin, sillä hillosta tuli tosi herkkua. Sitä riittää nyt joksikin aikaa, sillä sitä tuli ainakin puoli litraa.

Sitrushedelmien lisäksi lähikaupoista saa tähän vuodenaikaan omenoita, päärynöitä ja banaaneja, monista myös kiivejä. Päärynöitä alussa vähän syrjimme, kun ne eivät ole olleet oikein sievän näköisiä – ja ihan turhaan. Viikonloppuna ostimme pieniä vihreitä vähän muhkuraisia Ankara-päärynöitä ja ne olivat tosi maukkaita. Myös mansikoita ja avokadoja saa, mangojakin on näkynyt ja lähikaupassa oli viime viikolla kokonaisia pomeloitakin tarjolla.

Ankarasta saa hyvin ruokatarvikkeita ja pientenkin ruokakauppojen lihatiskeiltä kanaa, lammasta ja nautaa. Lähikadultamme löytyy myös kaksi kalakauppaa (joiden edessä on kalalaareja esillä) ja lihakauppa (jossa roikkuu ruhoja ikkunassa). Kalakaupoista löytyy erikseen merikaloja, Mustanmeren kaloja, jokikaloja ja norjalaista lohta. Microsista ja Carrefourista saa muun muassa Wasa-näkkileipää, saksalaista pumpernickel-leipää… ja norjalaista lohta. Mistähän norjalaista lohta EI löydy? Skotlannista? Tasmaniasta? Microsista ja Carrefoureista saa myös emmentalia, goudaa, brie-juustoa ja muita länsimaissa tuttuja juustoja. Myös paikallista rasvatonta maitoa, jugurttia ja ayrania löytyy sekä erilaisia luomutuotteita ja gluteenittomille ruuille löytyy hiukankin isommista kaupoista oma hyllynsä.

Kyllä länsiruuan saamisen hankaluus Ankarassa on liioiteltua. Tosin käsite länsiruoka määritellään varmasti eri lailla esim. Amerikassa ja Suomessa. Ainoa, mitä emme ole toistaiseksi onnistuneet löytämään, on valkopippuri ja tuoreet mausteyrtit lukuun ottamatta tilliä, lehtipersiljaa ja minttua. Mutta yrttejä löytyy kuivattuna, ja toivottavasti myös jostakin saisin taimia, joita voisin laittaa terassille kasvamaan jahka kevät saapuu. Viikonloppuna löysimme basilikan siemeniä, jotka nyt odottavat, että vielä löytäisimme ruokamultaa, johon ne istuttaa.

Porsaanlihalle ei Turkissa ole kovin suuria markkinoita, joten sitä ei kaupoista yleensä löydy lainkaan. Vaikka suuri osa Turkin kaupunkiväestöstä kuuluukin hyvin vapaamielisiin muslimeihin, hekin kieltäytyvät syömästä porsasta. Sitäkin kuulemma saa Ankarastakin joistain enemmän länsimaisille suunnatuista kaupoista, mutta vielä emme ole porsaanlihaan törmänneet. Tähänastiset ainoat pekonimme ostimme Brysselin reissulta itsellemme matkatuliaisina.

Ottomaanien aikaan silloisessa pääkaupungissa Istanbulissa oli jopa kiellettyä syödä porsaanlihaa, eikä sitä saanut edes tuoda kaupunkiin. Historiankirjat kuitenkin kertovat, että ulkomaalaiset lähettiläät saivat luvan tuoda sikoja Istanbulin Euroopan puolella sijaitsevaan Peraan (Beyoğlu) salaa. Siat ajettiin kaupunkiin yön pimeydessä ja kuljetettiin katuja pitkin lähetystön alueelle.

Opin turkin kielen CD-levyn alkukappaleista sanan ”ayran”, jota kirjan henkilöt tilasivat juomakseen kebap-ravintolassa. Tilasin sitä ensimmäisen kebap-annokseni kanssa ja tykästyin kovasti. Se on jugurtista tehtyä juomaa, joka muistuttaa suomalaista piimää, joskaan se ei ole niin paksua. Se on suosittu ruokajuoma, jota muun muassa turkkilaiset lentoyhtiöt tarjoavat lennoillaan, ja monilla pienemmillä kebap-ravintoloilla ainakin Ankarassa näyttää lounasaikaan olevan houkutustarjouksena ”kebap ve ayran”.

