Kategoria: Yleinen

Turkistakkinen Madonna

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Kirjallisuus, Turkista, YleinenJätä kommentti

Sain tällä viikolla mukavan kutsun: liittyä kirjakerhoon eli book clubiin. Kerho kokoontuu kuukausittain aina jonkun jäsenensä kotona, nyt perjantaina mukavasti tässä ihan kotimme lähistöllä. Luettavana teoksena oli hienosti naisenpäiväviikolle natsahtava Sabahattin Âlin ”Kürk mantolu Madonna” eli “Madonna in a fur coat” (suomeksi tuota teosta ei lie vielä käännetty. Syytä kyllä olisi!). Kävin keskiviikkona hakemassa kirjan lainaan samalta ystävältäni, joka kutsui minut mukaan kerhoon. Ja luin sen melkein yhdeltä istumalta. Ja lopussa itkin.

Ilman kirjakerhoa en välttämättä olisi kirjaa löytänyt. Tästä löytyi myös hyvä aihe turkin kielikurssin keskusteluaiheeksi ensi maanantaille! Jokainen vuorollaan valmistelee alustuksen aiheesta, josta keskustellaan. Uskoisin aiheen kiinnostavan muitakin.

Kürk mantolu Madonna on ensi kerran julkaistu alkuperäiskielellä jo 1943, jolloin sen vastaanotto oli hyvin nuiva. Kirja on “löydetty” uudelleen, ja se on median mukaan ollut Turkin “best-seller”-listalla 2014 saakka. Sitä ennen monet koululaiset kirjan nimen kuullessaan luulivat sen kertovan amerikkalaisesta pop-idolista… mutta eivät onneksi siis enää.

Kirja on rakkauskertomus. Omana aikanaan kirjaa moitittiin tavanomaiseksi rakkaushöpinäksi – jos “kioskikirjallisuus” olisi keksitty, varmaan sitä olisi haukuttu tuolla nimellä. Pelkän juonensa perusteella kirja ehkä nuo moitteet ansaitsisi: nuori poika etsii itseään, hän tapaa tytön, joka myös etsii itseään, ja rakastuu tyttöön; tyttökin rakastuu poikaan ja sitten he eroavat. Nyyh! Myös kirjailijan tyttären mukaan teoksen kantavana teemana on “vilpittömyys rakkaudessa… pyyteetön rakkaus… rakastaminen itse rakkauden vuoksi”. Varmasti. Kirjailija Âlin tyttären mukaan hän sai vasta jokin aika sitten tietää, että teoksen päähenkilö Maria, Madonna, oli oikea ihminen. Tytär oli saanut käsiinsä kirjeitä, joissa Âli kertoi rakkaussuhteestaan Saksan vuosinaan tapaamaansa naiseen ulkomailla asuvalle ystävälleen.

Mutta Madonna oli kyllä paljon enemmän: syvä tarina syvän tarinan sisässä. Itse kirjailija on jo kuollut – tämän vuoden helmikuussa vietettiin hänen 110-vuotismuistopäiväänsä – joten häneltä ei haastatteluja enää saa. Kirjailijan oman elämän tutkiminen kuitenkin sai minut uskomaan, että teoksella on myös sosiaalinen ja poliittinen ulottuvuutensa.

Sabahattin_AliSabahattin Âlin elämässä on yhtymäkohtia romaanin päähenkilön Raifin elämään. Âli syntyi osmanien valtakunnan aikana, nykyisessä Bulgariassa, ja hän lähti nuorena miehenä Berliiniin, jonne päähenkilökin parikymppisenä matkustaa. Âli palasi matkaltaan puolentoista vuoden kuluttua saksankielentaitoisena, mukanaan kasa kirjoja ja roppakaupalla uusia ajatuksia. Kielitaitoisena hänet palkattiin valtion virkaan ja lähetettiin opettamaan saksaa Aydıniin.

Hän joutui pian ajatustensa vuoksi hankaluuksiin. Tai hankaluus on kyllä lievä sana, sillä Âli joutui vankilaan. Häntä syytettiin oppilaidensa ajatusten myrkyttämisestä kommunistisella propagandalla. Vapauduttuaan vankilasta hän muutti Konyaan, jossa hänet tuomittiin pian uudelleen vankilaan. Tällä kertaan runon vuoksi, jonka katsottiin kritisoivan Atatürkia. Âli sai ukaasin, että ellei hän pysty todistamaan, että hän on muuttanut ajatuksiaan, hän ei tule koskaan enää saamaan opettajan paikkaa Turkissa. Âli teki työtä käskettyä ja julkaisi uuden runon Atatürkista, jolle antoi nimeksi Benim aşkım (Rakkauteni/Intohimoni).

Eikä tämä vankilareissu jäänyt ainoaksi. Âli joutui julkaisujensa ja puheidensa vuoksi istumaan useampia kertoja vankilassa. Yksi vankiloista oli Sinopin rantakaupungin (jossa mekin vierailimme Mummun ja Isoäidin kanssa viime keväänä) linnan vankila, Sinop Kale Cezaevi, jota myös Turkin Alcatzariksi kutsutaan. Kertonee varmaan aika paljon. Vankila suljettiin 6.12. 1997 (en malttanut olla laittamatta päivämäärääkin), se luovutettiin 1999 Turkin kulttuuri- ja turismiministeriölle , jonka toimesta siitä tehtiin museon. Vankilan suosio on kasvanut Sabahatti Âlin “uudelleen löytymisen” myötä: Âlin vankiselli on yksi vierailluimmista kohteista. Âlin lisäksi vankilassa on istunut muitakin turkkilaisia runoilijoita ja kirjailijoita, ainakin  Refik Halit Karay, Ahmet Bedevi Kuran, Refii Cevat Ulunay, Kerim Korcan ja Zeyyat Selimoğlu. Eivätkä kynäniekat ole Turkin vankiloissa outoa porukkaa tänäkään päivänä…

sinop-prison

Kürk mantolu Madonnalla on myös yhteiskunnallinen teemansa: kuinka ihmiset hahmottavat ja ymmärtävät itsensä osana ympäristöään, kuinka sosiaaliset suhteet, ja sosiaaliset paineet, toimivat ja kuinka ne muokkaavat yksilöä. Teos myös kyseenalaistaa traditionaaliset sukupuoliroolit, joita esimerkiksi Turkin presidentti koittaa yhtenä missioistaan kansaansa juurruttaa. Ei ihme, että kirja on erityisesti turkkilaisten nuorten suosiossa.

Âli oli myös omistajana ja päätoimittajana satiirisessa viikkolehdessä nimeltään Marco Pasha. Poliittisten pääkirjoitustensa vuoksi lehdestä tuli hallituksen sensorin kohden. Âli sai niistäkin vankeusrangaistuksia. 1948 vankeusrangaistuksen jälkeen tuli selväksi, että Âlin kirjallinen ura oli Turkissa loppu. Hän päätti muuttaa pois maasta.

Âlille ei kuitenkaan myönnetty passia, vaan hän joutui turvautumaan ystäviensä apuun, jotka lupasivat salakuljettaa Âlin pois maasta. Viimeisessä kirjeessään vaimolleen hän kertoi, että seuraavan kerran hän kirjoittaa tälle ulkomailta.

Pitkään aikaan Âlista ei kuulunut mitään. Eräänä päivänä turkkilainen salakuljettaja tuli esiin ja tunnusti julkisesti kuljettaneensa Âlin Bulgarian rajalle. Tajutessaan, kuka kuljetettava oli, hän oli omien sanojensa mukaan isänmaallisessa raivossaan hakannut Âlin lapiolla kuoliaaksi. Virallisen tiedon mukaan Âlin luut kuljetettiin jonnekin, mistä niitä ei ole koskaan löydetty. Tarina on sinänsä uskottava yksityiskohtiaan myöten, mutta Âlin kuitenkin uskotaan kuolleen kansallisen turvallisuuspalvelun kuulusteluissa – salakuljettaja oli palkattu sijaiskärsijäksi. Tämä istui vankilassa vain muutaman viikon nelivuotisesta rangaistuksestaan, jonka taposta sai.

