Turkin parlamentti hyväksyi 21.1. perustuslakimuutosehdotuksen, joka lopullisesti hyväksyttäessä toisi tai tuo suuria muutoksia maan viralliseen poliittiseen järjestelmään. 18-artiklainen paketti siirtäisi tai siirtää ylimmän toimeenpanovallan virallisesti parlamentilta presidentille. Turkki siirtyisi tai siirtyy siis virallisesti parlamentaarisesta demokratiasta presidenttivaltaiseen järjestelmään. Epävirallisestihan se on sitä ollut jo jonkin aikaa. Konditionaali muuttuu virallisesti indikatiiviksi, jos myös huhtikuussa järjestettävässä kansanäänestyksessä enemmistö on muutosten puolella.

Ei lie yllätys, että artikkelimuutospaketin takana on johtava hallituspuolue, eikä lie yllätys, että yli puolet parlamentin jäsenistä kuuluu tähän johtavaan puolueeseen. Muutosta puolsi 339 ja sitä vastusti 142 parlamentin jäsentä. Vaikka muutoksen puoltajat olivatkin enemmistönä, ei parlamentin päätös ollut helppo. Median mukaan tunteet kuumenivat parlamenttikäsittelyssä niin, että siellä oltiin välillä käsikähmäsillä. Eräs sitoutumattomien edustaja kahlehti itsensä jopa käsiraudoilla puhujakorokkeen mikrofoniin. Olisinpa ollut kärpäsenä katossa!

Poliittista retoriikkaa ja propagandaa käydään nyt muutosehdotuksen puolesta ja vastaan mediassa ja julkisissa puheissa. Presidentin valtapuolue on saanut mukaansa myös yhden hallituspuolueista. Molemmat muutosta puoltavat puolueet ovat todenneet erään muutosta vastustavan hallituspuolueen olevan kurdien itsenäisyyspuolueen jatke – eli tuon terroristijärjestön, joka tekee terroristi-iskuja ympäri Turkkia, myös täällä Ankarassa ja Istanbulissa.

Hallituspuolueen retoriikan mukaan ehdotukselle annettu “ei”-ääni tarkoittaisi, että Turkki siirtyisi ajassa 100 vuotta taaksepäin aina itsenäisyyssotaansa saakka, Turkin yhtenäisyys horjuisi ja terrorismi vain syvenisi entisestään. “Kyllä”-ääni taas tarkoittaisi, että Turkki pääsisi eroon vuosisatojen status quo -tilanteestaan ja terroristiorganisaatioista ja terrorismista Turkin maaperällä.  Eli: Ruksaamalla kansanäänestyksessä ”ei muutosta” äänesi menee terroristeille ja terroristien tukijapuolueille; ruksaamalla ”kyllä” annat äänesi terroristien vihollisille. Tämän pohjalta ei ole siis ihme, että osan kansasta pelätään huhtikuussa äänestävän terrorismia vastaa tai terrorismin puolesta – eikä sanovansa mielipidettään parlamentaarisen järjestelmän lakkauttamisesta ja siirtymisestä presidentin yksinvaltaan.

Oppositiopuolueen retoriikan keskiöön järjestelmämuutos sen sijaan kuuluu, mutta kuinka hyvin se saavuttaa kansan eli äänestäjät? Opposition mukaan “kyllä”-ääni tarkoittaa, että Turkki palaa poliittisesti tasavallan perustamisen aikaan eli yksipuoluejärjestelmään ja monipuoluepolitiikka tulee olemaan historiaa. Elämme ehkä suurten muutosten aikoja Turkissa. Konditionaalista indikatiivin kautta imperatiiviin?

Koulutus ei varsinaisesti ole Ankaran Team Finlandimme keskeinen asia, mutta postia asian tiimoilta sinnekin aina joskus tulee. Kuten joulukuun lopulla, kun Ankaran Dost Kolej lähestyi koulutusasioissa lähetystöämme. Viesti lähetettiin eteenpäin sähköpostiini.

Dost Kolej etsi koulutusseminaaripäivilleen jotakuta suomalaista kertomaan heille Suomen koulutusjärjestelmästä. Kuulosti mukavalta ja helpolta hommalta, joten otin asian hoitaakseni.