Ankaran vesijohtovettä ei suositella juotavaksi, vaan tämä on näitä vesipullokaupunkeja. Ensimmäiset viikot raahasimme viiden litran vesipulloja lähikaupoista harva se päivä, kunnes viimein saimme ostettua vesiautomaatin. Apulainen auttoi tekemään vesipullotilauksen puhelimella ja ainakin ensimmäisellä kerralla pullojen toimitus kesti noin 20 minuuttia. Nyt meillä on kaksi 19 litran vesipulloa sekä vesipullopumppu, jonka sai kaupanpäälle. Jee! Nyt ei tarvitse yrittää säästellä vettä ruuanlaitossa.

Olemme ensimmäisen kerran maistaneet turkkilaista alkoholipitoista kansanjuomaa rakıa 1980-luvun lopulla rannikkokaupungissa Kuşadasıssa (jossa kävimme laivamatkalla Samosin saarelta, jossa olimme häämatkalla). Ne muutamat kerrat, kun olemme syöneet täällä turkkilaisessa ravintolassa, on sitä nautittu monissa naapuripöydissä – sitä nauttivat niin seurueen naiset kuin miehetkin veden kanssa laimennettuna. Turkkilaiset viinit sen sijaan ovat olleet meille uudempia tuttavuuksia, enkä uskoakseni ole turkkilaisia viinejä Turkin ulkopuolella edes nähnyt.

Vaikka Turkkia harvoin lasketaan mukaan viinimaiden joukkoon, tiedetään muinaisten heettiläisten valmistaneen viiniä Anatolian alueella jopa 7000 vuotta sitten. Viinintuotanto ei tyrehtynyt edes ottomaanien valtakaudella, koska alkoholikiellot koskivat vain muslimeja. Tuota kieltoa osattiin myös taidokkaasti kiertää. Historian kirjojen mukaan korkea-arvoiset ottomaanit tulivat mielellään ruokailemaan eurooppalaisten vieraidensa pöytään ja samalla nauttimaan alkoholia – osa varmasti tuota salakuljetettua sikaakin 🙂 Aleppon muftin sanotaan selittäneen, että alkoholikielto ei koske viisaita miehiä, jotka tietävät, milloin lopettaa. Ja ainakin osa tiesi myös, miten aloittaa: Turkin silloisen wieniläisen lähettilään De Busbecqin sanotaan kertoneen eräästä ottomaani-vieraasta, joka huusi raivokkaasti joka kerta kaataessaan alkoholia kurkkuunsa. Näin hän teki varoittaakseen sieluaan, jotta se osaisi varata itselleen rauhallisen sopukan hänen ruumiissaan, jotta sielu ei olisi osallisena rikolliseen toimintaan, jonka hän on juuri aikeissa toimittaa!

Nykyiset Turkin suurimmat viinitehtaat, Kavaklıdere ja Doluca, aloittivat viinintuotantonsa Atatürkin aikana 1920-luvun lopulla. Suhtautuminen viiniin, ja alkoholiin yleensäkin, on Turkissa edelleen huomattavasti vapaampaa kuin monissa muissa islamilaisissa maissa. Lähes joka ruokakaupassa on oma viiniosastonsa; Beğendik-kaupoista sitä ei kuitenkaan löydy.

Viininkulutus on Turkissa kuitenkin edelleen väkilukuun nähden vähäistä. Turkissa ei saa mainostaa alkoholia, ja viini on suhteellisen kallista korkean verotuksensa vuoksi. Esimerkiksi Kavaklıderen perusviinit maksavat 30-45 liiraa, jotkut Dolucan DLC-viinit jopa yli 50 liiraa.