Âli oli kuolleessaan 41-vuotias, eikä hänen ruumistaan siis ole varmuudella koskaan löydetty. Hänen laukkunsa sisältöineen päivineen sen sijaan on julkistettu valokuvassa, joka julkaistiin kansallisessa sanomalehdessä jo 1949. Laukussa oli nahkatakki, rannekello, silmälasit, parranajovehkeet, cologne-pullo, muistikirja, kynäkotelo, Balzakin kirja, Pushkinin Onegin, sanomalehtisivuja ja valokuvia, joista saa selvää vain yhdestä – hänen vaimonsa Aliyen kuvasta, joka on taiteellisesti asetettu valokuvassa laukkua vasten näkyville. Laukun sisällön nykyisestä olinpaikasta ei ole tietoa, mutta ainakaan Âlin tyttärelle sitä ei vieläkään ole palautettu.

Ja vielä alle Âlin kuuluisa runo ”Benim aşkım ”Googlen, aina niin riemastuttavan, suomennoksen kera. Mutta kyllä siitä saa kuvan, mistä on kyse…

bir kalemin ucundan hislerimiz akınca
bir ince yol onları sıkıyor, daraltıyor;
beni anlayamazsan gözlerime bakınca
göğsümü parçala bak kalbim nasıl atıyor.
daha pek doymamışken yaşamın tadına
gönül bağlanmaz oldu ne kıza, ne kadına…
gönlüm yüz sürmek ister yalnız senin katına
senden başka her şeyi bir mangıra satıyor.
sensin, kalbim değildir, böyle göğsüme vuran,
sensin “ülkü” adıyla beynimde dimdik duran
sensin çeyrek asırlık günlerimi dolduran;
seni çıkarsam, ömrüm başlamadan bitiyor.
hem bunları ne çıkar anlatsam bir dizeye?
hisler kambur oluyor dökülünce yazıya
kısacası gönlümü verdim ulu gazi’ye
göğsümde şimdi yalnız onun aşkı yatıyor.

Mielestämme kynänkärki tulva
Hieno tapa ärsyttää niitä kaventuu;
Katso silmiini, jos et ymmärrä minua usko
Katso, miten sydämeni lyönnit repivät rintaani.
monet halusivat maistaa elämää
Mitä se ei ole ollut yhteydessä hänen sydämensä, mitä nainen …
Sydämeni haluaa vain ottaa kaksinkertainen kasvosi
Kaikki muu myyt kolikon.
et ole sydämeni, että osuma rintaani,
Sinä ”ihanteellinen” nimen kanssa aivoni kohoava
te täytti päivää neljännesvuosisadan;
Jos teen teille, aloitat loppumassa elämästäni.
ja heitä kiinnostaa kertoa merkkijono?
tunteet menee kyttyrä vuotanut Tyyppi
Lyhyesti, annoin sydämeni suureen veteraanit
rintani nyt vain on hänen rakkautensa.

 

Englantia puhuvista ja kun tapasin vanhan tuttavan

On Tekijä kasehegeKategoria(t): YleinenJätä kommentti

Olen muutaman kerran tavannut yllättävissä paikoissa englantia puhuvia turkkilaisia, kuten erään taksikuskin (joka oma-aloitteisesti alkoi puhua minulle englantia), sairaalan röntgenhoitajan avustajan (lääkäri ja hoitaja eivät englantia puhuneet) ja katumme puhtaanapitäjän. Röntgenhoitajan avustajan englannin kielen taustasta en tiedä, muut kaksi sen sijaan kertoivat lyhykäisesti tarinansa.

Sain viime syksynä ystävällisen englantia puhuvan taksikuskin palatessani kahvikoneen korjausreissulta laakson toiselta puolelta. Kuskin englanti oli kovin turkkilaisaksenttista ja sanoja hiukan vähemmän kuin siihen aikaan minulla turkin sanoja, mutta englantia pystyimme kuitenkin jutustelemaan. Kun ihmettelin hänen englannintaitoaan, kuski kertoi, että hän tuli vasta Istanbulista, jossa hänellä on kangasbisnes. Istanbulissa ja bisneksessä ei kuulemma pelkällä turkilla pärjää.

Taksikuskin istanbulilainen yhtiö tekee ja myy kankaita merkkivaatefirmoille, joilla on tehtaita Turkissa. Ankaraan hän oli päätynyt hiljattain siksi, että täällä asusteleva isä oli sairastunut. Muuta työtä ei kuulemma toistaiseksi ollut löytynyt kuin taksikuskin pesti. Taksikuski tiesi, että naapurissamme asuu Ankaran kuvernööri, joka on kuulemma hyvää pataa presidentin kanssa. Ja hänellä oli molemmista vahva mielipidekin, josta en nyt sen enempää tähän kirjoittele…

Kotikatumme puhtaanapitäjään tutustuin viime vuonna alkuvuodesta. Hän tervehti joka kerta tavatessamme sekä turkiksi että englanniksi ja jatkoi muutaman sanan vielä englanniksi, yleensä säästä, tuosta suomalaisellekin turvallisesta puheenaiheesta. Turkkilaisittain puhtaanapitäjä puhui erittäin hyvää englantia, mitä joka kerta itsekseni kummastelin.

Pysähdyin kerran kauppamatkalla juttelemaan hänen kanssaan hiukan pidemmäksi aikaa ja kysyin, mistä tuo hyvä englanti on peräisin. Se on kuulemma perua vuosikymmenien asumisesta Amerikassa, jonne hän muutti sisarensa mukana 1981. Sisar rakastui aikanaan Turkissa amerikkalaiseen ilmavoimien lentäjään, jonka kanssa hän avioitui. Muutaman vuoden kierreltyäään eri tukikohdissa ulkomailla, lentäjä ja sisar kutsuttiin takaisin Amerikkaan. Ja veli lähti mukana.

Veli oli muuttanut takaisin vasta viime vuonna ja asuu näillä samoilla seuduilla “kahden bensa-aseman” takana “tuonne päin”. Paluumuuttoon oli sama syy kuin taksikuskillani, tällä kertaa tosin äiti. Teimme sinukaupat ja hän esitteli itsensä Bobiksi. Hänen turkkilainen nimensä on kuulemma niin pitkä ja vaikea, ettei sitä ulkomaalainen jaksa muistaa. Katumme turvamiehet kutsuivat häntä “amerikkalaiseksi pojaksi”. Nimitys on sikäli hauska, että ikänsä ja ulkoisten piirteidensä vuoksi häntä veikkaisi ennemmin “vaariksi”.

Moni oli kuulemma ihmetellyt, miksi Bob lakaiseee katuja, kun voisi olla töissä paremmin palkatussa ja helpommassa turistibusineksessä, kielitaitoinen kun on. Raha ja kravatti eivät kuulemma häntä kuitenkaan kiinnosta, vaan luonnossa ja ulkona oleminen on mukavampaa. Turkissa pärjää kuulemma hyvin pienelläkin palkalla, koska maa ei ole niin kallis. Pienelläkin palkalla voi hoitaa vuokran ja saa hyvin syödäkseen.

Tapasimme Bobin myös poikiemme kanssa, joka olivat täällä lomalla. Hän muisti aina kysyä tavatessamme, mitä pojille kuuluu ja lähettää heille terveisiä. Vähän harmitti kuulemma, ettei ehtinyt äitiäni tavata, vaikka hänkin oli täällä käynyt lomailemassa.