Tämän viikon maanantaina kävin heidän Ümitköyn kampuksellaan tutustumassa Dost Kolejin päiväkotiin ja ala-asteeseen – anaokuluun ja ilkokuluun. Oppilaat ovat parhaillaan talvilomillansa, joten paikalla oli vain koulun henkilökuntaa.

Koulu on yksityinen turkkilainen koulu. Osa opettajista puhuu sujuvaa englantia – suurin osa kuulemma ymmärtää kieltä, mutta ei osaa puhua sitä.

Naisopettajat vastaanottivat minut turkkilaiseen tapaan pussaamalla kuivasuudelmat molemmille poskille. Koska rehtori oli mies, en edes yrittänyt pusutella, vaan tarjosin reippaasti käteni ja puistelin suomalaiseen tapaan käsiterveiset johtajan kanssa. Johtajan ilme olisi ollut kuvauksen arvoinen – oikein nauratti jälkeenpäin! Koulun filosofia perustuu vahvasti islamilaiselle uskonnolle, mitä en tiennyt. Oudot naiset eivät yksikertaisesti kättele outojen miesten kanssa. Sain kuitenkin kömmähdykseni anteeksi ja meillä oli oikein mukava juttutuokio jälkeenpäin Suomalaisesta koulutuksesta ja koulutuksen kehittämisestä hänen huoneessaan. Johtaja kuului niihin, jotka ymmärtävät englantia mutta eivät puhu sitä, kun pikku pakon edessä eli silloin, kun kukaan naisopettajista ei ole kääntämässä.

Vierailin koululla lounasaikaan, joten sain koulussa myös hyvän turkkilaisen lounaan: linssikeittoa, kebapia ja salaattia ranskanperunoiden ja riisin kanssa.

Eilen iltapäivällä oli sitten varsinainen seminaariosuuteni, joka ensimmäisen tapaamisen jälkeen oli muuttunut Suomen koulutusjärjestelmän esittelyn lisäksi puolentoista tunnin ”workshopiksi” aiheesta koulutuksen kehittäminen. Paikalla oli eilen seitsemisen kymmentä opetushenkilökunnan jäsentä sekä tulkki. Osa henkilökunnasta ei ihan oikeasti osannut kovinkaan hyvin englantia.

Seminaariin osallistuminen oli todella miellyttävä kokemus. Suomalainen koulujärjestelmä ja Suomen uudet opetussuunnitelmat kiinnostivat kovasti. Puhujan kannalta oli todella mukavaa, että kaikki olivat tosissaan mukana: he kuuntelivat, keskustelivat ja kyselivät paljon – sekä opettajat että hallinnon puolen ihmiset, joita heitäkin oli paikalla. Tunnelma oli oikein vapautunutta ja keskustelu avointa. Erityisen mukavaa oli, että koulun johtajat olivat läsnä ja osallistuivat aktiivisesti keskusteluun molempien sessioiden ajan. Koulua ei voi kehittää ilman heidän aloitettaan ja tukeaan.

Thaimaassa tekemästäni koulutustyöstäni oli tämän rupeaman järjestämiselle suuri hyöty. Minulla oli paitsi asiat ajateltuina ja järjesteltyinä valmiiksi, myös valmista englanninkielistä materiaalia, jota pystyin käyttämään. Ei enää harmittanut niin kovasti, että thaimaalaiset koulutusyrittäjät jättivät maksamatta palkan työstäni, jonka tein heidän tulevalle koulullensa. Minulla oli valmiina luonnokset suomalaisten opetussuunnitelmien sulauttamisesta ulkomaalaiseen opetussuunnitelmaan esiopetuksesta lukioasteelle saakka – ja kaikki englanniksi. Minkä taakseen jättää harmissaan, sen edestään löytää iloissaan 🙂

Palkaksi sain viedä suomalaista koulutustietoa eteenpäin, tutustua mukaviin turkkilaisiin opettajiin, hyvän mielen ja kauniin kukkakimpun.