WP_20160212_007.jpg

Turkissa viljellään rypäleitä nykyään paljon, mutta toistaiseksi vain kolme prosenttia tuotetuista rypäleistä tehdään viiniksi – ruokakaupoista löytyy rypäleitä enemmänkin tuoreina, rusinoina, mehuna ja siirappina. Turkissa sanotaan kasvavan satoja erilaisia rypälelajikkeita (lähteestä riippuen haitarilla 600-1200), mutta ”vain” 60 niistä viljellään ruuaksi ja juomaksi. Kavaklıdere käyttää vain perinteisiä turkkilaisia rypälelajikkeita, Dolucan viinejä tehdään muuallakin maailmassa tunnetuista rypäleistä kuten cabernet sauvignonista ja merlotista. Turkissa viljellään myös paljon omia vanhoja rypälelajeja, joilla on tietysti hyvin turkkilaisia nimiä, kuten narince, kabarcık, öküzgözü (nimenä oma suosikkini) ja boğazkere. Tuo viimeinen on tärkeä rypäle esimerkiksi Buzbağ-viinien viljelyalueella, jota pidetään viinin syntymäpaikkana: uskotaan, että juuri tälle alueelle Nooan arkki aikoinaan vedenpaisumuksen jälkeen ajautui ja juuri tälle alueelle Nooa sitten istutti maailman ensimmäiset viiniköynnökset!

Tutustu kotikaupunkiisi -viikonloppu

Hiukan bloggailua näin sunnuntai-iltana odotellessamme saunan lämpiämistä…

Perjantai oli aurinkoinen, ja iltapäivällä oli jo 14 astetta lämmintä. Illalla alkoi kuitenkin pikkuhiljaa sadella taas lunta ja lauantaiaamuna lunta oli varmasti tullut jo 10 senttiä. Säätiedotus siis piti paikkansa.

Lunta satoi hiljalleen lisää koko lauantaiaamupäivän. Päätimme kuitenkin lähteä autoilemaan ja katselemaan kotikaupunkiamme vähän eri suunnasta. Suuntasimme aikalailla kohti itää ja suurta kauppakeskusta, josta löytyy myös Ankaran Ikea.

Meidän katumme oli juuri sellainen kuin asunnonvälittäjä syksyllä väitti, että se on lumipyryn jälkeen: sula ja puhdas. Heti, kun käännyimme seuraavalle kadulle, edellisen päivän ja saman aamun lumipyry ja parhaillaan taivaalta tiputteleva räntäsade olivat jo huomattavasti selkeämmin havaittavissa. Kaksisuuntaisilla, kapeilla, mutkittelevilla teillä oli van yksi ura keskellä, jota pystyi ajamaan – jännittävää!

WP_20160206_002.jpg

Kun pääsimme Oraniin sakka, alkoivat aivan mahtavat näköalat! Oran on aika uutta asuntoaluetta, jonka vierestä alkaa laaja luonnonpuistoalue, jonka takana ainakin silmämääräisesti jatkuu loputon vuoristoseutu. Harmi, että auton ikkunasta ei saanut otettua kuvia. Oli melkoista laaksoa ja kukkulaa ja lumihuippuiset vuoret kuulsivat edessäpäin.

Ikea oli niin kuin Ikea on, ja sieltä löytyy aina jotain pientä kotiin. WP_20160206_008Hankittiin myös Ikean perhekortti, turkinkieliseltä koneelta. Ruokapuoli oli Ikeassa kovin turkkilainen, vaikka ruotsalainen lihapulla-annos sieltäkin löytyi, tosin ranskalaisilla eikä perunamuusilla.

WP_20160206_007

Kauppakeskuksen Carrefourin lihatiskiltä ostimme lihoja, herkkutiskiltä mezelereitä, turkiksi. Elektroniikkaliikkeestä tilasimme vesiautomaatin, turkiksi. Hyvin ymmärsivät meitä. Menimme ja tulimme kauppareissulle hiukan kiertotietä, joten olimme kotona aika myöhään. Iltaruoka syötiin eilen ranskalaisittain yhdeksän aikaan illalla.