Palattuamme joululomalta Suomesta oli Bob kadonnut, tai oikeammin vaihtunut uuteen katusiivoojaan, jota ei juuri alueella näy ja joka ei tervehdi silloinkaan kun näkyy. Ihmettelimme, onkohan Bob siirretty jonnekunne, onko hänet irtisanottu vai onko Bob sittenkin päättänyt laittaa kravatin kaulaansa.

Tänään tullessani turkin tunnilta Kavaklıderestä Bob tuli minua vastaan leveästi hymyillen! Bobilla oli edelleen katusiivoojan vaatteet, joten hän oli siis saanut vain siirron toiseen paikkaan, Çankaya-kadun pätkälle, jossa hän oli tekemässä kevätsiivousta. Olo oli kuin olisi vanhan ystävän tavannut! On vain sattumaa, ettemme ole aikaisemmin tuolla pätkällä tavanneet, sillä kuljen sitä edestakaisin viikoittain ainakin kerran.

Bobilla on nyt paljon pienempi alue huollettavana, mistä hän oli tyytyväinen. Hyvä hänelle. Hän kuitenkin kaipaa juttuseuraa, jota meidän liepeiltä löytyi päivittäin. Ja pyysi taas sanomaan terveisiä pojilleni.

Turkin kieliopin valaistuminen

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Turkin kielestä, YleinenJätä kommentti

img_7053Sain jokin aika sitten suomalaiselta ystävältäni lainaan turkin kielioppikirjan suomeksi. Kirja on suhteellisen iäkäs, vuodelta 1986, mutta kieliopin se osaa selittää niin, että suomalainen sen ongelmitta ymmärtää. Oi, onnen päivää! Turkin opetteleminen englannin kautta ei aina ole ollut kovin helppoa, siksi erilaisia kielet ovat keskenään.

Tähän saakka on turkin opiskeluni mennyt välillä matkimiseksi ja ulkoa opetteluksi. Puheen matkiminen on tietysti luonnollinen tapa oppia kieltä, mutta se on ollut kovin hidasta: lähinnä lause kerrallaan. Toisaalta lause kerrallaan matkimisessa on ollut hyötynsäkin, kuten Ulkosuomalainen äiti blogissaan muistuttaa: erilaiset fraasit ja toivotukset ovat turkissa ja Turkissa äärimmäisen tärkeitä.

Välillä olen kuitenkin tuskastunut, kun en saa jotain turkin kielioppijuttua mahtumaan mihinkään ennestään osaamaani kieleen. Esimerkiksi eräs turkin verbin aikamuoto selvisi minulle vasta, kun sain suomenkielisen kielioppikirjan käteeni. Bangkokin opettajani yritti selventää aikamuotoa kertomalla, että sitä käytetään silloin, kun ei oikein tiedä, kuinka asia on tapahtunut tai kuinka on joutunut johonkin tilanteeseen, jossa huomaa yhtäkkiä olevansa. Esimerkkinä hän antoi lauseen: ”I was suddenly somewhere and I had no idea how I got there”. Opettajani kysyi, onko suomessa vastaavaa aikamuotoa. Kerroin, että periaatteessa on, mutta että meillä Suomessa tuo liittyy yleensä alkoholin liikakayttöön, eikä sitä oikein voi selittää yhdellä sanalla 😉 Turkilla sen sijaan siis voi. Tuumasin, että turkin kielessä tuolle aikamuodolle on selvästi ollut tarvetta, koskapa sellainen sen kieliopista löytyy.

Suomenkielinen kielioppikirjani kertoo, että suomeksi tuo erikoinen aikamuoto on ”narratiivimuoto” eli jonkinlainen kertomusmuoto. Olemme siis tehneet tuosta verbimuodosta sosiyal kulübun turkin kurssilla harjoituksiakin! Opettajamme käyttää siitä oikeaoppisesti sanaa ”narratiivimuoto”.

Nyt tiedän, että narratiivimuotoja on turkissa useampia: aoristin narratiivi, preesensin narratiivi, indefiniittiperfektin narratiivi, futuurin narratiivi, konditionaalin narratiivi, optatiivin narratiivi ja nesessiivin narratiivi. Koska tekijä liitetään verbiin päätteellä kuten suomessakin, kaikkiin muotoihin riittää turkissa yksi sana.

IMG_7038.JPG

Aoristin narratiivilla voi ihmetellä esimerkiksi, että ”Oho, näyn käyttäneeni (kullanırmışsım) kaikki rahani!” Preesensin narratiivilla taas voi kertoa esimerkiksi, että ”He olivat kuulemma syömässä (yiyorlarmış)”. Indefiniittiperfektin narratiivilla voi sanoa, että ”Ai, olenkin jo lähettänyt (göndermişmişim) sen ja futuurin narratiivilla, että ”Myytte kuulemma (satacakmışsınız) talonne”. Konditionaalin narratiivilla voi huudahtaa, että ”Olisinpa tullut (gelseymişim) aikaisemmin!” ja optatiivin narratiivilla sanoa, että “Voi, että! Olisinpa ajatellut (düşüneymişim) tuota aikaisemmin!” Nesessiivin narratiivilla taas voi todeta esimerkiksi, että ”Hän ei olisi saanut sanoa (söylememeliymiş) noin”.

Narratiivi ei siis ole ihan aikamuoto, joka kertoo yhtäkkisestä, mystisestä tilanteesta, johon puhuja joutuu tai on joutunut. Kielioppikirjan mukaan narratiivimuodot liittyvät sellaisen asian kertomiseen, josta puhuja vain välillisesti tietää tai jonka todenperäisyydestä hänellä ei ainakaan kertomistilanteessa ole varmuutta. Tosin matematiikan opettajalleni pisteet kotiin selityksen yrityksestä, sillä narratiivi tarkoittaa myös tilanteita, joissa ikään kuin yllättäen kertoja huomaa tekevänsä tai tehneensä jotain… niin kuin että ”hups!” tai ”ohoh!”

Pitkien liittoverbien opettelussa on omat haastensa, mutta sijamuotojen opettelu ei sen sijaan ole ollut vaikeaa, siksi lähellä ne ovat omia sijamuotojamme. Ja niitä on turkissa lisäksi huomattavasti vähemmän.

Omat oppikirjani ovat maininneet viisi sijamuotoa, ja ne löytyvät myös netin turkin kielen kursseista: akkusativii, genetiivi, lokatiivi, ablatiivi ja datiivi. Eräässä nettikursseista sijoja kutsutaan englanniksi nimillä ”nothing state”, ”-i state”, ”-e state”, ”-de state” ja ”-den state”. Innovatiivisia, mutta eivät ehkä kovin valaisevia nimiä. Toinen nettikurssi kertoo sijoja olevan kuusi ja nimeää ne seuraavasti: 1. absolute/nominative, 2. accusative/direct object, 3. genitive/possessive/owner-of, sekä paikallissijat 4. dative/indirect object/motion toward, 5. locative ja 6. ablative/comparison/motion from. Nämä ovat jo selkeitä, ja kun noihin vielä lisätään kielioppikirjani nimeämä 7. instrumentaali, on turkin perussijamuotopaketti valmis.

Turkin oppikirjat, joita olen käyttänyt, on tosin tehty tällaisia tavallisia ekspatriaatteja ja turkin kielestä harrastusmielessä kiinnostuneita ajatellen. Voihan olla, että narratiivit, ablatiivit ja lokatiivit vain sekoittaisivat suurinta osaa… Mutta kuten sanottu: kielioppikirjan löytyminen oli onnenpäivä minulle 🙂

Kalaravintolassa

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Ruokajuttuja, Turistina Ankarassa, YleinenJätä kommentti

Kävimme sunnuntaina syömässä Ankaran ehkä erikoisimmassa kalaravintolassa turkkilaisten tuttaviemme kanssa. Tai ehkä erikoisimmassa ravintolassa noin yleensäkin.