Kävimme eilen erään ystäväni luona mattokutsuilla. Göremeläisen Dowrey-kaupan mattokauppiaat olivat matkustaneet Ankaraan mattojaan kauppaamaan, koska turistipulasta kärsivässä Göremessä ei kauppa tällä hetkellä kannata. Tarjolla oli myös valikoima ihania juustoja ja viinejä, joista nautiskelimme mattojen katselun lomassa.

Myynnissä oli haleja, kilimejä, sumakkeja ja cicimejä. Halıt ja kilimit olivat niminä meille ennestään tuttuja. Kilimit ovat kudottuja mattoja, joita uskotaan Turkissa ensimmäisen kerran kudotun jo 7000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Halı puolestaan on solmittu matto, joita alueen nomadien uskotaan alkaneen kutoa 8. tai 9. vuosisadalla. Villalangasta solmittuja mattoja käytettiin paitsi mattoina, myös seinäkoristeina. Käsinkudotut matot ovat nykyään harvinaista taidetta. Yhden maton valmistukseen käsin voi kulua useita vuosia. Göremeläisiltä opimme, että sumakit ovat kilimin tapaisia, ilman kuvioiden reunalla olevia aukkoja ja paksumpia. Opimme myös, että cicimit ovat suuria nomadien kutomia mattoja, jotka on tehty kahdesta suorakaiteenmuotoisesta kappaleesta, jotka on neulottu keskeltä yhteen.

Mattokauppiaat valottivat jokaisen vanhan maton taustaa, joka heillä oli myynnissä. Jokaisella matolla on oma tarinansa kerrottavana. Kauppiaiden tarinat olivat lähinnä lyhykäisiä kuvauksia alueesta, jossa matto on kudottu sekä maton kuvioinnista, mutta netistä löytyi ihana kokonainen tarina eräästä matosta:

Yürük-heimon päällikkö näki vastakudotun kilimin erään teltan edessä. Aikansa kilimiä katseltuaan päällikkö kutsutti luokseen kilimin kutoneen tytön isän. Päällikkö kysyi isältä: ”Sinulla on tytär, eikö niin?”

”Kyllä”, vastasi isä. “Uskoakseni haluat naittaa tyttäresi jollekulle, jolle hän ei halua vaimoksi”, jatkoi päällikkö, “sillä hänen sydämensä kuuluu toiselle”.

Isä oli ensi kovin ihmeissään päällikön sanoista, mutta sitten hän puuskahti puhumaan: ”Se on totta, sillä olen köyhä mies ja mies, joka haluaa naida tyttäreni on rikas, joten lupasin hänelle tyttäreni käden. Tyttäreni on kuitenkin menettänyt sydämensä köyhälle nuorelle miehelle… mutta kuinka voitte tietää tämän?”

Päällikkö osoitti maassa olevaa kilimiä ja kysyi: ”Eikös tyttärenne kutonutkin tämän kilimin?” ”Kyllä hän kutoi”, vastasi isä, johon päällikkö vastasi: “Tiedän tämän kielestä, jota tyttärenne kutoma kilim puhuu… Annan sinulle hevosen ja kamelin. Mene ja naita tyttäresi sille, jota hän rakastaa. AI niin! Ja kerro tyttärellesi, että kilim on kauniisti kudottu, mutta hänen kannattaisi käyttää vähän vähemmän vihreää punaisen vieressä. Olin vähällä tulkita väärin”.

(Tarina Mehmet Onderin artikkelista ”Anadolu’da Kilimler de Konusur, ” Turkiye Is Bankasin ”Kultur ve Sanat”, 11, 1999, Ankara, Turkki)

Mattojen kieli todellakin sisältää symboleja, kuvioita ja geometriaa, joita harjaantunut silmä osaa lukea. Mattoja kutovat perinteisesti naiset,  joista jokainen kutoo tai solmii mattoon oman tarinansa. Kuvioina voi olla esimerkiksi nainen kädet lanteilla, silmäkuvioita pahaa katsetta torjumaan, skorpioneja hyvää onnea tuomaan, suden suita karjaa suojelemaan ja erilaisia amuletteja.