Tänään kävimme sunnuntaitorilla Ayrancın kaupunginosassa, kävelymatkan päässä meiltä. Menomatka pudoteltiin alamäkeä, tulomatkan kiipesimme sitten takaisin kotiin. Kirkas auringonpaiste ja muutama aste lämmintä. Ihana reippailukeli 🙂

WP_20160207_004.jpg

Ayrancıssa on sunnuntaisin luomutori, organik pazarı, ja joka kuukauden ensimmäinen sunnuntai myös antiikkitori, antika bazarı. Tänään oli joka kuukauden ensimmäinen sunnuntai.

Antiikkitorilla oli myynnissä ihan oikeaa antiikkia, enemmänkin kirpparitavaran näköistä tavaraa ja kaikkea sen väliltä. Koitimme etsiä turkkilaisille teelaseillemme alusia, mutta vielä ei tärpännyt. Löysimme kuitenkin mukavan viinipullonavaajan kokoelmiimme. Söimme pasaarissa turkkilaisen pikalounaan: teetä ja juusto-pinaattigözlemeä. Maksoi yhteensä 7 liiraa.

Luomutorilla oli suuret määrät hedelmiä, vihanneksia, jauhoja ja niistä tehtyjä tuotteita. Löysimme ihana maalais-luomu-ruisleipää.

WP_20160207_005

Mausteita torilta ei löytynyt muita kuin tuoreita tillejä, lehtipersiljaa ja minttua, joita löytyy kaupoistakin. Vielä emme ole löytäneet yhtä ihanaa maustetoria kuin oli Istanbulin suuressa katetussa basaarissa. Netistä olemme kyllä jo surffaileet osoitteen maustetorille Ankarassa. Joku viikonloppu ajelemme katsastamaan paikan: Çıkrıkçılar Yokuşu Ulusin vanhassa kaupungissa.

Toistaiseksi olemme ostaneet kaikki mausteet lähikaupoista. Denizen kaupasta ostin viime viikolla sumakkia ja kimyonia. Sumakkiin olemme tutustuneet jo aiemmin Jordaniassa, mutta vasta nyt sain tietää, että sen nimi on sumak. Netin mukaan sumakki on happaman makuinen mauste jota ripotellaan valmiin ruoan päälle, kuten kebabiin, riisiin ja salaattiin. ”Happaman makuinen” ei ihan kauhean kuvaava ilmaisu ole, mutta myös Jordanian Ammanin maustebasaarin myyjä kehotti ripottelemaan sitä salaatin päälle. Sumakki maistuu sitrusmaiselle, siinä se ”hapan”. Sumakki tehdään sumakki-puun kuivatuista hedelmistä. Suositellaan erityisesti kebab-ruokiin. Kimyon on jeeraa eli juustokuminaa eli Rooman kuminaa, jota löytyy muun muassa munakoisokebabien ohjeesta.

Kiipesimme tänään kotiin kalakaupan kautta, josta nappasimme mukaamme anjovisfileitä ja meriahvenen. Meriahven meni pakkaseen, mutta anjovisfileistä tulee meille tänään alkupalaa.

WP_20160207_006

Toistaiseksi olemme tehneet suurimman osan ruuista kotona. Keittiömme on ihanan tilava, ja siellä on mukava kokkailla, vaikka suuri osa keittiötarvikkeista onkin vielä laivamatkalla.

Ja nyt saunaan!

Kauppareissuja

Asustelimme jo joulukuun Ankaran reissulla uudessa kodissamme. Asunto oli melkoisen likainen turkkilaisen perussiivouksen jäljiltä, mikä sille oli kuulemma tehty. Meni eräskin pari sukkia mustaksi ennen kuin sain luututtua lattiat. Astianpesuaineella (ainoa siivousaine, jota meillä oli) yhden kerran siivouksella sai ainakin suurimman lian pois, etteivät sukat enää luistaneet lattiapölyssä. Muuten asunto tuntui siltä, että siitä tulee helposti koti meille. Erityisesti keittiö, mikä on meille hyvin tärkeä huone, on mukavan tilava ja valoisa.