WP_20170226_003.jpg

Kalbur balık -ravintola sijaitsee Oranin kaupunginosassa kerrostaloalueella, yhden korkean kerrostalon alakerrassa. Paikan omistaa vanha turkkilainen pariskunta. Ravintola on aika pieni ja kuulemma aina täynnä, paitsi maanantaina, jolloin se on kiinni. Ilman pöytävarausta on turha yrittää sisälle. Me varasimme pöydän ajoissa jo perjantaina. Ehdotimme ravintolan omistajalle ajaksi klo 17. Hän sanoit, että saamme pöydän klo 16.30 ja pois täytyy lähteä klo 19. Näillä mentiin.

Ravintolassa ei ole ruokalistaa, vaan ruuat ovat esillä kylmävitriinissä, josta ne tilausten mukaan paistetaan, höyrytetään tai keitetään asiakkaalle. Turkkilaiseen yhteisölliseen tapaan ruoka-annoksia tilataan yhteisesti koko ruokailuporukalle, ja turkkilaiseen tapaan monet huuhtelevat ruokansa alas rakılla. Näin teimme mekin. Tämä ei vielä tee paikasta erikoista. Erikoista on, että vaikka asiakkaat voivat itse tehdä tilauksensa, paikan omistaja loppukädessä tarjoaa asiakkaille, mitä haluaa tai on tarjoamatta, jos ei halua. Me saimme kaiken tilaamamme, mutta meille kerrottiin vähän moittien, että tilasimme “paljon”. Rakısta emme saaneet moitteita.

WP_20170226_008.jpg

Vuosi sitten emme ehkä olisi saaneet kaikkea, sillä varsinkin isäntä on aikaisemmin kuulemma ollut äärimmäisen jyrkkä. Ystävämme kertoivat, että isäntä on pehmennyt sen jälkeen, kun joku asiakas oli suuttunut, koska tämä ei ollut ensin saanut haluamaansa ja isäntä oli tullut vielä pöytäänkin komentelemaan, kuka syö mitäkin. Asiakas ja isäntä olivat ottaneet ihan käsirysyllä toisistaan mittaa. Omistaja oli kuulemma hävinnyt. Aika hurja tarina, sillä isäntä oli yli 70-vuotias hoikka papparainen.

Tuttavamme ovat käyneet ravintolassa usein, eivätkä hekään ole aina saaneet haluamaansa. Kerran isäntä oli kuulemma tokaissut, että te söitte tuota viimeksi, nyt otatte jotain muuta. Toisen kerran tuttavamme oli ottanut kaverin lautaselta juustopalasen, jota kaveri ei ollut jaksanut syödä. Omistaja oli tullut kärppänä paikalle, siirtänyt palasen takaisin kaverin lautaselle ja sanonut tuttavallemme, että koska sinä et tuota ole tilannut, et myöskään syö sitä.

Vaikka sekä ruuan tilauksen tekeminen että itse syöminen ovat aina vähän jänskättäviä tilanteita, ravintolaan palataan aina uudelleen. Sillä on omat uskolliset kanta-asiakkaansa, kuten tuttavamme. Merenelävät ovat ravintolassa aina takuutuoreita ja sen perusteella, mitä me söimme, annokset ovat aivan taivaallisen hyviä. Ankaran kalaravintolaksi annosten hinnatkin ovat hyvin kohtuullisia.

Jos tilaus onnistuu omistajapariskuntaa miellyttävällä tavalla, eikä pöydässäkään aleta sooloilla ruokien kanssa, ruokailutilanne on mitä mukavin. Isäntä kättelee vieraat ovella sekä heidän tullessaan että pois lähtiessään. Muutoin hän kuljeskelee ravintolassa katsomassa, että kaikki sujuu niin kuin pitääkin. Eli että kaikki syövät kiltisti, mitä ovat tilanneet, eivätkä kurkottele toisten lautasille.

wp_20170226_004

Myös meille sattui pieni kömmähdys. Olimme tilanneet kala-annoksen, joka tarjoiltiin rukolasalaatin kanssa. Annoslautasen reunalla oli sitruunaviipale, jonka puristimme rukolan ja kalan päälle. Omistaja oli vahtinut vierestä toimiamme silmä kovana ja riensi huomauttamaan, ettei sitruuna ole tarkoitettu kalalle, vaan pelkästään rukolalle. Toisen pienen moitteen isäntä kävi antamassa yhdelle seurueestamme, joka ei ottanut omaa kalaköfteään samaan aikaan kuin muut. Isäntä kävi huomauttamassa tuttavaamme, että otapas sinäkin tuo köfte, se odottaa tuossa tarjoiluastiassa, muut syövät jo omaansa. Muita etikettivirheitä emme tehneet, joten saimme kömmähdyksemme anteeksi. Ehkä sekin auttoi, että muistimme aina välillä kehaista ruokia, kun isäntä kulki pöytämme ohitse.

Tilastollisesta onnellisuusasteesta

On Tekijä kasehegeKategoria(t): YleinenJätä kommentti

Hürriyet Daily Newsissä oli tänään mielenkiintoinen artikkeli otiskolla ”Turkin onnellisuusaste on kohonnut 2016” (Turkey sees rise in happiness levels in 2016”). Artikkelissa siteerattiin Turkin Tilastokeskuksen (TÜİK) julkaisemaa vuoden 2016 Yaşam Memnuniyeti Araştırmasın eli Elämäntyytyväisyys-kyselytutkimuksen tuloksia. Tutkimuksen tavoitteena oli mitata yksilön yleistä tyytyväisyyttä elämäänsä sekä heidän yhteiskunnallisia arvojaan. Tutkimuksella pyrittiin myös kartoittamaan elämän erilaisten osatekijöihin vaikutusta yksilön onnellisuuteen sekä arvioimaan julkisia palveluja onnellisen elämän kannalta.

Artikkelin mukaan tutkimustuloksista käy ilmi, että 61,3% turkkilaisista on tyytyväisiä tämänhetkiseen elämäänsä. Jutussa kerrottiin myös, että tyytyväisten määrä on noussut viime vuodesta, sillä edellisen vuoden mittauksessa vastaava luku oli 56,6%. Vain 10,4% vastasi, että hän ei ole tyytyväinen elämäänsä. Lisäksi jopa 76,8% oli vastannut olevansa toiveikas tulevaisuutensa suhteen.

Vaikka kieltämättä hiukan skeptisesti suhtaudun tällaiseen kansallisten tutkimustulosten uutisointiin, ja toisinaan kansallisiin tutkimuksiinkin, ensimmäinen ajatukseni oli, että mahtavaa! Ensinnäkin: kerrankin positiivisia uutisia isolla otsikolla! Toiseksi: Toisin kuin tuntemani turkkilaiset, suuri osa ihmisistä näyttää täällä suhtautuvan positiivisesti elämäänsä ja tulevaisuuteensa jatkuvista maan sisäisistä terrori-iskuista, oman maan rajalla käytävästä sodasta, sisäpoliittisista vastakkainasetteluista, PISA:n masentavista tuloksista, EU:n ja Turkin välisistä ongelmista jne. huolimatta!

Artikkelissa annettujen tarkempien esimerkkien lukemisen jälkeen putosin kuitenkin mahtavasta takaisin maan pinnalle. Esimerkkien mukaan onnellisuusaste laski koulutustason mukana: koulupudokkaiden joukossa onnelliseksi elämänsä koki 63,5%, neljä vuotta koulua käyneiden joukossa onnellisia oli 62,9%, koko perusopetuksen käyneiden 60,2% ja lukion tai vastaavan käyneistä enää 57,8% tunsi elämänsä olevan onnellista.