Osa göremeläisten myynnissä olevista matoista oli jopa 100 vuotta vanhoja, osa vanhojen mallien uudempaa tuotantoa. Mattojen materiaaleina ovat lampaan, vuohen tai kamelin villa, silkki ja puuvilla. Villaa ja silkkiä käytetään pääasiassa maton nukan solmimiseen, puuvillaa taas loimilankojen materiaalina. Ostimme itsellemme vanhan turkkilaisen villakilimin, vanhan armenialais-azerbaistanilaisen villasumakin ja uuden turkkilaisen villakilimin.

Suuri osa göremeläisten mattokauppiaiden tuotteista oli kotoisin Kappadokiasta, mutta heillä oli mukanaan myös persialaisia ja afganistanilaisisa mattoja. Turkkilaiset matot ovat karkeampia kuin maailman parhaimpina mattoina pidetyt persialaiset, ja niiden solmutyyppi on aina gördes, joka on helpompi solmia paksumpiin mattoihin.

Tässä blogissa on ollut pitkään hiljaista. Lähdin ennen joulukuun puolta väliä Suomeen. Aika meni siellä remontin jälkiä siivoillessa ja perheen kanssa joululomaa viettäessä. Tarkoitukseni oli palata takaisin Ankaran kotiimme eilen illalla, mutta palasinkin vasta hyvin varhain tänä aamuna. Ilman Turkin rankkoja lumisateita matka olisi sujunut huomattavasti joutuisammin.

Ei ole mitenkään erikoista, että Turkissa on talvella lunta ja pakkasta. Tämän vuoden lumisateet ovat kuitenkin koetelleet erityisesti Istanbulia, jossa kaupungin pormestarin mukaan uuden vuoden aikaan alkaneet lumisateet ovat olleet rankimmat seitsemään vuoteen. Osiin kaupunkia on kuulemma satanut jopa 40 senttiä lunta. Monille koululaisille lumen tulo on varmasti ollut mukava yllätys, sillä koululaiset ovat saaneet ylimääräisiä lomapäiviä.

Monille muille lumen tulo sen sijaan on ollut enemmän kuin ei-toivottua: Istanbulissa sijaitsee maailman vilkkaimpiin kuuluva lentokenttä ja maailman vilkkaimmin liikennöity laivaväylä. Istanbulin lentokentiltä jouduttiin neljän päivän aikana perumaan satoja lentoja. Myös Bosporinsalmen laivaväylä jouduttiin hetkeksi sulkemaan liikenteeltä surkean näkyvyyden vuoksi.

Tavallisena päivänä Istanbulin Atatürkin kentältä nousee ja sinne laskeutuu noin 1 500 lentoa; maanantaina kentältä pääsi lentoon alle 300 konetta. Joitain mannertenvälisiä Istanbulin lentoja ohjattiin lähellä Syyrian rajaa olevalle Gaziantepin kentälle, osa Istanbulin kautta lentäneistä lomalaisista jäi odottamaan lentoaan lomapaikkaansa tai kotiinsa.

Türk Havayolları lähetti minulle sähköpostin myöhään maanantai-iltana: Ankaran jatkolentoni tiistailta oli peruttu. Koska minulla oli valmiina paluulento Oulusta Helsinkiin, lensin tiistai-aamuna Helsinki-Vantaalle ja asetuin matkalaukkuineni jonon jatkoksi THY:n toimiston eteen. Osa jonottajista oli samassa paikassa toiveikkaana jo neljäntenä aamuna. Jotkut olivat menossa loma-asunnolleen Antalyaan, joillakin oli ollut tarkoitus aloittaa rengasmatkansa lennolla Helsingistä Istanbuliin. Ei voinut kuin ihailla virkailijoiden ja asiakkaiden asiallista ja rauhallista käytöstä, vaikka sisällä varmasti kuohui, kun maksetut hotelliyöt luksushotellissa lämpimässä olivat vaihtuneet Vantaan Cumulukseen.

Onneksemme osa Turkin kotimaan lennoista aloitettiin eilen uudelleen, ja Istanbulin Helsingin kone sai luvan lentää. Valmiiksi varattujen jatkolentojen uudelleenjärjestäminen ei voinut olla ihan helppo homma, mutta ihmeeksemme kaikki jonottajat saivat käteensä uudet lentoliput uudella reitityksellä. Minulla ei suurta ongelmaa muihin jonottajiin verrattuna loppujen lopuksi ollutkaan. Vaikka Ankaran lentoni oli peruttu, sain paikan samalle päivälle myöhäiseen iltakoneeseen.