Kävimme kantamassa lisää pesuaineita ja pesutarvikkeita lähikaupasta ja lauantaina kävimme täydentämässä varastoamme vielä Cepa-ostoskeskuksessa, paikallisittain Cepa AVM:ssä, alışveriş merkezissä. Taksilla, sillä työsopimukseen kuuluvaa autoa emme vieläkään saaneet. Se odottaa kuulemma vara-osaa Ruotsista. Taksit eivät Suomeen verrattuna ole kalliita, Bangkokiin verrattuna taas jo aika hintavia. Mutta Bangkokin taksit ovatkin hävyttömän halpoja. Silloin, kun siellä taksikuskit suostuvat liikkeelle lähtemään.

Cepasta löytyi Carrefour-tavaratalo, josta näkyi saavan aasialaisia ja länsimaisiakin ruokatarvikkeita. Cepan Bauhausista löytyi myös hyvin perustarviketta kotiin. Esimerkiksi lamppuja, ruuvimeisselisarja ja korkeat tikkaat, että pääsemme vaihtamaan palaneet lamput. Hyvä ostoskeskus.

Kävimme viime viikonloppuna toisessa suuressa ostoskeskuksessa, Ankamallissa. Ankamallissa on hyvä ruokakauppa 5 Migros, jossa saimme kassalta Money gold –jäsenkortin, jolla saimme heti useamman kymmenen liiran alennuksen ostoksistamme. Ankarassa on Migros-kauppaketju, jonka nimen edessä on tietty määrä M-kirjaimia osoittamassa, kuinka laaja valikoima heillä on. Yleensä kaupat ovat M Migros, MM Migros, MMM Migros jne. Olikohan tämä tilan säästämisen vuoksi merkattu numerolla?

Auttavaa kielitaitoani olen päässyt harjoittelemaan kaupoissa. Pääsisin vielä paremmin, jos tulisi aina hetkessä mieleen oikeat sanat ja kieliopit! Nyt menee enemmän kuuntelun puolelle, ja saan sanottua tilanteesta riippuen ”evet” (kyllä) ja ”hayır” (ei), ”anladım” (ymmärsin) tai ”anlamadım” (en ymmärtänyt). Sentään saa aina kysyttyä välillä, mistä mikäkin ruokatavara löytyy ja että paljonko maksaa. Tai että otan tuota niin-ja-niin monta kappaletta tai niin-ja-niin monta grammaa.

Turkkilaiset ovat kovia myymään, mikä ei ole yllätys – ikivanhalla kauppareitillä kun asustelemme. Anatolian alue on ollut kauppareittien risteyspaikka ainakin silkkitien ajoista saakka. Kaupustelu on kauppiailla jotakuinkin verissä. Isoissa marketeissa sitä ei juuri huomaa, ellei siellä ole ruokaesittelyä ja maistiaisia tarjolla. Ja esittelijällä ruokia myös myynnissä. Olen kuitenkin monta kertaa jo lähtenyt pienemmistä kaupoista kassissani jotain ihan muuta kuin olin kaupasta lähtenyt hakemaan – tai sitten huomattavasti enemmän sitä, mitä oikeasti lähdinkin hakemaan.

Yhdessä naapurikaupassamme huomasin ostaneeni lampaan satulaa ja itse kuivattua ja maustettua lihaa, vaikka lähdin hakemaan vain kanaa illallista varten. Samasta kaupasta ostin jätti-ison palasen ”beyaz peyniriä ”(valkoista juustoa), vaikka tarkoitus oli ostaa vain pieni palanen alkupaloiksi. Toisena päivänä toisessa naapurikaupassamme lihakauppias myi minulle naudan paistinpalasia, vaikka pyysin vieressä olevia isoja lammaspaloja. Pienet nautapalat ovat kuulemma ”daha güzel” (parempia), joten niitä kannattaa ottaa. Otin. Olisiko naudanpalojen myymisintoa edesauttanut se, että lihakauppiaalla oli takana olevalla pöydällä iso naudan ruhonpala paloiteltavana? Olisiko siitä tullut uutta lihaan myyntiin samalle päivälle ja piti saada edelliset lihat myytyä? Ei sen puoleen, minulle myyty lampaansatula oli taivaallisen hyvää ja naudan lihakin tuoretta ja hyvää. Sain kaupasta myös mukaani ison pussillisen mustia oliiveja, joita pyysin sata grammaa. Ne ovat kuulemma ”çok güzel” (tosi hyviä), joten kannattaa ottaa paljon, ”istiyor musunuz?” (haluatteko?). Ja suustani tuli ulos vain ”evet, teşekkürler” (kyllä, kiitos). Sanavarastooni olisi kyllä kuulunut myös ”Yeter. Daha koymayın lütfen”” (riittää, älä laita enempää).