Kuinka noihin onnellisuuslukuihin oli sitten päädytty? Tärkeimmiksi onnellisuuden osatekijöiksi kyselyyn osallistujat nimesivät julkisista palveluista (itselleni ainakin yllätysykkönen) joukkoliikenteen (78,4%),  turvallisuuspalvelut (75,5%), terveyspalvelut (75,4%), sosiaaliturvan (67,9%), koulutuksen (65,1%)ja lakipalvelut (57,9%). Muiden osatekijöiden järjestys oli terveys (72,1%), perhe (70,2 %), rakkaus (14,6%), menestys (7%), raha (3,2%) ja työ (2,3%). Luultavimmin vaihtoehdot oli annettu monivalintatehtävänä.

En onnistunut löytämään tutkimusta netistä, jotta olisin nähnyt, kuinka nuo onnellisuustekijöiksi valitut sitten tuovat onnellisuutta eli kuinka suurena osana ne ovat yksittäisen ihmisen elämää. Kävin ihan mielenkiinnosta katsomassa OECD:n sivuilta vastaavan onnellisuusmittauksen tulokset, jossa Turkki on ollut mukana. Mittauksen tuloksena on johdettu OECD:n Parempi elämä -indeksi.

OECD:n Parempi elämä -ideksin mukaan Turkki sijoittuu keskimääräisesti paremmin yhteiskunnallisessa aktiivisuudessa kaikissa sosiaaliluokissa (esimerkkinä viime vaalien osallistumisprosentti 85%), mutta keskimääräistä huonommin tulotasossa ja varakkuudessa, terveydessä, sosiaalisissa yhteyksissä, koulutuksessa, työtaidoissa, palkkauksessa, subjektiivisessa hyvinvoinnissa, ympäristön laadussa, työn ja vapaa-ajan suhteessa ja asumisessa. Harmittavia tuloksia TÜİK:n tutkimuksessa ilmenneitä onnellisuuden tärkeimpiä osatekijöitä ajatellen.

Aika yllättävää OECD:n tutkimuksessa mielestäni oli, että vaikka perhe koettiin TÜİK:n tutkimuksessa hyvin tärkeäksi osatekijäksi onnellisuudelle ja vaikka turkkilaista kulttuuria pidetään kovin yhteisöllisenä ja perhekeskeisenä, vain 84% ihmisistä kertoi tuntevansa jonkun, johon he voivat hädän tullen turvata. Esimerkiksi Suomessa, joka puolestaan ei ole tunnettu yhteisöllisenä kulttuurina, tuo luku oli 94%.

Vaikka työ oli TÜİK:n tutkimuksessa turkkilaisten onnellisuustekijöissä häntäpäässä, noin 39% työntekijöistä tekee OECD:n mukaan hyvin pitkää päivää (tuo on OECD:n korkein luku; keskimääräinen luku on 13%, Suomessa vain 4%). Terveyteen liittyen OECD:n tutkimuksessa oli mukana muun muassa veden laatu: Turkissa vain 63% oli tyytyväisiä veden laatuun.

Kansallisen koulutuksen tasoa voidaan tietysti mitata eri tavoi, mutta hyvin laajasti hyväksytty mittari on PISA-tutkimus, joista viimeisimmässä Turkin sijoitus oli matematiikassa 49., lukutaidossa 50. ja luonnontieteissä 52. Maita oli mukana 72, joten kovin hyvää tulos ei kerro Turkin koulutusjärjestelmästä, opetussuunnitelmasta ja opetuksen tasosta yleensä.

OECD:n tutkimuksessa turkkilaiset antoivat asteikolla 1-10 elämänsä onnellisuudelle arvosanaksi 5,5 (Suomi osallistui samaan tutkimukseen; suomalaisten arvosana onnellisuudelleen oli 7,4). OECD:n tutkimustuloksissa myös todettin, että Turkissa (samoin kuin Portugalissa ja Unkarissa) elämäänsä tyytyväisiä on suhteellisesti vähän. Tulos oli siis aikalailla erilainen kuin TÜİK:n tutkimuksen aikaansaama.

Edustivatko tutkimukset vaihtoehtoisia totuuksia? Mitä tutkimustulosten on tarkoitus palvella?

Koulukirjastovierailulla

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Ankaran historiasta, Turistina Ankarassa, Turkista, YleinenJätä kommentti

TAIWCCS:n (Turkish-American & International Women’s Cultural and Charitable Society) Bookmobile-matkakirjastomme sai muutama viikko sitten luvan jatkaa kouluvierailuja. Jee! Pari viikkoa pidimmekin tammi-helmikuussa väliä tapaamisissamme, sillä kaikki kirjat olivat valmiina ja odotimme vain, että tuo viime heinäkuun vallankaappausyrityksen jälkeinen vierailukielto poistettaisi. Nyt se on siis poistettu.

WP_20170214_001.jpgKirjat lajitellaan kirjastossa valmiiksi luokka-asteiden ja koulujen mukaan koreihin. Korit kannetaan pikkubussiin, jolla huristetaan oikeaan osoiteeseen.

Viime viikolla kävimme yhdessä ja tällä viikolla kahdessa valtion koulussa, jotka on valittu mukaan ohjelmaan. Kaikki sijaitsevat Ankarassa Mamakin piirikunnassa. Mamakissa asuu lähes 600 000 ihmistä ja siellä sijaitsee Ankaran, ja joidenkin tietojen mukaan jopa Turkin, laajin gecekondualue eli slummialue.

WP_20170221_008.jpg

Suurin osa Mamakin gecekonduista on 1980-luvun lakimuutoksella laillistettu. Ankaran ”kehittävä kaupunkisuunnitelma”, josta viime syyskuussa kirjoitin, ei ole kuitenkaan vielä ehtinyt täydellä teholla Mamakiin saakka. Myös Mamakia on kuitenkin alettu muuttaa ”tervellisemmäksi” ja ”modernimmaksi”: sinne johtaa hyvä moottoritie ja sieltä löytyvät muun muassa Ikea, Metro-tukkukauppamme ja Nata Vegan tehtaanmyymälöitä. Joista yksikään ei välttämättä suoraan palvele Mamakin gecekondujen asukkaita…

Ensimmäinen kohde viime viikolla oli eräs Mamakin ortaokuluista eli keskikouluista (vuosiluokat 5-8), jossa vierailimme koulun seitsemänsissä luokissa. Koulussa on kymmenen seitsemättä luokkaa, joten useampaan luokkaan emme olisi aamurupeamana ehtineet. Mamakin koulu on mukana ohjelmassa ensimmäistä vuottaan, joten rehtori pyysi meidät ensin juttusille huoneeseensa. Hän tarjosi meille käsinpesunestettä, sitten palan suklaata ja pian tuli kaikille teetä.

Seinällä rehtorin pöydän takana oli valtava, komea Atatürkin kuva, jonka vasemmalla puolella oli İstiklâl marşın eli itsenäisyysmarssin sanat ja oikealla puolella Atatürkin nuorisolle suuntaamat sanat. Löytyyköhän Suomen kouluista vielä presidenttien kuvia seiniltä? Ei ainakaan noin mahtipontisen kokoisia, ja kansallislaulun sanoja en ole nähnyt yhdessäkään.

WP_20170214_003.jpg

Tänään kävimme kahdessa Mamakin ilkokuluista eli alakouluista (vuosiluokat 1-4). Ensimmäiseen niistä oli sijoitettu myös alueen ortaokulun kaksi alinta luokka-astetta. Toisessa vierailemassamme alakoulussa oli vuosiluokkien 1-4 lisäksi anasınava eli esiopetusluokka. Molemmissa kouluissa oli vain kaksi rinnakkaisluokkaa kullakin luokka-asteella, joten ehdimme käydä kaikissa koululuokissa.