Vuorollani kerroin virkailijalle, että Ankaran jatkolentoni on peruttu. Virkailija tarkasti varaukseni ja tuumasi, että eihän sinulla ole ongelmaa, lentosi lähtee tänään ja pääset Istanbuliin. Sanoin, että ongelmani onkin Ankaran jatkolento, kun pitäisi päästä kotiin Ankaraan saakka. Virkailija kysyi sitten, että olisiko lento ollut eilen vai aikaisemmin. ”Tänään”, vastasin. Virkailija katsoi kummastellen ja kysyi uudelleen: ”Eilenkö?”. ”Ei, kun tänään”. Olin varmaan ainoa, joka oli ensimmäistä kertaa tässä jonossa. Onnekseni olin alun perinkin varannut paluuni vasta tammikuun 10. päivälle.

Virkailija naputteli konettaan ja kertoi, että Ankaran kenttä on juuri auennut. Samoin kuin edelliselle jonottajalle, virkailija ehdotti, että jäisin Helsinkiin yöksi ja jatkaisin suosiolla aamulla, jolloin koneet lentävät jo lähes normaalisti. Kerroin, että haluan mieluummin odotella Ankaran konetta Istanbulissa. ”Et halua, kyllä täällä on paljon parempi”, tuumasi virkailija. Kaikki THY:n hotellipaikat olivat täynnä ja ainakin Suomen median mukaan Atatürkin kentällä oli pulaa kaikesta, vessapaperista ruokaan. Virkailija oli kuulemma työskennellyt aiemmin Ankaran kentällä, eikä vaihtaisi sinne mistään hinnasta takaisin. Puisteli päätään ja sanoi, että huono paikka olla töissä – Helsinki on paljon parempi. Virkailija oli siis turkkilainen. Ja koska hän oli töissä Suomessa, hän puhui hyvää suomea.

Aikansa naputeltuaan virkailija totesi, että saman päivän iltakoneeseen on kuin onkin minulle jatkopaikka. Koneen aikataulun mukainen lähtöaika on klo 22. ”Lähtöaikaan saattaa kyllä tulla muutoksia”. Niin kuin tulikin, itse asiassa molempien koneiden lähtöaikoihin, sekä Helsingistä että Istanbulista. Kotona olin viimein puoli kahden aikaan yöllä. Lähdin edellisenä aamuna klo 5.45 Oulun kotoa, joten aikamoisen aikaa vievä matka kahden kodin välillä tuli tehtyä.

Emmentalit ja Polarit jääkaappiin, salmiakit ja lakritsit olohuoneen kaappiin ja ruisleipäviipaleet pakkaseen. Sitten nukkumaan omaan sänkyyn. Kyllä uni maittoi.

Muutamana viime päivänä olen seurannut suomenkielisestä mediasta Yle-Sipilä-media-mediapersoona-poliitikko-kohua. ”Kuin Pohjois-Korea, Turkki tai Venäjä”, kirjoitti Uusi Suomi. Tähän listaan olisi varmasti voinut lisätä Thaimaankin – olettaen, että kyseisen lehden journalisti olisi edes yleisellä tasolla oikeasti tuntenut noiden maiden mediatilannetta – muutenhan hän ei olisi alkuperäistä rinnastustakaan tehnyt. Täältä kauempaa katsottuna myös Suomen Kuvalehden ”Yle-linjasi” -juttu oli aika epätoivoinen. Lehti linjasi nimittäin näin: ”Sipilä-kohusta 7 juttua – Särkänniemen delfiineistä 20 juttua”. Tästähän voisi vetää vaikka mitä johtopäätöksiä! Vaikka, että: Yle tekee järjettömän paljon juttuja Särkänniemen delfiineistä.