Lähikaupassamme kassa kysyi eilen, että ”Çağadaş kartı var mı, yok mu?” (että onko Çağadaş-kaupan jäsenkorttia vai ei). Eikä mieleen tullut kuin että ”yok” (ei ole). Seuraava asiakas lainasi omaansa, että sain alennuksen, ”indirim”, jostakin tuotteesta. Kassa kysyi, haluaisinko ostaa vielä viidellä liiralla vessanpuhdistusainetta, saisi nyt tällä kortilla halvalla, ja sitä olisi sopivasti tässä kassalla. ”Hayır, teşekkür ederim”; en halua, kiitos. Kassa katsoi oikein anovasti silmiin ja yritti uudelleen ”istiyor musunuz?”; jos sittenkin haluaisitte? Seuraavaakin asiakasta tapaus selvästi huvitti. En kuitenkaan ostanut vessanpuhdistusainetta. Ehkä kassa sai seuraavan asiakkaan heltymään. Ja vasta kotimatkalla tuli mieleen, miten sanotaan, että ei ole korttia, mutta itse asiassa haluaisin sellaisen. Säästän tuon lauseen seuraavaan kertaan.

IMG_4746.JPG

Yritin eilen ostaa liesituulettimeen lamppua. Lähikatujen kaupoista sitä ei löytynyt, mutta oli kuitenkin hauska kauppareissu. Katsoin sanakirjasta, että lamppu on ”ampül”, liesituulettimelle ei sanaa löytynyt. Eli koitin kaupassa suomalaisella turkkiaksentillani selittää, että ”keittiössä, hellan päällä on kone. Lamppu puuttuu. Pieni lamppu.” Luulen, että niissä kaupoissa, joista kysyin, ymmärrettiin ainakin jotain. Ehkä, että tämä ulkomaalainen kovasti haluaa ostaa jotain, mutta edes turkkilainen ei hänelle onnistu myymään mitään. Koitan onneani uudelleen Bauhausista.

Vaikka kaupassa käynti välillä tuokin yllätyksiä kassiin, on se kokemuksena kielimuureineen niin erilainen kuin ensimmäiset ostosreissut Bangkokissa 1990-luvulla, jolloin siellä ei juuri englanninkielistä palvelua löytynyt. Täällä ihmiset eivät ole hämillään, eivät pelkää ulkomaalaisia, eivät itse asiassa tunnu olevan millänsäkään, vaikka toinen ei ymmärtäisi heidän kieltään. Ongelma siirtyy sujuvasti kuulijalle.

Eka kertaa Ankara’da 18.-21.9.2015

Kävimme ennakkovisiitillä tulevassa uudessa kotikaupungissamme vanhasta kotikaupungistamme Thaimaan Bangkokista, jossa olemme asuneet kahteenkin otteeseen, yhteensä noin 16 vuotta.

IMG_4648Emme osanneet odottaa Ankaralta oikeastaan mitää, siksi uusi tuttavuus koko kaupunki meille oli. Turkin tapahtumia olemme seuraillet sen verran kuin ne ovat kansainvälisiä uutiskynnnyksiä ylittäneet. Muutoin Turkin tietomme on peräisin enemmänkin kouluajoiltamme –  eli suurin osa autuaasti unohdettua.