Molemmat alakoulut ovat toista vuotta mukana ohjelmassa, joten lainaustoiminta oli sekä henkilökunnalle että isommille oppilaille tuttu. Pienet ekaluokkalaiset olivat mukana ensimmäistä kertaa, ja voi, miten iloisiksi me heidät teimme! Toivottavasti lukuinnostus säilyisi heillä pitkään. Viides- ja kuudesluokkalaiset eivät kovasti kirjojen lainauksesta ainakaan tällä kertaa innostuneet.

WP_20170221_005.jpg

Ensimmäinen vierailukohteemme on mukana EU:n tukemassa Students’ Red Roof -ohjelmassa, jonka tavoitteena on jakaa tietoa ja taitoja käsitellä ja ennalta ehkäistä luonnonkatastrofeja ja terrori-iskuja omalla alueellaan. Projektin piiriin kuluu koko kouluyhteisö, ympäröivä yhteisö mukaanlukien. Projekti on Turkin, Kreikan, Italian ja Romanian yhteistyöprojekti.

WP_20170221_007.jpg

Resursseiltaan Mamakin koulut yllättivät minut. Ensimmäisenä minut yllätti luokkien pieni oppilasmäärä. Keskikoulussa oli 25-30 oppilasta luokkaa kohti, alakoulussa maksimissaan 25. Valtion koulut saavat valtion puolesta tarkastetun oppimateriaalin ilmaiseksi eli oppilailla oli käytössään myös oppikirjat. Luokat olivat tilavan tuntuisia, vaikkakin hyvin tyhjiä. Vierailemissani keskikoulun luokissa ei ollut edes kaappeja. İlkokulun luokista kaappi kyllä löytyi ja esiopetusluokassa oli jopa leikkinurkkauksia.

Mikä taas ei kouluissa yllättänyt oli, että luokat huokuivat samaa tunnelmaa kuin opettajansa. Kaikki oppilaat olivat periaatteessa tyytyväisen oloisia, mutta joissakin luokissa oli selvästi yhdessäolemisen ja -tekemisen tunnelma. Niissä luokissa myös lainattiin kirjoja kaikkein innokkaimmin.

Turkkilainen tupakoi ja muita biisejä

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Yleinen2 kommenttia

Päädyin tänään ikään kuin vahingossa Kala-balik-nimiselle blogisivulle (https://kalabalik.finland.fi/fin-muziginde-turk-esintileri-2-bolum/). Siellä oli vuodelta 2014 juttua suomalaisista lauluista, jotka jollakin lailla liittyvät Turkkiin. Laulujen sanat oli vielä käännetty turkiksi! Sivu näyttää olevan Suurlähetystömme vanha (?) blogisivu. Bloggaukset on varmasti tehty juhlavuoden kunniaksi: vuoden 2014 syksyllä oli kulunut 90 vuotta siitä, kun Suomi ja Turkki allekirjoittivat ystävyyssopimuksen.

Mutta lauluihin… Eka bloggauksesta löytyy muun muassa ”Uska dara, Bosborin pintaan…” ja ”Istanbul sai Konstantinopolilta…”. Vähän uudemmista turkkilauluista ovat mukaan päässeet Nurmion ”Ankara on ainoa…” ja Bablon ”Alanyan kuningas”.

Toisesta bloggauksesta löytyvät sanat suomeksi ja turkiksi muun muassa laululle ”Kauan on kärsitty vilua ja nälkää”, joka kertoo 1877-78 osmanien ja venäläisten sodasta, jossa suomalaiset olivat mukana taistelemassa, siellä Balkanin vuorilla ja vähän kauempanakin. Sivulta löytyvät myös ”Istanbulin kuu” ja ”Haaremin ruusu”.

Toisella blogisivulla oli mainittu myös 1970-luvun lastenlaulu ”Turkkilainen tupakoi” ja kerrottu myös sen sanaleikki – mitä itse asiassa kaikki suomalaiset eivät ole edes tajunneet! Itsekin olen joskus kuullut laulusta pätkiä, mutta luulin ihan tosissaan, että siinä laulettiin tupakoinnista 🙂 Kappaleen on säveltänyt Pedro Hietanen ja sanoittanut Jukka Itkonen. YouTubesta biisi löytyy osoitteesta: https://www.youtube.com/watch?v=Lf4s5PSEzqI Käykää ihmeessä kuuntelemassa: tämä on hauska!

Turkkilainen tupakoi,
Atatürk Glasumoi, asuu turkissa,
ja sen lapset ilakoi turkin nurkissa.
Atatürkin ukilla sekä ristilukilla
on ikioma leipomo turkin hihassa
ja ukin mopo seisoo hihan pihassa.

Pelimanni soita, soita, soita,
neitoset jo palmikoita kukin koristaa.
Turkkiin kohta koita, koita, koita
saapuu pitkin maailmoita,
mansikoita, piirakoita on tupa tulvillaan.

Turkissa nyt viulut soi
Atatürk Glasumoin tytöt vihitään.
Vieraat kaikki karkeloi, häitä vietetään.
Ulsterista sulhaset, Jevgeo ja Mimoset,
kuvankauniit kaksoset ovat kotoisin;
uljaita kasakoita tietty kumpikin.

Pelimanni soita, soita, soita,
Glasumovin nuorikoita viedään miehelään.
Näissä häissä koita, koita, koita
lentää pitkin naulakoita,
maljakoita, valjakoita on tupa tulvillaan.

Turkkilainen tupakoi
Atatürk Glasumoi melkein liikuttuu.
Sulhoin äiti tarinoi alla vaatepuun.
Esikoiden aikana muinaisessa Roomassa
oli meidän väkemme suurta sukua:
ne palatsissa järsi Neron pukua.

Pelimanni soita, soita, soita,
Glasumovin nuorikoita viedään miehelään.
Näissä häissä koita, koita, koita
lentää pitkin naulakoita,
vesikoita, karjakoita on tupa tulvillaan.

Turkkilaisen tupakoin,
Atatürk Glasumoin, tyttäret jo on
kukitettu neilikoin turkin vuoriston.
Aamunkoikin kohoaa portaille, ja vilkuttaa,
kohta kahta neitosta viedään onnelaan
– jos ukki sulhasille lainaa mopoaan.

Pelimanni soita, soita, soita,
Glasumovin nuorikoita viedään miehelään.
Näissä häissä koita, koita, koita
pyörii pitkin koivikoita,
mustikoita, puolukoita on tienoo tulvillaan.

Viiniä pikkutilalta suoraan kotiin

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Ruokajuttuja, Yleinen2 kommenttia

Vierailimme kurban bayram -lomallamme syyskuussa Yedi bilgelerin eli Seitsemän tietäjän viinitilalla Selçukissa. Pääsimme tuolloin maistamaan paria selkiytymässä olevaa viinierää, jotka vakuuttivat meidät niin, että ostimme tilan kaupasta mukaamme laatikollisen viiniä. Lokakuun alussa avasimme Pythagoras-viinin ja ihastuimme siihen niin, että laitoin viinitilalle viestiä ja kysyin, saako tuota herkkua ostaa myös Ankarasta. Valitettavasti ei saanut, mutta viinitilalta sai kuulemma tilata suoraan ”kargona” kotiovelle; viinitila maksaa kuljetuskustannukset.

Viivyttelimme tilauksemme kanssa sen verran, että saimme maistettua muitakin ostamiamme viinejä. Lokakuun lopussa laitoimme sitten sähköpostilla tilauksen menemään. Saimme vastauksen, että haluamiamme viinejä on vielä varastossa ja että he laittavat ohjeet luottokortilla maksamiselle. Näin helppoa se on. Jäimme odottelemaan postia.