Aiheesta hiukan tuohtuneenakin googlasin itseni ”Toimittajat ilman rajoja” -järjestön (RSF) lehdistövapausindeksi-sivulle. RSF:n tämän vuoden luokituksessa Suomi on ykkösenä, Venäjä sijalla 148, Turkki 151 (viime vuonna sijalla 149) ja Pohjois-Korea sijalla 179. Tuli mieleeni, olikohan esimerkiksi Uuden Suomen mediahenkilö tietoinen RSF:n kriteereistä? Siis, tarkoittiko hän, että hyppäsimme RSF:n asteikossa kertaheitolla noin 150 sijaa alemmaksi tämän kohun myötä? Siis nimenomaan kohun, koska virallista tietoa ja päätöstä emme vielä ole saaneet.

Pohjois-Koreassa ja Venäjällä en ole asunut, joten niistä en osaa sanoa kuin sen, mitä media meille välittää. Turkissa sen sijaan asun ja Thaimaassakin olen asunut melkoisen pitkään.

Googlettamalla löysin, että  ”Turkey media freedom” -haku antaa 0,49 sekunnissa noin 2 940 000 tulosta ja ”Suomi media freedom” -hakusana antaa 0,48 sekunnissa osumia noin 5 890 000. Löysin myös, että ainoa yhtäläisyys noiden kahden välillä löytyi Googlen hakukoneen nopeudessa: noin puolessa sekunnissa. Paitsi tulosten määrässä, myös tulosten sisällössä on nimittäin huimia eroja; ne eivät ole millään mittarilla lähimainkaan samanlaisia.

Turkin lehdistö- ja medianvapaudesta olemme saneet lukea… lehdistä ja mediasta, mistäpä muualta. Muun muassa journalistiliitto.fi kirjoittaa vuonna 2015 Turkin tilanteesta seuraavasti: ”Joukko siviilipukuisia poliiseja kävi Kuralin kimppuun ilmaan mitään syytä. Hän joutui käsirautoihin ja vältti pidätyksen vain kollegojensa puututtua asiaan… Turkin poliisi tunkeutui aamuvarhain Ipek Media Groupin toimitiloihin Istanbulissa ja sulki useita oppositiohenkisiä lehtiä ja tv-kanavia.”

Mediat eri puolilla maailmaa kirjoittavat myös, että viime heinäkuisen vallankaappausyrityksen jälkeiset puhdistukset koskevat jo lähes 200 000 ihmistä. Suomen Kuvalehden artikkelissa kerrotaan vallankaappauksen ”sankarittaren” sanovan, että ”silmä silmästä, hammas hampaasta”… ”kaappaajat surmasivat viattomia ihmisiä ja murskasivat heitä alleen panssarivaunuilla. Toivon, että he kokevat samanlaisen kohtalon”, sanoo lehden mukaan sankaritar, joka seisoi perheensä kanssa Istanbulin kaupungintalon edessä puolustamassa presidentti Erdoğanin hallintoa, kun vallankaappausta yrittäneet sotilaat avasivat tulen väkijoukkoon.

Turkki on jakautunut jyrkästi kahtia presidentin johtaman islamilaisen valtapuolueen kannattajiin ja vastustajiin, sanoo Suomen Kuvalehti. Paljon mahdollista… mutta… nimenomaan media jakaa Turkkia jyrkästi kahtia, sanovat meidän turkkilaiset tuttavamme, jotka eivät ole valtapuolueen jäseniä eivätkä islamisteja – eivätkä kummankaan vastustajia. Tuttavamme tietysti edustavat promillea yli 60 miljoonasta turkkilaisesta, mutta en ole ihan varma, kuinka montaa turkkilaista Uusi suomi, Suomen Kuvalehti tai muutkaan mediat ovat juttuihinsa haastatelleet.

Ulkomaalaisten medioiden mukaan monet turkkilaiset nuoret perheet harkitsevat muuttoa ulkomaille. Valitettavasti samaa harkitsevat myös jotkut vanhemmat perheet, joilla on niitä nuoria kohta perheen perustamisiässä olevia lapsia. Mediajuttujen ja kuvien mukaan Istanbulissa näyttää tilanne olevan toinen kuin Ankarassa. Täällä ovat ainakin toistaiseksi saaneet naiset kulkea sellaisissa vaatteissa kuin haluavat saamatta raivostuneita uskontomoralisteja päällensä.