Ankara tuotti meille mukavan yllätyksen. Se vaikutti modernilta ja Thaimaan vuosien jälkeen ainakin ulkoisesti kovin eurooppalaiselta kaupungilta. Ruuasta ja kokkauksesta pitävälle muuttoa suunnittelevalle ruokakaupoilla on suuri merkityksensä, joten teimme pikaisen katsauksen hotellimme lähellä oleviin ruokakauppoihin.

Lähistöltä löytyi paikallinen Bangkokin mini-Paragon eli Next Level, jonka alakerrassa oli paikallinen Bangkokin Villa Market/Central Food Hall  eli Macro Center. Sieltä sai muun muassa saksalaista pumpernikkeli-ruisleipää, tuoretta vaaleampaa leipää, täysjyväpastaa ja Cirion tomaattipurkkeja. Kaupassa oli oma kylmätiskinsä turkkilaisille mezelereille eli alkupaloille: oliiveille, tahnoille ja salaateille. Hyvän näköistä lihaakin löytyi, lammasta, nautaa ja kanaa. Turkista on kuulemma vaikea löytää porsaan lihaa, muslimimaassa kun ollaan. Katsastin myös kaupan viinipuolen. Viinit olivat miinus %30 juurikin tänä päivänä, sanoi viinipuolen myyjä minulle iloisesti – turkiksi. Kun en heti oikein ymmärtänyt, hän otti taskulaskimen esille ja näytti pientä lappua hyllyn kupeessa (numero 30 ja paljon pientä printtiä), heitti laskimeen turkkilaisen viinipullon hinnan (osasin sanoa ”türk şarap”), ja otti siitä 30% pois. Ostin. Olin vähän ennen kyllä huomannut lapun ja ehtinyt miettiä, että pitääköhän tänään olla vähintään 30 vuotta, että saa ostaa viiniä. Eikö siinä olis ideaa Thaimaan Prayutille järjettömien kellonaikojen sijaan? Löysin myös hiukan edullisemman oloisen ruokakaupan, paikallisen Foodlandin eli Kipan toisesta ostoskeskuksesta, Armadasta. Ruuan suhteen ei siis ole huolta.

Tarvitsin lisää Turkin liiroja, joten etsiskelin Next Levelistä pankkiautomaattia. Ostoskeskuksessa oli ATM-kylttejä ja niiden vieressä portaiden kuvia alaspäin. Koitin kysyä vartijoilta (joita kuljeskeli paikassa useampi, aamuisella ainakin enemmän kuin asiakkaita), mistä se mahtaa löytyä: ”Nerede aa-tee-äm? Nerede ei-tii-em?” Ei ymmärrä (olkapäät ja kädet kohoavat siihen malliin), hymyilee kuitenkin. ”Money, cash?” ”Sori”, mutta hymyilee uudelleen. Viimein ATM löytyi talon alakerrasta. Turkiksi automaatti olisi tietysti ollut ”aa-tee-mee”.

Ankara muistuttaa jotenkin Bangkokin 1990-lukua: kaikki on turkiksi ja kaikki tuntuvat puhuvan vain turkkia. Iso ero kuitenkin on, että täällä ihmiset katsovat silmiin ja sanovat turkiksi, että eivät ymmärrä ulkomaalaista, että mitä ulkomaalainen oikein haluaa. Ja korottavat ääntään ja sanovat saman uudelleen, turkiksi, kun ulkomalainen ei osaa heti vastata. He eivät mene esimerkiksi hyllyn taakse piiloon tai kikata nurkan takana, kuten Bangkokissa tehtiin. Mentaliteettieroa siis löytyy. Hyvä näin. Minähän se olen, joka en kieltä osaa enkä ymmärrä – vielä.

Ennakkovaroittelut pitivät näköjään paikkansa: täällä pärjää vain turkilla. Tai sitten täytyy oleilla viiden tähden hotellissa. Päivää-kiitoksella ja numeroilla 1-10 pärjäsin kuitenkin ainakin apteekissa ja metron lippuluukulla, kun otin mimiikan avuksi. Ja sain hyvän palvelun lisäksi.