Marraskuun puolen välin jälkeen emme vielä olleet uutta sähköpostia saaneet, joten laitoin tilalle jälleen viestiä. Jäimme odottamaan…

Vastausta ei vielä joulukuussa kuulunut, ja asia lähes unohtui joksikin aikaa joululomahulinassa.

Tammikuussa olimme Ankarassa ulkona tuttaviemme kanssa ja juttelimme lomamatkailusta Turkissa. Samassa jutustelussa kävimme läpi Yedi bilgelerin reissumme, ihastuksemme tilan viineihin ja epäonnistuneen viinitilauksemme. Selçukin kupeesta, Izmiristä, kotoisin oleva tuttavamme pyysi antamaan hänelle paikan puhelinnumeron – hän soittaisi ja kysyisi, missä mennään. Paikka alkoi kiinnostaa häntäkin, erityisesti se, että toisin kuin turkkilaiset viinit yleensä, tilan viinit ovat vähäsulfiittisia. Yksi vaihtoehto tuttavamme mukaan kuulemma on, että tila on mennyt konkurssiin ja se on jouduttu sulkemaan. Näinkin on käynyt monelle hotelli-ravintolakohteelle Turkissa turistivirran pysähdyttyä, eikä siitä erikseen ilmoitella asiakkaille.

Tuttavamme soitti viinitilalle. Yedi bilgeler ei ollut sulki, vaan siellä oli kuulemma oltu siinä uskossa, että oli meidän vuoromme kirjoittaa postia heille. Olivat siis ajatelleet tällaista vuorottelujärjestystä. Ja ehkä oli saattanut kuulemma käydä niinkin, että meidän vuorollamme lähettämämme sähköposti oli unohtunut, minkä seurauksena oli ehkä unohdettu ottaa vuorollaan yhteyttä, koska (sulkemisen sijaan) tilalla oli kuulemma ollut kovasti kiireitä koko loppuvuoden ja kiire jatkuu edelleen. Mutta kaikki hyvin, problem yok: kaipaamiamme viinejä oli edelleen varastossa!

Saimme viimein tammikuun lopussa sähköpostitse maksukaavakkeen, jonka täytimme, ja teimme tilauksemme: 6 kpl Pythagoras reserve 2013, 6 kpl Solon Attica reserve 2012, 4 kpl Miletos 2015 ja 4 kpl Bias Priene reserve 2012.

Saimme helmikuun 1. päivä viestin, että kaikki ok ja kargo on kotiovellamme seuraavana päivänä. Ei kun postipoikaa odottelemaan…

Ihan noin helposti ei asia kuitenkaan hoitunut. Jostakin syytä maksu ei onnistunut, vaan jouduimme lähettämään maksukorttitietomme uudelleen. Ja taas odottelemaan…

Eilen sain seuraavan tekstiviestin osoitteesta MNG kargo: NOLU KARGONUZ ADRESINIZE GETIRILMISTIR. BULUNAMADIGINIZDAN SUBEMIZDE BEKLETILMEKTE OLUP, YARIN ALMANIZ RICA OLUNUR. Koneellisissa tekstiviesteissä ei käytetä turkkilaisia kirjaimia – vähän kuin aakkosilla ja ookkosilla kirjoittaisi suomea – joten hiukan meni aikaa tavailla viestiä. Päädyin käännökseen, että joku kargo oli saapunut osoitteeseeni, ja jos minä en ole tavoitettavissa, niin se odottaa heidän konttorissaan ja huomenna sen voi hakea sieltä, olkaa hyvä… Koitin vielä Googlen käännöskoneella, olisiko siellä parempaa ehdotusta. Google ehdotti, että “Lasti toimitetaan osoitteesi. Bulunamadığız meidän haara on pidossa, voit pyydetään saada huomenna”. Päätin taas odotella vähän aikaa, loppusuoralla kuitenkin ymmärtääkseni jo olimme…

Iltapäivällä ovikello soi ja kargopoika seisoi siellä kahden pahvilaatikon kanssa! Jippii, viinimme olivat täällä! Tilauksestamme kotiovelle toimitukseen meni kolme kuukautta ja yksi viikko.

Avasin laatikot ja kappas, vielä yksi ylläri: toisessa laatikossa oli kuusi viinipulloa sikin sokin, suojamuovit viinissä ja pieniä lasinsiruja laatikon pohjalla. Laatikosta puuttui kaksi viinipulloa, jotka olivat oletettavasti jossakin vaiheessa matkaa menneet rikki ja ne oli poistettu. Toinen laatikko oli tip-top, pullot siististi suojineen pystyssä, ehyinä ja puhtaina.

WP_20170208_005.jpg

Laitoin viestiä viinitilalle. Tunnin kuluttua tuli vastaus, jossa pahoiteltiin kargon huolimattomuutta ja luvattiin tänään laittaa kaksi puuttunutta pulloa tulemaa. Itse asiassa he lupasivat laittaa ”two broken bottles”, mutta toivottavasti ei sentään…

Mitä tästä opimme? Että viinikargotilaus toimii Turkissa. Ja että se noudattaa, kuten kaikki muukin täällä, Turkin aikaa ja aikataulua. Mutta kyllä kannatti! Nyt luulisi turkkilaisten viinien vähäksi aikaa riittävän – tosin osa noista lähtee kesälomalla mukanamme Suomeen grilliruuan seuraksi perheen ja ystävien kanssa 🙂

WP_20170208_007.jpg

P. S. Kaksi täyttä, ehyttä hyvin pakattua viinipulloa saapui heti seuraavana päivänä kargona rikkoutuneiden tilalle.

Suomiruokafiilistelyä

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Ruokajuttuja, YleinenJätä kommentti

Suomen kansallisruuaksi valittiin alkuvuodesta ruisleipä.  Minusta se oli hyvä valinta. Hapan ruisleipä on eräs niistä ruokatuotteista, joita olemme alusta saakka Suomesta kantaneet mukanamme ulkomaille. Sen lisäksi, että ruisleipä on hyvää, se on myös vitamiini- ja hivenaine pommi: ruisleivästä saa kuitujen lisäksi rautaa, magnesiumia, B-ryhmän vitamiineja, E-vitamiinia, sinkkiä, seleeniä ja kaliumia.

Kun lapset olivat pieniä, Suomesta lähti mukaamme yleensä Vaasan ruispaloja ja Reissumiehiä. Omia suosikkejani ovat nykyään Kärppä-ruis ja Uotilan maalaisruislimppu, molemmat tuhtin tummia rukiisia. Muita Suomessa matkalaukkuun päätyviä olivat ennen näkkileipä ja hapankorppu. Wasa-näkkäreitä ja Finncrispejä on jo vuosia saanut ulkomailta, ja Suomessa valmistettuja pieniä pyöreitäkin löytyy Ikeasta.

Bangkokista sai itse asiassa jonkin aikaa hyvää hapanta ruisleipää nimellä ”Finland bread”, mutta vuoden 2015 jälkeen sitä ei enää lähikauppamme hyllyltä löytynyt. Täältä Ankarasta taas saa turkkilaista ruisleipää, cavdar ekmekiä, joka käy hyvänä oikean ruisleivän korvikkeena. Sen valmistuksessa on käytetty ruisjauhoja, mutta oikeaa ruisleipää se ei ole.

wp_20170205_010

Aikoinaan Bangkokissa hapatin itselleni ruisjuuren, mutta se katosi jossakin muutoistamme. Ruisleipämme on pitkään tehty Myllärin ruisleipäaineksista, jotka sisältävät taikinajuuren. Tuote valittiin vuonna 1997 vuoden elintarvikkeeksi, enkä ihmettele. Siitä saa aikaan herkullisen ruisleivän helposti myös leipäkoneella.