Vaikka lait ovat joissain määrin tiukkoja, Turkissa on paljon toimittajia ja kolumnisteja, joiden juttuja julkaistaan sekä painetussa että elektronisessa mediassa, myös valtapitävän puolueen vastaisia ajatuksia. Vaikka kouluissa käytetyt kirjat ovatkin syynissä, eivät poliittisesti kriittiset teokset ole ainakaan vielä pannassa – toisin kuin Thaimaassa.

Turkin ”vapaan informaation” laki on peräisin vuodelta 2003. Sitä muutettiin vuonna 2014, jolloin kansallisen tiedustelupalvelun sekä tietoliikenne- ja viestintäpuolen vapauksia laajennettiin, mistä syystä facebookimme ja muutkin sosiaaliset mediamme välillä tökkivät…

Jotenkin minusta on mahtava olla sellaisen maan kansalainen, jonka pääministeri pyytää anteeksi ja myöntää virheensä. Muissakin maissa vallanpitäjät vetävät herneen nenäänsä tai tekevät karkeitakin virheitä, mutta joissain tietyissä maissa niiden myöntäminen ja anteeksipyytäminen olisi ennenkuulumatonta.

Aika mielenkiintoista, että vasta tätä Yle-Sipilä-media -juttua selaillessani törmäsin uutiseen, joka kertoi Suomen Postin (entisen Itellan, entisen Postin) tilanneen graafiselta suunnittelija Ville Tietäväiseltä sananvapausaiheisen postimerkkisarjan. Mielenkiintoiseksi jutun tekee se, että siinäkin oli kyse nimenomaan sananvapaudesta ja mediamme oli jättänyt siitä meidät lähes täysin pimentoon.

Postimerkit synnyttivät kuulemma (minulta valitettavasti huomaamatta jäänyttä) voimakasta keskustelua jo ennen suunniteltua julkaisuaan, minkä seurauksena Posti jätti postimerkkisarjansarjan julkaisematta. Postin päätös perustuu median mukaan kuluttajista koostuvan postiraadin palautteeseen. Kritiikkiä herättivät kuulemma erityisesti eläinten oikeuksia kuvaava merkki ja maahanmuuttomerkki, jonka kuvituksena oli musliminainen koivumetsässä. Jotkut tulkitsivat jälkimmäisessä olevan kaksoispisteen muotoisen merkin naista kohti osoittavaksi haulikon piipuksi. Ja sitten koko sarja kuopattiin vähin mediallisin äänin.

Lopputulemana minusta tuntuu, että kyse on enemmänkin vastakkainasettelusta, ja rinnastus Turkin ja Suomen sanan- ja mediavapauden välillä on suomalaiselta medialta aika asiatonta ja vastuuntunnotonta. Vuoden 2015 Reuter instituutin tutkimuksen mukaan 2/3 suomalaisista luotti suomalaiseen mediaan. Minulta ei tosin kysytty silloinkaan…

Turkin oleskelulupani ei salli minun työskennellä maassa. Edes suomen kielen opettajan töitä en voi täällä tehdä. Koitimme alkukesästä saada suurlähetystömme virkailijan kanssa suomen kieltä paikallisen yliopiston kielikeskuksen ohjelmaan. Se olisi ollut hieno 100-vuotislahja Suomelle! Yritys tyssäsi kuitenkin siihen, että opettajan olisi pitänyt olla Turkin kansalainen tai ainakin naimisissa turkkilaisen kanssa. Tämän säännön olisi kuulemma voinut kiertää sillä, että suurlähetystömme olisi solminut kanssani työsopimuksen, johon olisi kuulunut myös opettajan palkanmaksu. Tähän ei lähetystömme tietenkään voinut ryhtyä. Järkevää tekemistä on siis täytynyt etsiä latteleidien ja blogittelun lisäksi muualta.

Ankarassa toimii useampia rekisteröityjä hyväntekeväisyysjärjestöjä ja epävirallisempia kokoonpanoja, joiden toiminta-alueena on jonkinlainen hyväntekeväisyys ja jotka perustuvat vapaaehtoistyöhön. Osoitteita ja yhteystietoja löytyi netistä. Osassa järjestöistä tai kokoonpanoista kuulosti kuitenkin olevan lähes ylitarjontaa vapaaehtoisista, ja joidenkin ryhmien toimintaan minulla ei ole osaamista – kuten turkin kielen opettamiseen pakolaisille.