Kirjakauppojakin löytyi, onnekseni. Yhdestä löytyi CD:n kanssa turkin kielikurssi ”from beginner to intermediate”, Euroopan kielitasoon B2 tähtäävä eli ”can interact with a degree of fluency and spontanety”. Siihen siis tavoite. Löytyi myös Ankaran kartta ja Ankaran kartta-atlas, kent atlası. Yhdestä kaupasta löytyi Ankara Guide, jonka ovat kirjoittaneet täällä asuvat ekspatit. Niitäkin siis on olemassa, vaikka netistä en vielä mitään osviittaa siitä löytänyt!

Kartan ostaminen ei kuitenkaan ollut ihan helppoa, sillä yhdessäkään neljästä kirjakaupasta, joissa kävin, ei puhuttu englantia, eikä karttoja ollut näkyvillä. Kahdessa ei puhuttu sanaakaan englantia, ei edes yritetty. Mutta kaikista sai palvelua turkiksi. DOST kitaptcı oli paras, vaikka sitä ei esimerkiksi Lonely Planetissa mainittu lainkaan. Bangkokista ei kuitenkaan muuta kirjaa Turkista löytynyt, joten sen mukaan olen suunnistanut tähän saakka. Itse Ankarasta ei Bangkokista löytynyt yhtään kirjaa.

TA menu.jpg

Metroa on helppo käyttää ja se on lähes yhtä siisti kuin Bangkokissa. Ja muutekin se tuntuu Bangkokin metrolta, koska junan vaunut ovat lähes samanlaisia kahdella miellyttävällä erolla: käytävätilaa on enemmän, koska vaunut ovat leveämpiä, ja kädensijat eivät ole keskellä vaunua tangossa kiinni, joten niihin ei kopauttele päätään, kun liikkuu vaunussa eteenpäin. Toisin kuin Bangkokissa, täällä ei luovuteta pienille lapsille istuimia. Minulle kuitenkin tarjosi ystävällisesti olkaan koputtamalla paikkaa noin kuusikymppinen rouva, joka oli itse jäämässä pois. Se oli oikein ystävällistä, mutta jäin itsekin pois samalla asemalla. Kävimme keskustelun turkki-mimiikaksi.

Hotelliin tuodaan kaikki laukut käsilaukkua ja kauppapusseja myöten läpivalaisun kautta. Ostoskeskusten ovilla vartija oikeasti tarkastaa kaikki laukut ja sisään mennään metallinpaljastimen kautta, jonka ainakin tällä hetkellä uskon myös toimivan.

Ihmiset ovat pääosin ystävällisiä, paitsi ei välttämättä kovinkaan moni myyjä Kızılayn turistikaduilla. Tai sitten he eivät vain osaa englantia, eivätkä sitten sano mitään, kun ajattelevat, että tuo näyttää siltä, ettei se osaa kuitenkaan turkkia. Niin kuin ei vielä osaakaan. Kızılaystä kuitenkin löytyi se Ankaran atlas ja iso levitettävä kartta, joita ei muista neljästä kirjakaupasta löytynyt. Kızılayhyn en kuitenkaan halua asumaan, siitä ei koskaan tule meidän kotikulmaamme. Voisin kuvitella vieväni sinne joskus turisteilemaan tulleita kavereitamme syömään ja katsomaan Ankaran turistielämää. Vähän niin kuin Sukhumvitille tai Silomille Bangkokissa. Aika vähän puitteiltansa, myönnettäköön, mutta ajatukseltansa kuitenkin.

IMG_4689.JPG

Kävelyreissulla vanhassa kaupungissa, Ulusissa, saimme tuntumaa erilaiseen Ankaraan. Kapeita katuja, pikkukauppoja, tee-kahviloita. Ja kuningas Augustuksen linnanrauniot; sen, joka käski koko maailman verolle pantavaksi.

IMG_4674.JPG

IMG_4670.JPG

Ilma tuntuu pölyiseltä, kuivalta ja keskipäivällä kuumaltakin. Aamuisin on vain +13 astetta ja illaksi viilenee taas mukavasti. Reilu 900 metriä merenpinnan yläpuolella kun ollaan.

Näillä lähtee.