Uusi tuttavuus meille viime joululomallamme oli Tuoppi mallasmestarin rukiinen saaristolaisleipä, jota Mummu oli tehnyt joulupöytään. Saimme lahjaksi leivän valmistuspaketin, jonka aukaisin tänään. Olipas saaristolaisleivän tekeminen helppoa! 2,5 dl vettä paketin jauhoainesten sekaan, taikina paketin mukana tulevaan vuokaan ja kohottamisen jälkeen uuniin.

Kansallisruokaraati on kuulemma ehdottanut, että suomalaisen kulttuurin päivä eli Kalevalan päivä nimettäisiin myös ruokakulttuurin päiväksi. Kannatan! Minulta on useasti kysytty, millaista ruokaa valmistan kotona ja millaista on suomalainen ruoka. Ruokatottumukset ja ruokakulttuuri opitaan kotoa. Minulle suomalainen ruoka tarkoittaa paljon kasviksia ja juureksia, maitotuotteita, kalaa, kasviöljyä, marjoja – ja sitä ruisleipää, jota on pakko saada ainakin viikonlopun aamiaisella.

Netistä löytyi sellainen mielenkiintoinen tieto, että kymmenen suomalaista elintarviketta on hyväksytty EU:n nimisuojajärjestelmän pariin: Lapin puikula (suojattu 1997), sahti (2002), kalakukko (2002) ja karjalanpiirakka (2003), Lapin poron liha (2009), Lapin poron kuivaliha (2010) Lapin poron kylmäsavuliha (2011), Kainuun rönttönen (2008), Puruveden muikku ja Kitkan viisas (2013).

 

Jatkomietintöjä viimekertaiseen

On Tekijä kasehegeKategoria(t): Turkista, YleinenJätä kommentti

Suomen kesäloman jälkeen pohdiskelin demokratian käsitettä täältä Turkista käsin. Syksyllä totesin, että Turkki on nykymääritelmän mukaan demokratia, vaikkakin sen täytäntöönpano on vielä vaiheessa. Tänä keväänä olen joutunut miettimään perustelujani uudelleen…

Turkin parlamentti siis hyväksyi tammikuussa muutosehdotuksen maan perustuslakiin, ja paketti on nyt lähetetty istuvalle presidentille hyväksyttäväksi. Presidentillä on aikaa päätöksentekoon 18 päivää – luulisi riittävän, kun on kuitenkin itse puolueensa kanssa muutosehdotusten takana. Hyväksyvä nimen allesutaisu tarkoittaa, että kansanäänestys presidenttijohtoisesta valtiomuodosta järjestetään Turkissa huhtikuun 2. tai 9. päivä.

Turkin nykyinen perustuslaki on kirjoitettu sotilasvallan aikaan vuonna 1982. Sen mukaan Turkki on demokraattinen, sekulaarinen ja perustuslaillinen tasavalta, jonka päämies on tasavallan presidentti. Toimeenpanovaltaa harjoittaa pääministerin ja ministerineuvoston muodostama hallitus, ja lainsäädäntövalta on parlamentilla. Perustuslain mukaan oikeuslaitos on itsenäinen, ja perustuslakituomioistuin päättää lakien ja asetusten yhteensopivuudesta maan perustuslain kanssa. Mikä sitten muuttuu/isi oleellisesti, jos/kun ehdotetut muutokset hyväksytään? Mikäli mediaa on uskominen, ainakin nämä seikat:

Uuden perustuslakiehdotuksen mukaisesti kansa antaa ”kyllä” äänillään mandaatin siirtää maan hallintovalta virallisesti yhden miehen harteille, kun pääministerin virka lakkautetaan ja presidentille siirretään valtaa oikeuslaitoksen jäsenten nimittämiseen. Turkki jatkaa virallisesti edelleen parlamentaarisena demokratiana, mutta presidentti saa oikeuden hajottaa parlamentin.

Pääministerin viran lakkautuksen myötä presidentti voi nimittää ilman parlamentin hyväksyntää muun muassa ministereitä ja alivaltiosihteerejä sekä varapresidentin. Presidentillä on myös valta perustaa tai lakkauttaa periaatteessa mikä tahansa julkinen yksikkö ja uudelleen määrittää ministeriöiden tehtäviä eli itse asiassa muuttaa koko hallintojärjestelmää ilman parlamentin hyväksyntää.

Uuden perustuslain tuella presidentti voi myös suoraan vaikuttaa maan lakipykäliin. Lukuun ottamatta kansalaisten yksilövapauksia ja heidän poliittisia oikeuksiaan, presidentti voi tarpeen mukaan säätää uusia lakeja esimerkiksi katsoessaan, että parlamentin säätämät lait eivät ole tarpeeksi tarkkoja tai kattavia. Toisaalta valtion päämies on uuden perustuslain mukaan myös vastuussa kansallisesta turvallisuuspolitiikasta ja hänellä on valta päättää armeijan käytöstä. Eli presidentti voi uuden perustuslain turvin myös julistaa maahan poikkeustilan, jonka varjolla perustuslaillisia oikeuksia, mukaan lukien yksilövapauksia ja poliittisia oikeuksia, voidaan rajoittaa ilman, että ne johtaisivat oikeustoimiin.

Presidentin selusta on aika hyvin suojattu, sillä parlamentti ei voi takautuvasti puuttua presidentin laatimiin lakeihin – vain perustuslakituomioistuimella on valta puuttua niihin. Ja uuden perustuslain mukaan presidentillä on valta nimittää vuosittain perustuslakituomioistuimen 15 jäsenestä 12.

Voi(si)ko Turkkia uuden perustuslain myötä edelleen kutsua demokratiaksi tai edes demokratian vaiheessa olevaksi maaksi? Kovin demokraattisilta eivät esitetyt muutokset ainakaan suomalaisen näkövinkkelistä tunnu: nehän siirtävät käytännössä sekä päätösvallan että toimeenpanovallan yhdelle ihmiselle. Mutta entä, jos tämä yksi ihminen toteuttaakin kansan tahtoa? Ainakin suurimman osan, koska muutenhan uusi perustuslaki ei äänestyksessä mene edes läpi.

Nykyinen presidentti on ensimmäinen, joka on valittu suorilla kansanvaaleilla. Turkkilaisen A&G tutkimuskeskuksen mukaan häntä äänesti elokuun 2014 vaaleissa 55% naisista ja 48% miehistä. Toukokuussa 2016 tehdyssä tutkimuksessa osallistujilta kysyttiin, kuka on heidän suosikkipoliitikkonsa. Edelleen 49,4 % vastasi ”Erdoğan” ja 86 % vastaajista kertoi lisäksi kannattavansa nykyistä valtapuoluetta. Ymmärtääkseni hänen ja hänen edustamansa puolueen suosio ei prosentuaalisesti ole kaukana noista luvuista tänä päivänäkään.

”Kansan valitsemalla presidentillä täytyy olla suurempi kuin vain nimellinen rooli maan politiikassa”, sanoo Erdoğan. Nykyinen maailmantilanne vaatii toimintaa nopeita päätöksiä: presidentin valtaoikeuksia lisäämällä voidaan tehdä päätökset nopeasti ja myös toimeenpanna ne ilman hankalia ja aikaa vieviä parlamenttikäsittelyjä.

Mutta kuten sanottu: osa kansasta uskoo edelleen, että huhtikuussa äänestetään terroristeja vastaan tai terroristien puolesta. Vaikkei perustuslain puoltajien tällainen vaaliretoriikka olisikaan demokratian vastaista, on se minusta ainakin eettisesti ja moraalisestikin väärin.