Olen kuitenkin löytänyt yhden tahon, johon olen ollut tervetullut ja jonka toiminta on lähellä sydäntäni: matkakirjasto koululaisille. Kävimme esikoisemme loman aikana tekemässä yhdessä parin tunnin hyväntekeväisyyskeikan TAIWCCS-yhdistyksen Bookmobile-toimitiloissa, ja olen siitä saakka jatkanut toimintaa siellä.

TAIWCCS eli Turkish-American & International Women’s Cultural and Charitable Society on perustettu jo 1950, jolloin sen pääasialliseksi tehtäväksi kirjattiin kaksikulttuurisen, koulutuksellisen ja sosiaalisen kanssakäymisen edistäminen ja edesauttaminen turkkilaisten ja amerikkalaisten naisten välillä. Yhdistys kulkikin alun perin nimellä Turkish-American Women’s Cultural & Charitable Society. Tuonne tuskin olisi tietäni löytänyt… Kun yhdistyksen toiminta laajeni ja siihen tuli mukaan naisia muistakin kansallisuuksista, nimeen lisättiin sana international (vasta vuonna 2006). Luen itseni tuohon international-joukkoon.

TAIWCCS:n alla toimii useita komiteoita, joista yksi on tuo matkakirjasto eli Bookmobile. Bookmobilen vastuualueeseen kuuluvat avun tarpeessa olevat turkkilaiset perusopetuskoulut, jotka valitaan ohjelmaan joka vuosi Ankarasta ja sen lähiympäristöstä. Tällä hetkellä kouluja on mukana neljä. Mukaan valitut koulut saavat lukuvuoden alussa jättää yhdistykselle listan kipeimmin tarvitsemastaan avusta. Niihin kuuluvat paitsi oppilaille jaettavat koulutarvikkeet ja vaatteet, joita saadaan lahjoituksina, usein myös koulun lämmitykseen tarvittava hiili.

Bookmobile toimii matkakirjaston periaatteella, ja sillä on tällä hetkellä aika laaja 1-9-luokkalaisten kirjasto. Kirjastoporukka kokoontuu viikoittain ja huolehtii lahjoitettujen kirjojen kunnostamisesta. Kuukausittain osa jäsenistä käy viemässä lapsille uusia kirjoja luettavaksi ja keräämässä palautetut kirjat. Tai kävi – aina heinäkuiseen vallankaappausyritykseen saakka. Sen jälkeen vierailulupa on toistaiseksi evätty.

Tällä hetkellä Bookmobile toimii vain kirjastotilassaan Ankaran toimipisteessä, jossa käydään läpi olemassa olevien kirjojen kunto ja päällystetään, luetteloidaan ja merkataan uudet kirjat odottamaan hallituksen lupaa jatkaa matkakirjaston toimintaa. Kaikki kirjat on ennen kirjaston luetteloon ottamista tarkistettava virallisen kiellettyjen kirjojen, tai pikemminkin kiellettyjen painotalojen, listan kanssa. Gülenistiseen liikeeseen yhteyksissä olevat painofirmat ovat luonnollisestikin kaikki tuolla listalla.

Bookmobilesta olen löytänyt paitsi mielekästä tekemistä, myös hyvän ilmaisen turkin kielen keskustelukurssin: ryhmän vetäjä on amerikkalainen, mutta kaikki muut mukana olevat ovat kovasti puhumisesta pitäviä turkkilaisia naisia 🙂 Toivottavasti hallitus tekee pian ratkaisunsa ja sallii yhdistyksen jatkaa koulukäyntejä!

Suuresti kiitoksia, Ulkosuomalainen äiti, blogisivullemme antamastasi tunnustuksesta!

Kukaan tuskin bloggailee tunnustuksia saadakseen, mutta olihan tämä ihana yllätys! Hyvä mieli pitää laittaa kiertämään. Tässä ohjeet:

1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen.
2. Kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen.
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille.
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi.
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnon saajaksi.